TIIVISTELMÄ
Xxxx Xxxxxxxxxxx
LIIKESOPIMUSTEN TAVOITTEELLINEN TULKINTA – EPÄSELVYYSSÄÄNTÖ JA
TAVALLISUUSSÄÄNTÖ
Johtamisen ja talouden tiedekunta, Yritysjuridiikka
Kandidaatintutkielma Tammikuu 2023
TIIVISTELMÄ
Xxxx Xxxxxxxxxxx: Liikesopimusten tavoitteellinen tulkinta – Epäselvyyssääntö ja tavallisuussääntö
Kandidaatin tutkielma Tampereen yliopisto
Kauppatieteiden tutkinto-ohjelma, yritysjuridiikka Tammikuu 2023
Enemmistö liike-elämän sopimusriidoista kohdistuu tilanteisiin, joissa sopimuksen ehtoa tai sopimusta kokonaisuudessaan joudutaan tulkitsemaan. Tulkintariitojen syynä on monesti sopi- mukseen jääneet epäselvät ehdot tai määritelmät, jolloin osapuolille on jäänyt erimielisyyksiä siitä, mikä on ollut sopimuksen perimmäinen tarkoitus ja tavoite. Yleisen käytännön ja oikeuskir- jallisuudessa esitettyjen periaatteiden mukaan sopimustulkinnan ensisijainen tavoite on löytää osapuolten yhteinen tahto ja tarkoitus. Mikäli yhteistä tahtoa ei löydy, tulkinnassa siirrytään niin sanottuun tavoitteelliseen tulkintaan, jossa pyrkimys ei enää ole löytää osapuolten välistä yhteistä ymmärrystä. Tavoitteelliset tulkintasäännöt tarjoavat tulkitsijalle työkaluja sen ratkaisemiseksi, ke- nen kannettavaksi epäselvän ehdon aiheuttama vahinko jää. Tavoitteelliset tulkintasäännöt tar- joavat yhteisen tahdon löytämisen sijaan erilaisia oikeuspoliittisia tavoitteita ratkaisun tueksi.
Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella vakiintuneista tavoitteellisista tulkintasäännöistä kahta: tavallisuussääntöä ja epäselvyyssääntöä. Ensin tutkielmassa käsitellään sopimustulkintaa kokonaisuutena teorian tasolla liikesopimusten kontekstissa, minkä jälkeen tavoitteelliset tulkin- tasäännöt sijoitetaan edellä mainittuun kontekstiin. Epäselvyyssääntöä ja tavallisuussääntöä tar- kastellaan tarkemmin kolmen näkökulman kautta. Nämä näkökulmat ovat tulkintasääntöjen oi- keuspoliittiset tavoitteet, tulkinnan tukena käytettävä materiaali sekä suhde muihin sääntöihin. Tämän jälkeen sääntöjä ja niiden merkitystä pohditaan korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2008:53 tukeutuen. Korkeimman oikeuden ratkaisun avulla havainnollistetaan sääntöjen sovelta- mistilanteiden ja tulosten eroja sekä tehdään johtopäätöksiä tulkintasääntöjen soveltamisesta.
Tutkielma on toteutettu oikeusdogmaattisena eli lainopillisena tutkimuksena. Lähteinä käytetään sopimusoikeutta ja sopimustulkintaa käsitteleviä perusteoksia sekä aiheeseen liittyviä oikeudelli- sissa aikakausikirjoissa julkaistuja artikkeleita.
Tutkielma osoittaa, että tavoitteelliset tulkintasäännöt, niiden sisältö sekä sääntöjen välinen suhde ovat hyvin moninainen kokonaisuus eikä niiden soveltamisen lopputulos ole ennakoitavaa. Tut- kielman perusteella voidaan todeta, ettei tavoitteellisten tulkintasääntöjen tyhjentävä systemati- sointi ole kuitenkaan tarpeen. Sopimustulkinta on äärimmäisen kontekstisidonnaista, ja sen mo- ninaisuutta sekä sääntelemättömyyttä voidaan pitää ongelman sijaan mahdollisuutena tulkintati- lanteiden tapauskohtaisten ja oikeellisten ratkaisujen mahdollistamiseksi.
Avainsanat: Sopimusoikeus, tavoitteellinen sopimustulkinta, epäselvyyssääntö, tavallisuussääntö
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
Sisällysluettelo
1 JOHDANTO 1
1.1 Tutkielman tausta 1
1.2 Tavoite, rajaukset ja metodi 2
1.3 Tutkielman rakenne 3
2 SOPIMUSTULKINNASTA 4
2.1 Sopimustoiminnan lähtökohdat liikesopimuksissa 4
2.2 Sopimustulkintaa ohjaavat normit 5
2.3 Sopimustulkinta prosessina 7
2.3.1. Tulkintamateriaali 7
2.3.2. Sisäinen vs. ulkoinen tulkinta 9
2.3.3. Osapuolisuuntautunut tulkinta 11
2.3.4. Tavoitteellinen tulkinta 12
3 EPÄSELVYYSSÄÄNTÖ 14
3.1 Tavoiteltavat päämäärät 14
3.2 Olosuhteet säännön soveltamiseksi 15
3.3 Suhde muihin sääntöihin 17
4 TAVALLISUUSSÄÄNTÖ 19
4.1 Tavoiteltavat päämäärät 19
4.2 Olosuhteet säännön soveltamiseksi 19
4.3 Suhde muihin sääntöihin 20
5 KKO 2008:53 23
5.1 Tapauksen tausta ja korkeimman oikeuden ratkaisu 23
5.2 Tapauksen arviointia 24
5.3 Johtopäätökset 26
6 YHTEENVETO 27
LÄHTEET KIRJALLISUUS
Xxxxxxxxxxx, X. (1991). Avtalsrätt. 2 (3. uppl.). Juristförlaget i Lund.
Aho, M. L. (1968). Varallisuusoikeudellisen oikeustoimen tulkinnasta. WSOY. Xxxxxx, X. (2016). Sopimustulkinta: teoria, vaiheet, menettely (1. painos.). Talentum.
Xxxxxx, X. (2016). Tavallisuussäännön asema sopimustulkinnassa, Oikeustieto, 1/2016, s. 19–21.
Xxxxxxx X. (1994). Tolkning av kommersiella avtal, Norstedts Juridik I Stockholm Hemmo, M., Xxxxxxxx, X., & Norros, O. (2006). Sopimusoikeuden oppikirja. Talentum. Xxxxx, X. (2003). Sopimusoikeus. 1 (2., uud. p.). Talentum.
Xxxxxxxx, X. (2006). Kansainvälisen kaupan liikesopimus ja remburssi. Suomalainen la- kimiesyhdistys.
Xxxxxx, X. & Paso, M. Johdatus oikeudellisen ratkaisun teoriaan. Forum luris 2019
Xxxxx, X. (2013). Tavoitteellisten tulkintasääntöjen merkityksestä liikesopimusten tul- kinnassa, Defensor Legis 6/2013 s. 919–939.
Pönkä V. (2022). Katsaus sopimuksen tulkintaa koskevaan Pohjoismaiseen ja kansain- väliseen kirjallisuuteen, Edilex. xxx.xxxxxx.xx/xxxxxxxxxx/00000
Xxxxxxxxxxx, X. (2005). Sopimusoikeuden perusteet (6., uud. p.). Talentum. Telaranta, K. A. (1990). Sopimusoikeus. Lakimiesliiton kustannus.
Xxxxxxxxxxx, X. (2008). Vakiosopimus ja kohtuuttomat sopimusehdot (3. uud. p.). Ta- lentum.
VIRALLISLÄHTEET
Euroopan Unioni ja Komissio, Principles of European Contract Law (xxxx://xxx.xxxxx- xxxxxxxxxxxxxxxxx.xxx/xxxxxxxxxxxxx-xxx-xxxxxxxxx/Xxxxxxxxxx-xx-Xxxxxxxx-Xxxxxxxx- Law.pdf)
Kauppalaki 355/1987 Kuluttajansuojalaki 38/1978
Study Group on a European Civil Code & Research Group on the Existing EC Private
Law, Principles, definitions, and model rules of European private law - Draft Common Frame of Reference (xxxxx://xxx.xxxx.xx/xxxxxxxxx/xxxxxxxxxx_xxxxxxxxxxxx/xxxxxx/xxxx- ments/EUROPEAN_PRIVATE_LAW/EN_EPL_20100107_Principles defini- tions_and_model_rules_of_European_private_law_-_Draft_Common_Frame_of_Refer- ence DCFR_.pdf)
UNIDROIT, Principles of International Commercial Contracts, 2016 (xxxxx://xxx.xxx- xxxxx.xxx/xx-xxxxxxx/xxxxxxx/0000/00/Xxxxxxxx-Xxxxxxxxxx-0000-Xxxxxxx-xx.xxx )
OIKEUSTAPAUKSET
KKO 2003:26 S2001/212
KKO 2008:53 S2007/186
LYHENTEET
DCFR = Principles, definitions, and model rules of European private law - Draft Com- mon Frame of Reference
KKO = Korkein oikeus KL = Kauppalaki
KSL = Kuluttajansuojalaki
PECL = Principles of European Contract Law
UNIDROIT PICC = Principles of International Commercial Contracts
1 Johdanto
1.1 Tutkielman tausta
Suuri osuus liike-elämässä syntyneistä sopimusriidoista koskee tilanteita, joissa sopi- musta joudutaan tulkitsemaan. Tulkintariidat johtuvat monesti sopimukseen jääneistä epäselvistä ehdoista ja ilmaisuista sekä tarkennuksen puutteesta. Tällöin sopimuksen osa- puolille on jäänyt erimielisyyksiä sopimusehdon merkityksestä ja yhteisestä tarkoituk- sesta ja tavoitteista. Sopimuksen tulkinta on erityisesti liikesopimusten kontekstissa ää- rimmäisen moninainen kokonaisuus, koska liikesopimuksiin ja niiden solmimiseen tai tulkintaan ei liity pakottavaa lainsäädäntöä. Liikesopimusten yleisenä kantavana periaat- teena voidaankin pitää sopimusvapautta sekä sopimuksen sitovuutta, ja sopimuksen osa- puolet pystyvät hyvin vapaasti sopimaan keskinäisistä velvoitteistaan.
