Contract

1.3.8. Euroopan komissio 105

1.3.9. Euroopan unionin tuomioistuin 112

1.3.10. Euroopan unionin tuomioistuimen toimivalta 119

1.3.11. Euroopan keskuspankki (EKP) 126

1.3.12. Tilintarkastustuomioistuin 131

1.3.13. Euroopan talous- ja sosiaalikomitea 136

1.3.14. Euroopan alueiden komitea 141

1.3.15. Euroopan investointipankki 146

1.3.16. Euroopan oikeusasiamies 152

1.4. Rahoitus 157

1.4.1. Unionin tulot 158

1.4.2. Unionin menot 163

1.4.3. Monivuotinen rahoituskehys 170

1.4.4. Talousarvion toteuttaminen 178

1.4.5. Talousarvion valvonta 182

1.4.6. Petostentorjunta ja Euroopan unionin taloudellisten etujen suojaaminen 187

1.1. EUROOPAN YHDENTYMISEN HISTORIA ‌

1.1.1. ENSIMMÄISET SOPIMUKSET ‌

Toisen maailmansodan aikaansaama tuho sekä idän ja lännen välisen vastakkainasettelun jatkuva uhka tekivät Ranskan ja Saksan välisestä sovinnosta elintärkeän päämäärän. Pariisin sopimuksella vuonna 1951 toteutettu hiili- ja terästeollisuuden yhdistäminen kuuden Euroopan valtion kesken oli ensiaskel kohti Euroopan yhdentymistä. Vuoden 1957 Rooman sopimuksilla lujitettiin yhdentymisen perustaa ja ajatusta näiden kuuden valtion yhteisestä tulevaisuudesta.

OIKEUSPERUSTA

— Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamissopimus eli Pariisin sopimus allekirjoitettiin 18. huhtikuuta 1951, ja se tuli voimaan 23. heinäkuuta 1952. Siinä kuusi Euroopan valtiota sitoutui ensimmäistä kertaa yhdentymiseen. Perustamissopimuksella muodostettiin yhteisön rakenteen perusta: siinä luotiin ”korkeaksi viranomaiseksi” kutsuttu toimeenpaneva elin, parlamentaarinen edustajakokous, ministerineuvosto, tuomioistuin ja neuvoa-antava komitea. EHTYn perustamissopimus tehtiin 97 artiklansa mukaisesti 50 vuodeksi. Sen voimassaoloaika päättyi 23. heinäkuuta 2002. Euroopan unionin perussopimuksiin (sopimus Euroopan unionista ja sopimus Euroopan unionin toiminnasta) liitetyn pöytäkirjan N:o 37 mukaisesti EHTYn nettovarallisuus perustamissopimuksen voimassaolon päättymisen hetkellä ohjattiin hiili- ja terästeollisuuden tutkimukseen hiili- ja terästutkimusrahaston kautta.

— Euroopan talousyhteisön (ETY) perustamissopimus ja Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimus eli Rooman sopimukset allekirjoitettiin 25. maaliskuuta 1957, ja ne tulivat voimaan 1. tammikuuta 1958. Toisin kuin EHTYn perustamissopimus, Rooman sopimukset tehtiin ”rajoittamattomaksi ajaksi” (ETYn perustamissopimuksen 240 artikla ja Euratomin perustamissopimuksen 208 artikla), minkä ansiosta ne saivat perustuslainomaisen aseman.

— Kuusi perustajamaata olivat Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksa.

TAVOITTEET

— EHTYn perustajien mielissä siinsi selkeä tavoite. Sopimus oli vasta ensimmäinen vaihe matkalla kohti ”Euroopan liittovaltiota”. Yhteisillä hiili- ja teräsmarkkinoilla haluttiin kokeilla järjestelyä, joka voitaisiin vähitellen laajentaa muille talouden aloille ja josta lopulta kehittyisi poliittisesti yhdentynyt Eurooppa.

— Euroopan talousyhteisön tavoitteena oli luoda yhteiset markkinat, joilla tavarat, henkilöt, pääoma ja palvelut voisivat liikkua vapaasti.

— Euratom perustettiin koordinoimaan ydinainetoimituksia ja valtioiden jo käynnistämiä tai valmisteilla olevia tutkimusohjelmia, jotta ydinenergiaa voitaisiin käyttää rauhanomaisiin tarkoituksiin.

— Kolmen perustamissopimuksen johdannot paljastavat yhtenäisen ajattelun, joka innoitti yhteisöjen luomiseen: vakaan uskon tarpeeseen saada Euroopan valtiot rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, koska vain näin se oli ohjattavissa.

PERUSPERIAATTEET

Euroopan yhteisöt (EHTY, ETY ja Xxxxxxx) syntyivät eurooppalaisen aatteen kypsyttyä hiljalleen. Tämä kehitys liittyi erottamattomasti maanosaa mullistaneisiin tapahtumiin. Perusteollisuus, erityisesti terästeollisuus, oli järjestettävä uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan tulevaisuus, jota uhkasi idän ja lännen välinen vastakkainasettelu, rakentui Ranskan ja Saksan väliselle sovinnolle.

Ranskan ulkoministerin Xxxxxx Xxxxxxxxx 9. toukokuuta 1950 esittämää suunnitelmaa voidaan pitää Euroopan yhdentymisen lähtökohtana. Hiili- ja terästeollisuus oli tuolloin erittäin symbolinen valinta. Kivihiilikaivokset ja terästeollisuus muodostivat 1950-luvun alussa perusteollisuuden, jolle maiden valta perustui. Tämän ilmeisen taloudellisen edun lisäksi Ranskan ja Saksan voimavarojen yhdistämisellä haluttiin tehdä loppu maiden välisestä vihamielisyydestä. Xxxxxx Xxxxxxx lausui 9. toukokuuta 1950: ”Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla. Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.” Tämä oli periaatteena, kun Ranska, Italia, Saksa ja Benelux-maat (Belgia, Alankomaat ja Luxemburg) allekirjoittivat Pariisin sopimuksen, jossa taataan erityisesti

— tavaroiden vapaa liikkuvuus ja tuotantolähteiden vapaa saatavuus

— markkinoiden jatkuva valvonta sellaisten toimintahäiriöiden välttämiseksi, jotka edellyttäisivät tuotantokiintiöiden asettamista

— kilpailusääntöjen ja hintojen avoimuuden periaatteen noudattaminen

— hiili- ja teräsalan nykyaikaistamisen tukeminen ja tuotannon uudelleen suuntaaminen.

Ranska vastusti Saksan sotavoimien uudelleenvarustamista. Kun Pariisin sopimus oli allekirjoitettu, Xxxx Xxxxxx esitteli ehdotuksensa eurooppalaisesta armeijasta. Neuvottelut Euroopan puolustusyhteisöstä käytiin vuonna 1952, ja sen jälkeen oli tarkoitus luoda poliittinen yhteisö. Kummatkin hankkeet hylättiin Ranskan kansalliskokouksen kieltäydyttyä 30. elokuuta 1954 ratifioimasta perustamissopimusta.

Euroopan yhdentymispyrkimykset aloitettiin Euroopan puolustusyhteisön kariutumisen jälkeen uudelleen kesäkuussa 1955 Messinan konferenssissa, jossa luotiin tulliliitto ja atomienergiayhteisö. Ne johtivat ETYn ja Xxxxxxxxx perustamissopimusten allekirjoittamiseen.

Euroopan talousyhteisön (ETY) perustamissopimuksessa eli Rooman sopimuksessa määrättiin muun muassa

— tullien poistamisesta jäsenvaltioiden väliltä

— yhteisen ulkoisen tullitariffin luomisesta

— yhteisen maatalous- ja liikennepolitiikan perustamisesta

— Euroopan sosiaalirahaston perustamisesta

— Euroopan investointipankin perustamisesta

— jäsenvaltioiden keskinäisten suhteiden lähentämisestä.

Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi ETYn perustamissopimuksessa esitetään toiminnan pääperiaatteet ja määritetään yhteisön toimielinten lainsäädäntävallan rajat. Sopimuksessa määritellään yhteiset politiikat: yhteinen maatalouspolitiikka (38–

43 artikla), liikennepolitiikka (74 ja 75 artikla) ja yhteinen kauppapolitiikka (110– 113 artikla).

Yhteismarkkinoilla haluttiin taata tavaroiden vapaa liikkuvuus ja tuotannontekijöiden liikkuvuus (työntekijöiden ja yritysten vapaa liikkuvuus, palvelujen tarjoamisen vapaus sekä pääomanliikkeiden vapauttaminen).

Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimuksella tähdättiin hyvin kunnianhimoisiin tavoitteisiin ja erityisesti ”ydinteollisuuden nopeaan rakentamiseen ja kasvuun”. Sopimuksen tavoitteita oli kuitenkin rajoitettava ydinteollisuuden mutkikkaan ja aran luonteen vuoksi, sillä alaan liittyy jäsenvaltioille elintärkeitä etuja (puolustus ja kansallinen riippumattomuus).

Samaan aikaan Rooman sopimusten kanssa allekirjoitettiin ja tuli voimaan yleissopimus tietyistä Euroopan yhteisöille yhteisistä toimielimistä. Yleissopimuksessa oli päätetty, että parlamentaarinen edustajakokous ja tuomioistuin olisivat yhteisiä. Tämä yleissopimus raukesi 1. toukokuuta 1999. Jäljelle jäi toimeenpanoelinten yhdistäminen. Toimielinten yhdistäminen viimeisteltiin 8. huhtikuuta 1965 Euroopan yhteisöjen yhteisen neuvoston ja yhteisen komission perustamisesta tehdyllä sopimuksella, jota kutsutaan sulautumissopimukseksi.

Tästä alkoi ETYn ensisijaisuus EHTYyn ja Euratomiin nähden. Sopimus merkitsi talousyhteisön yleisen järjestelmän voittoa rinnakkaisista alakohtaisista yhteisöistä ja sen toimielinten perustamista.

Tämän tekstin on laatinut Euroopan parlamentin kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö.

Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx / Xxxxxxx Xxxxxxx 04/2024

1.1.2. EUROOPAN YHTENÄISASIAKIRJAA EDELTÄVÄ KEHITYS ‌

Ensimmäisten perussopimusten tärkeimmät kehitysvaiheet liittyvät yhteisön omien varojen keräämiseen, parlamentin budjettivallan vahvistamiseen ja sen valitsemiseen yleisillä ja välittömillä vaaleilla sekä Euroopan valuuttajärjestelmän (EVJ) perustamiseen. Vuonna 1986 tuli voimaan Euroopan yhtenäisasiakirja, jolla Rooman sopimusta muutettiin merkittävästi. Se vahvisti Euroopan yhdentymistä luomalla suuret sisämarkkinat.

YHDENTYMISEN ALKUVAIHEEN TÄRKEIMMÄT SAAVUTUKSET

Euroopan talousyhteisön (ETY) perustamissopimuksen eli nk. Rooman sopimuksen

8 artiklassa määrättiin yhtenäismarkkinoiden toteuttamisesta kolmessa vaiheessa 12 vuoden siirtymäkauden aikana, joka päättyi 31. joulukuuta 1969. Ensimmäinen tavoite eli tulliliitto toteutettiin odotettua nopeammin. Kiintiöiden laajentamiseen ja sisäisten tullien asteittaiseen poistamiseen varattu siirtymäkausi päättyi jo

1. heinäkuuta 1968. Siirtymäkauden päättyessä vapaalle liikkuvuudelle oli kuitenkin edelleen suuria esteitä. Siihen mennessä vahvistettiin myös yhteinen tullitariffi suhteessa ETY:n ulkopuolisiin maihin.

”Vihreä Eurooppa” oli toinen merkittävä Euroopan yhdentymiseen tähtäävä hanke. Vuonna 1962 annettiin ensimmäiset asetukset yhteisestä maatalouspolitiikasta (YMP) ja perustettiin Euroopan maatalouden ohjaus- ja tukirahasto.

PERUSTAMISSOPIMUSTEN ENSIMMÄISET MUUTOKSET

A. Toimielinten kehittäminen

Ensimmäinen institutionaalinen muutos toteutui 8. huhtikuuta 1965 allekirjoitetulla sulautumissopimuksella, jolla yhdistettiin toimeenpanoelimet. Sopimus tuli voimaan vuonna 1967, jolloin perustettiin yksi yhteinen neuvosto ja komissio Euroopan yhteisöille (Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, ETY ja Euroopan atomienergiayhteisö) sekä otettiin käyttöön yhteisen talousarvion periaate.

B. Omat varat ja budjettivalta

Jäsenvaltioiden rahoitusosuuksien korvaamisesta yhteisöjen omilla varoilla

21. huhtikuuta 1970 tehdyllä neuvoston päätöksellä luotiin yhteisön omien varojen järjestelmä, joka korvasi jäsenvaltioiden rahoitusosuudet (1.4.1).

— Huhtikuun 22. päivänä 1970 allekirjoitetulla Luxemburgin sopimuksella Euroopan parlamentille myönnettiin joitakin budjettivaltuuksia (1.3.1).

— Heinäkuun 22. päivänä 1975 eräiden varainhoitoa koskevien Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten ja Euroopan yhteisöjen yhteisen neuvoston perustamisesta tehdyn sopimuksen määräysten muuttamisesta tehdyllä sopimuksella (Brysselin sopimus) parlamentille annettiin oikeus hylätä talousarvio ja myöntää komissiolle talousarvion toteuttamista koskeva vastuuvapaus. Sopimuksella perustettiin myös yhteisön tilien tarkastamisesta ja varainhoidon valvonnasta vastaava elin eli tilintarkastustuomioistuin (1.3.12).

C. Vaalit

Parlamentti sai uudenlaisen legitimiteetin ja lisää arvovaltaa 20. syyskuuta 1976 annetulla säädöksellä, jossa säädettiin, että parlamentin jäsenet valitaan yleisillä välittömillä vaaleilla (1.3.4). Säädöstä tarkistettiin vuonna 2002. Tällöin otettiin käyttöön suhteellisen edustuksen yleinen periaate sekä muita puitesäännöksiä Euroopan parlamentin vaaleista annettavaa kansallista lainsäädäntöä varten.

D. Laajentuminen

Yhdistynyt kuningaskunta liittyi yhteisöön 1. tammikuuta 1973 yhdessä Tanskan ja Irlannin kanssa, kun taas norjalaiset äänestivät liittymistä vastaan kansanäänestyksessä. Kreikasta tuli jäsen vuonna 1981, ja Espanja ja Portugali liittyivät yhteisöön vuonna 1986.

E. Yhteisön talousarvio

Ensimmäisen laajentumiskierroksen jälkeen vaadittiin tiukempaa budjettikuria ja yhteisen maatalouspolitiikan uudistamista. Eurooppa-neuvosto pääsi vuonna 1979 sopuun täydentävistä toimista. Vuonna 1984 tehdyillä Fontainebleaun sopimuksilla saatiin aikaan kestävä ratkaisu, joka perustui periaatteeseen, jonka mukaan politiikkaa voitiin mukauttaa sellaisten jäsenvaltioiden auttamiseksi, joiden rahoitusosuus oli liiallinen niiden suhteelliseen varallisuuteen nähden.

UUDET YHDENTYMISSUUNNITELMAT

Talousyhteisön alkuvaiheen menestyksen johdosta tavoite luoda jäsenvaltioiden välille myös poliittinen yhteisö tuli jälleen ajankohtaiseksi 1960-luvun alussa, vaikka Euroopan puolustusyhteisöön tähdännyt hanke epäonnistui elokuussa 1954.

A. Poliittista liittoa koskevan suunnitelman epäonnistuminen

Bonnin huippukokouksessa vuonna 1961 Euroopan yhteisön kuuden perustajavaltion valtion- ja hallitusten johtajat pyysivät hallitustenvälistä komiteaa, jonka puheenjohtajana toimi Ranskan suurlähettiläs Xxxxxxxxx Xxxxxxx, laatimaan ehdotuksia Euroopan kansojen välisen liiton poliittisesta ulottuvuudesta. Vuosina 1960–1962 komitea yritti turhaan kahteen otteeseen esittää jäsenvaltioiden hyväksyttäväksi sellaisen sopimusluonnoksen, jonka kaikki olisivat voineet hyväksyä, vaikka Xxxxxxx’n suunnitelma perustui jäsenvaltioiden erityispiirteiden ehdottomaan kunnioittamiseen ja siinä torjuttiin ajatus liittovaltiosta.

Poliittisen yhteisön puuttumisen korvasi Euroopan poliittinen yhteistyö. Haagissa joulukuussa 1969 pidetyssä huippukokouksessa valtion- ja hallitusten johtajat päättivät selvittää, kuinka voitaisiin parhaiten edetä poliittisen yhdentymisen alalla. Ulkoministerien lokakuussa 1970 hyväksymä Davignonin selonteko, jota täydennettiin myöhemmin uusilla selonteoilla, muodosti Euroopan poliittisen yhteistyön perustan aina yhtenäisasiakirjan voimaantuloon saakka.

B. Vuoden 1966 kriisi

Siirtymäkauden kolmanteen vaiheeseen siirtyminen johti vakavaan kriisiin, kun neuvoston äänestysmenettelyjä oli määrä muuttaa siirtymällä joillakin aloilla yksimielisyyssäännöstä määräenemmistöpäätökseen. Ranska vastusti monia komission ehdotuksia, muun muassa toimenpiteitä yhteisen maatalouspolitiikan rahoittamiseksi, ja lakkasi siksi osallistumasta tärkeimpiin yhteisön kokouksiin (tyhjän tuolin politiikka). Lopulta saatiin aikaan nk. Luxemburgin kompromissi (1.3.7), jossa

päätettiin, että yhden tai useamman valtion erittäin tärkeiden etujen ollessa kyseessä neuvoston jäsenet pyrkivät tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka kaikki osapuolet voivat hyväksyä jäsenvaltioiden keskinäisiä etuja kunnioittaen.

C. Eurooppalaisten huippukokousten kasvava merkitys

Vaikka jäsenvaltioiden valtion- ja hallitusten johtajien kokoukset olivat edelleen yhteisön toimielinjärjestelmän ulkopuolella, ne alkoivat toimia poliittisen sysäyksen antajana ja niissä alettiin ratkaista ongelmia, joita ministerineuvosto ei kyennyt käsittelemään. Vuosina 1961 ja 1967 pidettyjen ensimmäisten tapaamisten jälkeen kokousten merkitys kasvoi 1. ja 2. joulukuuta 1969 järjestetyn Haagin huippukokouksen myötä, jolloin päätettiin aloittaa neuvottelut yhteisön laajentumisesta ja sovittiin yhteisön rahoitusjärjestelmästä. Joulukuussa 1974 järjestetyssä Fontainebleaun huippukokouksessa puolestaan tehtiin tärkeitä poliittisia päätöksiä Euroopan parlamentin välittömistä vaaleista ja neuvoston päätöksentekomenettelystä. Silloin valtion- ja hallitusten johtajat päättivät myös kokoontua vastedes kolmesti vuodessa Eurooppa-neuvostona, jossa keskustellaan yhteisön asioista ja poliittisesta yhteistyöstä (1.3.6).

D. Toimielinuudistus ja rahapolitiikka

Lähestyttäessä 1970-luvun loppua jäsenvaltioissa tehtiin useita aloitteita niiden talous- ja finanssipolitiikkojen lähentämiseksi. Ratkaistakseen valuuttojen epävakauden ongelman ja sen aiheuttamat kielteiset vaikutukset yhteiselle maatalouspolitiikalle sekä jäsenvaltioiden väliselle yhteenkuuluvuudelle Bremenissä ja Brysselissä vuonna 1978 kokoontuneet Eurooppa-neuvostot perustivat Euroopan valuuttajärjestelmän, jonka yhteinen laskentayksikkö oli nimeltään ecu. Järjestelmä perustui vapaaehtoisuuteen ja tilannekohtaisuuteen. Esimerkiksi Yhdistynyt kuningaskunta päätti olla osallistumatta valuuttakurssimekanismiin.

Lontoon Eurooppa-neuvostossa vuonna 1981 Saksan ja Italian ulkoministerit Xxxx-Xxxxxxxx Xxxxxxxx ja Xxxxxx Xxxxxxx esittivät luonnoksen eurooppalaiseksi asiakirjaksi, jossa käsiteltiin monia kysymyksiä, kuten poliittista yhteistyötä, kulttuuria, perusoikeuksia, lainsäädännön yhdenmukaistamista yhteisön perustamissopimusten ulkopuolisilla aloilla sekä väkivallan, terrorismin ja rikollisuuden torjuntaa. Ehdotusta ei koskaan hyväksytty sellaisenaan, mutta joitakin sen aineksia sisällytettiin Stuttgartissa

19. kesäkuuta 1983 hyväksyttyyn juhlalliseen julistukseen Euroopan unionista.

E. Spinellin suunnitelma

Joitakin kuukausia vuonna 1979 järjestettyjen ensimmäisten välittömien vaalien jälkeen parlamentin ja neuvoston suhteet ajautuivat vakavaan kriisiin vuoden 1980 talousarvion vuoksi. Heinäkuussa 1980 yhdeksän parlamentin jäsentä kokoontui parlamentin jäsenen ja Euroopan federalistisen liikkeen perustajan, komission entisen jäsenen Xxxxxxx Xxxxxxxxx johdolla keskustelemaan keinoista, joilla elvyttää toimielinten toimintaa. Parlamentti perusti heinäkuussa 1981 toimielinasioiden valiokunnan, jonka koordinaattorina ja esittelijänä toimi Spinelli ja jolle annettiin tehtäväksi laatia suunnitelma silloisten perussopimusten muuttamiseksi. Valiokunta päätti laatia suunnitelman, josta piti tulla Euroopan unionin perustuslaki. Luonnos perussopimukseksi hyväksyttiin suurella ääntenenemmistöllä 14. helmikuuta 1984. Lainsäädäntövalta annettaisiin kaksikamariselle järjestelmälle kuten liittovaltiossa[1].

[1]Amato, G., Xxxxxxxx, H., Xx Xxxxx, B., Genesis and destiny of the European Constitution, Bruylant, Bryssel, 2007, s. 14.

Järjestelmällä pyrittiin saavuttamaan parlamentin ja neuvoston välinen tasapaino, mutta jäsenvaltiot eivät sitä hyväksyneet.

EUROOPAN YHTENÄISASIAKIRJA

Ratkaistuaan 1980-luvun alun yhteisön talousarviokiistan Eurooppa-neuvosto päätti Fontainebleaussa kesäkuussa 1984 perustaa valtion- ja hallitusten johtajien henkilökohtaisten edustajien tilapäisen komitean, joka on puheenjohtajansa mukaan nimeltään Doogen komitea. Komitean vastuulla oli laatia ehdotuksia yhteisön järjestelmän toiminnan ja poliittisen yhteistyön tehostamiseksi. Milanossa kesäkuussa 1985 kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti kuitenkin sille poikkeuksellisessa menettelyssä eli enemmistöpäätöksellä (seitsemän puolesta, kolme vastaan) kutsua koolle hallitustenvälisen konferenssin tarkastelemaan toimielinten valtuuksien vahvistamista, yhteisön toiminnan laajentamista uusille aloille sekä todellisten sisämarkkinoiden perustamista.

Yhdeksän jäsenvaltiota allekirjoitti Euroopan yhtenäisasiakirjan 17. helmikuuta 1986, ja niitä seurasivat Tanska (kansanäänestyksen jälkeen), Italia ja Kreikka

28. helmikuuta 1986. Jäsenvaltioiden parlamentit ratifioivat asiakirjan vuoden 1986 kuluessa, mutta sen voimaantulo viivästyi kuudella kuukaudella 1. heinäkuuta 1987 saakka erään yksityishenkilön irlantilaisessa tuomioistuimessa nostaman kanteen takia. Yhtenäisasiakirjalla muutettiin ensimmäistä kertaa merkittävästi Rooman sopimusta. Sen keskeiset määräykset olivat seuraavat:

A. Unionin toimivallan laajentaminen

1. Laajojen sisämarkkinoiden luominen

Täysin toimivien sisämarkkinoiden oli oltava valmiit 1. tammikuuta 1993 mennessä, mikä laajensi vuonna 1958 määriteltyä tavoitetta yhtenäismarkkinoista (2.1.1).

2. Uusien toimivaltuuksien määrittely seuraavilla aloilla:

— rahapolitiikka

— sosiaalipolitiikka

— taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus

— tutkimus ja teknologian kehittäminen

— ympäristö

— ulkopoliittinen yhteistyö.

B. Ministerineuvoston päätöksentekokyvyn parantaminen

Määräenemmistöpäätös korvasi yksimielisyyden neljällä yhteisön silloisella vastuualueella: yhteisen tullitariffin muuttaminen, palvelujen tarjoamisen vapaus, pääoman vapaa liikkuvuus sekä meri- ja lentoliikenteen alan yhteinen politiikka. Määräenemmistöpäätös otettiin lisäksi käyttöön monilla uusilla vastuualueilla, kuten sisämarkkinat, sosiaalipolitiikka, taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus, tutkimus ja teknologian kehitys ja ympäristöpolitiikka. Määräenemmistöpäätösten käyttöönotto oli syynä neuvoston työjärjestyksen muuttamiseen aiemman puheenjohtajavaltion julistuksen mukaisesti. Neuvosto voi vastedes suorittaa äänestyksen puheenjohtajansa aloitteen lisäksi myös komission tai jäsenvaltion pyynnöstä, mikäli yksinkertainen enemmistö neuvoston jäsenistä sitä kannattaa.

C. Euroopan parlamentin kasvava rooli Parlamentin valtuuksia vahvistettiin

— vaatimalla parlamentin puoltava lausunto yhteisön laajentumista koskevien sopimusten ja liittymissopimusten tekemiseksi

— ottamalla käyttöön parlamentin ja neuvoston välinen yhteistoimintamenettely (1.2.3), joka antoi parlamentille todellisen vaikkakin rajoitetun lainsäädäntövallan. Menettelyä sovellettiin tuolloin noin kymmeneen oikeusperustaan, ja se merkitsi käännekohtaa parlamentin kehityksessä tasavertaiseksi lainsäätäjäksi.

Tämän tekstin on laatinut Euroopan parlamentin kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö.

Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx / Xxxxxxx Xxxxxxx 04/2024

1.1.3. MAASTRICHTIN JA AMSTERDAMIN SOPIMUKSET ‌

Maastrichtin sopimuksella muutettiin edellisiä perussopimuksia ja luotiin kolmelle pilarille perustuva Euroopan unioni. Nämä pilarit olivat Euroopan yhteisöt, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) ja oikeus- ja sisäasioissa tehtävä yhteistyö. Amsterdamin sopimuksessa määrättiin tarvittavista mukautuksista unionin entistä tehokkaamman ja demokraattisemman toiminnan takaamiseksi unionin laajentumista silmällä pitäen.

MAASTRICHTIN SOPIMUS

Euroopan unionista tehty sopimus (SEU)[1] allekirjoitettiin Maastrichtissa

7. helmikuuta 1992, ja se tuli voimaan 1. marraskuuta 1993.

A. Unionin rakenne

Koska Maastrichtin sopimus loi Euroopan unionin, se merkitsi uutta vaihetta kehityksessä, jonka tavoitteena oli luoda perusta ”Euroopan kansojen yhä läheisemmälle liitolle”. Unioni perustui Euroopan yhteisöihin, joita täydentävät Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella käyttöön otetut politiikanalat ja yhteistyömuodot. Unionin toiminta perustui yhtenäiseen toimielinrakenteeseen, joka muodostui neuvostosta, Euroopan parlamentista, komissiosta, unionin tuomioistuimesta ja tilintarkastustuomioistuimesta, jotka itse asiassa olivat siihen aikaan unionin ainoita toimielimiä. Ne käyttivät toimivaltuuksiaan perussopimusten määräysten mukaisesti. Sopimuksella perustettiin Euroopan talous- ja sosiaalikomitea sekä Euroopan alueiden komitea, joilla molemmilla on neuvoa-antava tehtävä. Jo aiemmin perustettujen EIP-ryhmän rahoituslaitosten eli Euroopan investointipankin ja Euroopan investointirahaston lisäksi perustettiin perussopimuksessa määrättyjen menettelyjen mukaisesti Euroopan keskuspankkijärjestelmä ja Euroopan keskuspankki.

B. Unionin toimivalta

Maastrichtin sopimuksella luodulle unionille annettu toimivalta luokiteltiin sopimuksessa kolmeen laajaan ryhmään, joihin yleisesti viitataan ”pilareina”: Ensimmäisen pilarin muodostivat Euroopan yhteisöt, joiden puitteissa yhteisön toimielimet käyttävät toimivaltaa, jonka jäsenvaltiot olivat siirtäneet niille perussopimuksessa määritellyillä aloilla. Toisen pilarin muodostaa yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, josta määrättiin SEU:n V osastossa. Kolmannen pilarin muodostaa oikeus- ja sisäasioissa tehtävä yhteistyö, josta määrättiin SEU:n VI osastossa. V ja VI osastoissa määrättiin hallitusten välisestä yhteistyöstä, jossa hyödynnetään yhteisiä toimielimiä ja johon liittyy tiettyjä ylikansallisia tekijöitä, kuten komission osallistuminen yhteistyöhön ja Euroopan parlamentin kuuleminen.

1. Euroopan yhteisö (ensimmäinen pilari)

Yhteisön tehtävänä oli turvata sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja muun muassa talouden sopusointuinen, tasapainoinen ja kestävä kehitys, työllisyyden ja sosiaalisen suojelun korkea taso sekä miesten ja naisten välinen tasa-arvo. Yhteisö pyrki toimivaltansa rajoissa näihin tavoitteisiin luomalla yhteismarkkinat ja

[1]EUVL C 191, 29.7.1992, s. 1.

toteuttamalla EY:n perustamissopimuksen 3 artiklassa tarkoitettuja niihin liittyviä toimenpiteitä sekä ottamalla käyttöön 4 artiklassa tarkoitetun talouspolitiikan ja yhteisen rahan. Yhteisön toimissa oli kunnioitettava suhteellisuusperiaatetta sekä toissijaisuusperiaatetta aloilla, jotka eivät kuuluneet yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan (EY:n perustamissopimuksen 5 artikla).

2. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) (toinen pilari)

Unionin tehtävänä oli määritellä yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja panna se täytäntöön hallitusten välisen yhteistyön avulla. Jäsenvaltioiden oli tuettava tätä politiikkaa aktiivisesti ja varauksetta keskinäisen luottamuksen ja yhteisvastuun hengessä. Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena oli muun muassa: yhteisten arvojen, elintärkeiden etujen ja unionin riippumattomuuden ja koskemattomuuden suojelu YK:n peruskirjan periaatteiden mukaisesti, unionin turvallisuuden lujittaminen sen kaikissa muodoissa, kansainvälisen yhteistyön edistäminen, demokratian ja oikeusvaltion kehittäminen ja lujittaminen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen.

3. Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa (kolmas pilari)

Unionin tehtävänä oli kehittää yhteistä toimintaa näillä aloilla hallitusten välisen yhteistyön avulla, jotta se voisi tarjota unionin kansalaisille korkeatasoista suojelua vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvalla alueella. Yhteistyö koski seuraavia aloja:

— unionin ulkorajojen ylittämiseen liittyvät säännöt ja valvonnan toteuttaminen

— terrorismin, vakavan rikollisuuden, huumekaupan ja kansainvälisten petosten torjunta

— yhteistyö rikos- ja siviilioikeudellisissa asioissa

— Euroopan poliisiviraston (Europol) perustaminen, mukaan lukien kansallisten poliisivoimien välinen tietojenvaihtojärjestelmä

— laittoman maahanmuuton torjunta

— yhteinen turvapaikkapolitiikka.

AMSTERDAMIN SOPIMUS

Amsterdamin sopimus, jolla muutettiin Euroopan unionista tehtyä sopimusta, Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksia ja niihin liittyviä tiettyjä asiakirjoja[2], allekirjoitettiin Amsterdamissa 2. lokakuuta 1997. Sopimus tuli voimaan 1. toukokuuta 1999.

A. Unionin toimivallan lisääminen

1. Euroopan yhteisö

Tavoitteissa kiinnitettiin erityistä huomiota tasapainoiseen ja kestävään kehitykseen sekä korkeaan työllisyyteen. Luotiin järjestelmä jäsenvaltioiden työllisyyspolitiikkojen koordinoimiseksi sekä mahdollisuudet tiettyihin yhteisön toimenpiteisiin työllisyyspolitiikan alalla. Sosiaalipolitiikasta tehty sopimus liitettiin EY:n perustamissopimukseen pienin muutoksin (poikkeuslausekkeen poistaminen). Yhteisömenetelmää alettiin soveltaa tiettyihin tärkeisiin aloihin, jotka aiemmin kuuluivat kolmanteen pilariin, kuten turvapaikkapolitiikkaan, maahanmuuttoon,

[2]EYVL C 340, 10.11.1997, s. 115.

ulkorajojen ylittämiseen, petosten torjuntaan, tulliyhteistyöhön ja oikeudelliseen yhteistyöhön yksityisoikeudellisissa asioissa sekä osaan Schengen-sopimuksen puitteissa tehtävästä yhteistyöstä, jota koskevat määräykset unioni ja yhteisöt ovat hyväksyneet täysimääräisesti.

2. Euroopan unioni

Hallitustenvälistä yhteistyötä poliisiyhteistyön ja oikeudellisen yhteistyön alalla vahvistettiin määrittelemällä tavoitteet ja tarkat tehtävät ja luomalla uusi direktiiviä muistuttava oikeudellinen väline. Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan välineitä kehitettiin myöhemmin, erityisesti perustamalla uusi väline eli yhteinen strategia, uusi toimi eli YUTP:sta vastaava neuvoston pääsihteeri ja uusi rakenne eli toimintapolitiikan suunnittelu- ja varhaisvaroitusyksikkö.

B. Euroopan parlamentin aseman vahvistaminen

1. Lainsäädäntövalta

Yhteispäätösmenettelyssä Euroopan parlamentista ja neuvostosta tuli käytännössä tasavertaisia lainsäätäjiä. Sen soveltamisalaa laajennettiin koskemaan 15:tä EY:n perustamissopimukseen sisältynyttä oikeusperustaa. Maatalouspolitiikkaa ja kilpailupolitiikkaa lukuun ottamatta yhteispäätösmenettelyä alettiin soveltaa kaikkiin lainsäädäntöaloihin, joilla neuvosto voi tehdä päätökset määräenemmistöllä. Neljässä tapauksessa (18, 42 ja 47 artikla sekä kulttuuripolitiikkaa koskeva 151 artikla, jota ei ole muutettu) yhteispäätösmenettelyssä vaadittiin neuvoston yksimielistä päätöstä. Yhteispäätösmenettelyn ulkopuolelle jätettiin muut lainsäädäntöalat, joissa vaaditaan yksimielisyyttä.

2. Valvontavalta

Sopimuksessa määrättiin, että Euroopan parlamentti äänestää komission hyväksymisestä yhtenä kokoonpanona, minkä lisäksi parlamentin oli ensin hyväksyttävä tulevan komission puheenjohtajaksi nimetty henkilö (214 artikla).

3. Euroopan parlamentin vaalit ja jäsenten asemaa koskevat säännöt

Euroopan parlamentti valitaan yleisillä, välittömillä vaaleilla (EY:n perustamissopimuksen 190 artikla). Tässä yhteydessä yhteisön valtaan hyväksyä yhdenmukainen menettely liitettiin valta päättää yhteisistä periaatteista. Samassa artiklassa annettiin myös oikeusperusta, jonka nojalla Euroopan parlamentin jäsenille voidaan hyväksyä heidän asemaansa koskevat yhteiset säännöt. Vieläkään ei kuitenkaan annettu määräystä, jonka perusteella voitaisiin toteuttaa toimenpiteitä Euroopan tason poliittisten puolueiden kehittämiseksi (vrt. 191 artikla).

C. Tiiviimpi yhteistyö

Perussopimuksiin sisältyi nyt ensimmäisen kerran yleisiä määräyksiä, jotka sallivat tietyin ehdoin sen, että tietty määrä jäsenvaltioita voi käyttää hyväksi yhteisiä toimielimiä tehdäkseen tiiviimpää yhteistyötä toistensa kanssa. Tämän vaihtoehdon lisäksi jo aiemmin oli annettu mahdollisuus erityismääräyksillä säänneltyyn tiiviimpään yhteistyöhön talous- ja rahaliittoon, vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luomiseen ja Schengenin säännöstön huomioon ottamiseen liittyvillä aloilla. Tiiviimpää yhteistyötä voidaan tehdä kolmannen pilarin alalla sekä tietyin erityisen rajoittavin ehdoin aloilla, jotka eivät kuulu unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Kaikelle tiiviimmälle yhteistyölle asetetut edellytykset sekä päätöksentekomekanismit on laadittu siten, että samalla varmistetaan, että tätä yhdentymisprosessin erityismuotoa

käytetään poikkeusratkaisuna ja että sitä voidaan käyttää ainoastaan yhdentymisen edistämiseen eikä taannuttamiseen.

D. Yksinkertaistaminen

Amsterdamin sopimuksella poistettiin kaikki rauenneet tai ajan myötä vanhentuneiksi käyneet perussopimusten määräykset, mutta kuitenkin niin, että poistaminen ei vaikuta määräyksistä johtuneisiin oikeusvaikutuksiin. Lisäksi sopimuksessa numeroitiin perussopimusten määräykset uudelleen. Oikeudellisista ja poliittisista syistä sopimus allekirjoitettiin ja toimitettiin ratifioitavaksi voimassa oleviin perussopimuksiin tehtävien tarkistusten muodossa.

E. Toimielinten uudistaminen unionin laajentumista silmällä pitäen

1. Amsterdamin sopimuksessa vahvistettiin Euroopan parlamentin omasta pyynnöstä parlamentin jäsenten enimmäismääräksi 700 (189 artikla).

2. Komission kokoonpanosta ja äänten painotuksesta määrättiin sopimukseen liitetyssä toimielimiä koskevassa pöytäkirjassa. Pöytäkirjan määräysten mukaan enintään 20 jäsenvaltion unionissa komission jäsenenä on yksi kansalainen kustakin jäsenvaltiosta edellyttäen, että kyseiseen päivämäärään mennessä neuvoston ääntenpainotusta on muutettu. Joka tapauksessa viimeistään vuotta ennen sitä, kun unionin jäsenvaltioiden määrä ylittää kaksikymmentä, uudessa hallitusten välisessä konferenssissa olisi tarkasteltava perusteellisesti uudelleen toimielimiä koskevia perussopimusten määräyksiä.

3. Neuvoston mahdollisuudesta turvautua määräenemmistöön määrättiin monissa Amsterdamin sopimuksella luoduissa oikeusperustoissa. Olemassa olleiden yhteisön politiikanalojen osalta kuitenkin vain tutkimuspolitiikassa oli uusia määräyksiä määräenemmistöstä. Muilla aloilla vaadittiin yhä yksimielisyyttä.

F. Muut aiheet

Yhteisön menettelyistä toissijaisuusperiaatteen soveltamiseksi määrättiin asiaa koskevassa pöytäkirjassa. Avoimuutta parannettiin uusilla määräyksillä, jotka koskivat oikeutta tutustua asiakirjoihin (255 artikla) ja neuvoston työn julkisuutta neuvoston toimiessa lainsäätäjänä (207 artiklan 3 kohta).

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Euroopan parlamenttia kuultiin ennen hallitustenvälisen konferenssin koolle kutsumista. Parlamentti osallistui myös hallitustenvälisen konferenssin toimintaan tilapäisjärjestelyjen mukaisesti. Kolmessa viime konferenssissa parlamenttia on edustanut tilanteesta riippuen sen puhemies tai kaksi sen jäsentä.

Tämän tekstin on laatinut Euroopan parlamentin kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö.

Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx 07/2024

1.1.4. NIZZAN SOPIMUS JA EUROOPAN TULEVAISUUTTA KÄSITTELEVÄ VALMISTELUKUNTA ‌

Nizzan sopimuksella onnistuttiin vain osittain valmistelemaan Euroopan unionia mittavaan laajentumiseen ensin itään 1. toukokuuta 2004 ja sitten etelään

1. tammikuuta 2007. Euroopan tulevaisuutta käsittelevä valmistelukunta ryhtyikin etsimään vastauksia Laekenin julistuksessa esitettyihin kysymyksiin. Se pyrki luomaan unionille uuden oikeusperustan, sopimuksen Euroopan perustuslaista. Asiasta järjestettyjen kansanäänestysten johdettua kahdessa jäsenvaltiossa kielteiseen tulokseen perustuslakisopimusta ei lopulta ratifioitu.

