OIKEUSPOLIITTISEN TUTKIMUSLAITOKSEN JULKAISUJA 223

OIKEUSPOLIITTISEN TUTKIMUSLAITOKSEN JULKAISUJA 223

Xxxxxxxxx Xxxxx & Xxxxxxxx Xxxxxxx

AVIOEHTOSOPIMUKSET JA OSITUKSEN MOITTEET

Avioliittolain varallisuussäännösten toimivuuden tarkastelua I

ENGLISH SUMMARY MARRIAGE SETTLEMENTS AND ACTIONS

AGAINST THE DISTRIBUTION OF MATRIMONIAL PROPERTY

Assessment of the feasibility of property rules in the Marriage Act I Helsinki 2006

ESIPUHE

Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa on meneillään laajahko tutkimushan- ke, jonka tarkoituksena on selvittää vuodesta 1930 voimassa olleen avioliit- tolain varallisuusäännösten toimivuutta ja ajanmukaisuutta käytännössä. Xxxxx käynnistyi vuonna 2005 ja se on määrä saattaa päätökseen vuoden 2006 kuluessa. Tutkimushanke kytkeytyy pääministeri Xxxxxxxx hallitusoh- jelmaan ja oikeusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelmaan. Näissä tode- taan, että avioliittolain aviovarallisuutta koskeviin säännöksiin liittyvät mah- dolliset muutostarpeet selvitetään ja tehdään tarvittaessa sitä koskevat säänte- lyn muutokset.

Empiirisesti painottunut tutkimushanke perustuu monipuolisiin asiakirja- aineistoihin sekä ammattitoimijoille ja esimerkiksi eronneille pareille suun- nattuihin kyselyihin ja haastatteluihin. Hankkeeseen liittyen on koottu asia- kirja-aineistot muun muassa rekisteröidyistä avioehtosopimuksista ja osituk- sen moitetta koskevista oikeudenkäyntiasiakirjoista. Tutkimushankkeen laa- juuden vuoksi avioehtoja ja osituksen moitteita koskevat tutkimustulokset raportoidaan nyt erillisenä tutkimusosiona tässä julkaisussa.

Käsikirjoitusta on kommentoinut tutkimushankkeen tueksi asetettu oh- jaus- ja tukiryhmä, jonka puheenjohtajana toimii lainsäädäntöjohtaja Xxxxx Xxxxxx oikeusministeriöstä. Tutkimusraportin taitosta on huolehtinut osas- tosihteeri Xxxx Xxxxxxxx ja englanninkielisestä tiivistelmästä OTT Xxxxx Xxxxxxxx.

Helsingissä 13. päivänä syyskuuta 2006

Xxxxxxxx Xxxxxxx Xxxxxxxxx Xxxxx

tutkimusjohtaja tutkija

SISÄLLYS

JOHDANTO 1

1 Tutkimuksen taustaa 1

2 Tutkimusaineistot 2

I SÄÄNTELYN NYKYTILA JA KEHITYSPAINEET 5

1 Sääntelyn sisällöstä 5

2 Sääntelyn toimivuudesta käytyä keskustelua 10

II AVIOEHTOSOPIMUKSET KÄYTÄNNÖSSÄ 13

1 Avioehtojen yleisyys 13

2 Sopimuksen solmijat 15

2.1 Ikä 15

2.2 Kansalaisuus 17

2.3 Sosioekonominen asema 18

3 Avioehdon laatiminen ja rekisteröinti 20

3.1 Lakimiesavun käyttö 21

3.2 Sopimuksen rekisteröinti 22

4 Avioehtosopimuksen sisältö 26

4.1 Sopimuksen kohde 26

4.2 Avioehdon osittaisuus 30

4.3 Sopimuksen ehdot 34

4.4 Avio-oikeuden palauttavat sopimukset 37

4.5 Tuotto ja surrogaatti 39

III OSITUKSEN MOITTEET KÄYTÄNNÖSSÄ 43

1 Ositustilanteiden yleisyys 43

2 Moitteen lähtökohdat 46

3 Kanteessa esitetyt vaatimukset 48

3.1 Irtain omaisuus 49

3.2 Kiinteä omaisuus ja asunto-osakkeet 50

3.3 Osituksen sovitteluun liittyvät vaatimukset 51

3.4 Muut laadulliset vaatimukset 54

3.5 Vastaajan suhtautuminen 56

4 Puolisoiden varallisuus ja tasinko 57

4.1 Tasinko 57

4.2 Muut varallisuuskysymykset 59

5 Riidan lopputulos 62

5.1 Ratkaisun sisältö 62

5.2 Riidan ratkaisuvaihe 65

6 Moite tuomioistuinprosessina 66

6.1 Prosessin kesto 66

6.2 Kanteiden yhdistäminen 70

7 Moiteprosessin osapuolet 70

7.1 Ikä 71

7.2 Status 72

7.3 Sosioekonominen asema 73

8 Lakimiesavun käyttö 75

8.1 Asianosaisten avustajat 75

8.2 Oikeudenkäyntikulut 77

IV YHTEENVETO 83

1 Avioehtosopimukset 83

2 Osituksen moitteet 85

LÄHTEET 89

LIITTEET 91

SUMMARY 95

JOHDANTO

1 Tutkimuksen taustaa

Oikeusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 2006–2009 todetaan, että vuodesta 1930 voimassa olleen avioliittolain aviovarallisuut- ta koskeviin säännöksiin liittyvät mahdolliset muutostarpeet selvitetään ja tehdään tarvittaessa sitä koskevat lainsäädännön muutokset. Ministeriön toimintasuunnitelma pohjautuu pääministeri Xxxxx Xxxxxxxx hallituksen ohjelmaan, joka sisältää lupauksen avioliittolain varallisuussäännösten ajanmukaisuuden selvittämisestä.1 Oikeusministeriö on sopinut Oikeuspo- liittisen tutkimuslaitoksen ja Helsingin yliopiston yksityisoikeuden laitok- sen kanssa teemaa koskevan mittavan tutkimushankkeen toteuttamisesta. Xxxxx käynnistyi keväällä 2005 ja se on määrä saattaa päätökseen vuoden 2006 loppuun mennessä.

Tutkimushanke perustuu monipuolisiin asiakirja-aineistoihin sekä em- piirisiin kyselyihin ja haastatteluihin. Hankkeen tutkimusaineistot koostu- vat muun muassa rekisteröidyistä avioehdoista, osituksen moitetta koske- vista oikeudenkäyntiasiakirjoista sekä asianajajille, julkisille oikeusavusta- xxxxx ja pesänjakajina toimiville juristeille suunnatuista kyselyistä. Lisäksi hankkeessa kootaan empiiristä aineistoa eronneille pareille suunnatuin haastatteluin. Näiden erilaisten kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten aineisto- jen avulla pyritään luomaan kuvaa järjestelmän nykytilasta ja kartoittamaan aviovarallisuusjärjestelmän ajanmukaisuutta ja toimivuutta käytännössä. Empiirisesti painottuneen hankkeen päähuomio kiinnittyy avio-oikeuteen perustuvan varallisuuden jakojärjestelmän toimivuuteen käytännössä.

Tutkimushankkeen laajuuden vuoksi avioehtosopimuksia ja osituksen moitteita koskevat tutkimusosiot raportoidaan erillisenä julkaisuna tässä tutkimusjulkaisussa. Julkaisun ensimmäisessä osassa tarkastellaan tiiviste- tysti aviovarallisuusjärjestelmää koskevan sääntelyn nykytilaa ja kehitys- paineita. Tutkimusraportin toisessa osassa keskitytään vuonna 2005 Suo- men maistraatteihin rekisteröityjen avioehtosopimusten tarkasteluun. Tä-

1 Pääministeri Xxxxx Xxxxxxxx hallituksen ohjelma 24.6.2003, 47; Oikeusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelma 2006–2009, 24.

män jälkeen valotetaan oikeuskäytännön nykytilaa Suomen käräjäoikeuk- sissa vuonna 2004 ratkaistujen osituksen moitekanteiden osalta. Julkaisun päättää yhteenveto näiden tutkimusosioiden keskeisimmistä tuloksista.

2 Tutkimusaineistot

Tässä julkaisussa keskitytään osituksen moitetuomioiden ja avioehtoaineis- ton tarkasteluun ja analysointiin. Tämän lisäksi raportissa hyödynnetään yleistä aiheeseen liittyvää tilastomateriaalia.

Avioehtoja koskeva tutkimusaineisto koostuu 8,5 prosentin otoksesta kaikista Suomen maistraatteihin vuoden 2005 aikana rekisteröidyistä avio- ehtosopimuksista. Jokaista Suomen maistraattia pyydettiin tammikuussa 2006 lähettämään tietty lukumäärä rekisteröityjä avioehtoja OPTL:lle.2 Sopimusten maistraattikohtaiset kappalemäärät täsmennettiin siten, että ne vastasivat noin 8,5 prosentin osuutta kussakin maistraatissa vuonna 2005 rekisteröidyistä sopimuksista.3

Vuonna 2005 Suomen maistraatteihin rekisteröitiin yhteensä 7 945 avio- ehtoa. Tutkimusaineisto käsittää näistä 8,5 prosenttia eli yhteensä 668 avioehtoa.4 Neljä avioehtosopimusta on jätetty maistraattiin jo vuoden 2005 lopulla, mutta viety rekisterijärjestelmään vasta vuoden 2006 ensim- mäisinä päivinä. Tämä saattaa johtua esimerkiksi maistraatin henkilökun- nan lomajärjestelyistä tai siitä, että avioehdon jättänyt pariskunta on vihitty vasta vuodenvaihteen jälkeen. Myös vuoden 2006 puolella rekisteröidyt avioehdot ovat kuitenkin mukana tutkimusaineistossa. Koska avioehtoso- pimuksia käsittelevän tutkimusosuuden tiedonintressi keskittyy ensisijai- sesti avioehtosopimuksen rooliin aviovarallisuusjärjestelmässä, ei sopimus- ten rekisteröimispäivällä itsessään ole tutkimuksen kannalta olennaista merkitystä.

Sen johdosta, että tutkimusotoksen muodostamisen lähtökohtana oli saada kaikista maistraateista sama prosentuaalinen osuus vuoden aikana rekisteröidyistä sopimuksista, avioehtojen kappalemäärä vaihtelee Turun- maan maistraatin kahdesta avioehdosta Helsingin maistraatin 99 avioeh-

2 Ks. liite 1.

3 Tutkimusaineistoon kuuluvat avioehdot valikoituivat siten, että maistraatteja pyydettiin lähettämään saatekirjeessä täsmennetty määrä viimeisimpiä rekisteröimiään avioehtoso- pimuksia.

4 Tutkimusotoksen täsmentämisen perusteella lähetettiin aineistopyyntö yhteensä 671 avioehtosopimuksesta. Yhden yhdistämisen ja kahden saapumatta jääneen avioehdon johdosta lopulliseksi tutkimusaineiston kooksi muodostui mainittu 668. Ahvenanmaan maistraattiin rekisteröidyt avioehdot (44 kpl) on jätetty kokonaisuudessaan tutkimus- otoksen ulkopuolelle.

3

toon. Tutkimusaineiston keräyspaikkoihin sisältyy kaiken tyyppisiä kuntia suurista kaupungeista pieniin maalaiskuntiin. Laajalla ja kattavalla otannal- la on pyritty häivyttämään mahdollisia paikkakuntakohtaisia eroja.

Sopimusten sisältämien tietojen kirjaaminen tapahtui koodaamalla avio- ehtosopimusten sisältämät tiedot tilastojärjestelmään. Puolisoita koskevista perustiedoista kirjattiin puolisoiden syntymävuodet, vihkimisaika, kansalli- suus sekä sosioekonominen asema. Sopimuksen laatimiseen liittyvinä seik- koina kirjattiin sopimuksen solmimis- ja rekisteröintipäivät, sopimuksen laatija- ja rekisteröimistä hakeva taho, avioehtosopimuksen järjestysluku sekä sopimuksen muotoon liittyvien pätevyysseikkojen olemassaolo. So- pimuksen sisältöä koskevista seikoista kirjattiin sopimuksen kohde, sopi- mukseen sisältyvät tuottoa ja surrogaattia koskevat määräykset, osittaisiin sopimuksiin liittyvät määräosaiset, ajalliset ja omaisuuseräkohtaiset rajauk- set, sopimuksen sitominen ositusperusteeseen, sekä se, oliko sopimukseen liitetty varsinaisia sopimusehtoja.5 Tämän lisäksi sopimuksista kerättiin tiedot nimenomaisista Suomen lain noudattamista koskevista määräyksistä. Osituksen moitteita koskeva tutkimusaineisto koostuu Suomen käräjäoi- keuksissa vuonna 2004 ratkaistuista osituksen moitekanteista. Moiteaineis- to käsittää tapauksessa annetun tuomion lisäksi tapauksen käsittelystä syn- tyneet pöytäkirjat ja yhteenvedon sekä kaikki liitteet eli haastehakemuksen, vastineet ja muut kirjelmät sekä asian hoitamisesta syntyneiden kustannus- ten kululaskut. Käräjäoikeuksissa ratkaistiin vuonna 2004 yhteensä 79 osi- tuksen moitetta. Tämän tilastotiedon6 perusteella Suomen käräjäoikeuksiin lähetettiin alioikeuskohtaisesti täsmennetty aineistopyyntö tapauksia kos- kevan materiaalin saamiseksi.7 Kolme pyydetyistä moitetapauksista jäi saapumatta. Lisäksi 12 osituksen moitetapausta osoittautui tilastoharhaksi oikeuskäsittelyn aikana tapahtuneen juttujen yhdistämisen vuoksi. Näin

ollen tutkimusaineistoon lukeutuu yhteensä 64 moitetapausta8.

Osituksen moitteista kirjattiin asianosaisten taustatietojen ja tuomion lopputuloksen lisäksi asiaan liittyviä varallisuuskysymyksiä, kuten osituk- sen yhteydessä maksetun tasingon suuruutta, sekä puolisoiden varallisuutta ja velkoja koskevia tietoja. Moitekanteen olennaisin sisältö saatiin kirjaa-

5 Varsinaisilla sopimusehdoilla tarkoitetaan tässä julkaisussa tulevaisuuden epävarmaan tapahtumaan sidottua sopimusehtoa. Määrittelyä käytetään yleisesti mm. yleisessä sopi- musoikeudessa. Ks. esim. Saarnilehto 2002, 58−59.

6 Tilastokeskuksen Statfin-tilastotietokanta.

7 Ks. liite 2.

8 Yhdistettyjen tapausten lisäksi ratkaistujen moitekanteiden joukkoon lukeutuu yksi tuomio, jossa kanne on jätetty kantajan pyynnöstä sillensä vastaajan muutettua eri tuo- miopiiriin. Näin ollen samoja asianosaisia koskeva moitekanne lukeutuu tutkimusaineis- toon toisen käräjäoikeuden ratkaisemana. Tutkimusaineistoon kuuluu siis asiasisältönsä puolesta 63 moitetapausta.

malla eritellysti kantajan laadulliset vaatimukset sekä vastaajan suhtautu- minen niihin. Moitekanteen nostamiseen johtaneita syitä kartoitettiin kir- jaamalla tiedot kannetta edeltäneestä ositustilanteesta sekä puolisoiden vä- lisestä suhteesta. Oikeudellisten palvelujen käyttöä moitekanteen yhteydes- sä mitattiin kirjaamalla osapuolten avustajia ja oikeudenkäyntikuluja kos- kevat tiedot.

I SÄÄNTELYN NYKYTILA JA KEHITYSPIIRTEET

1 Sääntelyn sisällöstä

Avioliittoa solmittaessa ja siinä elettäessä puolisoiden keskinäinen suhde pohjautuu nykyisin pitkälti heidän tunne-elämäänsä. Puolisoiden oikeudel- linen asema ei kuitenkaan määräydy heidän tunne-elämänsä pohjalta, vaan puolisoiden välistä oikeudellisia suhteita säätelevän avioliittolain kautta. Väistämätön tosiasia on, että avioliittokin päättyy joskus, joko eroon tai puolison kuolemaan. Avioliittolain ositusta ja omaisuuden erottelua koske- vat säännökset luovat perustan sille, miten omaisuus jaetaan liiton päät- tyessä.

Avioliittoon vihkiminen ei aiheuta muutoksia puolisoiden omistussuh- teisiin. Avioliittolaki perustuu omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Omai- suus on pääsääntöisesti sen kenen nimissä se on. Xxxxxxxx puoliso vastaa myös omissa nimissään olevista veloista.1 Avioliittoon vihkimisen johdosta puolisoilla on kuitenkin avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avioliiton päättyessä toimitettavassa osituksessa puolisoiden yhteenlaskettu nettova- rallisuus pääsääntöisesti puolitetaan avio-oikeuden nojalla. Puolittamispe- riaatetta sovelletaan lähtökohtaisesti liiton kestoajasta tai päättymistavasta riippumatta. Puolisot voivat halutessaan poiketa tästä pääsäännöstä laati- malla avioehtosopimuksen. Avioehdolla voidaan vaikuttaa avio-oikeuden laajuuteen poistamalla se molemmilta tai toiselta puolisolta joko kokonaan tai osittain.

Avioehto tulee tehdä kirjallisesti, se on päivättävä ja molempien puo- lisoiden allekirjoitettava. Lisäksi tarvitaan kahden esteettömän todistajan allekirjoitukset. Sopimus on rekisteröitävä maistraatissa, jotta se tulisi voi-

1 Puolisot voivat toki halutessaan ottaa velkaa yhteiseen lukuun. Puolisot vastaavat myös yhdessä sellaisesta velasta, jonka toinen on yksin tehnyt perheen elatusta varten, kuten esimerkiksi elintarvikkeiden tai tarpeellisten huonekalujen ostoon (AL 52 §). Ks. myös KKO:n ratkaisu 1991:142, jossa puoliso A oli välien rikkoutumisen johdosta muuttanut pois puolisoiden yhteisesti omistamalta maatilalta. Puoliso B oli tämän jälkeen tehnyt velaksi hankintoja tilaa varten. Xxxxxxx ei KKO:n mukaan ollut sellaisesta puolison velasta, josta toinen puoliso lain nojalla olisi vastuussa.

maan. Avioehtosopimuksen tekeminen on mahdollista milloin tahansa avioliiton aikana, mutta ei enää niin sanotun ositusperusteen syntyhetken eli joko avioeron vireille tulon tai puolison kuoleman jälkeen. 2

Kun avioliitto päättyy, toteutetaan/toimitetaan ositus, jossa puolisoiden niin sanotut aviovarallisuussuhteet puretaan. Osituksen tarkoituksena on selvittää puolisoiden omaisuuden omistuskysymykset ja toisaalta se, kuin- ka puolisoiden omaisuus tulee jakautumaan. Jos puolisoilla on avio-oikeus toistensa omaisuuteen, tehdään ositus. Jos puolisoilla on avioehtosopimus, jolla on rajattu molempien puolisoiden avio-oikeus kokonaan pois, suorite- taan omaisuuden erottelu. Jos avioehtosopimus on vain osittainen, erotel- laan ensin avio-oikeuden ulkopuolinen omaisuus, jonka jälkeen avio- oikeuden alaisen omaisuuden osalta tehdään ositus. Pätevä ositus voidaan suorittaa vain, kun ositusperuste on olemassa.

Puolisot voivat milloin tahansa avioliiton aikana solmia keskenään sopimuksen mahdollisen avioeronsa varalta eli niin sanotun osituk- sen esisopimuksen. Osituksen esisopimuksessa puolisot voivat sopia erilaisista mahdolliseen eroon liittyvistä asioista, kuten omaisuuk- siensa jaosta. He voivat esimerkiksi sopia siitä, sovelletaanko osi- tuksessa puolittamisperiaatetta vai saako kumpikin pitää omissa ni- missään olevan omaisuuden. Osituksen esisopimukselle ei ole ole- massa varsinaisia muotomääräyksiä. Se voi siis olla suullinenkin, joskin suullisia sopimuksia on vaikeaa näyttää toteen riitatilanteissa. Osituksen esisopimus ei kuitenkaan korvaa varsinaista ositusta.

Ositus on toimitettava, jos puoliso tai kuolleen puolison perillinen sitä vaa- tii. Näin esimerkiksi avioerotilanteissa toinen puoliso ei pysty estämään osituksen käynnistämistä. Ositus ei toisaalta ole pakollinen, eikä sen teke- miselle ole ajallista takarajaa. Ositus on kuitenkin usein tarkoituksenmu- kaista toimittaa, koska toinen puoliso voi joka tapauksessa pätevästi vaatia sen suorittamista pitkänkin ajan kuluttua avioliiton päättymisen jälkeen. Pätevästä osituksesta tulee aina laatia osituskirja.

Osituksessa otetaan huomioon kummankin puolison avioeron vireille xx- xxxx tai puolison kuolinhetkeen mennessä kertynyt avio-oikeuden alainen omaisuus. Samoin otetaan huomioon ne velat, jotka olivat olemassa ositus- perusteen konkretisoiduttua. Osituksen piiriin kuuluvat yhtä lailla ennen avioliiton solmimista omistettu omaisuus kuin avioliiton aikana hankittu- kin, kuten myös perintönä, lahjana tai testamentilla saatu omaisuus.

2 Em. ositusperusteiden lisäksi ositus on mahdollista toimittaa ns. asumusero-osituksena. Tällöin ositus perustuu siihen, että puolisot joihin sovelletaan Suomen aviovarallisuusla- kia, tuomitaan vieraassa valtiossa asumuseroon. Käytännössä tämä ositusperuste on erit- täin harvinainen. Ks. Xxxxxx & Xxxxxx 2002, 94.

Ositus on toimitettava samoja muotomääräyksiä noudattaen kuin perin- nönjakokin. Itse ositustoimitus jakautuu kahteen vaiheeseen, laskennalli- seen ja reaaliseen. Laskennallisen osan ensimmäisessä vaiheessa puolisoi- den omaisuuden omistussuhteet selvitetään ja omaisuus arvostetaan. Vaik- ka avioliittolaissa ei ole säädetty siitä, minkä ajankohdan mukaan omaisuus on arvostettava, omaisuudelle annetaan vakiintuneen kannan mukaan osi- tuksessa yleensä ositushetken mukainen arvo.3 Tämän jälkeen varoista vä- hennetään laskennallisesti velat eli velat katetaan.4 Jos jommallakummalla puolisolla on velkaa enemmän kuin omaisuutta, hänen nettovarallisuutensa arvoksi merkitään 0.

Velkojen kattamisen jälkeen puolisoiden avio-oikeuden alaisen omai- suuden säästöt lasketaan yhteen ja puolisoiden nettovarallisuuksien määrää verrataan laskennallisen avio-osan suuruuteen. Xxxxxx toisen puolison xxxx- xxx on suurempi kuin hänen nettovarallisuutensa, enemmän omistava puo- liso on velvollinen tasaamaan mahdollisen erotuksen suorittamalla toiselle puolisolle tasinkoa.5 Tasingon suorittajalla on oikeus valita mitä hän tasin- kona luovuttaa. Hänen on kuitenkin luovutettava pääsääntöisesti joko rahaa tai avio-oikeuden alaista omaisuutta.

Tasinkona voidaan luovuttaa myös kiinteää omaisuutta. Kiinteää omaisuutta myytäessä, vaihdettaessa tai lahjoitettaessa tarvitaan yleensä julkisen kaupanvahvistajan todistus. Kun esimerkiksi kesä- paikka tai metsämaata luovutetaan tasinkona osituskirjassa, ei kau- panvahvistajan todistusta kuitenkaan tarvita. Luovutus tehdään täl- löin osituksen muotomääräyksiä noudattaen. Kiinteistön saajapuoli- so saa lainhuudon lainvoimaisen osituskirjan nojalla.

Ositustilanne ei aina ole sillä tavoin yksinkertainen, että huomioon otettai- siin vain varat ja velat. Voi olla esimerkiksi niin, että toinen puoliso on käyttänyt avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan avio-oikeuden alaisen omaisuutensa lisäämiseen. Xxxxxxx avio-oikeuden alaisen omaisuuden li- säys koituu toisenkin puolison hyväksi. Voi myös olla esimerkiksi niin, että toinen puoliso on lahjoittanut pois omaa omaisuuttaan ennen avioeroa vält- tyäkseen tasingon maksamiselta. Nämä tilanteet voidaan ottaa osituksessa huomioon niin sanottuina vastikkeina. Tällöin osituslaskelmassa oikaistaan

3 Ks. omaisuuden arvostamisesta ja arvostusajankohdasta tarkemmin Aarnio & Xxxxxx 2002, 102 ss.

4 Kuolemantapaukseen perustuva ositus eroaa avioero-osituksesta velkojen osalta siinä olennaisessa suhteessa, että perittävän velat on maksettava, tai siihen tarvittavat varat on pantava erityiseen hoitoon ennen osituksen toimittamista.

5 Xxxxxx puolison kuoleman jälkeen tapahtuvissa osituksissa leski tosin voi vedota ns. tasinkoprivilegiin ja kieltäytyä maksamasta tasinkoa toisen puolison perillisille.

laskennallisesti tilanne sellaiseksi kuin se oli ennen suoritettuja toimenpi- teitä.

Ositus voidaan tehdä kahdella tavalla, toimitusosituksena tai sopi- musosituksena. Jos puolisot sopivat keskenään osituksesta, tehdään sopi- musositus. Xxxxxx puolisot hakevat käräjäoikeudelta pesänjakajaa ositusta toimittamaan, kyseessä on toimitusositus.

Sopimusosituksessa puolisot sopivat keskenään omaisuuden jaosta. He voivat toki käyttää asiantuntijan apua sopimusta tehdessään. Osituksesta laaditaan asiakirja, joka päivätään ja jonka puolisot allekirjoittavat. Lisäksi kahden esteettömän todistajan on allekirjoituksin todistettava osituskirja oikeaksi. Puolisot voivat niin halutessaan merkitä osituskirjaan hyväksy- vänsä osituksen ja sitoutuvansa olemaan sitä moittimatta, jolloin ositus tu- lee heti voimaan.

Puolisot voivat aina halutessaan hakea käräjäoikeudelta pesänjakajaa ositusta toimittamaan. Näin voidaan menetellä jos ositus on esimerkiksi riitainen, epäselvä tai monimutkainen. Puolisoiden lisäksi myös kuolleen puolison perilliset voivat hakea pesänjakajan määräämistä. Toimitusosituk- sissa pesänjakaja siis toisin sanoen toimittaa osituksen. Pesänjakajalle ei ole olemassa täsmällisiä kelpoisuusvaatimuksia, mutta hänen tulee olla teh- täväänsä sopiva, ammattitaitoinen ja puolueeton. Puoliso tai perillinen voi ehdottaa tietyn henkilön määräämistä pesänjakajaksi. Käytännössä pesän- jakajat ovat tavallisimmin lakimiehiä. Pesänjakajalla on velvollisuus antaa puolisoille tietoa heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan osituksessa, mutta hän ei kuitenkaan saa suoranaisesti kehottaa osapuolia ryhtymään tiettyihin toimenpiteisiin tai esittämään vaatimuksia. Pesänjakajalla on en- sisijainen velvollisuus pyrkiä saamaan puolisot sopimaan osituksen sisäl- löstä.6 Vaikka puolisot pääsisivätkin sopimukseen, kyseessä on edelleen toimitusositus.

Elleivät puolisot pääse sopimukseen, pesänjakaja päättää osituksesta it- se, tekee osituslaskelman ja määrää mahdollisen luovutettavan tasingon. Pesänjakajalla on myös valta tuomioistuimen luvalla myydä omaisuutta. Myynti ei kuitenkaan ole ensisijainen tapa ratkaista esimerkiksi riitainen tilanne. Pesänjakaja voi myydä omaisuutta vain, jos se katsotaan tarkoituk- senmukaiseksi ja tarpeelliseksi osituksen toteuttamiseksi. Pesänjakaja laatii osituskirjan ja allekirjoittaa sen yksin, todistajiakaan ei tarvita. Jos puolisot hyväksyvät osituksen, he voivat ilmoittaa hyväksymisensä allekirjoituksin osituskirjassa. Samoin he voivat ilmoittaa luopuvansa oikeudesta moittia ositusta. Ositus tulee näin heti voimaan.

6 Pesänjakajan ”materiaalisesta prosessinjohdosta” ei ole olemassa kirjoitettuja ohjeita. Tästä huolimatta osituksen kulun ja tarkoituksen selventämisen osapuolille voidaan ylei- sesti katsoa kuuluvan pesänjakajan tehtäviin. Ks. tästä esim. Xxxxxx & Xxxxxx 2002, 99.

Xxxxxx puolisot eivät ole merkinneet osituskirjaan hyväksyvänsä osituk- sen ja ilmoittaneet luopuvansa oikeudesta moittia sitä, heillä on oikeus moittia ositusta määräajassa. Sopimusosituksessa puolisot ovat yhdessä sopineet osituksen sisällöstä ja lopputuloksesta, joten lisävaatimuksia ei voida pätevästi esittää. Sopimusosituksen sisältöä puoliso voi moittia lä- hinnä vain silloin, jos voi näyttää toteen, että hänet on pakotettu tai erehdy- tetty esimerkiksi salaamalla joitain asioita allekirjoittamaan osituskirja. Tällaisessa tapauksessa moitekanteen nostamiselle ei ole määrätty aikara- jaa. Kanne on kuitenkin nostettava kohtuullisessa ajassa, muutoin passiivi- suuden katsotaan tarkoittaneen osituksen lopputuloksen hyväksymistä.7 Puolisot voivat toisaalta moittia sopimusositusta muotovirheen perusteella. Sopimusosituksessa on muotovirhe, kun esimerkiksi jommankumman puo- lison tai todistajan allekirjoitus puuttuu. Moitteelle on kuuden kuukauden määräaika. Moitekanne on nostettava käräjäoikeudessa määräajan kulues- sa.

Toimitusosituksen johdosta puolisot voivat nostaa moitekanteen sekä osituksen muotovirheen että osituksen epätyydyttävän sisällön perusteella. Osituksen sisältöä voi kuitenkin moittia vain sen osalta, mitä pesänjakaja on jaosta yksin päättänyt ja määrännyt. Jos puolisot ovat sopineet osituksen jostain osasta, ei ositusta voi enää näiltä osin moittia (vrt. sopimusositus). Moitekanne on nostettava käräjäoikeudessa kuuden kuukauden kuluessa osituskirjan allekirjoittamisesta.

Jos puolisoilla ei xxx xxxx-xxxxxxxx toistensa omaisuuteen, omaisuuden osituksen asemasta toimitetaan omaisuuden erottelu. Omaisuuden erotte- lussa omaisuus annetaan sille, kenen nimissä kyseinen omaisuus on (ns. nimiperiaate). Jos omaisuus on molempien puolisoiden nimissä, puolisoi- den omistusosuudet oletetaan samansuuruisiksi, jollei muuta näyttöä ole. Jos jompikumpi puolisoista väittää tosiasiallisen omistuksen poikkeavan nimiperiaatteesta, hän on velvollinen näyttämään sen toteen. Omaisuuden erotteluun pätevät samat menettelyohjeet kuin ositukseenkin. Puolisot voi- vat keskenään sopia omaisuuden erottelusta. Jos he eivät pääse asiassa yk- simielisyyteen, on pesänjakajan määräämistä mahdollista hakea myös omaisuuden erottelua varten.

Omaisuuden jakaminen puolittamisperiaatteen tai avioehtosopimuksen mukaisesti saattaa joissakin tapauksissa johtaa kohtuuttomaan lopputulok- seen tai siihen, että toinen puolisoista saisi perusteetonta etua. Omaisuuden puolittuminen osituksessa voi tuoda toiselle osapuolelle perusteetonta etua, jos avioliitto on kestänyt lyhyen ajan ja varaton osapuoli ei ole ehtinyt toi-

7 Luonnollisesti kohtuullisen ajan määrittämisessä on lopulta kyse tapauskohtaisesta arvioinnista.

mia yhteisen talouden säilyttämiseksi ja kartuttamiseksi. Puolisoiden avio- oikeudet kokonaan poissulkeva avioehtosopimus voi taas olla kohtuuton pitkään jatkuneessa liitossa, jossa toinen on ansiotyöstä kertyneillä varoilla hankkinut omaisuuden omiin nimiinsä toisen hoitaessa kotitalouden ja lap- set.

Osituksen ja omaisuuden erottelun kohtuutonta lopputulosta on mahdol- lista sovitella. Sovittelua harkittaessa sovelletaan kokonaisharkintaa, jolloin otetaan huomioon avioliiton kestoaika, toiminta yhteisen talouden hyväksi, toiminta omaisuuden säilyttämiseksi ja kartuttamiseksi ja muut näihin ver- rattavat seikat. Kokonaisharkinnan tuloksena päädytään ratkaisuun siitä, onko tilanne jommankumman kannalta kohtuuton tai toiselle perusteetonta etua tuottava ja voidaanko lopputulosta sovitella vai ei. Avioliiton kestoai- ka ei yksin ratkaise sovittelun mahdollisuutta. Pelkästään avioliiton muo- dollinen voimassaoloaika ei ole sekään sinällään välttämättä ratkaiseva. Puolisot ovat saattaneet elää yhdessä jo pitkään ennen avioliiton solmimis- ta. Xxxxxxxxx puolisot ovat voineet asua erillään jo pitkään ennen avioliiton muodollista päättymistä. Keskeistä tässäkin on arvioida tilannetta − ja puo- lisoiden taloudellisen yhteyden kestoa, omaisuuden säilyttämistä ja kartut- tamista − kokonaisuutena.