Edellä mainittuun sopimusvapauteen ja sopimuksen sitovuuteen viitaten voidaan kehittää ajatusta kohti ristiriidan aiheuttamaa tulkintatilannetta. Mikäli sopimusta päädytään lo- pulta tulkitsemaan, ensisijaisena tavoitteena on löytää osapuolten yhteinen tahto ja tar- koitus. Tätä kutsutaan osapuolisuuntautuneeksi tulkinnaksi, jossa pyritään selvittämään osapuolten yhteistä tarkoitusta tulkitsemalla lähtökohtaisesti sopimusasiakirjan nimen- omaista sisältöä ja sanamuotoa1.
Vasta sen jälkeen, jos osapuolien yhteistä tahtoa ja tavoitetta ei pystytä selvittämään, siir- rytään niin sanottuun tavoitteelliseen tulkinnan vaiheeseen. Tavoitteellisessa tulkinnassa ei enää pyritä yhteisymmärrykseen osapuolten välillä, vaan tavoitteena on ohjata tulkintaa ja siten epäselvää ehtoa kohti jotakin ennalta määrättyä päämäärää sekä sitä, kenen kan- nettavaksi epäselvästä ehdosta johtunut vahinko jää. Tätä tulkintatapaa Hemmo kutsuu tavoitteelliseksi tulkinnaksi.2 Hemmon esittämiä tavoitteellisia tulkintasääntöjä ovat esi- merkiksi epäselvyyssääntö, minimisääntö, tavallisuussääntö, kohtuussääntö ja suppea tul- kinta.
1 Pönkä Ville 6/2013, s. 921–922
2 Hemmo 2003, s. 632
Vaikka sopimustulkinta on jäänyt Suomessa suhteellisen pienelle huomiolle oikeudelli- sessa tutkimuksessa ja kirjallisuudessa, se on saavuttanut suhteellisen vakiintuneet toi- mintamallit käytännön tasolla. Aihetta on sivuttu ja käsitelty kuitenkin myös suomalai- sissa tutkimuksissa, ja lainsäädännön puuttuessa nämä oikeuskirjallisuudessa esitetyt suh- teellisen vakiintuneet periaatteet ja säännöt ovat saaneet merkittävän aseman oikeuskäy- tännön tukena. Sopimustulkinta on lisäksi ollut pitkään suosittu tutkimusaihe erityisesti muissa Pohjoismaissa, kuten Norjassa ja Ruotsissa.3
1.2 Tavoite, rajaukset ja metodi
Tämän tutkielman tavoitteena on käsitellä laajasti kahta tavoitteellisen tulkinnan vakiin- tunutta periaatetta, epäselvyyssääntöä ja tavallisuussääntöä, erityisesti liikesopimusten näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, miten liikesopi- musten tavoitteellisen tulkintasäännön valinta epäselvyyssäännön ja tavallisuussäännön välillä voi vaikuttaa tulkinnan lopputulokseen sekä siihen, millaisiin tilanteisiin nämä tul- kintasäännöt soveltuvat.
Tutkielman metodi on oikeusdogmaattinen keskittyen teoreettiseen lainoppiin. Tutkiel- man teorioiden taustalla ei ole pakottavaa lainsäädäntöä, vaan tutkielma keskittyy oikeu- den syvempään tasoon eli oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden kautta syntyneisiin käytänteisiin. Tutkielmassa pyritään selvittämään ja selkeyttämään oikeudenalan periaat- teiden, eli tässä tapauksessa molempien tulkintasääntöjen, sisältöä sekä käyttökohteita. Samalla tutkielmassa systematisoidaan tulkintasääntöjen kenttää, koska tutkielman ta- voitteena on määritellä tavoitteellista tulkintaa sekä vertailla epäselvyyssäännön ja taval- lisuussäännön soveltamisen lopputulosta korkeimman oikeuden ratkaisun 2008:53 S2007/186 (myöh. KKO 2008:53) näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa sivutaan kansain- välisiä sopimusoikeudellisia periaatekokoelmia, jotka sisältävät sopimuksen tulkintaa koskevia tulkintasäännöksiä.
3 Pönkä, 2022 s. 387
Tutkielma on rajattu koskemaan liikesopimusten tulkintaa epäselvyyssäännön ja tavalli- suussäännön näkökulmasta. Tutkielman ulkopuolelle on siis rajattu esimerkiksi kulutta- jasopimukset sekä muut tavoitteelliseen tulkintaan piiriin luettavat periaatteet ja säännöt. Lisäksi tutkielma on rajattu suomalaisessa oikeuskäytännössä vakiintuneisiin periaattei- siin, vaikka tutkielmaan tuodaan materiaalia myös pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta ja kansainvälisistä säännöskokoelmista.
1.3 Tutkielman rakenne
Tässä tutkielmassa käsitellään ensin luvussa kaksi sopimustulkintaa ja sopimustoiminnan lähtökohtia yleisellä tasolla, jotta myöhemmin käsiteltävät tavoitteelliset tulkintasäännöt voidaan sijoittaa ja niiden merkitys käsittää muiden sopimusoikeudellisten tulkintaperi- aatteiden kokonaisuuden sisällä. Luvussa käsitellään siten ensin liikesopimusten erityis- piirteitä, jonka jälkeen siirrytään käsittelemään sopimustoimintaa ja -tulkintaa ohjaavia normeja, sopimustulkintaa prosessina sekä tulkinnan eri vaiheiden osa-alueita.
Teoriaosuuden jälkeen luvussa kolme ja neljä siirrytään käsittelemään tavoitteellisia tul- kintasääntöjä erikseen keskittyen epäselvyyssääntöön ja tavallisuussääntöön. Näissä kap- paleissa käsitellään periaatteiden päämääriä, soveltamistilanteita sekä suhdetta muihin ta- voitteellisen tulkinnan sääntöihin. Tutkielman lopussa luvussa viisi periaatteet yhdiste- tään käytäntöön korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2008:53 valossa, jossa edellä mai- nittuja periaatteita on sovellettu, ja niiden käytön välillä äänestetty. Korkeimman oikeu- den ratkaisun avulla havainnollistetaan sääntöjen soveltamistilanteiden ja tulosten eroja sekä tehdään johtopäätöksiä tulkintasääntöjen soveltamisesta.
Luvussa kuusi tehdään yhteenvetoa aiheesta siltä osin, miten epäselvyyssääntö ja tavalli- suussääntö soveltuvat liikesopimuksiin sekä miten tutkielmassa onnistuttiin systematisoi- maan niiden soveltamisalaa. Lisäksi viimeisessä kappaleessa esitetään pohdintoja siitä, miten liikkeenharjoittajat voisivat varautua mahdollisiin tulkintatilanteiseen riskienhal- linnan keinoin.
2 Sopimustulkinnasta
2.1 Sopimustoiminnan lähtökohdat liikesopimuksissa
Liikesopimus käsitteenä ei ole yksiselitteistä määritellä, mutta tarkoituksenmukaista tä- män tutkielman kannalta ei kuitenkaan ole määritellä liikesopimusta käsitteenä aukotto- masti, vaan olennaista on tehdä ero kuluttajasopimusten ja liikesopimusten välille. Liike- sopimuksissa on yksinkertaistettuna kyse sopimuksesta kahden ammattimaisen elinkei- noharjoittajan välillä. Tällaisia sopimuksia voivat olla esimerkiksi kauppa- tai yhteistyö- sopimukset. Liike-elämässä solmittaviin sopimuksiin liitetään vahvasti sopimusvapaus ja sopimuksen sitovuus, jotka nousevat kriittisiksi lähtökohdiksi myös sopimusten tulkin- nassa4. Elinkeinoharjoittajilta voidaan vaatia tietyn tasoista ymmärrystä ja taitoa sovitta- vasta teemasta tai heiltä voidaan vaatia sen selvittämistä ulkopuolisen asiantuntijan avulla. Siten liikesopimuksiin liittyvää heikomman suojan sääntelyä ei juurikaan ole ole- massa.
Tärkeää on myös mainita, että liikesopimuksiin ei liity pakottavaa lainsäädäntöä, vaan sääntely koostuu pitkälti dispositiivisesta eli tahdonvaltaisesta kauppalaista sekä erilai- sista kansainvälisistä säännöskokoelmista, joita ei niitäkään suoraan sovelleta liikesopi- muksiin. Kauppalain (KL 355/1987) 1.3§:ssa sanotaankin, että lain säännöksiä ei sovel- leta, mikäli sopimuksesta, sopijapuolten omaksumasta käytännöstä taikka kauppatavasta tai muusta tavasta, jota on pidettävä sopijapuolia sitovana, johtuu muuta. Siten sopimus- ehdot sivuuttavat liikesopimuksissa lainsäädännön ja ovat ensisijaisia suhteessa lakiin.
Liike-elämän sopimusriidat ovat monesti hyvin monimutkaisia ja moniulotteisia, ja tyy- pillistä näille tilanteille on se, että molemmat osapuolet pystyvät esittämään vahvaakin näyttöä siitä, että oma näkemys aiheeseen on oikea. Tällöin voi olla vaikeaa löytää yh- teistä käsitystä sopimuksen tavoitteista sopimuksen osapuolten välillä, jolloin tavoitteel- lisiin tulkintasääntöihin tukeutuminen on yleistä.
