SELITYSMUISTIO

IV

(Tiedotteet)

EUROOPaN

UNIONIN TOIMIELINTEN ja ELINTEN

aNTaMaT

TIEDOTTEET

NEUVOSTO

Yleissopimus tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla,

allekirjoitettu Luganossa 30. lokakuuta 2007

SELITYSMUISTIO

Professori Xxxxxx Xxxxx

(Milanon yliopiston kansainvälisen oikeuden professori)

(2009/C 319/01)

I LUKU

YLEISIÄ NÄKÖKOHTIA

1. Yleisiä huomioita ja tarkistuksen tausta

1. Yleissopimus tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioi­ den tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoike­ uden alalla, jonka sopimuspuolet allekirjoittivat Luganossa

30. lokakuuta 2007, jäljempänä ”Luganon yleissopimus” tai ”yleissopimus”, on tehty Euroopan yhteisön, Tanskan kuningas­ kunnan (1), Islannin tasavallan, Norjan kuningaskunnan ja Sveit­ sin valaliiton välillä. Se korvaa tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla

16. syyskuuta 1988 tehdyn Luganon yleissopimuksen, jäljem­ pänä ”vuoden 1988 Luganon yleissopimus” tai ”vuoden 1988 yleissopimus”, joka tehtiin Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden ja tiettyjen Euroopan vapaakauppaliiton (EFTa) jäsenvaltioiden vä­ lillä (2). Vuoden 1988 Luganon yleissopimus oli rinnakkainen yleissopimus tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täy­ täntöönpanosta yksityisoikeuden alalla 27. syyskuuta 1968 teh­ dyn Brysselin yleissopimuksen, jäljempänä ”Brysselin yleissopi­ mus”, kanssa. Brysselin yleissopimus tehtiin Euroopan yhteisön

kuuden alkuperäisen jäsenvaltion kesken EY:n perustamissopi­ muksen 220 (nykyistä 293) artiklaa soveltaen, ja sen jälkeen sitä muutettiin useaan otteeseen sen soveltamisalan laajentamiseksi uusiin valtioihin, jotka olivat liittyneet yhteisöön (3). Vuoden 1988 jälkeen useat valtiot, jotka olivat Luganon yleissopimuk­ sen osapuolia, liittyivät Euroopan yhteisöön, jolloin niistä tuli Brysselin yleissopimuksen osapuolia niin että ne osallistuivat sen jälkeen Luganon sopimukseen eri ominaisuudessa (4). Kun Xxxxx non yleissopimuksen tarkistus alkoi vuonna 1997, sopimuspuo­ lia olivat Euroopan yhteisöön tuolloin kuuluneet 15 valtiota sekä Islanti, Norja ja Sveitsi.

2. Vuonna 1997 Euroopan unionin neuvosto aloitti Brysselin yleissopimuksen ja vuoden 1988 Luganon yleissopimuksen

(1) Tanska allekirjoitti yleissopimuksen Brysselissä 5. joulukuuta 2007. (2) EYVL L 319, 25.11.1988.

(3) jollei toisin mainita, viittaukset koskevat Brysselin yleissopimusta, joka on julkaistu Euroopan yhteisön virallisen lehden numerossa EYVL C 27, 26.1.1998, jossa yleissopimus on sellaisena kuin se on muutettuna 9 päivänä lokakuuta 1978 allekirjoitetulla Tanskan, Irlannin ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen kuningas­ kunnan liittymissopimuksella, jäljempänä ”vuoden 1978 liittymis­ sopimus”, 25 päivänä lokakuuta 1982 allekirjoitetulla Helleenien tasavallan liittymissopimuksella, jäljempänä ”vuoden 1982 liittymis­ sopimus”, 26 päivänä toukokuuta 1989 allekirjoitetulla Espanjan kuningaskunnan ja Portugalin tasavallan liittymissopimuksella, jäl­ jempänä ”vuoden 1989 liittymissopimus” ja 29 päivänä marraskuuta 1996 allekirjoitetulla Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruot­ sin kuningaskunnan liittymissopimuksella, jäljempänä ”vuoden 1996 liittymissopimus”.

(4) Suomi, Ruotsi ja Itävalta, joista tuli yhteisön jäsenvaltioita 1 päivänä tammikuuta 1995 mutta jotka olivat olleet Luganon yleissopimuk­ sen osapuolia 1 päivänä huhtikuuta 1993.

samanaikaisen tarkistuksen tarkoituksenaan yhdenmukaistaa täysin molemmat yleissopimukset ja sisällyttää niihin muutok­ sia, joilla ratkaistaisiin tietyt ongelmat, joita oli ilmennyt yleis­ sopimuksia koskevassa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tulkinnassa. Katsottiin, että kumpikin yleissopimus olisi tarkis­ tettava yhdessä, jotta ne muun muassa pysyisivät ajan tasalla kansainvälisen elämän ja teknologian kehityksen, erityisesti säh­ köisen kaupan osalta; lisäksi haluttiin nopeuttaa tuomioiden täytäntöönpanoa, mitä sittemmin korostettiin 2. lokakuuta 1997 tehdyn amsterdamin sopimuksen (1) – joka ei ollut vielä voimassa tarkistuksen alkaessa – 65 artiklassa, yksinkertaistaa tuomioistuimiin liittyvien näkökohtia ja koordinointia, selventää epätarkkoja tai soveltamisen yhteydessä ongelmia aiheuttaneita kohtia, ja vielä mukauttaa tiettyjä yleissopimuksen määräyksiä yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, vaikka tällainen mukauttaminen ei myöhemmin tarkasteltuna olekaan aina osoittautunut tarpeelliseksi.