2 Sääntelyn toimivuudesta käytyä keskustelua

Nykyinen aviovarallisuusjärjestelmämme on varsin iäkäs. Vuonna 1930 voimaan tulleessa avioliittolaissa säädetään yhä puolisoiden varallisuussuh- teista pääpiirteissään samoin kuin lähes 80 vuotta aiemmin. Viime vuosina asiantuntijapiireissä on käyty keskustelua siitä, ovatko nyky-yhteiskunnan käsitykset tasa-arvoisesta ja oikeudenmukaisesta aviovarallisuuden jaosta muuttuneet. Ja jos näin on, tulisiko järjestelmän perusrakenteita muuttaa siten, että se saataisiin paremmin vastaamaan nykyisiä käsityksiä tasa- arvoisesta ja oikeudenmukaisesta aviovarallisuuden jaosta.8

Aviovarallisuusjärjestelmän kokonaisuudistusta koskevaa keskustelua on käyty jo suhteellisen pitkään. 1970-luvulla järjestelmän kokonaisuudis- tusta harkittiin avioliittolakikomitean selvitystöiden pohjalta. Vuosina 1972 ja 1976 julkaistuissa mietinnöissä selvitettiin perinpohjaisesti avioliittolain

8 Aviovarallisuutta koskevien säännösten arvioinnin tarve todetaan myös oikeusministe- riön tuoreessa tulevaisuuskatsauksessa vuodelta 2006, 15. Ks. järjestelmän uudistamis- tarvetta koskeva keskustelu, esim. Xxxxxx, X. 2005; Xxxxxxxxx, X. 2005; Xxxxxxxx, X. 2004; Xxxxxxx, M. 2004a; Xxxxxxx, M.1999; Xxxxxx, U. 1998; Xxxxxxx, X. 1998; Helin,

M. 1996; Xxxxxxxx, X. 1995; Xxxx, X. 1992; Xxxxx, X. 1991. Teemasta pohjoismaisessa kehyksessä, ks. esim. Xxxxx, X. 2003.

sääntelyä ja annettiin lukuisia ehdotuksia lakiin liittyviksi muutoksiksi. Puolisoiden välisen omaisuusjärjestelmän uudistamiseen keskittyneessä II- mietinnössä pyrittiin muutoksiin, jotka jatkaisivat jo tapahtuneen oikeuske- hityksen linjaa muun muassa vallintarajoitussääntelyn ja avio-oikeuteen perustuvan jakojärjestelmän uudistamisen keinoin.9 Molemmat ehdotukset olivat laajahkolla lausuntokierroksella. Yhteiskunnallinen tarve aviovaralli- suutta koskevan sääntelyn uudistamiseen tunnustettiin yleisesti. Kumpi- kaan mietintö ei kuitenkaan lopulta johtanut välittömiin lainmuutoksiin.10

Nykyisen aviovarallisuuskeskustelun tärkeimpiä yksittäisiä teemoja on ollut avio-oikeuden käsite ja se, kuinka laajalti puolisoiden omaisuus tulisi katsoa avio-oikeuden alaiseksi. Xxxxxxxx puolisoiden omaisuus on lähtö- kohtaisesti kokonaan avio-oikeuden alaista ja kuuluu puolittamisperiaat- teen piiriin. Tämän johdosta omaisuus jaetaan avioliiton päättyessä määräl- lisesti tasan riippumatta siitä, onko toisella puolisolla enemmän omaisuutta nimissään. Omaisuuden jakoperustetta voidaan muuttaa avioehtosopimuk- sen ja osituksen esisopimuksen solmimisella, jotka lain kannalta siis edus- tavat poikkeusta jakojärjestelmän pääsäännöstä.

Nykyisen aviovarallisuusjärjestelmän ajanmukaisuus ja oikeudenmukai- suus on siis kyseenalaistettu. Kaikki eivät kuitenkaan yhdy mielipiteisiin järjestelmän muuttamisen tarpeellisuudesta. Aviovarallisuusjärjestelmän muutosta vastustavat tahot ovat perustelleet puolittamisperiaatteeseen pe- rustuvan järjestelmän säilyttämistä muun muassa avioehtojen vähäisellä määrällä. Perusteluina on esitetty, ettei valtaosalla puolisoista ole tarvetta tehdä aviovarallisuusjärjestelmän pääsäännöstä poikkeavia ratkaisuja, eikä järjestelmää näin ollen ole tarvetta muuttaa. Toisena näkökohtana on esitet- ty se, että kohtuuttomuuteen johtavien ositustilanteiden varalta on vuodesta 1988 lähtien ollut voimassa osituksen sovittelua koskeva säännöstö, joilla mahdollisiin epäkohtiin on mahdollista puuttua.11

Aviovarallisuusjärjestelmän uudistamista puoltavissa kannanotoissa puolestaan on vaadittu avio-oikeuden laajuuden tarkistamista. Nykyaikai- sen järjestelmän luomisen on katsottu edellyttävän puolisoiden välisen aviovarallisuuden tasausjärjestelmän modernisointia. Erityisen olennaiseksi katsotaan kysymys siitä, tulisiko avio-oikeuden laajuutta koskevaa pää- sääntöä muuttaa siten, että tietyt puolisoiden yksityiseen omaisuuteen kuu- luvat omaisuuserät katsottaisiin ensisijaisesti avio-oikeuden ulkopuoliseksi omaisuudeksi. Erityisesti lahjana, perintönä ja testamentilla saatu sekä en-

9 Avioliittolakikomitean mietintö II 1976:29, 70−71.

10 Ks. tarkemmin muutosehdotuksista annetuista lausunnoista: Xxxxxxxx 1975: Lausunnot avioliittolakikomitean I mietinnöstä – tiivistelmä; erityisesti puolisoiden omaisuussuh- teista, 40−41.

11 Ks. ao. keskustelusta alaviite 16.

nen avioliittoa ansaittu omaisuus on haluttu jättää ”automaattisen” avio- oikeuden ulkopuolelle. Tällöin aviovarallisuusjärjestelmä perustuisi esi- merkiksi niin sanotulle ansio-omaisuuden yhteisyyden periaatteelle. Sen mukaan omaisuus, jonka puolisot ovat ansainneet avioliiton aikana, jaettai- siin avioliiton päättyessä entiseen tapaan puoliksi. Muu omaisuus sen si- jaan jäisi puolittamisen ulkopuolelle.12

Uudistusta puoltavina seikkoina on esitetty muun muassa nyky- yhteiskunnan perhekäsitysten muutokseen liittyviä näkökohtia. Avioerot ovat yleistyneet selvästi, ja nykyisin jo lähemmäs puolet solmituista liitois- ta päättyy eroon. Myöskään sukupuolirooleilla ei enää ole entisen kaltaista merkitystä aviovarallisuuden jaossa. Valtaosa naisista käy töissä ja useilla puolisoilla on erilliset rahataloudet.13 Uudistuksen tarpeettomuutta ei uu- distusta puoltavien mielestä myöskään voi perustella avioehtojen vähäisellä määrällä. Ensinnäkin avioehtojen määrä on jatkuvassa kasvussa. Toisaalta saattaa olla, että puolittamisperiaatteen varaan jättäytyminen ei ole kaikilta puolisoilta tietoinen ratkaisu.14

Muutostarpeisiin liittyvistä mielipiteistä riippumatta on tärkeää saada mahdollisimman systemaattisesti ja kattavasti kerättyä ja analysoitua em- piiristä tietoa siitä, kuinka aviovarallisuusjärjestelmän eri osa-alueet todel- lisuudessa toimivat. Tämä tutkimus pyrkiikin osaltaan tuottamaan empiiris- tä tietoa aviovarallisuusjärjestelmän osa-alueiden toimivuudesta. Empiiri- sen tutkimustiedon analysoinnin avulla selvitetään myös, millaisia ongel- makohtia nykyiseen sääntelyyn liittyy oikeustodellisuuden näkökulmasta.

12 Ks. tästä esim. Aarnio 2005, 210−211; Xxxxxxx 2005, 97; Xxxxxxx 2002, 436.

13 Ks. aiheesta mm. Jaakkola & Säntti 2000.

14 Litmala 2002, 432 ss.

II AVIOEHTOSOPIMUKSET KÄYTÄNNÖSSÄ

1 Avioehtojen yleisyys

Parisuhteen päättyminen merkitsee emotionaalisten seikkojen ohella varal- lisuuden jakoa koskevien kysymysten konkretisoitumista. Avioliittolain pääsäännön mukaan puolisoiden omaisuus jaetaan avioliiton päättyessä puolittamisperiaatteen mukaisesti tasan puolisoiden välisen avio-oikeuden nojalla. Xxxxxx puolisot haluavat poiketa järjestelmän pääperiaatteesta, hei- dän on mahdollista solmia avioehtosopimus. Avioehtosopimus tarjoaa puo- lisoille mahdollisuuden sopia avio-oikeutensa laajuudesta yleisistä aviova- rallisuusoikeudellisista periaatteista poikkeavalla tavalla. Avioehtosopimus realisoituu avioliiton päättyessä tehtävässä osituksessa, jossa puolisoiden omaisuus jaetaan puolittamisperiaatteen sijaan sopimuksen mukaisesti.

Avioehtosopimusten merkitystä suomalaisessa aviovarallisuusjärjestel- mässä voidaan arvioida tarkastelemalla rekisteröityjen avioehtosopimusten määrää. Tällä hetkellä ei ole olemassa tarkkaa tietoa siitä, kuinka suurella osalla suomalaisista aviopareista on voimassa oleva avioehtosopimus. Maassamme on tällä hetkellä vajaat miljoona avioparia. Avioehtosopimus on arvioitu olevan noin joka yhdeksännellä avioparilla.1 Avioehtojen ylei- syyttä voi arvioida suhteuttamalla vuosittain solmittavien avioehtojen mää- rän solmittuihin avioliittoihin. Tietystä epätäsmällisyydestään huolimatta suhdeluvut antavat melko selkeän kuvan avioehtosopimusten yleisyydestä suomalaisessa aviovarallisuusjärjestelmässä. Vuonna 2005 Suomessa sol- mittiin 29 283 avioliittoa ja 7 945 avioehtosopimusta. Näin ollen rekisteröi- tyjen avioehtojen määrä suhteessa avioliittoihin vastasi yli neljännestä kai- kista solmituista avioliitoista.

Vaikka suurin osa aviopuolisoista jättäytyykin yhä avioliittolain pää- sääntönä olevan puolittamisperiaatteen varaan, ei avioehto enää nykyisin ole poikkeuksellinen sopimusilmiö. Avioehtosopimusten suosio on kasva- nut läpi koko nykyisen avioliittolain voimassaolon ajan. Sekä avioehtoso-

1 Ks. avioehtojen kokonaismäärästä Litmala 2004, 240; Litmala 1998, 92.

pimusten absoluuttinen että suhteellinen määrä on moninkertaistunut. Avioehtosopimusten suosio kasvoi 1960-luvun jälkeen, jolloin avioehdot alkoivat yleistyä selvästi aiempaa nopeammin2. Viidenneksen raja ylitettiin 1990-luvulla, jolloin vuosittain solmittavien avioehtosopimusten määrä suhteessa solmittuihin avioliittoihin nousi yli kahdenkymmenen prosentin. Erityisen huomattavaa sopimusten määrän lisääntyminen on ollut 2000- luvulla (ks. taulukko 1).

Taulukko 1 Rekisteröidyt avioehdot, solmitut avioliitot, sopimusten osuus solmituista avioliitoista. Vuosikeskiarvot vuosikymmenittäin 1931–2000, vuosittain 2001–20053

Rekisteröidyt avioehdot		Solmitut avioliitot	Xxxxxxxxx solmituista avioliitoista
1931–1940	1 294	28 491	4,5 %
1941–1950	1 450	37 367	3,9 %
1951–1960	2 191	32 191	6,8 %
1961–1970	2 888	37 398	7,7 %
1971–1980	3 918	32 575	12,0 %
1981–1990	4 560	27 191	16,8 %
1991–2000	5 015	24 394	20,6 %
2001	6 030	24 830	24,3 %
2002	6 606	26 969	24,5 %
2003	6 994	25 815	27,1 %
2004	8 006	29 342	27,3 %
2005	7 945	29 283	27,1 %

Vuodesta 2002 alkaen myös samaa sukupuolta olevilla pariskunnilla on ollut Suomessa mahdollisuus parisuhteensa virallistamiseen. Sa- maa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteita rekisteröitiin Suo- messa vuonna 2005 yhteensä 200, joista 100 mies- ja 100 naisparia. Määrä vastaa suunnilleen aikaisempien vuosien vastaavia lukuja. Voidaankin arvella vuosittain rekisteröitävien parisuhteiden määrän vakiintuneen noin 200 rekisteröintiin vuodessa.4 Parisuhteen rekiste- röinnin myötä myös nais- ja miespareihin sovelletaan avioliittolain puolittamisperiaatetta, jolloin parisuhdekumppanien omaisuus läh- tökohtaisesti tasataan parisuhteen purkautuessa. Myös parisuhde-

2 Litmala 1998, 90.

3 Tilasto perustuu vuosien 1931–1990 osalta teokseen Oikeusolot 2004. ks. Litmala 2004, 240. Avioehtojen rekisteröinti siirrettiin käräjäoikeuksilta maistraattien tehtäväksi vuoden 2003 maaliskuun alusta. Vuoden 2003 rekisteröityjen avioehtojen määrää koskeva tilastotieto on saatu yhdistämällä Tilastokeskuksen tietokannasta ja Itä-Suomen lääninhallituksesta saadut tilastotiedot. Määrä poikkeaa jonkin verran Oikeusolot 2004 -teoksessa esitetystä, Xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx ilmoitukseen perustuvasta avioeh- tojen määrästä vuonna 2003. Vuosien 2004 ja 2005 avioehtojen lukumäärätiedot on saatu maistraattien tietojärjestelmästä tammikuussa 2006.

4 Vuonna 2003 Suomessa rekisteröitiin 190 parisuhdetta ja vuonna 2004 yhteensä 186 suhdetta.

kumppaneilla on kuitenkin mahdollisuus solmia taloudellisia suhtei- taan sääntelevä avioehtosopimus. Vuoden 2005 avioehtoaineisto si- sälsi neljä samaa sukupuolta olevien pariskuntien avioehtoa. Näistä yksi oli nais- ja kolme miesparin solmimia. Määrä vastaa estimoitu- na vajaata neljännestä kaikista vuonna 2005 rekisteröidyistä parisuh- teista.

Avioehtosopimusten nykyistä roolia osana aviovarallisuusjärjestelmää sel- vitettiin käsillä olevaa tutkimusta varten Suomen maistraatteihin vuonna 2005 rekisteröidyistä avioehtosopimuksista kerätyn otoksen avulla. Otos kattaa 8,5 % kaikista kyseisenä vuonna rekisteröidyistä avioehdoista. Vaikka otos on sinänsä melko pieni, on se kuitenkin alueellisessakin katta- vuudessaan riittävä kuvaamaan suhteellisen hyvin suomalaisen avioehdon nykytilaa sekä niitä muutoksia, joita käytännön sopimustoiminnassa on havaittavissa. Seuraavissa jaksoissa 2., 3. ja 4. selostetaan tämän aineiston pohjalta avioehtosopimuksen solmijoiden taustatietoja sekä avioehdon laa- timiseen, rekisteröintiin ja sisältöön liittyviä tekijöitä.

2 Sopimuksen solmijat

Muodostettaessa kuvaa avioehtosopimuksen roolista aviovarallisuusjärjes- telmän osana on mielenkiintoista tietää myös, ketkä avioehtosopimuksia ylipäätään solmivat. Tätä voidaan selventää tarkastelemalla avioehtosopi- muksen rekisteröineiden puolisoiden taustatietoja. Avioehtosopimuksen solmimiseen vaikuttavat luonnollisesti lukuisat tekijät. Yksittäisten tapaus- ten perusteella ei ole mahdollista – tai tarpeellistakaan – luoda avioehtoso- pimuksiin tai niiden solmijoihin liittyviä tyyppimalleja.5 Avioehtosopi- muksen solmineita puolisoita koskevat tiedot auttavat kuitenkin osaltaan valaisemaan avioehtoaineistoon kuuluvien sopimusten solmimiseen vaikut- taneita tekijöitä. Itsenäisen tietoarvonsa lisäksi puolisoita koskevat tarkas- telut luovat pohjaa myös avioehtosopimuksen sisältöä koskevalle tutki- mukselle.

2.1 Ikä

Yhtenä avioehtosopimuksen solmimiseen liittyvänä taustatietona voidaan tarkastella avioehdon rekisteröineiden puolisoiden ikää. Puolisoiden ikäja- kauma käy ilmi taulukosta 2.

5 Ks. esim. Litmala 1998, 180−182.

Taulukko 2 Avioehtosopimuksen solmineiden ikäjakaumat (vuoden 2005 avioehtoai- neisto)

Ikä vuosissa	Naiset lkm	Miehet	lkm	Ikäryhmän osuus (%) avioehtosopimuksen rekisteröineistä Naiset Miehet
–19	1	-	0,2		-
20–29	115	75	17,3		11,3
30–39	211	214	31,8		32,3
40–49	171	162	25,8		24,5
50–59	116	138	17,5		20,8
60–69	38	53	5,7		8,0
70–79	10	13	1,5		2,0
80−	1	7	0,2		1,1
Yhteensä	663	662	100		100

Tutkimusaineistoon kuuluvan avioehtosopimuksen solmineista naisista noin puolet oli alle 40-vuotiaita. Miesten osalta vastaava luku oli hieman yli 40 prosenttia. Alle 50-vuotiaiden joukkoon naisista lukeutui jo kolme neljännestä. Miehistä alle 50-vuotiaita puolestaan oli vajaat 70 prosenttia. Avioehtojen solmineiden puolisoiden ikähaitari vaihteli 18 ja 84 vuoden välillä. Nuorin avioehtosopimuksen solminut oli 18-vuotias nainen. Xxx- xxxxxxx avioehtonsa oli tehnyt iäkäs pariskunta, jossa 84-vuotias nainen ja hänen 83-vuotias puolisonsa olivat rekisteröineet avio-oikeuden palautta- van avioehtosopimuksen.

Avioehtosopimuksen rekisteröineiden ikäjakauman ohella tarkastelu- kohteeksi voidaan ottaa avioehtosopimuksen solmineiden puolisoiden väli- nen ikäero. Puolisoiden välistä ikäeroa on ajoittain pidetty yhtenä syynä avioehtosopimuksen solmimiseen. Taustalla on ollut ajatus siitä, että suu- ren ikäeron vuoksi puolisoiden avioliitto olisi tavanomaista epäsuhtaisempi ja uhanalaisempi.6 Vuoden 2005 avioehtoaineistossa puolisoiden välinen ikäero oli valtaosassa tapauksista pienehkö (kuvio 1).

9 %
59 %
21 %
11 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

alle 1 vuosi 1-5 vuotta 6-10 vuotta yli 10 vuotta

Kuvio 1 Avioehtosopimuksen solmineiden puolisoiden ikäero, vuoden 2005 avioehto- aineisto (n=662)

6 Ks. esim. Xxxxxxx 1994, 449 ja hänen arvioistaan Litmala 1998, 177.

Sekä naisten että miesten kohdalla noin kolmannes sopimuksista rekisteröi- tiin ikävuosien 30−39 välillä avioehtosopimuksen solmineiden naisten ikä- keskiarvon jäädessä reilut kaksi vuotta miehiä alemmaksi. Kahdessa kol- masosassa aineistosta sopimuksen solmineiden puolisoiden välinen ikäero oli korkeintaan viisi vuotta. Korkeintaan kymmenen vuoden ikäerohaitariin sijoittui vajaat 90 prosenttia kaikista puolisoista. Puolisoiden välinen ikäero ylitti 10 vuotta siis reilussa kymmenyksessä solmituista avioehdoista. Näi- den pariskuntien joukosta löytyi myös puolisoita, joiden keskinäistä ikä- eroa voidaan pitää huomattavana. Yhteensä seitsemän pariskunnan ikäero ylitti 20 vuotta. Suurin aineistosta löytynyt puolisoiden välinen ikäero oli 34 vuotta.

2.2 Kansalaisuus

Puolisoiden ikään ja ikäeroon liittyvien seikkojen ohella yhtenä avioehto- sopimuksen solmimiseen vaikuttavana tekijänä on pidetty puolisoiden kan- salaisuutta7. Puolisoiden ollessa eri maiden kansalaisia kahden kulttuurin yhteensovittaminen saattaa olla haasteellista. Tämä puolestaan voi saada puolisot pohtimaan tavanomaista tarkemmin myös taloudellisia suhteitaan. Kahden toisistaan poikkeavan aviovarallisuusjärjestelmän soveltamiseen liittyvien ongelmien välttämiseksi ja yllättävien jakoratkaisujen estämiseksi puolisot saattavat varautua tulevaisuuteen solmimalla avioehtosopimuksen. Väestötilastojen mukaan vuonna 2004 avioituneista Suomen kansalaisis-

ta yhteensä vajaat 3 000 meni naimisiin ulkomaan kansalaisen kanssa. Määrä vastaa noin kymmenesosaa kaikista kyseisenä vuonna avioituneista suomalaisista. Naisista ulkomaan kansalaisen kanssa avioitui vajaat viisi ja miehistä runsaat viisi prosenttia.8

Vuoden 2005 tutkimusotokseen kuuluvien avioehtojen solmijoiden kan- salaisuudet vastasivat kokonaisavioituvuuden osalta melko pitkälle koko maan lukuja vuodelta 2004. Myös avioehtoaineistossa toinen puoliso oli vieraan maan kansalainen vajaassa kymmenesosassa sopimuksista. Vajaat kaksi kolmannesta kansainvälisistä liitoista oli suomalaisen miehen ja ul- komaalaisen naisen välillä solmittuja liittoja. Runsas kolmannes liitoista puolestaan oli sellaisia, joissa suomalainen nainen oli valinnut puolisok- seen ulkomaalaisen miehen. Ulkomaalaisen kanssa avioituneet suomalaiset miehet olivat avioehtoaineistossa siis jonkin verran yliedustettuina ja naiset puolestaan aliedustettuina.

7 Ks. Litmala 1998.

8 SVT 2005:10, 146−148.

Eri kansalaisuutta edustavien puolisoiden halua avioehtosopimuksen solmimiseen voidaan osaltaan peilata myös suhteessa siihen, minkä maan lakeja puolisot haluavat aviovarallisuussuhteeseensa sovellettavan. Nykyi- sin avioliittolain kansainvälistä yksityisoikeutta käsittelevissä säännöksissä määrätään aviopuolisoiden välisiin aviovarallisuussuhteisiin sovellettavasta laista seuraavasti; jollei muuta ole sovittu, määräytyvät avioliiton varalli- suusoikeudelliset vaikutukset sen valtion lain mukaan, johon molemmille puolisoille on muodostunut kotipaikka avioliiton solmimisen jälkeen. Näin ollen Suomessa asuvan avioparin välisiin taloudellisiin suhteisiin sovelle- taan Suomen avioliittolakia.9

Kansainvälisessä avioliitossa olevat suomalaiset saattavat kuitenkin ha- luta avioehtosopimukseensa erillisen maininnan Suomen avioliittolain noudattamisesta. Mikäli puolisoiden tuleva asuinpaikka on muualla kuin Suomessa, asuinmaasta riippumaton suomalaisen avioliittolain soveltami- nen edellyttää erillistä määräystä avioehtosopimuksessa. Vuoden 2005 avioehtoaineistossa kaikkiaan 22 sopimuksessa oli erillinen maininta Suo- men lain noudattamisesta. Ulkomaalaisen ja suomalaisen välisiä avioeh- doista oli kaikkiaan 17, joista kahdeksan ulkomaalaisen vaimon ja yhdek- sän ulkomaalaisen miehen kanssa solmittuja. Määrä vastaa runsasta neljän- nestä aineiston kansainvälisistä avioehtosopimuksista. Lakimääräyksen sisältämien avioehtojen sukupuolittainen tarkastelu osoittaa, että suoma- laisnaiset olivat huomattavasti aktiivisempia liittämään ulkomaalaisen kanssa solmittuun avioehtoonsa lainvalintamääräyksen kuin suomalaismie- het. Kansainvälisen avioliiton solmineista naisista lakimääräyksen avioeh- tosopimukseensa liitti noin 40 prosenttia. Miesten kohdalla vastaava luku oli ainoastaan 20 prosenttia eli viidennes.

2.3 Sosioekonominen asema

Avioehtosopimuksen solmimiseen vaikuttavia tekijöitä tarkasteltaessa on kiinnitetty huomiota myös sopimuksen solmivien puolisoiden sosioekono- miseen asemaan. Vuoden 2005 avioehtoaineistossa sosioekonomista ase- maa valotettiin keräämällä tietoja siitä, millaisia olivat puolisoiden ammat- ti- tai koulutusasemat.10 (Ks. kuvio 2.)

9 AL 129 §.

10 Sosioekonomisen aseman luokitus perustuu Tilastokeskuksen käyttämään luokituk- seen. Vuoden 2005 avioehtoaineiston tiedot puolisoiden sosioekonomista asemasta kat- tavat alle kolmanneksen tutkimusaineiston puolisoista. Tämän johdosta sosioekonomista asemaa koskevien tarkastelujen yleistämiseen tulee suhtautua varauksella.

Eläkeläinen

Kotona

Opiskelija

Työntekijä

Xxxxxx toimihenkilö

Xxxxxx toimihenkilö

Yrittäjä

0 % 5 % 10 % 15 % 20 % 25 % 30 % 35 % 40 %

Naiset Miehet

Kuvio 2 Avioehtosopimuksen solmineiden sosioekonominen asema (naiset n=188, miehet n=196)

Naisten ilmoittamista nimikkeistä lähes kaksi viidesosaa voitiin liittää alempiin toimihenkilöihin. Vastaavasti runsas neljäsosa naisista ilmoitti nimikkeekseen ylempiin toimihenkilöihin lukeutuvan kuvauksen. Työnte- kijöitä oli naisten joukossa noin kymmenesosa. Yrittäjiksi naisista ilmoitti itsensä ainoastaan muutama, noin 5 prosenttia kaikista asemansa ilmoitta- neista. Tilanne oli sama opiskelevien naisten kohdalla. Noin joka kymme- nes nimikkeensä ilmoittaneista naisista ilmoitti olevansa eläkkeellä. Koti- äidiksi avioehdon solmineista naisista ilmoittautui ainoastaan muutama prosentti.

Suurin yksittäinen sosioekonominen ryhmä avioehdon solmineilla mie- hillä oli ylemmät toimihenkilöt, joihin miehistä lukeutui yhteensä noin kolmannes. Myös työntekijöiden osuus miehistä oli suhteellisen suuri kat- taen noin neljänneksen kaikista ammattinimikkeensä ilmoittaneista. Vas- taavasti alempien toimihenkilöiden osuus oli naisiin verrattuna huomatta- vasti pienempi eli ainoastaan runsas kymmenesosa miehistä. Yrittäjäksi miehistä ilmoittautui jonkin verran naisia useampi eli noin kuudesosa ase- mansa ilmoittaneista. Eläkeläisiä sopimuksen solmineiden miesten joukos- sa oli suhteellisesti suunnilleen saman verran kuin naisissa eli kymmenes- osa. Opiskelijaksi miehistä sen sijaan ilmoittautui ainoastaan muutama ja koti-isäksi ei kukaan. Kaiken kaikkiaan sosioekonomisen asemansa ilmoit- taneiden joukko oli varsin heterogeeninen.11

11 Olisi luonnollisesti mielenkiintoista verrata avioehtosopimuksen solmivien puolisoiden sosioekonomista asemaa suomalaisten puolisoiden sosioekonomiseen rakenteeseen ylei- semminkin. Tuorein kattava kuvaus suomalaisten sosioekonomisesta asemasta on vuo- delta 1995, joten vertailukelpoista tietoa ei näiltä osin ole valitettavasti saatavilla.

3 Avioehdon laatiminen ja rekisteröinti

Avioehtosopimus on nimenomaisesti puolisoiden välisistä aviovarallisuus- suhteista määräämiseen tarkoitettu sopimustyyppi. Avioehtosopimusta sää- dellään pitkälti sopimustyyppikohtaisella lainsäädännöllä. Avioliittolain II osan 3. luvussa määritellään ne rajat, joihin avioehtosopimus on muotonsa ja sisältönsä puolesta sidottu. Ollakseen pätevä, avioehtosopimuksen on täytettävä avioliittolaissa asetetut muotovaatimukset. Avioliittolain 66 §:n mukaan sopimuksen on oltava päivätty, puolisoiden allekirjoittama sekä kahden esteettömän todistajan oikeaksi todistama. Muodoltaan virheellinen sopimus katsotaan osituksen yhteydessä virheeseen vedottaessa pätemät- tömäksi, eikä sillä tällöin saada aikaan tavoiteltuja oikeusvaikutuksia.

Vuoden 2005 avioehtoaineiston avioehtosopimukset täyttivät lähes poikkeuksetta avioehtosopimukselle asetetut muotovaatimukset. Ainoas- taan kahdesta sopimuksesta löytyi muotovaatimusten täyttymiseen liittyviä epäselvyyksiä. Molemmissa tapauksissa oli kyse kansainvälisestä aviolii- tosta, sekä avioehtosopimuksen käännökseen liittyvästä allekirjoituksen puutteesta. Xxxxxx avioehtosopimuksen käännöksestä löytyi ainoastaan yh- den todistajan allekirjoitus. Toisessa puolestaan oli kyse sopimuskäännök- sestä, josta puuttuivat sekä puolisoiden että todistajien nimikirjoitukset. Todennäköistä onkin, että avioehtosopimuksen rekisteröineestä maistraatis- ta oli aineistopyynnön perusteella lähetetty ainoastaan sopimuksen allekir- joittamaton käännös varsinaisen allekirjoitetun sopimuksen jäädessä maist- raattiin.

Tiukasta sopimustyyppikohtaisesta sääntelystään huolimatta avioehto- sopimus on sanalliselta muotoilultaan vapaamuotoinen sopimus. Avioehto- sopimusta ei tehdä valmiille lomakkeelle eikä sen sisällöstä ole olemassa virallista kaavaa. Erilaisia asiakirjaoppaita tyypillisimpien avioehtolausek- keiden muotoiluun on useita. Ne antavat kuitenkin ainoastaan viitteellisiä ohjeita siitä, kuinka tietty yksittäinen avioehtosopimus tulisi muotoilla. Asiasisällöltään samanlaisetkin avioehtosopimukset saattavat näin saada huomattavasti toisistaan poikkeavan ulkoasun. Avioehtosopimuksen lause- kemuotoilujen vapaamuotoisuus asettaa avioehtosopimuksen laatimiselle tiettyjä vaatimuksia. Avioehtosopimusta laadittaessa onkin pidettävä huolta siitä, että syntyvä sopimus todella vastaa sitä tavoitetta, johon avioehtoso- pimuksen solmimisella pyritään.

3.1 Lakimiesavun käyttö

Sopimuksen laatimiseen liittyvistä muotovaatimuksista huolimatta suuri osa suomalaisista avioehtosopimuksen solmijoista laatii sopimuksensa il- man oikeudellista asiantuntija-apua. Vuoden 2005 avioehtoaineistosta on pääteltävissä, että yli puolet sopimuksista oli laadittu itse − joko valmista asiakirjamallia tai muuta apua mahdollisen oman lainopin tuntemuksen tukena käyttäen.12 Itse tehtyjen sopimusten osuus suhteessa oikeudellista asiantuntijaa apuna käyttäen tehtyihin sopimuksiin on nähtävissä kuviosta 3.

5 %

21 %

19 %

55 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

itse asianajaja joa muu oik. apu

Kuvio 3 Avioehtosopimuksen laatijataho (n=656)

Avioehtoaineiston jakaumat vastaavat melko pitkälti aiemmin tehtyjä ha- vaintoja. Litmalan väitöskirjatutkimuksen mukaan vuonna 1994 Helsingis- sä rekisteröidyistä avioehtosopimuksista noin puolet oli laadittu ilman var- sinaista lainopillista apua. Mäenpään tutkimuksessa vuodelta 1991 itse laa- dittujen avioehtosopimusten osuus puolestaan oli vajaa puolet kaikista avioehdoista.13

Oikeudellisen asiantuntemuksen avulla solmitut avioehdot kattoivat siis noin puolet aineiston sopimuksista. Suurimman yksittäisen oikeudellisen asiantuntijaryhmän muodostivat asianajajat, joiden apuun avioehtosopi- musta solmivista pareista tukeutui noin viidesosa. Julkisen oikeusavustajan avulla avioehtosopimuksen solmineiden osuus puolestaan oli varsin pieni. Noin viisi prosenttia kaikista aineistoon kuuluneista sopimuksista oli sol- mittu julkista oikeusapua hyväksi käyttäen. Muut oikeudellista apua tarjoa- vat tahot − pankkien notariaattiosastoilla työskentelevät lakimiehet sekä muut asianajotutkintoa suorittamattomat, lakiasiainpalveluja tarjoavat la- kimiehet – laativat avioehtoaineistoon kuuluneista sopimuksista yhteensä noin viidenneksen.

12 Sopimuksen laatijataho on päätelty lähinnä siitä, kuka kyseisen sopimuksen on todis- tanut oikeaksi ja/tai rekisteröinyt.

13 Mäenpää 1994, 448; Litmala 1998, 107.

3.2 Sopimuksen rekisteröinti

Vaikka avioehtosopimus on mahdollista laatia jo ennen avioliittoa, sopi- muksen lopullinen voimaantulo voi tapahtua vasta vihkimisen jälkeen. So- pimuksen voimaantulo ja sitovuus puolisoiden välillä edellyttää sopimuk- sen muotovaatimusten täyttymisen lisäksi myös vihkimisen jälkeen tapah- tuvaa avioehdon rekisteröimistä. Vuoden 2003 maaliskuusta lähtien avio- ehtosopimusten rekisteröinti siirtyi yleisiltä alioikeuksilta maistraattien tehtäväksi. Sopimus voidaan rekisteröidä milloin tahansa vihkimisen jäl- keen, ei kuitenkaan enää ositusperusteen synnyttyä eli toisen puolison kuoltua tai avioeron tultua vireille.14

Valtaosa vuoden 2005 avioehtoaineistoon kuuluvista avioehtosopimuk- sista oli rekisteröity varsin pian solmimisen jälkeen. Sopimuksen solmimi- sen ja rekisteröinnin välistä aikaa koskeva luokittelu on nähtävissä oheises- ta kuviosta.

5 %

8 %

11 %

59 %

18 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

samana päivänä 1-14 päivää 15-30 päivää 1 kk-6 kk yli 6 kk

Kuvio 4 Avioehtosopimuksen solmimisen ja rekisteröinnin välinen aika (n=514)

Lähes viidesosa avioehdoista oli rekisteröity solmimispäivänä ja kolme neljännestä kahden viikon kuluessa. Korkeintaan kuukauden kuluessa sol- mimispäivästä rekisteröityjen avioehtojen määrä oli jo lähes 90 prosenttia kaikista sopimuksista. Ainoastaan joka kahdeskymmenes sopimus oli re- kisteröity yli kuuden kuukauden päästä solmimispäivästä. Avioehtojen joukosta löytyi 13 sopimusta, jotka oli rekisteröity yli vuosi solmimisen jälkeen. Näistä sopimuksista neljässä solmimisen ja rekisteröinnin välinen aika oli yli viisi vuotta. Pisimmillään avioehtosopimuksen solmimisesta oli ennen rekisteröintiä ehtinyt kulua 13 vuotta. Voidaan siis päätellä, että val- taosa avioehtosopimuksen solmivista puolisoista rekisteröi sopimuksen

14 Tässä yhteydessä olisi mielenkiintoista selvittää, mihin ajankohtaan avioehtosopimuk- sen laatiminen sijoittuu suhteessa puolisoiden vihkimisaikaan. Puolisoiden vihkimispäivä ilmeni kuitenkin ainoastaan viidenneksestä tutkimusaineiston sopimuksista. Näin ollen aineisto ei anna mahdollisuuksia selvittää yhteyttä riittävällä tavalla.

hyvin pian solmimisen jälkeen. Niin sanottu ”pöytälaatikkosopimus” − il- miö, jossa solmittu avioehto jää vuosiksi unohduksiin ja rekisteröidään avioeron lähestyessä − ei näin ollen vaikuta erityisen yleiseltä avioehtoso- pimukseen liittyvien oikeusongelmien joukossa.15

Xxxxx viidesosaa kaikista rekisteröintihakemuksista oli sopimuksen solmineiden puolisoiden tekemiä. Avioehtosopimuksen rekisteröimistä hakevan henkilöys riippui olennaisesti siitä, kuka sopimuksen oli laatinut. Itse laadittujen sopimusten rekisteröintihakemuksista valtaosa oli puolisoi- den tekemiä. Oikeudellisen asiantuntemuksen avulla laadittujen sopimus- ten rekisteröintiä puolestaan olivat pääosiltaan hakeneet samat asiantunti- jat.16

Sopimuksen rekisteröinnin hakijan henkilöstä riippui osittain myös se, kuinka nopeasti avioehtosopimus rekisteröitiin solmimisen jälkeen. Rekis- teröintiä hakevan tahon ja sopimuksen rekisteröintiin kuluneen ajan välinen yhteys on nähtävissä oheisesta kuviosta 5.