4 Lehtinen 2006, s. 61
Sopimusosapuolten väliset velvoitteet sekä osapuolten välisen suhteen tasapaino syntyy osapuolten välillä käytyjen neuvotteluiden pohjalta syntyneessä sopimuksessa. Liikeso- pimuksien voidaan siten ajatella olevan yrityksille keino jakaa ja hallita riskejä. Molem- mat osapuolet ovat tasavertaisina sopimuskumppaneina ja ideaalitilanteessa tietoisia so- pimukseen ja siihen kuuluviin velvoitteisiin liittyvistä riskeistä. Siten riskin toteutuminen tai sen toteutumatta jääminen sekä tästä osapuolille syntyvä hyöty tai haitta pitäisi olla arvioitu ja tiedostettu ennen sopimuksen allekirjoittamista ja sitovuuden syntymistä.5
Ei kuitenkaan voida olla ottamatta huomioon sitä, että myös elinkeinoharjoittajilla voi olla eri tasoinen kyky sietää ja kantaa näitä riskejä, jolloin saattaa syntyä epätasapainotila, jossa sopimuskumppanit eivät olekaan tosiasiassa täysin tasavertaisessa asemassa, vaan toinen osapuoli on olennaisesti heikommassa asemassa. Tällainen tilanne voi syntyä esi- merkiksi toimitussuhteessa, jossa toimittaja on suuryritys ja tilaaja pienempi elinkeinon- harjoittaja.
2.2 Sopimustulkintaa ohjaavat normit
Sopimusten ja erityisesti liikesopimusten tulkinta on käytännössä täysin laissa säätelemä- töntä. Liikesopimuksia ja niiden solmimista ohjaa vain dispositiivinen eli tahdonvaltainen kauppalaki (KL 355/1987), jonka sääntely voidaan pitkälti ohittaa sopimusehdoilla. Siten kauppalaki ei tarjoa välineitä osapuolten erimielisyyksiin sopimusehtojen ristiriitaisuuk- sia tulkittaessa. Sopimustulkintaa on kuitenkin käsitelty kuluttajansuojalain (KSL 38/1987) 4:3§:ssa, jonka mukaan, mikäli sopimuksen ehto on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, ja ehdon merkityksestä syntyy epätietoi- suutta, ehtoa on tulkittava kuluttajan hyväksi. Luonnollisesti pykälä ei ole suoraan sovel- lettavissa liikesopimuksiin, mutta perusajatukseltaan pykälä vastaa hyvin pitkälti sisällöl- tään myöhemmin tutkielmassa käsiteltävää epäselvyyssääntöä myös liikesopimusten kohdalla.
5 Lehtinen 2006, s. 72–73
Vaikka sopimustulkinnasta ei ole säädetty kotimaisella tasolla, löytyy eurooppalaisista ja kansainvälisistä liike-elämän periaatekokoelmista sääntöjä liittyen sopimusten tulkintaan. Tällaisia ovat esimerkiksi Principles, definitions, and model rules of European private law - Draft Common Frame of Reference (DCFR), Principles of Inrernational Commer- cial Contracts (PICC) ja the Principles of European Contract Law (PECL)6. Näissä sään- nöksissä on määrätty muun muassa osapuolisuuntautuneen tulkinnan ensisijaisuudesta ta- voitteellisen tulkinnan suhteen, tulkintamateriaalien suhteesta toisiinsa, sekä suoria mai- nintoja esimerkiksi epäselvyyssäännöstä.
Perinteisen suomalaisessa oikeuskäytännössä omaksutun peczenikiläis-aarniolaisen oi- keuslähdeopin mukaan oikeuslähteet voidaan jakaa vahvasti velvoittaviin, heikosti vel- voittaviin ja sallittuihin oikeuslähteisiin sen mukaan, mikä painoarvo kyseiselle oikeus- lähteelle voidaan päätöstä tehtäessä antaa. Peczenikiläis-aarniolaista oikeuslähdeoppia on kuitenkin nimenomaisesti kritisoitu siitä, että se ei anna tarpeeksi painoarvoa kansainvä- lisille ja Eurooppa -oikeudellisille oikeuslähteille.7 Siten, vaikka edellä mainitut kokoel- man sijoittuvatkin Suomessa sallituiksi oikeuslähteiksi, periaatekokoelmat vahvistavat niissä mainittujen sääntöjen asemaa, koska niitä voidaan tulkita sovellettavan laajasti myös globaalisti.
Lain sijaan liikesopimusten tulkintaa ohjaa pitkälti oikeuskäytäntö sekä oikeuskirjallisuu- den ja -tutkimuksen kautta syntyneet yleiset periaatteet. Tulkintatilanteiden käsittelyissä tuomioistuimissa ja välimiesmenettelyissä on ratkaisupakko, jolloin ratkaisijan on perus- teltava ratkaisunsa jollakin perusteella, jolloin voidaan päätyä tukeutumaan tavoitteelli- siin tulkintasääntöihin8. Oikeuskäytännössä on joitakin korkeimman oikeuden ratkaisuita erilaisista liikesopimusten erimielisyyksistä, joita on tulkittu tukautuen tavoitteellisten tulkintasääntöjen periaatteisiin9. Monesti periaatteita ei mainita ratkaisuissa kuitenkaan
6 Ks. DFCR Luku 6, PICC Luku 4 ja PECL Luku 5
7 Määttä & Paso 2022, s. 16–17
8 Pönkä 6/2013, s. 924
9 Ks. esim. KKO 2003:26, jossa oli kyse konsulttiyritys A Oy:n ja B Oy:n välisen rakennus- ja valvonta- tehtäviä koskevan sopimuksen konsultin vahingonkorvausvastuun ylärajasta. Ratkaisussa tukeuduttiin sii- hen, että A Oy:n muotoilemat sopimusehdot eivät ollut sanamuodoltaan yksiselitteisen selvä, ja että A
nimenomaisesti, vaan periaatteiden oikeuspoliittinen tavoite ja merkitys voi olla nähtä- villä ratkaisun perusteluissa.
Tulkintojen sisällön yhdistäminen nimenomaisesti yllä mainittuihin periaatteisiin syntyy- kin usein vasta tutkijoiden työssä. Haasteita käytännön soveltamistilanteiden yhdistämi- sestä teoriaan aiheuttaa kuitenkin se, että useasti tulkinta tehdään joko sisäisesti osapuol- ten välillä tai ulkoisesti välimiesmenettelyssä julkisuutta vältellen ja kuluja säästellen, jolloin tulkinnan ratkaisut eivät ole julkisia myöskään tutkimuskäyttöä varten.
2.3 Sopimustulkinta prosessina
Kuten edellä on todettu, sopimuksen avulla sopimuksen osapuolet luovat välilleen oi- keuksia ja velvollisuuksia. Monesti, vaikka sopimusneuvotteluissa olisi noudatettu huo- lellisuutta, sopimuksen laatimisen jälkeen osapuolilla ei ole samanlaista käsitystä sopi- muksen sisällön ja ehtojen merkityksistä ja tavoitteista. Tällöin päädytään tilanteeseen, jossa sopimusta on tulkittava ja sen sisältö vahvistettava velvoitteiden täyttämiseksi. Ku- ten jo aikaisemmin on mainittu, sopimustulkinnan ensisijaisena tavoitteena on tulkita so- pimuksen sisältö osapuolten tarkoituksen mukaiseksi. Tulkinta voidaan perustaa joko so- pimuksen nimenomaiseen sisältöön tai kokonaisvaltaiseen arviointiin, jolloin tulkintaa ohjaa myös muu aineisto sopimuksen ympärillä, joka voi kertoa osapuolten tarkoituk- sesta. Siten tulkintaoppi on suurelta osalta sen tarkastelua, miten osapuolten välisiä vel- vollisuuksia ja tarkoitusta on perusteltua missäkin tilanteessa selvittää.10
2.3.1. Tulkintamateriaali
Kun on päädytty tilanteeseen, jossa epäselvä ehto on ilmennyt, kysymykseksi nousee minkä materiaalin pohjalta epäselvää ehtoa tulee tulkita. Xxxxxx on teoksessaan esitellyt
Oy:llä oli ollut sopimusta tehtäessä ollut asiantuntemuksensa perusteella muutenkin selvästi parempi asema arvioida sopimustekstin sisältöä. Siten sopimusta tulkittiin A Oy:n vahingoksi.
10 Annola 2016, s. 15–16
kategorisen systematisoinnin siitä, millaista aineistoa kussakin tapauksessa voidaan sopi- musmateriaalin arvioinnissa käyttää sekä mikä painoarvo kullekin materiaalille on annet- tava11. Annola jakaa tulkintamateriaalin kolmeen ryhmään; sopimusmateriaaliin, kon- tekstimateriaaliin sekä riskinjakomateriaaliin.
Koska sopimuksen sisältöä määritellään tulkinnassa sopimusmateriaaliin kohdistuvan ar- vioinnin perusteella, voidaan sopimusmateriaalia eli sopimuksen nimenomaista sisältöä pitää tulkinnan lähtökohtana sekä ensisijaisena ja tärkeimpänä tulkintamateriaalin ryh- mänä12. Sopimusmateriaali kertoo pohjimmiltaan sopimusosapuolten alkuperäisistä ta- voitteista ja tarkoituksesta, mutta sopimusmateriaali harvemmin riittää yksinään tulkin- nan pohjaksi. Tällöin on käytettävä apuna myös muuta materiaalia.
Sopimuksen sisältöön vaikuttaa itse sopimuksen lisäksi myös sopimusta ja sopimuksen tekoa ympäröivät olosuhteet. Annola kuvaa tätä relevanttien olosuhteiden muodostamaa kokonaisuutta tulkintaympäristöksi13. Jos tulkintaympäristöllä on tarpeeksi valideja liit- tymiä sopimukseen, että ympäristöä voidaan käyttää välineenä osapuolten tarkoituksen määrittämiseen, kutsutaan tätä tulkintamateriaalia kontekstimateriaaliksi.
Kontekstimateriaali voidaan edelleen jakaa subjektiiviseen eli yksilölliseen ja objektiivi- seen eli yleiseen kontekstimateriaaliin14. Subjektiivinen kontekstimateriaali tarkoittaa ai- neistoa, johon osapuolet ovat toimillaan vaikuttaneet. Tällaista materiaalia voi olla esi- merkiksi tahdonilmaisut, joita ei ole kuitenkaan sisällytetty itse sopimukseen. Objektiivi- nen kontekstimateriaali taas on riippumatonta sopimuksen osapuolista, ja voi liittyä esi- merkiksi sopimustyypille tyypillisiin piirteisiin tai sopimuksen toimialan yleisiin käytän- teisiin.