NIZZAN SOPIMUS

Nizzan sopimus allekirjoitettiin 26. helmikuuta 2001, ja se tuli voimaan

1. helmikuuta 2003.

A. Tavoitteet

Helsingissä vuonna 1999 pidetyn Eurooppa-neuvoston päätelmissä asetettiin vaatimukseksi, että unionin oli oltava vuoden 2002 loppuun mennessä valmis ottamaan vastaan uudet, liittymisvalmiit ehdokasvaltiot. Koska ehdokasvaltioista vain kahden väkiluku oli silloisten jäsenvaltioiden keskiarvoa suurempi, vähäväkisten maiden poliittinen painoarvo kasvaisi huomattavasti. Nizzan sopimuksella pyrittiin lisäämään unionin toimielinten tehokkuutta ja legitiimiyttä ja valmistelemaan unionia seuraavaan mittavaan laajentumiseen.

B. Taustaa

Maastrichtin ja Amsterdamin hallitustenvälisissä konferensseissa (HVK) oli käsitelty eräitä toimielinkysymyksiä, joihin ei kuitenkaan löydetty tyydyttävää ratkaisua. Näitä olivat muun muassa komission koko ja kokoonpano, äänten painotus neuvostossa ja määräenemmistöpäätösten lisääminen. Silloisen puheenjohtajavaltion Suomen selvityksen pohjalta Helsingin Eurooppa-neuvosto vahvisti vuoden 1999 lopussa, että Amsterdamissa avoimiksi jääneitä kysymyksiä sekä kaikkia muita laajentumisvalmistelujen edellyttämiä muutoksia olisi käsiteltävä hallitustenvälisessä konferenssissa.

C. Sisältö

Hallitustenvälinen konferenssi aloitti työnsä 14. helmikuuta 2000 ja sai sen päätökseen 10. joulukuuta 2000 Nizzassa, jossa päästiin sopuun edellä mainituista toimielinkysymyksistä ja monista muista asioista: Euroopan parlamentin uusi paikkajako, aiempaa joustavampi tiiviimpi yhteistyö, perusoikeuksien ja -arvojen valvominen unionissa ja unionin tuomioistuinjärjestelmän lujittaminen.

1. Äänten painotus neuvostossa

Tarkastellessaan rinnakkain neuvoston äänestysjärjestelmää, komission kokoonpanoa ja jossakin määrin myös Euroopan parlamentin paikkajakoa hallitustenvälinen konferenssi totesi, että sen tärkein tehtävä oli muuttaa jäsenvaltioiden suhteellista painotusta. Tätä aihetta ei yksikään HVK ollut käsitellyt sitten Rooman sopimuksen.

Oli esitetty kahta mahdollista tapaa määritellä määräenemmistö: äänten uusjako (käytössä olevan järjestelmän mukauttaminen) tai kaksinkertaisen enemmistön käyttöönotto (äänten ja väestön enemmistöjen yhdistäminen), jota komissio oli ehdottanut ja parlamentti kannatti. HVK valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Kaikkien jäsenvaltioiden äänimäärää kasvatettiin, mutta väkirikkaimpien jäsenvaltioiden osuus äänistä pieneni: se oli aiemmin 55 prosenttia mutta putosi kymmenen uuden jäsenvaltion liittyessä 45 prosenttiin ja 1. tammikuuta 2007 edelleen 44,5 prosenttiin. Sen vuoksi väestöosuutta alettiin käyttää ”turvaverkkona”: yksittäinen jäsenvaltio voi pyytää tarkistamaan, että määräenemmistö edustaa vähintään 62:ta prosenttia unionin koko väestöstä. Jos näin ei ole, päätöstä ei tehdä.

2. Euroopan komissio

a. Kokoonpano

Komissiossa on vuodesta 2005 lähtien ollut yksi jäsen kustakin jäsenvaltiosta. Neuvosto saattoi yksimielisesti päättää komission jäsenten lukumäärästä ja vuorottelujärjestelmästä edellyttäen, että jäsenvaltioiden väestön ja alueiden moninaisuus ovat aina edustettuina komission kokoonpanossa.

b. Organisaatio

Xxxxxx sopimuksen mukaan komission puheenjohtaja päättää vastuualueiden jakamisesta komission jäsenten kesken ja voi muuttaa tätä tehtävänjakoa toimikauden aikana. Puheenjohtaja valitsee varapuheenjohtajat ja päättää näiden lukumäärän.

3. Euroopan parlamentti

a. Kokoonpano

Amsterdamin sopimuksessa parlamentin jäsenten enimmäismääräksi vahvistettiin 700. Nizzassa Eurooppa-neuvosto piti laajentumisen vuoksi tarpeellisena tarkistaa kunkin jäsenvaltion edustajien määrää. Parlamentin uudella kokoonpanolla myös tasapainotettiin äänten uutta painotusta neuvostossa. Siksi parlamentin jäsenten enimmäismäärä nostettiin 732:een.

b. Toimivalta

Neuvoston, komission ja jäsenvaltioiden tavoin parlamentti sai valtuudet nostaa neuvoston, komission tai Euroopan keskuspankin toimia koskevan kanteen, jonka perusteena voi olla toimivallan puuttuminen, olennaisen menettelymääräyksen rikkominen, perustamissopimuksen tai sen soveltamista koskevan oikeussäännön rikkominen taikka harkintavallan väärinkäyttö.

Komission ehdotuksesta 191 artiklasta tehtiin oikeusperusta, jonka nojalla Euroopan tason poliittisia puolueita ja niiden rahoitusta koskevat säännöt voitiin hyväksyä yhteispäätösmenettelyssä.

Parlamentin lainsäädäntövaltaa lisättiin laajentamalla hieman yhteispäätösmenettelyn soveltamisalaa ja edellyttämällä parlamentin puoltavaa lausuntoa tiiviimmän yhteistyön aloittamiseksi yhteispäätösmenettelyn piiriin kuuluvilla aloilla. Parlamentin lausuntoa pyydettiin myös neuvoston määrittäessä, oliko olemassa vaara, että jossakin jäsenvaltiossa rikotaan vakavasti perusoikeuksia.

4. Tuomioistuinjärjestelmän uudistaminen

a. Unionin tuomioistuin

Unionin tuomioistuin sai oikeuden kokoontua monissa eri kokoonpanoissa: kolmen tai viiden tuomarin jaostoissa, yhdentoista tuomarin suurena jaostona tai täysistunnossa. Neuvosto saattoi yksimielisesti päättää lisätä julkisasiamiesten lukumäärää. Ennakkoratkaisukysymykset kuuluivat edelleen tuomioistuimen toimivaltaan, mutta se pystyi perussääntönsä nojalla siirtämään muut kuin EY:n perustamissopimuksen 225 artiklassa luetellut asiat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle.

b. Unionin yleinen tuomioistuin

Unionin yleisen tuomioistuimen (jota kutsuttiin ennen 1. joulukuuta 2009 tapahtunutta Lissabonin sopimuksen voimaantuloa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeksi) toimivaltaa laajennettiin tiettyihin ennakkoratkaisupäätöksiin, ja lainkäyttölautakuntia oli mahdollista perustaa neuvoston yksimielisellä päätöksellä. Kaikki nämä toimintaa ja etenkin tuomioistuimen toimivaltaa koskevat määräykset sisältyivät nyt itse perustamissopimukseen.

5. Lainsäädäntömenettelyt

Vaikka monet uudet politiikan alat ja toimet (yhteensä 27) vaativat vastedes neuvoston määräenemmistöpäätöksen, yhteispäätösmenettely ulotettiin vain joihinkin toisarvoisiin asioihin (EY:n perustamissopimuksen 13, 62, 63, 65, 157, 159 ja 191 artikla) ja perustamissopimuksen 161 artiklan mukaisiin päätöksiin tarvittiin nyt puoltava lausunto.

6. Tiiviimpi yhteistyö

Amsterdamin sopimuksen tavoin Xxxxxx sopimukseen sisältyi yleisiä määräyksiä, joita sovelletaan kaikkiin tiiviimmän yhteistyön aloihin, sekä kutakin pilaria erikseen koskevia määräyksiä. Amsterdamin sopimuksessa kuitenkin sallittiin tiiviimpi yhteistyö vain ensimmäisen ja kolmannen pilarin asioissa, kun taas Xxxxxx sopimuksessa se ulotettiin kaikkiin kolmeen pilariin.

Nizzan sopimukseen sisältyi muitakin muutoksia: asian saattaminen Eurooppa- neuvoston käsiteltäväksi ei ollut enää mahdollista, ja ”kohtuullisen ajan” käsitettä selvennettiin. Parlamentin puoltava lausunto tarvittiin nyt kaikilla aloilla, joilla tiiviimpi yhteistyö liittyi yhteispäätösmenettelyn piiriin kuuluvaan asiaan.

7. Perusoikeuksien suojaaminen

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 7 artiklaan lisättiin kohta kattamaan tapaukset, joissa perusoikeuksien ilmeistä rikkomista ei ole tapahtunut mutta on olemassa ”selvä vaara”, että näin käy. Parlamentin puoltavan lausunnon saatuaan neuvosto saattoi jäsentensä neljän viidesosan enemmistöllä todeta, oliko tällainen vaara olemassa, ja antaa aiheellisia suosituksia kyseiselle jäsenvaltiolle. Euroopan unionin perusoikeuskirja tuli voimaan muttei ollut oikeudellisesti sitova.

D. Euroopan parlamentin rooli

Kuten aiemmissa hallitustenvälisissä konferensseissa, parlamentti osallistui aktiivisesti vuoden 2000 HVK:n valmisteluihin. Se esitti näkemyksensä konferenssin asialistasta, etenemisestä ja tavoitteista perustamissopimusten uudistuksen ja seuraavan hallitustenvälisen konferenssin valmistelusta 18. marraskuuta 1999 ja Nizzan sopimuksesta ja Euroopan unionin tulevaisuudesta 31. toukokuuta 2001 antamissaan

päätöslauselmissa. Parlamentti myös ilmaisi näkemyksensä perusoikeuskirjan sisällöstä ja sen oikeudellisista vaikutuksista. Parlamentti korosti erityisesti, että seuraavan HVK:n tulisi olla avoin prosessi, johon osallistuisi Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien jäseniä sekä komissio ja johon myös tavalliset kansalaiset saisivat antaa panoksensa. Sen lopputuloksena tulisi olla perustuslain kaltainen asiakirja.

EUROOPAN TULEVAISUUTTA KÄSITTELEVÄ VALMISTELUKUNTA

A. Lähtökohta ja tavoitteet

Nizzan sopimukseen liitetyn julistuksen N:o 23 mukaisesti Laekenissa 14. ja 15. joulukuuta 2001 kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti kutsua koolle tärkeimpien osapuolten yhteisen valmistelukunnan keskustelemaan Euroopan unionin tulevaisuudesta. Sen tehtävänä oli valmistella seuraavaa hallitustenvälistä konferenssia mahdollisimman avoimesti ja käsitellä unionin kehittämisen neljää suurinta haastetta: toimivallan jaon parantaminen, EU:n toimintavälineiden yksinkertaistaminen, demokratian, avoimuuden ja tehokkuuden lisääminen sekä perustuslain laatiminen unionin kansalaisille.

B. Kokoonpano

Valmistelukuntaan kuului puheenjohtaja (Xxxxxx Xxxxxxx x’Xxxxxxx), kaksi varapuheenjohtajaa (Xxxxxxxx Xxxxx ja Xxxx-Xxx Xxxxxxx), 15 jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiesten edustajaa, 30 jäsentä kansallisista parlamenteista (kaksi jäsenvaltiota kohden), 16 jäsentä Euroopan parlamentista ja kaksi komission jäsentä. Ehdokasvaltiot osallistuivat tasavertaisina keskusteluihin mutta eivät voineet estää jäsenvaltioita saavuttamasta yhteisymmärrystä. Valmistelukunnassa oli siten kaiken kaikkiaan 105 jäsentä.

Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajien lisäksi puheenjohtajistoon kuului yhdeksän valmistelukunnan jäsentä ja ehdokasvaltioiden nimeämä ”kutsujäsen”. Puheenjohtajiston tehtävänä oli edistää ja pohjustaa valmistelukunnan työskentelyä.

C. Tulokset

Valmistelukunnan työ alkoi ”kuulemisvaiheella”, jonka aikana se pyrki jäsentämään jäsenvaltioiden ja kansalaisten odotukset ja tarpeet. Seuraavassa vaiheessa tarkasteltiin esitettyjä ideoita, ja lopuksi laadittiin keskustelun ydinkohtiin pohjautuvia suosituksia. Vuoden 2002 lopussa 11 työryhmää esittivät päätelmänsä valmistelukunnalle. Alkuvuodesta 2003 valmistelukunta laati tekstin, josta muotoutui keskustelujen tuloksena ehdotus sopimukseksi Euroopan perustuslaista.

Perustuslakisopimuksen I osa (periaatteet ja toimielimet, 59 artiklaa) ja II osa (EU:n perusoikeuskirja, 54 artiklaa) esitettiin Thessalonikin Eurooppa-neuvostolle

20. kesäkuuta 2003. Sopimuksen III osa (unionin politiikat, 338 artiklaa) ja IV osa (loppumääräykset, 10 artiklaa) esitettiin puheenjohtajavaltio Italialle

18. heinäkuuta 2003. Eurooppa-neuvosto hyväksyi tekstin 18. kesäkuuta 2004 lukuisin muutoksin mutta säilytti kuitenkin valmistelukunnan ehdotuksen perusrakenteen. Euroopan parlamentin hyväksymä sopimus hylättiin Ranskassa (29. toukokuuta 2005) ja Alankomaissa (1. kesäkuuta 2005) pidetyissä kansanäänestyksissä. Ranskassa ja Alankomaissa järjestettyjen kansanäänestysten kielteisten tulosten vuoksi perustuslakisopimuksen ratifiointiprosessia ei voitu saattaa päätökseen.

D. Euroopan parlamentin rooli

Pääosa tarkkailijoista piti parlamentin jäsenten panosta valmistelukunnan työhön ratkaisevana. Monet seikat, kuten heidän kokemuksensa neuvotteluista kansainvälisessä ympäristössä sekä se, että valmistelukunta kokoontui parlamentin tiloissa, antoivat parlamentin jäsenille mahdollisuuden vaikuttaa merkittävästi valmistelukunnassa käytyihin keskusteluihin ja niiden tuloksiin. He myös edistivät aktiivisesti poliittisten ryhmittymien muodostamista Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien jäsenistä. Parlamentti sai toteutettua monia alkuperäisiä tavoitteitaan. Useimmat niistä vahvistettiin Lissabonin sopimuksessa.

Tämän tekstin on laatinut Euroopan parlamentin kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö.

Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx 04/2024

1.1.5. LISSABONIN SOPIMUS ‌

Tässä luvussa esitellään Lissabonin sopimuksen taustaa ja keskeisiä määräyksiä. Siinä kerrataan tämän unionin uusimman perussopimuksen syntyyn johtaneet tapahtumat ja kerrotaan, miten sopimus eroaa edeltäjistään. Sopimuksen yksittäisten artiklojen määräyksiä ja vaikutuksia unionin politiikkaan esitellään yksityiskohtaisemmin muissa luvuissa, joissa käsitellään eri politiikanaloja ja aihepiirejä.

OIKEUSPERUSTA

Joulukuun 1. päivänä 2009 voimaan tullut Lissabonin sopimus, jolla muutettiin Euroopan unionista tehtyä sopimusta (SEU) ja Euroopan yhteisön perustamissopimusta (EUVL C 306, 17.12.2007)

TAUSTA

Lissabonin sopimus sai alkunsa vuoden 2001 lopussa käynnistetystä perustuslakihankkeesta (Eurooppa-neuvoston julistus Euroopan unionin tulevaisuudesta eli Laekenin julistus). Hanketta vietiin eteenpäin vuosina 2002 ja 2003 Euroopan tulevaisuutta käsitelleessä valmistelukunnassa (1.1.4). Valmistelukunta laati ehdotuksen Euroopan perustuslaista tehtäväksi sopimukseksi (perustuslakisopimus). Lissabonin sopimukseen johtanut kehitys käynnistyi perustuslakisopimuksesta toukokuussa ja kesäkuussa 2005 järjestetyistä kahdesta kansanäänestyksestä, joiden kielteisen tuloksen johdosta Eurooppa-neuvosto päätti suoda itselleen kahden vuoden ”harkinta-ajan”. Eurooppa-neuvosto hyväksyi 21.–23. kesäkuuta 2007 pitämässään kokouksessa maaliskuussa 2007 annettuun Berliinin julistukseen pohjautuvan yksityiskohtaisen toimeksiannon seuraavalle, Portugalin puheenjohtajakaudella järjestettävälle hallitustenväliselle konferenssille. Hallitustenvälinen konferenssi sai työnsä päätökseen lokakuussa 2007. Uusi sopimus allekirjoitettiin Eurooppa- neuvoston kokouksessa Lissabonissa 13. joulukuuta 2007, ja sen ovat ratifioineet kaikki jäsenvaltiot.

SISÄLTÖ

A. Tavoitteet ja oikeusperiaatteet

Euroopan yhteisön perustamissopimus sai uudeksi nimekseen ”sopimus Euroopan unionin toiminnasta” (SEUT), ja sana ”yhteisö” korvattiin kauttaaltaan sanalla ”unioni”. Unioni korvasi yhteisön oikeudellisena toimijana. Lissabonin sopimukseen ei sisälly unionin ”valtiollisia” symboleja, kuten lippua tai hymniä. Vaikka uusi sopimusteksti ei enää ole nimeltään perustuslakisopimus, siihen sisältyvät useimmat perustuslakihankkeen merkittävimmistä neuvottelutuloksista.

Lissabonin sopimuksessa ei anneta unionille uusia yksinomaisia toimivaltuuksia. Siinä kuitenkin muutetaan tapaa, jolla unioni käyttää nykyistä toimivaltaansa ja eräitä uusia (jaettuja) toimivaltuuksia. Sopimuksessa lisätään kansalaisten osallistumismahdollisuuksia ja suojelua, luodaan uusi toimielinrakenne ja muokataan

päätöksentekoprosessia tehokkaammaksi ja avoimemmaksi. Näin vahvistetaan myös parlamentaarista valvontaa ja demokraattista tilintekovelvollisuutta.

Toisin kuin perustuslakisopimuksessa, Lissabonin sopimuksessa ei ole artiklaa, joka muodollisesti vahvistaisi unionin oikeuden ensisijaisuuden kansalliseen lainsäädäntöön nähden. Sopimuksessa on kuitenkin asiaa koskeva julistus (N:o 17), jossa selvitetään, miten unionin oikeus on kansalliseen lainsäädäntöön nähden ensisijainen Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti.

Lissabonin sopimus selkiyttää unionin toimivaltaa ensimmäistä kertaa. Siinä erotetaan kolme toimivallan lajia. Unionin yksinomainen toimivalta tarkoittaa, että vain unioni toimii lainsäätäjänä ja jäsenvaltiot vain panevat unionin lainsäädännön täytäntöön. Jaetun toimivallan nojalla jäsenvaltiot voivat antaa oikeudellisesti sitovia säädöksiä, jos unioni ei ole käyttänyt toimivaltaansa. Täydentävän toimivallan nojalla unioni hyväksyy jäsenvaltioiden toimintaa tukevia tai täydentäviä toimia. Unionin toimivaltaa voidaan Lissabonin sopimuksen mukaan myös palauttaa jäsenvaltioille sopimuksen tarkistamisen yhteydessä.

Lissabonin sopimuksen myötä unionista tuli täysivaltainen oikeushenkilö. Se sai valtuudet allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia toimivaltaansa kuuluvilla aloilla ja liittyä kansainvälisiin järjestöihin. Jäsenvaltiot voivat allekirjoittaa ainoastaan sellaisia kansainvälisiä sopimuksia, jotka ovat unionin oikeuden mukaisia.

Perussopimuksissa määrätään nyt ensimmäistä kertaa virallisesta menettelystä, jota jäsenvaltion on valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti noudatettava, kun se haluaa erota Euroopan unionista. Tästä menettelystä määrätään Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 50 artiklassa.

Lissabonin sopimuksessa kolmannen pilarin viimeisetkin vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta koskevat osa-alueet (poliisiyhteistyö ja rikosasioissa tehtävä oikeudellinen yhteistyö) sulautettiin ensimmäiseen pilariin. Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue lakkasi olemasta hallitustenvälinen politiikanala: alan säädökset on vastedes hyväksyttävä noudattaen tavallista lainsäätämisjärjestystä (määräenemmistö ja yhteispäätös) ja käyttäen yhteisömenetelmän välineitä (asetuksia, direktiivejä ja päätöksiä), jollei sopimuksessa toisin määrätä.

Lissabonin sopimuksen voimaantulosta alkaen myös Euroopan parlamentti on voinut ehdottaa perussopimusten muuttamista samalla tavoin kuin neuvosto, yksittäisen jäsenvaltion hallitus tai komissio. Yleensä perussopimusten muuttaminen edellyttää, että kutsutaan koolle valmistelukunta, joka suosittelee muutoksia hallitustenväliselle konferenssille (Eurooppa-neuvosto voi kuitenkin päättää parlamentin hyväksynnän saatuaan olla kutsumatta valmistelukuntaa koolle (SEU:n 48 artiklan 3 kohdan toinen alakohta)). Sen jälkeen kutsuttaisiin koolle hallitustenvälinen konferenssi hyväksymään yhteisellä sopimuksella perussopimuksiin tehtävät muutokset. Perussopimuksia voidaan kuitenkin tarkistaa myös kutsumatta koolle hallitustenvälistä konferenssia ja noudattaen yksinkertaistettuja tarkistusmenettelyjä, kun ehdotetut muutokset koskevat unionin sisäisiä politiikkoja ja toimia (SEU:n 48 artiklan 6 ja 7 kohta). Tarkistaminen hyväksyttäisiin sitten Eurooppa-neuvoston päätöksellä, mutta siihen voitaisiin vielä soveltaa ratifiointia koskevia kansallisia sääntöjä.

B. Demokratian ja perusoikeuksien suojan lujittaminen

Lissabonin sopimuksessa ilmaistaan kolme perusperiaatetta: demokraattinen tasa- arvo, edustuksellinen demokratia ja osallistuva demokratia. Viimeksi mainittu toteutuu uudessa kansalaisaloitteessa (4.1.5).

EU:n perusoikeuskirjaa ei ole suoraan sisällytetty Lissabonin sopimuksen tekstiin, mutta sen oikeudellinen sitovuus vahvistetaan SEU:n 6 artiklan 1 kohdassa, jossa sille annetaan sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksille (4.1.2).

Unionin liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen tuli mahdolliseksi, kun sopimuksen 14. pöytäkirja tuli voimaan 1. kesäkuuta 2010. Pöytäkirjan mukaan ihmisoikeussopimukseen voivat liittyä valtioiden lisäksi myös kansainväliset järjestöt, kuten Euroopan unioni. Xxxxx ihmisoikeussopimukseen liittyminen tulisi voimaan, kaikkien sopimuksen allekirjoittajavaltioiden ja unionin itsensä on vielä ratifioitava se. Euroopan neuvoston ja EU:n edustajien välillä käytyjen neuvottelujen tuloksena sopimusluonnos saatiin valmiiksi huhtikuussa 2013, mutta unionin tuomioistuin katsoi lausunnossaan 2/13, että sopimus ei ole sopusoinnussa SEU:n 6 artiklan kanssa. Lisäneuvottelut ovat siis tarpeen, ennen kuin unioni voi liittyä sopimukseen.

C. Uusi toimielinrakenne

1. Euroopan parlamentti

SEU:n 14 artiklan 2 kohdan mukaan Euroopan parlamentti ”koostuu unionin kansalaisten edustajista” eikä enää ”valtioiden kansojen edustajista”.

Parlamentin lainsäädäntövalta lisääntyi, kun käyttöön otettiin ”tavallinen lainsäätämisjärjestys”, joka korvasi aiemman yhteispäätösmenettelyn. Tavallista lainsäätämisjärjestystä sovelletaan yli 40 uudella politiikanalalla eli tästedes yhteensä 85 alalla. Hyväksyntämenettely jää elämään ”hyväksyntänä”, ja kuulemismenettely säilyy ennallaan. Uusi talousarviomenettely asettaa parlamentin ja neuvoston yhtäläiseen asemaan vuotuista talousarviota hyväksyttäessä. Parlamentin on hyväksyttävä monivuotinen rahoituskehys.

Parlamentti valitsee nyt komission puheenjohtajan jäsentensä enemmistöllä Eurooppa-neuvoston esityksestä. Eurooppa-neuvoston on nimettävä ehdokas määräenemmistöllä ja ottaen huomioon Euroopan parlamentin vaalien tuloksen. Parlamentti hyväksyy edelleen komission yhtenä kokoonpanona eli kollegiona.

Parlamentin jäsenten enimmäismääräksi on vahvistettu 751, ja kansalaisten edustus on alenevasti suhteellinen. Jäsenvaltiokohtainen paikkojen enimmäismäärä laskettiin 96:een ja vähimmäismäärä nostettiin kuuteen. Äänestyksessään 7. helmikuuta 2018 parlamentti kannatti jäsenmääränsä vähentämistä 751:stä 705:een sen jälkeen, kun Yhdistynyt kuningaskunta on eronnut EU:sta. Se esitti, että osa brittijäseniltä vapautuvista paikoista jaetaan uudelleen niiden EU-maiden kesken, jotka ovat jonkin verran aliedustettuja (1.3.3).

Yhdistynyt kuningaskunta erosi EU:sta 1. helmikuuta 2020. Tästä päivästä alkaen parlamentin jäseniä on ollut 705. Yhdistyneeltä kuningaskunnalta vapautuneista 73 paikasta 27 jaettiin uudelleen alenevan suhteellisuuden periaatetta noudattaen siten, että lisäpaikkoja saivat Ranska (5), Espanja (5), Italia (3), Alankomaat (3),

Irlanti (2), Ruotsi (1), Itävalta (1), Tanska (1), Suomi (1), Slovakia (1), Kroatia (1), Viro (1), Puola (1) ja Romania (1). Yksikään jäsenmaa ei menettänyt paikkoja.

2. Eurooppa-neuvosto

Lissabonin sopimuksessa Eurooppa-neuvostosta tehtiin virallisesti unionin toimielin, jonka tehtävänä on antaa unionille ”sen kehittämiseksi tarvittavat virikkeet” ja määritellä ”sen yleiset poliittiset suuntaviivat ja painopisteet”. Se ei toimi lainsäätäjänä. Pitkäaikainen puheenjohtajuus korvaa aiemman puolivuosittaisen kiertojärjestelmän. Eurooppa-neuvosto valitsee puheenjohtajansa määräenemmistöllä 30 kuukauden toimikaudeksi, joka voidaan uusia. Järjestelmän tarkoituksena on parantaa Eurooppa- neuvoston työn jatkuvuutta ja johdonmukaisuutta. Puheenjohtaja huolehtii unionin ulkoisesta edustuksesta, mikä ei kuitenkaan rajoita unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan toimivaltaa (ks. jäljempänä).

3. Komission varapuheenjohtaja / unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja

Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan nimittää Eurooppa- neuvosto määräenemmistöllä ja komission puheenjohtajan suostumuksella. Korkea edustaja johtaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ja hänellä on oikeus tehdä ehdotuksia. Hän toimii sekä ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana että komission varapuheenjohtajana. Korkeaa edustajaa avustaa neuvoston ja komission virkamiehistä sekä jäsenvaltioiden ulkoasiainhallinnon henkilöstöstä koostuva Euroopan ulkosuhdehallinto.

4. Neuvosto

Lissabonin sopimuksessa säilytettiin kaksoisenemmistön periaate (väestö ja jäsenvaltiot). Entiset järjestelyt pysyivät kuitenkin ennallaan marraskuuhun 2014 saakka, ja uusia sääntöjä on sovellettu 1. marraskuuta 2014 alkaen.

Määräenemmistö saavutetaan, kun ehdotusta tukee 55 prosenttia neuvoston jäsenistä (käytännössä 15 jäsenvaltiota 27:stä), jotka samalla edustavat vähintään 65:tä prosenttia unionin väestöstä (SEU:n 16 artiklan 4 kohta). Kun neuvosto ei tee ratkaisuaan komission tai korkean edustajan ehdotuksesta, vaadittava jäsenvaltioiden enemmistö on 72 prosenttia (SEUT:n 238 artiklan 2 kohta). Lainsäädäntöä ei voida antaa, jos ehdotusta vastaan äänestää vähintään neljä jäsenvaltiota. Uuden, niin kutsutusta Ioanninan kompromissista johdetun järjestelyn mukaan vähintään 55 prosenttia (1. huhtikuuta 2017 saakka 75 prosenttia) väestöstä tai jäsenvaltioista (määrävähemmistöön vaadittava osuus) voi pyytää ”kohtuullisessa ajassa”, että ehdotusta tarkastellaan uudelleen (julistus N:o 7).

Neuvoston istunnot ovat julkisia sen käsitellessä esitystä lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäväksi säädökseksi tai äänestäessä siitä. Tätä varten jokainen neuvoston istunto on jaettu kahteen osaan, joista toisessa käsitellään lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävät unionin säädökset ja toisessa muut kuin lainsäädäntöasiat. Jäsenvaltiot vuorottelevat yhä neuvoston puheenjohtajavaltioina puolen vuoden välein, mutta työn jatkuvuuden parantamiseksi kolmen jäsenvaltion ryhmät osallistuvat puheenjohtajuuden hoitamiseen 18 kuukauden ajan. Ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana sen sijaan toimii pysyvästi korkea edustaja.

5. Komissio

Komission puheenjohtajan valinnassa ja nimittämisessä otetaan huomioon Euroopan parlamentin vaalien tulos, mikä lisää puheenjohtajan aseman poliittista legitiimiyttä.

Puheenjohtaja vastaa kollegiona toimivan komission sisäisestä organisaatiosta (komission jäsenten nimityksistä, salkkujaosta ja eronpyynnöistä erityisolosuhteissa).

6. Euroopan unionin tuomioistuin

Yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (YUTP) lukuun ottamatta kaikki unionin toiminta kuuluu nykyisin unionin tuomioistuimen toimivaltaan. Kansalaisille on tehty helpommaksi kääntyä unionin tuomioistuimen puoleen.

D. Tehokkaampi ja demokraattisempi päätöksenteko sekä uudet politiikanalat ja valtuudet

Lissabonin sopimukseen on sisällytetty useita nk. siirtymälausekkeita, joiden nojalla yksimielinen päätös voidaan korvata määräenemmistöäänestyksellä ja kuulemismenettely yhteispäätöksellä (SEU:n 31 artiklan 3 kohta ja SEUT:n 81, 153, 192, 312 ja 333 artikla sekä tietyt tämänkaltaiset menettelyt, jotka koskevat oikeudellista yhteistyötä rikosasioissa) (1.2.4). Komission puheenjohtaja Xxxxxxx ilmoitti vuonna 2017 unionin tilaa käsitelleessä puheessaan aloitteista, joiden mukaan yksimielisyysvaatimuksesta luovuttaisiin useilla eri aloilla. Tämän mahdollistaisivat siirtymälausekkeet. Komissio on antanut neljä tiedonantoa, joissa ehdotetaan päätösten tekemistä yksimielisyyden sijaan määräenemmistöllä seuraavissa asioissa: YUTP (syyskuu 2018), veropolitiikka (tammikuu 2019), energia- ja ilmastopolitiikka (huhtikuu 2019) ja sosiaalipolitiikka (huhtikuu 2019). Näiden tiedonantojen tavoitteena on tehdä päätöksenteosta nopeampaa, joustavampaa ja tehokkaampaa asioissa, joissa EU:lla on jo toimivalta.

Aloilla, joilla unionilla ei ole yksinomaista toimivaltaa, vähintään yhdeksän jäsenvaltiota voi aloittaa tiiviimmän yhteistyön. Tähän tarvitaan lupa, jonka neuvosto antaa, kun se on ensin saanut Euroopan parlamentin hyväksynnän. YUTP:n alalla edellytetään yksimielisyyttä.

Lissabonin sopimus vahvistaa huomattavasti toissijaisuusperiaatetta (1.2.2) ottamalla kansalliset parlamentit mukaan EU:n päätöksentekoprosessiin (1.3.5).

Uusia politiikanaloja on otettu käyttöön, ja joitakin politiikanaloja on laajennettu. Ympäristöpolitiikkaan kuuluu nykyisellään myös ilmastonmuutoksen torjuminen, ja energiapolitiikan uusia tavoitteita ovat yhteisvastuu, toimitusvarmuus ja verkkojen yhteenliittäminen. Unioni voi tästedes tehdä päätöksiä myös immateriaalioikeuksien, urheilun, avaruuden, matkailun, pelastuspalvelun ja hallinnollisen yhteistyön aloilla.

Yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla (5.1.2) Lissabonin sopimukseen otettiin keskinäistä puolustusta koskeva lauseke, jonka mukaan kaikilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle. Yhteisvastuulauseke määrää, että unionin ja kaikkien jäsenvaltioiden on kaikin mahdollisin tavoin autettava jäsenvaltiota, jota on kohdannut luonnonkatastrofi tai ihmisen aiheuttama suuronnettomuus tai joka on joutunut terrori-iskun kohteeksi. ”Pysyvään rakenteelliseen yhteistyöhön” voivat osallistua kaikki jäsenvaltiot, jotka sitoutuvat osallistumaan eurooppalaisiin puolustustarvikeohjelmiin ja antavat käyttöön välittömästi toimintavalmiita taisteluyksiköitä. Tällainen yhteistyö edellyttää neuvoston määräenemmistöpäätöstä, jota ennen kuullaan korkeaa edustajaa.

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Parlamentin osallistumisesta Euroopan tulevaisuutta käsitelleen valmistelukunnan työhön ja aiempiin hallitustenvälisiin konferensseihin kerrotaan luvussa 1.1.4.

Parlamentti lähetti ensimmäistä kertaa kolme edustajaansa vuoden 2007 hallitustenväliseen konferenssiin, joka järjestettiin Portugalin puheenjohtajakaudella ja johti Lissabonin sopimuksen allekirjoittamiseen.

Kun Lissabonin sopimuksen allekirjoittamisesta oli kulunut lähes kymmenen vuotta, parlamentti totesi, että joitakin sen määräyksiä ei vielä hyödynnetty kaikilta osin. Niinpä se antoi 16. helmikuuta 2017 päätöslauselman Euroopan unionin toiminnan parantamisesta hyödyntämällä Lissabonin sopimuksen tarjoamia mahdollisuuksia ja esitti siinä suosituksia näiden mahdollisuuksien käyttämiseksi niin, että unioni voisi paremmin vastata tämänhetkisiin globaaleihin haasteisiin.

Samana päivänä parlamentti hyväksyi myös päätöslauselman Euroopan unionin nykyisen toimielinrakenteen mahdollisista kehityskuluista ja mukautuksista ja esitti siinä konkreettisia ehdotuksia perussopimusten uudistamiseksi.

EU on viime aikoina kohdannut useita kriisejä, jotka ovat liittyneet erityisesti brexitiin, oikeusvaltioperiaatteeseen, monivuotiseen rahoituskehykseen, covid-19-pandemiaan sekä Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Näitä kriisejä käsiteltäessä ovat jälleen tulleet esiin nykyisen hallintojärjestelmän puutteet. Päätöksenteon tehottomuus on osaltaan vähentänyt kansalaisten tukea Euroopan yhdentymishankkeelle. Vastatakseen nykyisiin haasteisiin EU:n toimielimet käynnistivät 10. maaliskuuta 2021 Euroopan tulevaisuuskonferenssin, jonka tavoitteena oli antaa kansalaisille mahdollisuus vaikuttaa EU:n uudistamiseen ja sen päätöksentekomenettelyjen tehokkuuden ja avoimuuden parantamiseen. Konferenssin työ päättyi 9. toukokuuta 2022, ja sen yhteydessä esitettiin 49 ehdotusta, joista osa edellyttää muutoksia EU:n perussopimuksiin. Niinpä parlamentti hyväksyi päätöslauselman valmistelukunnan ehdottamisesta perussopimusten tarkistamiseksi 9. kesäkuuta 2023, päätöslauselman EU:n perussopimuksiin sisältyvien siirtymälausekkeiden täytäntöönpanosta 11. heinäkuuta 2023 ja päätöslauselman ehdotuksista perussopimusten muuttamiseksi

22. marraskuuta 2023. Kehottamalla Eurooppa-neuvostoa kutsumaan koolle valmistelukunnan perussopimusten tarkistamiseksi parlamentti haluaa uudistaa lainsäädäntömenettelyjä niin, että niillä voidaan puuttua tämänhetkisiin haasteisiin ja parantaa EU:n vaikuttavuutta.

Xxxx Xxxx 04/2024

1.2. EUROOPAN UNIONIN OIKEUDELLINEN JÄRJESTELMÄ ‌

JA PÄÄTÖKSENTEKOMENETTELYT

1.2.1. EUROOPAN UNIONIN OIKEUDEN LÄHTEET JA SOVELTAMISALA ‌

Euroopan unioni on oikeushenkilö, ja sen oikeus muodostaa oman, kansainvälisestä oikeudesta erillisen oikeusjärjestyksensä. Unionin oikeudella on suora tai välillinen vaikutus unionin jäsenvaltioiden lainsäädäntöön, ja siitä tulee osa kunkin jäsenvaltion oikeusjärjestelmää. Euroopan unioni on myös oma oikeuslähteensä. Oikeusjärjestys jaetaan yleensä primaarioikeuteen (perussopimukset ja yleiset oikeusperiaatteet), perussopimuksista johdettuun oikeuteen eli sekundaarilainsäädäntöön ja täydentävään lainsäädäntöön.

EUROOPAN UNIONIN OIKEUDEN LÄHTEET JA NIIDEN HIERARKIA

— sopimus Euroopan unionista (SEU), sopimus Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) ja niiden pöytäkirjat (perussopimuksiin on liitetty 37 pöytäkirjaa, 2 liitettä ja 65 julistusta, joilla täsmennetään perussopimuksia sisällyttämättä niitä kuitenkaan varsinaiseen säädöstekstiin) 1.1.5

— Euroopan unionin perusoikeuskirja 4.1.2

— Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimus, joka on vielä voimassa erillisenä perussopimuksena

— kansainväliset sopimukset 5.2.1

— unionin yleiset oikeusperiaatteet

— johdettu oikeus eli sekundaarilainsäädäntö.

Euroopan unioni on oikeusunioni, jossa on luotu kattava oikeussuojakeinojen ja menettelyjen järjestelmä, jonka tarkoituksena on antaa Euroopan unionin tuomioistuimen tehtäväksi unionin toimielinten toimien laillisuusvalvonta (SEUT:n 263 artikla). Perussopimukset ja yleiset oikeusperiaatteet muodostavat normihierarkian huipulla olevan primaarioikeuden. Joulukuun 1. päivänä 2009 voimaan tulleen Lissabonin sopimuksen myötä perusoikeuskirjalla on sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksilla. Unionin tekemät kansainväliset sopimukset ovat arvojärjestyksessä seuraavalla sijalla, ja niiden alapuolella on johdettu oikeus. Sen säädökset ovat sitovia vain, jos ne eivät ole hierarkiassa ylempien normien vastaisia. EU:n oikeuden ensisijaisuutta koskeva oikeuskäytäntö on EU:n oikeusjärjestyksen peruspilari, ja sillä pyritään varmistamaan EU:n oikeuden yhtenäisyys ja johdonmukaisuus. Unionin tuomioistuin on katsonut, että unionin oikeudella on ehdoton ensisijaisuus jäsenvaltioiden kansalliseen lainsäädäntöön nähden ja että kansallisten tuomioistuinten on otettava tämä huomioon päätöksissään. Se on aina katsonut, että sillä on viime kädessä toimivalta määrittää unionin oikeuden ja kansallisen lainsäädännön välinen suhde. Se kehitti EU:n oikeuden välitöntä oikeusvaikutusta ja ensisijaisuutta koskevat perusdoktriinit asioissa van Gend en Loos v. Nederlandse Administratie der Belastingen ja Costa v. ENEL antamissaan uraauurtavissa tuomioissa. Unionin tuomioistuin on vahvistanut tämän oikeuskäytännön myöhemmissä tuomioissaan. Se varsinkin totesi

asiassa Internationale Handelsgesellschaft antamassaan tuomiossa EU:n oikeuden ensisijaiseksi jopa kansallisissa perustuslaeissa taattuihin perusoikeuksiin nähden.