Asiantuntija

Mies

Vaimo

Molemmat

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

sama päivä 1-14 päivää 15-30 päivää 1-6 kk yli 6 kk

Kuvio 5 Sopimuksen rekisteröintiaika hakijan mukaan (n=356)

Kuviosta voidaan havaita, että avioehtosopimuksen rekisteröimistä yksi- nään hakevat miehet olivat varsin aktiivisia viemään sopimuksen rekiste- röitäväksi heti sen solmimispäivänä. Jopa vajaa kolmannes avioehtosopi- muksen rekisteröintiä hakeneista miehistä teki rekisteröintihakemuksen käytännössä heti sopimuksen solmimisen jälkeen. Oikeudelliset asiantunti- jatahot sitä vastoin hakivat laatimaansa sopimuksen rekisteröintiä saman päivän aikana melko harvoin. Alle kymmenesosa asiantuntijoiden tekemis- tä rekisteröintihakemuksista oli tehty sopimuksen solmimispäivänä. Tilan- ne muuttuu kuitenkin selvästi, kun rekisteröintitilannetta tarkastellaan kuu- kauden päästä solmimispäivästä. Yli 90 prosenttia asiantuntijoiden laati- mista sopimuksista oli haettu rekisteröitäväksi kuukauden sisällä solmi-

15 Samaan tulokseen päätyi myös Xxxxxxx omassa tutkimuksessaan: Litmala 1998, 104.

16 Asiantuntijataho tekee rekisteröintihakemuksen luonnollisesti vain niissä tilanteissa, joissa puolisot käyttävät häntä asiamiehenään, ja joissa he ovat antaneet valtuuden rekis- teröintihakemuksen tekemiseen.

mispäivästä. Miesten yksin tekemistä rekisteröintihakemuksista kuukauden sisällä oli sitä vastoin tehty alle 80 prosenttia.

Avioehtosopimuksen rekisteröinnistä vastaavilla viranomaisilla ei perin- teisesti ole ollut velvollisuutta tutkia avioehtosopimuksen pätevyyttä. Avioehtosopimusten rekisteröintivastuun kuuluessa alioikeuksille avioliit- tolakia tulkittiin yleisesti siten, ettei laki velvoita – tai todennäköisesti edes oikeuta – tuomioistuinta avioehdon muodollisen pätevyyden tutkimiseen.17 Avioehtosopimus on siten saattanut jäädä pätemättömäksi rekisteröinnistä huolimatta. Rekisteröinnin siirtyminen alioikeuksilta maistraateille, sekä vuoden 2005 toukokuussa voimaan tullut maistraattien henkilörekistereistä annettu laki ovat kuitenkin muuttaneet sopimusten rekisteröimisympäris- töä.18 Vuoden 2005 avioehtoaineistosta löytyi viitteitä siitä, että käytännös- sä maistraattien työntekijät suorittavat rekisteröinnin yhteydessä usein myös avioehtosopimuksen muotoseikkojen täyttymiseen liittyvän tarkas- tuksen.

Avioehtoaineistosta löytyi 29 avioehtosopimusta, joista oli suhteellisen yksiselitteisesti pääteltävissä, että sopimuksen todistajina olivat toimineet avioehdon rekisteröineen maistraatin työntekijät. Useasta sopimuksesta löytyi viitteitä siitä, että asiakirjan todistamista varten tarvittavat merkinnät oli tehty avioehtosopimukseen vasta maistraatissa. Maistraattien työntekijät toimivat todistajina myös epäiltäessä alkuperäisten todistajien pätevyyttä. Avioehtoaineistosta löytyi muutamia tapauksia, joissa alkuperäisten – su- kunimiensä perusteella mahdollisesti esteellisten − todistajien nimien alle oli lisätty maistraatin työntekijöiden allekirjoitukset. Yhden avioehdon liit- teiden joukossa oli myös kirje, jossa maistraatin työntekijä totesi maistraa- tin nimenomaiseksi velvollisuudeksi avioehdon muodollisen pätevyyden tarkastamisen. Ottamatta kantaa muotovaatimusten periaatteelliseen tutki- misoikeuteen tai -velvollisuuteen voidaan todeta, että avioehtosopimusten rekisteröintimenettelyssä olleet puutteet vaikuttaisivat tosiasiassa ainakin osittain korjaantuneen käytännössä. Oma kysymyksensä on kuitenkin luon- nollisesti se, toteutuuko puolisoiden yhdenmukainen kohtelu ja tarkaste- taanko muotovaatimusten toteutuminen tasavertaisesti kaikissa maistraa-

17 Ks. esim. Xxxxxx & Xxxxxx 2002, 57.

00 Xxxx xxxxxxxxxxxxx eräistä henkilörekistereistä (2005/57) asettaa avioehtosopimuksen rekisteröintinsä kannalta yhtenevään asemaan lahjoitusasiakirjojen kanssa. Ennen em. lain voimaantuloa voimassa ollutta lahjanlupauslain 7 §:ää tulkittiin perinteisesti siten, että se mahdollisti lahjoitusasiakirjan pätevyysvaatimuksiin kuuluvien edellytysten täyt- tymisen tutkimisen. Lahjoitusasioiden rekisteröinnistä säätämisen siirryttyä samaan la- kiin avioehtorekisterin kanssa voidaan olettaa, että avioehtosopimus ja lahjoitusasiakirja voidaan aikaisemmasta poiketen rinnastaa toisiinsa pätevyyden tutkimisvaatimuksen osalta. Ks. lahjanlupauslain aikaisemmasta tulkinnasta esim. Aarnio & Xxxxx 1992, 133.

teissa. Tähän kysymykseen ei kuitenkaan tämän aineiston valossa ole mah- dollista vastata.

Avioehtosopimuksen sitominen laissa määriteltyihin muoto- ja sisältö- määräyksiin johtaa osaltaan siihen, että myös avioehtosopimuksen ku- moaminen tai muuttaminen on suoritettava määrämuotoisesti. Puolisoiden ei siis ole mahdollista muuttaa avioehtosopimusta vapaamuotoisella pää- töksellä. Sopimuksen kumoaminen tai aiemman sopimuksen muuttaminen vaatii uuden avioehtosopimuksen laatimisen ja rekisteröimisen. Avioliitto- laki ei sitä vastoin aseta rajoituksia avioehdon muuttamiskerroille, vaan mahdollistaa sopimuksen toistuvan päivittämisen kulloistakin elämäntilan- netta vastaavaksi. Avioehtosopimuksen muoto ei sinällään vaadi avioehdon järjestysluvun kirjaamista sopimukseen. Selvyyden vuoksi edellistä avioeh- tosopimustaan muuttavat puolisot kuitenkin todennäköisesti merkitsevät useimmiten avioehtoon tiedot myös edeltävistä sopimuksistaan.19

Vuoden 2005 avioehtoaineistossa valtaosa puolisoista rekisteröi ensim- mäisen avioehtosopimuksensa. Toisen tai useamman kerran avioehtonsa rekisteröi vain vajaa kymmenesosa puolisoista. Xxxxxxxxx avioehtosopi- muksen muuttavista tai kumoavista avioehdoista oli yleensä nähtävissä myös edellisen sopimuksen solmimispäivä. Noin kolmasosassa näistä so- pimuksista edellisen avioehdon solmimisesta oli kulunut alle viisi vuotta. Kymmenen vuoden sisällä muutettuja sopimuksia oli jo noin puolet. Vas- taavasti joukosta löytyi runsaasti myös sellaisia sopimuksia, joiden kohdal- la edellisen sopimuksen solmimisesta oli ehtinyt kulua useita vuosikym- meniä. Yli kolmasosassa avioehdoista edellinen sopimus oli solmittu yli 20 vuotta aiemmin.

30 %

17 %

17 %

35 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

Maks. 5 vuotta 6-10 vuotta 11-20 vuotta Yli 20 vuotta

Kuvio 6 Edellisen avioehtosopimuksen solmimisesta kulunut aika (n=46)

19 On luonnollisesti mahdollista, että tutkimusaineiston avioehtojen joukossa on sopi- muksia, joiden järjestyslukua ei todellisuudessa ole mahdollista päätellä niiden teks- tiosasta. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että sekaantumisvaaran välttämiseksi puolisot yleen- sä merkitsevät sopimukseen tiedon siitä, onko tapauksessa kyse aiemmin solmitun sopi- muksen muuttamiseen tarkoitetusta avioehdosta. Näin ollen vaikka sopimus ei sisäl- täisikään varsinaista tietoa aiemman avioehdon solmimisajankohdasta, on siinä oletetta- vasti silti maininta tällaisen sopimuksen olemassaolosta.

4 Avioehtosopimuksen sisältö

4.1 Sopimuksen kohde

Avioehtosopimus on avio-oikeuden poissulkemiseen tai aiemmin poissulje- tun avio-oikeuden palauttamiseen tarkoitettu sopimus. Avioehtosopimuk- sen kohteena on siis puolisoiden omistamaan varallisuuteen kohdistuva avio-oikeus ja sen rajoittaminen. Avioehtosopimuksen sisältöä koskeva perusmäärittely on avioliittolain 41 §:ssä. Sen mukaan puolisot tai kihla- kumppanit voivat avioehtosopimuksessa sopia, että avio-oikeutta ei ole sellaiseen omaisuuteen, joka jommallakummalla heistä on tai jonka hän myöhemmin saa. Tyhjentäväksi tarkoitetusta määrittelystään huolimatta pykälä jättää runsaasti tulkinnanvaraa avioehtosopimuksen sallitun sisällön rajoista.

Avio-oikeuden rajoitusten kohdentamiseen suuntautuvan tarkastelun helpottamiseksi avioehtoja voidaan jaotella sopimuksen laajuuden ja koh- teen perusteella. Oikeuskirjallisuudessa avioehdon sisältöä koskeva perus- jaottelu on usein esitetty seuraavan sisältöisenä:

a) kummallakaan puolisolla ei xxx xxxx-xxxxxxxx mihinkään toisen puolison omaisuuteen (avio-oikeuden täydellisesti/totaalisesti poissulkeva avioeh- to)

b) kummallakaan puolisolla ei xxx xxxx-xxxxxxxx tiettyyn toisen puolison omaisuuteen (avio-oikeuden osittain poissulkeva avioehto)

c) toisella puolisolla ei xxx xxxx-xxxxxxxx mihinkään toisen puolison omai- suuteen xxxxxx tiettyyn toisen omaisuuteen (yksipuolinen avioehto).20

Perusjaottelua tarkemman kuvan avioehtosopimuksen sisällöstä saa eritte- lemällä tarkemmin niitä tekijöitä, joiden perusteella sopimuksen asiasisältö määräytyy. Perusratkaisuina puolisoiden tulee päättää, rajataanko avio- oikeus pois molemminpuolisesti vai ainoastaan toiselta puolisolta, sekä onko rajoitus osittainen vai koko omaisuuteen kohdistuva. Avioehtoon voidaan haluttaessa lisätä edellisten rinnalla myös esimerkiksi aikaan tai ositusperusteeseen liittyviä määräyksiä.

Avioehdon kohteessa ja laajuudessa tehtyjen valintojen perusteella so- pimuksia on mahdollista jakaa tyyppikohtaisiin ryhmiin. Tämä antaa tietoa siitä, millaisiin sisällöllisiin ratkaisuihin avioehtoja solmivat puolisot käy- tännön sopimustoiminnassa päätyvät. Luonnollisen pohjan ryhmittelylle muodostaa avioliittolakiin perustuva jaottelu, jonka mukaan avioehdot voi-

20 Ks. perusjaottelusta esim. Xxxxxx & Xxxxxx 2002, 53; Xxxxxxxx 1997, 16; Xxxxxx & Xxxxx 1992, 127; Xxxxxx 1978, 42.

daan jakaa laissa säänneltyjen sisältövaihtoehtojen mukaisesti.21 Laissa määriteltyä ryhmittelyä tarkentamalla ja täydentämällä saadaan aikaan jaot- telu, jonka avulla on mahdollista tehdä erityyppisten avioehtojen yleisyy- teen liittyviä arvioita.

Vuoden 2005 avioehtoaineisto jakautuu kohteittain ryhmiteltynä seuraa- vasti:

Taulukko 3 Avioehtosopimusten kohde vuoden 2005 avioehtoaineistossa

sopimuksen kohde	osuus sopi- muksista	luku- määrä
A = avio-oikeuden molemminpuolisesti kokonaan poissulkeva	63 %	422
B = avio-oikeuden molemminpuolisesti osittain poissulkeva	20 %	132
C = avio-oikeuden vain toiselta kokonaan poissulkeva	3 %	19
D = avio-oikeuden vain toiselta osittain poissulkeva	7 %	47
E = avio-oikeuden kokonaan palauttava	4 %	29
F = laajuudeltaan epäselvä/pa. muu kuin avio-oikeudesta sopiminen	3 %	19
Yhteensä	100 %	668

Selkeästi suurimman yksittäisen ryhmän muodostivat niin sanotut totaali- sopimukset, joissa avio-oikeus on kokonaan molemminpuolisesti poissul- jettu. Avioehtosopimuksen kohteena oli siis puolisoiden omistama omai- suus kokonaisuudessaan. Tämän tyyppisiä sopimuksia aineistossa oli kaik- kiaan lähes kaksi kolmasosaa kaikista sopimuksista. Tulos ei ole yllättävä, sillä aikaisempien tutkimusten mukaan suurin osa avioehdoista on sisällöl- tään nimenomaan ns. totaalisopimuksia.22 Totaalisopimusten ohella mo- lempien puolisoiden avio-oikeutta rajaavia avioehtoja oli aineistosta noin viidennes. Valtaosassa näistä sopimuksista avioehtosopimuksen osittaisuus kosketti molempia osapuolia. Joukosta löytyi myös muutamia sopimuksia, joissa avio-oikeus suljettiin toiselta puolisolta kokonaan pois samalla kun toiselle puolisolle jäi avio-oikeus tiettyyn toisen omistamaan omaisuuteen. Useimmiten tällaisissa tapauksissa oli kyse toisen puolison omistaman yh- teisen kodin säilyttämisestä avio-oikeuden alaisena omaisuutena.

Noin joka kymmenes sopimuksista sisälsi ainoastaan toisen puolison omaisuutta koskevia määräyksiä. Avio-oikeuden yksipuolinen rajoittami- nen ei kuitenkaan kohdistunut merkittävästi vain toisen sukupuolen omai- suuteen, sillä naisia ja miehiä koskevia rajoituksia oli aineistossa lähes sa- man verran. Naisten avio-oikeutta yksipuolisesti rajoittavia sopimuksia oli vajaa puolet ja miesten puolestaan hieman yli puolet näistä avioehdoista.

21 Tähän perustuvaa jaottelua on käyttänyt Xxxxxxxx Xxxxxxx väitöskirjatutkimuksessaan. Litmala 1998, 97−103.

22 Ks. esim. Koski 2005, 93; Xxxxxxx 1998, 98.

Kokonaan avio-oikeuden poissulkevia näistä yksipuolisista sopimuksista oli reilu neljäsosa ja osittaisia kolme neljännestä.

Vaikka totaalisopimukset muodostavat yhä merkittävän osan kaikista avioehdoista, niiden osuus sopimuksista vaikuttaisi olevan pienenemässä. Avioliittolakikomitean mietinnössä esitetyssä tilastossa vuodelta 1974 vielä noin 80 prosenttia avioehtosopimuksista oli molemminpuolisesti avio- oikeuden kokonaan poissulkevia. 1980-luvun puolivälissä osuus oli suun- nilleen sama. Alle 80 prosenttiin totaalisopimusten osuus pieneni 1990- luvulla, jolloin tällaisten sopimusten osuus vaihteli 70 ja 75 prosentin välil- lä. 2000-luvulle tultaessa totaalisopimusten osuus pieneni jo alle 70 pro- senttiin kaikista avioehdoista.23 Totaalisopimusten osuuden pienenemisen voi havaita myös vertaamalla vuoden 2005 avioehtoaineiston kohdeja- kaumia vuonna 1994 Helsingissä rekisteröityjen avioehtosopimusten vas- taaviin jakaumiin.24 Kuviosta 7 ilmenevät erilaisten avioehtosopimusten osuudet vuosina 1994 ja 2005.

2005

1994

0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 %

1994	2005
75 %	63 %
12 %	20 %
3 %	3 %
3 %	7 %
4 %	4 %
3 %	3 %

A B C D E F

Kuvio 7 Vuoden 2005 tutkimusaineiston ja Helsingissä vuonna 1994 rekisteröityjen avioehtojen kohdejakaumat (2005 n=668, 1994 n=691)

A = avio-oikeuden molemminpuolisesti kokonaan poissulkeva avioehtosopimus B = avio-oikeuden molemminpuolisesti osittain poissulkeva avioehtosopimus

C = avio-oikeuden vain toiselta kokonaan poissulkeva avioehtosopimus D = avio-oikeuden vain toiselta osittain poissulkeva avioehtosopimus

E = avio-oikeuden kokonaan palauttava avioehtosopimus

F = avio-oikeuden laajuuden kannalta epäselvä/pa. muusta kuin avio-oikeudesta määrää- vä sopimus

23 Ks. Koski 2005, 93; Xxxxxxx 1998, 98; Xxxxxxx 1994, 443−444; Xxxxxxxxx 1984, 71;

Avioliittolakikomitean mietintö II 1976:29, 19.

24 Vuoden 1994 Helsingin jakaumatiedot on saatu Litmalan väitöskirjasta Litmala 1998,

98. Litmalan tutkimusaineiston koko on ollut 691 avioehtoa. Aineistot on saatu vertailu- kelpoisiksi prosentuaalisten jakaumien avulla.

Kuten voidaan havaita, molempia puolisoita koskevien totaalisopimusten suhteellinen osuus on pienentynyt kymmenessä vuodessa noin kuudennek- sella. Samanaikaisesti toista tai molempia puolisoita koskevien osittaisten sopimusten osuus on kasvanut vastaavassa määrin. Totaalisopimusten väis- tyminen osittaisten avioehtosopimusten tieltä merkitsee osaltaan avioehto- sopimusten sopimuskentän monimutkaistumista. Kun yhä useammat puoli- sot valitsevat perinteisen totaalisopimuksen sijaan osittaisen avioehdon, kohdistuu myös sopimusta koskevaan sääntelyn selkeyteen ja johdonmu- kaisuuteen yhä enemmän painetta.

Totaalisopimusten yleisestä väistyvästä trendistä huolimatta totaalisopi- muksen yleisyys saattaa vaihdella huomattavasti esimerkiksi avioehtoso- pimuksen solmineiden puolisoiden taustoista johtuen. Vuoden 2005 tutki- musaineisto viittaa siihen, että muun muassa puolisoiden kansalaisuus saat- taa vaikuttaa avioehtosopimuksen laajuutta koskevaan päätökseen. Ulko- maalaisen kanssa solmituista avioehtosopimuksista yli 80 prosenttia oli molemminpuolisesti poissulkevia totaalisopimuksia. Suomalaisten parien osalta vastaava luku oli noin 60 prosenttia ja koko aineiston keskiarvo jo aiemmin mainittu noin kaksi kolmannesta kaikista sopimuksista. Voidaan siis todeta, että kansainvälisessä avioliitossa elävät puolisot solmivat totaa- lisopimuksen selvästi useammin kuin kokonaan suomalaiset avioparit. Myös puolisoiden välinen ikäero näyttäisi tietyssä määrin liittyvän avioeh- tosopimuksen kohteen valintaan. Vuoden 2005 aineistosta oli pääteltävissä lähinnä se, että puolisot, joilla on hyvin pieni ikäero, solmivat totaalisopi- muksia selvästi muita ikäryhmiä harvemmin. Alle vuoden ikäeron omaa- vista puolisoista ainoastaan puolet solmi kokonaan poissulkevan avioeh- don. Tätä suuremman ikäeron ryhmissä totaalisopimuksen solmi keskimää- rin runsaat kolme viidennestä puolisoista.

Verrattaessa puolisoiden sosioekonomista asemaa puolisoiden valitse- maan sopimustyyppiin, voidaan myös havaita, ettei sopimustyyppija- kaumissa ollut huomattavissa selvää sosioekonomisesta asemasta johtuvaa vaihtelua.25 Toisin sanoen sosioekonomisen aseman mukaan luokiteltujen ryhmien suhteelliset osuudet vastasivat pääpiirteissään koko avioehtoai- neiston sopimustyyppikohtaista jakaumaa. Huomion arvoisena voidaan pitää lähinnä sitä, että toispuoleisten osittaisten avioehtojen määrä oli yrit- täjien joukossa suhteellisesti jonkin verran suurempi kuin koko aineiston kohdalla. Tämä voi kertoa esimerkiksi siitä, että yritystoimintaa harjoitta- vat puolisot saattavat haluta sulkea yritysvarallisuutensa avio-oikeuden ulkopuolelle tai vastaavasti turvata perhevarallisuuden säilymisen yritys-

25 On hyvä huomata, että sosioekonomista asemaa kuvaavien tietojen suhteellisen vä- hyyden vuoksi tietojen sopimustyyppikohtainen vertailu ei välttämättä anna tarkkaa ku- vaa.

toimintaan liittyvien riskien johdosta. Mielenkiintoista on myös se, että jokainen kotiäidiksi itsensä ilmoittanut nainen oli solminut puolisonsa kanssa molemminpuolisen totaalisopimuksen. Vaikka näiden naisten ase- maa tulevassa osituksessa voidaan ainoastaan arvailla, voidaan totaaliso- pimuksen lähtökohtaisesti ajatella asettavan ansiotulottomat kotiäidit mie- hiään heikompaan taloudelliseen asemaan.

4.2 Avioehdon osittaisuus

Kun avioehtosopimuksen avio-oikeutta rajoittava vaikutus kohdistuu ai- noastaan tiettyyn osaan puolisoiden omaisuudesta, avioehto on osittainen. Avioehdon osittaisuus voi ilmetä lukuisilla erilaisilla tavoilla. Yleisimpiä osittaisia avioehtosopimuksia kuitenkin lienevät sellaiset, joissa avioehdon ulottuvuus kohdentuu määriteltyihin omaisuuseriin, kuten tiettyihin esinei- siin, omaisuustyyppeihin tai saantotapoihin.26 Saantotapaan rajattu avioeh- to tarkoittaa perintönä, lahjana tai testamentilla saadun omaisuuden rajaa- mista avio-oikeuden ulkopuolelle. Omaisuustyyppikohtaisella sopimuksel- la avio-oikeuden ulkopuolinen omaisuus puolestaan rajataan esimerkiksi omaisuuden luonteeseen yksityisenä omaisuutena. Avioliittolain tulkinnan on yleisesti katsottu mahdollistavan tämän tyyppisten määräysten liittämi- sen avioehtosopimukseen.

5 %

19 %

35 %

41 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

esinekohtainen saantotapakohtainen omaisuustyyppikohtainen useampi rajoitus

Kuvio 8 Omaisuuseräkohtaisesti rajattujen avioehtosopimusten rajausperuste (n=171)

Vuoden 2005 aineistossa yleisin omaisuuseräkohtainen rajoitus oli esine- kohtainen määräys. Yleisimmin esinekohtaisissa rajoituksissa suljettiin avio-oikeuden ulkopuolelle sukukiinteistö, asunto-osakkeet tai toisen puo- lison omistaman yrityksen varallisuus. Myös sijoitusosakkeet määrättiin usein avio-oikeuden ulkopuolelle. Kolme viidennestä esinekohtaisista so- pimuksista koski ainoastaan toista puolisoa. Loput kaksi viidennestä olivat molemminpuolisia osittaisia sopimuksia.

26 Edellä mainitusta jaottelusta ks. esim. Litmala 1998, 54.

Saantotapakohtaisesti omaisuuseräkohtaisista sopimuksista oli rajoitettu runsas kolmannes. Näistä lähes kaikki koskivat molempien puolisoiden tulevia perintöjä. Ainoastaan joka viidestoista saantotapakohtaisista rajoi- tuksista oli vain toisen puolison omaisuutta koskeva.

Omaisuustyyppikohtaisia rajoituksia oli hyvin vähän. Vain joka kahdes- kymmenes omaisuuseräkohtaisesti rajoitetuista avioehtosopimuksista sisäl- si nimenomaan omaisuustyyppiä koskevan rajoituksen. Kaikki omaisuus- tyyppiä koskevat rajoitukset koskivat molempia puolisoita ja keskittyivät nimenomaan omaisuuden luonteeseen yhteisenä tai yksityisenä omaisuute- na. Esimerkiksi kiinteän ja irtaimen välisiä omaisuustyyppikohtaisia rajoi- tuksia ei tutkimusaineistosta löytynyt.

Omaisuustyyppi-, saantotapa- ja esinekohtaisten rajausten ohella avio- ehdon osittaisuus voi johtua myös aikaperusteisesta rajauksesta. Tällöin avioehdolla poistetaan avio-oikeus tiettynä ajanjaksona saatuun tai saata- vaan omaisuuteen. Tyypillisesti avio-oikeus suljetaan pois omaisuuteen, joka on hankittu ennen avioliiton alkua ja puolisoiden välisen taloudellisen suhteen syntymistä.

64 %

13 %

23 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

aiemmin omistettu (saatu/hankittu) tulevaisuudessa saatava

aiemmin omistettu (saatu/hankittu) kokonaan, tulevaisuudessa saatava osittain

Kuvio 9 Aikaperusteisissa avioehdoissa poissuljettu omaisuus (n=47)

Vuoden 2005 tutkimusaineistossa noin neljännes aikaperusteisista avioeh- tosopimuksista rajoitti avio-oikeuden ulkopuolelle vain aiemmin saadun omaisuuden. Noin neljännes näistä sopimuksista oli osittaisia ja loput kol- me neljännestä puolestaan kaikkea aiempaa omaisuutta koskevia. Aineis- tosta löytyi myös joitakin avioehtosopimuksia, joissa avio-oikeus suljettiin pois tulevaisuudessa saatavasta omaisuudesta. Nämä rajoitukset koskivat pääosiltaan vain osaa omaisuudesta, mutta joukosta löytyi myös avioehto, jossa tulevan omaisuuden poissuljenta koski kaikkea omaisuutta. Suurim- man aikaperusteisesti rajoitettujen avioehtojen ryhmän muodostivat sopi- mukset, joilla avio-oikeuden ulkopuolelle rajattiin aiemmin saadun omai- suuden lisäksi myös tietty tulevaisuudessa saatava omaisuuserä. Tämän tyyppiset avioehdot kattoivat lähes kaksi kolmannesta kaikista aikaperus-

teisista sopimuksista. Tiettyä omaisuuserää koskeva rajoitus oli lähes poik- keuksetta saantotapakohtainen eli rajoituksella suljettiin pois tulevaisuu- dessa saatavat perinnöt, lahjat ja testamentit. Kaikkiaan siis yhdeksän kymmenestä aikaperusteisesta sopimuksesta sulki pois aiemmin omistetun omaisuuden.

Aikamääräyksen liittäminen avioehtosopimukseen mahdollistaa myös sen, että avio-oikeuden ulottuvuus sidotaan tavalla tai toisella ajan kulumi- seen ja avioliiton kestoon. Avio-oikeutta saatetaan esimerkiksi avioehtoa solmittaessa rajoittaa tuntuvasti määräyksin, että omaisuus palautuu avio- oikeuden alaiseksi ajan kulumisen myötä. Tutkimusaineistosta löytyi ai- noastaan yksi tällainen avioehto. Siinä avio-oikeus suljettiin sopimuksen solmimisen myötä totaalisesti pois ja määrättiin palautumaan portaittain viiden seuraavan vuoden kuluessa. Sopimuksella oli mitä ilmeisimmin va- rauduttu siihen puolittamisperiaatteen aiheuttamaan taloudelliseen riskiin, jonka lyhyeksi jäävä avioliitto muuten aiheuttaisi varakkaammalle puo- lisolle.

Edellä esiteltyjen osittaisten rajoitusten ohella avioehtosopimusten sisäl- töä koskevassa oikeustieteellisessä keskustelussa on ajoittain mainittu mah- dollisuudesta rajoittaa avio-oikeutta perinteisten keinojen sijaan tai rinnalla myös määräosaisilla rajoituksilla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että avioehtosopimusta rajoitetaan prosentuaalisesti, suhdelukuisesti tai arvo- määräisesti. Suhdelukuinen tai prosentuaalinen rajoitus merkitsee, että avio-oikeus rajoitetaan tiettyyn suhteelliseen osuuteen puolisoiden omai- suudesta. Määräys voi olla ainoastaan osittainen, jolloin suhteellisen rajoi- tuksen kohteena on ainoastaan tietty ennalta määritelty objekti. Rajoitus on kuitenkin mahdollista toteuttaa myös koko omaisuutta koskevana, jolloin määräyksellä rajoitetaan avio-oikeuden ulkopuolelle tietty suhdelukuinen osuus kaikesta omaisuudesta yksittäisiä objekteja sen tarkemmin nimeä- mättä. Arvomääräinen rajoitus puolestaan merkitsee, että avio-oikeus rajoi- tetaan tiettyä rahamäärää vastaavaan osaan jonkin objektin arvosta tai vas- taavasti jonkin omaisuuden arvonnousuun tai osaan siitä.27

Tutkimusaineisto sisälsi kaikkiaan 17 määräosaisen rajoituksen sisältä- vää avioehtosopimusta. Määrä vastaa noin kymmenesosaa osittaisten avio- ehtosopimusten määrästä ja noin kahta ja puolta prosenttia kaikista aineis- tossa olevista avioehdoista. Eri määräysten yleisyydessä ei ollut olennaisia eroja, vaan kaikkia kolmea määräystyyppiä oli suunnilleen saman verran. Kuten aineistoa koskevista luvuista voidaan päätellä, eivät tällaiset mää- räykset ole avioehtosopimusten yhteydessä kovin yleisiä. Tai kuten Litma- la on asian esittänyt, ”sopimuskäytännön näkökulmasta ei näyttäisi olevan

27 Ks. määräosaisista rajoituksista esim. Xxxxxx & Xxxxx 1988, 131.

kyse kovinkaan laajamittaisesta ’riskisopimusilmiöstä’”.28 Määräysten suh- teellinen vähäisyys johtuu mitä todennäköisimmin siitä, että määräosaisiin rajoituksiin on perinteisesti suhtauduttu aihetta koskevassa kirjallisuudessa melko kielteisesti.

Aiemmin tämäntyyppisten määräysten liittämistä avioehtoihin pidettiin suhteellisen yksiselitteisesti kiellettyinä. Osittaisten avioehtojen solmimi- sen yhteydessä korostettiin muun muassa sitä, että avioliittolain sisältöpy- kälän sanamuodon mukainen tulkinta ei näytä antavan mahdollisuutta mää- räysten sallimiseen. 29 Myöhemmät kannanotot määräysten sallittavuudesta ovat vaihdelleet. Niitä tulkittaessa on otettava huomioon se oikeudellinen muutos, jonka vuoden 1987 avioliittolain osittaisuudistus toi mukanaan myös avioehtosopimusten sisältöön kohdistuvaan tulkintaan. Ennen vuo- den 1987 lakiuudistusta vallinnanrajoitusten ulottuvuus oli kiinteästi sidok- sissa avio-oikeuden laajuuteen, jolloin omaisuuden avio-oikeudenalaisuus määräsi samalla myös sen, oliko kyseinen omaisuus vallinnanrajoitusten alaista. Sääntelyn muuttuessa avio-oikeuden kytkentä vallinnanrajoituksiin katkaistiin ja avioehtosopimuksen oikeudellinen vaikutus keskittyi ainoas- taan ositukseen.

Siviilioikeudellisessa ajattelussa on usein tapana tehdä ero omaisuu- den hallinnan ja vallinnan välille. Omaisuuden vallinta tarkoittaa omistusoikeudesta määräämistä eli sitä, että omistaja hallitsee omai- suuttaan tavalla, joka oikeuttaa hänet päättämään omaisuutensa omistajanvaihdoksiin liittyvistä seikoista. Vallinnanrajoitukset puo- lestaan ovat avioliittolaissa määriteltyjä rajoituksia omaisuuden val- lintaoikeuteen. Vallinnanrajoitukset on säädetty lähinnä suojaamaan perheen ja puolison etuja tietyiltä omistajapuolison omaisuuden luo- vutuksilta. Näin ollen ne kohdistuvatkin ensisijaisesti puolisoiden yhteisen kodin ja koti-irtaimiston, sekä toisen puolison työvälinei- den suojaamiseen siten, että niiden luovuttamiseen tarvitaan lähtö- kohtaisesti toisen puolison suostumus omaisuuden omistussuhteista riippumatta.30

Viime vuosien oikeudellisista kannanotoista on löydettävissä sekä myön- teisiä että kielteisiä kommentteja määräosaisista avioehdoista.31 Selvää on kuitenkin se, että nykyisessä tulkintatilanteessa avioehtoja solmivien puo- lisoiden on mahdotonta tietää, miten avio-oikeutta koskeviin prosentuaali- siin, suhteellisiin ja arvomääräisiin määräyksiin tullaan tulevaisuudessa

28 Litmala 1998, 67.

29 Rautiala 1975, 166; Telaranta 1957, 70.

30 Ks. vallinnasta ja vallinnanrajoituksista Aarnio & Xxxxxx 2002, 64 ss.

31 Ks. myönteisestä kannasta esim. Lohi 2001, 355−356; Xxxxxxx 1998, 67; Helin 1995, 242; Xxxxxx ja Helin 1988, 130−131 ja kielteisestä suhtautumisesta Aarnio & Xxxxx 1992, 128; Xxxxxxxxx 1992, 106−107; Xxxxxxxxx 1984, 73−74.

suhtautumaan. Tästä johtuen oikeuskirjallisuudessa on usein todettu, että toistaiseksi tämän tyyppisten määräysten liittämistä avioehtosopimuksiin on syytä välttää.32 Suurin osa oikeudellisista asiantuntijoista suosittelee todennäköisesti kyseisten määräysten jättämistä avioehdon ulkopuolelle juuri siitä syystä, ettei niiden myöhemmästä pätevyydestä ole mahdollista esittää varmoja arvioita. Selkeän kannanoton saaminen tällaisten määräys- ten hyväksyttävyydestä olisikin tarpeen avioehtosopimuksia laativien puo- lisoiden ja lakimiesten työn helpottamiseksi.