11 Annola 2016, s. 21
12 Annola 2016, s. 22
13 Annola 2016, s. 22. ks. myös Xxxxxxxxx 1990, s. 100. Ympäristön merkitystä on kuvannut teoksessaan myös Xxxxxxxxx, jonka mukaan tulkinnassa on huomioitava myös missä, milloin ja millaisissa olosuhteissa sopimus on tehty
14 Annola 2016, s. 23
Kolmas tulkintamateriaalien ryhmä eli riskinjakomateriaali tulee kyseeseen silloin, kun osapuolten tarkoitusta ei pystytä selvittämään edellä mainittujen materiaalien perusteella. Kun osapuolten yhteisen tarkoituksen löytäminen ei ole enää tulkinnan tavoitteena, voi- daan tulkinnan apuna käyttää myös sopimussuhteen tiiviiden liittymien ulkopuolista ma- teriaalia ja periaatteita15. Riskinjakomateriaali koostuu esimerkiksi toimintaympäristöstä, joka ei kuulu kontekstimateriaaliin sen vuoksi, että sillä ei ole tarpeeksi vahvaa liittymää osapuolten tarkoitukseen.
Joskus osapuolet ovat keskenään rajoittaneet nimenomaisesti jo itse sopimuksessa mah- dollisessa tulkinnassa huomioon otettavaa materiaalia. Tavanomainen tapa rajoittaa ma- teriaalivirtaa on ottaa sopimukseen niin sanottu integraatiolauseke (integration clause tai merger clause)16, joka rajoittaa käytettävän tulkinta-aineiston pelkästään sopimuksen ni- menomaiseen sanamuotoon ja sisältöön. Tällöin sopimus sisältää kaikilta osin sopimus- ehdot, eikä muihin ehtoihin tai tekijöihin voi vedota sopimuksen tulkintatilanteessa. In- tegraatiolauseke siten vähentää huomattavasti sopimusasiakirjan ulkopuolisten tekijöiden vaikutusta tulkintaan, mutta se ei kuitenkaan täysin poista mahdollisuutta tukeutua tul- kinnassa muihin tekijöihin, mikäli ehto on erityisen epäselvä. Käytännössä kirjallinen muoto voidaan ottaa huomioon siten, että sopimuksen tulkinnan kautta sopimuksen sisäl- tämiin velvoitteisiin tulleet muutokset tulee tehdä kirjallisesti. Tällöin ollaan tosin lähellä jo sopimuksen täydentämistä, eikä niinkään enää tulkintaa.
2.3.2. Sisäinen vs. ulkoinen tulkinta
Sopimuksen sisältöä voivat tulkita sekä itse sopimuskumppanit että sopimuksen ulkopuo- liset tekijät. Ensisijaisesti sopimuksen sisältöä koskevan erimielisyyden syntyessä tul- kinta aloitetaan neuvotteluilla sopimuskumppaneiden välillä ilman ulkopuolisen sovitte- lijan läsnäoloa. Tätä kutsutaan sopimuksen sisäiseksi tulkinnaksi17. Sisäisessä tulkinnassa sopimuskumppanit siis omalla tulkinnallaan päättävät siitä, mihin suuntaan tulkintaa
15 Annola 2016, s. 24
16 Hemmo 2003, s. 559
17 Lehtinen 2006, s. 126
halutaan ohjata, ja osapuolten välinen yhteistyö mahdollistavat sen, että sopimusta voi- daan joustavasti tarkentaa osapuolten toivomalla tavalla. Sisäinen tulkinta perustuu siten pitkälti sopimuksen nimenomaiseen sanamuotoon, koska luottamusteoriaan vedoten so- pimuskumppanit ovat hyväksyneet sopimusaineistoksi sopimusasiakirjan itsessään18. Si- säistä tulkintaa ei tule kuitenkaan sekoittaa tässä yhteydessä sopimuksen täydentämiseen, jossa osapuolet täyttävät sopimukseen jääneitä aukkoja ja termin sanamuodon mukaan täydentävät sopimusta siltä osin, kun velvoitteista ei ole entuudestaan lainkaan sovittu19.
Ulkoista tulkintaa voidaan kutsua perinteiseksi tai aidoksi tulkintatilanteeksi20. Ulkoi- sessa tulkinnassa sopimuksen osapuolet antavat tulkinnan ratkaistavaksi ulkopuoliselle taholle. Lähtökohta sopimuksen tulkintaan on tällöin hyvinkin erilainen. Sisäisessä tul- kinnassa molemmilla osapuolilla on oma subjektiivinen näkemyksensä sekä ennakko- asenne suhteessa ratkaistavaan epäselvyyteen. Toisin on tilanteessa, jossa täysin sopi- muksen sekä sen syntyprosessin ulkopuolinen henkilö tulkitsee tilannetta objektiivisesti. Ulkopuolinen tekijä perustaa tulkintansa molempien osapuolien näyttöihin sekä arvioihin ristiriidan kokonaisuudesta. Tyypillisimmillään tulkitsija on joko tuomioistuimen tuo- mari tai välimies.
Ulkoisen tulkinnan tilanteessa tulkitsijan tehtäväksi jää osapuolten näyttöjen perusteella asettaa tulkintamateriaali etusijajärjestykseen21. Liikesopimusriidoille on tyypillistä, että tapaukset eivät ole yksiselitteisiä, ja molemmilla osapuolilla voi olla hyvinkin vahvaa näyttöä oman tulkintakantansa tueksi. Ulkoinen tulkinta vaatiikin, että tulkintamateriaa- lina käytetään laajasti myös sopimusasiakirjan ulkopuolista aineistoa, koska ulkopuolinen tulkitsija ei ole lähtökohtaisesti tietoinen sopimuksen syntyprosessista. Laajan materiaa- lin perusteella tulkitsija voi saavuttaa objektiivisen käsityksen siitä, mitkä ovat sopimuk- sen teon lähtökohdat sekä antaa tulkinnan siitä, mikä sopimuksen sisällön merkitys on ja millaiset velvollisuudet osapuolilla jää voimaan.
18 Saarnilehto 2005, s. 144
19 Adlercrutz 1991, s. 11–12
20 Lehtinen 2006, s.126–127
21 Ks. Hedwall s. 31
2.3.3. Osapuolisuuntautunut tulkinta
Sopimuksen tulkintatavat jaetaan kahteen kategoriaan sen perusteella, mitä tulkinta-ai- neistoa niissä käytetään ja millaisia oikeuspoliittisia päämääriä niillä tavoitellaan22. En- simmäiseksi ja hyvin pintapuolisesti esiteltävää osapuolisuuntautunutta tulkintaa pide- tään näistä ensisijaisena vaihtoehtona. Osapuolisuuntautunutta tulkintaa voidaan soveltaa sekä sisäisessä että ulkoisessa tulkinnassa. Lähtökohtana osapuolisuuntautuneessa tulkin- nassa on sopimuksen nimenomainen sanamuoto sekä osapuolien yhteisen tavoitteen löy- täminen.23
Hemmo esittelee myös osapuolisuuntautuneen tulkinnan jaon kahteen teoriaan: objektii- viseen ja subjektiiviseen osapuolisuuntautuneeseen tulkintaan24. Teorian mukaan mah- dollista on suunnata tulkinta siihen, miten osapuolet tai toinen osapuoli ovat tosiasiassa ymmärtäneet sopimuksen sisällön mahdollisesti poiketen sopimuksen nimenomaisesta sanamuodosta. Toinen vaihtoehto on tulkita epäselvää ehtoa objektiivisesti. Tällöin sopi- musneuvotteluiden ja sopimuksen teon yhteydessä tuottamaa materiaalia hyödyntäen ra- kennetaan kokonaisuus sopimuksen merkityksestä sekä tulkitaan sopimus siten, miten ra- tionaalinen tarkastelija sen käsittäisi.
Osapuolisuuntautuneessa tulkinnassa tulkinta-aineisto kohdistuu osapuolten kirjallisesti tuottamaan nimenomaiseen materiaaliin sekä muuhun oikeudellisesti relevanttiin aineis- toon. Annola jakaa teoriassaan osapuolisuuntautuneen tulkinnan tekstitulkintaan ja kon- tekstitulkintaan, mikä selkeyttää tämän tulkintatavan sisältöä ja pohjimmaista tarkoitusta. Tekstitulkinta kohdistuu jo ylempänä mainittuun sopimusaineistoon ja sen nimenomai- seen sisältöön ja kontekstitulkinta kontekstimateriaaliin25. Loogisesti voidaan todeta, että
22 Hemmo 2003, s. 602–604
23 Ks. myös Annola 2016, s.25. Annola kutsuu teoksessaan osapuolisuuntautunutta tulkintaa tahtotulkin- naksi, mutta teoreettinen merkitys näiden kahden termin välillä on kuitenkin yhtenevä. Tässä tutkielmassa käytetään näistä termiä osapuolisuuntautunut tulkinta.
24 Hemmo 2003, s 604–605
25 Annola 2016, s. 25–26
mitä epäselvempi sopimusehto sen nimenomaisen sisällön perusteella on, sitä suuremman merkityksen kontekstimateriaali tulkinnassa saa.
Yhteenvetona osapuolisuuntautuneen tulkinnan oletusarvona siis on se, että yhteinen tar- koitus sopimuksen taustalla on ylipäätään olemassa, ja se on mahdollista kaivaa esille muun tulkintamateriaalin, kontekstin ja osapuolisuuntautuneen tulkinnan avulla. Lähes- kään aina tätä yhteistä tarkoitusta ei kuitenkaan ole olemassa, ja tällöin osapuolisuuntau- tunut tulkinta ei johda lopputulokseen, vaan tulkintaan on käytettävä muita keinoja.
2.3.4. Tavoitteellinen tulkinta
Tavoitteelliset tulkintasäännöt ovat muotoutuneet pitkälti oikeuskäytännön sekä oikeus- kirjallisuuden perusteella, eikä niistä ole säännelty laissa. Periaatteiden välistä hierarkiaa ja soveltamiskohteita ei ole myöskään konkreettisesti perusteltu, joten niiden soveltami- nen perustuu aina tapauskohtaiseen tulkintaan. Yhteistä niille kaikille on kuitenkin se, että tavoitteellinen tulkinta on aina toissijainen osapuolten yhteistä tarkoitusta ja tavoit- teita tavoittelevaan tulkintaan nähden.