TAVOITTEET

Unionin oikeusjärjestyksen tarkoituksena on mahdollistaa perussopimuksissa esitettyjen tavoitteiden toteuttaminen.

UNIONIN OIKEUDEN LÄHTEET

A. Unionin primaarioikeus 1.1.1, 1.1.2, 1.1.3, 1.1.4, 1.1.5, 4.1.2

B. Unionin johdettu oikeus eli sekundaarilainsäädäntö

1. Yleistä

Unionin säädökset luetellaan SEUT:n 288 artiklassa. Niitä ovat asetukset, direktiivit, päätökset, suositukset ja lausunnot. Unionin toimielimet voivat antaa näitä säädöksiä vain, jos niille on perussopimuksissa annettu siihen tarvittava toimivalta. Unionin toimivalta määräytyy siis annetun toimivallan periaatteen mukaisesti, mikä todetaan SEU:n 5 artiklan 1 kohdassa. SEUT:ssä määritetään tarkkaan unionin toimivallan rajat jakamalla se kolmeen lajiin: yksinomainen toimivalta (3 artikla), jaettu toimivalta (4 artikla) ja täydentävä toimivalta (6 artikla), jolloin unioni toteuttaa toimia jäsenvaltioiden toimien tukemiseksi tai täydentämiseksi. Kunkin toimivaltalajin piiriin kuuluvat alat luetellaan SEUT:n 3, 4 ja 6 artiklassa. Jos toimielimillä ei ole tarvittavia toimivaltuuksia jonkin perussopimuksissa asetetun tavoitteen saavuttamiseksi, ne voivat antaa ”aiheelliset säännökset” SEUT:n 352 artiklan nojalla.

Toimielimet antavat vain SEUT:n 288 artiklassa lueteltuja säädöksiä. Ainoan poikkeuksen muodostaa yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka, jossa käytetään yhä hallitustenvälistä menettelyä. Tällä alalla yhteisten strategioiden, yhteisen toiminnan ja yhteisten kantojen tilalle tulivat yleiset suuntaviivat ja päätökset, joissa määritellään toimet, jotka unioni toteuttaa, ja kannat, jotka unioni omaksuu, sekä päätösten täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset säännöt (SEU:n 25 artikla).

On myös olemassa muita toimintatapoja, kuten suositukset, tiedonannot sekä toimielinten organisaatioon ja toimintaan liittyvät asiakirjat (myös toimielinten väliset sopimukset). Niiden nimitykset, rakenne ja oikeudelliset vaikutukset riippuvat perussopimusten määräyksistä tai kyseisten määräysten nojalla annetuista säännöistä.

2. Unionin johdetun oikeuden normihierarkia

SEUT:n 289, 290 ja 291 artiklassa määrätyn hierarkian mukaan johdetun oikeuden normit jaetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviin säädöksiin, delegoituihin säädöksiin ja täytäntöönpanosäädöksiin. Lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviksi säädöksiksi määritellään säädökset, jotka on hyväksytty tavallista tai erityistä lainsäätämisjärjestystä noudattaen. Delegoidut säädökset ovat muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä, soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä, joilla täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia. Lainsäätäjä (Euroopan parlamentti ja neuvosto) voi siirtää komissiolle vallan antaa tällaisia säädöksiä. Lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävässä säädöksessä määritellään nimenomaisesti säädösvallan siirron tavoitteet, sisältö, soveltamisala ja kesto sekä tarvittaessa kiireelliset menettelyt.

Lainsäätäjä vahvistaa lisäksi säädösvallan siirtoon liittyvät ehdot, joihin voi kuulua oikeus peruuttaa siirto ja oikeus vastustaa delegoitua säädöstä.

Täytäntöönpanosäädökset antaa yleensä komissio, jolle on siirretty täytäntöönpanovaltaa yhdenmukaista täytäntöönpanoa edellyttävillä oikeudellisesti velvoittavilla säädöksillä. Vain asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa sekä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan aloilla täytäntöönpanosäädöksiä antaa neuvosto. Jos perussäädös on hyväksytty tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, Euroopan parlamentti tai neuvosto voi milloin tahansa ilmoittaa komissiolle katsovansa, että ehdotus täytäntöönpanosäädökseksi ylittää perussäädöksessä säädetyn täytäntöönpanovallan. Tällaisessa tapauksessa komission on tarkasteltava asianomaista säädösehdotusta uudelleen.

3. Unionin johdetun oikeuden säädökset

a. Asetukset

Asetus pätee yleisesti, se on kaikilta osiltaan velvoittava, ja sitä sovelletaan sellaisenaan. Kaikkien niiden, joille asetus on osoitettu (yksityishenkilöiden, jäsenvaltioiden, unionin toimielinten), on noudatettava sitä kaikilta osin. Asetusta sovelletaan kaikissa jäsenvaltioissa heti voimaantulosta alkaen ilman, että kansalliset viranomaiset antavat täytäntöönpanosäädöksiä. Jos asetuksessa ei vahvisteta nimenomaista voimaantulopäivää, se tulee voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä.

Asetuksella taataan unionin oikeuden yhdenmukainen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa. Kun asetus on annettu, sen säännösten kanssa sisällöltään ristiriidassa olevia kansallisia säädöksiä ei voida enää soveltaa.

b. Direktiivit

Direktiivi velvoittaa saavutettavaan tulokseen nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu, mutta jättää kansallisten viranomaisten valittavaksi muodon ja keinot. Jäsenvaltion lainsäätäjän on annettava täytäntöönpanosäädös (eli kansallinen täytäntöönpanotoimi), jolla direktiivi saatetaan osaksi kansallista lainsäädäntöä. Samalla kansallinen lainsäädäntö mukautetaan direktiivissä säädettyjä tavoitteita vastaavaksi. Yksittäisen kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet muuttuvat todeksi vasta, kun täytäntöönpanosäädös on annettu. Jäsenvaltioilla on direktiivin täytäntöönpanossa liikkumavaraa, jonka ansiosta ne voivat ottaa kansalliset erityispiirteet huomioon. Direktiivi on pantava täytäntöön siinä säädetyn määräajan kuluessa. Kun jäsenvaltiot saattavat direktiivejä osaksi kansallista lainsäädäntöä, niiden on varmistettava unionin oikeuden tehokkuus SEU:n 4 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun vilpittömän yhteistyön periaatteen mukaisesti.

Direktiivit eivät periaatteessa ole sellaisenaan sovellettavia. Unionin tuomioistuin on kuitenkin vahvistanut, että myös direktiivin yksittäisillä säännöksillä voi poikkeuksellisesti olla suoria vaikutuksia jäsenvaltiossa, vaikka tämä ei olisi vielä pannut sitä täytäntöön. Näin voi olla seuraavien edellytysten täyttyessä: a) direktiiviä ei ole saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä tai tätä ei ole tehty asianmukaisesti,

b) direktiivin säännökset ovat sisällöltään ehdottomia ja riittävän selviä ja täsmällisiä, ja c) direktiivin säännöksissä annetaan oikeuksia yksityishenkilöille.

Yksittäinen kansalainen voi edellä mainituin edellytyksin vedota direktiivin säännöksiin missä tahansa viranomaisessa. Myös silloin, kun direktiivin säännöksessä ei anneta oikeuksia yksityishenkilöille eli kun vain ensimmäinen ja toinen edellytys täyttyvät,

jäsenvaltion viranomaisilla on velvollisuus ottaa huomioon direktiivi, jota ei ole pantu täytäntöön. Tämä oikeuskäytäntö pohjautuu ennen kaikkea tehokkuuden, perussopimusten vastaisten menettelyjen estämisen ja oikeussuojan saatavuuden vaatimuksiin. Toisaalta yksityishenkilö ei kuitenkaan voi toisen yksityishenkilön vahingoksi vedota suoraan (ns. horisontaalinen vaikutus) direktiivin välittömään sovellettavuuteen, jos direktiiviä ei ole pantu täytäntöön (asia C-91/92, Faccini Dori, tuomion 25 kohta).

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön (yhdistetyt asiat C-6/90 ja C-9/90, Xxxxxxxxxx) mukaan yksityishenkilöt ovat oikeutettuja vaatimaan vahingonkorvausta jäsenvaltiolta, joka ei noudata unionin oikeutta. Jos direktiiviä ei ole pantu täytäntöön tai se on tehty puutteellisesti, valitusoikeus on tapauksissa, joissa a) direktiivin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityishenkilöille, b) oikeuksien sisältö voidaan yksilöidä direktiivin säännösten perusteella ja c) täytäntöönpanon laiminlyönnin ja yksityishenkilölle aiheutuneen vahingon välillä on syy-yhteys. Jäsenvaltion vastuu ei tässä tapauksessa edellytä, että sen tekemä virhe näytetään toteen.

c. Päätökset, suositukset ja lausunnot

Päätös on kaikilta osiltaan velvoittava. Jos päätöksessä nimetään ne, joille se on osoitettu (esimerkiksi yksi tai useampi jäsenvaltio, luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö), se velvoittaa ainoastaan niitä. Päätöstä käytetään vain tiettyjä maita tai henkilöitä koskevien tilanteiden ratkaisemiseen. Yksityishenkilö voi hyödyntää päätöksen suomia oikeuksiaan vain, jos asianomainen jäsenvaltio on antanut sitä koskevan täytäntöönpanosäädöksen. Päätöksiä voidaan soveltaa sellaisenaan samoin edellytyksin kuin direktiivejä.

Suosituksilla ja lausunnoilla ei luoda mitään oikeuksia tai velvoitteita vastaanottajalleen, vaan niillä selkeytetään unionin oikeuden tulkintaa ja sisältöä.

Koska jäsenvaltioita vastaan SEUT:n 263 nojalla nostettujen kanteiden on koskettava EU:n toimielinten, elinten tai laitosten antamia säädöksiä, tuomioistuimella ei ole toimivaltaa jäsenvaltioiden edustajien päätöksiin, jotka koskevat esimerkiksi EU:n virastojen kotipaikan vahvistamista. Päätökset, joita jäsenvaltioiden edustajat tekevät hallitustensa edustajina eivätkä neuvoston jäseninä, käyttäen siten yhdessä jäsenvaltioiden toimivaltaa, eivät ole unionin tuomioistuinten laillisuusvalvonnan alaisia, kuten todettiin 14. heinäkuuta 2022 annetussa unionin tuomioistuimen tuomiossa Euroopan lääkeviraston (EMA) kotipaikan siirtämistä koskevassa asiassa[1]. Tuomioistuin katsoi, että SEUT:n 341 artiklaa ei sovelleta unionin elimen tai laitoksen kotipaikan valintaan, vaan se koskee ainoastaan toimielimiä. Xxxxxxxxxx päättää unionin virastojen kotipaikan vahvistamisesta kuuluu unionin lainsäätäjälle, jonka on tätä päätöstä tehdessään toimittava aineellisesti merkityksellisissä perussopimusten määräyksissä vahvistettujen menettelyjen mukaisesti. Kyseessä oleva päätös oli ei-sitova poliittinen yhteistyötoimi, jolla ei voida rajoittaa unionin lainsäätäjän harkintavaltaa. Tässä mielessä päätöksellä ei voida rajoittaa unionin lainsäätäjän tai Euroopan parlamentin harkintavaltaa.

[1]Ks. yhdistetyt asiat C-59/18, Italia v. neuvosto, ja C-182/18, Comune di Milano v. neuvosto, yhdistetyt asiat C-106/19, Italia v. neuvosto ja parlamentti, ja C-232/19, Comune di Milano v. parlamentti ja neuvosto, sekä asia C-743/19, parlamentti v. neuvosto.

4. Toimivaltajärjestelmä, päätöksentekomenettelyt, säädösten täytäntöönpano ja soveltaminen

a. Lainsäädäntövalta, aloiteoikeus ja lainsäädäntömenettelyt: 1.3.2, 1.3.6, 1.3.8 ja 1.2.3

Parlamentti, neuvosto ja komissio osallistuvat unionin lainsäädännön antamiseen vaihtelevassa määrin aina kunkin säädöksen oikeusperustan mukaan. Parlamentti voi pyytää komissiota antamaan lainsäädäntöehdotuksen parlamentin ja neuvoston käsiteltäväksi.

b. Unionin lainsäädännön täytäntöönpano

Unionilla on primaarioikeutensa nojalla vain vähän täytäntöönpanovaltaa, sillä unionin oikeuden täytäntöönpano on uskottu pääasiassa jäsenvaltioille. SEUT:n 291 artiklan 1 kohdassa määrätään lisäksi, että jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat kansallisen lainsäädäntönsä mukaiset toimenpiteet unionin oikeudellisesti velvoittavien säädösten täytäntöönpanemiseksi. Jos unionin oikeudellisesti velvoittavat säädökset edellyttävät yhdenmukaista täytäntöönpanoa, komissio käyttää täytäntöönpanovaltaa (SEUT:n 291 artiklan 2 kohta).

c. Säädöksen lajin valinta

Monissa tapauksissa perussopimuksissa määrätään valmiiksi säädöksen muoto. Toisaalta ne sisältävät monia määräyksiä, joissa ei täsmennetä annettavan säädöksen lajia. Näitä tapauksia varten SEUT:n 296 artiklan 1 kohdassa määrätään, että toimielimet valitsevat säädöksen lajin ”sovellettavien menettelyjen mukaisesti tapauskohtaisesti suhteellisuusperiaatetta noudattaen”.

C. Unionin yleiset oikeusperiaatteet ja perusoikeudet

Perussopimuksissa mainitaan tuskin lainkaan unionin yleisiä oikeusperiaatteita. Nämä periaatteet ovat muovautuneet pääasiassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä (oikeusvarmuus, toimielinten välinen tasapaino, luottamuksensuoja jne.). Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä on saanut alkunsa myös perusoikeuksien tunnustaminen unionin yleisiksi oikeusperiaatteiksi. Tämä oikeuskäytäntö vahvistetaan SEU:n 6 artiklan 3 kohdassa, jossa viitataan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuihin ja jäsenvaltioiden yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuviin perusoikeuksiin, sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (4.1.2).

D. EU:n SEUT:n 216 ja 217 artiklan nojalla tekemät kansainväliset sopimukset

Unioni voi toimivaltansa puitteissa tehdä unionin ulkopuolisten maiden tai kansainvälisten järjestöjen kanssa kansainvälisiä sopimuksia (SEUT:n 216 artiklan

1 kohta), jotka sitovat sitä ja jäsenvaltioita. Nämä sopimukset ovat erottamaton osa unionin oikeusjärjestystä (SEUT:n 216 artiklan 2 kohta). SEUT:n 217 artiklan mukaan EU voi myös tehdä sopimuksia assosioinnista, joka koskee vastavuoroisia oikeuksia ja velvollisuuksia, yhteistä toimintaa ja erityismenettelyjä. Euroopan unionin ja Euroopan atomienergiayhteisön sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan välinen kauppa- ja yhteistyösopimus tehtiin tämän määräyksen nojalla. Parlamentti antoi 28. huhtikuuta 2021 sille hyväksyntänsä SEUT:n 218 artiklan 6 kohdan toisen alakohdan a alakohdan nojalla.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansainvälinen oikeus menee EU:n (johdetun) oikeuden edelle: ”On myös muistutettava, että SEUT 216 artiklan 2 kohdan

mukaan unionin tekemät kansainväliset sopimukset sitovat unionin toimielimiä, joten ne ovat ensisijaisia unionin toimiin nähden.”

E. Riippumaton asiantuntemus ja parempi lainsäädäntö

Parlamentti perusti vuonna 2004 viisi politiikkayksikköä, jotka tarjoavat korkean tason riippumatonta asiantuntemusta, analyyseja ja politiikkaan liittyvää neuvontaa valiokuntien ja muiden parlamentin elinten pyynnöstä. Jokaiseen lainsäädäntöaloitteeseen olisi aina sen suunnittelusta sen täytäntöönpanon arviointiin saakka kuuluttava tällainen riippumaton tutkimustoiminta, joka kytkee yhteen parlamentin jäsenet, tiedeyhteisön ja kansalaiset. Sen on määrä osaltaan parantaa lainsäädännön ja sen tulkinnan laadukkuutta, ja se kuuluu välttämättömänä osana valmistelutyöhön[2].

Mahdollisimman hyvästä EU-lainsäädännöstä voidaan saada jopa yli 2 200 miljardin euron hyödyt vuosittain. Politiikkayksiköiden Euroopan parlamentille tekemän tutkimuksen mukaan eri sisämarkkina-aloitteissa hyödyt voivat olla 386 miljardia euroa tavaroiden vapaan liikkuvuuden osalta, 189 miljardia euroa tulliunionin yhteydessä, 289 miljardia euroa palvelujen vapaan liikkuvuuden alalla ja 177 miljardia euroa digitaalisilla sisämarkkinoilla.

Toimielinten välinen sopimus paremmasta lainsäädännöstä kattaa vuotuisen ja monivuotisen ohjelmasuunnittelun sekä toimintapoliittisen syklin kaikki osa-alueet. Siinä myös esitetään toimielinten sitoumukset tuottaa korkealaatuista EU:n lainsäädäntöä, joka on tehokasta, tuloksellista, yksinkertaista ja selkeää ja jossa vältetään ylisääntelyä ja hallinnollisen rasituksen aiheutumista yksittäisille ihmisille, viranomaisille ja yrityksille, erityisesti pienille ja keskisuurille yrityksille.

Euroopan parlamentin hiljattain teettämä tutkimus osoittaa, että riippumatonta tutkimusta on 1) hyödynnettävä paremmin EU-strategioiden laatimis- ja suunnitteluvaiheessa[3], muun muassa lyhentäen lainsäädäntöuudistusten toteuttamisaikoja, 2) sovellettava yhtäläisesti kaikkiin lainsäädäntöaloitteisiin, koska esimerkiksi kiireellisiä asioita koskevat poikkeukset heikentävät EU-lainsäädännön laatua tärkeillä aloilla, ja 3) sovellettava yhtäläisesti EU-lainsäädännön vaikutusten arviointeihin, joihin ei tällä hetkellä sisälly ratkaisevan tärkeitä kvantifioitujen vaikutusten arviointeja puutteellisen tiedonkeruun vuoksi[4].

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

SEU:n 14 artiklan 1 kohdassa määrätään, että ”Euroopan parlamentti toimii yhdessä neuvoston kanssa lainsäätäjänä (tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen) ja budjettivallan käyttäjänä (SEUT:n 314 artiklan mukaista erityistä lainsäätämisjärjestystä noudattaen)”. Parlamentti on asettanut tavoitteikseen lainsäädännän yksinkertaistamisen, sääntelyn laadun parantamisen ja tehokkaampien seuraamusten langettamisen, jos jäsenvaltiot eivät noudata unionin oikeutta. Komission vuotuisessa työ- ja lainsäädäntöohjelmassa esitetään

[2]Xxxxxxxxxxx M., Role of the European Parliament in promoting the use of independent expertise in the legislative process, talous-, tiede- ja elämänlaatuasioiden politiikkayksikkö, Euroopan parlamentti, joulukuu 2018.

[3]Xxxxx X. et al., Better regulation in the EU: Improving quality and reducing delays, kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö, Euroopan parlamentti, kesäkuu 2022.

[4]Xxxxxx G. et al., The way forward for better regulation in the EU – better focus, synergies, data and technology, kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö, Euroopan parlamentti, elokuu 2022.

komission tärkeimmät toimintapoliittiset painopisteet ja määritetään konkreettisia lainsäädäntötoimia ja muita toimia, joilla painopisteet voidaan käytännössä toteuttaa. Parlamentilla on tärkeä rooli uuden lainsäädännön laatimisessa, sillä se tarkastelee komission vuotuista työohjelmaa ja sanoo, millaista lainsäädäntöä sen mielestä olisi annettava.

Koska unioni on oikeushenkilö, se voi tehdä kansainvälisiä sopimuksia (SEUT:n

216 ja 217 artikla). Parlamentin hyväksyntää edellytetään kaikille sopimuksille, jotka tehdään yhteisen kauppapolitiikan alalla sekä aloilla, jotka kuuluvat tavallisen lainsäätämisjärjestyksen piiriin (SEUT:n 218 artiklan 6 kohdan toisen alakohdan a alakohta). Esimerkkinä voidaan mainita, että parlamentti antoi hyväksyntänsä 28. huhtikuuta 2021 EU:n ja Yhdistyneen kuningaskunnan kauppa- ja yhteistyösopimukselle. Parlamentti oli aiemmissa yhteyksissä jo osoittanut, että se ei epäröi käyttää veto-oikeuttaan, jos sillä on vakavia huolenaiheita. Vuonna 2012 se esimerkiksi hylkäsi väärentämisenvastaisen kauppasopimuksen (ACTA).

Parlamentti hyväksyi heinäkuussa 2022 valiokunta-aloitteisen mietinnön vastauksena komission tiedonantoon ”Parempaa sääntelyä: yhteistyöllä parempaa lainsäädäntöä”.

Euroopan parlamentin politiikkayksiköiden teettämä tutkimus viittaa siihen, että tarvitaan uudistuksia lainsäädännön ja sääntelyn parantamiseksi EU:ssa[5]. Tutkimustulosten mukaan EU-lainsäädännön laatimista ja rakennetta voi olla hyvä uudistaa niin, että sen hyödyt tulevat selvemmin esille, ja niin, että EU:n kansalaiset voivat helpommin käyttää lainsäädäntöasiakirjoja digitaalisesti[6]. Äskettäin tehdyssä oikeutta ja tieto- ja viestintätekniikkaa käsittelevässä tutkimuksessa suositellaan EU:n oikeusjärjestelmän ja sen lähteiden asteittaista digitalisointia[7].

Xxx Xxx / Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx 05/2024

[5]Xxxxx, X. et al., Better regulation in the EU, kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö, Euroopan parlamentti, lokakuu 2023.

[6]Xxxxxxxx X., The “one in, one out” principle. A real better lawmaking tool?, kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö, Euroopan parlamentti, lokakuu 2023. [7]Xxxxxxxxxxx, M., Law and ICT, kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö, Euroopan parlamentti, huhtikuu 2024.

1.2.2. TOISSIJAISUUSPERIAATE ‌

Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen kirjattua toissijaisuusperiaatetta sovelletaan, kun asia ei kuulu unionin yksinomaiseen toimivaltaan. Sen mukaisesti määritetään, milloin päätökset olisi tehtävä mieluummin unionin kuin jäsenvaltioiden tasolla.

OIKEUSPERUSTA

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 5 artiklan 3 kohta ja pöytäkirja N:o 2 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen soveltamisesta

TAVOITTEET

Euroopan unionin toimivallan käyttöä säädellään toissijaisuusperiaatteella ja suhteellisuusperiaatteella. Niillä aloilla, joilla EU:lla ei ole yksinomaista toimivaltaa, toissijaisuusperiaatteella turvataan jäsenvaltioiden mahdollisuudet tehdä päätöksiä ja toteuttaa toimia. Se oikeuttaa unionin ryhtymään toimiin silloin, kun jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla saavuttaa toiminnan tavoitteita, vaan ne voidaan ”suunnitellun toiminnan laajuuden tai vaikutusten vuoksi” saavuttaa paremmin unionin tasolla. Toissijaisuusperiaatteen sisällyttäminen unionin perussopimuksiin tuo päätöksenteon mahdollisimman lähelle kansalaisia SEU:n 10 artiklan 3 kohdassa esitetyn läheisyysperiaatteen mukaisesti.

SAAVUTUKSET

A. Alkuperä ja kehitys

Toissijaisuusperiaate vakiinnutettiin virallisesti vuonna 1992 allekirjoitetulla SEU:lla, kun periaate kirjattiin siinä Euroopan yhteisön perustamissopimukseen. Toissijaisuusperiaate oli kuitenkin otettu ympäristöalalla käyttöön jo vuonna 1986 allekirjoitetussa Euroopan yhtenäisasiakirjassa, vaikkei sitä mainitakaan tällä nimellä. Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi 21. helmikuuta 1995 antamassaan tuomiossa (asia T-29/92), ettei toissijaisuusperiaate ollut ennen SEU:n voimaantuloa yleinen oikeusperiaate, jonka kannalta yhteisön säädösten laillisuutta olisi pitänyt valvoa.

Vuonna 1997 allekirjoitetussa Amsterdamin sopimuksessa ei muutettu EY:n perustamissopimuksen uudelleennumeroituun 5 artiklan toiseen kohtaan kirjatun toissijaisuusperiaateviittauksen sanamuotoa, mutta siinä lisättiin perustamissopimukseen pöytäkirja toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen soveltamisesta (jäljempänä ’vuoden 1997 pöytäkirja’). Toissijaisuusperiaatteen soveltamista koskevasta yleisestä lähestymistavasta, josta oli sovittu Eurooppa- neuvoston kokouksessa Edinburghissa vuonna 1992, tuli pöytäkirjan ansiosta oikeudellisesti sitova ja tuomioistuimen valvottavissa oleva.

Vuonna 2007 allekirjoitetussa Lissabonin sopimuksessa SEU:n ja EY:n perustamissopimuksen muuttamisesta toissijaisuusperiaate kirjattiin SEU:n 5 artiklan

3 kohtaan. Sitä koskeva EY:n perustamissopimuksen määräys kumottiin, mutta sanamuoto säilytettiin. Tekstiin lisättiin myös maininta toissijaisuusperiaatteen

alueellisesta ja paikallisesta ulottuvuudesta. Lisäksi vuoden 1997 pöytäkirja korvattiin Lissabonin sopimuksessa uudella pöytäkirjalla N:o 2, jonka tärkein uudistus koskee kansallisten parlamenttien tehtävää toissijaisuusperiaatteen noudattamisen valvonnassa (1.3.5).

B. Määritelmä

Toissijaisuusperiaatteen yleisenä tarkoituksena on taata alemman, esimerkiksi paikallistason, viranomaiselle tietty riippumattomuus ylempään viranomaiseen, esimerkiksi keskushallintoon, nähden. Siinä on siis kyse toimivaltuuksien jakamisesta eri hallintotasojen kesken. Sama periaate muodostaa liittovaltioiden institutionaalisen perustan.

EU:n toiminnassa toissijaisuusperiaate ohjaa unionin toimivallan käyttöä asioissa, jotka eivät kuulu sen yksinomaiseen toimivaltaan. Toissijaisuusperiaate estää unionin puuttumisen asiaan silloin, kun jäsenvaltiot voivat tehokkaasti hoitaa asian kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla. Unionilla on oikeus käyttää toimivaltaansa vain, kun jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita ja kun unionin toiminta voi tuottaa lisäarvoa.

SEU:n 5 artiklan 3 kohdan määräysten mukaisesti unionin toimielimet voivat toimia toissijaisuusperiaatteen nojalla kolmen edellytyksen täyttyessä: a) kyseessä ei ole unionin yksinomaiseen toimivaltaan kuuluva ala (jaettu toimivalta), b) jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita (välttämättömyys) ja

c) toiminta voidaan sen laajuuden tai vaikutusten vuoksi toteuttaa paremmin unionin tasolla (lisäarvo).

C. Soveltamisala

1. Unionin toimivallan rajaaminen

Toissijaisuusperiaatetta sovelletaan siis vain aloilla, jotka kuuluvat unionin ja jäsenvaltioiden jaettuun toimivaltaan. Lissabonin sopimuksessa unionin toimivalta rajattiin entistä tarkemmin. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) (allekirjoitettiin vuonna 2007, tuli voimaan vuonna 2009) ensimmäisen osan I osastossa unionin toimivalta jaetaan kolmeen luokkaan (yksinomainen toimivalta, jaettu toimivalta ja täydentävä toimivalta eli toimivalta toteuttaa jäsenvaltioiden toimintaa tukevia toimia), ja siinä määritetään, mitä aloja toimivalta kussakin näistä kolmesta tapauksesta koskee.

2. Toissijaisuusperiaatteen vaikutuspiiri

Toissijaisuusperiaate koskee kaikkia unionin toimielimiä, ja sen käytännön merkitys on erityisen suuri lainsäädäntömenettelyissä. Lissabonin sopimus vahvisti kansallisten parlamenttien ja unionin tuomioistuimen roolia toissijaisuusperiaatteen noudattamisen valvonnassa. Sopimuksessa viitataan nimenomaisesti toissijaisuusperiaatteen alueelliseen ja paikalliseen ulottuvuuteen, joten se vahvistaa myös Euroopan alueiden komitean asemaa. Lisäksi siinä mahdollistetaan lakiasäätävien alueparlamenttien osallistuminen ennakkovaroitusjärjestelmään kansallisten parlamenttien harkinnan mukaan.

D. Kansallisten parlamenttien valvontaoikeus

SEU:n 5 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan ja 12 artiklan b alakohdan mukaan kansalliset parlamentit valvovat toissijaisuusperiaatteen noudattamista pöytäkirjassa N:o 2 määrätyn menettelyn mukaisesti. Tämän

menettelyn (nk. ennakkovaroitusjärjestelmä) ansiosta mikä tahansa kansallinen parlamentti tai kansallisen parlamentin kamari voi kahdeksan viikon kuluessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävää säädöstä koskevan esityksen toimittamisesta antaa Euroopan parlamentin puhemiehelle sekä neuvoston ja komission puheenjohtajille perustellun lausunnon syistä, joiden perusteella se arvioi, että esitys ei ole toissijaisuusperiaatteen mukainen. Jos tällainen perusteltu lausunto saa puolelleen vähintään kolmasosan kansallisten parlamenttien kokonaisäänimäärästä (kullakin parlamentilla on kaksi ääntä ja kaksikamarisessa parlamentissa kullakin kamarilla on yksi ääni), esitystä on tarkasteltava uudelleen. Tätä kutsutaan keltaisen kortin menettelyksi. Esityksen antanut toimielin voi päättää joko pitää esityksensä voimassa, muuttaa sitä tai peruuttaa sen. Sen on perusteltava päätöksensä. Jos esitykset koskevat poliisiyhteistyötä tai oikeudellista yhteistyötä rikosoikeuden alalla, on tarvittava äänten vähimmäismäärä alhaisempi (yksi neljännes). Jos tavallista lainsäätämisjärjestystä noudatettaessa vähintään yksinkertainen enemmistö kansallisten parlamenttien kokonaisäänimäärästä edustaa näkemystä, että säädösehdotus on toissijaisuusperiaatteen vastainen, ja komissio päättää pitää ehdotuksen voimassa, asia siirtyy lainsäätäjälle (Euroopan parlamentille ja neuvostolle), joka esittää kantansa ensimmäisessä käsittelyssä. Jos säädösehdotus ei lainsäätäjän mielestä ole toissijaisuusperiaatteen mukainen, se voidaan hylätä neuvoston jäsenten 55 prosentin enemmistöllä ja Euroopan parlamentissa annettujen äänten enemmistöllä. Tätä kutsutaan oranssin kortin menettelyksi.

Keltaisen kortin menettelyä on toistaiseksi sovellettu kolme kertaa, oranssin kortin menettelyä ei kertaakaan. Ensimmäinen ”keltainen kortti” annettiin toukokuussa 2012 komission ehdotukselle asetukseksi työtaisteluoikeuden harjoittamisesta suhteessa sijoittautumisvapauteen ja palvelujen tarjoamisen vapauteen (nk. Monti II - asetus)[1]. Kaksitoista 40 kansallisesta parlamentista tai kansallisen parlamentin kamarista katsoi, että ehdotus ei ollut sisällöltään toissijaisuusperiaatteen mukainen. Loppujen lopuksi komissio peruutti ehdotuksensa, vaikka se katsoikin, ettei toissijaisuusperiaatetta ollut rikottu. Lokakuussa 2013 yhteensä 14 kansallisen parlamentin kamaria 11 jäsenvaltiosta antoi ”keltaisen kortin” ehdotukselle asetukseksi Euroopan syyttäjänviraston perustamisesta[2]. Tarkasteltuaan kansallisten parlamenttien perusteltuja lausuntoja komissio päätti pitää ehdotuksensa voimassa[3], koska se oli komission mielestä toissijaisuusperiaatteen mukainen. Toukokuussa 2016 yhteensä 14 kansallisen parlamentin kamaria 11 jäsenvaltiosta antoi kolmannen keltaisen kortin, jolla vastustettiin ehdotusta lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin tarkistamisesta[4]. Xxxxxxxx esitti laajat perustelut[5] sille, että se päätti pitää ehdotuksensa voimassa. Se katsoi, ettei ehdotuksessa loukattu toissijaisuusperiaatetta, koska lähetettyjä työntekijöitä koskevat kysymykset ovat luonteeltaan rajat ylittäviä.

[1]Ehdotus neuvoston asetukseksi työtaisteluoikeuden harjoittamisesta suhteessa sijoittautumisvapauteen ja palvelujen tarjoamisen vapauteen (COM(2012)0130).

[2]Ehdotus neuvoston asetukseksi Euroopan syyttäjänviraston perustamisesta (COM(2013)0534). [3]Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle ja kansallisille parlamenteille Euroopan syyttäjänviraston perustamista koskevan neuvoston asetusehdotuksen tarkastelusta toissijaisuusperiaatteen osalta pöytäkirjan N:o 2 mukaisesti (COM(2013)0851).

[4]Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16. joulukuuta 1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY muuttamisesta (COM(2016)0128).

[5]Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle ja kansallisille parlamenteille ehdotuksesta direktiiviksi työntekijöiden lähettämisestä annetun direktiivin muuttamisesta toissijaisuusperiaatteen osalta pöytäkirjan N:o 2 mukaisesti (COM(2016)0505).

Unionin asioita käsittelevien parlamentaaristen elinten konferenssi (COSAC) on kansallisille parlamenteille hyödyllinen foorumi, jolla ne voivat vaihtaa toissijaisuuden valvontaan liittyviä tietoja. Euroopan alueiden komitean ylläpitämä toissijaisuusperiaatteen toteutumisen seurantaverkosto helpottaa tietojenvaihtoa paikallis- ja alueviranomaisten sekä EU:n toimielinten välillä. Verkoston jäseninä on lainsäädäntävaltaa käyttävien alueiden parlamentteja ja hallituksia, paikallis- ja alueyhteisöjä, joilla ei ole lainsäädäntävaltaa, sekä paikallishallinnon järjestöjä EU:sta. Sen toimintaan voivat osallistua myös alueiden komitean maakohtaiset valtuuskunnat ja kansallisten parlamenttien kamarit.

E. Euroopan tulevaisuutta käsittelevä konferenssi

Xxxxxxxx perusti maaliskuussa 2017 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden sekä ”tehdään vähemmän mutta tehokkaammin” -periaatteen toteutumista tarkastelevan työryhmän osana paremman sääntelyn agendaa ja erityisesti komission puheenjohtajan Xxxxxxxxx valkoisella kirjalla käynnistettyä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta. Työryhmän tavoitteena on 1) esittää suosituksia toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden soveltamisen parantamiseksi, 2) määrittää politiikan aloja, joilla tehtäviä voitaisiin jakaa uudelleen tai palauttaa EU-maille, ja 3) ehdottaa keinoja alue- ja paikallisviranomaisten ottamiseksi paremmin mukaan EU:n politiikan muotoiluun ja toteuttamiseen.

Komissio julkisti työryhmän antamien suositusten perusteella lokakuussa 2018 toissijaisuusperiaatetta käsittelevän pakettinsa, jonka tavoitteena on lujittaa toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden roolia EU:n päätöksenteossa. Yhtenä tärkeimmistä työryhmän suosituksista, jotka komissio otti huomioon, oli se, että komissio sisällyttää toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden toteutumista koskevan arviointitaulukon sääntelyn parantamiseen liittyvään ohjeistukseensa ja käyttää taulukkoa esittäessään huomionsa vaikutustenarvioinneissa, muissa arvioinneissa ja ehdotustensa perusteluissa.

Toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteet olivat myös näkyvästi esillä Euroopan tulevaisuuskonferenssissa parlamentin puhemiehen ja neuvoston ja komission puheenjohtajien allekirjoittaman, Euroopan tulevaisuutta käsittelevästä konferenssista antaman yhteisen julistuksen mukaisesti.

F. Tuomioistuinvalvonta

Toissijaisuusperiaatteen noudattamista voidaan valvoa jälkikäteen (kun säädös on annettu) saattamalla asia Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, mikä mainitaan myös pöytäkirjassa. Xxxxxxx toimielimillä on kuitenkin tätä sääntöä soveltaessaan laaja harkintavalta. Unionin tuomioistuin totesi asioissa C-84/94 ja C-233/94 antamissaan tuomioissa, että toissijaisuusperiaatteen noudattaminen kuuluu SEUT:n 296 artiklan mukaisen perusteluvelvollisuuden piiriin. Vaatimus tulee täytettyä, kun säädöksen johdanto-osasta käy selvästi ilmi, että se noudattaa toissijaisuusperiaatetta. Sittemmin asiassa C-547/14, Xxxxxx Xxxxxx, antamassaan tuomiossa (218 kohta) unionin tuomioistuin vahvisti, että sen on tarkastettava, ”saattoiko unionin lainsäätäjä katsoa yksityiskohtaisten seikkojen perusteella, että suunnitellun toiminnan tavoite voitiin toteuttaa paremmin unionin tasolla”. Menettelytakeista ja etenkin toissijaisuusperiaatetta koskevasta perusteluvelvollisuudesta unionin tuomioistuin muistutti, että tämän velvollisuuden

”noudattamista on arvioitava riidanalaisen toimen sanamuodon lisäksi sen asiayhteyden ja asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella” (225 kohta).

Jäsenvaltiot voivat kansallisen parlamenttinsa tai sen kamarin puolesta ja oman oikeusjärjestyksensä mukaisesti nostaa unionin tuomioistuimessa kanteen lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävän säädöksen kumoamiseksi sen perusteella, että siinä ei ole noudatettu toissijaisuusperiaatetta. Tällaisen lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävää säädöstä koskevan kanteen voi panna vireille myös alueiden komitea, jos SEUT:n määräyksissä edellytetään sen kuulemista.

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Parlamentti oli toissijaisuusperiaatteen alkuunpanijana, kun se hyväksyessään luonnosta sopimukseksi Euroopan unionista 14. helmikuuta 1984 ehdotti määräystä, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat toimia aloilla, joilla unionilla ja jäsenvaltioilla on perussopimusten mukaan jaettu toimivalta, silloin kun tätä alaa koskevaa unionin lainsäädäntöä ei ole olemassa. Ehdotuksessa korostettiin lisäksi, että unionin pitäisi ottaa vain sellaisia tehtäviä, jotka voidaan tehokkaammin hoitaa yhdessä kuin yksittäisten jäsenvaltioiden erillisin toimin.

Parlamentti on esittänyt nämä ehdotukset uudelleen useissa päätöslauselmissa, esimerkiksi 23. marraskuuta 1989, 14. joulukuuta 1989, 12. heinäkuuta 1990,

21. marraskuuta 1990 ja 18. toukokuuta 1995. Niissä se on painottanut toissijaisuusperiaatteen tärkeyttä.

A. Toimielinten väliset sopimukset

Parlamentti on ottanut käyttöön erilaisia toimenpiteitä, joiden avulla se huolehtii toissijaisuusperiaatteen soveltamista koskevista perussopimusten mukaisista tehtävistään. Parlamentin työjärjestyksen 43 artiklan mukaan ”käsitellessään ehdotusta lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäväksi säädökseksi parlamentti kiinnittää erityistä huomiota toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen noudattamiseen”. Parlamentin valiokunnista oikeudellisten asioiden valiokunnalla on yleinen vastuu seurata toissijaisuusperiaatteen noudattamista. Se laatii säännöllisesti mietinnön toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteita koskevista komission vuosikertomuksista.