4.3 Sopimuksen ehdot

Riippumatta siitä, millaiseen sopimustyyppiin avioehtosopimuksen solmi- vat puolisot päätyvät, heidän on mahdollista liittää sopimukseensa myös määräyksiä, jotka tekevät avioehdon voimassaolon tavalla tai toisella eh- dolliseksi. Asiallisesti tämän tyyppisissä määräyksissä on kyse siitä, että avioehtosopimus saa siinä määritellyt oikeusvaikutukset vain tiettyjen olo- suhteiden toteutuessa. Yhden tällaisen määräystyypin muodostavat sopi- musten ositusperusteiset rajaukset. Tiettyyn ositusperusteeseen rajatut avioehdot tarkoittavat tapauksia, joissa avioehdon toteutuminen on kytketty avioliiton purkautumisen syyhyn. Käytännössä tällainen ehto merkitsee, että puolisoiden välisen avioehtosopimuksen voimassaolo rajataan koske- maan vain kuolemantapauksen tai vastaavasti pelkästään avioeron johdosta toimitettavaa ositusta. Mahdollista on myös molempiin ositusperusteisiin toisistaan poikkeavalla tavalla sidotun avioehtosopimuksen laatiminen.

Ennen vuoden 1987 avioliittolain muutosta avio-oikeuden ositusperus- teiseen poissuljentaan suhtauduttiin lähtökohtaisen torjuvasti ja osituspe- rusteeseen sidottua avioehtosopimusta pidettiin selkeästi lain tarkoituksen vastaisena.33 Kielteinen kanta esitettiin vielä vuoden 1986 hallituksen esi- tyksessä, jossa todettiin, ettei avioehtosopimusta ole mahdollista solmia tavalla, joka oikeuttaisi puolisot solmimaan ainoastaan avioeroperusteeseen sidotun avioehdon.34 Tilanne oli kuitenkin muuttumassa ja yhteiskunnallis- ta painetta kyseisen tyyppisten määräysten hyväksymiseksi ilmeni enene- vässä määrin.35 Lopullisen sinetin ositusperusteeseen sidottujen avioehto-

32 Ks. esim. Xxxxx 1995, 243; Xxxxxx & Xxxxx 1992, 128.

33 Xxxxxxxxx 1984, 75; Aarnio 1978, 43.

34 HE 1986/62 vp., 36. Ks. myös HE, 74, jossa tuodaan sama kielteinen kanta esiin seu- raavasti: ”…määräystä ei kuitenkaan voi tehdä ehdolliseksi esimerkiksi siten, että avio- oikeuden poissulkeutuminen riippuisi avioliiton purkautumisen syystä.”

35 Ks. määräyksiä puoltavasta kannasta esim. Xxxxxxxx 1997, 17; Helin 1995, 228 ss.; Xxxxxx & Xxxxxx 1994, 20−21.

määräysten hyväksyttävyys sai vuonna 2000 annetussa korkeimman oikeu- den ratkaisussa.

KKO 2000:100

Puolisot oli tuomittu avioeroon. Puolisoiden välisessä avioehtoso- pimuksessa oli sovittu, että avioliiton purkautuessa avioeron vuoksi kummallakaan puolisolla ei ollut avio-oikeutta toisen omaisuuteen ja että avioliiton purkautuessa toisen puolison kuoleman johdosta xxxxxxxx oli avio-oikeus kuolleen puolison omaisuuteen. Avioehto- sopimus katsottiin päteväksi. (Ään.)36

Periaatteellisen merkittävyytensä lisäksi ratkaisulla oli ilmeinen vaikutus myös käytännön sopimustoimintaan. Tämä voidaan todeta vertaamalla vuoden 2005 tutkimusaineistossa olevien ositusperusteisten avioehtojen osuutta aikaisemmissa tutkimuksissa saatuihin tuloksiin. Mäenpään vuonna 1991 keräämästä avioehtoaineistosta noin kaksi prosenttia oli ositusperus- teeseen sidottuja. Litmalan vuoden 1994 aineistossa vastaava osuus oli noin kolme prosenttia.37 Vuoden 2005 aineiston avioehdoista puolestaan peräti viidennes sisälsi ositusperustemääräyksen. Ositusperusteeseen sidot- tujen avioehtojen osuudessa on siis tapahtunut korkeimman oikeuden en- nakkopäätöksen jälkeen merkittävää kasvua.

Valtaosa vuoden 2005 ositusperusteisista avioehdoista sitoi sopimuksen voimassaolon nimenomaan avioeroperusteeseen. Lähes kolme neljännestä ositusperusteisista avioehdoista oli avioeroon sidottuja. Puhtaasti kuoleman varalta tehtyjä sopimuksia oli aineistossa vain muutama. Huomattavasti enemmän oli molempiin ositusperusteisiin eri tavalla sidottuja avioehtoja, joita oli noin neljännes kaikista ositusperusteeseen sidotuista avioehdoista. Molempiin ositusperusteisiin sidotuista sopimuksista valtaosa oli tehty si- ten, että sopimus määrättiin kuolemantapauksessa olemaan voimassa eloon jääneen puolison eli lesken hyväksi. Ositusperusteisten avioehtojen ja- kauma on nähtävissä oheisesta kuviosta 10.

36Ks. tarkemmin KKO 2000:100 osoitteessa xxx.xxxxxx.xx. Avioeroperusteeseen sidotun avioehdon hyväksyttävyydestä huolimatta ositusperusteisen avioehtomääräyksen sallit- tavuutta ei välttämättä voida suoraviivaisesti soveltaa siten, että molempiin ositusperus- teisiin sidottu ehto olisi korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen johdosta automaatti- sesti pätevä. Vaikka KKO 2000:100 tapauksessa olikin kyse molempiin ositusperustei- siin eri tavoin sidotusta avioehtosopimuksesta, ei tapauksen ratkaisussa itse asiassa otettu kantaa kuolemaan sidotun avioehdon pätevyyteen. Ennakkopäätöksen perusteella avoi- meksi jäi myös se, miten käytännössä tulisi suhtautua avioehtoihin, joiden voimassaolo on sidottu ainoastaan toisen puolison kuolemaan. Tällaisten kysymysten ratkaiseminen jäi toistaiseksi edelleen avoimeksi.

37 Litmala 1998, 69; Xxxxxxx 1994, 453.

2 %

27 %

71 %

0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 %

Avioero kuolema molemmat eri tavoin

Kuvio 10 Avioehtosopimuksen sitominen ositusperusteeseen (n=137)

Vertaamalla ositusperusteisten avioehtojen sopimustyyppejä koko aineis- ton sopimustyyppikohtaiseen jakaumaan voidaan todeta, että ositusperus- teen liittäminen avioehtoon ei ole millekään tietylle sopimustyypille erityi- sesti ominainen piirre. Päinvastoin ositusperustemääräyksiä liitetään eri- tyyppisiin avioehtosopimuksiin. Ositusperusteen liittäminen avioehtoon ei myöskään näytä olevan yhteydessä sopimuksen laatijaan tai sopimuksen osapuolina olevien puolisoiden kansallisuuteen. Ositusperusteisia avioehto- ja solmittiin suhteellisesti yhtä usein itse kuin asiantuntijan avulla. Myös- kään avioliiton solmiminen ulkomaalaisen kanssa ei tuntunut vaikuttavan haluun liittää avioehtosopimukseen ositusperustemääräys.

Sen sijaan puolisoiden iällä vaikuttaisi olevan jonkinlaista merkitystä ositusperusteen liittämiseen; ositusperusteisen avioehtosopimuksen solmi- vat puolisot näyttäisivät painottuvan nuorempiin ikäryhmiin. Tutkimusai- neistossa esimerkiksi kaikkiaan noin puolet naisista oli alle 40-vuotiaita avioehtosopimuksen solmimishetkellä. Ositusperusteisen sopimuksen sol- mineista naisista alle 40-vuotiaita oli yli kaksi kolmasosaa.

Ositusperusteeseen sitovan määräyksen ohella avioehtosopimus on mahdollista solmia ehdollisena myös siten, että siihen liitetään ns. varsi- nainen eli lykkäävä tai purkava sopimusehto. Lykkäävän ehdon tapaukses- sa avioehto saa siinä määritellyt vaikutuksensa vain tietyn ennalta määrä- tyn tapahtuman sattuessa. Purkavan ehdon tapauksessa sopimus puolestaan tulee voimaan välittömästi solmimisensa jälkeen, mutta saattaa raueta tuonnempana ilmenevän seikan johdosta. Varsinaisten sopimusehtojen käyttö avioehtosopimuksissa on herättänyt oikeusoppineiden keskuudessa runsaasti keskustelua. Aikaisemmin avioehdon sisältöä määrittävän sään- nöksen katsottiin suhteellisen vakiintuneesti sulkevan pois mahdollisuuden varsinaisten sopimusehtojen käyttöön. Lykkäävien ehtojen käytön katsot- tiin johtavan koko avioehtosopimuksen pätemättömyyteen, kun taas purka- va ehto oli ehtona mitätön sopimuksen jäädessä muilta osiltaan voimaan.38

38 Ks. kielteisen kannan perusteluista esim. Rautiala 1944, 549; Xxxxxxxxx 1984, 74−75.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty kuitenkin myös varsinaisten sopimuseh- tojen sallittavuutta puoltavia kannanottoja.39

Vaikka avioehtoihin liitettävät varsinaiset sopimusehdot ovat oikeuskir- jallisuudessa saaneet paljon huomiota osakseen, eivät niihin liittyvät on- gelmat ole käytännön sopimustoiminnan arkipäivää. Vuoden 2005 aineisto sisälsi ainoastaan yhden avioehdon, jonka sisältämä määräys oli tulkittavis- sa purkavaksi sopimusehdoksi. Kyse oli osittaiseen avioehtoon liitetystä ehdosta, jolla sopimuksen voimassaolo kytkettiin yhteisen rintaperillisen syntymään.

Edellä esitetty osoittaa, että avioehtosopimus on sekä kohteeltaan että laajuudeltaan hyvin monimuotoinen ja lukuisia valinnanmahdollisuuksia tarjoava sopimus. Avioehdon tulkinnalliseen monimuotoisuuteen liittyvien sisältövaihtoehtojen käyttäminen edellyttää kuitenkin sitä, että sopimusta solmivilla puolisoilla on edes jonkinlaisia perustietoja aviovarallisuusjär- jestelmän perusperiaatteista ja siitä, minkälaisiin tarkoituksiin avioehtoso- pimusta voidaan käyttää. Valitettavasti näin ei aina tunnu käytännössä ole- van. Vuoden 2005 aineistossa noin kolme prosenttia avioehtosopimuksista oli sellaisia, ettei niiden kohdetta tai laajuutta pystynyt päättelemään sopi- mustekstistä. Näistä sopimuksista osa oli sellaisia, joiden pääasiallinen tar- koitus oli selkeästi muu kuin avio-oikeuden laajuudesta määrääminen. Yleisimmin näissä sopimuksissa määrättiin puolisoiden omaisuuden omis- tusoikeuden säilymisestä, veloista ja velkavastuista sekä yhteisen omaisuu- den omistussuhteista. Avio-oikeus ja omistusoikeus tuntuivat useissa ta- pauksissa sekoittuvan keskenään. Loput sopimuksista olivat sanamuodol- taan niin epäselviä, että niiden haluttu sisältö ja vaikutus jäivät epäselviksi. Vaikka muutama prosentti avioehdoista ei edustakaan erityisen suurta osaa avioehtojen kokonaismäärästä, voidaan osuutta silti pitää suurena niiden puolisoiden kannalta, jotka tietämättään solmivat tarkoitustaan vastaamat- toman avioehtosopimuksen. Aineiston perusteella voidaan arvioida, että maassamme laaditaan vuosittain parisen sataa avioehtosopimusta, jotka eivät riitatilanteessa todennäköisesti realisoituisi puolisoiden olettamalla tavalla.

4.4 Avio-oikeuden palauttavat sopimukset

Toisinaan avioehtosopimuksen solmineiden puolisoiden elämäntilanne saattaa vuosien varrella muuttua, eikä aikoinaan solmitun avioehdon voi- massaolo enää tunnu tarpeelliselta. Koska avioehtosopimus on tiukkoihin

39 Myönteisestä kannasta ks. esim. seuraavat: Aarnio & Xxxxxx 2002, 53−54; Xxxxx 1995, 242; Xxxxxx & Xxxxxx 1994, 20.

muotovaatimuksiin sidottu sopimustyyppi, ei sopimuksen vapaamuotoinen purkaminen ole mahdollista. Myös aiemman avioehdon purkamisesta täy- tyy sopia erillisellä sopimuksella. Kokonaan oman sopimustyyppinsä avio- ehtosopimusten joukossa muodostavatkin avioehdot, joiden pääasiallisena tai ainoana tarkoituksena on aiemmin poissuljetun avio-oikeuden palautta- minen. Vuoden 2005 aineistossa avio-oikeuden palauttavien avioehtosopi- musten osuus oli neljä prosenttia. Osuus ei ole muuttunut vuoden 1994 ti- lanteesta, jolloin avio-oikeuden palauttavien sopimusten osuus oli suunnil- leen sama. Avioehtosopimuksen solmineiden puolisoiden ikäryhmiä tar- kasteltaessa voi havaita, että valtaosa avio-oikeuden palauttavista avioeh- doista solmitaan eläkeiän lähestyessä.

28 %

38 %

17 %

10 %

Miehet 7 %

14 %

48 %

24 %

10 %

Naiset 3 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

alle 00 00-00 00-00 60-69 70-

Kuvio 11 Avio-oikeuden palauttavan avioehtosopimuksen solmineet puolisot ikäryhmit- täin (n=29)

Lähes kaksi viidennestä miehistä ja melkein puolet naisista oli 50–59- vuotiaita avio-oikeuden palauttavan avioehdon solmimishetkellä. Eläke- ikäisinä eli 60–69-vuotiaina avio-oikeuden palauttavan avioehtosopimuk- sen puolestaan solmi miehistä hieman yli neljännes ja naisistakin lähes joka kuudes. Tulokset tukevat mielikuvaa avio-oikeuden palauttavan sopimuk- sen solmijoista; nuoruudessaan avioehtosopimuksen solmineet puolisot saattavat keski-iän ylitettyään ruveta pohtimaan sopimuksen merkitystä tulevaisuuden kannalta ja todeta, ettei toisen puolison avio-oikeutta nykyi- sessä elämäntilanteessa enää haluta rajoittaa lain pääsääntöisestä puolitta- misperiaatteesta. Samaa ajatusta tukee osittain myös avio-oikeuden palaut- tavien avioehtosopimusten suhteellisten osuuksien vertaaminen edellisen avioehtosopimuksen solmimisesta kuluneeseen aikaan. Lähes puolet avio- oikeuden palauttavan avioehtosopimuksen solmijoista rekisteröi sopimuk- sensa yli 20 vuotta edellisen sopimuksen rekisteröimisen jälkeen. Xxxxxxx puolisoiden elämäntilanne on ehtinyt muuttua ja aikoinaan tehtyä avioehtoa ei enää pidetä puolisoiden nykyistä tarkoitusta vastaavana.

4.5 Tuotto ja surrogaatti

Varsinaisen avio-oikeuden laajuudesta määräämisen ohella avioehtosopi- muksessa voidaan määrätä myös avioehdossa määritellyn omaisuuden tuo- tosta ja sijaan tulevasta omaisuudesta eli surrogaatista. Avioliittolaissa määritellyn surrogaattiperiaatteen johdosta avioehtosopimukseen ei tarvitse erikseen liittää alkuperäisen omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta koske- vaa määräystä. Surrogaatilla on lain mukaan automaattisesti sama luonne kuin sitä edeltäneellä omaisuudella.

Siitä huolimatta, että avio-oikeuden ulkopuolelle suljetun omaisuuden surrogaatti automaattisesti säilyttää tämän luonteen, ei erillisen surrogaat- timääräyksen liittäminen avioehtoon ole käytännön sopimustoiminnassa harvinaista. Päinvastoin surrogaattimääräys tunnutaan usein lisättävän avioehtosopimuksiin ikään kuin varmuuden vuoksi, jottei avio-oikeuden ulkopuolisen omaisuuden sijaan tulleen omaisuuden kuulumisesta avio- oikeuden ulkopuolelle jäisi minkäänlaista epäselvyyttä. Vuoden 2005 ai- neistossa noin kaksi kolmannesta avioehdoista sisälsi surrogaattia koske- van määräyksen. Toisin sanoen valtaosa avioehtosopimuksen solmivista pareista liitti sopimukseensa periaatteessa tarpeettoman, omaisuuden sijaan mahdollisesti myöhemmin tulevaa omaisuutta koskevan surrogaattilausek- keen. Osuutta voidaan pitää huomattavana. Erityisen mielenkiintoisena voidaan pitää sitä, että surrogaatista määrättiin säännönmukaisesti myös oikeudellisen asiantuntemuksen avulla laadituissa sopimuksissa. Yli kah- dessa kolmanneksessa asiantuntijan avulla laadituista avioehtosopimuksista oli erillinen surrogaattilauseke. Itse laadittujen avioehtojen joukossa surro- gaattimääräysten osuus puolestaan oli alle 60 prosenttia.

68 %

32 %

59 %

41 %

asiantuntijan avulla

itse

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

kyllä ei

Kuvio 12 Avioehtosopimuksen surrogaattimääräys asiantuntijan avulla ja itse laadituissa sopimuksissa (n=656)

Surrogaattiperiaatteesta poiketen avio-oikeuden ulkopuoliseksi omaisuu- deksi määrätyn omaisuuden tuotto ei automaattisesti ole avio-oikeudesta vapaata. Päinvastoin omaisuuden tuotto katsotaan varsinaisen omaisuuden

kanssa samanluonteiseksi ainoastaan silloin, jos tästä on avioehtosopimuk- sessa erillinen maininta. Tämä tuoton avio-oikeuden alaisuutta koskeva olettama ei kuitenkaan ole luonteeltaan poikkeukseton. Kun kyseessä on niin sanottu molemminpuolinen totaalisopimus, jolla molempien puolisoi- den avio-oikeus on kokonaisuudessaan suljettu pois, on myös omaisuuden tuoton katsottu jäävän avio-oikeuden ulkopuolelle. 40

Tuottoa koskeva säännös erillisen maininnan edellytyksestä tuntuu toi- mivan myös käytännön sopimustoiminnan tasolla. Valtaosasta vuoden 2005 aineistoa löytyi tuottoa koskeva määräys. Kaikkiaan yli neljä viiden- nestä avioehtosopimuksista sisälsi erillisen maininnan omaisuuden tuotos- ta. Sitä vastoin tuottoa koskevien lauseiden esiintyminen ei noudattanut sopimustyyppikohtaista olettamusta, jonka mukaan osittaisista avioehtoso- pimuksista löytyisi totaalisopimuksia koskevan olettaman johdosta suhteel- lisesti enemmän tuottomääräyksiä kuin totaalisopimuksista.

90 %

10 %

86 %

14 %

68 %

32 %

64 %

36 %

Mol. puolisesti kokonaan poissulkeva

Mol. puolisesti osittain poissulkeva

Toiselta kokonaan poissulkeva

Toiselta osittain poissulkeva

0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 %

kyllä ei

Kuvio 13 Avioehtosopimuksen tuottomääräys sopimuksen kohteen mukaan (n=668)

Tutkimusaineiston sopimuskohteen mukainen vertailu osoittaa, että tuottoa koskeva määräys oli yleisin nimenomaan samanluonteisuusperiaatteen suo- jaamissa totaalisopimuksissa.41 Tuottoa koskeva määräys oli siis harvinai- sempi avioehtosopimuksissa, joita totaalisopimusta koskeva olettama ei suojannut. Jopa 90 prosentissa aineiston molemminpuolisista totaalisopi- muksista oli erillinen tuottoa koskeva lauseke. Tuottolausekkeiden osuus tosin pysyi melko suurena vielä molempia puolisoita koskevissa osittaisissa sopimuksissa, joissa se kattoi kuusi seitsemäsosaa avioehdoista. Tilanne oli kuitenkin varsin erilainen vain toisen puolison omaisuutta koskevissa avio-

40 Ajatus kokonaan poissulkevan avioehtosopimuksen ja sen tuoton samanluonteisuudes- ta on myös saanut erillisen vahvistuksen oikeuskäytännössä; ks. KKO 1974 -II- 45.

41 On luonnollisesti muistettava, että totaalisopimuksiin liittyvässä tuotto-olettamassa on kyse nimenomaan presumptiosta. Tämä tarkoittaa sitä, että puolisot voivat vastanäytöllä kumota tuoton samanluonteisuutta koskevan oletuksen. Yleisesti voidaan kuitenkin läh- teä siitä, että molemminpuolisen totaalisopimuksen solmivat puolisot haluavat myös omaisuutensa tuoton jäävän avio-oikeuden ulkopuolelle.

ehdoissa, joissa yli kolmannes toispuoleisista osittaisista sopimuksista ei sisältänyt minkäänlaista mainintaa omaisuuden tuotosta. Osuutta voidaan pitää suurena. Voidaankin kysyä, halusivatko avioehtosopimuksen solmi- neet puolisot todella, että avio-oikeuden ulkopuolelle määrätyn omaisuu- den tuotto säilyisi avio-oikeuden alaisena, vai oliko osassa sopimuksista kyse pikemminkin siitä, etteivät sopijapuolisot tunteneet tuottolauseketta ja sen vaikutuksia sopimuksen sisältöön.

Eräänä syynä tuottolausekkeiden epäjohdonmukaiseen jakautumiseen voidaan pitää totaalisopimusten luonnetta fraasiluonteisina sopimuksina. Totaalisopimuksen muotoilussa käytetään usein valmiiksi laadittua asiakir- jamallia. Suurin osa avioehtomalleista sisältää automaattisesti myös tuoton ja surrogaatin poissulkevan lausekkeen: ”Me allekirjoittaneet aviopuolisot sovimme, että kummallakaan meistä ei ole avio-oikeutta toistemme nykyi- seen tai tulevaan omaisuuteen eikä mainitun omaisuuden tuottoon tai sen sijaan tulleeseen omaisuuteen.”42 Totaalisopimuksena sopimuksensa sol- mivat, usein valmista sopimusmallia käyttävät sopijapuolisot saavat siis avio-oikeutta koskevan tuottomääräyksen antaman suojan ikään kuin ”kau- pan päälle”, vaikka eivät olisi olleet tietoisia tuottomääräyksen oikeudelli- sesta merkityksestä avioehtosopimuksen tulkinnassa. Sen sijaan osittaisen sopimuksen solmivat puolisot saattavat useammin muotoilla avioehdon sisältölausekkeet itse. Tällöin tuottoa koskeva määräys saattaa jäädä kir- joittamatta ja sen antama suoja saamatta. Päätelmälle on löydettävissä tiet- tyä tukea vertaamalla tuottolausekkeen yleisyyttä siihen, kuka sopimuksen on laatinut. Vuoden 2005 aineistossa oikeudellisen asiantuntemuksen avul- la solmitut avioehtosopimukset sisälsivät tuottolausekkeen lähes kym- menyksen useammin kuin puolisoiden itse laatimat avioehdot. Asiantunti- jat käyttävät oletettavasti sopimuksissaan valmiita pohjia, kun taas puolisot muotoilevat sopimuksensa useammin itse, jolloin tuottolauseke saattaa jää- dä kirjoittamatta.

42 Avioehtoaineiston lomake nro. 7.

III OSITUKSEN MOITTEET KÄYTÄNNÖSSÄ

1 Ositustilanteiden yleisyys

Puolisoiden varallisuusoikeudellisia suhteita sääntelevä avioliittolaki ra- kentuu omaisuuden ja velkojen erillisyyden periaatteille. Tämä merkitsee, ettei avioliitto periaatteessa vaikuta millään tavalla puolisoiden omaisuu- den omistussuhteisiin. Käytännössä taloudellinen itsenäisyys on kuitenkin usein pikemminkin fiktio. Tosiasiassa puolisoiden välinen taloudellinen yhteys on monesti varsin voimakas.1 Taloudellinen sidos konkretisoituu viimeistään parisuhteen purkautuessa, kun puolisoiden omaisuus jaetaan pääsääntöisesti avio-oikeuden periaatetta noudattaen. Avio-oikeus merkit- see, että puolisoilla on oikeus toisen puolison omaisuuteen ja puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöjen erotus tasataan tarvittaessa tasingon avulla.2

Käytännössä puolisoiden omaisuuden jako ja puolisoiden välisen varal- lisuussuhteen purku tapahtuu omaisuuden osituksessa. Pätevä ositus voi- daan suorittaa vain, kun on olemassa ns. ositusperuste. Näitä perusteita on kaksi; avioeron vireille tulo tai toisen puolison kuolema.3

Vuonna 2004 yli 13 000 suomalaisen avioparin siviilisääty muuttui avioeron vuoksi. Tämän lisäksi lähes 16 000 naimisissa ollutta ihmistä les- keytyi puolisonsa kuoleman johdosta.4 Tämä tarkoittaa, että vähintään va- jaat 60 0005 suomalaista oli tavalla tai toisella suoraan tekemisissä omai-

1 Tosiasiallisesta omaisuuden yhteisyydestä huomautetaan myös Avioliittolakikomitean I mietinnössä: Avioliittolakikomitean mietintö I 1972:A 21, 220.

2 Xxxxxx & Xxxxxx 2002, 44.

3 Ks. luku I 1.

4 SVT 2005:10, 95.

5 Määrä käsittää sekä entiset puolisot että leskeksi jääneet puolisot ja toisen puolison perilliset. Osituskysymysten kanssa tekemisissä olevien henkilöiden kokonaismäärää arvioitaessa on luonnollisesti huomioitava myös se, että kuoleman perusteella toimitetta- van osituksen toisena osapuolena saattaa olla laajakin joukko perillisiä. Näin ollen osi- tuskysymyksen kanssa tekemisissä olevien henkilöiden kokonaismäärä on todellisuudes- sa tätäkin suurempi. Ks. aiheesta esim. Kangas 1996, 87 ja 104 ss.

suuden jakoon ja ositukseen liittyvien kysymysten kanssa; heistä siis run- sas puolet kuolemantapauksen ja vajaa puolet avioeron johdosta.

Xxxxxx puolison kuollessa omaisuuden ositusta ei luonnollisesti ole pakko suorittaa, vaan pesä voidaan jättää jakamatta eloonjääneen puolison kuolemaan asti. On huomattava, että koska ositus ei ole pakollinen, kaikki eroavat parit eivät välttämättä koskaan osita omaisuuttaan, ainakaan juridisesti pätevässä muodossa. Koska osi- tusvaade ei vanhene, ositusperusteen syntyhetkestä varsinaiseen osi- tukseen saattaa myös kulua hyvinkin pitkä aika. Vaikka empiiristä tutkimustietoa aiheesta ei olekaan saatavilla, valtaosa avioeroon tuomituista puolisoista kuitenkin osittanee omaisuutensa suhteelli- sen pian parisuhteen päättymisen jälkeen.

Ositusten yleisyydestä huolimatta vain pieni osa kaikista osituksista päätyy tuomioistuinkäsittelyyn. Ositustilanteeseen liittyvistä emotionaalisista – ja usein myös taloudellisista − vaikeuksista huolimatta valtaosa osituksista pystytään saattamaan loppuun ilman tuomioistuinprosessia. Vaikka puoli- sot käyttäisivätkin osituksessa apunaan oikeudellisia asiantuntijatahoja, on yleensä kaikkien osapuolten etujen mukaista päästä osituksessa sopimus- ratkaisuun. Valtaosa kaikista osituksista toteutetaankin sopimusosituksina. Vaikka puolisot päätyisivätkin osittamaan omaisuuttaan pesänjakajan joh- taman toimitusosituksen avulla, pystytään ositus yleensä loppuunsaatta- maan puolisoita tyydyttävällä tavalla. Pesänjakajan toimittaman osituksen moittimiseen ja sitä seuraavaan tuomioistuinprosessiin päädytäänkin vain kaikkein riitaisimmissa ja/tai hankalimmissa ositustapauksissa.

Moitekanteiden suhteellista harvinaisuutta voidaan havainnollistaa esi- merkiksi suhteuttamalla loppuun asti käsiteltyjen moitekanteiden määrä vuosittain ajankohtaistuviin ositusperusteisiin sekä pesänjakajan määrää- mistä koskeviin hakemuksiin. Vuonna 2004 Suomessa tuomittiin avioeroon 13 234 avioparia. Sitä vastoin toimitusositusta varten annettavia pesänjaka- jamääräyksiä annettiin tuomioistuimissa ainoastaan 760. Pesänjakajamää- räysten lukumäärä vastasi siis alle kuutta prosenttia avioeroon tuomituista pareista. Vuonna 2004 ratkaistiin yhteensä 79 osituksen moitekannetta. Moitekanteiden määrä vastaa noin kymmentä prosenttia annetuista pesän- jakajamääräyksistä ja vain puolta prosenttia avioeroon tuomittujen parien määrästä. Asiaa havainnollistaa myös oheinen taulukko avioerojen ja pe- sänjakajamääräysten yleisyydestä suhteessa käräjäoikeuksissa ratkaistuihin osituksen moitekanteisiin.

Taulukko 4 Käräjäoikeuksien tuomitsemat avioerot, niiden antamat pesänjakajamäärä- ykset ja käräjäoikeuksissa ratkaistut osituksen moitekanteet 2000–20056

2000		2001	2002	2003	2004	2005
Xxxxxxxxx	13 913	13 568	13 336	13 475	13 234	13 383
Pesänjakajamääräyksiä	711	729	844	713	760	666
Osituksen moitteita	77	76	64	78	79	74

Taulukkoa tarkastelemalla voidaan havaita, että käräjäoikeuksissa vuosit- tain ratkaistut ositustapaukset ovat 2000-luvun alkupuolella lähes poik- keuksetta vastanneet noin kymmentä prosenttia annetuista pesänjakajamää- räyksistä ja reilua puolta prosenttia vuosittaisista avioeroista. Luonnollises- ti on huomioitava vielä se, että vuosittain toisen puolison kuolemaan päät- tyy 15 000–16 000 avioliittoa.7 Voidaan siis perustellusti sanoa, että tuo- mioistuinkäsittelyyn päätyvät ositustapaukset edustavat erittäin pientä osaa vuosittaisten ositusten kokonaismäärästä.8

Moiteoikeudenkäyntejä tarkastelemalla voidaan arvioida sekä ositukseen liittyviä tyypillisiä oikeudellisia kysymyksiä että siihen liittyviä mahdolli- sia oikeudellisia ongelmia. Käsillä olevassa julkaisussa tutkimusaineisto koostuu Suomen käräjäoikeuksissa vuonna 2004 ratkaistuista osituksen moitteista, joita on kaikkiaan 64.9 Moitekanteiden avulla pyritään tarkaste- lemaan, millaisia piirteitä oikeuskäsittelyyn asti edenneisiin osituksiin liit- tyy ja millaiset seikat saattavat vaikuttaa moiteprosessiin ryhtymiseen. Moitekanteiden avulla saadaan tietoa myös siitä, kuinka suurista varalli-

6 Tilastokeskuksen Statfin-tietokanta.

7 Leskeksi jäi vuonna 2004 yhteensä 15 979 henkilöä ja perinnönjakoon liittyviä pesän- selvittäjä- ja pesänjakajamääräyksiä puolestaan oli 1 580 eli tältäkin osin toimitusjakoon turvauduttiin ainoastaan joka kymmenennessä tapauksessa. Näistäkin tapauksista osa oli epäilemättä nimenomaan ositukseen liittyvien riitaisuuksien vuoksi annettuja. Perinnön- jakoon liittyvien ositusten riitaisuudesta ei kuitenkaan ole saatavissa erillisiä tilastotieto- ja.

8 Pesänjakajamääräysten tilastointiin liittyvänä seikkana on aiheellista huomauttaa seu- raavasta: käräjäoikeuksien ylläpitämässä tietojärjestelmässä, johon myös Statfin- tilastotietokanta perustuu, on kaksi luokkaa, joihin osituksen moitteisiin liittyvät pesän- jakajamääräykset voidaan periaatteessa sijoittaa. Toinen luokista sijaitsee avioliitto- oikeudellisten asioiden ja toinen puolestaan perintöoikeudellisten asioiden alaisuudessa. Ongelmaksi saattaakin muodostua se, kumpaan luokkaan käräjäoikeudet ovat merkinneet toisen puolison kuoleman jälkeen toimitettavaan ositukseen haettavan pesänjakajamää- räyksen. Mikäli pesänjakajamääräys haetaan kuolemantapauksen jälkeen nimenomaan ositukseen liittyvien riitaisuuksien vuoksi, ei pystytä varmuudella sanomaan, kumpaan luokkaan pesänjakajamääräys on lopulta sijoitettu. On myös mahdollista, että käräjäoi- keuksien käytännöissä esiintyy asian suhteen pientä vaihtelua. Tässä julkaisussa on kui- tenkin päädytty siihen olettamukseen, että puolison kuoleman jälkeen tapahtuvat toimi- tusjaot ja niihin liittyvät pesänjakajamääräykset katsotaan perintöoikeudellisten asioiden piiriin kuuluviksi myös osituksen moitetta koskevilta osiltaan.

9 Ks. aineiston muodostumisesta johdannon luku 2.

suusarvoista moiteprosesseissa todellisuudessa kiistellään − prosessikus- tannuksista riippumatta.10

2 Moitteen lähtökohdat

Kuten aiemmin todettiin, puolisoiden välistä omaisuuden ositusta ei voida toimittaa vapaasti valittavana ajankohtana avioliiton aikana, vaan ositus vaatii aina perusteen. Osituksen perusteena voi olla joko jäämistöosituk- seen johtava toisen puolison kuolema, tai vastaavasti avioero-ositukseen johtava avioeron vireille tulo. Tutkimusaineistoon kuuluneista moitetuo- mioista lähes seitsemän kahdeksasta oli avioeroperusteeseen liittyviä. Tu- los on varsin ymmärrettävä kun sitä verrataan osituksen osapuolina ollei- den tahojen statuksiin. Yli viidessä tapauksessa kuudesta molempina osa- puolina olivat entiset puolisot. Näin ollen vähemmässä kuin joka kuuden- nessa moiteprosessissa oli vähintään toisena osapuolena toisen puolison oikeudenomistaj(i)a.11

Ositusperusteesta riippumatta ositus voidaan toimittaa aiemmin todetuin tavoin joko puolisoiden välisen sopimuksen perusteella tai vastaavasti pe- sänjakajan johtamana toimituksena. Vaikka toimitusositukset kokonaiskat- sannossa muodostavatkin vain hyvin pienen osan kaikista osituksista, on luonnollista että niiden osuus moiteprosessiin asti päätyneistä ositustapauk- sista on suhteellisesti huomattavasti tätä suurempi. Vuonna 2004 ratkais- tuista osituksen moitekanteista noin neljä viidesosaa oli toimitusosituksia. Sopimusosituksen perusteella kanne puolestaan oli nostettu noin joka vii- dennessä tapauksessa.12

Koska sopimukseen perustuvaa ositusta on mahdollista moittia lähinnä sopimuksen teko-olosuhteisiin tai sopimuksen muotoon liittyvien virheiden perusteella, on sopimusosituksen moiteoikeus jo lähtökohtaisesti huomat- tavasti toimitusositusta rajoitetumpi. Xxxxxxx puolisot voineet lähtökohtai-

10 On huomattava, että 64 osituksen moitetuomiosta koostuva aineisto on sinällään pieni kvantitatiivista tutkimusta ajatellen. Näin ollen aineistoa on arvioitava tietyllä varovai- suudella ja yleistämättä. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että osituksen moitteita kos- keva tutkimusaineisto kattaa kokonaisen vuoden kyseisen alan oikeuskäytäntöä, minkä johdosta sen voidaan arvioida kuvaavan osituksen moitteita koskevaa oikeustodellisuutta suhteellisen kattavasti.