Ero osapuolisidonnaiseen tulkintaan on se, että tavoitteellisessa tulkinnassa ei enää pyritä löytämään yhteisymmärrystä osapuolten tavoitteiden ja sopimuksen merkityksen välillä, vaan ratkaistavaksi jää se, kenen kannettavaksi epäselvästä ehdosta johtunut riski jää26. Tavoitteellisten tulkintasääntöjen avulla pyritäänkin ohjaamaan epäselvän ehdon tulkin- taa säännön mukaisen tavoitteen suuntaan. Tätä tulkintatapaa on oikeuskirjallisuudessa kutsuttu tavoitteelliseksi tulkinnaksi.27 Tyypillisiä tavoitteellisen tulkinnan sääntöjä ovat epäselvyyssääntö, minimisääntö, kohtuussääntö, tavallisuussääntö sekä suppea tulkinta28.
26 Hemmo 2006, s. 329
27 ks. myös Annola 2016 kpl 7, jossa samaa periaatetta kutsutaan riskinjakotulkinnaksi ja Aho (1968) s. 236–237, jossa periaatetta kutsutaan pakkotulkintanormeiksi. Tässä tutkielmassa käytetään vain käsitettä tavoitteellinen tulkinta. Riskinjakotulkinta on käsitteenä kuitenkin myös validi, koska se itsessään kuvaa määritelmän keskeistä käsitettä hyvin. Käsitettä pakkotulkintanormi on taas kritisoitu, koska käsite voi johtaa harhaan käsittämään, että kyseiset normit olisivat pakottavia.
28 Ks. esim. Pönkä 2013, s. 926
Lähtökohtana tavoitteellisen tulkinnan soveltamisessa on se, että osapuolisuuntautu- neessa tulkinnassa yhteistä tavoitetta ei ole löytynyt lainkaan tai tulkinnalle on jäänyt useampi vaihtoehto, eikä priorisointia ole mahdollista tehdä tulkintamateriaalin avulla tarpeeksi selkeällä tavalla. Tällöin tavoitteelliset tulkintasäännöt antavat mahdollisuuden antaa näille eri vaihtoehdoille etusijajärjestyksiä sekä ohjata tulkintaa kohti jotain osa- puolten keskinäisestä tavoitteesta eriävää suuntaa. Ominaista tavoitteellisille tulkinta- säännöille onkin jokin oikeuspoliittinen tavoite, jota soveltamisen avulla pyritään edistä- mään29. Tavoitteellisessa tulkinnassa tulkintamateriaaliksi nousee entistä enemmän sekä objektiivinen että subjektiivinen kontekstimateriaali ja riskinjakomateriaali, eli esimer- kiksi osapuolten suhteellinen asema, sopimuksen laadinnassa ilmenneet roolit, alalla käy- tetyt yleiset periaatteet sekä tahdonvaltaisen lainsäädännön näkökulmat.30
Annola on teoksessaan oivaltavalla tavalla määritellyt kolme edellytystä tavoitteellisten tulkintasääntöjen johdonmukaisen käytön ja systematisoinnin saavuttamiseksi31. Samalla näiden kolmen tekijän kautta on järkevää lähteä käsittelemään tulkintasääntöjen määri- telmiä sekä syvempää olemusta ja soveltamistilanteita. Johdonmukaisuus ja ennakoita- vuus vaatii ensiksi sen, että tavoitteelliselle tulkinnalla tavoiteltavat päämäärät on määri- telty. Tyhjentävää ja täydellistä listausta soveltamistilanteista ja lopputuloksista ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista tehdä, mutta kriittistä on periaatteiden ydinsisäl- töjen määritteleminen.
Toiseksi Xxxxxxx mukaan on kriittistä määritellä mitkä sopimussuhteissa ja osapuoliase- telmissa ilmenevät tekijät ovat sellaisia, että ne voivat aktivoida jonkin tulkintasäännön käytön mahdollisuuden. Kolmas tärkeä tekijä on määritellä ja punnita eri sääntöjen suh- detta ja niiden soveltamisen tuottamia lopputulemia keskenään. Vasta näiden kolmen vai- heen täytyttyä on mahdollista vahvistaa tulkinnan lopputulos. Seuraavissa kappaleissa käsittelen epäselvyyssääntöä ja tavallisuussääntöä näiden kolmen näkökulman kautta.
29 Hemmo 2003, s. 602–604
30 Annola 2016, s. 257–258
31 Annola 2016, s. 261–264
3 Epäselvyyssääntö
3.1 Tavoiteltavat päämäärät
Epäselvyyssäntö (in dubio contra stipulatorem) on kenties eniten painoarvoa oikeuskäy- tännössä saanut tavoitteellisen tulkinnan sääntö32. Epäselvyyssäännön keskeinen sisältö esitetään kirjallisuudessa pääsääntöisesti kahdella tavalla. Yleisempi tapa määritellä epä- selvyyssääntö on se, että tulkintaan liittyvä epäselvyys on ratkaistava ehdon laatijan va- hingoksi33. Toinen yleinen esitys säännöstä on se, että epäselvyys ratkaistaan sen vahin- goksi, jolla olisi ollut parhaat mahdollisuudet epäselvyyden poistamiseen34.
Tarpeellisuutta näille kahdelle määritelmälle ja niiden väliselle erolle voidaan kuitenkin kyseenalaistaa. Ajatus ehdon laatijan vastuusta perustuu siihen, että voidaan olettaa, että tällä osapuolella on ollut myös parhaat mahdollisuudet vaikuttaa epäselvyyteen ja sen syntymiseen. Siten toinen määritelmä tavallaan sisältyy ensimmäiseen, eikä määritelmän jako sinänsä muuttaisi periaatteen soveltamistilanteita tai käytäntöjä.
Xxxxxxxxx Xxxxxx on esittänyt myös mielenkiintoisen näkemyksen siitä, että vastuu epä- selvästä ehdosta voisi siirtyä laatijan vastapuolelle, mikäli ehdon on laatinut selkeästi asi- antuntemattomampi osapuoli35. Asiantuntevammalta osapuolelta voitaisiin olettaa osaa- mista huomauttaa epäselvästä ehdosta. Tällaisessa tilanteessa ei olisi kyse välittömästi ehdon laatijan vastuusta kantaa riski epäselvästä ehdosta, vaan sen osapuolen vastuusta, jolla on tosiasiallisesti ollut parempi mahdollisuus vaikuttaa sopimuksen sisältöön. Täl- laiset soveltamistilanteet ovat lopulta todellisuudessa kuitenkin hyvin marginaalisia, koska liikesopimuksissa lähtökohtana on molempien osapuolien selonotto- ja huolelli- suusvelvollisuus sekä oletus oman alan ammattitaidosta.
32 Esim. Hemmo 2003, s. 638
33 Esim. Hedwall 1994, s.49
34 Esim. Wilhelmsson 2008, s. 98
35 Annola 2016, s. 275
Molemmissa määritelmissä kantavana näkökulmana ja oikeuspoliittisena tavoitteena on kuitenkin tietynlainen sanktioajattelu, jossa toinen osapuoli olisi voinut määritellä ehdon selkeämmin. Koska näin ei ole toimittu, joutuu tämä kärsimään omalta kannaltaan epä- edullisemmasta ratkaisusta, kuten voidaan jäljempänä esitellystä korkeimman oikeuden ratkaisustakin huomata. Epäselvyyssäännön oikeuspoliittisena tavoitteena tai sen myötä syntyvänä vaikutuksena voidaan siten pitää myös korostunutta huolellisuusvelvoitetta.
3.2 Olosuhteet säännön soveltamiseksi
Epäselvyyssäännöstä on mainittu myös kuluttajansuojalain 4:3§:ssa. (KSL 38/1978). Ku- luttajansuojalakia ei luonnollisesti sovelleta liikesopimuksiin, mutta säädöksestä voidaan saada tarttumapintaa soveltamistilanteesta. Kuluttajansuojalain luvun 4 pykälä 3 määrit- telee, että jos ehto on laadittu siten, että kuluttaja ei ole voinut vaikuttaa ehdon sisältöön, tulee epäselvyyttä tulkita kuluttajan hyväksi.
Ehdossa on äärimmäisen vahvasti esillä periaate heikomman suojasta. Liikesopimuksien syntymiseen liittyy useimmiten vahvasti sopimusneuvottelut, joiden kautta osapuolet esittävät toisilleen tarjouksia ja vastatarjouksia, jolloin kumpikaan osapuoli ei suoranai- sesti xxxx toiselle osapuolelle valmiita ehtoja. Täten epäselvyyssäännön puhdas tyyppiti- lanne, jossa toisella osapuolella ei ole mahdollisuutta neuvotella sopimuksen ehtojen si- sällöstä, toteutuu käytännössä harvoin. Siten tulee pohtia, voiko sääntöä käyttää myös muihin tilanteisiin, joissa toisen osapuolen asema voi olla muutoin verrattavissa kulutta- jaan olennaisesti heikomman aseman kautta.
Kuten edellä jo mainittiin, tulkintaa on yleisesti laajennettu koskemaan myös sellaisia tilanteita, joissa toisella osapuolella olisi ollut tosiasiassa parempi mahdollisuus poistaa sopimukseen sisältynyt epäselvyys. Tällaisia tilanteita voisi olla esimerkiksi suurten pörs- siyhtiöiden ja pienempien elinkeinoharjoittajien välisissä sopimuksissa, joissa suurella yhtiöllä on todennäköisesti ollut enemmän neuvotteluvaltaa sekä osaamista ja ammatti- taitoa. Tämä tulkintaperiaatteen soveltamisalan laajennus korostaa entisestään sitä, että kriittinen tekijä epäselvyyssäännön soveltamiseen on sopimusosapuolten voimasuhteiden epätasapaino.