Neuvosto, parlamentti ja komissio tekivät 25. lokakuuta 1993 toimielinten välisen sopimuksen[6], jossa ne tuovat selkeästi esiin halukkuutensa edetä määrätietoisesti tässä asiassa. Toimielimet ovat siten sitoutuneet noudattamaan toissijaisuusperiaatetta. Sopimuksessa määritellään toissijaisuusperiaatteen soveltamismenettelyjen avulla, miten unionin toimielimille perussopimuksissa annettua toimivaltaa käytetään perussopimuksissa määrättyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. Xxxxxxxx sitoutui ottamaan toissijaisuusperiaatteen huomioon ja osoittamaan, että sitä noudatetaan. Parlamentti ja neuvosto toimivat samoin käyttäessään niille annettua toimivaltaa.

Paremmasta lainsäädännöstä 13. huhtikuuta 2016 tehdyn Euroopan parlamentin, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan komission välisen toimielinten sopimuksen (joka korvaa joulukuussa 2003 tehdyn sopimuksen sekä marraskuussa 2005 hyväksytyn vaikutustenarviointia xxxxxxxx toimielinten yhteisen lähestymistavan) mukaan komission on ehdotuksensa perusteluissa perusteltava ehdotetut toimet

[6]Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission 25. lokakuuta 1993 tekemä toimielinten välinen sopimus toissijaisuusperiaatteen soveltamisessa noudatettavista menettelyistä (EYVL C 329, 6.12.1993, s. 135).

myös toissijaisuusperiaatteen näkökulmasta ja otettava tämä periaate huomioon vaikutustenarvioinneissaan. Parlamentti ja komissio ovat lisäksi 20. marraskuuta 2010 tehdyssä puitesopimuksessa[7] sitoutuneet yhteistyöhön kansallisten parlamenttien kanssa, jotta näiden olisi helpompi käyttää toissijaisuusperiaatteeseen liittyvää valvontavaltaansa.

B. Parlamentin päätöslauselmat

Parlamentti katsoi jo 13. toukokuuta 1997 antamassaan päätöslauselmassa[8], että toissijaisuusperiaate on sitova oikeusperiaate, ja muistutti, ettei sen soveltaminen saa estää unionia käyttämästä yksinomaista toimivaltaansa. Siihen vedoten ei myöskään saa asettaa kyseenalaiseksi unionin säännöstöä. Huhtikuun 8. päivänä 2003 antamassaan päätöslauselmassa[9] se tähdensi, että erimielisyydet olisi ratkaistava mieluummin poliittisesti, mutta pani merkille Euroopan tulevaisuutta käsitelleen valmistelukunnan ehdotukset, joiden mukaan kansallisten parlamenttien pitäisi osallistua toissijaisuutta koskevien kysymysten seurantaan ennakkovaroitusjärjestelmän kautta. Tällainen järjestelmä luotiinkin Lissabonin sopimuksessa (ks. edellä ja 1.3.5).

Parlamentti suhtautui 13. syyskuuta 2012 antamassaan päätöslauselmassa[10] myönteisesti kansallisten parlamenttien ottamiseen tiiviimmin mukaan Euroopan unionin lainsäädännön laatimiseen, erityisesti lainsäädäntöehdotusten toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen mukaisuuden valvontaan. Se ehdotti, että selvitettäisiin, miten mahdollisia esteitä kansallisten parlamenttien osallistumiselle toissijaisuusperiaatteen valvontamekanismiin voitaisiin lieventää.

Huhtikuun 18. päivänä 2018 antamassaan päätöslauselmassa[11] parlamentti pani merkille, että kansallisilta parlamenteilta saatujen perusteltujen lausuntojen määrä oli kasvanut jyrkästi. Tämä osoittaa, että ne ottavat yhä enemmän osaa unionin päätöksentekoon. Päätöslauselmassa parlamentti piti myös myönteisenä, että kansalliset parlamentit ovat osoittaneet kiinnostusta ottaa ennakoivampi rooli käyttämällä niin sanottua vihreän kortin menettelyä. Se suositteli käyttämään täysimääräisesti nykyisiä välineitä, joiden avulla kansalliset parlamentit voivat osallistua lainsäädäntöprosessiin, ja olemaan luomatta uusia institutionaalisia ja hallinnollisia rakenteita.

Euroopan tulevaisuudesta käytävän keskustelun tilanteesta 13. helmikuuta 2019 antamassaan päätöslauselmassa[12] parlamentti korosti paikallisviranomaisten ja erityisesti lainsäädäntävaltaa käyttävien alueellisten parlamenttien keskeistä asemaa. Se myös pani merkille toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden sekä ”tehdään

[7]Puitesopimus Euroopan parlamentin ja Euroopan komission välisistä suhteista (EUVL L 304, 20.11.2010, s. 47).

[8]Euroopan parlamentin päätöslauselma komission kertomuksesta Euroopan unionin neuvostolle – ”Säädöskäytännön parantaminen 1997” (EYVL C 98, 9.4.1999, s. 500).

[9]Euroopan parlamentin päätöslauselma komission kertomuksesta Eurooppa-neuvostolle: Säädöskäytännön parantaminen 2000 (EY:n perustamissopimukseen liitetyn toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden soveltamista koskevan pöytäkirjan 9 kohdan mukaan) ja komission kertomuksesta Eurooppa-neuvostolle: Säädöskäytännön parantaminen 2001 (EY:n perustamissopimukseen liitetyn toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden soveltamista koskevan pöytäkirjan 9 kohdan mukaan) (EUVL C 64 E, 12.3.2004, s. 135).

[10]Euroopan parlamentin päätöslauselma 13. syyskuuta 2012 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden soveltamista EU:n säädöskäytäntöön koskevasta 18. vuosikertomuksesta (2010) (EUVL C 353 E, 3.12.2013, s. 117).

[11]Euroopan parlamentin päätöslauselma 18. huhtikuuta 2018 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteita koskevista vuosikertomuksista 2015 ja 2016 (2017/2010(INI)) (EUVL C 390, 18.11.2019, s. 94). [12]Euroopan parlamentin päätöslauselma 13. helmikuuta 2019 Euroopan tulevaisuudesta käytävän keskustelun tilanteesta (2018/2094(INI)).

vähemmän mutta tehokkaammin” -periaatteen toteutumista tarkastelevan työryhmän suositukset mutta huomautti, että parlamentti oli jo tuonut esiin monia näistä suosituksista, jotka koskevat erityisesti kansallisten parlamenttien roolia ja tarvetta uudistaa varhaisvaroitusjärjestelmää.

Parlamentti huomautti 24. kesäkuuta 2021 antamassaan päätöslauselmassa[13], että EU:n lainsäädännöstä noin 70 prosenttia on sellaista, että paikallis- ja alueviranomaiset panevat sen täytäntöön ja soveltavat sitä. Se kehotti komissiota ottamaan nämä viranomaiset paremmin mukaan kuulemisprosesseihinsa ja ottamaan käyttöön ”mallitaulukon”, jotta toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden soveltamista voidaan arvioida päätöksentekoprosessin kaikissa vaiheissa. Se myös korosti, että toissijaisuusperiaatteen valvontamekanismia koskevan menettelyn nykyinen rakenne johtaa siihen, että kansalliset parlamentit käyttävät kohtuuttomasti aikaa nopealla aikataululla laadittaviin teknisiin ja oikeudellisiin arviointeihin, mikä hankaloittaa unionin politiikasta käytävää syvempää poliittista keskustelua koskevan tavoitteen saavuttamista.

Xxxx Xxxx 03/2024

[13]Euroopan parlamentin päätöslauselma 24. kesäkuuta 2021 Euroopan unionin sääntelyn tilasta sekä toissijaisuudesta ja suhteellisuudesta – mietintö paremmasta lainsäädännöstä vuosina 2017, 2018 ja 2019 (2020/2262(INI)).

1.2.3. YLIKANSALLISET PÄÄTÖKSENTEKOMENETTELYT ‌

Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat sopineet EU-jäsenyyden myötä siirtävänsä osan toimivallastaan EU:n toimielimille tietyillä politiikanaloilla. EU:n

toimielimet lainsäädäntö-

tekevät

näin ollen sitovia ylikansallisia päätöksiä omissa

täytäntöönpanomenettelyissään,

talousarviomenettelyissään,

nimitysmenettelyissään ja valtiosääntöluonteisissa menettelyissään.

HISTORIA (1.1.1, 1.1.2, 1.1.3, 1.1.4 JA 1.1.5)

Rooman sopimuksella aloite- ja neuvotteluvalta annettiin komissiolle etenkin lainsäädännön ja taloudellisten ulkosuhteiden alalla ja päätösvalta neuvostolle tai nimitysten osalta jäsenvaltioiden hallitusten edustajille. Tämän sopimuksen perusteella Euroopan parlamentilla oli neuvoa-antava rooli. Parlamentin valta on kasvanut vähitellen: talousarvioasioissa sen valta lisääntyi vuosien 1970 ja 1975 uudistusten myötä, ja lainsäädäntövaltaa on lisätty Euroopan yhtenäisasiakirjalla ja kaikilla sen jälkeisillä perussopimuksilla, ensin Maastrichtin sopimuksella, jolla otettiin käyttöön neuvoston ja parlamentin yhteispäätösmenettely. Maastrichtin sopimus vahvisti parlamentin asemaa myös nimitysasioissa. Lisäksi yhtenäisasiakirjalla annettiin parlamentille valta antaa lupa liittymis- ja assosiaatiosopimusten ratifioimiselle, ja tämä valta ulotettiin Maastrichtin sopimuksella tietynlaisiin muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Amsterdamin sopimus merkitsi huomattavaa edistystä yhteisön demokratisoitumisessa, koska sopimuksella yhteispäätösmenettelyä yksinkertaistettiin, se ulotettiin koskemaan uusia aloja ja parlamentin asemaa komission nimittämisessä vahvistettiin. Nizzan sopimuksella lisättiin edelleen huomattavasti parlamentin toimivaltaa. Sen mukaan yhteispäätösmenettelyä, jossa parlamentilla on samat valtuudet kuin neuvostolla, sovellettiin lähes kaikkiin uusiin aloihin, joilla neuvostolla oli oikeus päättää määräenemmistöllä. Lisäksi parlamentti sai samat valtuudet kuin jäsenvaltiot antaa asioita unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lissabonin sopimus oli seuraava askel kohti parlamentin ja neuvoston täysin yhdenvertaista asemaa EU:n lainsäädäntö- ja rahoitusasioissa.

LAINSÄÄDÄNTÖMENETTELYT[1]

A. Tavallinen lainsäätämisjärjestys (SEUT:n 289 ja 294 artikla)

1. Soveltamisala

Lissabonin sopimuksella luotiin 40 uutta oikeusperustaa, joiden nojalla parlamentti osallistuu lainsäätämisjärjestyksessä annettavien säädösten hyväksymiseen yhdenvertaisena neuvoston kanssa. Nämä oikeusperustat koskivat erityisesti oikeuden, vapauden ja turvallisuuden aluetta sekä maataloutta. Niinpä tavallinen lainsäätämisjärjestys (eli aiempi yhteispäätösmenettely) liittyy nyt yhteensä 85 oikeusperustaan. Tavallisen lainsäätämisjärjestyksen mukaisesti neuvosto tekee ratkaisunsa määräenemmistöllä (Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 294 artikla). Sitä ei kuitenkaan sovelleta moniin tärkeisiin aloihin, joilla

[1]LISSABONIN SOPIMUKSELLA LAKKAUTETTIIN YHTEISTYÖMENETTELY, JOKA OLI OTETTU KÄYTTÖÖN VUONNA 1986 HYVÄKSYTYLLÄ EUROOPAN YHTENÄISASIAKIRJALLA.

edellytetään neuvoston yksimielisyyttä (esimerkiksi välittömiä veroja koskeva politiikka tai perheoikeuden kansainväliset näkökohdat).

2. Menettely

Tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä edetään samaan tapaan kuin aiemmassa yhteispäätösmenettelyssä. Sanamuotoa on kuitenkin muutettu SEUT:ssa huomattavasti, millä on pyritty etenkin korostamaan neuvoston ja parlamentin yhdenvertaista asemaa tässä menettelyssä.

a. Komission ehdotus

b. Parlamentin ensimmäinen käsittely

Parlamentti hyväksyy kantansa yksinkertaisella enemmistöllä.

c. Neuvoston ensimmäinen käsittely

Neuvosto hyväksyy kantansa määräenemmistöpäätöksellä.

Sosiaaliturvan sekä poliisiyhteistyön ja rikosasioissa tehtävän oikeudellisen yhteistyön alalla ehdotus voidaan saattaa Eurooppa-neuvoston käsiteltäväksi jäsenvaltion tätä pyytäessä (SEUT:n 48 ja 82 artikla). Tässä tapauksessa tavallisen lainsäätämisjärjestyksen mukainen menettely keskeytetään, kunnes Eurooppa- neuvosto palauttaa asian neuvostolle (neljän kuukauden kuluessa). SEUT:n 82 artiklan tapauksessa vähintään yhdeksän jäsenvaltiota voi päättää jatkaa käsittelyä tiiviimmän yhteistyön mukaisesti (Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 20 artikla ja SEUT:n 326–334 artikla).

Jos neuvosto hyväksyy parlamentin kannan, säädös annetaan sellaisena kuin se on vahvistettu parlamentin kannassa.

d. Parlamentin toinen käsittely

Neuvosto välittää kantansa parlamentille, jonka on tehtävä päätös kolmen kuukauden kuluessa. Parlamentti voi tällöin

— hyväksyä neuvoston muuttaman ehdotuksen tai olla ilmoittamatta kantaansa; kummassakin tapauksessa säädös annetaan neuvoston kannassa vahvistetussa muodossa

— hylätä neuvoston kannan jäsentensä ehdottomalla enemmistöllä; säädöstä ei anneta, ja menettely päättyy

— hyväksyä jäsentensä ehdottomalla enemmistöllä neuvoston kantaan tarkistuksia, jotka välitetään komissiolle ja neuvostolle lausunnon antamista varten.

e. Neuvoston toinen käsittely

— Xxxxxxxx päättää määräenemmistöllä parlamentin tekemistä tarkistuksista. Niistä tarkistuksista, joista komissio on antanut kielteisen lausunnon, se tekee kuitenkin ratkaisunsa yksimielisesti. Säädös annetaan, jos neuvosto hyväksyy kaikki parlamentin tekemät tarkistukset kolmen kuukauden kuluessa niiden vastaanottamisesta.

— Muutoin kutsutaan koolle sovittelukomitea kuuden viikon kuluessa.

f. Sovittelu

— Sovittelukomitea, jossa neuvostolla ja parlamentilla on yhtä monta edustajaa ja jota komissio avustaa, tarkastelee parlamentin ja neuvoston kantoja. Sillä

on kuusi viikkoa aikaa sopia yhteisestä tekstistä, jolla on neuvoston edustajien määräenemmistön ja parlamentin edustajien enemmistön tuki.

— Menettely päättyy ja säädöstä ei anneta, jollei komitea pääse yksimielisyyteen yhteisestä tekstistä määräaikaan mennessä.

— Jos komitea pääsee yksimielisyyteen, yhteinen teksti annetaan neuvoston ja parlamentin hyväksyttäväksi.

g. Menettelyn päättyminen (kolmas käsittely)

— Neuvostolla ja parlamentilla on kuusi viikkoa aikaa hyväksyä yhteinen teksti. Neuvosto ratkaisee asian määräenemmistöllä ja parlamentti annettujen äänten enemmistöllä.

— Säädös annetaan, jos neuvosto ja parlamentti hyväksyvät yhteisen tekstin.

— Jos määräajan päätyttyä parlamentti tai neuvosto ei ole hyväksynyt yhteistä tekstiä, menettely päättyy ilman säädöksen antamista.

Säädöstekstien hyväksyminen ensimmäisessä käsittelyssä neuvoston ja parlamentin epävirallisten neuvottelujen perusteella on lisääntynyt tuntuvasti viime vuosina.

Eurooppa-neuvosto voi eräiden menettelylausekkeiden nojalla laajentaa tavallisen lainsäätämisjärjestyksen soveltamista poikkeuksen piiriin kuuluville aloille (esimerkiksi sosiaalipolitiikan alalle: SEUT:n 153 artiklan 2 kohta).

B. Kuulemismenettely

Neuvoston on ennen ratkaisunsa tekemistä kuultava parlamenttia ja tarvittaessa Euroopan talous- ja sosiaalikomiteaa ja Euroopan alueiden komiteaa. Tämä kuuleminen on pakollinen, sillä sen puuttuminen tekee säädöksen lainvastaiseksi, ja unionin tuomioistuin voi kumota sen (ks. tuomio asioissa 138/79 ja 139/79). Kun neuvosto aikoo muuttaa olennaisesti ehdotettua säädöstä, sen on kuultava parlamenttia uudelleen (tuomio asiassa 65/90).

C. Hyväksyntämenettely

1. Soveltamisala

Lissabonin sopimuksen voimaantulon seurauksena hyväksyntämenettelyn soveltaminen liittyy erityisesti SEUT:n 352 artiklassa (aiempi EY-sopimuksen

308 artikla) tarkoitettuun horisontaaliseen talousarviojoustolausekkeeseen. Muita esimerkkejä ovat syrjinnän torjuminen (SEUT:n 19 artiklan 1 kohta) ja unionin jäsenyys (SEU:n 49 ja 50 artikla). Lisäksi parlamentin hyväksyntä tarvitaan assosiaatiosopimuksille (SEUT:n 217 artikla), unionin liittymiselle Euroopan ihmisoikeussopimukseen (SEU:n 6 artiklan 2 kohta) sekä sopimuksille, joissa luodaan erityiset institutionaaliset rakenteet tai joilla on huomattavia vaikutuksia talousarvioon, tai sopimuksille aloilla, joilla sovelletaan tavallista lainsäätämisjärjestystä (SEUT:n 218 artiklan 6 kohta).

2. Menettely

Parlamentti käsittelee neuvoston sille välittämän säädösehdotuksen; se päättää ehdotuksen hyväksymisestä (ilman, että sillä on mahdollisuutta tehdä siihen tarkistuksia) annettujen äänten ehdottomalla enemmistöllä. Parlamentille ei ole perussopimuksissa annettu virallista roolia komission ehdotuksen käsittelyn

aikaisemmissa vaiheissa, mutta käytännössä se osallistuu toimielinjärjestelyjen ansiosta asian käsittelyyn epävirallisesti (ks. parlamentin työjärjestys).

NIMITYSMENETTELYT

1. Parlamentti valitsee komission puheenjohtajan (SEU:n 14 artiklan 1 kohta) (1.3.8).

2. Eurooppa-neuvosto valitsee määräenemmistöllä ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan (SEU:n 18 artiklan 1 kohta).

3. Neuvosto hyväksyy määräenemmistöllä yhteisymmärryksessä valitun puheenjohtajan kanssa luettelon muista henkilöistä, jotka se aikoo nimittää komission jäseniksi (SEU:n 17 artiklan 7 kohta).

4. Neuvosto hyväksyy

a. parlamenttia kuultuaan kunkin jäsenvaltion ehdotusten mukaisesti laaditun luettelon tilintarkastustuomioistuimen jäsenistä (SEUT:n 286 artikla)

b. kunkin jäsenvaltion ehdotusten mukaisesti laaditun luettelon Euroopan alueiden komitean sekä Euroopan talous- ja sosiaalikomitean jäsenistä ja varajäsenistä (SEUT:n 301, 302 ja 305 artikla).

5. Parlamentti valitsee Euroopan oikeusasiamiehen (SEUT:n 228 artikla).

KANSAINVÄLISTEN SOPIMUSTEN TEKEMINEN

Koska unioni on nyt oikeushenkilö, se voi tehdä kansainvälisiä sopimuksia (SEUT:n 218 artikla). Lissabonin sopimuksessa edellytetään Euroopan parlamentin hyväksyntää kaikille sopimuksille, jotka tehdään yhteisen kauppapolitiikan alalla sekä aloilla, jotka kuuluvat EU:ssa tavallisen lainsäätämisjärjestyksen piiriin. Assosiaatio- ja liittymissopimuksia lukuun ottamatta neuvosto päättää määräenemmistöllä sopimuksista, jotka voivat haitata unionin kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta, ja sopimuksista aloilla, joilla sisäisten sääntöjen antaminen edellyttäisi yksimielisyyttä.

— Menettely: komissio tai unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja esittää suosituksia neuvostolle, joka määrittelee neuvotteluvaltuudet ja nimeää unionin neuvottelijan (joka on komissiosta tai korkea edustaja) käymään neuvotteluja. Euroopan parlamentille tiedotetaan välittömästi ja täysimääräisesti menettelyn kaikissa vaiheissa (SEUT:n 218 artiklan 10 kohta).

— Päätös: neuvosto tekee päätöksen määräenemmistöllä, lukuun ottamatta edellä mainittuja aloja.

— Parlamentin rooli: parlamentin hyväksyntä vaaditaan useimmille sopimuksille (ks. edellä). Sitä on kuultava sopimuksista, jotka koskevat yksinomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

VALTIOSÄÄNTÖLUONTEISET MENETTELYT

A. Omien varojen järjestelmä (SEUT:n 311 artikla)

— Ehdotus: komissio

— Parlamentin rooli: kuuleminen

— Päätös: neuvosto tekee ratkaisun yksimielisesti edellyttäen, että jäsenvaltiot hyväksyvät päätöksen valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.

B. Määräykset parlamentin jäsenten yleisten ja välittömien vaalien toimittamiseksi (SEUT:n 223 artikla)

— Ehdotus: parlamentti

— Päätös: neuvosto vahvistaa säännökset yksimielisesti saatuaan parlamentin hyväksynnän ja antaa jäsenvaltioille suositusehdotuksen, jonka ne hyväksyvät valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.

C. Euroopan parlamentin jäsenten asemaa koskevien sääntöjen (SEUT:n 223 artiklan 2 kohta) ja Euroopan oikeusasiamiehen ohjesäännön (SEUT:n 228 artiklan 4 kohta) hyväksyminen

— Ehdotus: parlamentti

— Komission rooli: lausunto

— Neuvoston rooli: hyväksyntä (määräenemmistöllä lukuun ottamatta jäsenten ja entisten jäsenten verotusjärjestelmää koskevia sääntöjä ja ehtoja, jotka edellyttävät yksimielistä päätöstä).

— Päätös: parlamentti

D. Euroopan unionin tuomioistuimen perussääntöä koskevan pöytäkirjan muuttaminen (SEUT:n 281 artikla)

— Ehdotus: unionin tuomioistuin (ja komission kuuleminen) tai komissio (ja unionin tuomioistuimen kuuleminen)

— Päätös: neuvosto ja parlamentti (tavallinen lainsäätämisjärjestys)

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Vuoden 2000 hallitustenvälisessä konferenssissa parlamentti teki useita ehdotuksia tavallisen lainsäätämisjärjestyksen (aiempi yhteispäätösmenettely) soveltamisalan laajentamisesta. Lisäksi parlamentti on esittänyt toistuvasti kantansa yhteispäätösmenettelyn soveltamisesta automaattisesti silloin, kun yksimielisyydestä siirrytään määräenemmistöpäätöksiin. Xxxxxx sopimuksessa hyväksyttiin tämä kanta mutta ei määrätty kattavasti määräenemmistön ja yhteispäätösmenettelyn kytkemisestä toisiinsa. Tämän vuoksi menettelyjen yksinkertaistaminen oli yksi keskeisistä aiheista, joita käsiteltiin Euroopan tulevaisuutta käsittelevässä valmistelukunnassa. Tässä yhteydessä ehdotettiin, että yhteistoiminta- ja kuulemismenettelyt lakkautettaisiin, yhteispäätösmenettelyä yksinkertaistettaisiin ja se laajennettaisiin kattamaan kaikki lainsäädäntö ja hyväksyntämenettelyä sovellettaisiin ainoastaan kansainvälisten sopimusten ratifioinnissa. Monet näistä parannuksista toteutettiin Lissabonin sopimuksessa (1.1.5).

Lissabonin sopimuksessa ei päästy eroon nimityksiin sovellettavien menettelyjen moninaisuudesta, mutta menettelyjä virtaviivaistettiin jonkin verran. Joissakin tapauksissa sovelletaan edelleen yksimielisyyttä, mikä on omiaan aiheuttamaan poliittisia kiistoja ja vähentämään parlamentin vaikutusvaltaa. Edistymistä tapahtui etenkin Xxxxxx sopimuksen tultua voimaan, kun komission puheenjohtajan nimityksessä siirryttiin yksimielisyydestä määräenemmistöpäätöksiin. Lisäksi Lissabonin sopimuksessa määrätään, että parlamentti valitsee komission

puheenjohtajan. Puheenjohtaja nimitetään parlamentin kuulemisen jälkeen ottaen huomioon Euroopan parlamentin vaalien tulokset. Tämä korostaa komission poliittista legitiimiyttä ja vastuuvelvollisuutta. Näitä määräyksiä sovellettiin ensi kertaa Euroopan parlamentin vuoden 2014 vaalien jälkeen. Eurooppa-neuvosto päätti nimittää Xxxx- Xxxxxx Xxxxxxxxx komission puheenjohtajaksi, koska Euroopan kansanpuolue (EPP) oli vaalien jälkeen Euroopan parlamentin suurin puolue.

Xxxxxxx Xxxxxxxx 07/2024

1.2.4. HALLITUSTEN VÄLISET PÄÄTÖKSENTEKOMENETTELYT ‌

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP)

(kuten tiiviimpi yhteistyö,

alalla tietyt

sekä

useissa

muissa yhteyksissä

nimitykset

perussopimusten tarkistaminen) päätöksentekomenettelyt eroavat tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä sovellettavista menettelyistä. Hallitsevana piirteenä näillä aloilla on hallitusten välisen yhteistyön painottuminen. Valtionvelkakriisi on lisännyt tällaisten päätöksentekomekanismien soveltamista etenkin Euroopan talouden ohjauksessa ja hallinnassa.

OIKEUSPERUSTA

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 20, 21–46, 48 ja 49 artikla ja Euroopan

unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 2 artiklan 4 kohta, 31 artikla, 64 artiklan

3 kohta, 81 ja 89 artikla, 103 artiklan 1 kohta, 113, 115, 118, 127 ja 153 artikla,

191 artiklan 3 kohta, 192 artikla, 194 artiklan 2 kohta sekä 215, 218, 220, 221, 312,

329 ja 333 artikla

KUVAUS

A. Perussopimusten tarkistusmenettely (SEU:n 48 artikla)

— Jäsenvaltio, Euroopan parlamentti tai komissio voi tehdä ehdotuksen perussopimusten muuttamiseksi.

— Komission rooli: kuuleminen ja osallistuminen hallitustenvälisiin konferensseihin.

— Parlamentin rooli: kuuleminen ennen hallitustenvälisten konferenssien koolle kutsumista (parlamentti osallistuu hallitustenvälisiin konferensseihin tilapäisjärjestelyjen mukaisesti, mutta sen merkitys on kasvanut; pitkään parlamenttia edusti joko puhemies tai kaksi sen jäsentä, mutta viimeisimpään hallitustenväliseen konferenssiin se lähetti kolme edustajaa).

— Euroopan keskuspankin neuvoston rooli: kuuleminen institutionaalisista muutoksista raha-asiain alalla.

— Hallitusten edustajat hyväksyvät yhteisellä sopimuksella päätöksen perussopimusten muutosehdotuksista, jotka annetaan sen jälkeen jäsenvaltioiden ratifioitaviksi niiden valtiosääntöjen asettamien vaatimusten mukaisesti. Tätä ennen Eurooppa-neuvosto päättää yksinkertaisella enemmistöllä parlamentin hyväksynnän saatuaan, onko syytä kutsua koolle valmistelukunta.

B. Menettely nk. yhdyskäytävälausekkeiden käyttöön ottamiseksi

— Eurooppa-neuvosto ottaa käyttöön ja päättää yksimielisesti nk. yleisen yhdyskäytävälausekkeen (SEU:n 48 artikla) ja monivuotista rahoituskehystä koskevan erityisen yhdyskäytävälausekkeen (SEUT:n 312 artikla) käyttämisestä. Kukin kansallinen parlamentti voi veto-oikeudellaan estää yleisen lausekkeen käyttämisen.

— Neuvosto voi päättää ottaa käyttöön muita yhdyskäytävälausekkeita yksimielisesti tai määräenemmistöllä riippuen kulloinkin kyseeseen tulevasta perussopimuksen määräyksestä (SEU:n 31 artikla ja SEUT:n 81, 153, 192 ja 333 artikla).

C. Liittymismenettely (SEU:n 49 artikla)

— Jokainen Euroopan valtio, joka noudattaa unionin periaatteita, voi hakea unionin jäsenyyttä (SEU:n 2 artikla). Hakemuksesta ilmoitetaan kansallisille parlamenteille ja Euroopan parlamentille. Eurooppa-neuvosto hyväksyy liittymistä koskevat vaatimukset.

— Komission rooli: kuuleminen sekä aktiivinen osallistuminen neuvottelujen valmisteluun ja kulkuun.

— Parlamentin rooli: hyväksyntä, joka annetaan jäsenten ehdottomalla enemmistöllä.

— Neuvosto tekee ratkaisunsa yksimielisesti. Unionin jäsenvaltioiden ja jäsenyyttä hakevan valtion välinen sopimus, jossa vahvistetaan liittymisehdot ja tarpeelliset mukautukset, annetaan kaikkien jäsenvaltioiden ratifioitavaksi niiden valtiosääntöjen asettamien vaatimusten mukaisesti.

D. Eroamismenettely (SEU:n 50 artikla)

— Jäsenvaltio ilmoittaa aikomuksestaan Eurooppa-neuvostolle valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti.

— Erosopimuksen tekee neuvosto erityisellä määräenemmistöllä parlamentin hyväksynnän saatuaan (SEUT:n 238 artiklan 3 kohdan b alakohta). Määräenemmistöön tarvitaan vähintään 72 prosenttia osallistuvia jäsenvaltioita (tähän ei lasketa asianomaista valtiota) edustavista neuvoston jäsenistä, jotka samalla edustavat jäsenvaltioita, joiden yhteenlaskettu väestö on vähintään 65 prosenttia osallistuvien valtioiden väestöstä.

E. Seuraamusmenettely jonkin jäsenvaltion loukatessa vakavasti ja jatkuvasti unionin periaatteita (SEU:n 7 artikla)

1. Perusmenettely

— Jäsenvaltioiden yksi kolmasosa tai komissio voi tehdä ehdotuksen päätökseksi, jossa todetaan vakava ja jatkuva rikkominen.

— Parlamentti antaa hyväksynnän kahden kolmasosan enemmistöllä annetuista äänistä, jotka edustavat parlamentin jäsenten enemmistöä (parlamentin työjärjestyksen 83 artiklan 3 kohta).

— Eurooppa-neuvosto tekee päätöksen, jossa todetaan vakava ja jatkuva rikkominen, yksimielisesti ilman menettelyn kohteena olevan jäsenvaltion osallistumista pyydettyään sitä toimittamaan asiaa koskevat huomautukset.

— Neuvosto tekee päätöksen asianomaisen jäsenvaltion tiettyjen oikeuksien pidättämisestä määräenemmistöllä (ilman asianomaisen jäsenvaltion osallistumista).

2. Varojärjestelmä, jolla tätä menettelyä täydennettiin Xxxxxx sopimuksessa

— Perusteltu ehdotus päätökseksi, jossa todetaan selvä vaara siitä, että jokin jäsenvaltio loukkaa vakavasti unionin periaatteita, tehdään komission, parlamentin tai jäsenvaltioiden yhden kolmasosan aloitteesta.

— Parlamentti antaa hyväksynnän kahden kolmasosan enemmistöllä annetuista äänistä, jotka edustavat parlamentin jäsenten enemmistöä.

— Neuvosto tekee päätöksen jäsentensä neljän viidesosan enemmistöllä asianomaista jäsenvaltiota kuultuaan ja voi antaa jäsenvaltiolle suosituksia ennen päätöksen tekemistä.

F. Tiiviimmän yhteistyön menettely

1. Yleiset määräykset (SEU:n 20 artikla ja SEUT:n 329 artiklan 1 kohta)

— Komissiolla on yksinomainen toimivalta tehdä ehdotus. Jäsenvaltiot, jotka ehdottavat tiiviimpää yhteistyötä, voivat esittää komissiolle pyynnön asiasta.

— Parlamentin rooli: hyväksyntä.

— Neuvosto tekee ratkaisun määräenemmistöllä.

2. Yhteistyö yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) alalla (SEUT:n 329 artiklan 2 kohta)

— Asianomaiset jäsenvaltiot esittävät pyynnön neuvostolle.

— Pyyntö toimitetaan unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealle edustajalle, joka antaa lausunnon.

— Pyyntö annetaan tiedoksi parlamentille.

— Neuvosto tekee ratkaisun yksimielisesti.

Vastaavaa menettelyä sovelletaan myös Lissabonin sopimuksessa käyttöön otetun puolustuspolitiikan rakenteellisen yhteistyön käynnistämiseen (5.1.2).

G. Päätöksentekomenettely ulkoasioissa

Lissabonin sopimuksella kumottiin aiempien perussopimusten kolmen pilarin rakenne, mutta ulkopolitiikka pidettiin erillään muusta unionin politiikasta. YUTP:n tavoitteet ja määräykset sisältyvät Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen. Ne on nyt muotoiltu paremmin ja johdonmukaisemmin kuin aiemmissa perussopimuksissa.

Merkittävä institutionaalinen muutos on korkean edustajan tehtävän perustaminen. Korkeaa edustajaa avustaa uusi Euroopan ulkosuhdehallinto, ja hän voi tehdä YUTP:n alan aloitteita. YUTP on sisällytetty unionin järjestelmään, mutta alan politiikassa sovelletaan erityismääräyksiä ja -menettelyjä (SEU:n 24 artiklan 2 kohta).

— Jäsenvaltio, korkea edustaja tai komissio voi tehdä ehdotuksen (SEU:n 22 artikla).

— Parlamentin rooli: Puheenjohtajavaltio tiedottaa säännöllisesti parlamentille ja kuulee sitä tärkeimmistä näkökohdista ja perusvalinnoista. YUTP:n rahoitusta koskevassa toimielinten välisessä sopimuksessa täsmennetään, että tämä kuuleminen toteutetaan vuosittain neuvoston laatiman asiakirjan pohjalta.

— Eurooppa-neuvosto tai neuvosto tekee ratkaisun yksimielisesti. Eurooppa- neuvosto määrittää unionin strategiset edut ja tavoitteet, ja neuvosto tekee päätökset tai toteuttaa toimia. Korkea edustaja ja jäsenvaltiot panevat päätökset täytäntöön käyttäen kansallisia tai unionin voimavaroja. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja voi kutsua koolle Eurooppa-neuvoston ylimääräisen kokouksen, jos kansainväliset tapahtumat sitä edellyttävät.

H. Muut lainsäädäntötoimenpiteet (2.6.8)

Hallitusten välistä päätöksentekoa sovelletaan myös joihinkin yksittäisiin, poliittisesti arkaluonteisiin EU-politiikan aloihin. Näitä ovat erityisesti seuraavat:

— oikeus- ja sisäasiat: oikeudellista yhteistyötä rikosoikeuden alalla ja poliisiyhteistyötä koskevat toimenpiteet (SEUT:n 89 artikla)

— sisämarkkinat: pääomanliikkeitä koskevat rajoitukset (SEUT:n 64 artiklan

3 kohta), kilpailupolitiikka (SEUT:n 103 artiklan 1 kohta), verotuksen yhdenmukaistamistoimenpiteet (SEUT:n 113 artikla), sisämarkkinoiden toteuttamiseen vaikuttavien lakien lähentäminen (SEUT:n 115 artikla), teollis- ja tekijänoikeuksien suoja (SEUT:n 118 artikla)

— rahapolitiikka: vakauden valvontaan liittyvien erityistehtävien antaminen Euroopan keskuspankille (EKP) (SEUT:n 127 artikla)

— eräät muut politiikan alat, kuten sosiaali- ja työllisyyspolitiikka (SEUT:n 153 artikla), energiapolitiikka (SEUT:n 194 artiklan 2 kohta) ja ympäristöpolitiikka (SEUT:n 191 artiklan 3 kohta).

I. Finanssikriisin hallinta (2.6.8)

Kun eräät jäsenvaltiot joutuivat vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin vuonna 2010, niiden pelastamiseksi oli luotava erilaisia tukijärjestelyjä. Unioni hallinnoi eräitä tukipaketin osia, kuten Euroopan rahoituksenvakautusmekanismia. Jäsenvaltiot maksavat suoraan pääosan tuesta, etenkin rahoitusosuudet Euroopan rahoitusvakausvälineeseen (ERVV). ERVV on euroalueen jäsenvaltioiden hallitustenvälisellä sopimuksella perustettu erillisyhtiö. Tällaisten hallitustenvälisten toimien edellyttämät päätökset on tehtävä Eurooppa-neuvoston tai euroryhmän valtion- ja hallitusten päämiesten tasolla ja ratifioitava jäsenvaltioissa näiden valtiosääntöjen asettamien vaatimusten mukaisesti. Tähän kehitykseen oli kaksi tärkeää syytä: perussopimuksen määräys, jossa kielletään toisen sitoumuksista vastattavaksi ottaminen (SEUT:n 125 artikla), ja unionin rahoitus- ja budjettivallan lisäämisen eräissä kansallisissa perustuslakituomioistuimissa herättämä vastustus.

Eurooppa-neuvosto hyväksyi 25. maaliskuuta 2011 ehdotuksen talouspolitiikan yhteensovittamista koskevan SEUT:n 136 artiklan muuttamisesta perussopimusten yksinkertaistetussa tarkistusmenettelyssä kutsumatta koolle valmistelukuntaa (Eurooppa-neuvoston päätös 2011/199/EU). Muutos tuli voimaan huhtikuussa 2013 ja mahdollisti pysyvät kriisinhallintamekanismit, joihin kuuluu Euroopan vakausmekanismi (EVM). Euroalueen jäsenvaltiot perustivat EVM:n hallitustenvälisellä sopimuksella, joka tuli voimaan 27. syyskuuta 2012. Sen hallintoneuvoston äänestyssääntöihin kuuluu ”kiireellinen äänestysmenettely”, joka edellyttää

85 prosentin määräenemmistöä ja jota käytetään, jos sekä komissio että Euroopan keskuspankki toteavat, että tarvitaan rahoitusapua koskevaa pikaista päätöstä. Jäsenvaltioiden hallitukset tekivät sopimuksen talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta. Se tuli voimaan

1. tammikuuta 2013, kun 12 sopimuspuolta, joiden rahayksikkö on euro, oli tallettanut ratifioimiskirjansa. Sopimuksessa määrätään erityisesti vaatimuksesta sisällyttää tasapainoisen budjetin sääntö osaksi kansallista oikeusjärjestystä (nk. finanssipoliittinen sopimus). Sopimuksessa on 25 sopimuspuolta, joista

finanssipoliittinen sopimus sitoo virallisesti 22:ta (19:ää euroalueen jäsenvaltiota sekä Bulgariaa, Tanskaa ja Romaniaa).

J. Nimitykset

— Eurooppa-neuvosto nimittää määräenemmistöllä Euroopan keskuspankin johtokunnan puheenjohtajan, varapuheenjohtajan ja neljä muuta jäsentä neuvoston suosituksesta ja parlamenttia kuultuaan (SEUT:n 283 artiklan 2 kohta).

— Eurooppa-neuvosto nimittää määräenemmistöllä komission puheenjohtajan suostumuksella unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan (SEU:n 18 artiklan 1 kohta). Korkea edustaja toimii myös komission varapuheenjohtajana, ja hänen samoin kuin komission puheenjohtajan ja komission muiden jäsenten on saatava Euroopan parlamentin hyväksyntä.

— Jäsenvaltioiden hallitukset nimittävät yhteisellä sopimuksella unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen (aiempi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin) tuomarit ja julkisasiamiehet (SEU:n 19 artiklan 2 kohta).