11 Kuolemaan perustuvien osituksen moitteiden vähäisyys saattaa johtua osaltaan siitä, että perinnönjakoon liittyvät ositusriidat tilastoidaan edellä esitetyin tavoin todennäköi- sesti perintöoikeudellisten asioiden alaisuuteen. Ks. alaviite 72.

12 On kuitenkin mahdollista, että tutkimusaineistoon eivät tosiasiassa sisälly kaikki kuo- leman jälkeen suoritettua ositusta koskevat moitekanteet, koska osa niistä on voitu kärä- jäoikeuksissa luokitella perinnönjaon moitteiksi.

xxxxx päättää sopimuksen sisällöstä vapaasti haluamallaan tavalla, jolloin sopimus sitoo heitä sisällöstään riippumatta. Tutkimusaineistossa sopi- musositukseen perustuvien kanteiden kanneperusteet vaihtelivat suuresti. Valtaosassa oli kuitenkin kyse nimenomaan siitä, olivatko sopimuksen te- ko-olosuhteet olleet sellaiset, että sopimuksen hyväksyminen olisi koko- naisharkinnassa kohtuutonta. Mukana oli kuitenkin myös esimerkiksi so- pimuksen täyttämättä jättämiseen ja myöhempään muuttamiseen liittyviä kanteita.

Oma vaikutuksensa osituksen lopputulokseen ja tätä myötä kanteen nos- tamiseen on myös niillä aviovarallisuusoikeudellisilla sopimuksilla − käy- tännössä joko avioehdoilla tai osituksen esisopimuksilla − joita puolisot ovat tehneet ennen ositusperusteen syntymistä. Koska sopimuksissa määrä- tään nimenomaan puolisoiden varallisuussuhteisiin ja omaisuuden jakami- seen liittyvistä seikoista, on niillä usein varsin huomattava merkitys siihen, millaiseen lopputulokseen omaisuuden osituksessa päädytään. Niistä tut- kimusaineistoon kuuluneista moitteista, joista oli saatavissa ositusta koske- via tietoja, noin neljänneksessä puolisoiden välillä oli vähintään yksi osi- tuksen lopputulokseen vaikuttanut sopimus. Useimmiten kyseessä oli aiem- min solmittu avioehto, mutta näiden rinnalla ja sijaan puolisot olivat sol- mineet myös osituksen esisopimuksia.

Erilaisten sopimusten ohella osituksen lopputulokseen saattaa olennai- sesti vaikuttaa myös osituksen sovittelu. Näyttäisi siltä, että osituksen so- vitteluvaatimus esitetään riitaisissa osituksissa suhteellisen usein. Vuoden 2004 moitejutuista jopa puolessa oli toimitusosituksen aikana esitetty sovit- teluvaatimus.13 Sovitteluvaatimusten yleisyydestä huolimatta sovittelun toteuttamiseen päädyttiin vain pienessä osassa osituksista. Sovittelun ylei- syyttä voidaan arvioida esimerkiksi tarkastelemalla vuoden 2004 tutkimus- aineistoon kuuluvien ositusten lopputuloksen jakaumaa, joka on nähtävissä kuviosta 14.

22 %

14 %

20 %

44 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

Puolittamisperiaatteen mukaan Sopimuksen mukaan Sovittelu Ei tietoa

Kuvio 14 Moiteprosessia edeltävän osituksen lopputulos (n=64)

13 Osituksen sovittelua koskeva tieto oli saatavissa yhteensä 48 osituksen moitteesta. Näistä sovittelua vaadittiin siis puolessa eli 24 tapauksessa.

Kuten kuviosta voidaan havaita, valtaosa osituksista toteutettiin joko puo- littamisperiaatteen mukaan tai vastaavasti puolisoiden välisen sopimuksen mukaisesti. Ositusta oli soviteltu kaikkiaan hieman alle kuudenneksessa kaikista ositustapauksista. Tämä vastasi ainoastaan reilua kolmannesta niis- tä osituksista, joissa osituksen sovittelua oli alun perin vaadittu. Ehdotto- masti yleisin keino osituksen sovitteluun oli toisen puolison tasinko- oikeuden rajoittaminen. Neljä seitsemästä sovitellusta osituksesta olikin toteutettu tasinko-oikeuden supistumiseen johtavalla avio-oikeuden rajoit- tamisella. Avioehtosopimusta oli soviteltu ainoastaan yhdessä ositusta- pauksessa.

Tarkasteltaessa sitä, millaisista lähtökohdista osituksen moiteprosessiin on lähdetty, huomio kiinnittyy luonnollisesti siihen, millaiseen lopputulok- seen prosessia edeltävässä osituksessa on päädytty. Onhan tyytymättömyys saavutettuun ositustulokseen syy siihen, että kantaja on päätynyt tuomiois- tuinteitse vaatimaan loppuunsaatetun osituksen muuttamista. Yhtenä pro- sessaamispäätökseen vaikuttavana tekijänä onkin luonnollisesti se, etteivät pesänjakajan tekemät osituspäätökset ole vastanneet kantajan näkemystä oikeudenmukaisesta aviovarallisuuden jaosta. Tämä käy havainnollisesti ilmi myös tutkimusaineistosta, kun tarkastellaan moiteprosessia edeltänei- den ositusten lopputuloksia siltä kannalta, kuinka hyvin ne vastaavat niitä vaatimuksia, joita kantaja on osituskysymyksiin liittyen esittänyt. Yhtään tutkimusaineistoon kuuluneista, moitteita edeltävistä osituksista ei ollut ratkaistu siten, että lopputulos olisi edes pääosiltaan vastannut kantajan osituksessa esittämiä vaatimuksia. Molempien osapuolten vaatimukset oli- vat toteutuneet osittain noin kahdessa kolmanneksessa niistä tutkimusai- neiston tapauksista, joissa osituksen lopputulos oli tiedossa. Pääasiallisesti vastaajan vaatimusten mukaisesti tapauksista puolestaan oli ratkaistu kol- masosa.

3 Kanteessa esitetyt vaatimukset

Osituksen moitekanne pannaan vireille tuomioistuimeen toimitettavalla kirjallisella haastehakemuksella. Olennaisimpana osana haastehakemusta ovat kantajana toimivan ositustahon yksilöidyt vaatimukset eli se, mitä kantaja vaatii ja mihin hän perustaa vaatimuksensa. Usein kantajan vaati- muksissa on kyse juuri ns. laadullisista vaatimuksista eli seikoista, jotka koskevat osituksen kohteena olleen omaisuuden arvoa ja laajuutta. Omai- suuden arvoa koskevat vaatimukset tarkoittavat käytännössä sitä, että kan- taja vaatii tietyn omaisuuden rahallisen arvon muuttamista siitä, mihin pe-

sänjakaja on osituksessa päätynyt. Omaisuuden laajuutta koskevat vaati- mukset puolestaan kohdistuvat siihen, minkä omaisuuden katsotaan ylipää- tään kuuluvan ositettavan omaisuuden piiriin ja/tai kummalle puolisoista kyseinen omaisuus kuuluu.

3.1 Irtain omaisuus

Irtainta omaisuutta koskevat laadulliset vaatimukset voivat koskea käytän- nössä mitä tahansa puolisoiden irtainta omaisuutta sen arvosta riippumatta. Useimmiten vaatimukset keskittyvät kuitenkin tavanomaista koti- irtaimistoa arvokkaampaan omaisuuteen. Esimerkiksi kodin kalusteet ja pientavarat saadaan osituksen yhteydessä yleensä jaettua molempia osa- puolia tyydyttävästi.

Toisinaan ositusprosessissa kiistellään kuitenkin myös tavanomaisen ko- ti-irtaimen laajuuden ja arvon määrittämisestä. Tutkimusaineistoon kuulu- neista moitekanteista koti-irtaimiston arvoon ja/tai laajuuteen liittyviä vaa- timuksia oli esitetty yhteensä runsaassa viidessä prosentissa kaikista moite- kanteista. Toisin sanoen koti-irtaimistoa koskevia vaatimuksia oli tutki- musaineistossa ainoastaan muutamia. Tapauksissa oli kyse lähinnä vähäar- voisen irtaimen, kuten astioiden ja vanhojen huonekalujen jakamisesta. Hieman arvokkaampaa koti-irtainta edustivat muun muassa useammassa kanteessa mainitut pesukone ja ruohonleikkuri.

Huomattavasti koti-irtainta useammin tutkimusaineiston kanteissa esitet- tiin muuhun irtaimistoon liittyviä vaatimuksia. Kaikkiaan vajaassa neljän- neksessä kaikista ositustapauksista esitettiin muiden irtainten esineiden laajuuteen tai arvostamiseen liittyviä vaateita. Laajuuteen kohdistuvat vaa- timukset koskivat käytännössä tietyn omaisuuden saamista avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi, tai vastaavasti omaisuuden jättämistä puolittamisen ulkopuolelle. Arvoa koskevat vaatimukset puolestaan johtuivat siitä, että kantajan mielestä pesänjakaja oli arvioinut irtaimen omaisuuden rahallisen arvon virheellisesti.

Suurimmassa osassa sekä irtaimen omaisuuden arvoon että laajuuteen kohdistuvista vaatimuksista esitettiin kantajan omistaman irtaimen supis- tamista. Xxxxxxxx irtaimen omaisuuden arvoa vaadittiin supistettavaksi rei- lussa puolessa ja laajuutta vajaassa puolessa kaikista irtaimeen kohdistuvis- ta vaatimuksista. Vaatimuksen taustalla oli oletettavasti toivo avio- oikeuden alaisen omaisuuden säästön vähenemisestä ja tätä kautta kenties kantajan tasingonmaksuvelvollisuuden alentamisesta. Tätä tukee osaltaan se, että kaikissa tapauksissa, joissa kantaja vaati oman irtaimen omaisuu- tensa arvon tai laajuuden supistamista, oli osituksessa maksetun tasingon

maksajana ollut nimenomaan kantaja. Seuraavaksi eniten moitekanteissa esitettiin vastaajan irtaimen omaisuuden laajuuden tai arvon nostamista. Myös tässä lienee ainakin osaltaan ollut tausta-ajatuksena avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästön muutos ja tätä kautta vastaajan maksaman ta- singon määrän korottamispyrkimys.

Moitekanteissa esitettiin myös jonkin verran vaatimuksia, jotka koskivat kantajan irtaimen omaisuuden laajentamista tai vastaajan irtaimen omai- suuden supistamista.

Nämä vaatimukset saattavat vaikuttaa näennäisen ristiriitaisilta kantajan pyrkimyksiin nähden. Aiheuttaahan kantajan oman omaisuuden laajentu- minen lähtökohtaisesti sen, että hänellä on enemmän ositettavaa varalli- suutta. Jos kantaja esimerkiksi on osituksessa tasinkoa maksavana osapuo- lena, joutuu hän kanteensa menestyessä maksamaan aiemmin määrättyä enemmän tasinkoa. Vastaajan irtaimen omaisuuden supistamisella on sama vaikutus. Vaatimusten näennäinen ristiriita on kuitenkin helposti selitettä- vissä; tämän tyyppisissä vaateissa on lähinnä kyse siitä, että kantaja haluaa vastaajalle osituksessa määrätyn omaisuuden omiin nimiinsä. Tapauksissa siis kiistellään pääsääntöisesti nimenomaan siitä, kummalle tietty irtain omaisuus kuuluu ja kuinka arvokkaana tätä omaisuutta olisi pidettävä – ei niinkään tasingonmaksuvelvollisuuden muuttumisesta.

3.2 Kiinteä omaisuus ja asunto-osakkeet

Irtaimeen omaisuuteen liittyvien vaatimusten ohella ositusta moititaan usein myös puolisoiden yhteisenä kotina toimineen asuinhuoneiston tai kiinteistön arvostuspäätösten takia. Toisaalta moitteen kohteena voi olla myös vapaa-ajan käytössä tai sijoituskohteena toimivan kiinteistön tai huo- neiston arvo. Tämä omaisuus muodostaa usein valtaosan osituksen piiriin kuuluvasta omaisuudesta ja näin ollen molemmat puolisot haluavat luon- nollisesti omaisuuden tulevan osituksessa arvostetuksi omalta kannaltaan mahdollisimman edulliseen arvoon.

Kiinteään omaisuuteen kohdistuneista vaatimuksista yli puolet koski vastaajan omaisuuden arvon laajentamista. Näissä vaatimuksissa oli yleen- sä kyse siitä, että vastaajan yksin omistama perintö- tai muu kiinteistö oli kantajan mielestä arvostettu osituskirjassa liian alhaiseen arvoon. Muuta- missa tapauksissa kantajan vaateen taustalla oli myös halu vastaajan avio- oikeuden ulkopuoliseksi omaisuudeksi katsotun omaisuuden saamisesta ainakin osittain avio-oikeuden piiriin.

Xxxxxxxx omaan omaisuuteen kohdistuvia vaatimuksia oli kiinteään omaisuuteen kohdistuvista vaatimuksista yhteensä vajaa puolet. Kantajan

kiinteän omaisuuden supistamisvaatimuksilla haettiin yleensä oletettavasti avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästön pienentämistä ja tätä kautta ta- singonmaksuvelvollisuuden vähentämistä. Laajentamista koskevissa vaa- teissa puolestaan oli kyse lähinnä siitä, että kantaja halusi vastaajan tai yh- teisesti omistetun kiinteistön katsottavaksi kokonaan tai osittain omaan omaisuuteensa kuuluvaksi.

Asunto-osakkeisiin kohdistuvia vaatimuksia oli vain murto-osassa tut- kimusaineistoon kuuluneista moitekanteista. Yhteensä asunto-osakkeita koskevia vaatimuksia esitettiin noin kymmenesosassa kaikista kanteista. Näillä vaatimuksilla pyrittiin muita laadullisia vaatimuksia mukaillen mitä todennäköisimmin ensinnäkin tasingonmaksuvelvollisuuden muuttamiseen kantajalle edullisempaan suuntaan. Kaksi kantajan omaisuuden laajennusta koskevaa vaatimusta puolestaan liittyi siihen, että kantaja halusi vastaajan omaisuutta katsottavaksi laajemmin omakseen ja/tai avio-oikeuden alaisek- si omaisuudeksi. Vastaajan asunto-osakkeiden alentamisen vaatimus liittyi pyrkimykseen saada vastaajan avio-oikeuden ulkopuolisen omaisuuden arvoa pienemmäksi.

3.3 Osituksen sovitteluun liittyvät vaatimukset

Suoranaisesti omaisuuseriin liittyvien vaatimusten rinnalla olennaisen osan kantajan laadullisista vaatimuksista muodostavat osituksen sovitteluun liit- tyvät vaatimukset. Kantajan oikeus sovittelun vaatimiseen on riippumaton siitä, miten moiteprosessia edeltävä ositus on päättynyt, tai onko hän esit- tänyt sovitteluun liittyviä vaatimuksia jo osituksen aikana. Toisin sanoen kantaja voi moitekanteessaan vaatia sovittelua ensimmäistä kertaa tai vas- taavasti uudistaa osituksessa esittämänsä vaatimuksen. Xxxxxxx voi myös vaatia osituksessa suoritetun aiemman sovittelun muuttamista tai kumoa- mista.

Tutkimusaineistoon kuuluneissa moitekanteissa esitettiin runsaasti osi- tuksen sovitteluun liittyviä vaatimuksia. Kaikkiaan sovittelua koskevia vaa- timuksia esitettiin hieman yli puolessa moitekanteista. Vaatimusten ja- kauma on nähtävissä oheisesta kuviosta.

26 %

35 %

38 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

vaaditaan sovittelua kuten osituksessakin vaaditaan sovittelua ensimmäistä kertaa

vaaditaan aiempaa sovittelua muutettavaksi/kumottavaksi

Kuvio 15 Osituksen sovittelua koskevat vaatimukset (n=34)

Noin kolme neljäsosaa sovittelua koskevista vaatimuksista oli varsinaisia osituksen sovitteluvaatimuksia eli sovitteluvaatimuksen uudistamisia tai sovittelun vaatimista ensimmäistä kertaa. Loppu neljännes vaatimuksista käsitteli osituksessa saavutetun sovittelutuloksen muuttamista tai kumoa- mista. Varsinaisista vaatimuksista runsas puolet koski osituksessa esitetyn sovitteluvaatimuksen uudistamista ja vastaavasti hieman vajaa puolet esi- tettiin moitekanteessa ensimmäistä kertaa.

Osituksen sovitteluun liittyen on mielenkiintoista arvioida, millaisessa yhteydessä kanteissa esitetyt sovitteluvaatimukset ovat osituksen lopputu- lokseen. Tätä voidaan tutkia tarkastelemalla niitä moitetapauksia, joista on sovitteluvaatimusten lisäksi saatavissa myös osituksen lopputulokseen liit- tyviä tietoja. Tapauksista, joissa omaisuus oli jaettu puolittamisperiaatteen mukaisesti, noin kahdessa viidenneksessä vaadittiin osituksen sovittelua. Sopimuksen14 mukaisesti ratkaistuista osituksista sovittelua puolestaan vaadittiin kolmessa tapauksessa viidestä. Suhteellinen aktiivisuus sovitte- lun vaatimiseen siis nousi, kun ositus toimitettiin pääsäännöstä poikkeavin tavoin. Tämän perusteella voidaankin esittää varovainen arvio siitä, että ne kantajat joiden ositus oli ratkaistu puolisoiden välisen sopimuksen perus- teella, kenties pitivät sovitteluvaatimuksensa menestymistä todennäköi- sempänä kuin ne, joiden osituksessa oli päädytty puolittamisperiaatteen mukaiseen ratkaisuun.

Osituksen sovitteluvaatimukset eivät vaikuttaneet keskittyvän pelkästään niihin tapauksiin, joissa ositus oli ratkaistu pääasiallisesti vastaajan vaati- musten mukaisesti. Päinvastoin sovitteluvaatimuksia esitettiin suhteellisesti useammin tapauksissa, joissa sekä kantajan että vastaajan vaatimukset oli- vat molemmat toteutuneet osittain. Esimerkiksi moitekanteista, joissa vaa- dittiin aiemman sovittelun kumoamista, ositus oli lähes kahdessa kolmas-

14 Tässä yhteydessä osituksen sopimuksenmukainen lopputulos tarkoittaa sitä, että ositus on ratkaistu osituksen esisopimuksen tai avioehtosopimuksen määräysten mukaisesti − esitetyistä sovitteluvaatimuksista riippumatta.

osassa tapauksista ratkaistu molempien osapuolten vaatimukset huomioon ottaen.

Niissä tapauksissa, joissa oli jo ositusvaiheessa poikettu ositusta koske- vista pääsäännöistä sovittelemalla, kantaja vaati poikkeuksetta aiempaa sovittelua kumottavaksi tai muutettavaksi. Toisin sanoen yksikään niistä tutkimusaineistoon kuuluvien tapausten kantajista, joiden ositusta oli sovi- teltu jo ennen moitekanteen nostamista, ei ollut tyytyväinen pesänjakajan suorittamaan sovitteluun.15

Vaatimus aiemmin suoritetun sovittelun muuttamisesta tai kumoamises- ta oli riippumaton siitä, oliko osituksessa aikanaan suoritettua sovittelua vaatinut kantaja vai vastaaja. Kaikkiaan yhdeksästä tapauksesta neljässä sovitteluvaatimuksen oli jo ositusvaiheessa esittänyt kantaja ja viidessä puolestaan vastaaja. Tapauksissa joissa osituksessa tapahtuneen sovittelu- vaatimuksen esittäjänä oli ollut kantaja, sovittelun muuttamiskanne perus- tui siihen, ettei kantaja ollut tyytyväinen jo saavutettuun sovittelutulokseen, vaan vaati osaltaan sovittelun laajentamista siten, että hänen avio-oikeuden ulkopuoliseksi omaisuudekseen katsottaisiin enemmän omaisuutta. Tähän liittyen kyseisissä tapauksissa kiinnitti osaltaan huomiota myös se, että kolmessa tapauksessa neljästä kantajan pääasiallisena toimintana oli yritys- toiminnan harjoittaminen.

Niissä viidessä moitetapauksessa, joissa aiemmin suoritettua ositusta oli soviteltu vastaajan vaatimuksesta, kantajan syy sovitteluvaatimuksen esit- tämiseen oli päinvastainen. Neljässä tapauksessa viidestä kyse oli siitä, että ositusta oli soviteltu kantajan mielestä perusteettoman laajalti ja hän vaati aiemman sovittelun kumoamista tai muuttamista.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana aiemmin soviteltujen ositusten muut- tamista koskevissa vaatimuksissa oli selvä sukupuolittuminen. Niissä ta- pauksissa, joissa kantaja vaati sovittelun laajentamista siten, että suurempi osuus hänen omaisuudestaan katsottaisiin avio-oikeuden ulkopuoliseksi omaisuudeksi, kantajana oli lähes poikkeuksetta – yhtä tapausta lukuun ottamatta – mies. Kun kantajana puolestaan oli nainen, liittyi sovittelua koskeva vaatimus poikkeuksetta siihen, että sovittelua vaadittiin kumotta- vaksi tai muutettavaksi, koska kantajat kokivat osituksessa suoritetun sovit- telun sulkeneen avio-oikeuden ulkopuolelle liian suuren omaisuuserän vas- taajan omaisuudesta.

15 Tyytymättömyys osituksessa tehtyyn sovitteluratkaisuun saattaa tässä yhteydessä vai- kuttaa itsestään selvältä syyltä moitekanteen nostamiseen. On kuitenkin syytä huomata, että puolisoiden välinen osituskiista olisi näissä tapauksissa saattanut jatkua muustakin syystä. Puolisot olisivat esimerkiksi saattaneet tyytyä sovitteluratkaisuun ja nostaa moi- tekanteen ainoastaan esim. omaisuuden arvon tai laajuuden määrittämiseen liittyvän tyytymättömyyden johdosta.

Kaikki edellä mainitut osituksen sovitteluun ja sen uudelleen vaatimi- seen liittyvät vaatimukset luovat osaltaan mielikuvaa kantajista, jotka ovat tyytymättömiä osituksen lopputulokseen riippumatta siitä, kuinka pitkälti heidän omat vaatimuksensa ovat jo ositusvaiheessa toteutuneet. Ositukses- sa saavutettu kompromissiratkaisu ei useimmissa tapauksissa näytä vastaa- van kantajan käsitystä oikeudenmukaisesta varallisuudenjaosta. Tilanteissa joissa ositus oli kärjistynyt voitto-tappio asetelmaksi, toisen osapuolen saa- vuttamat pienetkin edut tuntuivat kantajan oikeustajun vastaisilta ja vaikut- tivat siihen, ettei sovittelun tulos ollut vastannut kantajan odotuksia. Täl- löin kantajan ”ainoaksi mahdollisuudeksi” jäi osituksen sovittelua koske- van kanteen nostaminen.

3.4 Muut laadulliset vaatimukset

Yritysvarallisuus. Silloin kun kantaja, vastaaja tai molemmat osapuolet harjoittavat pääasiallisena toimintanaan yritystoimintaa, on luonnollista että moitekanteissa esiintyy myös yritysvarallisuuden arvoon liittyviä vaa- timuksia. Yleensä vaatimuksissa on kyse nimenomaan siitä, mihin arvoon osapuolen yritysvarallisuus tulee arvostaa ja missä laajuudessa se kuuluu avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen.

Tutkimusaineistoon kuuluvista moitetapauksista viidenneksessä esitet- tiin yritysvarallisuuden arvoon liittyviä vaatimuksia. Jopa viisi kuudesosaa vaatimuksista koski kantajan yritysvarallisuuden arvon alentamista osituk- sessa päätetystä. Noin joka kuudennessa tapauksessa puolestaan vaadittiin vastaajan yritysvarallisuuden arvon nostamista.

Kaikkiaan yli puolet pääasiallisena toimintanaan yritystoimintaa harjoit- tavista kantajista esitti kanteessaan yritysvarallisuuden arvoon liittyvän vaatimuksen. Vaatimusten yleisyys on ymmärrettävä, kun sitä verrataan niihin rahallisiin intresseihin, joista kantajien kanteissa oli kyse. Useimmis- sa niistä tapauksista, joissa kantaja vaati oman yritysvarallisuutensa arvon alentamista, osituksen rahamääräinen kokonaisintressi ylitti 50 000 euroa.16 Kaiken tai vähintään valtaosan kanteen rahallisesta intressistä muodosti näissä tapauksissa nimenomaan yritysvarallisuuden arvoon liittyvä vaati- mus. Kun kyseessä oli suhteellisen suuri rahasumma − joka usein vielä muodosti valtaosan ositettavasta omaisuudesta – tuntuu yritystoimintaa pyörittävien kantajien alttius vaatimusten esittämiseen varsin luonnolliselta seuraukselta. Tätä tukee oletettavasti vielä yritysvarallisuuden arvon mää- rittämisen haasteellisuus.

16 Niistä 11 tapauksesta, joissa kantaja vaati oman yritysvarallisuutensa arvon alentamis- ta, kanteen kokonaisintressin suuruus oli tiedossa 8 tapauksessa.

Asumiskorvaus. Mikäli jompikumpi puolisoista jää ositusperusteen vireille tulon jälkeen asumaan puolisoiden yhteisenä kotina käytettyyn asuntoon, on toisella puolisolla mahdollisuus vaatia korvausta asunnon käytöstä. Tä- mä edellyttää luonnollisesti sitä, että asunto on puolisoiden yhteisomistuk- sessa tai poismuuttanut puoliso omistaa sen vastaavasti itse. Vakiintuneen käytännön mukaan korvausta voidaan avioerotapauksissa tuomita avioeron voimaantulon ja osituksen loppuunsaattamisen väliseltä ajalta.17 Tutkimus- aineiston moitetapauksista asumiskorvauksen muuttamista oli vaadittu noin joka kahdeksannessa moitekanteessa. Kantajan maksamaa korvausta vaa- dittiin alennettavaksi harvemmin kuin vastaajan maksamaa asumiskorvaus- ta nostettavaksi.

Vastikkeet. Puolisoiden välinen omaisuuden ositus tähtää aviovarallisuus- järjestelmän ideaalitilanteen mukaiseen jakoon, jossa molempien puolisoi- den avio-oikeuden alainen omaisuus jaetaan puoliksi. Tietyissä tilanteissa puolisoiden välinen ideaalitila on saattanut tavalla tai toisella häiriintyä siten, ettei puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden suuruus todelli- suudessa ole se, mikä sen kuuluisi olla. Toinen puoliso on esimerkiksi saat- tanut hoitaa taloudellisia asioitaan huolimattomasti ja on siten aiheuttanut avio-oikeuden alaisen omaisuutensa olennaisen vähentymisen. Puoliso on myös saattanut käyttää avio-oikeuden alaista omaisuuttaan avio-oikeuden ulkopuolisen omaisuutensa arvon lisäämiseen. Toisaalta on myös mahdol- lista, että puoliso on käyttänyt avio-oikeuden ulkopuolista omaisuuttaan avio-oikeuden alaisen omaisuutensa parantamiseen. Tällaisissa tilanteissa avioliittolaki tarjoaa apuun ns. vastikesäännöstön. Vastiketta koskevien säännösten avulla on mahdollista ennallistaa aviovarallisuusjärjestelmän ideaalitilanne siten, että se vastaa tilannetta jossa oltaisiin, ellei vastikkee- seen oikeuttavia tekoja olisi tehty. Ennallistaminen tapahtuu käytännössä osituslaskelman laatimisen yhteydessä. Vastike on siis ositustoimituksen laskuerä, joka vaikuttaa ositusaskelman perusteella määritettävän avio-osan suuruuteen.18

Erilaisia vastikkeisiin liittyviä vaatimuksia esitettiin noin kymmenes- osassa tutkimusaineistoon kuuluvista moitteista. Vaatimukset koskivat kan- tajan maksaman vastikkeen alentamista ja vastaajan maksaman vastikkeen

17 Ks. asumiskorvaukseen liittyvästä oikeuskäytännöstä KKO 1996:54, KKO 1996:53, sekä avioliittoon ja yhteisomistukseen liittyvä tapaus KKO 2000:114.

18 Vastikesäännöstö on kirjoitettu avioliittolain 92–95 §:iin. Vastikkeet voidaan katta- misvaiheensa perusteella jakaa ns. omasta omaisuudesta annettaviin vastikkeisiin, puo- lisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden yhteenlasketusta säästöstä annettaviin vastik- keisiin sekä ns. ennakkoperintövastikkeisiin. Vastikkeista lähemmin ks. Aarnio & Kan- gas 2002, 112. ss.

korottamista pesänjakajan määrittelemästä arvosta. Vastikkeen muuttami- seen liittyvien vaatimusten rahalliset arvot vaihtelivat 17 000 euron ja 150 000 euron välillä.

Velat. Aviovarallisuusjärjestelmän kantaviin periaatteisiin kuuluu omai- suuden erillisyyden periaatteen ohella velkojen erillisyyden periaate. Tämä tarkoittaa, että puolisot vastaavat avioliitosta huolimatta pääsääntöisesti itse omista veloistaan.19 Velkoja ei kuitenkaan jätetä omaisuuden osituksessa huomiotta, vaan velat ns. katetaan eli vähennetään kummankin puolison avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta. Näin saadaan se avio-oikeuden alai- sen omaisuuden säästö, jonka mukaan puolisoiden avio-oikeuden arvo määräytyy. Katettavaksi tulevat ainoastaan ennen ositusperusteen synty- hetkeä olemassa olleet velat. Näin ollen toisen puolison kuoleman tai avio- eron vireille tulon jälkeen otettua velkaa ei osituksessa huomioida.

Puolisoiden kiistellessä osituksessa tehtyjen päätösten oikeellisuudesta saattaa kiistan kohteeksi nousta myös se, kuinka oikeudenmukaisesti osi- tuslaskelmassa katettujen velkojen määrä on arvioitu. Xxxxxxxx intressissä on luonnollisesti yleensä se, että hänen oma velkansa arvioidaan mahdolli- simman suureksi tai vastaavasti vastaajan velka mahdollisimman pieneksi. Vaikuttaahan tämä olennaisesti avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöön ja tätä kautta maksettavaksi tuomittavan tasingon suuruuteen.

Tutkimusaineiston moitekanteista velan arvon muuttamista vaadittiin kaikkiaan noin neljänneksessä kaikista kanteista. Suurin osa vaatimuksista koski luonnollisesti kantajan velan arvon laajentamista tai vastaajan velan arvon supistamista. Loput vaatimuksista koskivat kantajan velan supista- mista. Nämä vaatimukset liittyivät tilanteisiin, joissa kantaja vaati itselleen määrätyn velan katsomista kokonaan tai osaksi vastaajan maksettavaksi osituksen ulkopuolella.

3.5 Vastaajan suhtautuminen

Olennaista osituksen moitekanteen etenemisessä ja oikeuskäsittelyn loppu- tuloksessa on luonnollisesti se, kuinka vastaajaksi haastettu osapuoli suh- tautuu häntä vastaan esitettyihin vaatimuksiin ja väitteisiin. Olennaisimpa- na tekijänä vastaajan suhtautumisessa lienee se, myöntääkö hän kantajan

19 Velkojen erillisyysperiaatteesta poiketen puolisot ovat solidaarisesti eli yhteisesti vas- tuussa ns. elatusveloista eli perheen elättämistä varten otetuista veloista riippumatta siitä, xxxxx puoliso xxxxx on ottanut. Xx. puolisoiden velkasuhteista xxxxxxxxx Xxxxxx & Xxxxxx 2002, 82 ss.

esittämät väitteet kokonaan tai osittain totuudenmukaisiksi, vai kiistääkö hän ne kokonaisuudessaan.

Tutkimusaineistoon kuuluvat ositustapaukset luovat selkeän – ja odote- tun kuvan siitä, että vastaajilla ei yleensä ole juurikaan intressiä myöntää kannetta oikeaksi edes osittain. Tutkimusaineiston moitekanteet kiistettiin lähes poikkeuksetta kokonaisuudessaan. Tapausten joukosta löytyi ainoas- taan yksi tapaus, jossa vastaaja myönsi kanteen osittain oikeaksi. Tällöin- kin myönnetty osuus koski ainoastaan hyvin vähäarvoista omaisuuserää.

Kanteen kiistämisen ohella vastaaja saattaa nostaa kantajaa vastaan oman ns. vastakanteen, jossa hän esittää omia vaatimuksiaan siitä, kuinka ositusta tulisi hänen mielestään muuttaa. Tutkimusaineistoon kuuluneissa ositustapauksissa vaatimuksia esittäneet vastaajat vaativat yleensä päinvas- taisia toimenpiteitä kuin kantajat; kun sovittelupäätökseen tyytymätön kan- taja esimerkiksi vaati omaisuutensa katsomista laajemmalti avio-oikeuden ulkopuoliseksi omaisuudeksi, vaati vastaaja suoritetun sovittelun poista- mista ja kantajan tasingonmaksuvelvollisuuden laajentamista. Ylipäätään vastaajien vaatimukset sovittelun suorittamisesta tai poistamisesta riippui- vat siitä, olivatko he tasinkoa saavana vai luovuttavana osapuolena. Myös erilaisten omaisuuserien kuten yritysvarallisuuden arvon uudelleenarvioin- tia vaadittiin useissa kanteissa. Muutama vastaaja vaati muiden vaateidensa ohella tai sijaan itselleen määrätyn tasingon suorittamista.

4 Puolisoiden varallisuus ja tasinko

4.1 Tasinko

Osituksen moitetapauksia tutkimalla voidaan selvittää myös sitä, millaisista varallisuusarvoista moiteprosessiin johtaneissa osituksissa on kyse, ja kuinka suuria varallisuudensiirtoja puolisoiden välillä ositusten johdosta tapahtuu. Olennaisin osituksen yhteydessä tapahtuva varallisuudensiirto lienee yleensä tasinko, jota varakkaampi puoliso maksaa toiselle puolisolle avio-oikeuden alaisen omaisuuden tasausvaiheessa.