Epäselvyyssäännön soveltamisedellytysten tarkastelu voidaan perustellusti aloittaa poh- timalla sitä, voidaanko toinen osapuoli tunnistaa käytännön tasolla tosiasiallisesti ehdon tai ehtojen laatijaksi sekä käyttäjäksi36. Mikäli osapuolet ovat tosiasiassa laatineet ehdot yhteisesti tai niistä on selkeästi neuvoteltu molemminpuolisesti ja yksityiskohtaisesti, tu- lee epäselvyyssäännön soveltamiseen suhtautua varauksella. Epäselvyyssäännön sovelta- misen edellytykset kohdistuvat siten pitkälti sopimusosapuolten väliseen suhteeseen sekä ennen sopimuksen syntymistä käytyihin neuvotteluihin tai niiden puutteeseen. Siten voi- taneen todeta, että tulkintamateriaali keskittyy pitkälti sekä subjektiiviseen että objektii- viseen kontekstimateriaaliin, jossa pyritään selvittämään sopimuksen syntymisen ympä- rillä vallinneita olosuhteita.
Mikäli toinen osapuoli on pystytty osoittamaan ehtojen laatijaksi, on arvioitava sitä, onko olemassa joitakin seikkoja, jotka voisivat puolestaan vähentää ehdon laatijan vastuuta tai siirtää sitä osittain myös toiselle osapuolelle. Tällaisia tekijöitä voivat olla esimerkiksi toisen osapuolen olemassa ollut mahdollisuus vaikuttaa ehtoihin, mutta tämä ei tosiasi- assa ole näihin reagoinut. Vastuuta alentavat seikat voivat johtaa siihen, että periaatteen soveltamista tukevien seikkojen painoarvo laskee niin merkittävästi, että edellytyksiä säännön soveltamiselle ei enää ole.37
Heikompaa osapuolta ei voida kuitenkaan rajoittamattomasti suojella tälläkään tulkinta- perusteella. Liikesopimuksiin liittyy niin sanottu selonottovelvollisuus, joka edellyttää molempien osapuolien huolellisuutta sopimusta solmiessa38. Tämä osaltaan rajoittaa epä- selvyyssäännön soveltamisalaa. Molemmilta osapuolilta voidaan olettaa tietyn tason asi- antuntemusta alastaan sekä sopimustoiminnasta, jolloin myös heikomman osapuolen tu- lisi tietyissä määrin pystyä puuttumaan epäselvään ehtoon jo ennen sitovan sopimuksen syntymistä. Mikäli sopimustilanteessa heikommalla osapuolella ei itse ole tietoa tai ym- märrystä sopimuksen sisällöstä, voidaan tältä myös olettaa kykyä selvittää asia esimer- kiksi ulkopuolisen asiantuntijan avulla.
36 Annola 2016, s. 274
37 Annola 2016 s. 275–276
38 Pönkä 6/2013, s. 928
Selonottovelvollisuuden merkitys konkretisoituu myös jäljempänä käsitellyssä korkeim- man oikeuden esimerkkiratkaisussa. Tapauksessa yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi eri mieltä olevien oikeusneuvosten välillä syntyi se, voitiinko rahoitusleasing alalla toimi- valta rahoitusyhtiöltä vaatia asiantuntemusta ja selonottoa rahoittamistaan vuokralait- teista ja niiden teknisistä yksityiskohdista. Tapausta ratkaisseet oikeusneuvokset olivat lopulta aiheesta eri mieltä, ja vähemmistö olisi rajannut epäselvyyssäännön soveltamista tilanteeseen vuokralleottajan selonottovelvollisuuteen vedoten ja tukeutuneet sen sijaan tavallisuussääntöön. Tähän päädyttiin, vaikka vuokralleantaja oli laatinut ehdot yksipuo- lisesti ja vuokralleottajaa voitiin tässä tilanteessa pitää heikompana osapuolena. Erimie- lisyydestä voidaan johtaa päätelmä siitä, että myös selonottovelvollisuuden laajuuden raja on hyvin häilyvä jopa ammattilaisten tulkinnassa.
3.3 Suhde muihin sääntöihin
Epäselvyyssääntöä on pidetty ensisijaisena tavoitteellisena tulkintasääntönä suhteessa muihin sääntöihin39. Vaikka kyse ei olekaan tässä tapauksessa kuluttajasopimuksista, epäselvyyssääntö on ainoa lain tasolla säädelty tulkintasääntö, mikä antaa sille myös nor- matiivisen perustan. Lakimaininnan lisäksi se on nimenomaisesti mainittu useissa kan- sainvälisissä säännöskokoelmissa DCFR:ssä, PECL:ssä sekä UNIDROIT PICC:ssä. Li- säksi sille on annettu runsaasti painoarvoa oikeuskäytännössä, ja korkeimman oikeuden ratkaisuissa on monesti tukeuduttu epäselvyyssääntöön40. Kaikki edellä mainitut puolta- vat sitä, että epäselvyyssääntö on laajasti käytetty ja oikeuspoliittiselta päämäärältään uni- versaalisti hyväksytty tulkintasääntö.
Xxxxxx on käsitellyt teoksessaan epäselvyyssäännön ensisijaista soveltavuutta laajem- min. Tämän mukaan riskinjakotulkinta, eli tavoitteellinen tulkinta, tulisi lähtökohtaisesti aloittaa epäselvyyssäännön soveltuvuuden tarkastelulla luoden ensimmäisen presumption epäselvyyden ratkaisemiseen41. Mikäli edellytyksiä epäselvyyssäännön soveltamiselle ei
39 ks. esim. Saarnilehto 2009, s. 155 tai Aldercruz 2001, s.97, joka mainitsee, että epäselvyyssäännöstä on mainintoja jo 1700-luvun alkupuolelta ruotsalaisessa oikeustutkimuksessa
40 Ks. jälleen esim. KKO 2003:26
41 Annola 2016, s. 272
ole, siirrytään vasta seuraavaan tulkintasääntöön. Annola korostaa soveltamisen edelly- tysten tarkkaa arviointia sekä arvioinnin läpinäkyvyyttä. Arvioinnissa tulisi ottaa tarkoin huomioon mitkä seikat tukevat sitä, että toinen osapuoli on vastuussa epäselvän ehdon sisällöstä sekä kuinka suuri painoarvo näitä vastustavilla näkökulmilla on.
4 Tavallisuussääntö
4.1 Tavoiteltavat päämäärät
Tavallisuussäännön ydinsisältö ja tavoiteltava päämäärä on se, että epäselvässä tilan- teessa on omaksuttava yleistä käytäntöä vastaava tulkinta. Yleinen käytäntö voi viitata joko osapuolten väliseen aikaisempaan käytäntöön tai sopimuksen kohteena olevalla toi- mialalla syntyneeseen alan yleiseen käytäntöön.42 Tavallisuussäännön soveltamiseen käytetty pääasiallinen materiaali ei ole osapuolten tulkittavaa sopimusta varten tuottamaa, vaan se pyrkii hahmottamaan sopimuksen synty-ympäristöä tukeutuen erityisesti kon- tekstimateriaaliin sekä riskinjakomateriaaliin.
4.2 Olosuhteet säännön soveltamiseksi
Tavallisuussäännön eksakti sisältö ja siten myös soveltamisala on jäänyt hyvinkin häily- väksi43. Tavallisuussäännön soveltaminen edellyttää sitä, että on ylipäätään olemassa so- pimussuhdetta koskevaa yleistä tai aikaisempaa käytäntöä, käytäntö voidaan liittää tul- kinnan kohteena olevaan sopimukseen sekä sitä, että käytäntö perustuu sopimusosapuol- ten välisiin tai alan yleisiin menettelytapoihin44. Tavallisuussääntö soveltuu tyypillisesti esimerkiksi pitkäaikaisten tai tasavertaisten sopimuskumppaneiden välisten tai muuten vakiintuneella alalla toimivien tulkintakysymysten ratkaisemiseen. Huomattava ero ver- rattuna epäselvyyssäännön soveltamistilanteisiin on siis se, että sopimuskumppaneilta ei vaadita eritasoisia lähtöasemia.
Toimintamallin mukainen tulkinta tukeutuen osapuolten väliseen omaan edeltävään käy- täntöön vaatii sen, että olosuhteet huomioon ottaen heidän aiemmalla toiminnallaan ja sopimussuhteillaan voidaan nähdä olevan tarpeeksi vahva liityntä tulkinnan kohteena ole- vaan sopimukseen, ja että osapuolten voidaan katsoa tarkoittaneen saman tyylistä
42 Ks. esim. Aho 1968, s.255
43 Annola 1/2016, s. 19
44 Pönkä 6/2013, s. 932
ratkaisua myös muissa sopimuksissa45. Voidaan siis todeta, että mitä laajempi ja vakiin- tuneempi käytäntö sopimuksen ympärillä on, sitä suurempi painoarvo tavallisuussään- nölle voidaan tulkinnassa antaa. Mikäli sopimuksen taustalla olevissa olosuhteissa ei ole syntynyt merkittäviä eriäväisyyksiä suhteessa verrattavaan käytäntöön, tavallisuussään- töön turvautuminen on monesti turvallinen ratkaisu.
Kuten jo aikaisemmin mainittiin, sopimusosapuolten välisen aikaisemman käytännön li- säksi tulkinnan perusteena voidaan käyttää sopimusta koskevan alan yleistä käytäntöä. Tämä näkökulma tavallisuussääntöön voidaan havaita myös seuraavassa kappaleessa esi- tellyssä korkeimman oikeuden ratkaisussa. Sen tulkinnan mukaan sopimuksen epäselvää ehtoa pyritään tulkitsemaan lähemmäs kohti alan yleisiä standardeja. Tämä peruste on osapuolten aikaisempaa käytäntöä objektiivisempi, ja siten kenties helpompi tapa lähteä tulkitsemaan epäselvyyksiä, jos aikaisempaan käytäntöä osapuolten välillä ei ole tai sen selvittäminen on vaikeaa. Vaikka tulkinta on tällaisessa tilanteessa objektiivisempi, se sitoo silti tulkinnan sopimuksen ympäristöön huomioiden erityisesti riskinjakomateriaa- lia.