— Neuvosto nimittää määräenemmistöllä tilintarkastustuomioistuimen jäsenet kunkin jäsenvaltion suosituksesta ja parlamenttia kuultuaan (SEUT:n 286 artiklan 2 kohta).

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Parlamentti pyysi ennen vuoden 1996 hallitustenvälistä konferenssia toisen ja kolmannen pilarin ”yhteisöllistämistä”, jotta myös näissä asioissa sovellettaisiin Euroopan yhteisön perustamissopimuksen mukaisia päätöksentekomenettelyjä.

Parlamentti pyrki Euroopan tulevaisuutta käsittelevässä valmistelukunnassa sisällyttämään aiemman toisen ja kolmannen pilarin unionin rakenteisiin (1.1.4). Sittemmin Lissabonin sopimuksessa ylikansallinen päätöksenteko ulotettiin aiempaan kolmanteen pilariin (oikeus- ja sisäasiat). Lisäksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan luotiin johdonmukainen toimielinjärjestelmä, jota uudistettiin merkittävästi esimerkiksi nimittämällä Eurooppa-neuvoston pitkäaikainen puheenjohtaja sekä unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja.

Talous- ja finanssipolitiikan ohjauksen ja hallinnan muuttuessa yhä enemmän hallitusten väliseksi parlamentti varmisti osaltaan, että unionin toimielimet voivat osallistua tarkoituksenmukaisella tavalla neuvotteluihin edellä I kohdassa mainitusta kansainvälisestä sopimuksesta.

Helmikuussa 2019 parlamentti hyväksyi päätöslauselman perussopimusten määräysten täytäntöönpanosta tiiviimmän yhteistyön osalta[1] ja antoi siinä suosituksia tiiviimmän yhteistyön tulevaa kehittämistä varten. Parlamentti katsoi erityisesti, että on luotava menettely, jonka avulla tiiviimpi yhteistyö voidaan hyväksyä nopeutetusti poliittisesti erittäin tärkeillä aloilla lyhyemmässä ajassa kuin kahden peräkkäisen neuvoston puheenjohtajakauden kesto. Lisäksi se kehotti komissiota ehdottamaan asetusta, jolla yksinkertaistetaan ja yhdenmukaistetaan tiiviimpää yhteistyötä koskevaa oikeudellista kehystä.

[1]Euroopan parlamentin päätöslauselma 12. helmikuuta 2019 perussopimusten määräysten täytäntöönpanosta tiiviimmän yhteistyön osalta (EUVL C 449, 23.12.2020, s. 16).

Euroopan tulevaisuudesta käytävän keskustelun tilanteesta 13. helmikuuta 2019 antamassaan päätöslauselmassa[2] parlamentti kannatti yleisten yhdyskäytävälausekkeiden (SEU:n 48 artiklan 7 kohdan 1 ja 2 kohta) ja muiden erityisten yhdyskäytävälausekkeiden käyttöä yksimieliseen päätöksentekoon liittyvän pattitilanteen ratkaisemiseksi, jolloin ei tarvitse etsiä hallitustenvälisiä ratkaisuja perussopimusten soveltamisalan ulkopuolelta. Raportti Euroopan tulevaisuuskonferenssin lopputuloksesta esiteltiin kolmen toimielimen puheenjohtajille

9. toukokuuta 2022. Siinä korostetaan, että on tärkeää tarkastella uudelleen yksimielisyyteen perustuvia päätöksentekoprosesseja. Parlamentti antoi

11. heinäkuuta 2023 päätöslauselman[3] EU:n perussopimuksiin sisältyvien siirtymälausekkeiden täytäntöönpanosta.

Xxxx Xxxx 03/2024

[2]Euroopan parlamentin päätöslauselma 13. helmikuuta 2019 Euroopan tulevaisuudesta käytävän keskustelun tilanteesta (EUVL C 449, 23.12.2020, s. 90).

[3]Euroopan parlamentin päätöslauselma 11. heinäkuuta 2023 EU:n perussopimuksiin sisältyvien siirtymälausekkeiden täytäntöönpanosta.

1.2.5. TALOUSARVIOMENETTELY ‌

Euroopan parlamentin rooli talousarviomenettelyssä on kasvanut asteittain talousarviosta vuosina 1970 ja 1975 tehtyjen sopimusten jälkeen. Vuonna 2009 voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen mukaisesti parlamentti päättää EU:n koko talousarviosta tasavertaisena neuvoston kanssa.

OIKEUSPERUSTA

— Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 314 artikla sekä Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimuksen 106 A artikla

— varainhoitoasetuksen (eli unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä, asetusten (EU) N:o 1296/2013, (EU) N:o 1301/2013, (EU) N:o 1303/2013, (EU) N:o 1304/2013, (EU) N:o 1309/2013, (EU) N:o 1316/2013, (EU) N:o 223/2014, (EU) N:o 283/2014 ja päätöksen N:o 541/2014/

EU muuttamisesta sekä asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 kumoamisesta 18. heinäkuuta 2018 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) 2018/1046) 39–55 artikla

— Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission välinen toimielinten sopimus talousarviota koskevasta kurinalaisuudesta, talousarvioyhteistyöstä ja moitteettomasta varainhoidosta

TAVOITTEET

Budjettivallan käyttöön kuuluu EU:n vuotuisten menojen kokonaismäärän ja jakautumisen ja niiden kattamiseen tarvittavien tulojen määrittäminen sekä talousarvion toteuttamisen valvonta. Varsinaiseen talousarviomenettelyyn kuuluvat talousarvion valmistelu ja hyväksyminen (lisätietoja: unionin tulot 1.4.1, unionin menot 1.4.2, monivuotinen rahoituskehys 1.4.3, talousarvion toteuttaminen 1.4.4 ja

varainhoidon valvonta 1.4.5).

KUVAUS

A. Taustaa

Parlamentti ja neuvosto käyttävät yhdessä budjettivaltaa. Ennen vuotta 1970 budjettivalta kuului yksinomaan neuvostolle ja parlamentilla oli vain neuvoa-antava rooli. Parlamentin budjettivaltaa lisättiin 22. huhtikuuta 1970 ja 22. heinäkuuta 1975 tehdyillä sopimuksilla:

— Vuonna 1970 tehdyllä sopimuksella säilytettiin neuvoston oikeus tehdä lopullinen päätös ns. pakollisista menoista, jotka liittyivät perussopimusten mukaisiin velvoitteisiin tai niiden mukaisesti annettuihin säädöksiin, mutta parlamentti sai lopullisen päätösvallan ns. ei-pakollisissa menoissa, joita oli alun perin 8 prosenttia talousarviosta.

— Vuonna 1975 tehdyllä sopimuksella parlamentille annettiin oikeus hylätä koko talousarvio.

Lissabonin sopimuksen voimaantuloon saakka talousarviomenettelyyn kuului sekä neuvostossa että parlamentissa kaksi käsittelyä, ja menettelyn päätteeksi parlamentti saattoi joko hyväksyä tai hylätä koko talousarvion.

Ennen Lissabonin sopimusta menettelyyn ei tehty merkittäviä muutoksia perussopimuksilla. Lissabonin sopimuksella otettiin käyttöön entistä yksinkertaisempi ja avoimempi talousarviomenettely (budjettiasioiden yhteispäätösmenettely). Muutokset johtuvat lähinnä pakollisten ja ei-pakollisten menojen välisen eron poistamisesta, minkä ansiosta kaikkia menoja voidaan käsitellä samalla tavoin samassa menettelyssä. Menettely yksinkertaistui entisestään, koska kummassakin toimielimessä on vain yksi käsittely, joka perustuu komission talousarvioesitykseen.

B. Talousarviomenettelyn vaiheet

SEUT:n 314 artiklassa vahvistetaan talousarviomenettelyn eri vaiheet sekä määräajat, joita menettelyssä noudatetaan. Nykyisen käytännön mukaan toimielimet kuitenkin sopivat käytännön aikataulusta vuosittain ennen talousarviomenettelyn käynnistymistä.

1. Ensimmäinen vaihe: komission talousarvioesityksen laatiminen

Parlamentti ja neuvosto määrittelevät suuntaviivoja talousarvion painopisteitä varten. Komissio laatii talousarvioesityksen ja toimittaa sen neuvostolle ja parlamentille (viimeistään 1. syyskuuta SEUT:n 314 artiklan 2 kohdan mukaisesti, käytännössä kuitenkin huhtikuun loppuun tai toukokuun alkuun mennessä). Komissio voi muuttaa talousarvioesitystä myöhemmässä vaiheessa uusien tilanteiden huomioon ottamiseksi, mutta näin voidaan tehdä enintään sovittelukomitean (katso jäljempänä) koollekutsumiseen saakka.

2. Toinen vaihe: neuvoston kannan vahvistaminen talousarvioesitykseen

Neuvosto vahvistaa kantansa talousarvioesitykseen ja ilmoittaa sen parlamentille (viimeistään 1. lokakuuta SEUT:n 314 artiklan 3 kohdan mukaisesti, käytännössä kuitenkin heinäkuun loppuun mennessä). Neuvoston on annettava parlamentille perusteellinen selvitys niistä perusteista, jotka ovat johtaneet neuvoston kannan vahvistamiseen.

3. Kolmas vaihe: parlamentin käsittely

Parlamentilla on 42 päivää aikaa toimia. Se voi määräajan kuluessa joko hyväksyä neuvoston kannan tai olla tekemättä ratkaisuaan, jolloin talousarvio katsotaan lopulta hyväksytyksi. Vaihtoehtoisesti se voi ehdottaa jäsentensä enemmistöllä tarkistuksia, jolloin tarkistettu esitys toimitetaan neuvostolle ja komissiolle. Parlamentin puhemiehen on sen jälkeen kutsuttava yhteisymmärryksessä neuvoston puheenjohtajan kanssa viipymättä koolle sovittelukomitea.

4. Neljäs vaihe: sovittelukomitean kokous ja talousarvion hyväksyminen

Sovittelukomiteassa kokoontuvat neuvoston jäsenet tai heidän edustajansa sekä yhtä monta parlamenttia edustavaa jäsentä, ja sen on päästävä sopimukseen yhteisestä tekstistä 21 päivän kuluessa siitä, kun se on kutsuttu koolle. Sen on tällöin tehtävä päätöksensä neuvoston jäsenten tai heidän edustajiensa määräenemmistöllä sekä parlamenttia edustavien jäsenten enemmistöllä. Komissio osallistuu sovittelukomitean työskentelyyn ja tekee tarpeelliset aloitteet edistääkseen parlamentin ja neuvoston kantojen lähenemistä.

Jos sovittelukomitea ei pääse 21 päivän kuluessa yhteisymmärrykseen yhteisestä tekstistä, komissio tekee uuden talousarvioesityksen. Jos sovittelukomitea pääsee

tässä määräajassa yhteisymmärrykseen yhteisestä tekstistä, parlamentilla ja neuvostolla on kummallakin yhteisymmärryksen saavuttamispäivästä lukien 14 päivää aikaa hyväksyä yhteinen teksti. Seuraavassa taulukossa on yhteenveto eri vaihtoehdoista 14 päivän määräajan päättyessä.

Sovittelukomitean yhteisen tekstin hyväksyminen

Kannat yhteiseen tekstiin	Parlamentti	Neuvosto	Tulos
	+	+	Yhteinen teksti hyväksytty
	+	−	Parlamentti voi vahvistaa kantansa[1]
+ = hyväksytty		Ei ole	Yhteinen teksti hyväksytty
+ = hyväksytty		+	Yhteinen teksti hyväksytty
− = hylätty Ei ole =	Ei ole	+	Yhteinen teksti hyväksytty
		−	Komission uusi talousarvioesitys
		Ei ole	Yhteinen teksti hyväksytty
päätöstä ei tehty		Ei ole	Yhteinen teksti hyväksytty
päätöstä ei tehty		+	Komission uusi talousarvioesitys
	−	−	Komission uusi talousarvioesitys
		Ei ole	Komission uusi talousarvioesitys

Jos menettely saadaan onnistuneesti päätökseen, parlamentin puhemies toteaa talousarvion lopullisesti hyväksytyksi. Jos yhteisymmärrykseen ei ole päästy varainhoitovuoden alkuun mennessä, käyttöön otetaan väliaikaiset kahdestoistaosat, kunnes yhteisymmärrys saavutetaan. Tällöin menoihin voidaan käyttää kuukausittain kunkin luvun osalta määrä, joka on enintään yksi kahdestoistaosa kyseessä olevaan lukuun edellisen varainhoitovuoden talousarviossa merkityistä määrärahoista. Tämä määrä saa kuitenkin olla enintään yksi kahdestoistaosa talousarvioesityksessä vastaavaan lukuun otetuista määrärahoista. SEUT:n 315 artiklassa määrätään silti, että neuvosto voi (varainhoitoasetuksen 16 artiklan mukaisesti) komission ehdotuksesta antaa luvan kahdestoistaosan ylittäviin menoihin, jollei parlamentti 30 päivän kuluessa päätä pienentää neuvoston hyväksymiä menoja.

5. Lisätalousarviot

Väistämättömissä, poikkeuksellisissa tai odottamattomissa olosuhteissa (varainhoitoasetuksen 44 artiklan mukaisesti) komissio voi tehdä kuluvan vuoden hyväksyttyä talousarviota korjaavia lisätalousarvioesityksiä. Näihin lisätalousarvioihin sovelletaan samoja sääntöjä kuin yleiseenkin talousarvioon.

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

A. SEUT:n 314 artiklassa annetut valtuudet

Parlamentti sai vuonna 1970 oikeuden tehdä lopullinen päätös ei-pakollisista menoista. Ei-pakollisten menojen osuus kasvoi vuoden 1970 talousarvion 8 prosentista vuoden 2010 talousarvion yli 60 prosenttiin. Vuonna 2010 menot eroteltiin toisistaan viimeisen kerran. Kun pakollisten ja ei-pakollisten menojen välinen ero on poistettu, parlamentti päättää nyt tasavertaisesti neuvoston kanssa kaikista talousarvion menoista. Parlamentin asemaa voidaan jopa pitää vahvempana kuin neuvoston, koska neuvosto ei voi milloinkaan hyväksyä talousarviota vastoin parlamentin tahtoa.

[1]Jos parlamentti hyväksyy yhteisen tekstin ja neuvosto puolestaan hylkää sen, parlamentti voi jäsentensä enemmistöllä ja kolmella viidesosalla annetuista äänistä päättää vahvistaa jotkin tai kaikki aiemmat tarkistuksensa. Jos parlamentti ei saa aikaan vaadittavaa enemmistöä, hyväksytään yhteisessä tekstissä vahvistettu kanta.

Parlamentti puolestaan voi joissakin tapauksissa tehdä lopullisen päätöksen ja hyväksyä talousarvion vastoin neuvoston tahtoa (ks. edellä oleva B.4 kohta). Tämä on kuitenkin melko epätodennäköistä. Yleisesti ottaen uusi talousarviomenettely perustuu todelliseen (vaikkakin erityiseen) parlamentin ja neuvoston tasavertaiseen yhteispäätösmenettelyyn, joka kattaa unionin kaikki menot. Parlamentti on hylännyt koko talousarvion kaksi kertaa (joulukuussa 1979 ja joulukuussa 1984) sen jälkeen, kun sille annettiin tähän valtuudet vuonna 1975. Lissabonin sopimuksen mukaisia uusia sääntöjä noudatettaessa yhteisymmärrykseen pääseminen sovittelukomiteassa on epäonnistunut neljästi eli vuosien 2011, 2013, 2015 ja 2018 talousarvioita koskevissa neuvotteluissa. Kaikilla kerroilla hyväksyttiin lopulta komission esittämä uusi talousarvioesitys, joka ilmensi kompromissia, johon sovittelukomiteassa oli lähes päästy.

Parlamentti ja neuvosto pääsivät alustavaan sopimukseen vuoden 2024 talousarviosta sovittelulle asetetussa määräajassa 11. marraskuuta 2023. Neuvosto hyväksyi lopullisen sopimuksen talousarviosta 20. marraskuuta 2023, ja parlamentti hyväksyi sen kahden päivän kuluttua täysistunnossa, minkä jälkeen parlamentin puhemies allekirjoitti lopullisen tekstin. Parlamentin ja neuvoston aikaansaaman sopimuksen mukaan vuoden 2024 talousarviossa on maksusitoumusmäärärahoja yhteensä 189,4 miljardia euroa ja maksumäärärahoja 142,6 miljardia euroa.

Parlamentti sai neuvotteluissa varmistettua EU:n vuoden 2024 talousarviota varten lähes 670 miljoonan euron lisärahoituksen komission alkuperäiseen esitykseen verrattuna. Tämä rahoitus käytetään erilaisten keskeisten painopisteiden rahoittamiseen. Näitä ovat muun muassa humanitaarinen apu, globaalit haasteet (kuten vastaaminen Ukrainassa käytävän sodan seurauksiin), Erasmus+, liikenneinfrastruktuuri ja nuorten viljelijöiden tukeminen.

Parlamentti ja neuvosto sopivat helmikuussa 2024 ennennäkemättömästä lisäyksestä EU:n monivuotiseen rahoituskehykseen, jotta EU:n talousarvion avulla voidaan vastata paremmin nykyisiin haasteisiin. Vuoden 2024 talousarviota oli muutettava näiden muutosten vuoksi. Xxxxxxxx esitti siksi 29. helmikuuta 2024 asiaa koskevan lisätalousarvioesityksen.

B. Toimielinten sopimukset talousarviota koskevasta kurinalaisuudesta ja monivuotiset rahoituskehykset (1.4.3)

Talousarvion toteuttamisen oikeusperustaa koskeneiden toistuvien kiistojen jälkeen toimielimet antoivat vuonna 1982 yhteisen julistuksen, joka sisälsi myös toimenpiteitä talousarviomenettelyn sujuvan loppuunsaattamisen varmistamiseksi. Tämän jälkeen tehtiin useita toimielinten sopimuksia, jotka kattoivat kaudet 1988–1992, 1993– 1999, 2000–2006 ja 2007–2013. Kauden 2021–2027 kattava toimielinten sopimus tuli voimaan joulukuussa 2020. Peräkkäisillä sopimuksilla on luotu vuotuista talousarviomenettelyä koskeva toimielinten välinen viitekehys, joka on parantanut selvästi talousarviomenettelyä.

Nykyisen toimielinten sopimuksen tavoitteena on toteuttaa talousarviota koskevaa kurinalaisuutta, parantaa vuotuista talousarviomenettelyä ja toimielinten välistä talousarvioyhteistyötä ja varmistaa moitteeton varainhoito. Lisäksi sen tarkoituksena on toteuttaa yhteistyötä ja laatia etenemissuunnitelma, jonka mukaisesti vuosien 2021–2027 monivuotisen rahoituskehyksen aikana voidaan ottaa käyttöön riittävät uudet omat varat neuvoston asetuksella (EU) 2020/2094 perustetun Euroopan unionin elpymisvälineen takaisinmaksua varten.

Vaikka monivuotiset rahoituskehykset eivät korvaakaan vuotuista talousarviomenettelyä, toimielinten sopimuksilla on otettu käyttöön eräänlainen yhteispäätösmenettely budjettiasioissa. Sen myötä parlamentti voi toimia täysivaltaisena budjettivallan käyttäjänä, lisätä uskottavuuttaan toimielimenä ja mukauttaa talousarviota poliittisia painopisteitään vastaavaksi. Lissabonin sopimuksessa ja varainhoitosäännöissä määrätään myös, että vuotuisessa talousarviossa on noudatettava monivuotisessa rahoituskehyksessä määriteltyjä enimmäismääriä ja että monivuotisessa rahoituskehyksessä on noudatettava omista varoista tehdyssä päätöksessä asetettua enimmäismäärää.

C. Talouspolitiikan eurooppalainen ohjausjakso

Talous- ja rahoitusasioiden neuvosto hyväksyi 7. syyskuuta 2010 talouspolitiikan eurooppalaisen ohjausjakson käyttöönoton, jotta talouspolitiikkaa EU:n tasolla koordinoimalla voitaisiin edistää Eurooppa 2020 -strategian tavoitteiden saavuttamista. Kyseessä on kuuden kuukauden vuosittainen jakso, jonka kuluessa tarkastellaan jäsenvaltioiden budjetti- ja rakennepolitiikkaa mahdollisten epäjohdonmukaisuuksien ja kehittymässä olevan epätasapainon havaitsemiseksi. Komissio antaa analyyttisen talousanalyysin perusteella jäsenvaltioille talouspoliittista ohjeistusta ja/tai suosituksia finanssipoliittisista, makrotaloudellisista ja rakenneuudistuksista. Eurooppalaisen ohjausjakson tavoitteena on tehostaa koordinointia siinä vaiheessa, kun merkittävät talousarviopäätökset ovat vielä valmisteltavina kansallisella tasolla. Kansallisten talousarvioiden koordinoinnin lisäksi parlamentti pyrkii myös hyödyntämään yhteisvaikutuksia ja vahvistamaan koordinointia kansallisten talousarvioiden ja unionin talousarvion välillä.

Lisätietoja tästä aiheesta on budjettivaliokunnan verkkosivustolla.

Xxxxxxx Xxxx Xxxxx 04/2024

1.3. EUROOPAN UNIONIN TOIMIELIMET JA ELIMET ‌

1.3.1. EUROOPAN PARLAMENTIN HISTORIALLISTA TAUSTAA ‌

Euroopan parlamentin juuret ovat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) yleiskokouksessa, josta tuli aikanaan kolmen silloisen Euroopan ylikansallisen yhteisön yhteinen yleiskokous. Myöhemmin se sai nimen Euroopan parlamentti. Tämä toimielin, jonka jäsenet on vuodesta 1979 lähtien valittu välittömillä vaaleilla, on ajan mittaan muuttunut perusteellisesti: nimitettyjen jäsenten edustajakokouksesta on kehittynyt vaaleilla valittu parlamentti, jonka rooli Euroopan unionissa käsittelyyn otettavien aiheiden määrittelijänä on tunnustettu.

OIKEUSPERUSTA

— alkuperäiset perussopimukset (1.1.1, 1.1.2, 1.1.3, 1.1.4, 1.1.5)

— päätös ja säädös (20. syyskuuta 1976) edustajien valitsemisesta Euroopan parlamenttiin yleisillä välittömillä vaaleilla, sellaisina kuin ne ovat muutettuina neuvoston 25. kesäkuuta 2002 ja 23. syyskuuta 2002 tekemillä päätöksillä

— Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 14 artiklan 2 kohta ja 17 artiklan 2 kohta

KOLME YHTEISÖÄ, YKSI EDUSTAJAKOKOUS

Euroopan talousyhteisön ja Euroopan atomienergiayhteisön perustamisen jälkeen EHTY:n yleiskokous laajennettiin kattamaan kaikki kolme yhteisöä. Näin syntynyt Euroopan parlamentaarinen edustajakokous, johon kuului 142 jäsentä, kokoontui ensimmäistä kertaa Strasbourgissa 19. maaliskuuta 1958. Se muutti nimensä Euroopan parlamentiksi 30. maaliskuuta 1962.

NIMITETYSTÄ EDUSTAJAKOKOUKSESTA VAALEILLA VALITTUUN PARLAMENTTIIN

Ennen välittömien vaalien käyttöönottoa jäsenvaltioiden kansalliset parlamentit nimittivät Euroopan parlamentin jäsenet keskuudestaan. Kaikilla jäsenillä oli näin ollen kaksoismandaatti.

Pariisissa 9. ja 10. joulukuuta 1974 pidetyssä huippukokouksessa päätettiin, että välittömät vaalit olisi toimitettava vuonna 1978 tai sen jälkeen, ja parlamenttia kehotettiin tekemään uusia ehdotuksia sen vuonna 1960 laatiman yleissopimusluonnoksen tilalle. Parlamentti hyväksyi tammikuussa 1975 uuden luonnoksen, jonka pohjalta valtion- tai hallitusten johtajat pääsivät yhteisymmärrykseen

12. ja 13. heinäkuuta 1976 pidetyssä kokouksessa selvitettyään tietyt erimielisyydet.

Päätös ja säädös edustajien valitsemisesta Euroopan parlamenttiin yleisillä välittömillä vaaleilla allekirjoitettiin Brysselissä 20. syyskuuta 1976. Sen jälkeen, kun kaikki jäsenvaltiot olivat ratifioineet säädöksen, se tuli voimaan heinäkuussa 1978. Ensimmäiset vaalit pidettiin 7. ja 10. kesäkuuta 1979.

LAAJENTUMISET

Kun Tanska, Irlanti ja Yhdistynyt kuningaskunta liittyivät Euroopan yhteisöihin

1. tammikuuta 1973 (ensimmäinen laajentuminen), parlamentin jäsenten lukumäärää nostettiin 198:lla.

Toisen laajentumisen yhteydessä eli Kreikan liittyessä 1. tammikuuta 1981 Kreikan parlamentti nimitti parlamenttiin 24 kreikkalaista jäsentä, jotka korvattiin lokakuussa 1981 välittömillä vaaleilla valituilla jäsenillä. Toiset välittömät vaalit toimitettiin 14. ja 17. kesäkuuta 1984.

Kolmannen laajentumisen myötä 1. tammikuuta 1986 jäsenten määrä kasvoi 434:stä 518:aan, kun parlamenttiin tuli 60 espanjalaista ja 24 portugalilaista jäsentä, jotka kansalliset parlamentit olivat nimittäneet ja jotka korvattiin myöhemmin välittömillä vaaleilla valituilla jäsenillä.

Saksan yhdistymisestä seurasi, että Euroopan parlamentin kokoonpanoa muutettiin väestönkehityksen mukaisesti. Yhdenmukaisesta vaalimenettelystä ja Euroopan parlamentin jäsenten paikkojen jakamista koskevista järjestelyistä 10. kesäkuuta 1992 annetussa päätöslauselmassa esitettyjen ehdotusten mukaisesti parlamentin jäsenten määrä kasvoi 518:sta 567:ään kesäkuun 1994 vaaleissa. EU:n neljännen laajentumisen jälkeen parlamentin jäsenmäärä nousi 626:een, ja uusille jäsenvaltioille myönnettiin tasapuolisesti paikkoja edellä mainitun päätöslauselman mukaisesti.

Ranskan Nizzassa vuonna 2000 kokoontuneessa hallitustenvälisessä konferenssissa otettiin käyttöön uusi Euroopan parlamentin paikkajako, jota sovellettiin vaaleissa vuonna 2004. Jäsenten enimmäismäärää (joka oli aiemmin 700) korotettiin 732:een. Viidelletoista vanhalle jäsenvaltiolle myönnettyjen paikkojen määrää alennettiin 91:llä (626:sta 535:een). Jäljellä olevat 197 paikkaa jaettiin määräsuhteisesti kaikkien vanhojen ja uusien jäsenvaltioiden kesken.

Bulgarian ja Romanian liittyessä 1. tammikuuta 2007 parlamentin jäsenmäärää korotettiin väliaikaisesti 785:een näistä maista valittuja jäseniä varten. Kesäkuun 4.–7. päivänä 2009 pidettyjen vaalien jälkeen paikkojen määrää alennettiin 736:een. Lissabonin sopimuksessa enimmäismääräksi vahvistettiin SEU-sopimuksen

14 artiklan 2 kohdan mukaisesti 751 jäsentä, mutta seuraaviin vaaleihin saakka paikkoja oli väliaikaisesti 754. Vaalikaudella 2009–2014 parlamenttiin tuli

18 uutta jäsentä kesäkuussa 2009 valittujen 736 jäsenen lisäksi jäsenvaltioiden ratifioitua sopimusta muuttavan pöytäkirjan, joka hyväksyttiin 23. kesäkuuta 2010 pidetyssä hallitustenvälisessä konferenssissa. Kroatian liittyessä 1. heinäkuuta 2013 parlamentin jäsenmäärää korotettiin väliaikaisesti 766:een, jotta voitiin vastaanottaa huhtikuussa 2013 valitut 12 kroatialaista jäsentä Kroatian tasavallan liittymisehdoista tehdyn asiakirjan 19 artiklan mukaisesti.

Vuoden 2014 vaaleja varten paikkojen kokonaismäärää alennettiin 751:een. Paikkajakoa tarkasteltiin taas uudelleen Yhdistyneen kuningaskunnan erotessa EU:sta. Ero toteutui 1. helmikuuta 2020, ja sen jälkeen jäsenten määrä laski 705:een (1.3.3). Parlamentin 15. kesäkuuta 2023 antamassa päätöslauselmassa ehdotettiin, että parlamentin kokoonpanoon lisättäisiin 11 paikkaa, jotta voidaan ottaa huomioon väestönkehitys jäsenvaltioissa vuoden 2019 vaalien jälkeen. Eurooppa-neuvosto lisäsi kokoonpanoon 22. syyskuuta 2023 tekemällään lopullisella päätöksellä vielä

neljä paikkaa ja vahvisti vaalikaudeksi 2024–2029 valittavien Euroopan parlamentin jäsenten kokonaismääräksi 720.

TOIMIVALLAN VAIHEITTAINEN LISÄÄNTYMINEN

Jäsenvaltioiden rahoitusosuuksien korvaaminen yhteisön omilla varoilla (1.4.1) johti siihen, että parlamentin budjettivaltaa laajennettiin ensimmäistä kertaa

22. huhtikuuta 1970 allekirjoitetulla Luxemburgin sopimuksella. Toinen samaa aihetta eli parlamentin valtuuksien vahvistamista käsittelevä sopimus allekirjoitettiin Brysselissä 22. heinäkuuta 1975 (1.1.2).

Helmikuun 17. päivänä 1986 allekirjoitetulla Euroopan yhtenäisasiakirjalla vahvistettiin parlamentin asemaa tietyillä lainsäädäntöaloilla (yhteistoimintamenettely) ja asetettiin parlamentin hyväksyntä liittymis- ja assosiaatiosopimusten edellytykseksi.

Sopimuksella Euroopan unionista 7. helmikuuta 1992 otettiin käyttöön yhteispäätösmenettely tietyillä lainsäädäntöaloilla ja laajennettiin yhteistoimintamenettely koskemaan muita aloja. Parlamentista alkoi näin kehittyä toinen lainsäätäjä. Sopimuksessa parlamentille annettiin valtuudet toimia komission jäsenten lopullisena hyväksyjänä. Tämä oli tärkeä edistysaskel sen poliittisen valvonnan kannalta, jota parlamentti harjoittaa unionin toimeenpanoelimiin nähden (1.1.3).

Amsterdamin sopimuksella 2. lokakuuta 1997 laajennettiin yhteispäätösmenettely useimmille lainsäädäntöaloille ja uudistettiin sitä, jolloin parlamentista tuli neuvoston kanssa tasavertainen lainsäätäjä. Kun komission puheenjohtajan nimittäminenkin edellytti parlamentin hyväksyntää, parlamentin valtuudet valvoa toimeenpanovallan käyttöä lisääntyivät entisestään. Yhteispäätösmenettelyn soveltamisalaa laajennettiin edelleen Nizzan sopimuksella.

Nizzan sopimus, jolla muutettiin SEU:ta, Euroopan yhteisöjen perustamissopimusta ja niihin liittyviä tiettyjä säädöksiä, allekirjoitettiin 26. helmikuuta 2001, ja se tuli voimaan 1. helmikuuta 2003. Tämän uuden sopimuksen tarkoituksena oli uudistaa EU:n toimielinrakennetta niin, että se voisi kestää tulevien laajentumisten haasteet. Parlamentin lainsäädäntö- ja valvontavaltaa lisättiin, ja määräenemmistöpäätöksentekoa laajennettiin uusille aloille neuvostossa (1.1.4).

Joulukuun 13. päivänä 2007 allekirjoitetulla sopimuksella Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) (1.1.5) laajennettiin jälleen merkittävällä tavalla määräenemmistöpäätöksenteon soveltamista neuvostossa (uuden menetelmän mukaisesti 1. marraskuuta 2014 alkaen – SEU:n 16 artikla) ja yhteispäätösmenettelyn soveltamista (nyt noin 45 uutta lainsäädäntöalaa). Tästä tavallisesta lainsäätämisjärjestyksestä on tullut yleisin päätöksentekomenettely, joka kattaa kaikki SEUT:n tärkeimmät politiikanalat (294 artikla – aiempi EY-sopimuksen 251 artikla). Parlamentin asema perussopimusten tulevien muutosten valmistelussa myös vahvistui (SEU:n 48 artikla). Lisäksi osana Lissabonin sopimusta (ja alun perin osana Euroopan perustuslakia koskevaa kariutunutta sopimusehdotusta) Euroopan unionin perusoikeuskirjasta, jonka Euroopan parlamentin puhemies ja komission ja neuvoston puheenjohtajat olivat allekirjoittaneet Xxxxxx Eurooppa-neuvostossa 7. joulukuuta 2000, tuli oikeudellisesti sitova (4.1.2).

Euroopan parlamentin vaalit 23.–26. toukokuuta 2019 osoittivat, että parlamentti on hyödyntänyt täysimääräisesti SEU:n 14 artiklaa, jossa todetaan seuraavaa: ”Euroopan

parlamentti toimii yhdessä neuvoston kanssa lainsäätäjänä ja budjettivallan käyttäjänä. Se huolehtii poliittisesta valvonnasta... Se valitsee komission puheenjohtajan.” Lisäksi SEU:n 17 artiklan 7 kohdan mukaan Euroopan parlamentti äänestää muiden komission jäsenten hyväksymisestä yhtenä kokoonpanona.

Tuore tutkimus parlamentin vaikutuksesta kasvuun osoittaa, että sen laatima lainsäädäntö kasvattaa EU:n BKT:tä vuosittain yli biljoonalla eurolla vahvistamalla EU:n asukkaiden ja yritysten oikeuksia[1]. Tähän saadaan merkittävä panos myös EU:n talousarviosta (1.4.3)[2]. Näyttöön ja asiantuntemukseen perustuvaa lainsäädäntöä tuetaan viiden politiikkayksikön toteuttamilla tutkimuksilla ja työpajoilla. Politiikkayksiköt tarjoavat korkean tason riippumatonta asiantuntemusta, analyyseja ja politiikkaan liittyvää neuvontaa valiokuntien, valtuuskuntien, puhemiehen, puhemiehistön ja pääsihteerin pyynnöstä.

Vuoden 2014 vaaleista alkaen Euroopan tason poliittiset puolueet (1.3.3) ovat esitelleet äänestäjille ”kärkiehdokkaita” komission puheenjohtajan tehtävään. Tavoitteena on ollut lisätä näin äänestysaktiivisuutta Euroopan parlamentin vaaleissa.

Sopimus Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan eroamisesta Euroopan unionista ja Euroopan atomienergiayhteisöstä allekirjoitettiin 24. tammikuuta 2020. Parlamentti antoi sen jälkeen hyväksyntänsä neuvoston päätökselle erosopimuksen tekemisestä (SEU:n 50 artiklan 2 kohta). Erosopimus hyväksyttiin äänin 621 puolesta ja 49 vastaan 29. tammikuuta 2020 toimitetussa äänestyksessä. Kyseessä oli samalla viimeinen kerta, kun brittijäsenet istuivat Euroopan parlamentissa, sillä maan EU-ero tuli voimaan 1. helmikuuta 2020.

Parlamentti antoi 28. huhtikuuta 2021 hyväksyntänsä (SEUT:n 218 artiklan 6 kohdan a alakohta) Euroopan unionin ja Euroopan atomienergiayhteisön sekä Ison- Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan välisen kauppa- ja yhteistyösopimuksen tekemiselle.

Seuraavat Euroopan parlamentin vaalit järjestetään 6.–9. kesäkuuta 2024.

Tämän tekstin on laatinut Euroopan parlamentin kansalaisoikeuksien sekä perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden politiikkayksikkö.

Xxx Xxx / Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx 04/2024

[1]Xxxxxxxxxxx, M., Contribution to Growth: Delivering economic benefits for citizens and businesses, talous-, tiede- ja elämänlaatuasioiden politiikkayksikön selvitys sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnalle, Euroopan parlamentti, Luxemburg, 2019.

[2]Xxxxxxx, X. ym., How EU funds tackle economic divide in the European Union, talousarvioasioiden politiikkayksikön selvitys budjettivaliokunnalle, Euroopan parlamentti, Luxemburg, 2020.

1.3.2. EUROOPAN PARLAMENTIN TOIMIVALTA ‌

Euroopan parlamentti osallistuu toimielimenä unionin päätöksentekoon monien tehtäviensä kautta. Parlamentti vaalii demokratian periaatteita unionissa toimimalla lainsäätäjänä, käyttämällä budjetti- ja valvontavaltaansa, osallistumalla perussopimusten tarkistusmenettelyyn ja saattamalla asioita Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi.

OIKEUSPERUSTA

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 223–234 ja 314 artikla

TAVOITTEET

Kansalaisia edustavana toimielimenä Euroopan parlamentti muodostaa unionin demokratian perustan. Unionin demokraattinen legitiimiys edellyttää, että parlamentti voi osallistua täysin valtuuksin lainsäädäntöprosessiin ja valvoa poliittisesti muita EU:n toimielimiä kansalaisten puolesta.

PERUSSOPIMUKSIIN LIITTYVÄ TOIMIVALTA JA RATIFIOINTIVALTUUDET (1.2.4)

Kaikki uusien jäsenvaltioiden liittymissopimukset ja assosiaatiosopimukset ovat Euroopan yhtenäisasiakirjan voimaantulosta lähtien edellyttäneet parlamentin hyväksyntää. Tätä vuonna 1975 käyttöön otetun neuvottelumenettelyn korvannutta menettelyä sovellettiin yhtenäisasiakirjasta alkaen myös kansainvälisiin sopimuksiin, joilla oli huomionarvoisia vaikutuksia yhteisön talousarvioon. Maastrichtin sopimuksella hyväksyntämenettelyä alettiin soveltaa sopimuksiin, joissa määrätään erityisistä toimielinjärjestelmistä tai jotka edellyttävät yhteispäätösmenettelyssä annetun säädöksen muuttamista. Vaalimenettelyä koskevat säädökset ovat Maastrichtin sopimuksesta alkaen edellyttäneet parlamentin hyväksyntää. Amsterdamin sopimuksesta lähtien on vaadittu parlamentin hyväksyntä myös silloin, kun neuvosto haluaa todeta, että jokin jäsenvaltio on selvästi vaarassa loukata vakavasti EU:n perusperiaatteita, jotta se voi antaa sille suosituksia tai määrätä seuraamuksia. Parlamentin jäsenten asemaa koskevien sääntöjen muuttaminen puolestaan edellyttää neuvoston hyväksyntää.

Lissabonin sopimuksen tultua voimaan parlamentti on voinut tehdä aloitteen perussopimusten muuttamiseksi, ja viime kädessä se päättää, onko kutsuttava koolle perussopimusten muutoksia valmisteleva valmistelukunta (Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 48 artiklan 2 ja 3 kohta).

LAINSÄÄDÄNTÖTYÖHÖN OSALLISTUMINEN (1.2.3)

Parlamentti osallistuu unionin lainsäädännön hyväksymiseen vaihtelevassa määrin säädöksen oikeusperustan mukaan. Sen rooli on kehittynyt asteittain. Aluksi sen tehtävä oli yksinomaan neuvoa-antava, mutta nykyisin se päättää lainsäädännöstä tasavertaisesti yhdessä neuvoston kanssa.

A. Tavallinen lainsäätämisjärjestys

Nizzan sopimuksen (1.1.4) voimaantulosta alkaen yhteispäätösmenettelyä sovellettiin Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa vahvistettuihin 46 oikeusperustaan. Menettelyssä parlamentti oli lähtökohtaisesti tasavertainen neuvoston kanssa. Jos nämä toimielimet olivat asiasta yhtä mieltä, säädös hyväksyttiin ensimmäisessä tai toisessa käsittelyssä. Muuten säädös voitiin antaa vasta menestyksekkään sovittelun jälkeen.

Lissabonin sopimuksen (1.1.5) tultua voimaan yhteispäätösmenettelystä tuli tavallinen lainsäätämisjärjestys (SEUT:n 294 artikla). Sitä sovelletaan tästedes yli 40 uuteen politiikan alaan, esimerkiksi vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueeseen, kansainväliseen kauppaan, ympäristöpolitiikkaan ja yhteiseen maatalouspolitiikkaan.