3. Euroopan unionin neuvosto perusti istunnossaan 4. ja 5. joulukuuta ad hoc -asiantuntijatyöryhmän, johon kuului jäsen­ valtioiden edustajia ja Luganon yleissopimuksen osapuolina ole­ vien EFTa-valtioiden edustajia (Sveitsi, Norja ja Islanti). Työryh­ män oli määrä käsitellä jäsenvaltioiden ja Euroopan komission ehdottamia muutoksia Brysselin ja Luganon yleissopimuksiin ottaen huomioon yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön ja tietyt kansallisten tuomioistuinten päätökset, joihin viitataan vuoden 1998 Luganon yleissopimuksen pöytäkirjassa 2, tarkoi­ tuksena laatia yleissopimusluonnos, joka parantaisi nykyisiä tekstejä ja yhdenmukaistaisi niitä. Työryhmän toimeksianto si­ sälsi painopisteet, joita tulisi noudattaa ja joita olivat kumman­ kin yleissopimuksen käytännön näkökohtien tarkastelu, joiden­ kin määräysten uudistaminen, tiettyjen teknisten näkökohtien oikaiseminen, yleissopimuksen mukauttaminen 19. kesäkuuta 1980 tehtyyn Rooman yleissopimukseen sekä tietyt Luganon yleissopimukseen liittyvät näkökohdat, joita säänneltiin eri ta­ voin Brysselin yleissopimuksessa. Muita tarkistusehdotuksia voi­ tiin tarkastella, kunhan etusijalle määritetyt artiklat oli käsitelty ensin.

Työryhmä, jonka toimeksianto perustui EY:n perustamissopi­ muksen 220 artiklaan, työskenteli komission esittämien ehdo­ tusten ja neuvoston sekä jäsenvaltioiden valtuuskuntien sille toimittamien valmisteluasiakirjojen pohjalta ottaen täysin huo­ mioon yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön ja oikeudel­ lisessa kirjallisuudessa ilmaistut ja akateemisten yhdistysten esit­ tämät näkemykset (2). Työryhmä piti yhdeksän kokousta Brys­ selissä. Kokousten puheenjohtajana toimi Suomen valtuutuskun­ nan edustaja Xxxxxx Xxxxxx, varapuheenjohtajana Sveitsin val­ tuuskunnan edustaja Xxxxxxx xxxxxxx Xxxxxxx ja esittelijänä Ita­

xxxx valtuuskunnan edustaja Xxxxxx Xxxxx. Euroopan komissio osallistui täysivaltaisesti työryhmän käsittelyyn (3). Työryhmä pääsi 19.–23. huhtikuuta 1999 järjestetyssä viimeisessä kokouk­ sessaan yleiseen yhteisymmärrykseen sekä Brysselin että Xxxxx non yleissopimuksia koskevasta tarkistetusta tekstistä (4).

4. amsterdamin sopimus tuli kuitenkin voimaan

1. toukokuuta 1999. Se antoi Euroopan yhteisölle uutta toimi­ valtaa siviilioikeudellisissa asioissa tehtävän oikeudellisen yhteis­ työn osalta ja siten esti sen, että työryhmän ehdottamasta luon­ noksesta tulisi Brysselin yleissopimuksen ja samanaikaisesti Lu­ ganon yleissopimuksen uusi versio. Neuvosto ”jäädytti” luon­ noksen 12. toukokuuta 1999 odotettaessa komission EY:n pe­ rustamissopimuksen 61 artiklan nojalla esittämää ehdotusta yh­ teisön säädökseksi, joka korvaisi Brysselin yleissopimuksen yh­ teisön puitteissa. Istunnossaan 27. ja 28. toukokuuta 1999 neu­ vosto hyväksyi periaatteessa työryhmän saavuttaman yhteis­ ymmärryksen.

5. Xxxxxxxx toimitti 14. heinäkuuta 1999 neuvostolle työ­ ryhmän laatimaan tekstiin laajalti perustuvan ehdotuksen yhtei­ sön asetukseksi, joka sisälsi mukautukset, joita välineen uusi oikeudellinen muoto edellytti, ja kuluttajia koskevia uusia sään­ nöksiä (5). Ehdotusta käsiteltiin neuvoston yksityisoikeuskomite­ assa. Neuvosto hyväksyi 22. joulukuuta 2000 ehdotuksen ase­ tuksena (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (Bryssel I -asetus) (6). asetus, jota on sit­ temmin muutettu uusien Euroopan yhteisöön liittyneiden valti­ oiden sisällyttämiseksi siihen, tuli voimaan 1. maaliskuuta 2002 ja korvasi Brysselin yleissopimuksen yhteisön jäsenvaltioiden välisissä suhteissa lukuun ottamatta Tanskaa, joka EY:n perus­ tamissopimuksen 69 artiklan nojalla ei osallistu IV osaston pe­ rusteella annettujen säädösten soveltamiseen. Yhteisö allekirjoitti

19. lokakuuta 2005 Brysselissä Tanskan kanssa sopimuksen, jonka mukaan Bryssel I -asetuksen säännöksiä ja niiden myö­ hempiä muutoksia sovelletaan yhteisön ja Tanskan välillä (7).

6. amsterdamin sopimuksella Euroopan yhteisölle annettu uusi toimivalta nosti esiin kysymyksen siitä, olisiko yhteisön neuvoteltava ja tehtävä uusi Luganon yleissopimus yksinään

(1) amsterdamin sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen, Eu­  

roopan yhteisöjen perustamissopimusten ja niihin liittyvien tiettyjen asiakirjojen muuttamisesta, EYVL C 340, 10.11.1997.

(2) Erityisesti mainittakoon European Group for Private International Law (EGPIL/GEDIP), joka esitti Luganon yleissopimuksen pysyvän komitean sihteeristölle ja Euroopan unionin neuvoston pääsihteerille

7. huhtikuuta 1997 asiakirjan, jossa on Brysselin ja Luganon yleis­

(3) Puola osallistui työryhmän kokouksiin tarkkailijana sen jälkeen, kun kaikki Luganon yleissopimuksen sopimuspuolet olivat hyväksyneet sen liittymisen yleissopimukseen. Muita tarkkailijoita työryhmän ko­ kouksissa olivat yhteisöjen tuomioistuin, EFTa ja kansainvälistä yk­ sityisoikeutta käsittelevä Haagin konferenssi.

(4) Neuvoston asiakirja 7700/99, 30.4.1999.

sopimusten tarkistusehdotuksia. asiakirja jaettiin valtuuskunnille

(5) KOM(1999) 348 lopullinen, 14.7.1999.

neuvoston valmisteluasiakirjana 15. huhtikuuta 1997, jäljempänä ”European Group for Private International Law -ryhmän ehdotukset”.