Tavallisuussääntö mahdollistaa hyvinkin tapauskohtaisen mahdollisuuden tulkita erimie- lisyyksiä sekä jakaa riskiä. Se sitoo sopimustulkinnan kontekstiin sekä ottaa huomioon tasapuolisemmin molempien sopimusosapuolten edut eikä erityisesti korosta osapuolten välisiä voimasuhteita. Se ei siten myöskään sido tulkintaa suoraan toisen osapuolen hyö- dyksi tai haitaksi, vaan voi johtaa tasapuolisempaan riskin ja vahingon jakoon. Tavalli- suussäännön voidaan ajatella johtavan turvalliseen ja tasapuoliseen ratkaisuun, joka ajaa molempien osapuolien intressejä.
4.3 Suhde muihin sääntöihin
Tavallisuussäännön rooli tulkinnassa on tärkeä, ja kuten Annola toteaa, sanat saavat mer- kityksensä osana ympäristöään. Tavoitteellisen tulkinnan osana tavallisuussäännön voi- daan ajatella sijoittuvan samaan vaiheeseen epäselvyyssäännön kanssa.46
45 Pönkä 6/2013, s. 932
46 Annola 1/2016 s.19
Epäselvyyssäännön soveltamismahdollisuudet ovat kuitenkin tavallisuussääntöä rajoite- tummat, jolloin tavallisuussääntö voi tarjota mahdollisuuksia sopimuksen tulkitsemiseen tukeutuen laajemmin muihin näkökulmiin. Tavallisuussäännön vahvaa asemaa tavoitteel- listen tulkintasääntöjen kirjossa voidaan perustella sen mukaisten ratkaisujen lähtökoh- taisella sisällöllisellä hyväksyttävyydellä; Tavallisuussäännön johtaessa turvallisiin ja ta- sapuolisiin ratkaisuihin, sitä voidaan pitää laajalti molempia osapuolia tyydyttävänä, mi- käli muuta selvitystä ei asiaan ei ole mahdollista löytää.
Koska tavallisuussääntö on äärimmäisen kontekstisidonnaista ja perustuu nimenomaan yleisiin käytänteisiin sopimuksen ympärillä, sitä sovelletaan monesti sopimusosapuolten keskinäisissä ratkaisuissa ja sisäisissä tulkintatilanteissa. Siten siitä ei ole suurta määrää oikeuskäytäntöä, ja sen olemassaolo perustuu pitkälti oikeuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin47. Tavallisuussääntöön on tukeuduttu kuitenkin myös joissakin korkeimman oikeuden ratkaisuissa, kuten seuraavaksi käsiteltävässä KKO 2008:53:ssa.
Tavallisuussäännön käyttöä ensisijaisesti sisäisen tulkinnan välineenä voidaan perustella esimerkiksi sillä, että sopimuksen osapuolet ovat lähtökohtaisesti itse parhaiten tietoisia vanhasta käytännöstä tai toimialansa yleisistä periaatteista, jolloin tavallisuussääntö tulee monesti sovellettavaksi jo ennen tuomioistuimiin päätymistä. Tavallisuussäännön käyttöä sisäisen tulkinnan vaiheissa tukee myös se, että se johtaa molempien osapuolten intressit huomioon ottavaan ratkaisuun. Tavallisuussääntöä käytetään kuitenkin myös ulkoisessa sopimustulkinnassa, jolloin haasteena ja kriittisenä vaiheena on yleisen käytännön selvit- täminen molempien sopimusosapuolien näyttöjen avulla.
Tavallisuussääntöä sovellettaessa tavoitteellisen tulkinnan tilanteessa on otettava huomi- oon myös se, että monesti sopimusta ympäröivää kontekstimateriaalia on käytetty hyö- dyksi jo aikaisemmissa tulkinnan vaiheissa. Konteksti ja esimerkiksi aikaisempi sopimus- käytäntö voitaneen linkittää jo osapuolisuuntautuneeseen tulkintaan ja sopimusosapuol- ten yhteisen tarkoituksen etsimiseen. Yleinen käytäntö on voinut saada merkityksensä jo sen kautta, että käytännön voidaan tulkita olevan osapuolten tarkoituksen mukainen sekä tukea sitä.
47 Pönkä 6/2013 s. 932.
Ero tulkittavaan materiaaliin syntyy kuitenkin siinä, että tavallisuussääntö huomioi nor- maalit käytännöt osapuolten tarkoituksesta saatavan selvityksen puuttuessa riippumatta siitä, onko niillä liittymää osapuolten alkuperäiseen tarkoitukseen.48 Tulkinta pohjautuu kontekstimateriaalin lisäksi siten myös riskinjakomateriaalin tarkastelun avulla syntynee- seen kokonaiskuvaan osapuolten välisistä käytänteistä. Siten tässä vaiheessa tulkintaa voidaan ottaa huomioon laajemmin myös sellaisia tekijöitä riskinjakomateriaalista, joille ei ole aikaisemmassa tulkinnan vaiheessa voitu antaa merkitystä, koska niillä ei ole ollut tarpeeksi vahvaa liittymää osapuolten alkuperäiseen tarkoitukseen.
48 Annola 2016, s. 284–285
5 KKO 2008:53
5.1 Tapauksen tausta ja korkeimman oikeuden ratkaisu
Ratkaisu KKO 2008:53 koski rahoitusleasing järjestelyä, jossa tarkasteltavana kysymyk- senä oli rahoitusyhtiön virhevastuusta vuokralle ottajaa kohtaan.
GE Capital Equipment Finance Ab (vuokralleantaja, myöh. A Oy) oli leasingso- pimuksella vuokrannut Salon West-Hair Oy:lle (vuokralleottaja, myöh. B Oy) kas- sapäätteen, kuittikirjoittimen, viivakoodinlukijan, kassalaatikon ja kassaohjelmis- ton. Sopimuksen mukaan A Oy hankkii vuokrakohteen toimittajalta, joka toimittaa sen A Oy:n laskuun suoraan B Oy:lle, ja vuokraa ne mainitulla leasingsopimuk- sella. B Oy irtisanoi kassajärjestelmän huomattavien virheiden johdosta leasingso- pimuksen päättymään ja lopetti vuokranmaksun.
A Oy katsoi, että B Oy:llä ei ollut oikeutta purkaa sopimusta ja lopettaa vuokrien maksamista vedoten sopimuksen ehtoon, jossa määrättiin, että vuokralleantaja ei vastannut laitteiston virheistä. Lisäksi A Oy vetosi siihen, että tämä oli yleisten ehtojen mukaan siirtänyt sillä ostajana olevat myyjän virheelliseen suoritukseen perustuvat oikeudet B Oy:lle, ja vetosi olevansa kassajärjestelmän osalta vain ra- hoittaja.
B Oy:n mukaan sopimuksessa ei ollut sovittu A Oy:n väitteiden mukaisesti vas- tuun siirtämisestä vuokralleottajalle, eikä siitä, missä tilanteissa B Oy:llä olisi ollut oikeus irtisanoa sopimus. B Oy:n mukaan sopimukseen oli sovellettava irtaimen esineen vuokraa koskevia säännöksiä siltä osin, kun sopimus oli aukollinen. Näi- den säännösten mukaan B Oy:llä olisi oikeus purkaa sopimus vuokrakohteen olen- naisen virheen perusteella.
Asiassa oli kyse siitä, onko A Oy ja B Oy välisessä sopimuksessa suljettu pois vuokralle antavan yrityksen vastuu vuokran kohteen virheistä ja onko vuokralleot- tajan oikeutta purkaa sopimus virheellisyyden perusteella rajoitettu.
Korkein oikeus totesi arvioinnissaan, että sopimuksen ehdot virhevastuusta olivat ilme- nevällä tavalla epäselviä ja keskenään ristiriitaisia. Korkein oikeus päätyi ratkaisussaan tukeutumaan siihen, että sopimuksessa ei ollut tarpeeksi selkeästi mainittu, että vuokral- leantaja olisi tässä tilanteessa vastuussa vuokratun kohteen virheestä eikä sopimuksen eh- doissa kielletty mahdollisuutta siihen, että vuokralleottaja olisi voinut purkaa sopimuksen virheen perusteella. Korkein oikeus päätyi tuomiossaan siihen, että B Oy:llä olisi oikeus purkaa sopimus olennaiseen virheeseen vedoten, ja että epäselvää ehtoa tulisi tulkita A Oy:n vahingoksi, koska sopimus ja sen osana olevat yleiset ehdot olivat tämän laatimat. Korkein oikeus tukeutui siis ratkaisussaan epäselvyyssääntöön.
Korkeimman oikeuden eri mieltä olevat jäsenet pohtivat myös sitä, olisiko rahoituslea- sing alalla ollut vakiintunutta käytäntöä vuokrakohteen virheen sekä sen seuraamien mah- dollisten sopimuksen irtisanomistilanteiden osalta, ja tulisiko ratkaisussa tukeutua taval- lisuussääntöön. Rahoitusleasing järjestelyn osapuolten asemasta ei ole säännelty Suomen laissa, eikä siitä myöskään ole laajasti vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Tapauksessa A Oy ei myöskään esittänyt selvitystä siitä, että rahoitusleasing alalla olisi suoraan itsessään vakiintunutta sopimuskäytäntöä vuokrakohteen virheen osalta.
Eri mieltä olleet jäsenet olisivat päätyneet ratkaisussaan kuitenkin siihen, että rahoitus- leasing alalla olisi vakiintunut yleinen käytäntö olisi olemassa. Heidän mukaansa rahoi- tusleasing on vakiintunut erityisrahoitusmuoto, jossa kaksi oikeustointa, eli tässä tapauk- sessa kauppa ja vuokra, sidotaan toisiinsa kolmikantaisessa järjestelyssä. Siten se tulisi pitää erillisenä irtaimen esineen vuokrasta.