B. Kuuleminen

Kuulemismenettelyä sovelletaan yhä SEU:n 27, 41 ja 48 artiklassa tarkoitettuihin tapauksiin sekä verotukseen, kilpailuun ja sellaisen lainsäädännön lähentämiseen, joka ei liity sisämarkkinoihin, sekä tiettyihin sosiaalipolitiikan näkökohtiin.

C. Yhteistoiminta (poistettu)

Yhteistoimintamenettely (aiempi EY:n perustamissopimuksen 252 artikla) otettiin käyttöön yhtenäisasiakirjalla, ja sitä laajennettiin Maastrichtin sopimuksella pääosaan niistä lainsäädännön aloista, joilla neuvosto tekee ratkaisunsa enemmistöllä. Sen mukaan neuvoston oli otettava parlamentin esittämät ehdottomalla enemmistöllä hyväksytyt tarkistukset huomioon toisessa käsittelyssä, jos myös komissio hyväksyi ne. Tämä merkitsi parlamentin todellisen lainsäädäntövallan alkua, mutta menettely poistettiin Lissabonin sopimuksen (1.1.5) tultua voimaan.

D. Hyväksyntä

Hyväksyntämenettely otettiin alun perin käyttöön yhtenäisasiakirjalla vuonna 1986. Menettelyä sovellettiin Maastrichtin sopimuksesta alkaen muutamiin lainsäädännön aloihin, joilla neuvosto teki päätökset yksimielisesti. Amsterdamin sopimuksen jälkeen sitä sovellettiin vain rakenne- ja koheesiorahastoihin.

Lissabonin sopimuksen mukaisesti hyväksyntämenettelyä alettiin soveltaa muutamiin uusiin aloihin muun muassa SEU:n 7, 14, 17, 27, 48 ja 50 artiklan sekä SEUT:n 19, 83,

86, 218, 223, 311 ja 312 artiklan nojalla sekä toimiin, jotka neuvoston on hyväksyttävä, kun jokin EU:n toimi osoittautuu tarpeelliseksi eikä perussopimuksissa ole määräyksiä sen toteuttamiseen tarvittavista valtuuksista (SEUT:n 352 artikla).

E. Aloiteoikeus

Maastrichtin sopimuksessa parlamentille annettiin aloiteoikeus lainsäädäntöasioissa. Sen mukaan parlamentti voi kuitenkin ainoastaan pyytää komissiota esittämään lainsäädäntöehdotuksen. Oikeus säilytettiin Lissabonin sopimuksessa (SEUT:n 225 artikla), ja sitä selitetään yksityiskohtaisemmin parlamentin ja komission välisessä toimielinten sopimuksessa. Lisäksi parlamentille on muutamassa erityistapauksessa annettu suora aloiteoikeus. Tätä suoraa oikeutta sovelletaan asetuksiin, jotka koskevat sen omaa kokoonpanoa, sen jäsenten vaalien toimittamista sekä sen jäsenten tehtäviä ja velvollisuuksia koskevia yleisiä ehtoja samoin kuin väliaikaisten tutkintavaliokuntien asettamista. Sitä sovelletaan myös Euroopan oikeusasiamiehen ohjesääntöön ja hänen tehtäviensä hoitamista koskeviin yleisiin ehtoihin.

Parlamentti totesi kesäkuussa 2022 hyväksymässään päätöslauselmassa olevansa ”vakaasti sitä mieltä, että perussopimuksia olisi tarkistettava niin, että ainoana välittömillä vaaleilla valittuna ja siten kansalaisten ääntä EU:n päätöksentekoprosessissa edustavana toimielimenä parlamentille annetaan yleinen ja suora lainsäädäntöaloiteoikeus”.

BUDJETTIVALTA (1.2.5)

Lissabonin sopimuksella poistettiin erottelu pakollisiin menoihin ja ei-pakollisiin menoihin. Parlamentti nostettiin neuvoston kanssa yhtäläiseen asemaan vuotuisessa talousarviomenettelyssä, joka nyt muistuttaa tavallista lainsäätämisjärjestystä.

Parlamentti on toinen budjettivallan käyttäjistä (SEUT:n 314 artikla). Se osallistuu talousarviomenettelyyn valmisteluvaiheesta alkaen, etenkin kun laaditaan yleisiä suuntaviivoja ja tehdään menojen laatua koskevia päätöksiä. Se vahvistaa talousarvion ja valvoo sen toteuttamista (SEUT:n 318 artikla). Se myöntää talousarvion toteuttamista koskevan vastuuvapauden (SEUT:n 319 artikla).

Parlamentin on myös annettava hyväksyntänsä monivuotiselle rahoituskehykselle (SEUT:n 312 artikla). Vuosien 2014–2020 monivuotinen rahoituskehys on ensimmäinen, joka on laadittu SEUT:ssa vahvistettujen sääntöjen mukaisesti.

TOIMEENPANOA KOSKEVA VALVONTAVALTA

Parlamentilla on käytettävissään useita valvontakeinoja. Se tarkastelee komission sille toimittamaa vuosittaista yleiskertomusta (SEUT:n 233 artikla) ja valvoo neuvoston kanssa komission antamia täytäntöönpanosäädöksiä ja delegoituja säädöksiä (SEUT:n 290 ja 291 artikla).

A. Komission valitseminen

Vuodesta 1981 alkaen muodostui käytännöksi, että parlamentti tarkastelee komission ohjelmaa ja ilmoittaa, hyväksyykö se sen. Näin se osallistui epävirallisesti komission valintaan. Kuitenkin vasta Maastrichtin sopimuksessa vuonna 1992 määrättiin, että jäsenvaltioiden nimeämien komission puheenjohtajan ja jäsenten valinta yhtenä kokonaisuutena edellyttää parlamentin hyväksyntää. Amsterdamin sopimuksessa mentiin xxxxxxx pidemmälle edellyttämällä, että komission puheenjohtajan nimittämiselle on saatava parlamentin hyväksyntä ennen muiden jäsenten nimittämistä. Parlamentti otti vuonna 1994 käyttöön komission jäsenehdokkaiden kuulemiset. Lissabonin sopimuksen mukaan komission puheenjohtajaehdokkaan valinnassa on otettava huomioon EU-vaalien tulos. Niinpä parlamentti kehotti 22. marraskuuta 2012 antamassaan päätöslauselmassa Euroopan parlamentin vaaleista 2014 Euroopan tason poliittisia puolueita nimeämään ehdokkaat komission puheenjohtajaksi, jotta voitaisiin vahvistaa sekä parlamentin että komission poliittista oikeutusta. Vuodesta 2014 alkaen käytössä on ollut nk. kärkiehdokasmenettely, jossa Euroopan tason poliittiset puolueet nimeävät ennen EU-vaaleja kärkiehdokkaansa komission puheenjohtajan tehtävään. Vaikka kärkiehdokkaasta ei vuonna 2019 tullutkaan komission puheenjohtajaa, prosessia pidetään tärkeänä EU:n toimielinten avoimuuden ja poliittisen oikeutuksen kannalta (1.3.3).

B. Epäluottamuslause

Mahdollisuus antaa komissiolle epäluottamuslause on ollut olemassa Rooman sopimuksesta alkaen. Yleiset määräykset parlamentin oikeudesta äänestää komissiolle annettavasta epäluottamuslauseesta sisältyvät nykyisin SEU:n 17 artiklan

8 kohtaan ja SEUT:n 234 artiklaan. Epäluottamuslause tarvitsee tuekseen kaksi kolmasosaa annetuista äänistä, jotka edustavat parlamentin jäsenten enemmistöä. Jos epäluottamuslause menee äänestyksessä läpi, kaikkien komission jäsenten on samalla kertaa erottava tehtävistään. Myös komission varapuheenjohtajan / unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan on tällöin jätettävä tehtävänsä komissiossa. Parlamentti on vuosien varrella yrittänyt useita kertoja kaataa komission perussopimusten määräysten nojalla onnistumatta kuitenkaan siinä.

C. Parlamentin esittämät kysymykset

Parlamentin jäsenet voivat esittää Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle, neuvostolle, komissiolle tai komission varapuheenjohtajalle / unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkealle edustajalle kirjallisesti vastattavia kysymyksiä. SEUT:n 230 artiklan mukaan komissio vastaa suullisesti tai kirjallisesti parlamentin tai sen jäsenten sille esittämiin kysymyksiin ja Eurooppa-neuvosto ja neuvosto käyttävät parlamentissa puhevaltaansa Eurooppa-neuvoston ja neuvoston työjärjestyksissä määrätyin edellytyksin.

Parlamentin esittämät kysymykset voivat siis olla kirjallisia tai suullisia, ja niistä voidaan keskustella. Kysymyksiä voidaan myös esittää kyselytunnilla.

D. Tutkintavaliokunnat

SEUT:n 226 artiklan mukaisesti parlamentilla on valta asettaa väliaikainen tutkintavaliokunta tutkimaan epäilyjä unionin oikeutta sovellettaessa tapahtuneesta rikkomuksesta tai epäkohdasta. Artiklassa määrätään myös, että parlamentti määrittelee tutkintaoikeuden käyttämistä koskevat yksityiskohtaiset säännöt omasta aloitteestaan annetuilla asetuksilla sekä neuvoston ja komission hyväksynnän saatuaan. Ennen tällaisten asetusten antamista tutkintaoikeutta käytetään parlamentin työjärjestykseen liitetyn vuonna 1995 tehdyn toimielinten välisen sopimuksen mukaisesti. Parlamentti on toistuvasti tuonut esiin tarpeen parantaa kolmen toimielimen välistä viestintää ja yhteistyötä, jotta se voi toteuttaa SEUT:n 226 artiklaan perustuvan tehtävänsä. Vuonna 2014 se hyväksyi kannan ehdotukseen asetukseksi Euroopan parlamentin tutkintaoikeuden käyttämistä koskevista yksityiskohtaisista säännöistä. Ehdotusta koskevat kolmen toimielimen neuvottelut ovat kuitenkin olleet pitkään umpikujassa. Niinpä parlamentti hyväksyi huhtikuussa 2019 päätöslauselman, jossa se esitti voimakkaan paheksuntansa neuvoston ja komission asenteesta, joka estää edelleen, yli neljän vuoden epävirallisten tapaamisten jälkeen, virallisen tapaamisen, jossa voitaisiin keskustella mahdollisista ratkaisuista todettuihin ongelmiin. Parlamentti katsoo päätöslauselmassaan, että neuvosto ja komissio eivät noudata toimielinten välisen yhteistyön periaatetta, ja kehottaa niitä aloittamaan neuvottelut uudelleen uuden parlamentin kanssa.

E. Yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva valvonta

Parlamentilla on oikeus saada säännöllisesti tätä alaa koskevia tietoja, ja se voi esittää neuvostolle kysymyksiä tai suosituksia. Parlamenttia on kuultava yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmistä osa-alueista ja perustavista valinnoista (SEU:n 36 artikla). Talousarviota koskevasta kurinalaisuudesta,

talousarvioyhteistyöstä ja moitteettomasta varainhoidosta tehdyn toimielinten välisen sopimuksen täytäntöönpano on myös parantanut yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevia kuulemismenettelyjä rahoitusnäkökohtien osalta. Ulkopolitiikan alalla unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan toimen luominen on lisännyt parlamentin vaikutusvaltaa, koska korkea edustaja on samalla komission varapuheenjohtaja.

ASIOIDEN KÄSITTELY EUROOPAN UNIONIN TUOMIOISTUIMESSA

Parlamentilla on oikeus saattaa asia Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos toinen toimielin rikkoo perussopimuksia.

Parlamentilla on oikeus olla väliintulijana eli tukea jonkun asianosaisen vaatimuksia unionin tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa. Tunnettu esimerkki tästä on, kun parlamentti käytti tätä oikeutta ns. isoglukoosituomiossa (asiat 138 ja 139/79, 29. lokakuuta 1980). Annetussa tuomiossa tuomioistuin kumosi neuvoston asetuksen, koska velvollisuutta kuulla parlamenttia ei ollut noudatettu. Nostamalla laiminlyöntikanteen (SEUT:n 265 artikla) parlamentti voi haastaa unionin tuomioistuimeen toimielimen, joka on perussopimusten vastaisesti laiminlyönyt ratkaisun tekemisen. Näin tehtiin muun muassa asiassa 13/83, jossa neuvosto tuomittiin siitä, että se ei ollut toteuttanut yhteiseen liikennepolitiikkaan liittyviä toimenpiteitä.

Amsterdamin sopimuksen myötä parlamentti sai toimivallan nostaa kumoamiskanne toisen toimielimen säädöksestä oikeuksiensa turvaamiseksi. Nizzan sopimuksesta lähtien parlamentin ei ole tarvinnut osoittaa asianosaisuuttaan, vaan se voi nostaa kanteen samoin edellytyksin kuin neuvosto, komissio ja jäsenvaltiot. Parlamentti voi olla vastaajana, jos kanne on nostettu yhteispäätösmenettelyssä annetun säädöksen johdosta tai kun sen antaman säädöksen tarkoituksena on tuottaa oikeusvaikutuksia suhteessa kolmansiin osapuoliin. SEUT:n 263 artiklassa vahvistetaan näin unionin tuomioistuimen asioissa 320/81, 294/83 ja 70/88 antama oikeuskäytäntö.

Parlamentti voi lisäksi hankkia unionin tuomioistuimelta ennen kansainvälisen sopimuksen tekemistä lausunnon siitä, onko sopimus sopusoinnussa perussopimusten kanssa (SEUT:n 218 artikla).

VETOOMUKSET (4.1.4)

Unionin kansalaisilla on oikeus esittää parlamentille vetoomuksia, jotka osoitetaan sen puhemiehelle (SEUT:n 227 artikla).

EUROOPPALAINEN KANSALAISALOITE (4.1.5)

Parlamentti järjestää kuulemisen, johon osallistuvat vahvistettujen eurooppalaisten kansalaisaloitteiden järjestäjät. Kuulemistilaisuudesta vastaa vetoomusvaliokunta. Parlamentti ja neuvosto hyväksyivät 17. huhtikuuta 2019 virallisesti eurooppalaisesta kansalaisaloitteesta annetun asetuksen (EU) 2019/788, joka tuli voimaan 1. tammikuuta 2020.

EUROOPAN OIKEUSASIAMIEHEN NIMITTÄMINEN

Lissabonin sopimuksen mukaisesti (SEUT:n 228 artikla) parlamentti valitsee Euroopan oikeusasiamiehen (1.3.16).

Xxxx Xxxx 04/2024

1.3.3. EUROOPAN PARLAMENTIN ORGANISAATIO JA TOIMINTA ‌

Euroopan parlamentin työjärjestys sääntelee sen organisaatiota ja toiminnan järjestämistä. Parlamentin toimintaa ohjaavat sen poliittiset elimet, valiokunnat, valtuuskunnat ja poliittiset ryhmät.

OIKEUSPERUSTA

— Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 14 artikla ja Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 223, 224, 226, 229, 231 ja 232 artikla

— Euroopan parlamentin työjärjestys

JÄSENET JA KOKOONPANO

Euroopan parlamentin kokoonpanoa koskevat yleiset säännöt on vahvistettu SEU:n 14 artiklan 2 kohdassa. Siinä määrätään, että Eurooppa-neuvosto tekee yksimielisesti parlamentin aloitteesta ja sen hyväksynnän saatuaan päätöksen, jolla kokoonpano määritellään. Siinä todetaan myös, että parlamentti koostuu unionin kansalaisten edustajista, joita on enintään 751 (750 jäsentä sekä puhemies). Lisäksi kansalaisten edustus on alenevasti suhteellinen siten, että vähimmäismäärä on kuusi jäsentä jäsenvaltiota kohden. Yksi jäsenvaltio voi saada enintään 96 paikkaa.

Alenevan suhteellisuuden periaate merkitsee sitä, että paikkojen kokonaismäärä jaetaan jäsenvaltioiden väkiluvun mukaisesti mutta väkiluvultaan suuremmat jäsenvaltiot suostuvat aliedustukseen, jotta väkiluvultaan pienemmät jäsenvaltiot saisivat vastaavasti enemmän edustajia. Mitä suuremmasta jäsenvaltiosta on kyse, sitä pienempi on sen paikkamäärä suhteessa sen väkilukuun. Tätä periaatetta on täsmennetty Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen SEU:n 14 artiklan 2 kohdan mukaisesti tehdyillä Eurooppa-neuvoston päätöksillä.

Seuraavat Euroopan parlamentin vaalit pidetään 6.–9. kesäkuuta 2024. Parlamentti antoi 15. kesäkuuta 2023 lainsäädäntöpäätöslauselman Euroopan parlamentin kokoonpanosta, minkä jälkeen Eurooppa-neuvosto hyväksyi 22. syyskuuta 2023 Euroopan parlamentin kokoonpanoa koskevan päätöksen, jolla paikkojen kokonaismäärä parlamentissa nostettiin 705:stä 720:een. Paikat jaetaan jäsenvaltioiden kesken seuraavasti:

Belgia	22
Bulgaria	17
Tšekki	21
Xxxxxx	00
Saksa	96
Viro	7
Irlanti	14
Xxxxxxx	00
Espanja	61
Ranska	81

Kroatia	12
Italia	76
Kypros	6
Latvia	9
Liettua	11
Luxemburg	6
Unkari	21
Malta	6
Alankomaat	31
Itävalta	20
Puola	53
Portugali	21
Romania	33
Slovenia	9
Slovakia	15
Suomi	15
Ruotsi	21

Parlamentti kokoontuu aina vaalien jälkeen ilman erillistä kutsua ensimmäisenä tiistaina, joka seuraa yhden kuukauden määräajan päättymistä (20. syyskuuta 1976 annettu säädös). SEUT:n 229 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisesti parlamentti kokoontuu ilman erillistä kutsua myös kunkin vuoden maaliskuun toisena tiistaina.

ORGANISAATIO

A. Puhemies

Työjärjestyksen mukaan parlamentin puhemies valitaan parlamentin jäsenten keskuudesta kahden ja puolen vuoden toimikaudeksi, joka voidaan uusia (työjärjestyksen 19 artikla). Xxxxxxxx edustaa parlamenttia ulkoisissa yhteyksissä ja suhteissa unionin muihin toimielimiin. Hän ohjaa täysistuntokeskusteluja ja varmistaa, että parlamentin työjärjestystä noudatetaan. Kunkin Eurooppa-neuvoston kokouksen alussa parlamentin puhemies esittelee parlamentin näkemyksiä ja huolenaiheita, jotka liittyvät kokouksen asialistalla oleviin ja muihin aiheisiin. Kun parlamentti on hyväksynyt EU:n talousarvion, puhemies vahvistaa sen allekirjoituksellaan. Parlamentin puhemies ja Euroopan unionin neuvoston puheenjohtaja allekirjoittavat kaikki säädökset, jotka hyväksytään tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen. Joku 14 varapuhemiehestä voi tarvittaessa toimia puhemiehen sijaisena (työjärjestyksen 23 artikla).

B. Täysistunto

Parlamentin työ kiteytyy puhemiehen johtamassa täysistunnossa. Parlamentti kokoontuu Strasbourgiin joka kuukausi (paitsi elokuussa). Nämä ns. istuntojaksot kestävät neljä päivää maanantaista torstaihin. Lisäksi istuntojaksoja pidetään Brysselissä. Istuntojaksot muodostuvat päivittäisistä istunnoista (työjärjestyksen 153 artikla). Parlamentin jäsenten paikat istuntosalissa jaetaan yhteisymmärryksessä poliittisten ryhmien puheenjohtajien kanssa poliittisten kantojen mukaisesti siten, että jäsenet istuvat ryhmittäin vasemmalta oikealle. Puhemies avaa istunnon esittäen mahdollisesti tervehdyssanat tai pitäen puheen ajankohtaisesta aiheesta. Puhemiestä avustavat tässä tehtävässä 14 varapuhemiestä, jotka voivat siirtyä johtamaan istuntoa puhemiehen puolesta. Komissio ja neuvosto osallistuvat istuntoihin edistääkseen

toimielinten yhteistyötä päätöksenteossa. Parlamentti voi myös pyytää näiden kahden toimielimen edustajia antamaan julkilausuman tai tekemään selkoa toimielinten toiminnasta.

C. Poliittiset elimet

Parlamentin poliittisia elimiä ovat puhemiehistö eli puhemies ja 14 varapuhemiestä (työjärjestyksen 24 artikla), puheenjohtajakokous eli puhemies ja poliittisten ryhmien puheenjohtajat (26 artikla), jäseniä koskevista hallinnollisista ja taloudellisista asioista vastaavat viisi kvestoria (28 artikla), valiokuntien puheenjohtajakokous (29 artikla) ja valtuuskuntien puheenjohtajakokous (30 artikla). Puhemiehen, varapuhemiesten ja kvestorien sekä valiokuntien ja valtuuskuntien puheenjohtajien toimikausi on kaksi ja puoli vuotta (19 artikla).

D. Valiokunnat ja valtuuskunnat

Parlamentin jäsenet toimivat 20 valiokunnassa, neljässä alivaliokunnassa ja

44 valtuuskunnassa (parlamenttien väliset valtuuskunnat sekä parlamentaarisissa sekavaliokunnissa, parlamentaarisissa yhteistyövaliokunnissa ja monenvälisissä parlamentaarisissa edustajakokouksissa toimivat valtuuskunnat)[1]. Lisäksi parlamentti lähettää valtuuskunnan AKT:n ja EU:n yhteiseen parlamentaariseen edustajakokoukseen, joka perustettiin Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtioiden sekä unionin välisellä kumppanuussopimuksella[2]. Se voi myös asettaa erityisvaliokuntia (työjärjestyksen 207 artikla) tai tutkintavaliokuntia (SEUT:n 226 artikla ja työjärjestyksen 208 artikla). Parlamentti hyväksyi 10. huhtikuuta 2024 työjärjestykseen uuden 207 a artiklan, joka koskee väliaikaisia lainsäädäntövaliokuntia. Niillä on tarkoitus parantaa tehtävien jakoa. Uuden artiklan mukaan jos asia kuuluu useamman kuin kolmen valiokunnan toimivaltaan eikä minkään valiokunnan toimivalta ole ensisijainen, puheenjohtajakokous voi viimeisenä keinona valiokuntien puheenjohtajakokouksen suosituksen perusteella ehdottaa parlamentille, että perustetaan väliaikainen lainsäädäntövaliokunta, joka käsittelee tiettyä ehdotusta oikeudellisesti sitovaksi säädökseksi tai tiettyä lainsäädäntöä edeltävää strategista asiakirjaa.

Työjärjestyksen 213 artiklan mukaan jokainen valiokunta tai valtuuskunta valitsee puheenjohtajiston, joka koostuu puheenjohtajasta ja enintään neljästä varapuheenjohtajasta.

E. Poliittiset ryhmät

Parlamentin jäsenet on ryhmitelty poliittisten kantojensa mukaisesti, eli he eivät toimi kansallisissa vaan kansalliset rajat ylittävissä ryhmissä. Kussakin poliittisessa ryhmässä on oltava vähintään neljäsosasta jäsenvaltioita valittuja jäseniä ja poliittisen ryhmän muodostamiseen tarvitaan vähintään 23 jäsentä (työjärjestyksen 33 artikla). Poliittiset ryhmät pitävät säännöllisesti kokouksia täysistuntoa edeltävällä viikolla ja täysistuntoviikon aikana. Lisäksi ne järjestävät seminaareja, joissa ne päättävät toimintansa pääperiaatteista. Tietyt poliittiset ryhmät vastaavat unionin tasolla toimivia ylikansallisia puolueita.

[1]Valiokuntien jäsenmäärät on vahvistettu pysyvien valiokuntien jäsenten lukumäärästä

15. tammikuuta 2020 annetun Euroopan parlamentin päätöksen (EUVL C 270, 7.7.2021, s. 117)

1 kohdassa.

[2]Ks. Samoan sopimuksen 90 artikla.

F. Euroopan tason poliittiset puolueet ja säätiöt

Parlamentti on kehottanut luomaan todellisten Euroopan tason poliittisten puolueiden ja säätiöiden kehittymisen kannalta suotuisat olosuhteet esimerkiksi puitelainsäädännön avulla. SEUT:n 224 artikla tarjoaa oikeusperustan Euroopan tasolla toimivia poliittisia puolueita ja niiden rahoitusta koskevien sääntöjen hyväksymiselle tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen. Vuonna 2003 otettiin käyttöön Euroopan tason poliittisten puolueiden rahoitusta koskeva järjestelmä, joka mahdollisti myös poliittisten säätiöiden perustamisen EU:n tasolla[3]. Tiettyjen väärinkäytösten seurauksena sääntöjä muutettiin 3. toukokuuta 2018 annetulla asetuksella (EU, Euratom) 2018/673 Euroopan tason poliittisten puolueiden eurooppalaisen ulottuvuuden vahvistamiseksi, oikeudenmukaisemman varojen jakamisen varmistamiseksi ja täytäntöönpanon tehostamiseksi.

Tämänhetkiset Euroopan tason poliittiset puolueet ovat Euroopan kansanpuolue, Euroopan sosialidemokraattinen puolue, Euroopan liberaalidemokraattien liitto - puolue, Euroopan vihreät, Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue, Euroopan vasemmistopuolue, Identiteetti ja demokratia -puolue, Euroopan demokraattipuolue, Euroopan vapaa allianssi ja Euroopan kristillinen poliittinen liike. Nämä ylikansalliset puolueet toimivat tiiviissä yhteistyössä Euroopan parlamentin vastaavien poliittisten ryhmien kanssa.

Tärkeimpiä Euroopan tason poliittisia säätiöitä ovat muun muassa Eurooppa- tutkimuksen Xxxxxxxx Xxxxxxx -keskus, European Progressive Studies -säätiö, Euroopan liberaalifoorumi, Euroopan vihreä säätiö, Euroopan demokraattien instituutti, Transform Europe -verkosto ja New Direction – Euroopan uudistussäätiö.

Parlamentti hyväksyi 22. marraskuuta 2012 päätöslauselman, jossa se kehotti Euroopan tason poliittisia puolueita nimeämään ehdokkaat komission puheenjohtajaksi, jotta voitaisiin vahvistaa sekä parlamentin että komission poliittista oikeutusta. Nämä järjestelyt pantiin täytäntöön ennen vuoden 2014 vaaleja, joissa oli ensi kertaa ehdolla tällaisia ”kärkiehdokkaita”. Vaalien jälkeen yksi kärkiehdokkaista, Xxxx-Xxxxxx Xxxxxxx, valittiin komission puheenjohtajaksi parlamentin äänestyksessä 22. lokakuuta 2014. Parlamentti totesi parlamentin ja komission välisistä suhteista tehdyn puitesopimuksen tarkistamisesta 7. helmikuuta 2018 tekemässään päätöksessä olevansa valmis hylkäämään ne ehdokkaat komission puheenjohtajaksi, joita ei ole nimetty jonkin Euroopan tason poliittisen puolueen kärkiehdokkaaksi ennen vuoden 2019 EU-vaaleja. Vaikka vuoden 2019 vaalien jälkeen näin ei lopulta tehtykään, kärkiehdokasmenettelyn on katsottu luovan ehdokkaiden välille laajemman keskustelufoorumin, parantavan komission puheenjohtajalla olevan roolin avoimuutta ja poliittista legitiimiyttä sekä lisäävän EU:n kansalaisten osallisuutta prosessissa ja tietoisuutta siitä. Parlamentti vahvisti 3. toukokuuta 2022 vaalilain uudistusta koskevan ensimmäisen käsittelyn kantansa, jossa se katsoi, että kärkiehdokasmenettely voitaisiin virallistaa Euroopan tason poliittisten yhteisöjen välisellä poliittisella sopimuksella sekä parlamentin ja Eurooppa-neuvoston välisellä toimielinten sopimuksella. Se myös kehotti Euroopan tason poliittisia puolueita, Euroopan tason valitsijayhdistyksiä ja Euroopan tason vaaliyhteisöjä nimeämään ehdokkaansa komission puheenjohtajan tehtävään vähintään 12 viikkoa ennen

[3]Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU, Euratom) N:o 1141/2014, annettu 22. lokakuuta 2014, Euroopan tason poliittisten puolueiden ja Euroopan tason poliittisten säätiöiden perussäännöstä ja rahoituksesta (EUVL L 317, 4.11.2014, s. 1).

vaalipäivää ja totesi odottavansa, että ehdokkaat asetetaan unionin laajuisen vaalipiirin ehdokaslistan ensimmäiselle sijalle.

Vuonna 2018 antamassaan tiedonannossa institutionaalisista vaihtoehdoista Euroopan unionin toiminnan tehostamiseksi komissio esitti ajatuksen ylikansallisista ehdokaslistoista askeleena kohti EU:n toimielinten legitimiteetin parantamista kansalaisten silmissä. Luomalla koko EU:n laajuinen vaalipiiri voitaisiin lujittaa EU-vaalien eurooppalaista ulottuvuutta, sillä EU:n kansalaiset saisivat näin mahdollisuuden olla yhteydessä ehdokkaisiin eri puolilta Eurooppaa. Parlamentti katsoi kuitenkin, ettei vielä ollut oikea aika perustaa ylikansallista vaalipiiriä vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaaleja varten, mutta jätti oven avoimeksi tulevaa keskustelua varten. Edellä mainitussa vaalilain uudistusta koskevassa kannassaan parlamentti ehdotti eri maantieteellisten alueiden pakollista edustusta unionin laajuisen vaalipiirin ehdokaslistoilla ja kannusti Euroopan tason poliittisia puolueita, Euroopan tason valitsijayhdistyksiä ja muita Euroopan tason vaaliyhteisöjä nimeämään ehdokkaita unionin laajuisille listoille kaikista jäsenvaltioista. Vaaliuudistuksessa olisi nykyisten 705 paikan lisäksi luotava 28 ylikansallista paikkaa EU:n laajuiselle vaalipiirille kunnioittaen täysimääräisesti maantieteellistä tasapainoa ja sukupuolten tasapuolista edustusta.

G. Parlamentin pääsihteeristö

Parlamentin pääsihteeristöä johtaa pääsihteeri, jonka puhemiehistö nimittää (työjärjestyksen 234 artikla). Puhemiehistö myös päättää pääsihteeristön kokoonpanosta ja organisaatiosta. Tällä hetkellä pääsihteeristö koostuu

13 pääosastosta sekä oikeudellisesta yksiköstä. Sen tehtävänä on koordinoida parlamentin lainsäädäntötyötä ja järjestää täysistunnot ja kokoukset. Lisäksi se auttaa parlamentin elimiä ja jäseniä näiden tehtävien hoitamisessa antamalla teknistä, oikeudellista ja asiantuntija-apua. Pääsihteeristö huolehtii myös kaikkien kokousten tulkkauspalveluista ja virallisten asiakirjojen kääntämisestä.

TOIMINTA

Parlamentti järjestää työskentelynsä itsenäisesti perussopimusten mukaisesti. Se vahvistaa työjärjestyksensä jäsentensä enemmistöllä (SEUT:n 232 artikla). Jos perussopimuksissa ei toisin määrätä, parlamentti tekee päätökset annettujen äänten enemmistöllä (SEUT:n 231 artikla). Se päättää täysistuntojensa esityslistoista, joihin sisältyvät ensi sijassa valiokunnissa laadittujen mietintöjen hyväksyminen, komissiolle ja neuvostolle esitetyt kysymykset, keskustelut kiireellisistä ja ajankohtaisista aiheista sekä neuvoston puheenjohtajavaltion julkilausumat. Valiokuntien kokoukset ja täysistunnot ovat julkisia ja lähetetään suoratoistona verkossa.

KOTIPAIKKA JA TOIMIPAIKAT

Parlamentti on antanut 7. heinäkuuta 1981 jälkeen useita kotipaikkaansa koskevia päätöslauselmia, joissa jäsenvaltioiden hallituksia kehotetaan noudattamaan niille perussopimuksissa asetettua velvollisuutta määrätä toimielimille yksi ainoa kotipaikka. Koska jäsenvaltiot eivät vieläkään ole tehneet niin, parlamentti on tehnyt päätöksiä organisaatiostaan ja työskentelypaikkakunnistaan (Luxemburg, Strasbourg ja Bryssel). Edinburghissa 11. ja 12. joulukuuta 1992 pidetyssä Eurooppa- neuvoston kokouksessa jäsenvaltioiden hallitukset pääsivät sopimukseen toimielinten kotipaikoista. Sopimuksen mukaisesti

— parlamentin kotipaikka on Strasbourgissa, jossa se pitää 12 kuukausittaista istuntojaksoaan, muun muassa istunnon, jossa tehdään päätös unionin vuotuisesta talousarviosta

— muut istuntojaksot pidetään Brysselissä

— parlamentin valiokunnat kokoontuvat Brysselissä

— parlamentin pääsihteeristö ja sitä avustavat yksiköt ovat Luxemburgissa.

Parlamentti ei ollut tyytyväinen päätökseen. Silloinen yhteisöjen tuomioistuin kuitenkin vahvisti tuomiossaan 1. lokakuuta 1997 (asia C-345/95), että parlamentin kotipaikka on määritelty nykyisen SEUT:n 341 artiklan mukaisesti. Tämän päätöksen pääkohdat sisällytettiin Amsterdamin sopimukseen pöytäkirjana, joka liitettiin perussopimuksiin.

Vaikka parlamentti moitti näitä päätöksiä, sen on pitänyt vahvistaa vuosittainen istuntokalenterinsa niiden mukaisesti puheenjohtajakokouksen ehdotuksen pohjalta. Yleensä sillä on vuosittain 12 nelipäiväistä istuntojaksoa Strasbourgissa ja kuusi kaksipäiväistä istuntojaksoa Brysselissä. Parlamentin jäsenet ovat tehneet useita aloitteita Strasbourgissa pidettävien istuntojen välttämiseksi. Esimerkiksi vuodeksi 2012 hyväksyttiin istuntokalenteri, jonka mukaan Strasbourgissa pidettiin lokakuussa kaksi kahden päivän istuntojaksoa saman kalenteriviikon aikana ja siten vähennettiin Strasbourgissa pidettäviä istuntoja neljällä päivällä. Ranska teki asiasta valituksen, minkä johdosta unionin tuomioistuin päätti (asia C-237/11), että hyväksyttyjen päätösten noudattamiseksi tarvitaan kaksi täyttä istuntojaksoa.

SEUT:n 229 artiklan mukaisesti parlamentti voi pitää ylimääräisiä istuntojaksoja jäsentensä enemmistön pyynnöstä taikka neuvoston tai komission pyynnöstä. Parlamentti piti 18. joulukuuta 2006 ensimmäisen ylimääräisen täysistunnon Brysselissä heti 14. ja 15. joulukuuta 2006 pidetyn Eurooppa-neuvoston kokouksen jälkeen. Tämä käytäntö on sittemmin vakiintunut.

Covid-19-pandemian jälkeen parlamentti on myös antanut jäsenille mahdollisuuden osallistua parlamentin täysistuntoon ja äänestää etäyhteyden välityksellä.

PARLAMENTIN KOKOONPANO RYHMITTÄIN JA JÄSENVALTIOITTAIN

Parlamentin verkkosivulla on taulukko, jossa esitetään poliittiset ryhmät ja niiden kokoonpano.

Xxxx Xxxx 04/2024

1.3.4. EUROOPAN PARLAMENTIN VAALIMENETTELYT ‌

Euroopan parlamentin vaalimenettelyjä ohjaavat yhtäältä unionin lainsäädännössä vahvistetut kaikkia jäsenvaltioita koskevat säännöt ja toisaalta maasta toiseen vaihtelevat kansalliset säännökset. Yhteisissä säännöissä vahvistetaan suhteellisen vaalitavan periaate, äänikynnyksiä koskevat säännöt ja tietyt Euroopan parlamentin jäsenen tehtävän kanssa yhteensopimattomat toimet. Monista muista merkittävistä kysymyksistä, kuten käytettävästä vaalijärjestelmästä ja vaalipiirien lukumäärästä, päätetään kansallisten lakien mukaisesti.

OIKEUSPERUSTA

— Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 14 artikla

— Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 20, 22 ja 223 artikla ja EU:n perusoikeuskirjan 39 artikla

— Säädös edustajien valitsemisesta Euroopan parlamenttiin yleisillä välittömillä vaaleilla, annettu 20. syyskuuta 1976; muutettu viimeksi neuvoston päätöksellä (EU, Euratom) 2018/994, annettu 13. heinäkuuta 2018

YHTEISET SÄÄNNÖT

A. Periaatteet

Ensimmäisissä perustamissopimuksissa (1.1.1) määrättiin, että Euroopan parlamentti muodostetaan aluksi kansallisten parlamenttien nimeämistä jäsenistä. Samalla määrättiin, että myöhemmin parlamentti valittaisiin yleisillä välittömillä vaaleilla. Neuvosto pani määräyksen täytäntöön ennen vuonna 1979 järjestettyjä ensimmäisiä välittömiä vaaleja 20. syyskuuta 1976 annetulla säädöksellä edustajien valitsemisesta Euroopan parlamenttiin yleisillä välittömillä vaaleilla. Se muutti perusteellisesti Euroopan parlamentin asemaa toimielimenä ja oli entistä demokraattisemman Euroopan unionin perustamisasiakirja.

Maastrichtin sopimuksessa (1.1.3) vuonna 1992 vaalit velvoitettiin toimittamaan kaikissa jäsenvaltioissa yhdenmukaista menettelyä noudattaen. Parlamentin oli määrä laatia menettelyä koskeva ehdotus, jonka neuvosto vahvistaisi yksimielisesti. Koska neuvosto ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen esitetyistä ehdotuksista, Amsterdamin sopimuksessa luotiin mahdollisuus vahvistaa ”yhteiset periaatteet”. Kesäkuun 25. päivänä ja syyskuun 23. päivänä 2002 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2002/772/EY, Euratom muutettiinkin vuoden 1976 vaalisäädöstä ja otettiin käyttöön suhteellisen vaalitavan periaate sekä säädettiin Euroopan parlamentin jäsenyyden yhteensopimattomuudesta kansallisen kansanedustuslaitoksen jäsenyyden kanssa.

Vuoden 1976 vaalisäädökseen on viimeksi tehty muutoksia 13. heinäkuuta 2018 annetulla neuvoston päätöksellä (EU, Euratom) 2018/994. Siinä säädetään mahdollisuudesta käyttää erilaisia äänestysmenetelmiä (ennakkoäänestys, sähköinen äänestys, internetäänestys ja postiäänestys), äänikynnyksistä, henkilötietojen suojaamisesta, siitä, että kahteen kertaan äänestämisestä on määrättävä seuraamuksia kansallisessa lainsäädännössä, äänestämisestä kolmansissa maissa ja

mahdollisuudesta sallia, että äänestyslipukkeisiin merkitään Euroopan tason poliittisen puolueen nimi.

Lissabonin sopimuksen (1.1.5) myötä äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta tuli perusoikeuksia (perusoikeuskirjan 39 artikla).

B. Soveltaminen: voimassa olevat yhteiset säännöt

1. Muiden valtioiden kansalaisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus

SEUT:n 22 artiklan 2 kohdan mukaan ”jokaisella unionin kansalaisella on äänioikeus ja vaalikelpoisuus Euroopan parlamentin vaaleissa jäsenvaltiossa, jossa hän asuu mutta jonka kansalainen hän ei ole”. Järjestelyt tämän oikeuden toteuttamiseksi hyväksyttiin neuvoston direktiivillä 93/109/EY, sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna neuvoston direktiivillä 2013/1/EU. Sen 6 artiklassa säädetään, että ”unionin kansalainen, joka asuu jäsenvaltiossa mutta ei ole sen kansalainen ja joka yksittäisellä oikeudellisella tai hallinnollisella päätöksellä, edellyttäen että jälkimmäiseen voidaan hakea muutosta, on menettänyt vaalikelpoisuutensa joko asuin- tai kotivaltionsa lain nojalla, ei saa asettua ehdokkaaksi asuinvaltion Euroopan parlamentin vaaleissa”.

2. Vaalijärjestelmä

Muutetun vuoden 1976 vaalisäädöksen mukaan parlamentin jäsenet on valittava listojen tai siirtoäänestyksen perusteella suhteellista vaalitapaa noudattaen. Jäsenvaltiot voivat sallia myös etusijaäänestyksen.