(6) EYVL L 12, 16.1.2001.

(7) EUVL L 299, 16.11.2005.

vai yhdessä jäsenvaltioiden kanssa. Xxxxxxxx esitti

25. maaliskuuta 2002 suosituksen neuvoston päätökseksi ko­ mission valtuuttamisesta aloittamaan neuvottelut, joiden tarkoi­ tuksena on tehdä yhtäältä yhteisön ja Tanskan ja toisaalta Is­ lannin, Norjan, Sveitsin ja Puolan (joka ei ollut vielä liittynyt yhteisöön) välillä tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskeva yleissopimus, jolla korvataan 16. syyskuuta 1988 tehty Luganon yleissopimus (1). Istunnossaan 14. ja

15. lokakuuta 2002 neuvosto valtuutti komission aloittamaan neuvottelut uudesta Luganon yleissopimuksesta mutta jätti avoi­ meksi kysymyksen siitä, kuuluuko uuden yleissopimuksen teke­ minen yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan vai yhteisön ja jä­ senvaltioiden jaettuun toimivaltaan. Neuvoston päätöksen liit­ teenä olivat neuvotteluohjeet ja neuvoston, komission ja jäsen­ valtioiden yhteinen lausuma, jossa todettiin, että neuvoston pää­ töksellä ei ole oikeudellisia vaikutuksia yhteisön ja jäsenvaltioi­ den toimivaltasuhteisiin. Neuvosto päätti pyytää tästä asiasta EY:n perustamissopimuksen 300 artiklan 6 kohdan mukaisesti yhteisöjen tuomioistuimen lausuntoa.

7. Neuvosto toimitti 7. maaliskuuta 2003 yhteisöjen tuomi­ oistuimelle lausuntopyynnön, jossa kaavaillulla sopimuksella to­ dettiin pyrittävän mukauttamaan mahdollisimman pitkälle uu­ den sopimuksen olennaiset määräykset Bryssel I -asetuksen säännöksiin ja jossa esitettiin seuraava kysymys: ”Kuuluuko tuo­ mioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täy­ täntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevan uuden Luganon yleissopimuksen, sen muotoisena kuin sitä suunnitellaan tämän muistion 8–12 kohdassa, tekeminen kokonaan yhteisön yksin­ omaiseen toimivaltaan vai yhteisön ja jäsenvaltioiden jaettuun toimivaltaan? ” Yhteisöjen tuomioistuin antoi 7. helmikuuta 2006 täysistunnossaan seuraavan lausunnon: ”Tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevan uuden Luganon yleissopimuk­ sen, sellaisena kuin sitä suunnitellaan tämän lausunnon 26 koh­ dassa toistetuissa lausuntopyynnön 8–12 kohdassa, tekeminen kuuluu kokonaan Euroopan yhteisön yksinomaiseen toimival­ taan” (2).

8. Tuomioistuimen annettua lausuntonsa Luganossa järjestet­ tiin 10.–12. lokakuuta 2006 uuden Luganon yleissopimuksen viimeistelemiseksi diplomaattikonferenssi, johon osallistui Eu­ roopan yhteisön, Tanskan, Islannin, Norjan ja Sveitsin edustajia sekä eri yhteisön toimielimiä ja jäsenvaltioita tarkkailijoina. Ko­ kouksen puheenjohtajana toimi Sveitsin valtuutettu Xxxxxxx xxxxxxx Xxxxxxx ja esittelijänä Xxxxxx Xxxxx. Kokouksessa käsitel­ tiin kaikkia määräyksiä, jotka poikkesivat tekstistä, josta työ­ ryhmä oli vuonna 1999 saavuttanut yhteisymmärryksen, ja joista monista oli jo käyty epävirallisia neuvotteluja vuoden 1988 Luganon yleissopimuksen pöytäkirjassa 2 olevan

3 artiklan nojalla perustetussa pysyvässä komiteassa, ja siinä hyväksyttiin muodollisesti uuden yleissopimuksen teksti. Kai­ kista käsiteltävistä asioista ei kuitenkaan voitu päästä yhteis­ ymmärrykseen, ja oli tarpeen käydä vielä lisäneuvotteluja, joiden

jälkeen uuden yleissopimuksen teksti parafoitiin Brysselissä

28. maaliskuuta 2007, ja sopimuspuolet allekirjoittivat sen Lu­ ganossa 30. lokakuuta 2007.

2. Selitysmuistion luonne ja tarkoitus

9. Neuvosto määritteli istunnossaan 14. ja 15. lokakuuta 2002 hyväksymissään neuvotteluohjeissa, joilla se valtuutti ko­ mission aloittamaan neuvottelut uudesta Luganon yleissopimuk­ sesta, että tarkistetusta yleissopimuksesta on laadittava selitys­ muistio, kuten oli tehty vuoden 1988 Luganon yleissopimuk­ sesta. Tämä selitysmuistio noudattaa siksi vuoden 1988 Xxxxx non yleissopimuksesta laadittua muistiota (jenard-Möller-muis­ tio) (3). Tällaisesta selitysmuistiosta on se hyöty, että koska yleis­ sopimuksen järjestelmässä ei, toisin kuin järjestelmässä, johon Bryssel I -asetus kuuluu, ole tuomioistuinta, joka ratkaisisi tul­ kintaepäselvyydet, joita voi tulla esiin kansallisten tuomioistuin­ ten käsittelemissä asioissa, niin että on suotavaa antaa tuomiois­ tuimille vertailukohta, joka selventää yleissopimuksen tarkoi­ tusta ja helpottaa sen yhdenmukaista soveltamista etenkin kun otetaan huomioon se mahdollisuus, että muita maita saattaa liittyä yleissopimukseen tulevaisuudessa.