Leasing järjestelyn tyypillinen piirre on, että vuokralleottaja valitsee itse vuokran kohteen sekä sen toimittajan, jolloin tälle kuuluu myös esineen tarkastaminen, huoltaminen ja va- kuuttaminen. Rahoitusyhtiöltä ei voida vaatia teknistä asiantuntemusta eri alojen laitteis- toista, joita se rahoittaa. Siten tavallisesti rahoitusleasingsopimuksissa on rajoitettu vuok- ralleantajan vastuuta vuokrakohteen virheistä sekä siirretty velvollisuuksia toimittajaan nähden ostajalta vuokralle ottajalle. Siten eri mieltä olevat neuvokset olisivat ratkaisseet tilanteen vedoten tavallisuussääntöön eli toimialan yleisiin periaatteisiin, jolloin B Oy:llä ei olisi ollut oikeutta irtisanoa sopimusta vedoten virheeseen, ja epäselvyyttä tulisi tulkita B Oy:n vahingoksi.
5.2 Tapauksen arviointia
Tapauksessa kiteytyy oivasti sekä epäselvyyssäännön ja tavallisuussäännön keskeinen si- sältö että tavoitteellisten tulkintasääntöjen kirjon merkitys eri tapausten ratkaisuissa.
Samaan tilanteeseen olisi voitu soveltaa kumpaa tahansa sääntöä, ja molemmissa tilan- teissa olisi päädytty vastakkaisiin ratkaisuihin.
Erityisen mielenkiintoista tapauksessa on se, että lähtökohtaiset edellytykset tavallisuus- säännön ja epäselvyyssäännön kohdalla ovat huomattavan erilaiset, mutta korkeimman oikeuden jäsenet olisivat silti soveltaneet näitä eri sääntöjä samaan tilanteeseen. Kuten aikaisemmin on todettu, epäselvyyssäännön lähtökohtana voidaan pitää epätasavertaisia sopimuskumppaneita, yksipuolisesti laadittuja ehtoja ja heikomman suojaa, kun taas ta- vallisuussäännölle tyypillistä on tasavertaiset sopimuskumppanit ja yleinen käytäntö.
Tapauksessa ei käy ilmi sitä, minkä kokoisista ja minkälaisista yhtiöistä on kyse, joten on vaikea arvioida sitä, millaiset neuvotteluasemat osapuolilla on sopimukseen lähtiessä ol- lut. Ottaen huomioon se, että korkein oikeus ei ole maininnut vuokralle ottajan heikompaa asemaa ratkaisussaan, voidaan olettaa, että epätasapaino ei ole ollut ainakaan merkittävä. Epäselvyyssäännön soveltaminen on siis tässä tapauksessa perustunut enemmän siihen, että ehdot ovat olleet yksipuolisesti laadittu.
On kuitenkin otettava huomioon, että vuokralleottaja on oman alansa asiantuntija, jolta voidaan olettaa selonottovelvollisuuden ja huolellisuuden täyttämistä, jolloin suurta tar- vetta heikomman osapuolen suojaamiselle ei ole. Siten myös eri mieltä olleiden jäsenten näkemykset siitä, että he olisivat antaneet enemmän painoarvoa yleiselle käytännölle, kuin heikomman suojalle tässä tilanteessa, ovat täysin valideja. Yleiseen käytäntöön tu- keutuminen perustuu siihen, että yleistä käytäntöä on olemassa, ja rahoitusleasing on lo- pulta Suomessakin suhteellisen paljon käytetty ja vakiintunut erityisrahoitusmuoto.
Itse olisin ollut samaa mieltä eri mieltä olevien lausuntojen kanssa, ja olisin soveltanut tilanteeseen ennemmin tavallisuussääntöä kuin epäselvyyssääntöä. Tulkintani perustaisin siihen, että rahoitusleasingissa on omana alanaan vakiintunut, eikä sitä voida pitää suo- raan verrannollisena irtaimen esineen vuokraan ja sen säännöksiin, joihin tilannetta oli rinnastettu. Epäselvyyssäännön soveltamisen vastustamista perustelisin sillä, että osapuo- let eivät ole olleet merkityksellisen epätasapainoisessa asemassa suhteessa toisiinsa. Vuokralle ottajalta olisi ammatinharjoittajana voitu vaatia selonottoa asiasta jo ennen so- pimuksen sitovuuden syntymistä tai viimeistään vuokrattavia tuotteita valittaessa, vaikka
ehdot olivatkin yksipuolisesti laaditut. Heikomman suojaa ei tulisi siten tilanteessa ko- rostaa. Kokisin tavallisuussäännön soveltamisen edellytysten siis täyttyvän huomattavasti vahvemmin kuin epäselvyyssäännön.
5.3 Johtopäätökset
Korkeimman oikeuden ratkaisusta voidaan huomata epäselvyyssäännön lähtökohtainen ensisijaisuus tavoitteellisen tulkinnan tulkintatilanteissa suhteessa muihin tavoitteellisen tulkinnan sääntöihin, tai ainakin tavallisuussääntöön. Edellä mainitun päätelmän pohjaan siihen, että KKO 2008:53 lähtökohdista olisi voitu soveltaa kumpaa tahansa sääntöä, mutta enemmistö oikeusneuvoksista priorisoi tapauksessa epäselvyyssääntöä.
Tapauksen myötä voidaan kuitenkin päätellä, että näitä periaatteita voidaan soveltaa myös samaan tilanteeseen, vaikka lähtökohdat niiden soveltamiset ovat hyvinkin erilaiset. Tätä voidaan järkeillä sillä, että tulkintaperiaatteiden soveltamisen lähtökohdat painotta- vat hyvin erilaisia ja toisistaan riippumattomia tekijöitä. Epäselvyyssäännön soveltami- nen perustuu osapuolten väliseen asemaan ja sen epätasapainoon, kun taas tavallisuus- sääntöön tukeutuminen perustuu osapuolten tai alan yleisiin käytänteisiin.
Edellä mainitut tekijät eivät ole toisiaan pois sulkevia, ja voivat molemmat olla samaan aikaan voimassa samassa sovellettavassa tilanteessa. Soveltamisen monimutkaisuutta li- sää osaltaan se, että säännöt voivat samassa tilanteessa johtaa keskenään eri lopputulok- siin, jolloin kysymykseksi tulee se, kumpi tilanteessa olisi tosiasiallisesti oikea ja totuu- denmukainen ratkaisu. Päätös tulkinnan perusteena olevan periaatteen valinnasta jää lo- pulta tulkitsijalle, joka päättää mille tekijöille tämä haluaa tulkinnassaan antaa painoar- voa, kuten jo aikaisemmin tutkielmassa teorian tasolla todettiin.
6 Yhteenveto
Tutkielman lopputulema voidaan kiteyttää seuraaviin päätelmiin. Ensinnäkin voidaan to- deta, että vaikka tavallisuussäännöllä ja epäselvyyssäännöllä on hyvinkin erilaiset sovel- tamisen lähtökohdat ja oikeuspoliittiset tavoitteet, näitä periaatteita voidaan kuitenkin so- veltaa myös samaan tilanteeseen päätyen eri ratkaisuun.
Edellä mainittuun vedoten voidaankin toiseksi todeta, että sopimuksen tulkinta ja sen tu- los on äärimmäisen ennalta-arvaamatonta. Vaikka tutkielmassa on pyritty Annolan esit- tämän kolmiportaisen kategorisoinnin avulla saavuttaa johdonmukaisuutta tulkintasään- töjen soveltamiselle, ei ennakoitavuutta voida saavuttaa, kuten korkeimman oikeuden rat- kaisusta voitiin huomata. Tätä ennalta-arvaamattomuutta voidaan pitää liiketoiminnan kannalta merkittävänä riskinä liikesopimuksia tehtäessä, koska epäselvää ehtoa voidaan säännöstä riippuen tulkita kumman tahansa osapuolen vahingoksi.
Yllä mainittuun liittyen voitaisiin pohtia, olisiko riskienhallinnan näkökulmasta järkevää jatkossa lisätä erityisesti liikesopimuksiin ehtoja, joissa märiteltäisiin, millaista tulkinta- tapaa voitaisiin eri tilanteissa sopimuksen epäselvien ehtojen ratkaisemiseen käyttää. Eri- tyisesti liikesopimuksiin on usein sidottuna suuria rahasummia, jolloin voitaisiin pitää kohtuullisena myös hallita siihen liittyviä riskejä mahdollisimman huolellisesti. Saman- kaltaisia ehtoja lisätään sopimuksiin riidanratkaisun varalta esimerkiksi välimiesmenet- telyn tai tuomioistuimen osalta sekä tulkinnassa käytettävän tulkintamateriaalin osalta, ja mahdollisen epäselvän tilanteen tulkintaperiaatteen valitseminen jo itse sopimukseen voisi olla luonnollinen jatkumo riskien minimoimiselle. Lisäksi ehdon lisääminen kan- nustaisi osapuolia yleiseen huolellisuuteen, jolloin epäselvistä ehdoista johtuvia riitoja ei ylipäätään edes syntyisi.
Lopuksi tämän tutkielman perusteella voitaneen sanoa, että tavoitteellisten tulkintaperi- aatteiden kokonaisuus on kaoottinen, eikä niiden sisältöön saatikka valintaan ole selkeitä suuntaviivoja tai ohjeita. Tulkintatilanteet itsessään pohjautuvat äärimmäisen konteksti- sidonnaisiin, tapauskohtaisiin ja erilaisiin epäselviin ehtoihin, joten siten ei ole välttä- mättä edes tarpeellista tehdä systemaattista kategorisointia ja tyhjentävää listausta eri
tulkintasäännöistä ja niiden soveltamistilanteista. Kaoottista kokonaisuutta voidaan kui- tenkin ongelman sijaan pitää mahdollisuutena, koska se mahdollistaa sääntöjen tarkaste- lun enemmänkin sopimuksen tulkitsijan työkaluina, joista tulkitsija voi valita tilanteeseen sopivan tulkinnan pohjaksi ottaen huomioon sopimuksen kokonaisvaltainen ympäristö, sisältö ja tavoite. Vapaus voi tarkan sääntelyn ja ohjauksen sijaan mahdollistaa tulkinta- tilanteiden tapauskohtaisen tarkastelun päätyen mahdollisimman oikeellisiin ratkaisuihin.