Kun vuoden 1976 vaalisäädöstä viimeksi muutettiin (neuvoston päätös (EU, Euratom) 2018/994), säädettiin myös äänikynnyksistä. Paikkojen jakamista varten voidaan asettaa vapaaehtoinen vähimmäisäänikynnys, joka saa olla kansallisella tasolla enintään viisi prosenttia annetuista hyväksytyistä äänistä. Sen lisäksi listajärjestelmää käyttävissä jäsenvaltioissa on niissä vaalipiireissä, joissa on enemmän kuin 35 paikkaa, asetettava vähimmäisäänikynnys, jonka on oltava vähintään kaksi ja enintään viisi prosenttia. Tämä koskee myös jäsenvaltioita, joissa on vain yksi vaalipiiri. Jäsenvaltioiden on noudatettava tätä vaatimusta viimeistään vuoden 2024 vaaleissa.

Päätöksen nojalla jäsenvaltiot voivat myös säätää mahdollisuudesta äänestää ennakkoon, postitse, sähköisesti ja internetissä. Siinä tapauksessa niiden on varmistettava erityisesti tuloksen luotettavuus, vaalisalaisuus ja henkilötietojen suoja.

3. Yhteensopimattomuus

Vuoden 1976 vaalisäädöksen 7 artiklan (sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston päätöksellä 2002/772/EY, Euratom) mukaan Euroopan parlamentin jäsenyys on yhteensopimaton seuraavien tehtävien kanssa: jäsenvaltion hallituksen jäsen, komission jäsen, Euroopan unionin tuomioistuimen tuomari, julkisasiamies tai kirjaaja, Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsen, Euroopan talous- ja sosiaalikomitean jäsen, unionin varojen tai pysyvän ja välittömän hallinnollisen tehtävän hoitamiseksi perussopimusten nojalla tai soveltamiseksi perustettujen komiteoiden tai toimielinten jäsen, Euroopan investointipankin hallintoneuvoston, hallituksen tai henkilöstön jäsen sekä Euroopan unionin toimielimen tai sen yhteydessä olevan erityiselimen palveluksessa oleva virkamies tai sen henkilöstön jäsen. Muita yhteensopimattomia tehtäviä ovat Euroopan alueiden komitean jäsenyys (lisättiin vuonna 1997) sekä Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsenyys, Euroopan oikeusasiamiehen

tehtävä ja ennen kaikkea kansallisen kansanedustuslaitoksen jäsenyys (lisättiin vuonna 2002).

KANSALLISTEN SÄÄNNÖSTEN MUKAISET JÄRJESTELYT

Edellä mainittujen kaikille jäsenvaltioille yhteisten sääntöjen lisäksi vaalijärjestelyihin sovelletaan kansallisia säännöksiä, jotka voivat olla keskenään varsin erilaisia. Vaalijärjestelmää voidaan sen vuoksi pitää sekamuotoisena vaalijärjestelmänä.

A. Vaalijärjestelmä ja äänikynnykset

Kaikkien jäsenvaltioiden on sovellettava suhteellista vaalitapaa. Paikkojen jakamista varten voidaan asettaa vapaaehtoinen äänikynnys, joka saa olla kansallisella tasolla enintään viisi prosenttia. Sen lisäksi neuvoston päätöksessä (EU, Euratom) 2018/994 asetettiin pakollinen vähimmäisäänikynnys, joka on vähintään kaksi ja enintään viisi prosenttia, niissä vaalipiireissä, joissa on enemmän kuin 35 paikkaa. Tämä koskee myös jäsenvaltioita, joissa on vain yksi vaalipiiri. Tämän vaatimuksen on täytyttävä viimeistään vuoden 2024 EU-vaaleissa.

Äänikynnystä sovelletaan nykyisin Belgiassa, Kroatiassa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Ranskassa, Romaniassa, Slovakiassa, Tšekissä ja Unkarissa (5 prosenttia), Italiassa, Itävallassa ja Ruotsissa (4 prosenttia), Kreikassa (3 prosenttia) ja Kyproksessa (1,8 prosenttia). Muissa jäsenvaltioissa äänikynnystä ei sovelleta. Saksassa kylläkin kokeiltiin sitä, mutta Saksan perustuslakituomioistuin totesi päätöksissään vuonna 2011 ja vuonna 2014 maassa voimassa olleet EU-vaalien äänikynnykset (ensin 5 prosenttia ja myöhemmin 3 prosenttia) perustuslain vastaisiksi.

B. Jako vaalipiireihin

EU-vaaleissa käytetään useimmissa jäsenvaltioissa yhtä koko maan kattavaa vaalipiiriä. Neljä jäsenvaltiota (Belgia, Irlanti, Italia ja Puola) on jakanut alueensa useaan vaalipiiriin.

C. Äänioikeus

Äänestysikä on useimmissa jäsenvaltioissa 18 vuotta. Belgiassa, Itävallassa, Maltassa ja Saksassa se on 16 vuotta ja Kreikassa 17 vuotta.

Äänestäminen on pakollista neljässä jäsenvaltiossa (Belgia, Bulgaria, Kreikka ja Luxemburg). Äänestysvelvollisuus koskee niin maan kansalaisia kuin rekisteröityneitä muiden EU-maiden kansalaisia.

1. Muiden valtioiden kansalaisten äänioikeus asuinmaassa

Unionin kansalaisella on äänioikeus Euroopan parlamentin vaaleissa jäsenvaltiossa, jossa hän asuu mutta jonka kansalainen hän ei ole, samoin edellytyksin kuin kyseisen jäsenvaltion omilla kansalaisilla (SEUT:n 22 artikla). Asumisen käsite kuitenkin vaihtelee suuresti jäsenvaltiosta toiseen. Jotkut maat edellyttävät, että äänestäjän kotipaikka tai tavanomainen asuinpaikka sijaitsee vaalialueella (esimerkiksi Puola, Ranska, Romania, Saksa, Slovenia ja Viro), että äänestäjä oleskelee vakinaisesti kyseisessä maassa (esimerkiksi Irlanti, Kreikka, Kypros, Luxemburg, Ruotsi, Slovakia ja Tanska) tai että äänestäjä on merkitty väestörekisteriin (esimerkiksi Belgia ja Tšekki). Unionin kansalaisen on joissakin maissa (esimerkiksi Kyproksessa) myös täytynyt asua maassa tietyn vähimmäisajan voidakseen äänestää siellä. Kaikki jäsenvaltiot edellyttävät, että muiden EU-maiden kansalaiset rekisteröityvät äänestäjäksi ennen vaalipäivää. Rekisteröitymisajat vaihtelevat jäsenvaltiosta toiseen.

2. Ulkomailla asuvien kansalaisten äänioikeus kotimaassa

Melkein kaikki jäsenvaltiot antavat mahdollisuuden äänestää EU-vaaleissa ulkomailta. Joissakin jäsenvaltioissa äänestäjien on rekisteröidyttävä kansallisten vaaliviranomaistensa rekisteriin voidakseen äänestää ulkomailta postitse tai suurlähetystössä tai konsulaatissa. Joissakin taas postiäänestys on mahdollista suurlähetystössä tai konsulaatissa. On myös jäsenvaltioita (esimerkiksi Bulgaria ja Italia), jotka myöntävät oikeuden äänestää ulkomailta vain toisessa jäsenvaltiossa asuville kansalaisille. Lisäksi useimmilla jäsenvaltioilla on erityisjärjestelyjä diplomaateille ja ulkomailla palvelevalle sotilashenkilöstölle.

Joidenkin toisessa EU-maassa asuvien unionin kansalaisten mahdollisuus äänestää sekä asuin- että kotimaassaan voi johtaa väärinkäytöksiin, etenkin kahteen kertaan äänestämiseen, joka on joissakin jäsenvaltioissa rikos. Vuoden 1976 vaalisäädökseen neuvoston päätöksessä (EU, Euratom) 2018/994 tehdyissä muutoksissa edellytetään jäsenvaltioiden varmistavan, että kahteen kertaan äänestämisestä Euroopan parlamentin vaaleissa määrätään tehokkaat, oikeasuhteiset ja varoittavat seuraamukset.

D. Vaalikelpoisuus

Toisen EU-maan kansalaisen oikeus asettua asuinvaltiossaan ehdokkaaksi Euroopan parlamentin vaaleissa on käytännön seuraus periaatteesta, joka kieltää kohtelemasta toisen jäsenvaltion kansalaisia huonommin kuin omia kansalaisia, sekä unionin kansalaisten oikeudesta liikkua ja valita vapaasti asuinpaikkansa Euroopan unionin alueella. Jokainen unionin kansalainen, joka ei ole asuinvaltionsa kansalainen mutta täyttää muuten kyseisen valtion laissa säädetyt, sen omille kansalaisille asetetut vaalikelpoisuusedellytykset, voi asettua ehdokkaaksi Euroopan parlamentin vaaleissa asuinvaltiossaan, jollei ole menettänyt tätä oikeutta (neuvoston direktiivin 93/109/EY 3 artikla).

Kaikille jäsenvaltioille yhteinen vaalikelpoisuuden edellytys on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Muuten vaalikelpoisuusehdot vaihtelevat jäsenvaltiosta toiseen. Kukaan ei voi olla ehdokkaana samoissa vaaleissa useammassa kuin yhdessä jäsenvaltiossa (neuvoston direktiivin 93/109/EY 4 artikla). Useimmissa jäsenvaltioissa vaalikelpoisuuden alaikäraja on 18 vuotta. Belgiassa, Bulgariassa, Irlannissa, Kyproksessa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Slovakiassa, Tšekissä ja Virossa se on kuitenkin 21 vuotta, Romaniassa 23 vuotta sekä Italiassa ja Kreikassa 25 vuotta.

E. Ehdokasasettelu

Joissakin jäsenvaltioissa ainoastaan puolueet tai niihin rinnastettavat poliittiset järjestöt voivat asettaa ehdokkaita. Muissa jäsenvaltioissa voi asettua ehdokkaaksi keräämällä tietyn määrän allekirjoituksia tai kokoamalla tietyn määrän äänestäjiä, ja joissakin tapauksissa edellytetään takuusumman maksamista.

Euroopan parlamentin kokoonpanosta 28. kesäkuuta 2018 annetussa Eurooppa- neuvoston päätöksessä (EU) 2018/937 määritellään, kuinka SEU:n 14 artiklan

2 kohdassa tarkoitetut paikat täytetään soveltaen ”alenevan suhteellisuuden periaatetta” (1.3.3).

F. Vaalipäivä

Vuoden 1976 vaalisäädöksen 10 ja 11 artiklan (sellaisina kuin ne ovat muutettuina) mukaisesti Euroopan parlamentin vaalit toimitetaan kaikissa jäsenvaltioissa samana

torstaiaamun ja seuraavan sunnuntain välisenä aikana. Kukin jäsenvaltio päättää tarkemmin äänestyspäivän ja äänestysajat. Vuonna 1976 neuvosto päätti yksimielisesti Euroopan parlamenttia kuultuaan, milloin vuoden 1979 ensimmäiset vaalit toimitettaisiin. Vuoden 1979 jälkeen vaalit on toimitettu vastaavana ajankohtana vuoden 1976 vaalisäädöksen 5 artiklassa tarkoitetun viisivuotiskauden viimeisenä vuonna (1.3.1).

Vuoden 2014 vaalien edellä neuvosto päätti 14. kesäkuuta 2013 siirtää äänestyspäiviä, jotka alun perin olivat kesäkuussa, toukokuun 22.–25. päivään, jotta ne eivät menisi päällekkäin helluntaivapaiden kanssa. Päätös perustui vuoden 1976 vaalisäädöksen 11 artiklaan, jossa todetaan seuraavaa: ”Xxx xxxxxxx toimittaminen (...) kyseisenä ajanjaksona osoittautuu mahdottomaksi, neuvosto määrää yksimielisesti ja Euroopan parlamenttia kuultuaan vähintään vuotta ennen 5 artiklassa tarkoitetun viisivuotiskauden päättymistä toisen ajanjakson, joka voi olla aikaisintaan kaksi kuukautta ennen edellisen alakohdan määräysten mukaisesti määrättyä ajanjaksoa ja myöhäisintään yhden kuukauden kuluttua sen jälkeen.” Seuraavat vaalit pidetään viisivuotiskauden viimeisen vuoden vastaavana ajanjaksona (vuoden 1976 säädöksen

11 artikla). Vuoden 2019 vaalit pidettiin siten 23.–26. toukokuuta. Vuoden 2024 Euroopan parlamentin vaalit järjestettiin 6.–9. kesäkuuta.

G. Äänestäjän oikeus muuttaa listan ehdokkaiden järjestystä

Useimmissa jäsenvaltioissa äänestäjät voivat antaa etusijaääniä muuttaakseen listan ehdokkaiden järjestystä. Listat ovat kuitenkin suljetut kuudessa jäsenvaltiossa (Espanja, Portugali, Ranska, Romania, Saksa ja Unkari) eikä etusijaääniä voida antaa. Irlannissa ja Maltassa äänestäjät listaavat ehdokkaat suosituimmuusjärjestyksessä (siirtoäänestys).

H. Vaalikauden aikana vapautuvien paikkojen täyttäminen

Joissakin jäsenvaltioissa toimesta luopumisen vuoksi vapautuneet paikat annetaan saman ehdokaslistan ensimmäisille valitsematta jääneille ehdokkaille (mahdollisesti eri ehdokkaiden saamien äänten mukaan suoritetun uudelleenjärjestelyn jälkeen). Muissa jäsenvaltioissa vapaat paikat annetaan varahenkilöille. Ellei varahenkilöitä ole, ehdokkaiden järjestys ehdokaslistalla ratkaisee, kuka saa paikan. Joissakin jäsenvaltioissa Euroopan parlamentin jäsenellä on oikeus palata Euroopan parlamenttiin, kun hänen lähtönsä syy ei enää ole ajankohtainen.

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Parlamentti on 1960-luvulta lähtien toistuvasti esittänyt vaalilainsäädäntöä koskevia näkemyksiä ja tehnyt ehdotuksia EY:n perustamissopimuksen 138 artiklan (nykyinen SEUT:n 223 artikla) nojalla. Euroopan parlamentin vaaleissa ei vieläkään käytetä yhdenmukaista menettelyä. Tämä osoittaa, kuinka vaikea on sovittaa yhteen erilaisia kansallisia perinteitä. Amsterdamin sopimuksessa luotu mahdollisuus vahvistaa yhteiset periaatteet on auttanut ratkaisemaan näitä ongelmia vain osittain. SEUT:n

223 artiklassa asetettua kunnianhimoista tavoitetta vahvistaa yhdenmukainen menettely, kun sille on ensin saatu parlamentin hyväksyntä, ei ole vielä saavutettu. Parlamentin jatkuvat pyrkimykset yhteisen vaalimenettelyn uudenaikaistamiseksi ja ”eurooppalaistamiseksi” johtivat vuonna 1997 ehdotukseen yhdenmukaisesta vaalimenettelystä. Ehdotuksen pääkohdat sisällytettiin vuonna 2002 annettuun neuvoston päätökseen. Euroopan parlamentti hyväksyi 11. marraskuuta 2015 Euroopan unionin vaalilain uudistusta koskevan päätöslauselman. Perussopimus-,

työjärjestys- ja toimielinasioiden valiokunnan lainsäädäntöaloitteessa ehdotettiin vuoden 1976 vaalisäädökseen tarkistuksia, joilla haluttiin tehdä EU-vaaleista demokraattisemmat ja lisätä yleisön osallistumista vaaliprosessiin. Osa parlamentin ehdottamista tarkistuksista hyväksyttiin ja sisällytettiin 13. heinäkuuta 2018 annettuun neuvoston päätökseen (EU, Euratom) 2018/994. Neuvosto ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen parlamentin ehdotuksesta, joka koski yhteisen vaalipiirin perustamista ja kärkiehdokkaiden nimeämistä komission puheenjohtajan tointa varten.

Euroopan parlamentin kokoonpanosta 7. helmikuuta 2018 antamastaan päätöslauselmasta toimitetussa äänestyksessä parlamentti kannatti jäsenmääränsä vähentämistä 751:stä 705:een sen jälkeen, kun Yhdistynyt kuningaskunta on eronnut EU:sta. Se esitti, että osa brexitin vuoksi vapautuvista paikoista jaettaisiin uudelleen niiden EU-maiden kesken, jotka ovat jonkin verran aliedustettuja (1.3.3). Parlamentti antoi 13. syyskuuta 2023 päätöslauselman, jossa se antoi hyväksyntänsä luonnokselle Eurooppa-neuvoston päätökseksi, jolla paikkojen määrä parlamentissa vuoden 2024 vaaleissa nostetaan 705:stä 720:een.

Parlamentti antoi 22. marraskuuta 2012 päätöslauselman, jossa se kehotti Euroopan tason poliittisia puolueita nimeämään vuoden 2014 vaaleissa ehdokkaat komission puheenjohtajaksi, jotta voitaisiin vahvistaa sekä parlamentin että komission poliittista oikeutusta. Nämä järjestelyt pantiin täytäntöön ennen vuoden 2014 vaaleja, joissa oli ensi kertaa ehdolla tällaisia ”kärkiehdokkaita”. Yksi vuoden 2014 vaalien kärkiehdokkaista, Xxxx-Xxxxxx Xxxxxxx, valittiin komission puheenjohtajaksi parlamentin äänestyksessä 22. lokakuuta 2014. Parlamentti totesi Euroopan parlamentin ja Euroopan komission välisistä suhteista tehdyn puitesopimuksen tarkistamisesta 7. helmikuuta 2018 tekemässään päätöksessä olevansa valmis hylkäämään ne ehdokkaat komission puheenjohtajaksi, joita ei ole nimetty jonkin Euroopan tason poliittisen puolueen kärkiehdokkaaksi ennen vuoden 2019 EU-vaaleja. Vuoden 2019 vaalien jälkeen komission puheenjohtajaksi valittiin kuitenkin Xxxxxx xxx xxx Xxxxx, jota ei ollut nimetty kärkiehdokkaaksi. Parlamentin täysistunnossa äänestettiin 22. marraskuuta 2023 ehdotuksista perussopimusten muuttamiseksi. Ehdotukset koskivat muun muassa muutosta tapaan, jolla komissio valitaan.

Vuonna 2003 otettiin käyttöön Euroopan tason poliittisten puolueiden rahoitusta koskeva järjestelmä, joka mahdollistaa myös Euroopan tason poliittisten säätiöiden (1.3.3) perustamisen. Sitä koskeva asetus (EY) N:o 2004/2003 kumottiin ja korvattiin

22. lokakuuta 2014 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU, Euratom) N:o 1141/2014 Euroopan tason poliittisten puolueiden ja Euroopan tason poliittisten säätiöiden perussäännöstä ja rahoituksesta. Vuoden 2014 asetusta muutettiin parlamentin annettua 15. kesäkuuta 2017 päätöslauselman Euroopan tason poliittisten puolueiden ja Euroopan tason poliittisten säätiöiden rahoituksesta. Päätöslauselmassa kiinnitettiin huomiota puutteisiin, jotka koskivat yhteisrahoituksen tasoa ja parlamentin jäsenten mahdollisuutta kuulua useampaan puolueeseen. Parlamentti halusi varmistaa, että julkisia varoja käytetään asianmukaisesti Euroopan tason poliittisten puolueiden ja säätiöiden rahoituksessa. Tämän seurauksena annettiin 3. toukokuuta 2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU, Euratom) 2018/673.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että verkkoviestinnästä (henkilötietojen manipuloinnista vaalien yhteydessä) voi aiheutua riskejä vaaliprosesseille ja demokratialle. Henkilötietojen laittoman käytön estämiseksi hyväksyttiin muutoksia vuoden 2014 asetukseen Euroopan tason poliittisten puolueiden ja Euroopan tason

poliittisten säätiöiden perussäännöstä ja rahoituksesta (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU, Euratom) 2019/493, annettu 25. maaliskuuta 2019, asetuksen (EU, Euratom) N:o 1141/2014 muuttamisesta henkilötietojen suojaa koskevien sääntöjen rikkomuksiin liittyvän tarkastusmenettelyn osalta Euroopan parlamentin vaalien yhteydessä). Parlamentin ja neuvoston hyväksymien uusien sääntöjen tarkoituksena on suojata vaaliprosessia verkossa leviäviltä disinformaatiokampanjoilta, joissa käytetään väärin äänestäjien henkilötietoja. Lisäksi niiden tarkoituksena on mahdollistaa taloudellisten seuraamusten määrääminen Euroopan tason poliittisille puolueille ja säätiöille, jotka tahallisesti vaikuttavat tai yrittävät vaikuttaa EU-vaalien tulokseen hyödyntämällä tietosuojasääntöjen rikkomisia.

Lisäksi parlamentti antoi 15. kesäkuuta 2017 verkkoalustoista ja digitaalisista sisämarkkinoista päätöslauselman, jossa se kehotti komissiota tarkastelemaan mahdollisuutta lainsäädäntötoimiin valheellisen sisällön levittämisen ja leviämisen rajoittamiseksi. Komissio antoi sen seurauksena huhtikuussa 2018 tiedonannon ”Eurooppalainen lähestymistapa disinformaation torjuntaan verkossa” ja ehdotti EU:n laajuisia käytännesääntöjä. Xxxxx verkkoalustaa allekirjoitti nämä käytännesäännöt syyskuussa 2018. Komission joulukuussa 2018 esittämässä disinformaation torjuntaa koskevassa toimintasuunnitelmassa muun muassa kehotetaan verkkoalustoja toteuttamaan toimet nopeasti ja tehokkaasti sekä keskittymään toimiin, jotka ovat kiireellisiä EU-vaalien kannalta. Näihin kuuluvat valetilien sulkeminen, bottien sanomanvälitystoiminnan merkitseminen ja yhteistyö faktantarkistajien ja tutkijoiden kanssa, jotta voidaan havaita disinformaatiokampanjat ja saadaan näkyvämmäksi sisältö, jonka faktat on tarkistettu. Toukokuun 2019 EU-vaalien alla komissio pyysi käytännesäännöt allekirjoittaneita kolmea verkkoalustaa raportoimaan kuukausittain toimista, joita ne ovat toteuttaneet parantaakseen mainossijoittelun valvontaa, varmistaakseen poliittisen ja aihekohtaisen mainonnan läpinäkyvyyden ja puuttuakseen valetileihin sekä bottien vahingolliseen käyttöön.

Parlamentti antoi 26. marraskuuta 2020 päätöslauselman EU-vaaleja koskevasta tilannekatsauksesta. Se suositteli siinä tarkastelemaan seuraavia EU-vaaliprosessia mahdollisesti parantavia tekijöitä erityisesti Euroopan tulevaisuutta käsittelevässä konferenssissa:

— uudet sähköistä äänestystä koskevat menetelmät kansalaisille EU-vaalien aikana erityisissä tai poikkeuksellisissa olosuhteissa

— ehdokkaiden hyväksymistä vaaleihin koskevat yhteiset säännöt sekä yhteiset kampanja- ja rahoitussäännöt

— passiivista ja aktiivista äänioikeutta koskevat yhdenmukaiset vaatimukset kaikissa jäsenvaltioissa, mukaan lukien pohdinta äänestäjien alaikärajan alentamisesta 16 vuoteen kaikissa jäsenvaltioissa

— säännökset, jotka koskevat jäsenten poissaolojaksoja esimerkiksi äitiysloman, vanhempainloman tai vakavan sairauden vuoksi.

Parlamentti kehotti jäsenvaltioita varmistamaan, että äänioikeutta voivat käyttää kaikki niiden äänioikeutetut kansalaiset, myös unionin kansalaiset, jotka asuvat kotimaansa ulkopuolella, asunnottomat ja vangit, joille on annettu tämä oikeus kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Pegasus-ohjelman ja vastaavien vakoiluohjelmien käyttöä selvittävän tutkintavaliokunnan (PEGA-valiokunta) 15. kesäkuuta 2023 antaman mietinnön

perusteella parlamentti hyväksyi suosituksensa, jossa se kehotti komissiota perustamaan erityistyöryhmän, johon otetaan mukaan kansalliset vaalilautakunnat ja jonka tehtävänä on suojella vuoden 2024 Euroopan parlamentin vaaleja kaikkialla unionissa. Xxxxxxx ei kuitenkaan saanut vastakaikua komissiolta.

EUROOPAN PARLAMENTIN VAALEISTA ANNETUN SÄÄDÖKSEN UUDISTAMINEN

Parlamentti esitti 3. toukokuuta 2022 kantansa ehdotukseen neuvoston asetukseksi Euroopan parlamentin jäsenten valitsemisesta yleisillä, välittömillä vaaleilla. Parlamentti esitti Euroopan parlamentin vaaleista annetun säädöksen uudistamista niin, että 27 erillisestä vaalista erilaisine sääntöineen tehdään yhdet Euroopan tason vaalit, joissa on yhteiset vähimmäisvaatimukset. Parlamentin ehdottamassa järjestelmässä kukin äänestäjä antaisi kaksi ääntä: yhden jäsenten valitsemiseksi kansallisista vaalipiireistä ja toisen jäsenten valitsemiseksi EU:n laajuisesta vaalipiiristä, josta tulisi 28 jäsentä. Maantieteellisen tasapainon varmistamiseksi EU:n laajuisissa listoissa jäsenmaat jaettaisiin kolmeen ryhmään niiden väkiluvun perusteella. Listat täytettäisiin suhteellisesti näistä ryhmistä otetuilla ehdokkailla. EU:n laajuisia ehdokaslistoja voisivat esittää Euroopan tason vaaliyhteisöt, kuten kansallisten poliittisten puolueiden liitot ja/tai kansalliset valitsijayhdistykset tai Euroopan tason poliittiset puolueet.

Muita ehdotuksia ovat muun muassa, että

— toukokuun 9. päivä nimetään EU-vaalien vaalipäiväksi

— kaikille 18 vuotta täyttäneille eurooppalaisille annetaan oikeus asettua ehdolle EU- vaaleissa

— vähintään 60 paikan vaalipiireissä asetetaan vähintään 3,5 prosentin pakollinen äänikynnys

— kaikille kansalaisille, myös vammaisille henkilöille, taataan mahdollisuus äänestää ja tarjotaan mahdollisuus äänestää postitse

— sukupuolten tasa-arvosta tehdään pakollista käyttämällä kiintiöitä tai listoja, joissa sukupuolten edustajat vuorottelevat

— kansalaisille annetaan oikeus äänestää komission puheenjohtajaa kärkiehdokasjärjestelmässä (Spitzenkandidaten) EU:n laajuisilla listoilla.

Prosessia valvomaan perustettaisiin uusi Euroopan vaaliviranomainen, joka varmistaisi, että uusia sääntöjä noudatetaan.

SEUT:n 223 artiklassa määrätään, että neuvoston on hyväksyttävä parlamentin lainsäädäntöaloite yksimielisesti. Se palautuu sen jälkeen takaisin parlamenttiin sen jäsenten hyväksyntää varten. Tämän jälkeen kaikkien jäsenvaltioiden on hyväksyttävä se valtiosääntöjensä vaatimusten mukaisesti. Neuvottelut neuvoston kanssa aloitetaan, kun jäsenmaat ovat hyväksyneet kantansa.

Esitys lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäväksi säädökseksi on yleisten asioiden neuvoston analysoitavana. Se kävi esityksestä ensimmäisen periaatekeskustelun

18. lokakuuta 2022. Jotkin jäsenvaltiot suhtautuivat varauksellisesti ehdotuksiin ylikansallisiin listoihin perustuvasta EU:n laajuisesta vaalipiiristä sekä esityksen osiin, jotka edellyttävät EU-vaaleissa käytettävien vaalijärjestelmien yhdenmukaistamista.

XXXXX XXXXX XXXXX / Xxxxxxx Xxxxxxxxxxx 07/2024

1.3.5. EUROOPAN PARLAMENTTI: SUHTEET KANSALLISIIN PARLAMENTTEIHIN ‌

Euroopan yhdentyminen on muuttanut kansallisten parlamenttien asemaa. Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien yhteistyötä varten on luotu erilaisia välineitä, joilla tehostetaan unionin lainsäädännön demokraattista valvontaa kaikilla tasoilla. Lissabonin sopimuksen määräykset ovat vahvistaneet tätä kehityssuuntaa.

OIKEUSPERUSTA

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 12 artikla, pöytäkirja N:o 1 kansallisten parlamenttien asemasta Euroopan unionissa ja pöytäkirja N:o 2 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden soveltamisesta

TAVOITTEET

A. Yhteistyön perusteet

Euroopan yhdentymisen edetessä jäsenvaltioille kuulunutta toimivaltaa on siirretty päätösvaltaisille yhteisille toimielimille, mikä on heikentänyt kansallisten parlamenttien asemaa niin lainsäätäjinä, budjettivallan käyttäjinä kuin toimeenpanovallan käytön valvojinakin. Vaikka toimivallan siirtäminen jäsenvaltioilta unionille tapahtui aluksi pääosin neuvoston hyväksi, Euroopan parlamentille on vähitellen suotu niin laajoja valtuuksia, että se voi toimia täysivaltaisen parlamentin tavoin.

— Kansalliset parlamentit ovat ryhtyneet valvomaan tehostetusti maansa hallituksen toimintaa EU-asioissa ja lähentämään suhteitaan Euroopan parlamenttiin. Näin ne ovat pyrkineet lisäämään vaikutusvaltaansa EU:n päätöksenteossa ja varmistamaan, että EU rakentuu demokratian periaatteille.

— Euroopan parlamentti on vakuuttunut siitä, että tiiviit suhteet kansallisiin parlamentteihin lujittavat sen omaa legitiimiyttä ja auttavat kansalaisia tuntemaan EU:n läheisemmäksi.

B. Yhteistyön kehitys

Kansallisten parlamenttien asema heikentyi aluksi Euroopan yhdentymisen myötä: EU:n toimivaltaa on lisätty ja laajennettu, enemmistöpäätöksistä on tullut yhä tavallisempia neuvostossa ja myös parlamentti on saanut enemmän lainsäädäntövaltaa.

Vuoteen 1979 asti Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien suhteet olivat läheiset, sillä kansalliset parlamentit valitsivat Euroopan parlamentin jäsenet keskuudestaan. Kun parlamentti alettiin valita suorilla vaaleilla, yhteydet katkesivat. Noin kymmenen vuoden ajan toimielinten suhteet olivat lähes olemattomat. Suhteiden elvyttämiseen alettiin tuntea tarvetta vuodesta 1989 lähtien. Yhteydet luotiin uudelleen, ja niitä pyrittiin syventämään aiemmalle tasolle erilaisin järjestelyin. Maastrichtin sopimus edisti yhteyksien palauttamista kahdella asiaa koskevalla julistuksella (N:o 13 ja N:o 14), joissa määrättiin erityisesti seuraavaa:

— Kansallisten parlamenttien osallistumista Euroopan unionin toimintaan on kunnioitettava (hallitusten on tiedotettava maansa parlamentille unionin lainsäädäntöehdotuksista ”riittävän ajoissa” ja järjestettävä tarvittaessa yhteisiä tapaamisia).

— Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien välistä yhteistyötä on tehostettava (lisäämällä yhteyksiä, vaihtamalla tietoja, järjestämällä säännöllisiä kokouksia ja mahdollisesti sopimalla molempia osapuolia hyödyttävistä järjestelyistä).

Lisäksi kansallisten parlamenttien mahdollisuudet valvoa hallitustensa toimintaa unioniasioissa ovat vähitellen lisääntyneet. Tämä on ollut milloin perustuslain uudistamisen tai parlamenttien omien toimintatapojen muuttamisen, milloin hallitusten antamien sitoumusten ansiota. Joissakin jäsenvaltioissa valtiosääntötuomioistuimet ovat antaneet kansallisia perustuslaillisia sääntöjä tulkitsevia päätöksiä. Kansallisten parlamenttien EU-asioihin erikoistuneilla valiokunnilla on ollut tärkeä rooli tässä kehityksessä yhteistyössä Euroopan parlamentin kanssa.

Amsterdamin sopimukseen liitetyssä pöytäkirjassa, joka koskee kansallisten kansanedustuslaitosten asemaa, kansallisia parlamentteja kannustettiin osallistumaan entistä enemmän Euroopan unionin toimintaan. Siinä määrättiin, että komission tausta- asiakirjat ja säädösehdotukset on toimitettava kansallisille parlamenteille viipymättä, jotta ne voisivat käsitellä niitä ennen neuvoston päätöstä. Kansallisilla parlamenteilla oli myös tärkeä rooli Euroopan tulevaisuutta käsitelleen valmistelukunnan (1.1.4) työskentelyn aikana. Valmistelukunnan 11 työryhmästä yksi paneutui yksinomaan kansallisten parlamenttien asemaan. Xxxxxxxx lupasi toukokuussa 2006, että kaikki uudet ehdotukset ja tausta-asiakirjat toimitetaan kansallisille parlamenteille. Tästä ”poliittisesta vuoropuhelusta” tuli Lissabonin sopimuksen myötä komission oikeudellinen velvollisuus. Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa taataan kansallisille parlamenteille entistä laajemmat oikeudet saada tietoja unionin toimielimiltä. Niille on toimitettava kaikki esitykset lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviksi unionin säädöksiksi sekä unioniin liittymistä koskevat hakemukset. Lissabonin sopimuksella vahvistettiin kansallisten parlamenttien asemaa entisestään. Ne otettiin mukaan perussopimusten tarkistamismenettelyihin sekä vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alan EU-politiikkojen täytäntöönpanon arviointijärjestelmiin. Siinä myös virallistettiin kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin välinen yhteistyö kansallisten parlamenttien asemasta EU:ssa tehdyn pöytäkirjan mukaisesti.

Lissabonin sopimuksella myös vahvistettiin huomattavasti kansallisten parlamenttien asemaa EU:n lainsäädäntöprosessissa, kun siinä perustettiin varhaisvaroitusjärjestelmä, jonka ansiosta kansalliset parlamentit voivat valvoa toissijaisuusperiaatteen noudattamista lainsäädäntöehdotuksissa (pöytäkirja N:o 1 kansallisten parlamenttien asemasta Euroopan unionissa ja pöytäkirja N:o 2 toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen soveltamisesta). Kansalliset parlamentit voivat kahdeksan viikon kuluessa lainsäädäntöehdotuksen toimittamisesta lähettää Euroopan parlamentin puhemiehelle, neuvoston puheenjohtajalle ja komission puheenjohtajalle perustellun lausunnon, jossa ne esittävät syyt, joiden perusteella kyseessä oleva ehdotus ei ole toissijaisuusperiaatteen mukainen. Kansallisten parlamenttien kamarien enemmistö voi keskeyttää lainsäädäntöehdotuksen etenemisen. Lopullisen päätöksen tekee kuitenkin lainsäätäjä (Euroopan parlamentti ja neuvosto) (1.2.2). Tätä järjestelmää on käytetty kolme kertaa sitten Lissabonin sopimuksen voimaantulon. Toukokuussa 2012 sitä

sovellettiin ehdotukseen neuvoston asetukseksi työtaisteluoikeuden harjoittamisesta suhteessa sijoittautumisvapauteen ja palvelujen tarjoamisen vapauteen (Monti II),[1] lokakuussa 2013 ehdotukseen neuvoston asetukseksi Euroopan syyttäjänviraston perustamisesta[2]ja toukokuussa 2016 ehdotukseen lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin muuttamisesta[3] Kansalliset parlamentit voivat ilmaista huolensa toissijaisuusperiaatteen toteutumisesta ja käynnistää oranssin tai keltaisen kortin menettelyn, kun tarvittavat kynnysarvot ylittyvät. Tämä toissijaisuusperiaatteen valvontamekanismi kuuluu vain kansallisten parlamenttien toimivaltaan. Alueellisten parlamenttien roolista tässä menettelyssä määrätään pöytäkirjassa N:o 2 olevassa 6 artiklassa, jossa todetaan seuraavaa: ”Kansallisen parlamentin tai kansallisen parlamentin kamarin on tarvittaessa itse järjestettävä lainsäädäntövaltaa käyttävien alueellisten parlamenttien kuuleminen.” Toissijaisuutta koskevia alueellisten parlamenttien suoraan toimittamia lausuntoja ei näin ollen perussopimusten mukaan katsota kansallisten parlamenttien toimittamiksi lausunnoiksi. Alueellisten parlamenttien näkemykset olisi välitettävä kansallisten parlamenttien kautta. Kun Euroopan parlamentti vastaanottaa alueelliselta parlamentilta lausunnon, se kuitenkin välittää sen tiedoksi asianomaisille yksiköille. Näitä ovat muun muassa asiasisällöstä vastaava valiokunta, aluekehitysvaliokunta, joka vastaa suhteista alueviranomaisiin, sekä tutkimus- ja dokumentaatiopalvelut. Lissabonin sopimus sisältää myös uusia artikloja, joilla selkeytetään kansallisten parlamenttien asemaa unionin uudessa toimielinjärjestelmässä (SEU:n 10 ja 12 artikla).

Unionin valtioiden velkakriisin puhjettua maaliskuussa 2010 euroalueen kansallisten parlamenttien rooli tukipakettien ratifioinnissa tai niiden muuttamisessa on korostanut kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin läheisen yhteistyön ja jatkuvan tietojenvaihdon merkitystä. Talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta tehdyn, tammikuussa 2013 voimaan tulleen sopimuksen 13 artiklassa määrätään kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin erityisestä yhteistyöstä talous- ja finanssipolitiikan ohjauksen ja hallinnan parlamentaarisen valvonnan varmistamiseksi.

SAAVUTUKSET: YHTEISTYÖTAVAT

A. Euroopan unionin parlamenttien puhemiesten konferenssit

Vuosina 1963 ja 1973 järjestettyjen tapaamisten jälkeen alettiin vuodesta 1981 alkaen järjestää EU:n parlamenttien puhemiesten konferensseja. Alussa näitä kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin puhemiesten yhteisiä tilaisuuksia järjestettiin joka toinen vuosi. Puhemieskonferensseja valmistellaan pääsihteerien kokouksissa, ja niissä käsitellään kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin yhteistyön erityiskysymyksiä. Viime vuosina puhemiehet ovat tavanneet joka vuosi. Euroopan parlamentti on vuodesta 1995 lähtien pitänyt yllä tiiviitä suhteita assosioituneiden maiden ja ehdokasvaltioiden parlamentteihin. Euroopan parlamentin ja näiden maiden parlamenttien puhemiehet ovat tavanneet säännöllisesti keskustellakseen liittymisstrategioista ja muista ajankohtaisista aiheista.

[1]COM(2012)0130. [2]COM(2013)0534. [3]COM(2016)0128.

B. Euroopan parlamenttien tutkimus- ja dokumentaatiokeskus

Euroopan parlamenttien tutkimus- ja dokumentaatiokeskus (ECPRD) perustettiin Wienin konferenssissa vuonna 1977. ECPRD on jäsenparlamenttien tutkimus- ja dokumentaatioyksiköiden verkosto, jonka välityksellä ne tekevät tiivistä yhteistyötä tiedonsaannin parantamiseksi (myös kansallisista ja unionin tietokannoista) ja koordinoivat tutkimustyötä päällekkäisyyksien välttämiseksi. ECPRD kokoaa tutkimukset ja huolehtii niiden jakelusta, ja sillä on verkkosivusto, jonka tarkoituksena on parantaa tiedonvaihtoa. Sivuston hakemisto helpottaa yhteydenpitoa jäsenparlamenttien tutkimusyksiköiden välillä. Euroopan parlamentti ja Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous vastaavat yhdessä ECPRD:n hallinnoinnista. ECPRD:hen kuuluu unionin ja Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden parlamentteja, ja sen palveluja voivat käyttää myös niiden maiden parlamentit, joilla on tarkkailijan asema Euroopan neuvoston yleiskokouksessa.

C. Yhteisön parlamenttien konferenssi

Ajatus yhteisön parlamenttien konferenssista toteutui Roomassa vuonna 1990. Konferenssissa keskusteltiin yhteisön tulevaisuudesta, talous- ja rahaliittoa ja poliittista unionia koskevien ehdotusten vaikutuksista yhteisöön ja jäsenvaltioihin sekä kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin asemasta. Yhteensä 258 osanottajasta 173 oli kansallisista parlamenteista ja 85 Euroopan parlamentista. Tämän jälkeen ei ole järjestetty vastaavia konferensseja.