10. Sisällön osalta neuvoston neuvotteluohjeissa todettiin, että selitysmuistion on määrä kattaa kaikki yleissopimukseen ja siihen liittyviin pöytäkirjoihin kuuluvat asiat. Neuvottelujen kuluessa valtuuskunnat tarkensivat, että selitysmuistiossa tulisi käsitellä kaikki yleissopimuksen määräykset ja siinä olisi selos­ tettava sitä, miten neuvottelut olivat käytännössä edenneet, sekä yhteisöjen tuomioistuimen laajenevaa oikeuskäytäntöä Brysselin yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen rinnakkaisten säännösten osalta. Kuten todettiin, uusi Luganon yleissopimus on osa pitkää ja monimutkaista kehitysprosessia, joka on kestänyt vuosikym­ meniä alkaen vuonna 1968 Euroopan yhteisön kuuden alkupe­ räisen jäsenvaltion välillä tehdystä Brysselin yleissopimuksesta ja kehittyen eri säädöksiksi, joista yksi on vuoden 1988 Luganon yleissopimus. Yleissopimus heijastelee tätä kehitystä, ja monissa sen määräyksissä toistetaan lausekkeita, jotka olivat jo sisälty­ neet aiempiin välineisiin, joskus muutoksitta tai vain muodolli­ sin muutoksin.

Kuhunkin näistä välineistä Bryssel I -asetusta lukuun ottamatta liittyy selitysmuistio, jossa esitetään huomautuksia yksittäisistä määräyksistä. jos määräys ei ole uusi tai jos muutokset ovat

(1) SEK (2002) 298 lopullinen, 22.3.2002.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, lausunto 1/03, operatiivinen osa.

(3) Selitysmuistio vuoden 1988 Luganon yleissopimuksesta, EYVL C 189, 28.7.1990.

vain muodollisia tai kielellisiä, riittää pelkkä viittaaminen aiem­ piin selitysmuistioihin. Siksi tässä selitysmuistiossa usein vii­ tataan sanottua toistamatta selitysmuistioihin, jotka koskevat vuoden 1968 Brysselin yleissopimusta (jenard-muistio) (1), vuo­ den 1978 liittymissopimusta (Schlosser-muistio) (2), vuoden

1982 liittymissopimusta (Evrigenis-Kerameus-muistio) (3), vuo­

11. Tässä selitysmuistiossa on tarkasteltava kaikkia Luganon yleissopimuksen määräyksiä ottaen huomioon paitsi edeltävän yleissopimuksen myös Bryssel I -asetuksen, jonka sisältö on olennaisilta osiltaan sama. Olisi kuitenkin pidettävä mielessä, että selitysmuistio koskee ainoastaan Luganon yleissopimusta eikä siinä millään muotoa käsitellä valtioiden tai yhteisön ase­

den 1989 liittymissopimusta

(xxxxxxx

Xxxx-Xxxxxxxx

Real-je­

maa Bryssel I -asetukseen nähden. Vaikka Bryssel I -asetuksesta

nard -muistio) (4) ja jo aiemmin mainittua xxxxxx-Xxxxxx-muis­ tiota, joka seurasi vuoden 1988 Luganon yleissopimusta. Tämän tyyppistä muistiota ei ole liitetty Bryssel I -asetukseen mutta sen säännöksistä on toisinaan nimenomainen selvitys asetuksen xxxx xxxxx-osan kappaleissa, joihin näin ollen tarvittaessa viitataan.

ei ole selitysmuistiota, tämän selitysmuistion tarkoituksena ei ole korjata tätä oletettua puutetta. Toisin sanoen tämän selitys­ muistion tarkoituksena ei ole selventää asetusta tai antaa ohjeita sen tulkinnasta tai siinä annettujen sääntöjen soveltamisesta: sen ainoana tarkoituksena on selvittää Luganon yleissopimuksen sääntöjä sellaisina kuin ne ovat tarkistuksen jälkeen.

II LUKU

YLEISSOPIMUKSEN RAKENNE JA SOVELTAMISALA

1. Rakenne

12. johdanto-osassa todetaan, että yleissopimuksen tavoit­ teena on vahvistaa sopimuspuolten alueilla niiden henkilöiden oikeussuojaa, joilla on kotipaikka siellä, ja tätä varten määrittää tuomioistuinten kansainvälinen toimivalta, helpottaa tuomioi­ den, virallisten asiakirjojen ja tuomioistuimessa tehtyjen sovin­ tojen tunnustamista ja luoda nopeutettu menettely niiden täy­ täntöönpanon turvaamiseksi. Tämän tavoitteen myötä yleissopi­ muksessa pyritään kansainvälisten ja yhteisön sääntöjen edellä esitetty kehitys huomioon ottaen laajentamaan Bryssel I -asetuk­ sen periaatteet sopimuspuoliin ja toistetaan sen säännösten si­ sältö. Rinnakkaisuus Bryssel I -asetukseen mainitaan jälleen ker­ ran yleissopimuksen pöytäkirjan 2 johdannossa, jossa koros­ tetaan kummankin säädöksen välistä läheistä asiayhteyttä huoli­ matta siitä, että ne ovat edelleen toisistaan erillisiä. Xxxxxxxxxx muksen rakenne perustuu tämän seurauksena asetuksen periaat­ teisiin, jotka vuorostaan muodostivat Brysselin yleissopimuksen perustan.

Yleissopimus on näin ollen ”kaksinkertainen” yleissopimus, joka sääntelee sopimuksen soveltamisalalla sopimuksen sitomien val­ tioiden tuomioistuinten suoraa toimivaltaa, tuomioistuinten yh­ teensovittamista, kun kyseessä on kilpaileva toimivalta, tuomi­ oiden tunnustamisen edellytyksiä ja niiden täytäntöönpanoa koskevaa yksinkertaistettua menettelyä. Uusi yleissopimus poik­

(1) Selitysmuistio 27. syyskuuta 1968 tehdystä yleissopimuksesta tuo­ mioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksi­ tyisoikeuden alalla, EYVL C 59, 5.3.1979.

(2) Selitysmuistio 9. lokakuuta 1978 tehdystä Tanskan, Irlannin ja Ison- Britannian liittymissopimuksesta, EYVL C 59, 5.3.1979.

(3) Selitysmuistio 25. lokakuuta 1982 tehdystä Kreikan liittymissopi­ muksesta, EYVL C 298, 24.11.1986.