Tutkimusaineistoon kuuluneista moitetapauksista valtaosassa oli mak- settu osituksen yhteydessä tasinkoa. Niistä moitetapauksista, joista oli saa- tavana ositusta koskevia tietoja, tasinkoa oli maksettu kaikkiaan jopa kuu- dessa seitsemäsosassa osituksista. Useimmiten maksajana oli moiteproses- sin kantaja, joka oli maksajana kahdessa kolmanneksessa osituksista. Vas- taaja puolestaan oli maksanut tasinkoa noin kolmanneksessa tapauksista.

Tasingon merkityksestä saa käsityksen tutkimalla tasinkojen rahallista arvoa. Tutkimusaineistoon kuuluneissa osituksissa maksetut tasingot on esitetty luokiteltuna oheisessa kuviossa.

17 %

11 %

47 %

25 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

maks. 10 000 10 001 - 50 000 50 001 - 100 000 yli 100 000

Kuvio 16 Tasingon määrä euroissa (n=36)

Neljännes kaikista tutkimusaineistossa esiintyneistä tasinkoeristä oli koko- naismäärältään alle 10 000 euroa. Maksimissaan 50 000 euron tasin- kosummalla selvittiin jo kolmessa tapauksessa neljästä. Yli 100 000 euron tasinkosumma puolestaan oli maksettu runsaassa kuudenneksessa ositusta- pauksista. Pienin tutkimusaineistoon kuulunut tasinko oli määrältään 360 euroa ja suurin lähempänä kolmeasataatuhatta.

Vaikka tasinkona maksetut summat eivät sinällään vaikuttaisikaan suu- rilta, on tasingon maksamisen vaikutuksia arvioitaessa huomioitava myös se, kuinka suuren osuuden tasinko muodostaa tasinkoa maksavan osapuo- len kokonaisvarallisuudesta. Koska tasingon suuruus määräytyy vertaamal- la puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöä laskennallisen avio-osan suuruuteen, voi tasinkoa luovuttava osapuoli joutua luovutta- maan hyvinkin suuren prosentuaalisen osuuden omaisuudestaan vähävarai- semmalle puolisolle. Xxxxxx puolisoilla ole puolittamisperiaatteesta poik- keamaan oikeuttavaa sopimusta, omaisuus jakautuu lähtökohtaisesti tasan. Jos toinen puolisoista on täysin varaton, voi varakkaampi puoliso joutua luovuttamaan tasinkona jopa 50 prosenttia omaisuudestaan.

Koska tasinkona joudutaan usein luovuttamaan kokonaisvarallisuuteen suhteutettuna suuri summa, on luonnollista että osituksen lopputulokseen tyytymätön kantaja vaatii moitekanteessaan muiden seikkojen ohella myös tasingonmaksuvelvoitteen muuttamista. Mikäli kantaja on itse ollut tasin- koa luovuttava osapuoli, on kannevaatimuksena kantajan maksuvelvoitteen alentaminen. Mikäli kantaja puolestaan on tyytymätön osituksessa tehtyi- hin arvostus- ja jakopäätöksiin itselleen maksetun tasingon osalta, on kan- nevaatimuksena vastaajan maksaman tasingon suurentaminen.

Lähes puolessa tutkimusaineistoon kuuluneista osituksen moitteista oli- kin esitetty itsenäinen tasingonmaksuvelvollisuuden muuttamiseen liittyvä

vaatimus. Tasinkovaateiden tarkka jakauma on nähtävissä oheisesta ku- viosta.

52 %

20 %

28 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

kantajan maksuvelv.supistus vastaajan maksuvelv.laajennus ei vaadita muutosta

Kuvio 17 Tasingonmaksuvelvollisuuden muuttamisesta esitetyt vaatimukset (n=61)

Xxxxxxxx maksuvelvollisuuden supistamista vaadittiin reilussa neljännek- sessä ja vastaajan maksuvelvollisuuden laajentamista viidenneksessä moit- teista. Tämän lisäksi on luonnollisesti huomioitava ne moitekanteet, joissa tasingonmaksuvelvollisuuden muuttamista ei erikseen vaadittu, mutta mui- den laadullisten vaatimusten menestyminen johtaisi luonnollisesti myös tasinkovelvoitteen muuttumiseen. Näin ollen valtaosassa kanteista voidaan perimmiltään katsoa olevan kyse tavoitteesta tasingonmaksuvelvollisuuden muuttamiseksi.

Tasingonmaksuvelvoitteen muuttamisvaatimukset luovat omalta osal- taan kuvaa osituksen tietynlaisesta sukupuolittumisesta. Tapauksista, joissa kantajana oli mies, tasingonmaksuvelvoitetta oli valtaosin vaadittu muutet- tavaksi lähinnä kantajan tasingonmaksuvelvoitteen supistamisella. Supis- tamista oli vaadittu seitsemässä tapauksessa kahdeksasta ja vastaajan mak- suvelvoitteen laajentamista ainoastaan joka kahdeksannessa miesten nos- tamassa kanteessa. Naiskantajien kohdalla tilanne oli lähes vastakkainen. Kolme neljästä naisesta oli kanteessaan vaatinut nimenomaan vastaajan tasinkovelvoitteen laajentamista ja vastaavasti ainoastaan neljäsosa oman tasingonmaksuvelvoitteensa supistamista. Tämä kertoo osaltaan siitä, että valtaosassa moiteprosessiin päätyneistä ositustapauksista mies on ollut vaimoaan varakkaampi osapuoli.

4.2 Muut varallisuuskysymykset

Tasingon maksamiseen liittyvien kysymysten ohella osituksessa on muita- kin mielenkiintoisia puolisoiden varallisuuteen liittyviä tutkimuskysymyk- siä. Yksi näistä on puolisoiden kokonaissäästöjen erotus. Kyseessä on omaisuuserä, joka kertoo puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöjen välisen eron ja jonka perusteella tasingon suuruus lähtökohtaises-

ti määräytyy. Tutkimusaineistoon kuuluvien ositusten kokonaissäästöjen erotusten jakauma on nähtävissä kuviosta 18.

7 %

14 %

11 %

25 %

43 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

maks. 10 000 10 001 - 100 000 100 001 - 200 000 200 001 - 300 000 yli 300 000

Kuvio 18 Puolisoiden kokonaissäästöjen välinen erotus (n=28)20

Kuten kuviosta voidaan havaita, puolisoiden välillä vallitseva varallisuus- ero oli useissa tutkimusaineiston tapauksissa varsin huomattava. Suurim- man yksittäisen luokan muodostivat tapaukset, joissa varallisuusero oli yli 10 000, mutta alle 100 000 euroa. Toisaalta jopa puolessa niistä osituksista, joista oli saatavissa kokonaissäästöjen erotukseen liittyviä tietoja, puolisoi- den välinen varallisuusero oli yli 100 000 euroa.

Puolisoiden avio-oikeudenalaisten kokonaissäästöjen välisestä erotuk- sesta saadaan myös mielenkiintoinen vertailuarvo osituksissa maksettuihin tasinkoihin. Mikäli tasinkoa olisi kaikissa tapauksissa maksettu puolitta- misperiaatteen mukaisesti kokonaissäästöjen erotuksen puolikasta vastaava määrä, tulisi maksettujen tasinkojen ja säästöjen välisen erotuksen ja- kaumien olla keskenään yhteneviä. Vertaamalla niitä tutkimusaineiston tapauksia, joista on saatavissa tieto sekä maksetun tasingon määrästä että puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden kokonaissäästöjen välisestä erotuksesta, voidaan arvioida, onko tasinkoa maksettu säästöjen erotusta vastaavien arvojen mukaisesti.21 Jakaumien suhde on nähtävissä kuviosta 19.

20 On huomattava, että puolisoiden kokonaissäästöjen välistä erotusta koskevat tiedot kattavat moitetapauksista vain reilut kaksi viidennestä.

21 Molemmat tiedot ovat saatavissa reilusta kolmanneksesta tutkimusaineiston moiteta- pauksista.

21 %

13 %

46 %

21 %

25 %

25 %

29 %

21 %

kokonaissäästöjen erotus / 2

tasinko

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

maks. 10 000 10 001 - 50 000 50 001 - 100 000 yli 100 000

Kuvio 19 Maksetun tasingon määrä suhteessa puolisoiden kokonaissäästöjen erotuksen puolikkaaseen (n=24)

Kuviosta voidaan nähdä, että alle 10 000 euron arvoiset tasingot vastasivat suhteellisesti kokonaissäästöjen erotuksen puolta määrää. Eroa syntyi yli 10 000 mutta alle 50 000 euron määrissä, joissa maksettujen tasinkojen prosentuaalinen osuus ylitti huomattavasti kokonaissäästöjen välisen ero- tuksen puolikkaan. Sitä vastoin yli 50 000 euron määrissä kokonaissäästö- jen erotuksen puolikas oli suhteellisesti suurempi kuin tämän suuruisena maksetut tasingot.

Edellä mainitun perusteella voidaan todeta, että ositustapauksissa mak- setut tasingot olivat määrältään hieman pienempiä, kuin puolisoiden koko- naissäästöjen välisen erotuksen perusteella olisi voinut olettaa. Tämä koski erityisesti yli 50 000 euron suuruisia eriä. Eron voidaan olettaa ainakin osaltaan johtuvan sovittelupäätösten aiheuttamasta tasinkosumman alentu- misesta, sillä neljännestä yllä mainituista ositustapauksista oli pesänjakajan toimesta soviteltu aiemmassa osituksessa.

Tärkeän tutkimuskohteen muodostaa myös se, kuinka suuri oli kanteen kohteena olleen omaisuuden arvo. Toisin sanoen mikä oli se rahallinen in- tressi, jota kanteen nostamisella tavoiteltiin.

14 %
41 %
22 %
24 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

maks. 10 000 10 001 - 50 000 50 001 - 100 000 yli 100 000

Kuvio 20 Kanteen kohteena olevan omaisuuden arvo (n=51)

Suurin osa kanteista kohdentui niissä esitettyjen vaatimusten yhteenlaske- tun varallisuusarvon perusteella 10 000 ja 50 000 euron väliin. Tähän luok-

kaan kuului noin kaksi viidesosaa kaikista kanteista. Toisaalta myöskään varsin suuret, yli 100 000 euron arvoon kohdistuvat vaatimukset eivät ol- leet kanteiden joukossa harvinaisia, vaan käsittivät yhteensä neljänneksen kaikista kannevaatimuksista. Yli 50 000 euron vaatimukset puolestaan muodostivat jo lähes puolet kanteista. Kokonaisarvoltaan alle 10 000 euron vaatimuksia oli joukossa suhteellisesti vähiten, noin seitsemäsosa kanteista. Melko suuren rahallisen arvonsa lisäksi moitekanteissa esitetyt rahalliset vaatimukset olivat usein melko merkittäviä puolisoiden kokonaisvaralli- suuteen nähden. Osassa kanteista esitettiin tasinkovaatimus, joka jopa ylitti selvästi pesänjakajan arvioiman avio-oikeuden alaisen omaisuuden koko- naismäärän. Näissä tapauksissa oli yleensä kysymys yritysvarallisuuteen

liittyvistä arvostuserimielisyyksistä.

5 Riidan lopputulos

5.1 Ratkaisun sisältö

Osituksen moitteita koskevassa tutkimuksessa on luonnollisesti olennaista tarkastella myös sitä, millaiseen lopputulokseen moiteprosessissa päädy- tään. Normaalisti oikeuskäsittely päättyy tuomioistuimen antamaan tuo- mioon, joka sisältää ratkaisun siitä, missä laajuudessa kanne hyväksytään tai hylätään. Siviilijutun ei välttämättä tarvitse päättyä toisen osapuolen voittoon ja toisen häviöön, vaan tuomioistuin voi hyväksyä kanteen myös osittain.

Varsinaisen tuomion lisäksi osituksen moite voi ratketa osapuolten so- vintoon, asian sillensä jäämiseen eli raukeamiseen, yksipuoliseen tuomioon tai vastaavasti koko kanteen tutkimatta jättämiseen.

Kanne jää sillensä eli raukeaa jutun osapuol(i)en poissaolon takia, tai mikäli kantaja peruuttaa kanteensa. Kanne jää sillensä myös silloin, mikäli osapuolet sopivat riitansa ilman tuomioistuimen antamaa vahvistusta. Tuomioistuimen vahvistama sovinto puolestaan rinnastuu oikeusvaikutuk- siltaan lainvoimaiseen tuomioon. Yksipuoliseen tuomioon sitä vastoin voi- daan päätyä tilanteessa, jossa vastaajaksi haastettu osapuoli jättäytyy täysin passiiviseksi, eikä vastaa haasteeseen tai hänelle esitettyyn kutsuun saapua oikeuteen. Tällöin kantajan on mahdollista pyytää tuomioistuimelta yksi- puolisen tuomion antamista itsensä hyväksi.

Kanteen tutkimatta jättäminen käsittää tapaukset, joissa kanne on jätetty tutkimatta ns. absoluuttisen prosessinedellytyksen puutteen vuoksi. Tällai- nen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun kantaja on jättänyt kan- teen väärään alioikeuteen, tai vastaavasti esimerkiksi kirjoittanut kanteensa

niin epäselvästi, ettei ole mahdollista selvittää ketä vastaan tai mitä vaati- muksia kantaja haluaa esittää.22

Tutkimusaineistoon kuuluvista moitekanteista ns. normaaliin pääasiarat- kaisuun eli kanteen hyväksyvään tai hylkäävään tuomioon päätyi ainoas- taan hieman yli kaksi viidennestä kaikista moitteista. Näiden tapausten tuomiojakauma on nähtävissä oheisesta kuviosta.

68 %

21 %

11 %

0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 %

hyväksytty kokonaan hyväksytty osittain hylätty kokonaan

Kuvio 21 Osituksen moitteista annetut tuomiot (n=28)

Valtaosassa annetuista tuomioista päädyttiin moitekanteen kokonaisvaltai- seen hylkäämiseen ja kantajan häviöön. Ainoastaan vajaassa kolmasosassa tuomioista oli päädytty hyväksymään kanne kokonaan tai osittain. Lisäksi yhdessä moitetapauksessa oli päädytty yksipuolisen tuomioon kantajan hyväksi. Tästä näkökulmasta prosessaamaan ryhtyneen osapuolen kuluris- kiä voidaan pitää melko huomattavana. Päätelmää tukee se, että oikeuden- käynnin hävinnyt kantaja velvoitettiin korvaamaan vastapuolen kulut lähes yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Ainoastaan kahdessa moitekanteessa molemmat osapuolet joutuivat itse vastaamaan oikeudenkäyntikuluistaan hylkäävästä tuomiosta huolimatta.

Varsinaisten hyväksyvien tai hylkäävien tuomioiden ohella tuomioistuin antoi tutkimusaineistoon kuuluvissa moitetapauksissa lukuisia muita pää- töksiä. Näitä oli yli puolet tutkimusaineiston kanteista annetuista ratkai- suista (ks. kuvio 22).

71 %

9 %

20 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

jäänyt sillensä/rauennut jätetty tutkimatta sovinto

Kuvio 22 Muut osituksen moitteista annetut päätökset (n=35)

22 Lappalainen 2003, 571−572.

Valtaosa muista päätöksistä oli varsinaiseen tuomioon rinnastuvia tuomio- istuimen vahvistamia sovintoja. Sovinnot muodostivat noin 70 prosenttia näistä päätöksistä ja samalla noin kaksi viidennestä kaikista tutkimusaineis- toon kuuluvien moitetapausten ratkaisuista. Sillensä muista moitekanteista jäi viidennes ja tutkimatta jätettiin yhteensä kolme tapausta. Tutkimatta jättämisen syinä olivat kanteen nostaminen väärässä tuomioistuimessa, ole- tetun kanteen tulkinnallinen mahdottomuus sekä kanteen kohteena olevan seikan kuuluminen ensisijaisesti pesänjakajan toimivaltaan.

Lopputulos, johon tuomioistuin ratkaisussaan päätyy, ei syystä tai toi- sesta aina tyydytä oikeuskäsittelyn osapuolia. Osapuolilla onkin mahdolli- suus valittaa alioikeuden antamasta tuomiosta. Lähtökohtana on se, että käräjäoikeuden ensimmäisenä asteena antamasta tuomiosta on mahdollista valittaa hovioikeuteen. Tätä kutsutaan yleiseksi muutoksenhakuoikeudeksi.

Käytännössä muutosta tuomioon haetaan käräjäoikeuden antamien muutoksenhakuohjeiden mukaisesti. Ensimmäisenä vaiheena muu- toksenhaussa on ns. tyytymättömyyden ilmoitus, jossa valittaja il- moittaa tuomioistuimelle tyytymättömyytensä annettuun päätök- seen. Tyytymättömyys on ilmoitettava seitsemän päivän kuluessa tuomion antamisesta. Tyytymättömyyden ilmoituksen tarkoituksena on antaa oikeusjutun osapuolille ja tuomioistuimelle tietoa siitä, tu- leeko ratkaisu lainvoimaiseksi vai ei. Tyytymättömyyden ilmaisun hyväksymisen jälkeen siirrytään varsinaiseen valitukseen. Valitus- kirjelmän laatimiseen ja oikeuteen jättämiseen valittajalla on 30 päi- vää aikaa alkuperäisen tuomion antamisesta.

Tutkimusaineistoon kuuluneista moitekanteista vajaan kolmasosan käsitte- ly jatkui valituksen kautta hovioikeuteen.23 Suurimmassa osassa tapauksis- ta valittajana oli jutun kantaja. Runsaat kaksi kolmasosaa kaikista hovioi- keuteen tehdyistä valituksista oli yksin kantajan tekemiä. Loput jakautuivat niiden tapausten kesken joissa valittajana oli joko vastaaja, tai molemmat osapuolet omalta osaltaan. Tulos tuntuu melko luonnolliselta, kun sen suh- teuttaa moitekanteista annettuihin varsinaisiin tuomioihin. Olihan kantajan kanne hylätty kokonaan tai osittain lähes 90 prosentissa kaikista varsinai- sista tuomioista.

23 Kaikkiaan valitusta koskeva varma tieto oli saatavissa 56 moitekanteesta, joista 19 käsittely jatkui valituksen johdosta hovioikeudessa. Kuitenkin Tilastokeskuksen Statfin- tilastotietokannan mukaan vuonna 2004 valitettiin yhteensä 24:stä osituksen moitteesta. Luvuissa olevat erot johtunevat pääosin siitä tilastoharhasta, jonka moitekanteiden tosi- asiallinen yhdistäminen aiheuttaa. Viime vuosina keskimäärin noin joka kolmannesta osituksen moitejutusta on vuosittain valitettu hovioikeuteen. Ks. tarkemmin Xxxx://xxxxxxx.xxxx.xx.

5.2 Riidan ratkaisuvaihe

Jotta kantajan esittämästä kanteesta olisi mahdollista antaa tuomioistuimes- sa perusteltu ja oikeudenmukainen ratkaisu, tulee kaikki kanteen käsittelyn kannalta olennaiset seikat selvittää riittävissä määrin ennen oikeuskäsitte- lyn alkua. Näin mahdollistetaan käsittelyn yhtäjaksoinen ja sujuva etene- minen. Käytännössä tämä toteutuu siten, että ennen varsinaista pääkäsitte- lyä siviiliasioissa suoritetaan ns. oikeudenkäynnin valmistelu. Menettelylli- sesti siviiliprosessi jakautuukin kahteen eri vaiheeseen, itse pääkäsittelyyn, sekä varsinaista käsittelyä edeltävään oikeudenkäynnin valmisteluun. Val- mistelun tarkoituksena on selvittää mm. asianosaisten vaatimukset, seikat joista osapuolet ovat erimielisiä, mahdolliset todisteet sekä se, onko jutussa edellytyksiä sovintoratkaisun aikaansaamiseksi.

Varsinaisten valmistelutoimien lisäksi siviiliprosessin valmisteluvaihe mahdollistaa myös jutun ratkaisemisen ilman varsinaisen pääkäsittelyn suorittamista. Kaikki kanteet eivät siis välttämättä johda pääkäsittelyyn asti, vaan lopullisen ratkaisun antaminen on mahdollista jo sitä ennen. Mitä nopeammin ja aikaisemmassa vaiheessa kanne saadaan ratkaistua, sitä vä- hemmällä työllä asianosaiset ja tuomioistuin selviävät ja sitä pienemmiksi jäävät myös prosessikustannukset.24

Asiallisesti valmistelu jakautuu kahteen osaan − kirjalliseen ja suulliseen

– joista pääasiaratkaisu on mahdollista antaa kummassa tahansa. Riitainen- kin asia voidaan ratkaista jo kirjallisessa valmistelussa, mikäli asian laatu ei vaadi suullista käsittelyä eikä kukaan asianosaisista vastusta kirjallisen valmistelun perusteella tehtävää ratkaisua.25 Tutkimusaineistoon kuulunei- den moitekanteiden ratkaisuvaihe on nähtävissä kuviosta 23.

48 %

30 %

22 %

0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 %

Kirjallisessa valmistelussa Suullisessa valmistelussa Pääkäsittelyssä

Kuvio 23 Tuomioistuimen päätöksen vaihe osituksen moitekanteissa (n=64)

24 Pääkäsittelyyn asti etenee käräjäoikeuksissa vain murto-osa riita-asioista. Esimerkiksi vuonna 2004 käräjäoikeuksissa käsitellyistä 151 848 riita-asiasta ainoastaan 3 889 eli muutama prosentti eteni pääkäsittelyyn asti. Ks. Ervasti 2005, 17−19.

25 Ennen vuoden 2002 uutta linjanvetoa noudatettiin vuoden 1993 alioikeusuudistuksessa omaksuttua menettelyä, jonka mukaan riitaista asiaa ei ollut mahdollista ratkaista valmis- telussa jollei kannetta havaittu selvästi perusteettomaksi. Ks. lähemmin valmistelusta ja sen merkityksestä Lappalainen 2003, 773 ss.

Noin puolet tutkimusaineistoon kuuluvista moitekanteista ratkaistiin jo valmisteluvaiheessa ilman varsinaista pääkäsittelyä. Vajaa neljännes ta- pauksista ratkaistiin kirjallisessa valmistelussa ja vajaa kolmannes suulli- sessa valmistelussa. Varsinaiseen pääkäsittelyyn asti päätyi näin ollen noin puolet tutkimusaineiston kanteista. Kaikista vuonna 2004 käsitellyistä riita- asioista kirjallisessa valmistelussa puolestaan ratkaistiin jopa 96 prosenttia. Suullisessa valmistelussa ratkaistujen asioiden osuus kaikista riita-asioista oli runsas prosentti.26 Pääkäsittelyyn asti eteni siis muutama prosentti ta- pauksista. Näyttäisi siis siltä, että pääkäsittelyyn edetään osituksen moite- tapauksissa selvästi yleisemmin kuin keskimäärin kaikissa riita-asioissa. Myös suulliseen valmisteluun asti edetään huomattavasti useammin.

Kanteiden päätösvaihe oli luonnollisesti yhteydessä siihen, millaiseen lopputulokseen jutussa päädyttiin. Huomionarvoista on se, että kaikissa tapauksissa, joissa moitekanteesta oli annettu ns. varsinainen eli kokonaan tai osittain hylkäävä tai hyväksyvä tuomio, juttu oli ratkaistu vasta pää- käsittelyn perusteella. Toisin sanoen yhtään varsinaiseen tuomioon päätty- nyttä juttua ei ratkaistu valmisteluvaiheessa. Muissa jutuissa ratkaisuja sen sijaan annettiin jo valmisteluvaiheessa. Esimerkiksi tutkimatta jätetyistä kanteista kaikki ja rauenneista kanteista valtaosa oli ratkaistu jo asian kir- jallisessa valmistelussa. Näin oli tapahtunut myös yksipuolisen tuomion hyväkseen saaneen kantajan kohdalla. Sovintoon päättyneistä tapauksista valtaosa oli sen sijaan saatu päätöksen suullisen valmistelun aikana; noin kolme neljännestä sovintotapauksista päättyi suulliseen valmisteluun. Suul- lisessa valmistelussa ratkaistut kanteet päättyivätkin yhtä rauennutta ta- pausta lukuun ottamatta osapuolten sovintoon.

6 Moite tuomioistuinprosessina

6.1 Prosessin kesto

Osituksen moitekanteita koskevassa tutkimuksessa on syytä käsitellä myös niitä tunnusmerkkejä, joita tutkimusaineistoon kuuluviin osituksen moittei- siin liittyy itse oikeusprosessin näkökulmasta. Tällaisia ovat muun muassa osituksen kestoon ja kanteiden käsittelyn yhdistämiseen liittyvät tiedot.

Mielenkiintoista on tarkastella esimerkiksi sitä, mikä on osituksen ns. kokonaiskesto eli kuinka kauan ositus kokonaisuudessaan kestää osituspe- rusteen vireille tulosta alioikeuden tuomion antamiseen asti. Kokonaiskes- ton tarkastelu antaa tietoa esimerkiksi siitä, kuinka kauan ositustahojen

26 Ks. riita-asioiden määristä yleisesti Ervasti 2005, 17−19.

välinen taloudellinen sidos tosiasiassa kestää. Osituksen kokonaiskestoa koskeva jakauma on nähtävissä oheisesta kuviosta 24.

14 %

61 %

14 %

12 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

alle 2 vuotta 2-3 vuotta 4-5 vuotta yli 5 vuotta

Kuvio 24 Ositusperusteen vireille tulon ja alioikeuden tuomion välinen aika (n=51)

Tutkimusaineistoon kuuluvien ositusten kokonaiskesto oli valtaosassa ta- pauksista yli kaksi vuotta. Ainoastaan seitsemäsosa kaikista ositusproses- seista oli kestänyt alle kaksi vuotta. Suhteellisesti suurin osa osituksista oli kestänyt yli kaksi, mutta alle neljä vuotta. Tähän luokkaan kuului kaikista tutkimusaineistoon kuuluneista ositustapauksista noin kolme viidennestä. Vastaavasti joka kahdeksas moitteista ylitti kokonaiskestoltaan viisi vuotta. Neljä vuotta ylittäneiden ositusprosessien osuus edusti jo neljännestä kai- kista osituksista. Xxxxxxxxxxxx puolisoiden välinen avioero-ositus oli vireil- le tulonsa jälkeen jatkunut jo yli 13 vuotta.

Ottamatta sen tarkemmin kantaa ositusjärjestelmän toimivuuteen ääriti- lanteissa voidaan todeta, että yli kymmenen vuotta on inhimillisesti tarkas- teltuna pitkä aika olla taloudellisesti sidoksissa puolisoon, jonka kanssa ei enää halua jakaa elämäänsä. Ositusaikoja arvioitaessa on toisaalta otettava huomioon myös se, etteivät kaikki moiteprosessit pääty alioikeuden anta- maan tuomioon. Kuten edellä kävi ilmi, noin kolmasosa tutkimusaineiston tuomioista ei saavuttanut lainvoimaa osapuolten tekemien valitusten vuok- si. Myös edellä mainitun, 13 vuotta kokonaiskestoltaan ylittävän ositusta- pauksen käsittely jatkui hovioikeudessa. Kokonaisuudessaan tämän osituk- sen kestoksi voi siis tulla jopa lähes 15 vuotta, tai ehkä vielä enemmänkin, mikäli osapuolet hakevat valituslupaa korkeimmasta oikeudesta.27

Tähän liittyen voidaan tarkastella, saattoiko prosessin kokonaiskestolla osaltaan olla vaikutusta valituspäätökseen. Aktiivisuus valittamiseen korre- loi osin osituksen kokonaiskeston kanssa; mitä pidempi käsittelyaika sitä alttiimmin tuomiosta valitettiin (ks. kuvio 25).

27 Statfin-tilastotietokannan mukaan hovioikeudessa vuonna 2004 ratkaistujen osituksen moitteiden keskimääräinen käsittelyaika oli vajaa vuosi.

50 %

40 %

29 %

21 %

0,6

valittaneiden määrä

0,5

0,4

0,3

0,2

0,1

0

alle 2 vuotta 2-3 vuotta 4-5 vuotta yli 5 vuotta osituksen kokonaiskesto

Kuvio 25 Valitusaktiivisuus suhteessa osituksen kokonaiskestoon (n=46)

Kahdesta kolmeen vuoteen kestäneissä osituksissa hovioikeuteen oli vali- tettu noin viidenneksessä tapauksista. Neljästä viiteen vuoteen kestäneissä osituksissa valitukset kattoivat jo yli neljänneksen tuomioista. Niistä osi- tuksista jotka ylittivät kokonaiskestoltaan viisi vuotta, jopa puolessa oli päädytty jatkamaan prosessia valituksella hovioikeuteen.

Poikkeuksen linjaan muodostivat alle kaksi vuotta kestäneet ositukset, joissa valitusten suhteellinen osuus oli hieman korkeampi kuin pidemmissä osituksissa. Alle kaksi vuotta kestäneistä osituksista alioikeuden tuomiosta oli valitettu kahdessa viidesosassa.

Valitusten taustalla vaikuttaneita syitä tuntematta on luonnollisesti mah- dotonta esittää varmoja arvioita siitä, mikä valitusaktiivisuuden ja proses- sin keston todellinen yhteys lopulta on. Voidaan kuitenkin arvioida, että alle kaksi vuotta kestäneiden ositusten suhteellisen korkea valitusaktiivi- suus selittyisi ainakin osittain sillä, etteivät osapuolet vielä ole prosessivä- symyksen tai prosessikustannusten uuvuttamia. Valitusaktiivisuuden myö- hemmin nousevan trendin puolestaan voidaan arvella liittyvän osaltaan oikeudenmukaisuustunteen saavuttamisen olennaisuuteen. Ajatuksena on tällöin se, että osapuoli haluaa osituksen päättyvän mielestään oikeuden- mukaiseen lopputulokseen – ajasta ja kustannuksista riippumatta. Toisaalta kyseessä saattaa olla myös ajatus siitä, ettei pitkään jatkunutta prosessia enää ”loppuvaiheessa” kannata jättää kesken, ellei se ole lopputulokseltaan valittamista harkitsevaa osapuolta tyydyttävä. Vuosia kestäneessä proses- sissa osituksen kokonaiskesto on jo muodostunut niin pitkäksi, että osituk- sen lopputulos on kenties painoarvoltaan prosessikustannuksia ja proses- saamiseen kuluvaa aikaa tärkeämpi tekijä.

Tätä tukee osaltaan ainakin se, että valittamisaktiivisuus ei tutkimusai- neiston tapauksissa tuntunut olevan riippuvainen ainakaan siitä, kuinka

suuri rahallinen intressi ositukseen liittyi. Päätökseen tyytymättömät osa- puolet valittivat annetusta päätöksestä riippumatta siitä, oliko osituksen rahallinen intressi 10 000 vai 100 000 euroa.

Osituksen kokonaiskeston ja siihen liittyvien tekijöiden lisäksi on mie- lenkiintoista tutkia myös sitä, kuinka pitkä moiteprosessin vireille tulemi- sen ja tuomion antamisen välinen aika on. Tällä tavoin saadaan tietoa siitä, kuinka pitkän ajan oikeuskäsittely muodostaa ositukseen kokonaisuudes- saan kuluvasta ajasta. Tutkimusaineistoon kuuluneissa moitetapauksissa prosessin kesto oli lähes kaikissa tapauksissa alle puolitoista vuotta. Moite- prosessin kestoa koskeva jakauma on esitetty oheisessa kuviossa.

8 %

6 %

23 %

27 %

36 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

alle 2 kk 2-6 kk 7-12 kk 13-18 kk yli 18 kk

Kuvio 26 Kanteen vireille tulon ja tuomion välinen aika (n=64)

Runsas kolme seitsemäsosaa tutkimusaineistoon kuuluneista tapauksista oli ratkaistu kuuden kuukauden kuluessa vireille tulostaan ja vajaat kolme nel- jästä 12 kuukauden sisällä moiteprosessin alkamisesta. Kahden kuukauden sisällä kanteen vireille tulosta tapauksista oli ratkaistu joka kahdestoista. Sitä vastoin ainoastaan joka kuudennentoista osituksen moitteen ratkaise- miseen oli kulunut yli 18 kuukautta.28 Keskimääräinen käsittelyaika ta- pauksissa oli hieman yli kymmenen kuukautta. Tämä on pitkälti linjassa viime vuosina ratkaistujen moitetapausten käsittelyaikojen kanssa. Vuoden 2000 jälkeen ositusten moitetapausten keskimääräinen käsittelyaika on ti- lastojen mukaan ollut juuri runsaat kymmenen kuukautta.

Moiteprosessin kestolla tuntui olevan luonnollinen yhteys osituksen ko- konaiskestoon. Kaikki ositustapaukset, jotka alittivat kokonaiskestoltaan kaksi vuotta, oli ratkaistu puolen vuoden sisällä vireille tulostaan. Yli kaksi mutta alle neljä vuotta kestäneistä osituksista kolme neljännestä oli ratkais- tu vuodessa moitteen vireille tulosta. Vastaavasti kokonaiskestoltaan neljä

28 On kuitenkin huomattava, että Statfin:in tilastotietokannassa yli 18 kuukautta käsitelty- jen osituksen moitteiden määräksi on vuodelta 2004 ilmoitettu jopa 15 % kaikista ta- pauksista. Prosenttimäärä perustuu tietokantaan merkittyihin 79 ositustapaukseen. Moi- tekanteiden käsittelyn yhdistämisen myötä käräjäoikeuksissa kuitenkin annettiin vuonna 2004 todellisuudessa 12 moitetuomiota vähemmän. Voidaan siis päätellä, että varsin monessa tilastotietokannan yli 18 kuukautta kestäneessä moitetapauksessa tapaukset oli kirjattu erikseen huolimatta niiden tosiasiallisesta yhdistämisestä.

vuotta ylittävistä ositustapauksista vuoden kuluessa vireille tulostaan oli ratkaistu selvästi alle puolet.

6.2 Kanteiden yhdistäminen

Oikeudenkäyntiä koskevien säännösten mukaan samaa asiaa koskevat kan- teet on käsiteltävä samassa oikeudenkäynnissä. Näin ollen jos vastaaja esimerkiksi osituksen moitetta koskien nostaa kantajaa vastaan samaa osi- tusta koskevan kanteen eli ns. vastakanteen, on tämä kanne käsiteltävä sa- massa yhteydessä kantajan kanteen kanssa. Tällöin kanteista myös xxxx- xxxx yhteinen tuomio. Vastakanteen sijaan tai ohella samassa oikeuden- käynnissä voidaan alkuperäisen kanteen lisäksi käsitellä myös muita sa- maan asiaan liittyviä kanteita. Tällaisia voivat osituksen moitetta koskevis- sa jutuissa olla esimerkiksi erilaisten saatavien velkomista koskevat kan- teet. Tietyissä tilanteissa myös osituksen kannalta ulkopuolisten henkilöi- den ositustahoja vastaan nostamat kanteet voidaan käsitellä samassa oi- keuskäsittelyssä osituksen moitteiden kanssa.