D. Unionin asioita käsittelevien parlamentaaristen elinten konferenssi (COSAC)

Ranskan kansalliskokouksen puhemiehen aloitteesta perustettu konferenssi on kokoontunut vuodesta 1989 alkaen puolivuosittain. Siihen osallistuu kansallisten parlamenttien unioniasioista vastaavien valiokuntien edustajia ja Euroopan parlamentin jäseniä. Sen kokouksissa kutakin parlamenttia edustaa kuusi jäsentä. EU:n puheenjohtajavaltion parlamentti kutsuu konferenssin koolle, ja Euroopan parlamentti ja puheenjohtajatroikan parlamentit huolehtivat sen valmisteluista. Konferenssissa käsitellään Euroopan yhdentymisen tärkeimpiä kysymyksiä. COSAC ei ole päätöksentekoelin vaan pikemminkin kanava kuulla parlamentteja ja koordinoida niiden toimintaa. Se hyväksyy kantansa konsensusperiaatteella. Kansallisten kansanedustuslaitosten asemaa koskevan pöytäkirjan mukaan COSAC voi toimittaa unionin toimielimille kaikki aiheellisina pitämänsä näkemykset. COSACin esittämät näkemykset eivät kuitenkaan sido kansallisia parlamentteja eivätkä määrää ennalta niiden kantaa.

COSACin kokouksiin osallistuu valtuuskuntia kansallisista parlamenteista. Ne muodostavat paneeleja, joissa käsitellään erilaisia ajankohtaisia EU-asioita ja joissa kansallisten parlamenttien jäsenet voivat keskustella EU:n toimielinten edustajien kanssa. Esimerkiksi neuvoston puheenjohtajavaltio Belgia järjesti Brysselissä maaliskuussa 2024 COSACin kokouksen, jonka paneeleissa käsiteltiin muun muassa tasa-arvopolitiikkaa, strategista riippumattomuutta sekä oikeusvaltion ja demokratian tilaa EU:ssa. Viimeksi mainittua aihetta käsitelleessä paneelissa järjestettiin kysymys- ja vastaussessio jäsenten ja Euroopan unionin tuomioistuimen presidentin Xxxx Xxxxxxxxxx kesken. Xxxxxxxx painotti erityistä vastuuta, joka liittyy vapaiden vaalien, lehdistönvapauden ja jäsenvaltioiden välisen solidaarisuuden suojeluun.

E. Parlamenttien väliset tapaamiset

Euroopan unionin tulevaisuutta käsitellyt valmistelukunta antoi Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien jäsenille kimmokkeen perustaa pysyvä poliittisen yhteistyön väline, joka mahdollistaisi kulloinkin tärkeiden asioiden käsittelyn. Niinpä Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien jäsenet ovat vuodesta 2005 kokoontuneet keskustelemaan parlamentteja koskettavista kysymyksistä unionin päätöksenteossa ja EU:n toimielinten kehittämisessä.

F. Muut yhteistyövälineet

Suurin osa Euroopan parlamentin pysyvistä valiokunnista vaihtaa näkemyksiä vastaavien kansallisten elinten kanssa kahden- tai monenvälisissä kokouksissa. Keskusteluja käydään myös puheenjohtajien tai esittelijöiden vierailujen yhteydessä.

Parlamentin poliittisten ryhmien ja kansallisten parlamenttien vastaavien ryhmien väliset yhteydet ovat kehittyneet eri tahtiin puolueesta tai maasta riippuen.

Jatkuvasti kehittyvän hallinnollisen yhteistyön muotoja ovat työharjoittelu parlamentin yksiköissä ja virkamiesvaihto. Useimpien kansallisten parlamenttien edustajien työhuoneet sijaitsevat samassa Euroopan parlamentin rakennuksessa kuin suhteista kansallisiin parlamentteihin vastaava osasto. Molemminpuolinen tiedottaminen parlamenttien työstä erityisesti lainsäädäntöasioissa on yhä tärkeämpää. Siinä hyödynnetään nykyaikaista tietotekniikkaa, kuten internetissä olevaa sähköistä tieto- ja viestintäverkostoa IPEXiä.

EUROOPAN PARLAMENTIN ROOLI

Parlamentti hyväksyi 19. huhtikuuta 2018 päätöslauselman perussopimusten määräysten täytäntöönpanosta kansallisten parlamenttien osalta.[4] Siinä se totesi, että kansalliset parlamentit edistävät osaltaan aktiivisesti Euroopan unionin moitteetonta perustuslaillista toimintaa ja täten lisäävät moniarvoisuutta ja demokraattista legitiimiyttä. Se totesi lisäksi, että kansalliset hallitukset ovat demokraattisesti vastuussa kansallisille parlamenteille ja että ”tällainen vastuunalaisuus on kansallisten parlamenttien roolin kulmakivi Euroopan unionissa”. Parlamentti palautti mieliin, että varhaisvaroitusjärjestelmää on käytetty harvoin Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen, mutta totesi uskovansa, että sitä voitaisiin uudistaa nykyisessä perussopimuskehyksessä. Parlamentti katsoi näin ollen, että komission olisi otettava varhaisvaroitusjärjestelmän yhteydessä käyttöön tekninen tiedoksiantamisjakso, jotta voidaan myöntää lisäaikaa siitä päivästä, kun kansalliset parlamentit ovat teknisesti saaneet esityksen lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäväksi säädökseksi, siihen päivään, jona kahdeksan viikon määräaika alkaa. Parlamentti kannatti myös kansallisten parlamenttien mahdollisuutta esittää komissiolle rakentavia ehdotuksia, joiden tavoitteena on vaikuttaa myönteisesti eurooppalaiseen keskusteluun ja komission aloiteoikeuteen. Parlamentti esitti lopuksi useita ehdotuksia, joiden tarkoituksena on tehostaa Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien välisiä yhteistyötapoja.

[4]Euroopan parlamentin päätöslauselma 19. huhtikuuta 2018 perussopimusten määräysten täytäntöönpanosta kansallisten parlamenttien osalta (EUVL C 390, 18.11.2019, s. 121).

Parlamentti antoi 17. tammikuuta 2024 uuden päätöslauselman kansallisia parlamentteja koskevien perussopimusten määräysten täytäntöönpanosta.[5] Päätöslauselmassa parlamentti kehotti jäsenvaltioita varmistamaan, että kansallisille parlamenteille annetaan riittävät resurssit, jotta ne voivat täyttää perustuslaillisen valvontatehtävänsä. Se myös suositti, että kansalliset parlamentit käyttäisivät IPEX-alustaa tehokkaammin ja ottaisivat alueelliset parlamenttinsa mukaan varhaisvaroitusjärjestelmän käyttöönottoon. Parlamentti kehotti pidentämään nykyistä kahdeksan viikon määräaikaa, jonka kuluessa kansalliset parlamentit voivat esittää perustellun lausunnon, koska se rajoittaa olennaisesti toissijaisuusperiaatteen noudattamisen oikea-aikaista seurantaa. Lisäksi parlamentti ehdotti, että perustettaisiin niin kutsuttu vihreän kortin menettely eli järjestelmä, jossa vähintään kolmasosa kansallisista parlamenteista voi esittää aloitteita, joiden tarkoituksena on ”vaikuttaa myönteisesti” eurooppalaiseen keskusteluun.

Suhteista kansallisiin parlamentteihin vastaava Euroopan parlamentin osasto julkaisee vuosittain vuosikertomuksen Euroopan parlamentin ja kansallisten parlamenttien välisistä suhteista. Kertomuksessa luodaan yleiskatsaus kaikkeen kansallisten parlamenttien kanssa tehtävään yhteistyöhön liittyvään toimintaan ja sen kehittymiseen. Yhteistyöhön osallistuu Euroopan parlamentin ohella 39 kansallista parlamenttia ja edustajakamaria EU:n 27 jäsenvaltiosta. Vuosikertomuksen 2022 mukaan parlamenttien välisten tapaamisten tärkeimpiä keskustelunaiheita olivat vuoden aikana olleet EU:n turvallisuus ja ulkopoliittiset toimet vastauksena Ukrainan sotaan, elpyminen covid-19-pandemian jälkeen, oikeusvaltiotilanne jäsenvaltioissa, NextGenerationEU-väline ja talouden elpymissuunnitelmat sekä Euroopan tulevaisuuskonferenssin tulokset.

Xxxx Xxxx / XXXXXXXXX-XXXXXX XXX 05/2024

[5]Euroopan parlamentin päätöslauselma 17. tammikuuta 2024 kansallisia parlamentteja koskevien perussopimusten määräysten täytäntöönpanosta (Hyväksytyt tekstit, P9_TA(2024)0023).

1.3.6. EUROOPPA-NEUVOSTO ‌

Eurooppa-neuvostoon kuuluvat jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten johtajat. Se antaa Euroopan unionille sen kehittämiseksi tarvittavat virikkeet ja tekee yleiset poliittiset linjaukset. Komission puheenjohtaja kuuluu Eurooppa-neuvostoon äänioikeudettomana jäsenenä. Euroopan parlamentin puhemies pitää puheen Eurooppa-neuvoston kokousten alussa. Lissabonin sopimuksella tehtiin Eurooppa- neuvostosta unionin toimielin ja otettiin käyttöön sen pitkäaikainen puheenjohtajuus.

OIKEUSPERUSTA

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 13, 15, 26 ja 27 artikla sekä 42 artiklan

2 kohta

TAUSTA

EU:n jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten johtajien huippukokoukset järjestetään nykyään Eurooppa-neuvoston kokouksina. Ensimmäinen jäsenvaltioiden huippukokous pidettiin Pariisissa vuonna 1961, ja vuoden 1969 jälkeen niitä alettiin pitää entistä useammin.

Pariisin huippukokouksessa helmikuussa 1974 päätettiin, että valtion- tai hallitusten johtajien tapaamisia järjestettäisiin vastedes säännöllisesti ja niitä kutsuttaisiin nimellä Eurooppa-neuvosto. Näin Eurooppa-neuvosto voisi käsitellä Euroopan yhdentymiseen liittyviä ongelmia kokonaisvaltaisesti ja sovittaa unionin toimet asianmukaisesti yhteen.

Euroopan yhtenäisasiakirjalla vuonna 1986 sisällytettiin Eurooppa-neuvosto ensimmäistä kertaa yhteisön perustamissopimuksiin, vahvistettiin sen kokoonpano ja sovittiin kokoontumisesta kahdesti vuodessa.

Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992 virallistettiin Eurooppa-neuvoston asema EU:n toimielinjärjestelmässä.

Lissabonin sopimuksella eli virallisemmin sopimuksella Euroopan unionista vuonna 2009 Eurooppa-neuvostosta tehtiin viimein EU:n täysivaltainen toimielin (SEU:n 13 artikla). Sopimuksen mukaan Eurooppa-neuvosto ”antaa unionille sen kehittämiseksi tarvittavat virikkeet ja määrittelee sen yleiset poliittiset suuntaviivat ja painopisteet” (SEU:n 15 artikla). Eurooppa-neuvosto ja Euroopan unionin neuvosto (jäljempänä ”neuvosto”) ovat sopineet jakavansa unionin talousarviossa pääluokan II (varainhoitoasetuksen 43 artiklan b alakohta). Tämän vuoksi talousarviossa on kymmenen pääluokkaa eikä yksitoista, vaikka Eurooppa-neuvosto ja neuvosto ovatkin erillisiä toimielimiä.

RAKENNE

EU:n 27 jäsenvaltion valtion- tai hallitusten johtajat sekä komission puheenjohtaja kokoontuvat Eurooppa-neuvostoon sen puheenjohtajan kutsusta (SEU:n 15 artiklan

2 kohta). Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn. Euroopan parlamentin puhemies on tapana kutsua pitämään

puhe kokouksen aluksi (Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 235 artiklan 2 kohta).

Eurooppa-neuvosto valitsee itse puheenjohtajansa kahden ja puolen vuoden kaudeksi, joka voidaan uusia kerran. Puheenjohtaja edustaa EU:ta kansainvälisissä yhteyksissä. Hänen tehtävistään määrätään SEU:n 15 artiklassa. Nykyinen puheenjohtaja Xxxxxxx Xxxxxx aloitti ensimmäisen kautensa 1. joulukuuta 2019, ja hänet valittiin maaliskuussa 2022 uudelleen toiseksi kaudeksi 1. kesäkuuta 2022 – 30. marraskuuta 2024.

Eurooppa-neuvosto tekee yleensä päätöksensä yksimielisesti. Joistakin tärkeistä nimityksistä – kuten Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan, komission puheenjohtajaehdokkaan, unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan sekä Euroopan keskuspankin pääjohtajan nimityksistä – päätetään kuitenkin määräenemmistöllä.

Eurooppa-neuvosto kokoontuu tavallisesti vähintään neljä kertaa vuodessa. Vuoden 2008 jälkeen se on kokoontunut useammin erityisesti finanssikriisin aikana ja sitä seuranneen euroalueen velkakriisin aikana. Myös EU:hun suuntautunut muuttoliike ja sisäistä turvallisuutta koskevat kysymykset ovat viime aikoina työllistäneet Eurooppa-neuvostoa.

Vuonna 2016 valtion- ja hallitusten johtajat alkoivat tavata EU27-kokoonpanossa ilman Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Nämä tapaamiset olivat aluksi epävirallisia ennen kuin Yhdistynyt kuningaskunta esitti maaliskuussa 2017 SEU:n 50 artiklan mukaisen virallisen ilmoituksen erostaan. Ilmoituksen jälkeen pidettiin tavanomaisten kokousten lisäksi useita virallisia 50 artiklaan perustuvia Eurooppa-neuvoston kokouksia EU27- kokoonpanossa.

Eurooppa-neuvoston jäsenet kokoontuvat lisäksi hallitustenvälisissä konferensseissa, joissa jäsenvaltioiden hallitusten edustajien kesken keskustellaan ja sovitaan EU:n perussopimusten muutoksista. Ennen vuonna 2009 voimaan tullutta Lissabonin sopimusta tämä oli ainoa menettely, jolla voitiin tarkistaa perussopimuksia. Nyt tätä menettelyä kutsutaan tavanomaiseksi tarkistusmenettelyksi. Eurooppa- neuvoston puheenjohtajan xxxxxx kutsuma hallitustenvälinen konferenssi hyväksyy perussopimuksiin tehtävät muutokset yksimielisesti.

TEHTÄVÄ

A. Asema EU:n toimielinjärjestelmässä

SEU:n 13 artiklan nojalla Eurooppa-neuvosto on osa unionin yhteistä toimielinjärjestelmää. Se on kuitenkin ennemmin yleisten poliittisten virikkeiden antaja kuin päätöksentekoelin sanan juridisessa merkityksessä. Eurooppa-neuvosto tekee vain poikkeustapauksissa päätöksiä, joista aiheutuu unionille oikeudellisia vaikutuksia (ks. jäljempänä C-osion 2 kohta), mutta sillä on toimielimelle kuuluvaa päätöksentekovaltaa monissa asioissa. Eurooppa-neuvosto voi nykyään antaa oikeudellisesti velvoittavia säädöksiä, jotka voidaan riitauttaa unionin tuomioistuimessa. Tämä koskee myös ratkaisun tekemisen laiminlyöntiä (SEUT:n 265 artikla).

SEU:n 7 artiklan 2 kohdassa annetaan Eurooppa-neuvostolle valta aloittaa menettely jäsenvaltiolle kuuluvien oikeuksien väliaikaiseksi pidättämiseksi, kun se on parlamentin hyväksynnän saatuaan todennut kyseisen jäsenvaltion loukkaavan vakavasti unionin periaatteita.

B. Suhde muihin toimielimiin

Eurooppa-neuvosto tekee päätöksensä täysin itsenäisesti, eivätkä sen päätökset yleensä edellytä komission aloitetta tai parlamentin osallistumista.

Lissabonin sopimuksessa on kuitenkin säilytetty kiinteä yhteys komissioon, sillä komission puheenjohtaja on Eurooppa-neuvoston äänioikeudeton jäsen ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn. Eurooppa-neuvosto saattaa myös pyytää komissiota esittämään selvityksiä kokoustensa valmistelemiseksi. SEU:n 15 artiklan 6 kohdan d alakohdan mukaan Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja antaa parlamentille kertomuksen jokaisesta Eurooppa-neuvoston kokouksesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja myös tapaa kuukausittain parlamentin puhemiehen sekä poliittisten ryhmien johtajia. Helmikuussa 2011 silloinen puheenjohtaja lupautui vastaamaan parlamentin jäsenten kirjallisiin kysymyksiin, jotka koskevat hänen omaa poliittista toimintaansa. Parlamentti voi kuitenkin epävirallisestikin vaikuttaa asioiden käsittelyyn, sillä sen puhemies on läsnä Eurooppa-neuvoston kokouksissa ja Euroopan poliittisia ryhmiä edustavat puoluejohtajat järjestävät kokouksia ennen Eurooppa-neuvoston kokouksia. Lisäksi parlamentti voi antaa päätöslauselmia Eurooppa-neuvoston esityslistalla olevista asioista, kokousten tuloksista ja Eurooppa-neuvostolta saamistaan virallisista kertomuksista.

Lissabonin sopimuksella luotu unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja on uusi toimija, joka ehdottaa ja toteuttaa ulkopolitiikkaa Eurooppa- neuvoston puolesta. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja on vastuussa EU:n ulkoisesta edustuksesta yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevissa asioissa, mikä ei kuitenkaan rajoita korkean edustajan toimivaltaa.

C. Toimivalta

1. Valtuudet toimielimenä

Eurooppa-neuvosto antaa EU:lle ”sen kehittämiseksi tarvittavat virikkeet” ja määrittelee sen ”yleiset poliittiset suuntaviivat ja painopisteet” (SEU:n 15 artiklan 1 kohta). Se myös päättää määräenemmistöllä neuvoston eri kokoonpanoista ja puheenjohtajavaltion vaihtumisen aikataulusta.

2. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (5.1.1 ja 5.1.2)

Eurooppa-neuvosto määrittelee yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) periaatteet ja yleiset suuntaviivat sekä päättää yhteisistä strategioista sen toteuttamiseksi (SEU:n 26 artikla). Se päättää yksimielisesti, onko jäsenvaltioille aiheellista suositella unionin yhteisen puolustuspolitiikan määrittelemistä asteittain SEU:n 42 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

Jos jokin jäsenvaltio aikoo vastustaa päätöksen tekemistä tärkeistä kansalliseen politiikkaan liittyvistä syistä, neuvosto voi määräenemmistöllä päättää saattaa asian Eurooppa-neuvoston ratkaistavaksi yksimielisellä päätöksellä (SEU:n 31 artiklan

2 kohta). Samaa menettelyä voidaan soveltaa, jos jäsenvaltiot päättävät aloittaa tiiviimmän yhteistyön ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla (SEU:n 20 artikla).

Euroopan tulevaisuuskonferenssissa hyväksytyn kansalaisten suosituksen nro 21 mukaan EU:n olisi parannettava valmiuksiaan tehdä nopeita ja tehokkaita päätöksiä, erityisesti siirtymällä yksimielisyydestä määräenemmistöpäätöksentekoon YUTP:n alalla ja vahvistamalla unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan

korkean edustajan roolia. Valmistelukunnan ehdottamisesta perussopimusten tarkistamiseksi 9. kesäkuuta 2022 antamassaan päätöslauselmassa parlamentti esitti neuvostolle ehdotuksia perussopimusten muuttamiseksi SEU:n 48 artiklan mukaista tavanomaista tarkistusmenettelyä noudattaen. Yhtenä keskeisenä ehdotuksena oli mahdollistaa päätösten tekeminen neuvostossa määräenemmistöllä yksimielisen päätöksenteon sijaan tietyillä aloilla, kuten pakotteiden asettaminen ja hätätilanteet. Parlamentin perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden valiokunta laatii myös parhaillaan mietintöä EU:n perussopimuksiin sisältyvien siirtymälausekkeiden täytäntöönpanosta. Näiden lausekkeiden avulla lainsäädäntömenettelyä voidaan muuttaa ilman perussopimuksiin tehtävää virallista muutosta. Valiokunta ehdottaa, että siirtymälausekkeita otetaan käyttöön joillakin ensisijaisilla politiikan aloilla, kuten yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

3. Talouden ohjaus ja hallinta sekä monivuotinen rahoituskehys (1.4.3)

Vuonna 2009 puhjennut julkisen talouden velkakriisi on nostanut Eurooppa- neuvoston ja euroalueen huippukokoukset avainasemaan maailmanlaajuisen pankkikriisin seurausten selvittämisessä. Useat jäsenvaltiot ovat saaneet rahoitustukipaketteja, joista valtion- ja hallitusten johtajat ovat päättäneet tilapäisillä sopimuksilla, jotka on myöhemmin ratifioitu jäsenvaltioissa. Rahoitustuki on vuodesta 2012 kanavoitu pysyvän Euroopan vakausmekanismin (EVM) kautta. Jäsenvaltioiden hallitukset ovat komission, parlamentin ja Euroopan keskuspankin aktiivisella tuella laatineet kansainvälisen sopimuksen eli sopimuksen talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta (”vakaussopimus”). Se mahdollistaa jäsenvaltioiden finanssipolitiikan ja sosiaalis- taloudellisten toimintalinjojen tiukemman valvonnan. Komission ja parlamentin rooli euroalueen talouden ohjauksessa ja hallinnassa on vielä määrittelemättä.

Eurooppa-neuvostolla on myös tärkeä rooli talouspolitiikan EU-ohjausjaksolla. Se laatii keväällä pidettävissä kokouksissaan poliittisia suuntaviivoja makrotalouden ja julkisen talouden uudistuksesta ja rakenneuudistuksesta sekä kasvua edistävistä politiikoista. Kesäkuun kokouksissaan Eurooppa-neuvosto vahvistaa suositukset, jotka perustuvat kansallisia uudistusohjelmia koskevaan komission arvioon, josta on keskusteltu neuvostossa.

Eurooppa-neuvosto osallistuu neuvotteluihin monivuotisesta rahoituskehyksestä. Sillä on tärkeä rooli poliittisen sopimuksen saavuttamisessa monivuotista rahoituskehystä koskevista tärkeistä poliittisista asioista, kuten menokatot, meno-ohjelmat ja rahoitus (resurssit).

4. Poliisiyhteistyö ja oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa (4.2.6 ja 4.2.7)

Eurooppa-neuvosto päättää neuvoston jäsenen pyynnöstä, voidaanko jollakin alalla aloittaa tiiviimpi yhteistyö (SEU:n 20 artikla). Lissabonin sopimukseen sisällytettiin useita yhdyskäytävälausekkeita, joiden nojalla Eurooppa-neuvosto voi muuttaa neuvoston päätöksentekotavan yksimielisestä enemmistöpäätökseksi (1.2.4).

SAAVUTUKSET

Eurooppa-neuvosto on hyväksynyt viisivuotisen strategisen ohjelman (2019–2024), jossa määritellään EU:n toiminnan pidemmän aikavälin prioriteetit ja painopisteet. Strategisen ohjelman lisäksi sillä on lyhyemmän aikavälin työohjelmia, nk. EU- johtajien asialistoja, joissa esitetään aiheet tulevia Eurooppa-neuvoston kokouksia

ja kansainvälisiä huippukokouksia varten. Esimerkiksi helmikuussa 2023 julkaistussa alustavassa EU-johtajien asialistassa esitettiin alustavat painopisteet ajanjaksolle tammikuusta heinäkuuhun 2023. Näihin painopisteisiin kuuluivat erityisesti EU:n jatkuva tuki Ukrainalle Venäjän hyökkäyssodan johdosta, talous ja EU:n pitkän aikavälin kilpailukyvyn parantaminen sekä EU:n strateginen riippumattomuus, myös turvallisuuden ja energian osalta.

Strateginen ohjelma vuosiksi 2024–2029 on tarkoitus hyväksyä kesäkuussa 2024. Keskustelujen käynnistämiseksi tätä ennen puheenjohtaja Xxxxxx lähetti kirjeen kesäkuussa 2023 pidetyn Eurooppa-neuvoston kokouksen edellä. Hän ehdotti tulevaan ohjelmaan neljää pääaihetta: EU:n taloudellisen ja sosiaalisen perustan lujittaminen (vihreä ja digitaalinen siirtymä, kilpailukyky, innovointi, terveys), energiahaasteeseen vastaaminen, EU:n turvallisuus- ja puolustusvalmiuksien vahvistaminen ja yhteistyön syventäminen muun maailman kanssa. Lisäksi hän ehdotti, että EU:n yleistä lähestymistapaa muuttoliikkeeseen vahvistetaan.

A. Monivuotinen rahoituskehys

Auttaakseen EU:ta palautumaan pandemian jälkeen ennalleen ja tukeakseen investointeja vihreään siirtymään ja digitaaliseen muutokseen Eurooppa-neuvoston johtajat sopivat ylimääräisessä kokouksessaan 17.–21. heinäkuuta 2020 kattavasta 1 824,3 miljardin euron paketista. Siinä yhdistyvät sekä monivuotinen rahoituskehys että Next Generation EU -välineestä rahoitetut poikkeukselliset elvytystoimet.

Eurooppa-neuvosto pääsi kokouksessaan 1. helmikuuta 2024 yhteisymmärrykseen vuosien 2021-2027 monivuotisen rahoituskehyksen tarkistamisesta. Sen seurauksena EU:n neuvosto hyväksyi kolme säädöstä, joiden tarkoituksena on vahvistaa pitkän aikavälin talousarviota ja vastata uusiin haasteisiin. Hyväksyttyyn pakettiin sisältyy rahoituskehykseen tehtäviä muutoksia, Ukrainan tukivälineen perustaminen sekä Euroopan strategisten teknologioiden kehysvälineen perustaminen.

B. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on 1990-luvun alusta ollut Eurooppa-neuvoston huippukokouksissa keskeisessä asemassa. Päätöksiä on tehty muun muassa seuraavilla aloilla:

— kansainvälinen turvallisuus ja terrorismin torjunta

— Euroopan naapuruuspolitiikka ja suhteet Venäjään

— suhteet Välimeren maihin ja Lähi-itään.

Eurooppa-neuvosto päätti Helsingissä 10. ja 11. joulukuuta 1999 vahvistaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kehittämällä kriisinhallinnan sotilaallisia ja siviilivoimavaroja.

Eurooppa-neuvosto sopi kokouksessaan 22. ja 23. kesäkuuta 2017, että on tarpeen käynnistää pysyvä rakenteellinen yhteistyö (PRY) Euroopan turvallisuuden ja puolustuksen vahvistamiseksi. Tästä yhteistyöstä tehtiin neuvoston päätös

11. joulukuuta 2017. Yhteistyöhön osallistuvat kaikki EU:n jäsenvaltiot Tanskaa ja Maltaa lukuun ottamatta. Yhteensä käynnissä on nyt 46 PRY-projektia.

Edellä mainitussa 17.–21. heinäkuuta 2020 pitämässään ylimääräisessä kokouksessa Eurooppa-neuvosto sopi, että perustettaisiin Euroopan rauhanrahasto talousarvion ulkopuoliseksi välineeksi rahoittamaan turvallisuus- ja puolustusalan toimia. Rahaston enimmäismääräksi kaudella 2021-2027 vahvistettiin viisi miljardia euroa. Se

rahoitetaan talousarvioon kuulumattomana rahoituskehyksen ulkopuolisena kohtana jäsenvaltioiden maksuosuuksilla BKTL-jakoperusteen mukaisesti.

Ylimääräisessä kokouksessaan 30. ja 31. toukokuuta 2022 Eurooppa-neuvosto tuomitsi Venäjän Ukrainaa vastaan käymän hyökkäyssodan ja sopi kuudennesta pakotepaketista, joka kattaa Venäjältä jäsenvaltioille toimitettavan raakaöljyn ja öljytuotteet. Putkea pitkin tuotavaan raakaöljyyn päätettiin soveltaa väliaikaista poikkeusta. Johtajat kehottivat EU:n neuvostoa viimeistelemään ja hyväksymään uudet pakotteet viipymättä.

Eurooppa-neuvoston 23. maaliskuuta 2023 pidetyn kokouksen päätelmien mukaan ”Euroopan unioni aikoo vakaasti ja täysimääräisesti jatkaa vahvaa poliittista, taloudellista, sotilaallista, rahoituksellista ja humanitaarista tukeaan Ukrainalle ja sen kansalle niin kauan kuin se on tarpeen”.

C. Laajentuminen (5.5.1)

Eurooppa-neuvosto on määritellyt neuvotteluehdot unionin jokaista laajentumista varten. Uusien jäsenvaltioiden liittymiselle luotiin perusta Kööpenhaminassa vuonna 1993 (Kööpenhaminan kriteerit). Seuraavien vuosien kokouksissa täsmennettiin liittymisedellytyksiä ja laajentumisen edellyttämiä toimielinuudistuksia.

Kööpenhaminan Eurooppa-neuvosto (12. ja 13. joulukuuta 2002) päätti, että Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro liittyisivät unioniin 1. toukokuuta 2004. Romanian ja Bulgarian jäsenyys alkoi 1. tammikuuta 2007.

Luxemburgissa 3. lokakuuta 2005 neuvosto vahvisti puitteet Kroatian ja Turkin kanssa käytäville liittymisneuvotteluille. Kroatian liittymissopimus allekirjoitettiin 9. joulukuuta 2011, ja maa liittyi unioniin 1. heinäkuuta 2013.

Yleisten asioiden neuvosto hyväksyi 14. joulukuuta 2021 päätelmänsä laajentumisesta sekä vakautus- ja assosiaatioprosessista Montenegron, Serbian, Turkin, Pohjois- Makedonian tasavallan, Albanian, Bosnia ja Hertsegovinan sekä Kosovon osalta ja arvioi niissä kunkin ehdokasmaan ja mahdollisen ehdokasmaan edistymistä.

Eurooppa-neuvosto myönsi 23. kesäkuuta 2022 Ukrainalle ehdokasmaan aseman sen 28. helmikuuta 2022 jättämän jäsenyyshakemuksen jälkeen ja pyysi komissiota raportoimaan neuvostolle jäsenyyshakemusta koskevassa komission lausunnossa mainittujen ehtojen täyttymisestä. Neuvosto päättää jatkotoimista, kunhan kaikki nämä ehdot on kokonaisuudessaan täytetty.

Ylimääräisen 9. helmikuuta 2023 pitämänsä kokouksen päätelmissä Eurooppa- neuvosto pani merkille ”Ukrainan viime kuukausien vahvan pyrkimyksen täyttää EU:n ehdokasmaan asemaan oikeuttavat tavoitteet”. Se oli tyytyväinen Ukrainan uudistuspyrkimyksiin näinä vaikeina aikoina ja kannusti Ukrainaa jatkamaan tällä tiellä ja täyttämään sen jäsenyyshakemusta koskevassa komission lausunnossa täsmennetyt edellytykset, jotta se voi edetä kohti tulevaa EU-jäsenyyttä.

Eurooppa-neuvosto päätti 14. ja 15. joulukuuta 2023 pitämässään kokouksessa aloittaa liittymisneuvottelut Ukrainan ja Moldovan tasavallan kanssa ja myöntää Georgialle ehdokasmaan aseman ”edellyttäen, että 8. marraskuuta 2023 annetussa komission suosituksessa esitetyt asiaankuuluvat toimet toteutetaan”.

D. Yhdistyneen kuningaskunnan ero Euroopan unionista

Eurooppa-neuvosto (50 artikla) hyväksyi 23. maaliskuuta 2018 EU27-kokoonpanossa suuntaviivat EU:n ja Yhdistyneen kuningaskunnan brexitin jälkeisiä suhteita koskevista

puitteista. Suuntaviivojen mukaan EU halusi Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa mahdollisimman tiiviin kumppanuuden, joka kattaisi muun muassa kaupan ja taloudellisen yhteistyön sekä turvallisuuden ja puolustuksen.

EU27-kokoonpanossa kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti 17. lokakuuta 2019 tarkistetun erosopimuksen ja hyväksyi tarkistetun poliittisen julistuksen, josta EU:n ja Ison-Britannian neuvottelijat olivat juuri samana päivänä sopineet. Sopimuksen tarkoituksena oli mahdollistaa Ison-Britannian hallittu ero EU:sta.

Eurooppa-neuvosto hyväksyi 29. lokakuuta 2019 Yhdistyneen kuningaskunnan pyynnöstä päätöksen jatkaa SEU:n 50 artiklan 3 kohdan mukaista määräaikaa tammikuun 31. päivään 2020 antaakseen lisäaikaa erosopimuksen ratifioinnille. Erosopimus tuli voimaan 31. tammikuuta 2020. Tuolloin päättyi SEU:n 50 artiklassa tarkoitettu kausi ja alkoi siirtymäkausi, joka kesti 31. joulukuuta 2020 saakka. Yhdistynyt kuningaskunta ei ole enää EU:n jäsenvaltio vaan ns. kolmas maa.

E. Toimielinuudistukset

Tampereen Eurooppa-neuvostossa 15. ja 16. lokakuuta 1999 päätettiin EU:n perusoikeuskirjan (4.1.2) laatimiseen liittyvistä järjestelyistä. Helsingin Eurooppa- neuvostossa joulukuussa 1999 päätettiin kutsua koolle hallitustenvälinen konferenssi Nizzan sopimuksen valmistelemiseksi.

Laekenin Eurooppa-neuvostossa 14. ja 15. joulukuuta 2001 päätettiin kutsua koolle Euroopan tulevaisuutta käsittelevä valmistelukunta, joka laati sittemmin kaatuneen perustuslakisopimuksen (1.1.4). Toimielinten välisen pattitilanteen kestettyä kaksi ja puoli vuotta 21. ja 22. kesäkuuta 2007 kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti hallitustenväliselle konferenssille yksityiskohtaiset valtuudet allekirjoittaa 13. joulukuuta 2007 Lissabonin sopimus (1.1.5). Sopimus tuli voimaan 1. joulukuuta 2009. Eurooppa- neuvosto antoi 25. maaliskuuta 2011 päätöksen SEUT:n 136 artiklan muuttamisesta ja Euroopan vakausmekanismin perustamisesta vuonna 2012.

Eurooppa-neuvosto hyväksyi 28. kesäkuuta 2018 päätöksen Euroopan parlamentin kokoonpanosta. Päätöksen nojalla jäsenvaltiot voivat toteuttaa tarvittavat kansalliset toimenpiteet parlamentin vaalien järjestämiseksi vaalikaudeksi 2019–2024[1].

Viimeaikaiset kriisit, erityisesti covid-19-pandemia ja Ukrainan sota, ovat tuoneet esille tarpeen toteuttaa toimielinuudistuksia, joilla parannetaan EU:n kykyä reagoida kiireellisiin tilanteisiin nopeasti ja tehokkaasti.

Euroopan parlamentti antoi 4. toukokuuta 2022 päätöslauselman toimista Euroopan tulevaisuutta käsittelevän konferenssin päätelmien johdosta. Se suhtautui siinä myönteisesti konferenssin päätelmiin ja suosituksiin, totesi, että perussopimuksiin oli tehtävä muutoksia, ja kehotti perussopimus-, työjärjestys- ja toimielinasioiden valiokuntaansa laatimaan ehdotuksia EU:n perussopimusten uudistamiseksi valmistelukunnan kautta SEU:n 48 artiklan mukaisesti. Kesäkuun 9. päivänä 2022 parlamentti antoi päätöslauselman valmistelukunnan ehdottamisesta perussopimusten tarkistamiseksi. Yhtenä keskeisenä ehdotuksena on uudistaa äänestysmenettelyjä ja mahdollistaa päätösten tekeminen neuvostossa määräenemmistöllä yksimielisen päätöksenteon sijaan tietyillä aloilla, kuten pakotteiden asettaminen ja nk. siirtymälausekkeet sekä hätätilanteet. Heinäkuun 11. päivänä 2023 parlamentti antoi päätöslauselman EU:n perussopimuksiin sisältyvien siirtymälausekkeiden

[1]Eurooppa-neuvoston päätös (EU) 2018/937, annettu 28. kesäkuuta 2018, Euroopan parlamentin kokoonpanosta.

täytäntöönpanosta. Marraskuun 22. päivänä 2023 se antoi päätöslauselman ehdotuksista perussopimusten muuttamiseksi ja kehotti siinä Eurooppa-neuvostoa kutsumaan koolle valmistelukunnan perussopimusten tarkistamiseksi, jotta voidaan uudistaa lainsäädäntömenettelyjä.

Xxxx Xxxx / XXXXX XXXXX MARTI 05/2024

1.3.7. EUROOPAN UNIONIN NEUVOSTO ‌

Neuvosto hyväksyy yhdessä Euroopan parlamentin kanssa Euroopan unionin lainsäädännön asetusten ja direktiivien muodossa ja antaa lisäksi päätöksiä ja ei-sitovia suosituksia. Se tekee toimivaltaansa kuuluvien alojen päätökset hyväksyttävän säädöksen oikeusperustan mukaan joko yksinkertaisella enemmistöllä, määräenemmistöllä tai yksimielisesti.

OIKEUSPERUSTA

Euroopan unionin yhteisessä toimielinjärjestelmässä neuvosto käyttää sille Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 16 artiklassa ja Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 237–243 artiklassa annettua toimivaltaa.

ROOLI

A. Lainsäädäntö

Neuvosto hyväksyy unionin lainsäädännön komission ehdotusten pohjalta asetusten ja direktiivien muodossa. Se käyttää lainsäädäntövaltaa joko yhdessä Euroopan parlamentin kanssa SEUT:n 294 artiklassa esitettyä menettelyä (tavallinen lainsäätämisjärjestys) noudattaen tai yksin parlamenttia kuultuaan (1.2.3). Neuvosto antaa myös yksittäisiä päätöksiä ja ei-sitovia suosituksia (SEUT:n 288 artikla) sekä päätöslauselmia. Neuvosto ja parlamentti vahvistavat yleiset säännöt, joiden mukaisesti komissiolle siirrettyä tai neuvostolle varattua täytäntöönpanovaltaa on käytettävä (SEUT:n 291 artiklan 3 kohta).

B. Talousarvio

Neuvosto käyttää yhdessä parlamentin kanssa budjettivaltaa, ja ne hyväksyvät yhdessä unionin talousarvion (1.2.5). Neuvosto myös hyväksyy erityistä lainsäätämisjärjestystä noudattaen yksimielisesti päätökset, joissa vahvistetaan unionin omien varojen järjestelmää koskevat säännökset ja monivuotinen rahoituskehys (SEUT:n 311 ja 312 artikla). Viimeksi mainittua varten tarvitaan parlamentin jäsentensä enemmistöllä antama hyväksyntä. Parlamentti hyväksyi uusimman monivuotisen rahoituskehyksen (2021–2027) marraskuussa 2020. Neuvosto ja Eurooppa-neuvosto kuuluvat samaan unionin talousarvion pääluokkaan II (EU:n varainhoitoasetuksen 46 artiklan b alakohta), vaikka kyse on kahdesta eri toimielimestä.

C. Muu toimivalta

1. Kansainväliset sopimukset

Neuvosto tekee unionin puolesta kansainväliset sopimukset, jotka komissio on neuvotellut ja jotka useimmiten edellyttävät parlamentin hyväksyntää (SEUT:n 218 artikla).

2. Nimitykset

Neuvosto nimittää määräenemmistöllä tilintarkastustuomioistuimen, Euroopan talous- ja sosiaalikomitean sekä Euroopan alueiden komitean jäsenet. Määräenemmistöä on sovellettu Nizzan sopimuksen voimaantulosta lähtien.

Document Metadata

Table of Contents

Contract

Document Metadata

Contract

1. EU:n toiminta

JA PÄÄTÖKSENTEKOMENETTELYT

LAINSÄÄDÄNTÖMENETTELYT[1]

PERUSSOPIMUKSIIN LIITTYVÄ TOIMIVALTA JA RATIFIOINTIVALTUUDET (1.2.4)

LAINSÄÄDÄNTÖTYÖHÖN OSALLISTUMINEN (1.2.3)

BUDJETTIVALTA (1.2.5)

VETOOMUKSET (4.1.4)

EUROOPPALAINEN KANSALAISALOITE (4.1.5)

Document Metadata