(4) Selitysmuistio 26. toukokuuta 1989 tehdystä Portugalin ja Espanjan liittymissopimuksesta, EYVL C 189, 28.7.1990.

keaa kaikkien näiden kohtien osalta vuoden 1988 yleissopimuk­ sesta joko siksi, että sitä on mukautettu Bryssel I -asetukseen, tai siksi, että on laadittu erityisiä määräyksiä yhteisöjen tuomiois­ tuimen oikeuskäytännön myöhemmän kehityksen huomioon ottamiseksi tai yleissopimuksen ja asetuksen välisen suhteen sääntelemiseksi.

13. Yleissopimuksen perustana olevista periaatteista huo­ miota olisi kiinnitettävä periaatteeseen, jonka mukaan siinä vah­ vistetut toimivaltasäännöt ovat kokonaisvaltaisia, mikä tarkoittaa sitä, että yleissopimuksen järjestelmä sisältää nekin säännöt, joilla säännellään toimivaltaa siirtämällä jokin asia sopimuksen sitomien valtioiden kansallisen lainsäädännön piiriin, niin kuin tapahtuu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta silloin, kun vas­ taajan on kotipaikka on maassa, joka ei kuulu yleissopimukseen. Yhteisöjen tuomioistuin katsoi jo mainitussa lausunnossa 1/03, että Bryssel I -asetuksen 4 artiklassa oleva lauseke, jolla toimi­ valta annetaan kansallisille tuomioistuimille, on osoitus yhteisön toimivallan käyttämisestä eikä merkitse sen tunnustamista, että jäsenvaltioilla olisi toimivaltaa, joka rajoittaisi asetuksen toimi­ valtasääntöjen ulottuvuutta. Yleissopimuksen toimivaltasäännöt ovat kokonaisvaltaisia, ja se tosiseikka, että vastaajan kotipaikka on tai ei ole sopimuksen sitomassa valtiossa, ei ole kriteeri, joka rajoittaa yleissopimuksen soveltamisalaa toimivallan suhteen (ks. myös 37 kohta jäljempänä).

2. Aineellinen soveltamisala (1 artiklan 1 ja 2 kohta)

14. Yleissopimuksen aineellinen soveltamisala ei ole muuttu­ nut mitenkään vuoden 1988 Luganon yleissopimukseen näh­ den, ja uusi sanamuoto on sama kuin Brysselin yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen sanamuoto. Edellisten tekstien tapaan uuden yleissopimuksen soveltamisala koskee kansainvälisiä oi­ keussuhteita koskevia menettelyjä ja tuomioita, mukaan lukien

suhteet, jotka koskevat kahden sopimusvaltion sijaan yhtä sopi­ musvaltiota ja yhtä muuta kuin sopimusvaltiota (1). Sitä sovelle­ taan automaattisesti riippumatta siitä, ovatko osapuolet vedon­ neet siihen. Sitä sovelletaan myös ainoastaan siviili- ja kauppa­ oikeudellisiin asioihin riippumatta tuomioistuimen luonteesta. Yleissopimusta ei sovelleta vero- tai tulliasioihin eikä hallinto- oikeudellisiin asioihin mutta sitä voidaan soveltaa hallintoviran­ omaisten ja yksityishenkilöiden välisiin riita-asioihin sikäli kuin viranomaiset eivät ole toimineet julkisen vallan käyttäjinä (2). Yleissopimuksen aineellinen soveltamisala on myös rajattu laa­ timalla asioista, jotka eivät kuulu siihen, luettelo, joka on säily­ nyt ennallaan ja jota käsitellään perusteellisemmin aiempia yleis­ sopimuksia koskevissa selitysmuistioissa (jenard-muistio, s. 10–13; Schlosser-muistio, kohdat 30–65; Evrigenis-Kerameus-

muistio, kohdat 24–37).

15. Ad hoc -työryhmä keskusteli siitä, olisiko yleissopimuk­ sen aineellista soveltamisalaa laajennettava vähentämällä sen ul­ kopuolelle jätettyjen asioiden määrää. Komissio katsoi, että avio­ varallisuussuhteiden olisi sisällyttävä yleissopimukseen ottaen huomioon muun muassa niiden yhteyden elatusasioihin, jotka jo sisältyvät yleissopimukseen (3). Ottaen kuitenkin huomioon huomattavat erot kansallisessa lainsäädännössä ja sen, että oli toivottavaa pitäytyä nykyisen tekstin tarkistamisessa, aviovaralli­ suussuhteiden mahdollinen sisällyttäminen yleissopimukseen päätettiin lykätä myöhempään ajankohtaan. Työryhmä käsitteli myös ehdotusta, jonka mukaan yleissopimuksen tulisi sisältää sosiaaliturva: sosiaaliturva jätettiin alun perin yleissopimuksen ulkopuolelle kansallisten järjestelmien erilaisuuden takia, minkä vuoksi sosiaaliturva on toisinaan julkinen ja toisinaan yksityinen asia. Työryhmä katsoi parhaaksi olla tarkastelematta sen tarkem­ min asiaa, josta ei ollut päästy yhteisymmärrykseen asetuksen N:o 1408/71 (4) antamisen yhteydessä, vaikka se myönsi, että asiaa ei täysin suljeta yleissopimuksen ulkopuolelle, kuten

1 artiklan perusteella voisi näyttää, sillä yleissopimus koskee

oikeudellisia menettelyjä, jotka on aloittanut (esimerkiksi) sosi­ aaliturvalaitos, joka toimii yhden tai useamman edunsaajansa puolesta vahingosta vastuussa olevan kolmannen osapuolen haastamiseksi oikeuteen (ks. myös Schlosser-muistio, kohta 60). Siihen kuuluu myös takautumiskanne, jolla julkisyhteisö perii yksityisoikeuden piiriin kuuluvalta henkilöltä tämän eron­ neelle puolisolle ja lapselle sosiaaliavustuksena maksamiaan määriä edellyttäen, että kyseisen kanteen nostamisen perustaan ja sitä koskeviin yksityiskohtaisiin sääntöihin sovelletaan tavan­ omaisen (yksityis)oikeuden sääntöjä elatusvelvoitteiden osalta. Se ei sitä vastoin kata takautumiskanteita, jotka perustuvat sään­ nöksiin, joilla lainsäätäjä on myöntänyt julkisyhteisölle etuoike­

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-281/02, Xxxxx, Kok. 2005, s. I- 1383, kohdat 25–26.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-266/01, Préservatrice Foncière XXXXX, Kok 2003, s. I-4867, kohta 36.