Tutkimusaineistoon kuuluvista moitetuomioista runsaassa neljännekses- sä oli yhdistetty useita kanteita samaan oikeuskäsittelyyn. Valtaosa samas- sa oikeudenkäynnissä käsitellyistä kanteista oli juuri entisen puolison nos- tamia, ositusta koskevia vastakanteita. Lisäksi joukossa oli jonkin verran muita kanteita. Nämä olivat pääosiltaan ositukseen perustuvia velkomuk- sia, mutta joukosta löytyi myös lasten elatusapua käsittelevä kanne. Lisäksi yhdessä tapauksessa velkojana oli osituksen toimittanut, palkkiotaan vel- kova pesänjakaja. Pesänjakajaa itseään vastaan puolestaan oli nostettu kak- si pesänjakajan palkkion ja kulujen kohtuullisuutta koskevaa kannetta.

7 Moiteprosessin osapuolet

Tuomioistuintasolle edenneiden ositusten tarkastelussa on hyvä ottaa huo- mioon myös moiteprosessin osapuolten taustatiedot. Vaikka ositustahojen tarkastelu ei sinällään annakaan tyhjentäviä vastauksia moiteprosessiin joh- taneista syistä, voi siitä olla hyötyä moiteprosessiin asti edenneisiin osituk- siin liittyviä ominaispiirteitä havainnoitaessa.

7.1 Ikä

Moiteprosessiin ryhtyneiden osapuolten ikää tarkastelemalla voidaan ar- vioida, liittyykö tuomioistuinkäsittelyyn asti päätyneiden ositustapausten osapuolten ikäjakaumaan joitakin prosessiin vaikuttavia erityispiirteitä. Tutkimusaineistoon kuuluneissa ositustapauksissa osapuolten keski-ikä oli tuomioistuinprosessin alussa noin viisikymmentä vuotta. Nuorin osituspro- sessin osapuoli oli 16-vuotias kantajana toiminut miehen oikeudenomistaja ja vanhin 87-vuotias vastaajana ollut miesleski. Suhteellisesti suurin osa sekä kantajista että vastaajista oli ositusprosessin alkaessa 50–59-vuotiaita. Näitä oli kantajista noin kolmannes ja vastaajista lähes kaksi viidesosaa. Seuraavaksi suurin ryhmä olivat 40–49-vuotiaat, jotka edustivat vajaata kolmannesta molemmista ositustahoista.

Ositusprosessin osapuolten ikään liittyviä ominaispiirteitä voidaan tar- kastella esimerkiksi vertaamalla tutkimusaineistoon kuuluvien avioero- parien ikää kaikkien Suomessa vuonna 2004 avioeron saaneiden puolisoi- den ikäjakaumaan. Vuonna 2004 avioeron saaneista miehistä lähes puolet ja naisista noin kaksi viidesosaa oli alle 40-vuotiaita avioeron voimaantu- lon hetkellä. Runsas kolmannes sekä eronneista miehistä että naisista oli eron hetkellä 40–49-vuotiaita. Näin ollen alle 50-vuotiaiden osuus eron- neista oli miesten osalta vuonna 2004 jopa neljä viidennestä ja naisten osal- ta kolme neljännestä kaikista eronneista. Sitä vastoin ositusprosessin osa- puolina olleet puolisot olivat keskimäärin huomattavasti vanhempia ositus- prosessin alkaessa. Alle 40-vuotiaita oli tutkimusaineiston kantajiin kuulu- vista entisistä puolisoista noin kuudennes ja vastaajista joka seitsemäs. Alle 50-vuotiaiden osuus tutkimusaineiston kantajista ja vastaajista oli molem- mista vajaa puolet.

Osituksen moiteprosessin osapuolina olleet entiset puolisot olivat moite- prosessin alkaessa siis suhteellisesti huomattavasti vanhempia kuin vuonna 2004 eron saaneet puolisot. Yhtenä syynä ikäeroon voidaan luonnollisesti pitää ositusprosessin kestoa ennen moiteprosessin alkua. Useissa tapauksis- sa tutkimusaineistoon kuuluneet ositustapaukset olivat kestäneet useita vuosia ennen varsinaisen ositusprosessin alkua. Näin ollen puolisoiden erosta oli saattanut kulua pitkäänkin.

Syitä ikäjakaumien eroihin voidaan kuitenkin hakea myös varallisuusky- symyksistä. Xxxxxxxxxx eroavat puolisot ovat usein ehtineet kerätä suh- teellisesti enemmän ositettavaa omaisuutta kuin nuorena eroavat pariskun- nat, ja näin ollen osituksessa tehdyt jako- ja arvostuspäätökset muodostuvat entistä olennaisemmiksi tulevaisuuden talouden kannalta. Voidaan siis aja- tella, että jos pesänjakajan jakopäätös ei vastaa toisen puolison näkemystä tasavertaisesta varallisuuden jaosta, on intressi moiteprosessiin ryhtymi-

seen suurempi kuin nuorempana. Arviota tukee muun muassa se, että tut- kimusaineistoon kuuluneiden moitetapausten rahallisen intressin suuruuden ja osapuolten ikäjakaumien välillä oli havaittavissa tiettyä yhteneväisyyttä; vanhempiin ikäryhmiin kuuluneiden ositustahojen kanteilla tavoiteltiin keskimäärin suurempaa varallisuusintressiä.

7.2 Status

Yhtenä tutkimuskohteena moitekanteen osapuoliin liittyvien tekijöiden joukossa on moiteprosessin osapuolten status eli se, missä roolissa moite- prosessin osapuolet prosessia käyvät. Valta moitekanteen nostamiseen on luonnollisesti ositustoimituksen osapuolina olleilla ositustahoilla. Näitä voivat olla joko puolisot, tai vastaavasti leski vastapuolenaan edesmenneen puolisonsa perilliset. Vaikka oikeus moitekanteen nostamiseen onkin mää- räaikaan sidottu, ei ositustahon kuolema sinänsä katkaise moiteoikeutta. Varsinaisten ositustahojen lisäksi oikeus moitekanteen nostamiseen on myös heidän oikeudenomistajillaan, jotka voivat aloittaa tai jatkaa moite- prosessia edesmenneen sijaan. Moiteoikeus on henkilökohtainen sikäli, että jokaisella perillisellä on itsenäinen oikeus moitekanteen nostamiseen tois- ten oikeudenomistajien kannasta riippumatta. Vuoden 2004 tutkimusaineis- toon kuuluvien moitetapausten ositustahostatukset ovat nähtävissä kuviosta 27.

5 % 8 %

5 % 5 %

36 %

55 %

52 %

36 %

kantaja

vastaaja

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

xxxxx xxxx vaimon oikeudenomistaja(t) miehen oikeudenomistaja(t)

Kuvio 27 Kantajan ja vastaajan statukset (n=64)

Erityisen mielenkiintoista ositustahojen tarkastelussa on se, miten ositus- prosessin alulle panneen tahon eli kantajan status jakautuu eri ositustahoi- hin. Vuoden 2004 tutkimusaineistoon kuuluneista moitekanteista yli puolet oli entisen aviomiehen nostamia. Entisen vaimon osuus kantajista oli reilu kolmannes ja puolisoiden oikeudenomistajia puolestaan loppu kahdeksas- osa. Vastaajien kohdalla tilanne oli melko pitkälti vastakkainen. Yli puolet moitetuomion vastaajista oli statukseltaan entisiä vaimoja ja reilu kolman-

nes miehiä. Oikeudenomistajia vastaajista oli statukseltaan joka kymme- nes.

Monen muun osituskysymyksen tapaan myös osapuolten statusja- kaumissa on siis havaittavissa selkeää sukupuolittumista. Syytä miesten suhteellisen suureen osuuteen kantajista voidaan hakea esimerkiksi tarkas- telemalla moiteprosessia edeltänyttä ositusta ja siihen liittyneitä varallisuu- densiirtoja. Kantajina olleiden miesten prosessaamisalttiutta saattaa ainakin osaltaan selittää se, millaiseen varallisuuden tasaamiseen ositustoimituk- sessa on päädytty. Tutkimusaineisto osoittaa, että valtaosa kantajina olleis- ta miehistä on osituksen toimittamisen yhteydessä joutunut maksamaan puolisolleen tasinkoa. Jopa viisi kuudesta kantajana olleesta miehestä jou- tui maksamaan entiselle vaimolleen tasinkoa osituksen yhteydessä. Muu- tenkin miehet joutuivat maksumiehiksi huomattavasti vaimojaan useam- min. Yli kahdeksankymmentä prosenttia tasinkoa maksaneista kantajista oli statukseltaan entisiä aviomiehiä. Tasingonmaksuvelvoitteen taustalla ja syynä miesten suhteelliseen suureen osuuteen kantajista vaikuttaa oletetta- vasti se, että miehillä on ylipäätään ollut enemmän varallisuutta jaettava- naan. He ovat joutuneet osituksessa luopumaan omasta omaisuudestaan puolisoidensa hyväksi, ja tyytymättömyys pesänjakajan tekemiin ositus- päätöksiin on johtanut moitekanteen nostamiseen.

7.3 Sosioekonominen asema

Osapuolten statuksen ohella voidaan tarkastella osapuolten sosioekonomis- ta taustaa eli heidän pääasiallista toimintaansa ositusprosessin aikana. Tar- kastelun avulla voidaan esittää maltillisia arvioita siitä, onko esimerkiksi kantajan pääasiallisella toiminnalla yhteyttä kanteen nostamisen syihin. Kantajan ja vastaajan pääasiallinen toiminta on esitetty oheisessa kuviossa 28.

kotona palkansaaja

yrittäjä

työtön muu

0 0,1 0,2 0,3 0,4 0,5 0,6

vastaaja kantaja

Kuvio 28 Kantajan ja vastaajan pääasiallinen toiminta (kantaja n=35, vastaaja n=30)29

Noin kolmannes pääasiallisen toimintansa ilmoittaneista kantajista oli pää- asialliselta toiminnaltaan palkansaajia ja peräti lähes puolet yrittäjiä. Työt- tömiä kantajien joukossa oli vajaa kymmenesosa. Moiteprosessin syihin liittyvän tutkimuksen kannalta mielenkiintoisinta vaikuttaisikin olevan ni- menomaan yrittäjänä toimivien suuri osuus. Kuvio vahvistaa osaltaan moi- teprosessin statusjakauman kanssa yhdenmukaista kuvaa siitä, että osapuol- ten varallisuudella on merkitystä moiteprosessiin johtavana tekijänä. Voi- daan nimittäin olettaa, että moiteprosessissa on osaltaan kyse haluttomuu- desta luovuttaa yritystoiminnan avulla ansaittua omaisuutta tasinkona. Tätä tukee aiemmin tutkimuksessa esitetyn lisäksi30 ainakin se, että jopa neljä seitsemästä yrittäjänä toimivasta kantajasta oli erillisenä vaatimuksena vaa- tinut tasingonmaksuvelvollisuutensa alentamista.

Toistuvasti esiin tullut osituskysymysten sukupuolittuminen nousee se- kin osaltaan esiin osapuolten pääasiallista toimintaa koskevissa tarkaste- luissa. Kun kantajan pääasiallista toimintaa verrataan kantajana toiminei- den henkilöiden sukupuoleen, voidaan havaita, että lähes yhdeksän kym- menestä yritystoimintaa harjoittaneesta kantajasta oli miehiä. Toisin päin tarkasteltuna viisi seitsemästä kantajana toimineesta miehestä oli pääasial- liselta toiminnaltaan yrittäjiä.

Tutkimusaineistoon kuuluneista, sosioekonomisen asemansa ilmoitta- neista vastaajista lähes puolet oli ns. tavallisia työssä käyviä palkansaajia. Kotona vastaajista oli joka kymmenes ja yrittäjinä heistä toimi noin neljän- nes. Vastaajien pääasiallisen toiminnan jakautuminen luo osaltaan kuvaa varallisuudeltaan puolisoaan heikommassa asemassa olevasta osapuolesta,

29 Koska kaikki moitetuomiot eivät sisällä sosioekonomista asemaa koskevia tietoja, osapuolten pääasiallista toimintaa kuvaavat tiedot käsittävät ainoastaan noin puolet tut- kimusaineistoon kuuluneista moitetuomioista. Tämä on hyvä ottaa huomioon tulkintoja tehtäessä.

30 Ks. yritysvarallisuuteen liittyvistä kannevaatimuksista ja niihin liittyvistä arvioista tämän luvun kappaleet 3.3 ja 3.4.

joka on joutunut vastaajan rooliin osituksen yhteydessä kantajalta vastaa- jalle tapahtuneiden varallisuudensiirtojen ja niihin liittyvän kantajan tyy- tymättömyyden vuoksi. Tätä tukee osaltaan ainakin se, että alle kolmannes tutkimusaineistoon kuuluneista vastaajista oli osituksen yhteydessä maksa- nut tasinkoa puolisolleen.

8 Lakimiesavun käyttö

8.1 Asianosaisten avustajat

Ositus on toimitus, jolla on vahvasti oikeudellinen sidos ja jonka loppuun saattamiseen tarvitaan yleensä edes jonkinasteista oikeudellista asiantun- temusta. Ositukseen liittyvät säännöt ja menettelytavat eivät useinkaan ole ositustilanteeseen joutuville ositustahoille kokonaisuudessaan ennestään tuttuja. Kuitenkin vähänkään monimutkaisemmissa osituksissa ositukseen liittyvien sääntöjen hallitsemisella voi olla ratkaiseva merkitys osituksen lopputuloksen kannalta. Asiantuntemuksen tarve korostuu toimitusosituk- sissa, jolloin osapuolet ovat usein riitaisia, eivätkä kykene sopimaan osi- tuksen sisällöstä keskenään. Näissä tilanteissa ositustahot kääntyvätkin usein asiantuntijan, kuten asianajajan tai muun lakimiehen puoleen.

Osapuolilla on mahdollisuus käyttää oikeudellista apua koko osituksen ajan, riippumatta siitä suoritetaanko osapuolten välinen ositus sopimusosi- tuksena vai toimitusosituksena. Osapuolet voivat myös vapaasti valita, mil- laisen roolin he haluavat apunaan toimivalle asiantuntijalle antaa. Mikäli ositustaho ei itse halua henkilökohtaisesti osallistua ositukseen, hän voi valtuuttaa asiantuntijan toimimaan toimitusosituksessa asiamiehenään. Tällöin asiamies toimii ositustahon nimissä ja hänen puolestaan. Ositusta- hon on myös mahdollista pysyä itse osituksen aktiivisena osapuolena ja hankkia ositukseen ainoastaan oikeudellinen avustaja. Tällöin avustaja ei tee ositukseen liittyviä toimia päämiehen puolesta, vaan ainoastaan tukee ja avustaa tätä ositukseen liittyvissä asioissa. Sekä asiamiehen että avustajan roolissa saa tuomioistuinasioissa periaatteessa toimia kuka tahansa oikeus- tieteen kandidaatin tai maisterin tutkinnon suorittanut. Rooleissa toimi- miseen liittyy kuitenkin tiettyjä kelpoisuusehtoja, jotka oikeudellisena apu- na toimivien on täytettävä tehtävänsä luonteesta riippumatta.31 Usein osi- tustahojen asiamiehinä tai avustajina toimivat perheoikeuteen erikoistuneet asianajajat.

31 Oikeudellisen perustutkinnon suorittaneiden lisäksi asianosaisen avustajana saavat tuomioistuimessa toimia tietyt läheiset sukulaiset. Ks. asianosaisten edustajista ja avusta- jista sekä heidän kelpoisuusvaatimuksistaan tarkemmin Lappalainen 2003, 323 ss.

Lähes kaikilla tutkimusaineistoon kuuluneiden moiteprosessien osapuo- lilla oli varsinaisen oikeuskäsittelyn aikana oikeudellinen avustaja tai asia- mies. Kantajan ja vastaajan oikeudellisena apuna toimivien asiantuntijoi- den jakauma on esitetty oheisessa kuviossa.

kantaja

71 %

7 % 20 % 2 %

vastaaja

71 %

15 %

15 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

asianajaja julkinen oikeusavustaja muu lakimies ei oik.apua

Kuvio 29 Kantajan ja vastaajan avustajat prosessissa (n=55)

Kuten kuviosta 29 voidaan havaita, jokaisella moiteprosessin vastaajalla oli oikeuskäsittelyn aikana apunaan oikeudellinen asiantuntija. Kantajistakin ilman oikeudellista apua prosessasi ainoastaan yksi. Valtaosalla osapuolista oli apunaan asianajaja. Asianajotutkinnon suorittaneen apuun oli molem- mista osapuolista turvautunut lähes kolme neljännestä. Julkista oikeusavus- tajaa käytti kantajista noin joka neljästoista ja vastaajista vastaavasti noin joka seitsemäs. Muun lakimiehen prosessiapuun luotti kantajista viidennes ja vastaajista seitsemännes.

Asianajajien suuri osuus näkyy myös tarkasteltaessa osapuolten oikeu- dellista apua kokonaisuutena. Yli puolessa tutkimustapauksista molemmat osapuolet olivat turvautuneet nimenomaan asianajajan apuun. Merkille pantavaa on myös se, ettei moitetapausten joukossa ollut yhtään tilannetta, joissa sekä kantaja että vastaaja olisivat kääntyneet julkiseen oikeusavusta- jan puoleen.32 Siinä viidenneksessä tapauksista, jossa toisella osapuolella oli avustajanaan julkinen oikeusavustaja, oli toinen osapuoli turvautunut yhtä usein sekä asianajajaan että muuhun lakimieheen. Samoin viidennek- sessä tapauksista toinen osapuoli käytti asianajajaa toisen luottaessa muun lakimiehen apuun.

Osituksen moitteeseen liittyvä prosessaaminen saattaa usein olla henki- sesti raskasta ja oikeudellisen asiantuntemuksen tarve tuntuu korostuvan. Arviota tukee osaltaan ainakin se, että osituksen moitetta koskevissa pro- sesseissa käytettiin oikeudellista asiantuntija-apua suhteellisesti useammin, kuin käräjäoikeuksissa vuonna 2004 käsitellyissä riita-asioissa yleensä.

32 Tämän voidaan kuitenkin olettaa johtuvan ainakin osaltaan siitä, että yhden osapuolen käännyttyä oikeusaputoimiston puoleen sama toimisto ei enää voi avustaa toista osapuol- ta, vaan antanee osituksen yksityiselle asianajajalle.

Tämä voidaan havaita, kun verrataan moitekanteiden tutkimusaineistosta saatavia tuloksia tuoreeseen tutkimukseen, jossa käytettiin aineistona 332 Suomen käräjäoikeuksissa vuonna 2004 ratkaistua riita-asiaa. 33 Näistä ta- pauksista kantaja prosessasi maallikkona itse noin viidessä prosentissa ja vastaaja puolestaan noin kymmenessä prosentissa riita-asioista, kun vas- taavat luvut moiteprosesseissa olivat aiemmin mainitut yksi kantaja ja nolla vastaajaa. Voidaan siis todeta, että vaikka puhtaasti ositukseen ja siihen liittyvään käräjöintiin kuuluvat seikat eivät yleensä olekaan oikeusturvava- kuutusten kattavuusalueen piirissä34, koetaan oikeudellinen apu osituksen moitetilanteessa kuitenkin tarpeelliseksi.35

Oikeudellisen asiantuntija-avun käyttäminen ei yleensä rajoitu pelkäs- tään itse prosessaamiseen, vaan apua käytetään jo oikeuskäsittelyä edeltä- vissä vaiheissa. Myös tutkimusaineistoon kuuluvissa tapauksissa suurin osa molemmista osapuolista turvautui asiantuntija-apuun jo osituksen ensivai- heesta lähtien. Noin neljällä viidenneksellä kantajista ja yli 90 prosentilla vastaajista oli oikeudellinen avustaja osituksessa. Jo tällöin avustajana toi- mi useimmiten asianajaja. Kanteen tai vastineen laatimisvaiheessa avustaja oli jo lähes kaikilla eli ainoastaan muutama prosentti sekä kantajista että vastaajista hoiti oikeudenkäyntikirjelmän laatimisen itse.

8.2 Oikeudenkäyntikulut

Kun asianosaiset päätyvät ratkaisemaan ositukseen liittyvän riitansa tuo- mioistuimessa, on luonnollista, että tästä aiheutuu heille kuluja. Kaikkia niitä ositusprosessista aiheutuvia rahallisia menoja, jotka liittyvät suoraan kanteesta johtuviin toimenpiteisiin, kutsutaan oikeudenkäyntikuluiksi. Nä- mä kulut voidaan jaotella oikeudenkäyntimaksuihin, joita valtio perii kor- vauksena oikeuslaitoksen palvelujen käyttämisestä, sekä toisaalta varsinai- siin asianosaiskuluihin, jotka käytännössä koostuvat lähinnä asianosaisen käyttämän oikeudellisen avun kustannuksista. Avustajan tai asiamiehen

33 Ks. tutkimuksesta Ervasti 2005: Riidat käräjäoikeuksissa, 44−45.

34 Vakuutusyhtiöiden keskusliitto on ottanut yksityishenkilön oikeusturvavakuutusta koskevissa ohjeissaan kannan, jonka mukaan parisuhteen päättämistä koskevat varalli- suusriidat eivät lähtökohtaisesti kuulu korvattavien vakuutustapahtumien piiriin. Ks. lähemmin xxx.xxxxx.xx.

35 Perheeseen liittyvät asiat koetaan ilmeisesti usein erityisen merkitykselliseksi elämän- alueeksi. Tämän johdosta oikeudellisia ongelmia kohtaavat osapuolet haluavat asian- tuntija-apua tilanteesta selviämiseen − tulotasostaan ja varallisuudestaan riippumatta. Tätä tukee osaltaan oikeusapu-uudistuksen vaikutuksia koskevan tutkimuksen yhteydes- sä esitetty tilastotieto, jonka mukaan lähes puolet oikeusaputoimistoissa käsiteltävistä asioista liittyy perheeseen tai perintöön liittyviin kysymyksiin. Ks. Xxxxxxx & Xxxxxxxx 2004, 33.

palkkiot muodostavatkin yleensä valtaosan kaikista oikeuskäsittelyyn liit- tyvistä kuluista.36

Oikeudenkäyntikulujen kattamisen lähtökohtana on se, että asianosainen vastaa itse hänelle oikeudenkäynnistä aiheutuneista kuluista. Oikeuden- käyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevien säännösten mukaan pää- sääntönä on kuitenkin se, että oikeuskäsittelyn voittaneella osapuolella on oikeus saada hävinnyt osapuoli korvaamaan oikeudenkäyntikulunsa.37 Täl- löinkään kuluja ei kuitenkaan tuomita korvattavaksi automaattisesti, vaan asianosaisen on sitä erikseen vaadittava.38 On myös mahdollista, että osa- puolet vastaavat itse kokonaan tai osaksi oikeudenkäyntikuluistaan. Näin voi asianlaita olla esimerkiksi niin sanotuissa ”tasapeleissä”, jolloin mo- lemmat osapuolet voittavat jutun osittain.

Sellaisissa ”erityistilanteissa”, joissa oikeusprosessi päättyy muuhun kuin tuomioistuimen antamaan hylkäävään tai hyväksyvään tuomioon, myös oikeudenkäyntikulut määräytyvät tavanomaisesta poikkeavin tavoin. Mikäli osapuolet päätyvät asiassa tuomioistuimen vahvistamaan sovintoon, vastaavat he yleensä itse omista oikeudenkäyntikuluistaan, tai sopivat kulu- jen jakamisesta osana saavuttamaansa sovintoratkaisua.39 Mikäli kanne jätetään tutkimatta ja kantaja samalla ikään kuin häviää juttunsa, on hän velvoitettu korvaamaan vastaajaksi haastetun osapuolen oikeudenkäyntiku- lut. Jos kanne puolestaan raukeaa tai jää sillensä kanteen peruuttamisen johdosta, on raukeamisseuraamuksen aiheuttanut niin ikään velvollinen vastapuolen kulujen korvaamiseen.40

Tutkimusaineiston ositustapauksista valtaosassa esitettiin oikeudenkäyn- tikulujen korvaamiseen liittyviä vaatimuksia. Kantajista yli 90 prosenttia ja vastaajistakin yli 80 prosenttia vaati kulujensa korvaamista.41

36 Lappalainen 2003, 629−630.

37 Korvausvastuu koskee oikeudenkäymiskaaren mukaan kuitenkin ainoastaan ”tarpeelli- sista toimenpiteistä johtuvia kohtuullisia oikeudenkäyntikuluja” OK 21:1. Korvauksia voidaan myös alentaa tai jopa poistaa tapauksen oikeudellisen epäselvyyden tai kohtuut- tomuuden johdosta. Vuoden 1993 yhteydessä muutettu kulukorvausta koskeva sääntely johti käytännössä niin ankaraan kuluvastuuseen, että sitä lievennettiin vuonna 1999 ny- kyiseen muotoonsa. Ks. kulukorvausten lieventämisestä tarkemmin Ervasti 2005, 70.

38 Lappalainen 2003, 658. Erillinen vaatimisvelvollisuus koskee myös mahdollista vii- västyskorkoa.

39 Mikäli osapuolet pääsevät sovintoratkaisuun ositusta koskevista seikoista, mutta eivät oikeudenkäyntikuluista, on pidetty mahdollisena että asianosaiset saattavat asiansa tuo- mioistuimen ratkaistavaksi ainoastaan oikeudenkäyntikuluja koskevilta osiltaan.

40 Lappalainen 2003, 641−642.

41 Tutkimustulos vastaa suhteellisesti suurin piirtein niitä tuloksia, joka aiemmassa tut- kimuksessa saatiin oikeudenkäyntikulujen korvausvaatimuksiin liittyen. Vuonna 2004 ratkaistusta 332 riita-asiasta kantaja vaati kulujensa korvaamista 93 prosentissa ja vastaa- ja 88 prosentissa tapauksista. Ks. Ervasti 2005, 61.

Taulukko 5 Kulukorvausten vaatiminen osituksen moitteissa (n=61)

Molemmat vaativat 87 %	Vain kantaja vaatii 10 %
Vain vastaaja vaatii 0 %	Kumpikaan ei vaadi 3 %

Kuten taulukosta 5 voidaan havaita, sekä kantaja että vastaaja esittivät ku- luvaatimuksen lähemmäs 90 prosentissa kaikista moitetapauksista. Joka kymmenennessä tapauksessa ainoastaan kantaja esitti kuluvaatimuksen. Kokonaan kulukorvauksia jätettiin vaatimatta muutamassa prosentissa ta- pauksista. Moitetapausten joukosta ei sen sijaan löytynyt yhtään tapausta, joissa kuluvaatimuksen esittäjänä olisi ollut yksin vastaaja.

Oikeuskäsittelyyn kuluneiden prosessikustannusten euromääräinen arvo vaihteli vajaan 300 ja reilun 17 000 euron välillä. Kantajan kuluvaatimus- ten mediaani oli noin 4 700 euroa ja vastaajan puolestaan 3 800 euroa. Kantajan ja vastaajan kuluvaatimusten arvomääräinen jakauma on nähtä- vissä oheisesta kuviosta 30.

29 %

26 %

26 %

19 %

27 %

41 %

24 %

8 %

kantaja

vastaaja

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

Maks. 2000 euroa 2001 - 5000 euroa 5001 - 10 000 euroa yli 10 000 euroa

Kuvio 30 Kantajan ja vastaajan esittämät kuluvaatimukset (kantaja n=31, vastaaja n=37)

Valtaosa sekä kantajan että vastaajan kuluvaatimuksista oli euromääräiseltä arvoltaan maksimissaan 5 000 euroa. Kantajista runsaan puolen ja vastaa- jista jopa kahden kolmasosan prosessikulut sijoittuivat kokonaismäärältään 5 000 euron alapuolelle. Toisaalta varsinkin kantajien joukosta löytyi suh- teellisen paljon myös niitä, joiden kulut ylittivät 10 000 euroa. Kantajista jopa viidenneksen prosessauskulut ylittivät tämän summan. Vastaajien kohdalla yli 10 000 euron oikeudenkäyntikulut oli joka kahdennellatoista.

Hieman yllättävänä voidaan pitää sitä, että kantajan ja vastaajan samasta oikeuskäsittelystä aiheutuneet prosessauskulut poikkesivat usein selvästi toisistaan. Tämän voi havaita tarkastelemalla kantajan ja vastaajan oikeu- denkäyntikulujen erojen jakaumaa.

8 %

32 %

24 %

36 %

0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 %

maks. 1000 euroa 1001 - 2000 euroa 2001 - 5000 euroa yli 5000 euroa

Kuvio 31 Kantajan ja vastaajan oikeudenkäyntikulujen ero (n=25)42

Runsaassa kolmasosassa tapauksista kantajan ja vastaajan oikeudenkäynti- kulut poikkesivat toisistaan alle 1 000 euroa. Toisaalta kolmasosa tapauk- sista oli niin ikään sellaisia, joissa osapuolten prosessikustannusten ero oli 2 000 ja 5 000 euron välillä.

Oikeudenkäyntikuluissa esiintyneet erot eivät tuntuneet olevan yhtey- dessä siihen, kuka osapuolia edusti prosessissa. Toisin sanoen oikeuden- käyntikuluissa olevat erot eivät olleet suhteellisesti suuremmat esimerkiksi silloin, kun toista osapuolta edusti asianajaja ja toista julkinen oikeusavus- taja.43 Päinvastoin suurimmat kustannuserot löytyivät nimenomaan niistä tapauksista, joissa molempia osapuolia edusti asianajaja.

Tuomioistuin tekee oikeudenkäyntikulujen kuluratkaisun varsinaisesta pääasiasta antamansa tuomion yhteydessä. Erillisenä asiana kulukysymys joudutaan ratkaisemaan vain silloin, kun pääasiaa koskevassa kanteessa tehdään sovinto ilman kulukysymyksen ratkeamista. Kulukysymys on sikä- li dispositiivinen, ettei tuomioistuin voi tuomita korvauksia enempää kuin niitä on vaadittu, vaikka voittaneen osapuolen kuluvaatimus huomattaisiin selvästi alimitoitetuksi.44

Tutkimusaineistossa kulukorvauksia tuomittiin hieman alle puolessa tie- dossa olevista tapauksista. Molemmat osapuolet vastasivat siis itse kuluis- taan jopa yli puolessa kaikista tapauksista. Kolmessa tapauksessa neljästä kulukorvausten maksajana oli kantaja. Vastaaja joutui näin ollen kuluvas- tuuseen noin joka neljännessä tapauksessa.

42 Tarkastelun yhteydessä on huomattava, että sekä kantajan että vastaajan vaatimien oikeudenkäyntikulujen euromääräinen arvo on selvitettävissä ainoastaan 25 tutkimus- tapauksesta. Tämä vastaa noin kahta viidennestä tutkimusaineistoon kuuluvista moiteta- pauksista. Tämän johdosta tarkastelun tuloksiin on syytä suhtautua tietyllä varauksella.

43 Tässä tutkimuksessa osapuolten oikeudenkäyntikulut on määritelty sen mukaan, pal- jonko avustajan kuluihin ja palkkioihin on todellisuudessa kulunut rahaa riippumatta siitä, kuka kustannukset lopulta maksaa. Näin ollen osapuolten prosessikustannukset on merkitty täyteen määräänsä, vaikka osa kustannuksista jäisikin osapuolen saaman oi- keusavun johdosta valtion maksettavaksi.

44 Lappalainen 2003, 659.

Kulukorvausten jakautuminen riippui olennaisesti moiteprosessin loppu- tuloksesta. Tapauksista, joissa kulukorvausten maksajana oli kantaja, yli viisi tapausta kuudesta oli päättynyt kanteen kokonaisvaltaiseen hylkäämi- seen. Vastaajan ollessa maksajana kanne puolestaan oli hyväksytty koko- naan tai osittain viidessä kuudesosassa tapauksista. Osapuolten vastatessa itse omista prosessikustannuksistaan oikeuskäsittelyn lopputuloksena oli useimmiten sovinto − noin neljässä tapauksessa viidestä. Tarkasteltaessa asiaa toisin päin voidaan todeta, että kaikissa niissä tapauksissa, joissa kan- taja voitti juttunsa kokonaisuudessaan, vastaaja myös velvoitettiin korvaa- maan hänen oikeudenkäyntikulunsa. Sen sijaan osavoittotapauksissa xxx- xxxxxx tuomittiin kantajalle ainoastaan kolmanneksessa tapauksista. Sovin- toon päättyneissä tapauksissa osapuolet maksoivat omat kulunsa yli yhdek- sässä tapauksessa kymmenestä.

Tuomittujen kulukorvausten määrä vaihteli vajaasta 1 000 eurosta rei- luun 11 000 euroon korvaussumman mediaanin ollessa noin 4 400 euroa. Tuomitut oikeudenkäyntikulut seurailivat melko tarkasti kuluvaatimuksissa esitettyjä suhteita. Noin viidennes tuomituista korvauksista oli määrältään maksimissaan 2 000 euroa ja kaksi viidennestä 2 000 ja 5 000 euron välis-

sä. 5 000 ja 10 000 euron väliin korvauksista sijoittui reilu neljännes. Näis- tä kahdessa tapauksessa tuomittujen kulukorvausten määrä oli tasan 10 000 euroa; summaan oli päädytty kohtuullistamalla voittaneen osapuolen oi- keudenkäyntikuluja jossain määrin alaspäin. Yli 10 000 euron korvaus oli tuomittu vajaassa 10 prosentissa tapauksista.

IV YHTEENVETO

1 Avioehtosopimukset

Avioehtosopimus ei enää ole poikkeuksellinen sopimusilmiö. Yhä useampi aviopari haluaa poiketa avioliittolain pääsääntöisestä omaisuuksien puolit- tamisperiaatteesta avioliiton päätyttyä. Nykyisin joka neljäs avioituva pari solmii avioehdon, kun esimerkiksi 1970-luvulla näin toimi joka kahdeksas ja 1990-luvulla joka viides pari.

Valtaosa avioehdoista on niin sanottuja totaalisopimuksia eli sellaisia, joissa suljetaan avio-oikeus kokonaan pois molemmilta puolisoilta. Avio- ehtojen monimuotoisuus on kuitenkin yleistymässä. Perinteisten totaaliso- pimusten osuus avioehdoista on pienentynyt ja osittaisten avioehtojen osuus on vastaavasti kasvanut noin kuudenneksen viimeisen vuosikymme- nen kuluessa. Nykyisin noin kaksi kolmannesta avioehdoista on totaaliso- pimuksia ja noin kolmannes osittaisia sopimuksia.

Jatkuvasti lisääntyvät osittaiset avioehdot muodostavat sopimustyyppinä erittäin heterogeenisen ryhmän. Perinteisten esinekohtaisten ja saantotapa- kohtaisten (perintö, lahja, testamentti) rajoitusten rinnalla avioehto voi si- sältää esimerkiksi määräosaisen tai aikaan sidotun rajoituksen. Myös sopi- mukseen liitettävät ehdot ovat yleistyneet. Esimerkiksi tiettyyn ositusperus- teeseen – eli joko avioeroon tai puolison kuolemaan − sidottujen avioehto- jen määrä on lisääntynyt huimasti. Kun ositusperusteisten ehtojen osuus sopimuksista on aiemmissa tutkimuksissa ollut parin prosentin luokkaa, kattoi ositusperustemääräys vuoden 2005 tutkimusaineistosta jopa viiden- neksen. Syynä tähän on mitä ilmeisimmin ositusperusteisten avioehtosopi- musten hyväksyttävyydestä annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös vuodelta 2000.