(3) Selitykseksi aviovarallisuuden jättämiselle yleissopimuksen ulkopuo­ lelle jotain opastusta tarjoaa yhteisöjen tuomioistuin, asia 143/78, de Cavel, Kok. 1979, s. 1055 ja asia C-220/95, Xxxxxxxx xxx xxx Xxxx xxxxx vastaan Xxxxx Xxxxxx, Kok. 1997, s. I-1147.

4

uden, joka asettaa kyseisen julkisyhteisön tavanomaisesta oike­ udesta poikkeavaan oikeudelliseen tilanteeseen (5).

3. Osapuolet, joihin sovelletaan yleissopimuksen määrää­ miä velvoitteita (1 artiklan 3 kohta)

16. Vuoden 1988 yleissopimuksessa, jossa määritellään osa­ puolet, joihin sovelletaan yleissopimuksen määräämiä velvoit­ teita, käytetään ilmausta ”sopimusvaltiot”. amsterdamin sopi­ mus antoi yhteisölle yksinomaisen toimivallan tehdä tällainen yleissopimus, mikä tarkoitti sitä, että yleissopimus ei olisi enää Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden ja muiden valtioiden välinen sopimus, vaan siitä tulisi sopimus, jossa yhteisö itse toimisi sopimuspuolena jäsenvaltioidensa puolesta (Tanskaa lukuun ot­ tamatta). Ilmaus ”Contracting States” eli ”sopimusvaltiot” on näin ollen epäsopiva, ja se on siksi korvattu 1 artiklan 3 koh­ dassa ilmaisulla ”States bound by the Convention” eli ”(yleis)so­ pimuksen sitomat valtiot”, mikä on uutta edelliseen yleissopi­ mukseen verrattuna. Uusi muotoilu, jossa nimetään osapuolet, joita koskevat yleissopimuksen määräämät velvoitteet, perustuu myös siihen toteamukseen, että yleissopimuksen soveltaminen on sekä toimivallan että tuomioiden tunnustamisen ja täytän­ töönpanon osalta yleensä yhteisön jäsenvaltioiden eikä yhteisön vastuulla yhteisönä. Pelkkä viittaus yleissopimuksen sopimus­ puoliin ei olisi näin ollen asianmukainen tai riittävä yleissopi­ muksen asianmukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi. Uu­ den sanamuodon myötä 3 kohta kattaa sekä valtiot, jotka ovat yleissopimuksen sopimuspuolia, eli yhteisöön kuulumatto­ mat valtiot Islanti, Norja ja Sveitsi sekä Tanska, että yhteisön jäsenvaltiot, joiden on sovellettava yleissopimusta omissa kan­ sallisissa oikeusjärjestelmissään.

17. Määräyksessä tarkennetaan kuitenkin, että ilmaus voi myös tarkoittaa Euroopan yhteisöä nimenomaan yleissopimuk­ sen osapuolena, sillä tiettyjä yleissopimuksen velvoitteita voi­ daan soveltaa suoraan yhteisöön tai ne voivat koskea yhteisöjen tuomioistuimen tai siihen liittyvien muiden yhteisön tuomiois­ tuinten, kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tai virkamiestuomioistuimen antamien tuomioiden tunnustamista tai täytäntöönpanoa.

Ottaen huomioon 70 artiklan 1 kohdan c alakohdasta käyty keskustelu päätettiin lopulta olla sisällyttämättä alueellisen talou­ dellisen yhdentymisen järjestöjä osapuoliksi, joita yleissopimuk­ sen velvoitteet sitovat, vaikka niistä voi myös tulla sopimuspuo­ lia.

( ) Neuvoston asetus (EY) N:o 1408/71, annettu 14 päivänä kesäkuuta

1971, sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liik­  

kuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä (EYVL L 149, 5.7.1971).

(5) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-271/00, Gemeente Steenbergen, Kok. 2002, s. 10489.

4. Yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen (64 artikla) vä­ linen suhde

18. Ottaen huomioon yleissopimuksen läheiset yhteydet Bryssel I -asetukseen siinä pyritään rajaamaan tarkasti kumman­ kin välineen soveltamisala 64 artiklassa olevassa erityisessä mää­ räyksessä. Tässä artiklassa toistetaan pitkälti vuoden 1988 yleis­ sopimuksen sen määräyksen sisältö, jolla säänneltiin tuon yleis­ sopimuksen ja Brysselin yleissopimuksen välistä suhdetta (54 b artikla) (1) ottaen huomioon yhteisön lainsäädännössä tällä välin tapahtunut kehitys. Kuten aiemminkin, määräyksen ensimmäiset kaksi kohtaa on osoitettu pääasiassa Bryssel I -asetuksen sito­ mien yhteisön jäsenvaltioiden tuomioistuimille, jotka saattavat joutua soveltamaan kumpaakin välinettä, sillä niiden valtioiden, joita sitoo vain Luganon yleissopimus, tuomioistuimet ovat vel­ vollisia soveltamaan Luganon yleissopimusta joka tapauksessa. 3 kohta on laajempi, koska siinä käsitellään myös tuomioistuimia valtioissa, joita sitoo vain Luganon yleissopimus. Määräys voi kuitenkin antaa selvennystä mille tahansa tuomioistuimelle eri­ tyisesti asioissa, jotka koskevat vireilläoloa (lis pendens) ja toi­ siinsa liittyviä kanteita sekä tuomioiden tunnustamista.

19. Yleissopimuksen 64 artiklan 1 kohdassa todetaan, että yleissopimus ei vaikuta siihen, miten Euroopan yhteisön jäsen­ valtiot soveltavat Bryssel I -asetusta, Brysselin yleissopimusta ja sen tulkitsemisesta vuonna 1971 tehtyä pöytäkirjaa sekä Euroo­ pan yhteisön ja Tanskan välillä allekirjoitettua sopimusta (2). Tämä tarkoittaa sitä, että näiden välineiden soveltamisala säilyy ennallaan eikä Luganon yleissopimus periaatteessa rajoita sitä. Näin ollen niiden valtioiden, joita Bryssel I -asetus tai EY:n ja Tanskan välinen sopimus sitoo, tuomioistuimet käyttävät edel­ leen toimivaltaa asetuksen mukaisesti niiden henkilöiden osalta, joiden kotipaikka on mainituissa valtioissa, ja myös niiden hen­ kilöiden osalta, joiden kotipaikka on muissa valtioissa, jotka eivät ole Luganon yleissopimuksen osapuolia. Samaten jossakin asetuksen sitomassa valtiossa annetut tuomiot on tunnustettava ja pantava täytäntöön muissa asetuksen sitomissa valtioissa ase­ tuksen mukaisesti.

20. Luganon yleissopimusta sovelletaan kuitenkin 2 kohdan mukaisesti joka tapauksessa tietyissä tilanteissa olipa kyseessä valtion, jota sitoo sekä Bryssel I -asetus että Luganon yleissopi­ mus, tuomioistuin tai sellaisen valtion tuomioistuin, jota ainoas­ taan Luganon yleissopimus sitoo.

Tuomioistuimen toimivaltaa koskevissa asioissa yleissopimuksen sitomien valtioiden, myös valtioiden, joita Bryssel I -asetus sitoo, tuomioistuinten on sovellettava Luganon yleissopimusta kaikissa

(1) xxxxxx-Xxxxxx-muistio, s. 14–17.

(2) Palautettakoon mieleen, että Bryssel I -asetus korvataan elatusvelvoit­ teita koskevien säännösten osalta toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa 18. päivänä joulukuuta 2008 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 4/2009, EUVL L 7, 10.1.2009 (ks. asetuksen 68 artikla).

tapauksissa, jos vastaajan kotipaikka on sellaisessa valtiossa, jossa sovelletaan yleissopimusta mutta ei asetusta. Sama koskee tilannetta, jolloin toimivalta on siirretty tällaisen valtion tuomi­ oistuimille yleissopimuksen 22 tai 23 artiklan nojalla, sillä niillä on yksinomainen toimivalta, jota on aina noudatettava.

Lisäksi kun on kysymys 27 ja 28 artiklassa tarkoitetusta vireil­ läolosta (lis pendens) ja toisiinsa liittyvistä kanteista, Luganon yleissopimusta on sovellettava kaikissa tapauksissa, joissa kanne on nostettu valtiossa, jossa sovelletaan yleissopimusta mutta ei Bryssel I -asetusta, samoin kuin valtiossa, jossa sovelletaan sekä yleissopimusta että asetusta. Tuomioistuimen toimivallan koor­ dinointia ajatellen valtioita, joita Luganon yleissopimus sitoo, kohdellaan siksi yhtenä alueena.

Tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevissa asi­ oissa Luganon yleissopimusta on sovellettava kaikissa tapauk­ sissa, joissa joko tuomion antanut valtio tai valtio, jossa täytän­ töönpanoa pyydetään, ei sovella Bryssel I -asetusta. Yleissopi­ musta siis sovelletaan, jos molemmat valtiot ovat pelkästään Luganon yleissopimuksen osapuolia tai jos ainoastaan toinen valtioista on yleissopimuksen osapuoli ja toista sitoo asetus.

21. Yleissopimus myös korvaa vuoden 1988 yleissopimuk­ sen vastaavan artiklan 3 kohdan määräyksen, jonka mukaan tuomioistuin, jossa asia on vireillä ja joka on Luganon yleis­ sopimuksen nojalla toimivaltainen, voi kieltäytyä tunnustamasta tai panemasta täytäntöön ulkomaista tuomiota, jos toimivalta­ peruste, johon tuomion antaneen tuomioistuimen tuomio pe­ rustui, poikkeaa yleissopimuksen mukaisesta toimivaltaperus­ teesta ja jos tunnustamista tai täytäntöönpanoa haetaan sellaista vastaajaa vastaan, jonka kotipaikka on valtiossa, jossa sovelle­ taan yleissopimusta mutta ei Bryssel I -asetusta. Tätä sääntöä ei sovelleta, jos tuomio voidaan muuten tunnustaa tai panna täy­ täntöön sen valtion lain mukaan, jolle pyyntö on osoitettu. Ad hoc -työryhmä keskusteli siitä, onko syytä säilyttää tällainen sääntö, jonka taustalla on selkeästi yleissopimuksen sopimusval­ tioiden luottamuksen puute asetuksen sitomiin valtioihin. Vaikka sääntöä ei mitä todennäköisimmin koskaan sovelleta ja huolimatta yleissopimuksen sitomien valtioiden vakaasta kes­ kinäisestä luottamuksesta, se voi kuitenkin toimia hyödyllisenä takeena, kun otetaan huomioon, että Bryssel I -asetuksen sito­ mat valtiot voivat vapaasti muuttaa toimivaltasääntöjään yhtei­ sön lainsäädännön muuttamista koskevilla yhteisön menette­ lyillä ilman niiden valtioiden suostumusta, jotka ovat yksin­ omaan Luganon yleissopimuksen osapuolia.

22. Lopuksi on syytä huomauttaa, että kaikki Luganon yleis­ sopimuksen ja Bryssel I -asetuksen välisestä suhteesta tähän mennessä sanottu koskee tarvittavin muutoksin myös Luganon yleissopimuksen ja Brysselin yleissopimuksen sekä Luganon yleissopimuksen ja EY:n ja Tanskan välisen sopimuksen välistä suhdetta.

III LUKU

TOIMIVALTA

1. Yleisiä määräyksiä

1. Yleinen toimivaltasääntö (2 artikla)

23. Uuden yleissopimuksen yleinen toimivaltasääntö on sama kuin vuoden 1988 yleissopimuksessa. Se perustuu actor sequitur forum rei -periaatteeseen ja vastaajan kotipaikkaan yleis­ sopimuksen sitomassa valtiossa. Siinä vahvistetaan, että vastaa­ jan kansalaisuudella ei ole merkitystä toimivallan osalta (syitä tarkastellaan tarkemmin jenard-muistiossa, alkaen s. 14). Kanne henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on yleissopimuksen sito­ massa valtiossa, on tämän vuoksi nostettava kyseisen valtion tuomioistuimessa, olipa hän kyseisen valtion kansalainen tai ei (1 kohta). Määräyksen 2 kohdassa vahvistetaan, että henkilön, joka ei ole sen valtion kansalainen, jossa hänen kotipaikkansa on, osalta tuomioistuimen toimivalta määräytyy samoin kuin tuon valtion kansalaisten. Todettakoon, että vuoden 1988 yleis­ sopimuksen tapaan yleissääntö antaa toimivallan sille valtiolle, jonka alueella vastaajan kotipaikka on, sanotun kuitenkaan ra­ joittamatta tietyn toimivaltaisen tuomioistuimen määrittämistä kyseisessä valtiossa sen kansallisen lainsäädännön perusteella.