Avio-oikeuden palauttavia avioehtosopimuksia tehdään edelleen suh- teellisen vakiintuneesti. Ne edustavat kymmenen vuoden takaisten tutki- mustulosten mukaisesti edelleen vajaata viittä prosenttia kaikista solmituis- ta sopimuksista. Avio-oikeuden palauttava sopimus on pääasiassa pitkään aviossa olleiden puolisoiden suosiossa. Valtaosa tutkimusaineiston sopi- muksista solmittiin eläkeiän lähestyessä ja yli 20 vuotta edellisen sopimuk- sen solmimisen jälkeen.

Valtaosa solmittavista avioehtosopimuksista sisältää surrogaattia – eli omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta − koskevan määräyksen. Noin kaksi kolmannesta tutkimusaineiston puolisoista liitti sopimukseensa omaisuu- den surrogaattia koskevan lausekkeen, vaikka omaisuuden sijaan tuleva omaisuus on jo avioliittolain perusteella samanlaatuista alkuperäisen omai- suuden kanssa. Surrogaattimääräyksiä sisältyi myös – ja eritoten – oikeu- dellisten asiantuntijoiden laatimiin sopimuksiin.

Suurin osa avioehtosopimuksista sisälsi myös omaisuuden tuottoa kos- kevan määräyksen. Tutkimusaineistossa tuottoa koskevat määräykset olivat kuitenkin hieman yllättäen yleisimpiä nimenomaan totaalisopimuksissa, joissa myös avio-oikeuden ulkopuolisen omaisuuden tuotto katsotaan läh- tökohtaisesti avio-oikeuden ulkopuoliseksi. Sen sijaan osittaisissa sopi- muksissa, joiden tuotto puolestaan kuuluu ilman erillistä määräystä lähtö- kohtaisesti aivo-oikeuden piiriin, tuottomääräys oli huomattavasti harvinai- sempi. Yli kolmannes toisen puolison omaisuuden osittain poissulkevista sopimuksista oli sellaisia, joista tuottomääräys puuttui.

Tutkimustulosten valossa avioehtosopimuksia solmivien puolisoiden taustoilla saattaa olla vaikutusta sopimuksen solmimiseen. Olennaisimmin taustatekijät tuntuvat vaikuttavan nimenomaan siihen, millaiseen sopimus- tyyppiin avioehtoa solmivat puolisot päätyvät. Esimerkiksi ulkomaalaisen puolison kanssa avioituneet suomalaiset solmivat tutkimusaineiston avio- ehdoissa totaalisopimuksia lähes viidenneksen useammin kuin suomalaiset pariskunnat. Yrittäjinä toimivat puolisot puolestaan tuntuivat suosivan so- pimuksia, jotka mahdollistavat yritysvarallisuuden erottamisen muusta omaisuudesta tai muun omaisuuden suojaamisen riskialttiilta yritystoimin- nalta.

Avioehtosopimus on muodon puolesta tarkkaan säännelty. Tutkimusai- neistossa sopimusten muotovaatimukset täyttyivät lähes poikkeuksetta. Asiaan on osaltaan saattanut vaikuttaa avioehtosopimuksen rekisteröinnin siirtäminen alioikeuksilta maistraattien tehtäväksi sekä uuden avioehtojen rekisteröintiä koskevan lain voimaantulo. Aineistosta löytyi runsaasti viit- teitä siitä, että avioehtosopimuksen vastaanottavat maistraatit suorittavat ennen rekisteröintiä myös sopimuksen muotovaatimusten täyttymiseen liit- tyvän tarkastuksen. Siitä, toteutuuko käytäntö koko maan laajuisesti ja kohdellaanko siis avioehdon laativia puolisoita näiltä osin maistraateissa tasavertaisesti, ei tämän tutkimuksen perusteella kuitenkaan ole mahdollis- ta esittää arvioita. Toisaalta tutkimusaineisto osoittaa, että vuosittain maas- samme rekisteröidään myös useita sisällöltään ja näin ollen myös oikeus- vaikutuksiltaan erittäin epäselviä avioehtosopimuksia.

Avioehtosopimuksen laatimiseen suomalaiset ryhtyvät yhä useimmiten itse. Yli puolet aineiston sopimuksista oli puolisoiden itsensä laatimia. Oi-

keudellista asiantuntemusta käytettäessä turvaudutaan useimmiten asian- ajajan apuun. Oikeusaputoimistossa avioehtosopimuksensa laadituttaa hy- vin harva. Sopimukset rekisteröidään melko pian solmimisen jälkeen. Tut- kimusaineiston sopimuksista lähes 90 prosenttia oli rekisteröity kuukauden sisällä laatimispäivästä.

Kaiken kaikkiaan avioehtoaineistosta voidaan tehdä joitain kokoavia päätelmiä. Avioehdot ovat yleistyneet voimakkaasti viime vuosien aikana. Osittaisten avioehtojen yleistyminen on erityisen merkille pantavaa. Osit- taisten sopimusten yleistyminen ja toisaalta niiden sisältö taas osoittavat, että etenkin ennen avioliittoa omistettu sekä perintönä, lahjana ja testamen- tilla saatu omaisuus halutaan aiempaa yleisemmin rajata täsmällisesti avio- oikeuden ulkopuolelle. Erilaisten avioehtosopimuksiin liitettävien ehtojen yleistymisen pohjalta voidaan tehdä päätelmä, että avioliittolain puolitta- misperiaatteen nojalla tapahtuvalta omaisuuden jaolta halutaan suojautua aiempaa yleisemmin ja täsmällisemmin etenkin mahdollisen avioeron va- ralta. Osittaisten avioehtojen ja toisaalta sopimuksiin liitettävien ehtojen yleistyminen, toisin sanoen sopimusten sisällön monimutkaistuminen, saat- taa puolestaan aiheuttaa ongelmia haluttujen oikeusvaikutusten toteutumi- sen näkökulmasta.

2 Osituksen moitteet

Osituksen moitteita koskevat tutkimustulokset kertovat oikeuskäsittelyyn asti päätyneiden ositusten harvinaisuudesta. Tilastojen mukaan ositusten moitekanteista johtuvien oikeuskäsittelyjen vuosittainen määrä vastaa ai- noastaan noin puolta prosenttia vuosittain ajankohtaistuvista avioero- osituksista ja noin kymmentä prosenttia annetuista pesänjakajamääräyksis- tä. Suurin osa osituksista onkin osapuolten väliseen sopimukseen perustu- via. Pesänjakajajohtoisia toimitusosituksia osituksista on ainoastaan murto- osa.

Oikeuskäsittelyyn asti päätyvissä osituksissa sopimus- ja toimitusositus- ten suhde on kuitenkin luonnollisesti päinvastainen. Jopa neljä viidestä tut- kimusaineiston moitekanteesta perustui pesänjakajan toimittamaan osituk- seen. Toimitusositusten korkeaan määrään vaikuttaa esimerkiksi se, että sopimusositukseen perustuvan moitekanteen nostamisen edellytykset ovat selvästi toimitusosituksen moittimista tiukemmat.

Valtaosa moitekanteiden taustalla olevista osituksista on avioeroperus- teisia. Näin ollen osituksen moitejutuissa osapuolina ovat useimmiten enti- set puolisot. Xxxxxx puolison kuolemaan perustui vuoden 2004 tutkimusai-

neiston moitteista ainoastaan kahdeksasosa ja edesmenneen puolison oi- keudenomistajia oikeusprosessin toisena osapuolena oli alle kuudesosassa tapauksista.

Tutkimusaineiston moitekanteet luovat kuvan siitä, että osituksen sovit- teluvaatimukset ovat moiteprosessiin asti päätyneiden ositusten arkipäivää. Lähes puolessa tutkimusaineistoon kuuluvista kanteista oli esitetty osituk- sen sovitteluun liittyvä vaatimus jo pesänjakajan suorittaman ositusvaiheen aikana. Sovittelua ei kuitenkaan oltu toteutettu kuin kolmasosassa niistä tapauksista, joissa sitä oli alun perin vaadittu. Itse moitekanteissa sovitte- luun liittyviä vaatimuksia esitettiin yli puolessa tapauksista.

Tutkimusaineistosta saatavat sovittelutiedot kertovat osaltaan myös osi- tukseen liittyvien varallisuuskysymysten sukupuolittumisesta. Kun sovitte- luvaatimuksen esittävänä kantajana oli mies, oli sovitteluun liittyvän vaa- timuksen tavoitteena miehen avio-oikeuden alaisen omaisuuden saattami- nen pois entisen vaimon ulottuvilta. Kun sovittelua puolestaan vaati nai- nen, oli sovitteluvaatimuksen tavoitteena sitä vastoin sovittelun supistami- nen ja vastaajan omaisuuden palauttaminen avio-oikeuden alaiseksi.

Tutkimuksen mukaan yritysvarallisuuden arvostamiseen liittyvät ongel- mat ovat yleisiä osituksen moitekanteisiin johtaneiden tapausten joukossa. Viidenneksessä tutkimuksen moitekanteista esitettiin yritysvarallisuuden arvoon liittyviä vaatimuksia ja viisi kuudesosaa niistä koski kantajana toi- mivan yrittäjän yritysvarallisuuden arvon laskemista. Myös yritysvaralli- suuteen liittyvät seikat nostavat osaltaan esiin kysymyksen ositukseen liit- tyvien varallisuuskysymysten sukupuolittumisesta. Yritystoimintaa harjoit- tavista osituksen moitekanteen vireille panneista lähes yhdeksän kymme- nestä oli miehiä.

Moitekanteissa esitetään myös useita muita laadullisia vaatimuksia. Ir- taimeen omaisuuteen kohdistuvat vaatimukset keskittyvät yleensä koti- irtainta arvokkaamman omaisuuden laajuuden ja arvon määrittämiseen. Tutkimusaineiston tapauksissa irtaimeen liittyviä vaatimuksia esitettiin noin viidenneksessä tapauksista. Kiinteää omaisuutta koskevat vaatimukset sen sijaan vaikuttaisivat olevan hieman yleisempiä; tutkimusaineistossa kiinteän omaisuuden arvon muutosta vaadittiin reilussa neljänneksessä kanteista.

Tasingonmaksulla ja siihen liittyvillä vaatimuksilla on olennaisen tärkeä rooli useimmissa osituksen moitekanteissa; liittyyhän valtaosa kantajien laadullisista vaatimuksista joko suoraan tai epäsuorasti pyrkimykseen ta- singonmaksuvelvoitteen muuttamiseksi. Aineiston perusteella valtaosassa moiteprosessiin päätyvistä osituksista maksetaan tasinkoa. Tutkimusaineis- ton moitekanteista tasinkoa oli maksettu kuudessa tapauksessa seitsemästä. Xxxxxxxx tasingonmaksuvelvoitteen pienentämistä koskevan vaatimuksen

esittää useimmiten mies. Xxxxxxxx ollessa nainen kanne kohdistuu puoles- taan pääosin vastaajan tasingonmaksuvelvoitteen nostamiseen.

Osituksen moitejutuissa olennaisena tekijänä on myös kanteen kohteena olevan omaisuuden arvo eli se rahallinen intressi, jonka ”voittamiseen” kanteen nostamisella pyritään. Yli viidessä kuudesosassa tutkimusaineiston tapauksista kannevaatimus ylitti kokonaisarvoltaan 10 000 euroa. Vaati- mukset olivat suhteellisen merkittäviä osituksen osapuolina olevien puo- lisoiden kokonaisvarallisuuteen nähden.

Osituksen moite ei aina pääty ”perinteiseen” eli kanteen hylkäävään tai hyväksyvään tuomioon. Päinvastoin valtaosa kanteista saatetaan ratkaista ilman varsinaisen tuomion antamista. Tutkimusaineiston tapauksista varsi- naisella tuomiolla ratkaistiin tapauksista alle puolet. Tällöin tuomio oli yleensä kantajan kannalta kielteinen; noin kaksi kolmasosaa tuomiolla rat- kaistuista moitekanteista päätyi kokonaisuudessaan hylkäävään tuomioon. Sovittelun avulla ratkaistaan varsin suuri osa oikeuskäsittelyynkin asti pää- tyneistä ositusriidoista. Tutkimusaineiston tapauksista jopa kaksi viiden- nestä oli ratkaistu tuomioistuimen vahvistamalla sovinnolla.

Osituksen moiteprosessin osapuolet käyttävät lähes poikkeuksetta oi- keudellista apua prosessin aikana. Avustajana toimii useimmiten asianaja- ja. Tutkimusaineistossa ilman oikeudellista apua prosessasi ainoastaan yksi kantaja ja asianajajaan luotti yli puolessa tapauksista kumpikin osapuoli.

Yhden vuoden alioikeuskäytännön tarkastelun pohjalta voidaan osituk- sen moite-asioista tehdä joitain tiivistettyjä johtopäätöksiä. Vaikkakin ai- neisto kattaa kolmea tapausta lukuun ottamatta kaikki Suomen alioikeuk- sissa vuonna 2004 ratkaistut moitekanteet, aineiston lukumääräisesti pienen koon vuoksi tulkintoihin on kuitenkin hyvä suhtautua tietyllä varauksella. Kaiken kaikkiaan näyttäisi kuitenkin siltä, että tuomioistuinkäsittelyyn edenneet ositukset päättyvät suhteellisen usein sovintoon. Toisaalta ositus- riita etenee pääkäsittelyyn selvästi useammin kuin riita-asiat keskimäärin. Ositusriidoissa oikeudelliseen asiantuntija-apuun turvaudutaan melkeinpä poikkeuksetta, siis selvästi yleisemmin kuin riita-asioissa keskimäärin. Oi- keusprosessin aloittamisen taustalla on useimmiten tyytymättömyys avio- liittolain pääsäännön eli omaisuuden puolittamisperiaatteen pohjalta mää- räytyvään tasingonmaksuvelvollisuuden laajuuteen. Kantajat vaativat useimmiten tasingonmaksuvelvoitteen supistamista ja vastaajat sen laajen- tamista. Oikeusprosessin panee vireille tyypillisesti noin 50-vuotias, usein yritystoimintaa harjoittava mies. Vastapuolena on useimmiten suurin piir- tein samanikäinen palkansaajana työskentelevä nainen. Ositusta koskevaan oikeudenkäyntiin ryhdytään − ja siinä edetään usein edelleen myös seuraa- vaan oikeusasteeseen − vaikka intressin rahallinen arvo saattaa olla suh- teellisen pieni. Näin toimitaan huolimatta siitä, että esimerkiksi oikeustur-

vavakuutus ei pääsääntöisesti korvaa tämän tyyppisestä asiasta johtuvia oikeudenkäyntikuluja.

LÄHTEET

Xxxxxx, X. 1978. Aviovarallisuusjärjestelmät. Juridica. Helsinki.

Xxxxxx, X. 2005. Onko avio-oikeus aikansa elänyt? Defensor legis 2005: 203−212.

Xxxxxx, X. & Xxxxx, X. 1988. Avioliittolain muutetut säännökset. A-tieto Oy.

Tampere.

Xxxxxx, X. & Xxxxx, X. 1992. Suomen avioliitto-oikeus. 3. uudistettu painos.

Lakimiesliiton kustannus. Helsinki.

Xxxxxx, X. & Xxxxxx, U. 1994. Avioliitto, perintö ja testamentti. Lakimiesliiton kustannus. Helsinki.

Xxxxxx, X. & Xxxxxx, U. 2002. Perhevarallisuusoikeus. Kauppakaari. Helsinki. Xxxxx, X. 2003. Nordisk äktenskapsrätt. En jämförande studie av dansk, finsk,

isländsk, norsk och svensk rätt med diskussion av reformbehov och harmoniseringsmöjligheter. Nord 2003:2. Pohjoismaiden ministerineuvos- to, 2003.

Xxxxxxx, X. 2005. Riidat käräjäoikeuksissa. Empiirinen tutkimus riita-asioista ja oikeudenkäyntikuluista. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 217.

Xxxx, X. 1992. Avioehtosopimus. Lakimies 1992: 555−565.

Xxxxxxxx, X. 1997. Perhesuhteet ja lainsäädäntö. 2. uudistettu painos. Turun yli- opiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Yksityisoikeuden sarja A:112.

Xxxxxxxx, X. 2004. Lainvalmistelussa huomioon olevat olot. Helsingin Sanomat 30.8.2004.

Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi avioliittolain sekä siihen liittyvien lakien muuttamisesta. HE 62/1986 vp.

Xxxxx, X. 1991. Omistuskysymyksistä yhteisen kotitalouden purkautuessa. Teoksessa: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 30 vuotta: 91−100.

Xxxxx, X. 1995. Kan i ett äktenskapsförord intas villkor eller bestämmas att giftorätten gäller en bråkdel av egendomen? Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen I Finland 1995: 228−244.

Xxxxx, X. 1996. Perheoikeus − nykynäkymiä ja tulevaisuudenkuvia. Lakimies

//1996: 983−1002.

Xxxxxxxx, X. 1975. Lausunnot avioliittolakikomitean 1. mietinnöstä. Oikeusminis- teriön lainvalmisteluosaston julkaisu 3/1975.

Xxxxxxxx, X. & Xxxxxx, X. 2000. Uusperheitten vanhemmat ja lapset. Perheitten rakenne, toiminta ja talous. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 174.

Kangas, U. 1996. Perinnöt ja testamentit. Helsingin yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja 49. Helsinki.

Kangas, U. 1998. Kaikella on aikansa. Lakimies 6−7/1998:1079−1088. Komiteanmietintö 1972: A 21: Avioliittolakikomitean mietintö I. Helsinki. Komiteanmietintö 1976:29: Avioliittolakikomitean mietintö II. Helsinki.

Xxxxx, X. 2005. Avioehtosopimus Turussa ja Vakka-Suomessa vuosina 2003−2005. Turun Yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta 2005. Julkaise- maton tutkielma.

Xxxxxxxxxxx, X. 2003. Prosessioikeus. (toim.) WSLT. Helsinki.

Xxxxxxx, X. 1998. Avioehtosopimus ja taloudellinen turvallisuus. WSLT. Helsin- ki.

Xxxxxxx, X. 1999. Avioliittolaki nykykäsitysten tasolle. Vieraskynä, Helsingin Sanomat 31.10.1999.

Xxxxxxx, X. 2002. Aviovarallisuusjärjestelmän uudistamistarpeista. Defensor Legis 2002: 430−437.

Xxxxxxx, M. 2004a. Nykyinen avioliittolaki on aikansa elänyt. Vieraskynä, Hel- singin Sanomat 3.8.2004.

Xxxxxxx, X. 2004. Perhe-elämän oikeusoloista. Teoksessa: Xxxxxxx, X. (toim.) Oikeusolot 2004. Katsaus oikeudellisten instituutioiden toimintaan ja oi- keuden saatavuuteen. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 210.

Xxxxxxx, X. 2005. Tavoitteena ajanmukainen aviovarallisuusjärjestelmä? – Tuu- lahduksia sääntelyn takaa ja taustalle. Teoksessa: Xxxx, X. & Xxxxxxxx, X. (toim.) Oikeus – kulttuuria ja teoriaa. Juhlakirja Xxxxx Xxxxxxxxx. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Turku. s. 87−98.

Xxxxxxx, X. & Xxxxxxxx, X. 2004. Köyhäinavusta kansalaisoikeudeksi? Oikeus- apu-uudistuksen seurantatutkimuksen I osaraportti. Oikeuspoliittisen tutki- muslaitoksen julkaisuja 211.

Xxxx, X. 2001. Avioehtosopimus. Oikeustapauskommentti. Lakimies 2001: 345−357.

Xxxxxxx, X. 1994. Avioehtosopimusten solmimisesta ja rekisteröinnistä. Defen- sor Legis 1994 s. 443−456.

Oikeusministeriön hallinnonalan tulevaisuuskatsaus 2006. Oikeusministeriö. Oikeusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelma 2006–2009. Oikeusministeriö.

Pääministeri Xxxxx Xxxxxxxx hallituksen ohjelma 24.6.2003. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja.

Xxxxxxxx, X. 1944. Avioehdon laatimisesta. Defensor Legis 1944: 539−552. Xxxxxxxx, X. 1975. Avioliitto-oikeus. Viides lisätty painos. Suomalaisen laki-

miesyhdistyksen julkaisuja B-sarja: 30. Helsinki.

Xxxxxxxxx, X. 1984. Ositukseen vaikuttavat oikeustoimet. Teoksessa: Xxxxxxxx, Xxxx (toim.) Puolisoiden omaisuuden ositus ja jako. Juridica. Helsinki. s. 63−132.

Xxxxxxxxx, X. 1992. Avioliittolain muutokset. Neljäs uudistettu painos. Artikla Ry. Rovaniemi.

Xxxxxxxxx, X. 2005. Punnintaa, kokonaisharkintaa, katsomista – mihin unohtuu ositus? Alustus asianajajapäivillä 14.1.2005.

Saarnilehto A. 2002. Sopimusoikeuden perusteet. Lakimiesliiton kustannus. Hel- sinki.

SVT. Väestö 2005:10. Väestönmuutokset 2004.

Telaranta, K. A. 1957. Aviopuolisoiden välisistä sopimuksista. Lakimies 1957: 33−82.

Tilastokeskuksen Statfin-tilastotietokanta. Xxxx://xxxxxxx.xxxx.xx

Xxxxxxxx, X. 1995. Osituksen sovittelu avioeroon perustuvassa toimitusositukses- sa. Lakimiesliiton Kustannus.

OIKEUSPOLIITTINEN TUTKIMUSLAITOS LIITE 1

Helsinki 18.1.2006

Espoon maistraatille

Asia: Aviovarallisuusjärjestelmän toimivuutta koskeva tutkimus

Oikeusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 2006-2009 todetaan, että aviovarallisuutta koskeviin säännöksiin liittyvät mahdolliset muutostarpeet selvitetään ja tehdään tarvittaessa sitä koskevat lainsäädännön muutokset. Toimintasuunnitelma pohjautuu pääministeri Xxxxx Xxxxxxxx hallituksen ohjelmaan, joka sisältää selvityslupauksen avioliittolain varallisuussäännösten ajanmukaisuuden selvittämisestä. Oikeusministeriö on sopinut Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kanssa ao. teemaa koskevan tutkimushankkeen toteuttamisesta.

Keväällä 2005 käynnistyneessä hankkeessa kerätään useita erilaisia aineistoja järjestelmän toimivuuden kartoittamiseksi. Avioehtosopimuksia koskevan sopimuskäytännön kartoittamiseksi Suomen maistraateista kerätään tuoreimpia rekisteröityjä avioehtosopimuksia liitteineen. Avioehtosopimusten määrä on suhteutettu kussakin maistraatissa vuonna 2005 rekisteröityjen avioehtosopimusten määrään siten, että kokonaisotos vastaa 8,5 %:ia kaikista maassamme rekisteröidyistä avioehdoista.

Pyydämme teitä ystävällisesti kopioimaan ja lähettämään 51 viimeisintä joulukuun 30. päivään 2005 mennessä rekisteröityä avioehtosopimusta liitteineen.

Aineiston pyydämme lähettämään helmikuun 10. päivään mennessä osoitteella:

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos/aviovarallisuustutkimus PL 444, 00531 Helsinki

Tutkimusta koskeviin tiedusteluihin vastaa tutkimusavustaja Xxxxxxxxx Xxxxx: p. 010 366 5386

s-posti: xxxxxxxxx.xxxxx@xx.xx

Tutkimusavustaja Xxxxxxxxx Xxxxx voi tarvittaessa tulla maistraattiin auttamaan tutkimusmateriaalin kopioimisessa. Mikäli tarvitsette apua, pyydämme teitä ystävällisesti ottamaan yhteyttä em. henkilöön.

Kiitämme jo etukäteen avustanne ja pahoittelemme aineiston keruusta aiheutuvaa vaivaa.

Tutkimusjohtaja Xxxxxxxx Xxxxxxx

p. 010 366 5359, s-posti: xxxxxxxx.xxxxxxx@xx.xx

OIKEUSPOLIITTINEN TUTKIMUSLAITOS LIITE 2

Helsinki: 21.9.2005

Vaasan käräjäoikeudelle

Asia: Aviovarallisuusjärjestelmän toimivuutta koskeva tutkimus

Oikeusministeriön toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 2006-2009 todetaan, että aviovarallisuutta koskeviin säännöksiin liittyvät mahdolliset muutostarpeet selvitetään ja tehdään tarvittaessa sitä koskevat lainsäädännön muutokset. Toimintasuunnitelma pohjautuu pääministeri Xxxxx Xxxxxxxx hallituksen ohjelmaan, joka sisältää selvityslupauksen avioliittolain varallisuussäännösten ajanmukaisuuden selvittämisestä. Oikeusministeriö on sopinut Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kanssa ao. teemaa koskevan tutkimushankkeen toteuttamisesta.

Keväällä 2005 käynnistyneessä hankkeessa kerätään useita erilaisia aineistoja järjestelmän toimivuuden kartoittamiseksi. Alioikeuskäytännön selvittämiseksi Suomen käräjäoikeuksista kerätään asiakirjat kaikista vuonna 2004 ratkaistuista osituksen moitteita koskevista riita- asioista. Tilastokeskuksen tietokantojen mukaan Vaasan käräjäoikeudessa osituksen moitteita on ratkaistu vuonna 2004 yhteensä 2 tapausta (tilasto-koodi 0120).

Vaasan käräjäoikeutta pyydetään ystävällisesti lähettämään tutkimustarpeita varten kopiot seuraavista vuonna 2004 ratkaistuista, osituksen moitteita koskevista asiakirjoista:

1. Tuomio

2. Kaikki pöytäkirjat

3. Yhteenveto

4. Liitteet:

- haastehakemus

- vastineet ja muut kirjelmät

- kululaskut

Kopioita pyydetään 17 lokakuuta 2005 mennessä osoitteella: tutkimusjohtaja Xxxxxxxx Xxxxxxx Xxxxxxxxxxxxxxxxx tutkimuslaitos, PL 444, 00531 Helsinki

Pahoitellen aineiston keruuseen liittyvää vaivaa, kiittäen kontribuutiosta tutkimushankkeessa,

tutkimusjohtaja Xxxxxxxx Xxxxxxx

p. 010 366 5359, e-mail: xxxxxxxx.xxxxxxx@xx.xx

Xxxxxxxxx Xxxxx & Xxxxxxxx Xxxxxxx SUMMARY

National Research Institute Publication no. 223

of Legal Policy Helsinki 2006

MARRIAGE SETTLEMENTS AND ACTIONS AGAINST THE DISTRIBUTION OF MATRIMONIAL PROPERTY

Assessment of the feasibility of property rules in the Marriage Act I

In 2005 the National Research Institute of Legal Policy launched an extensive project with the purpose of assessing how apt the property rules of the Marriage Act are in practice. Major focus has been placed on how well the rules introduced in 1930 apply to present day conditions. Particular emphasis has been placed on the principal rule of the act concerning an equal distribution of matrimonial property when a marriage comes to an end, either through a divorce or the death of a spouse. The principle of equal distribution can primarily be deviated from through a marriage settlement. Through a marriage settlement the spouses may determine that their property shall be excluded from the scope of matrimonial rights in its entirety or in part. Thereby, the terms of the settlement become applicable when property is distributed after a marriage is dissolved. According to the act, the parties may also, in some instances, contest the distribution of matrimonial property through an action for annulment in court.

This research is based on a diversity of documentation as well as empirical data obtained through questionnaires and interviews. The research material includes, among others, registered marriage settlements, court records concerning charges against the distribution of matrimonial property, as well as questionnaires addressed to advocates, public legal advisers and also executors of the distribution of an estate.

Empirical material is further obtained for this project through interviews with divorced couples. The purpose of these different quantitative and qualitative materials is to obtain a picture of present conditions as well as an

assessment of the practical feasibility of the property rules of the Marriage Act. Because of the extensive scope of the project the parts concerning marriage settlements, on the one hand, and actions against the distribution of matrimonial property, on the other, are reported in separate publications. Extensive and comprehensive data on marriage settlements have been gathered for 2005. The data on actions against the distribution of property cover all cases handled by Finnish District Courts with accompanying documentary material for the year 2004.

Marriage settlements

Marriage settlements are no longer a marginal phenomenon. An increasing number of couples wish to move away from the main principle of the Marriage Act, that is, an equal distribution of property when a marriage is dissolved. By now, as many as every fourth marrying couple make up a marriage settlement, whereas in the 1970s, for example, only every eight couple did so.

The research findings indicate that those couples, who draw up a marriage settlement, have some background factors that induce them to do so. The most materially the factors appear to condition the kind of marriage settlement the couple will opt for. By way of illustration, Finns who marry a foreign spouse tend to make a total separation of their property in view of a dissolution of the marriage. This occurred almost a fifth more frequently than in the case of Finnish couples. For their part, coupes who were entrepreneurs, tended to favour marriage settlements that made it possible to separate property susceptible to business risks, from the rest of the property.

As to its form, a marriage settlement is strictly regulated in Finland. Formal shortcomings can, when objected to, lead to an annulment of the settlement. At present, this tight regulation of form does not appear to constitute a significant risk as to the validity of a marriage settlement. The formal requirements for a settlement were practically speaking met without exception in the present research material.

Finns still usually draw up their own marriage settlements. More than half the settlements included in the research material had been drawn up by the spouses themselves. Also legal advice is sought and in such cases an advocate is mostly solicited. Public legal aid offices very rarely draft marriage settlements.

In addition to an increasing number of marriage settlements, there also appears to be a clear increase in the variety of forms they take. There has been a decrease in the share of traditional agreements, whereby the rights of the other spouse are excluded in their entirety, whereas the share of settlements with only a partial exclusion has increased instead. A comparison indicates that the share of total settlements has decreased even with a sixth during the past decade. Presently, some two marriage settlement out of three are total settlements whereas about one third involve partial settlements.

Many spouses also include a variety of conditions in their marriage settlements. It may, for example, be stipulated that the settlement be valid only either in the case of death or divorce. There has been a radical increase in the number of this kind of marriage settlements. Whereas earlier studies show that attaching the validity of the settlement to the grounds for the distribution of property amounted to a couple of per cent, such provisions were included in as many as one fifth on the marriage settlements in 2005. This increase probably has its origin in a precedent delivered by the Supreme Court in 2000.

Rights that have been excluded through an earlier settlement may be restored through a new marriage settlement. Marriage settlements that restore formerly excluded property have retained their share. They represent just short of five per cent of all marriage settlements, as was the case also ten years ago. A marriage settlement restoring rights is mainly favoured by spouses with a long marriage behind them. A major part of such settlements were concluded when the spouses approached retirement age, more than 20 years since the previous marriage settlement had been concluded.

Contesting the distribution

An indication of the frequency with which distributions are contested, was in the research findings revealed through the rare instances in which such cases have reached court proceedings. According to statistics the yearly number of court proceedings pertaining to complaints against a distribution of matrimonial property in a divorce, counts for just around half per cent of the yearly distributions of matrimonial property. A major part of the distributions are based on an agreement between the parties. Distributions performed by an executor of the distribution of an estate, appointed by a court, represented merely a fraction of the distributions.

The spouses may contest the outcome of a distribution by initiating an action for annulment in court. A distribution on which they have agreed may usually only be contested on formal grounds, a defect in form, whereas they may contest content as well as form in cases where an executor has performed the distribution of matrimonial assets. As many as four complaints out of five, covered by the research material, derived from a distribution performed by an executor. The conditions for taking action for an annulment are considerably stricter in case of agreed distributions than is the case in commissioned distributions. This, in part, explains the considerable share of commissioned distributions that were contested.

It is obvious that a major part of the actions for annulment of the distribution originates in a divorce. A distribution following the death of a spouse is the object of actions in just one case out of eight.

The research material reveals that demands for mediation are everyday features in cases that have proceeded to an action for annulment. In close to half the legal proceedings involved in the research material, a demand for mediation was presented already at the stage when an executor performed the distribution. In spite of this, mediation was only carried out in one third of the cases where this had been requested. In more than half the cases, a demand for mediation was presented when action was taken for annulment.

The research material offers also a gender perspective on mediation concerning the distribution of matrimonial property. When the complainant was a man demanding mediation, the purpose of the mediation was to get his property out of reach of his ex-wife. When a women demanded mediation the purpose was to decrease the scope of settled property and have the defendant’s, that is, the husband’s property returned to the sphere of their joint property.

In addition to mediation, the research findings offer interesting information about the importance of business-related activities in the distribution of an estate. The research indicates that the estimation of the value of business activities and aspects associated with them often constitute the incentives for legal proceedings. It can often be difficult, even for an executor, to estimate the real value of business property. In one fifth of the actions, demands were presented concerning the value of business property. In cases where the complainant was an entrepreneur, five sixth of the actions concerned reducing of the value of business property. Business activities also illustrate, for their part, gender aspects on the distribution of matrimonial

property. Among entrepreneurs who initiated action, close to nine out of ten where men.

In actions for annulment also many other claims are often presented. Claims involving movable property mostly focus on the most expensive part of the domestic movable property, such as determining the extent and value of a share of stock in a housing corporation. In the researched cases claims concerning movable property were presented in about one fifth of the cases. Claims concerning immobile property such as real estates appear to be more common; in somewhat more than one forth of the actions, claims were made for a change in the estimation of the value of immobile property.

Generally, the most material payment made in the distribution of matrimonial property, is an adjusting payment, which is made by the wealthier spouse to the other spouse. In a major part of legal proceedings concerning the distribution of property an adjusting payment is made. In the researched cases an adjusting payment had been made in six cases out of seven. Adjusting payments also signal differences in wealth between the sexes. It is usually the man who brings action for a reduction of his adjusting payment. If a woman brings action it is mainly aimed at an increased adjusted payment.

Another property issue involved in cases where the distribution of property is contested, concerns the estimation of its value, that is, the pecuniary interest the complainant seeks to ”win” by bringing action. The research reveals that the interests sought by bringing action are to their value considerable, both in terms of money and equally so the proportional value. In more than five sixth of the cases covered by the research material, the claim exceeded to its total value 10,000 euro. The claims were also considerable in view of the overall economic position of the spouses, parties to the distribution of matrimonial property.

An action against the distribution of property does not always end in a ”traditional” judgement that either rejects or accepts the charge. On the contrary, a major part of the actions may be solved without the passing of a judgement. In the cases covered by the research material, less than half the cases were solved through a regular judgement. Such judgements were generally a sad story for the complainant; in about two thirds of the actions the judgement resulted in a total dismissal of the charges.

On the other hand, a considerable share of disputed distributions of matrimonial property is solved through mediation, even in cases that have been brought to a court. The research findings reveal that there is a great