24. Ad hoc -työryhmä käsitteli komission ehdotuksen (1) poh­ jalta uudelleen kysymystä siitä, olisiko vastaajan kotipaikan si­ jaan otettava huomioon tämän vakinainen asuinpaikka, kuten tehdään monissa yleissopimuksissa, etenkin niissä, jotka on laa­ dittu kansainvälistä yksityisoikeutta käsittelevän Haagin konfe­ renssin puitteissa, sekä tuomioistuimen toimivallasta sekä tuo­ mioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja van­ hempainvastuuta koskevissa asioissa annetussa neuvoston ase­ tuksessa (EY) N:o 2201/2003 (2) (Bryssel II a -asetus). Työryhmä totesi, että kotipaikkaa koskeva peruste olisi säilytettävä useista syistä: ongelmia aiheutuisi joillekin sellaisille valtioille kuten Yh­ distynyt kuningaskunta, jotka ovat hyväksyneet erityisen koti­ paikan määritelmän kansallisessa lainsäädännössään Brysselin ja Luganon yleissopimusten soveltamista varten; jotkut asiantunti­ jat katsoivat, että vakinaisen asuinpaikan käsite soveltuu parem­ min henkilökohtaisiin ja perhesuhteisiin kuin kaupallisiin suh­ teisiin; vakinaista asuinpaikkaa ei pidetty asianmukaisena yhdis­ tävänä tekijänä yhtiöiden ja oikeushenkilöiden osalta; ja koska vakinainen asuinpaikka olisi joka tapauksessa tarvinnut itsenäi­ sen määritelmän, josta olisi voinut olla vaikea päästä yhteis­ ymmärrykseen.

25. Lisäksi mahdollisuus lisätä vakinainen asuinpaikka koti­ paikan käsitteeseen toimivallan määrittämistä koskevaksi vaihto­ ehtoiseksi perusteeksi hylättiin, koska se olisi moninkertaistanut mahdollisten toimivaltaisten tuomioistuinten määrän tapauk­

(1) KOM(97) 609 lopullinen, 26.11.1997. Vastaavasti European Group for Private International Law -ryhmän ehdotuksissa suositaan vaki­ naista asuinpaikkaa, kohta 26.

sissa, joissa kotipaikka ja vakinainen asuinpaikka sijaitsivat kah­ dessa eri valtiossa (3). Todettiin myös, että ainakaan menette­ lyissä, joissa vastaaja on luonnollinen henkilö eikä oikeushen­ kilö, kotipaikan käyttö toimivallan määrittämistä koskevana pääasiallisena perusteena ei ollut aiheuttanut erityisiä vaikeuksia Brysselin ja Luganon yleissopimusten käytännön soveltamisessa huolimatta erilaisista kotipaikan tulkinnoista kansallisissa lain­ säädännöissä.

a) Xxxxxxxxxxxx henkilön kotipaikka (59 artikla)

26. Työryhmä harkitsi mahdollisuutta sisällyttää yleissopi­ mukseen itsenäinen kotipaikan määritelmä sen sijaan, että asia ratkaistaisiin kansallisessa laissa, kuten Brysselin yleissopimuk­ sessa ja vuoden 1988 Luganon yleissopimuksessa on tehty. jot­ kut asiantuntijat olivat ehdottaneet, että luonnollisten henkilöi­ den kotipaikan yhteinen määritelmä voisi perustua erityisesti siihen, miten pitkään vastaaja on oleskellut valtiossa, jonka tuo­ mioistuimen käsiteltäväksi asia on saatettu. Voimassa olevat yleissopimukset ovat kuitenkin toimineet hyvin, joten työryhmä ei katsonut suositeltavaksi tällaisen määritelmän antamista. Työ­ ryhmä myönsi, että yhteisestä määritelmästä voisi olla hyötyä mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää kotipaikan määritte­ lyn, mikäli tällainen määritelmä katsottaisiin tarpeelliseksi, teh­ täväksi kansallisessa laissa sen mukaan, miten kauan vastaaja on oleskellut alueella. Tämän vuoksi 59 artiklan määräystä ei muu­ tettu vuoden 1988 yleissopimuksen vastaavaan määräykseen nähden, ja luonnollisten henkilöiden kotipaikka määräytyy edel­ leen sen valtion kansallisen lain mukaan, jossa heillä on koti­ paikka.

b) Yhtiön ja muun oikeushenkilön kotipaikka (60 artikla)

27. Yhtiöiden ja oikeushenkilöiden tilanne on toinen, sillä niiden toimipaikka, jota pidetään tässä yhteydessä niiden koti­ paikkana, määräytyy vuoden 1988 yleissopimuksen 53 artiklan nojalla sen valtion, jonka tuomioistuimessa kanne on nostettu, kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen mukaan. Viittaus kan­ sallisiin lainvalintasääntöihin, jotka perustuvat hyvin vaihteleviin kriteereihin, ei ole käytännössä aiheuttanut monia ongelmia mutta voi kuitenkin aiheuttaa niitä tulevaisuudessa. Komissio ehdotti tästä syystä yhteistä määritelmää, jonka mukaan yhtiöi­ den kotipaikka olisi paikka, jossa sijaitsee niiden keskushallinto tai sen puuttuessa niiden rekisteröity kotipaikka (4), niin että yhtiö voitaisiin yhdistää yhteen oikeusjärjestelmään tosiseikkojen perusteella. Yleissopimuksen uudessa 60 artiklassa esitetyssä jär­ jestelyssä otetaan huomioon komission ehdotus mutta huoleh­ ditaan siitä, että yleissopimuksen sitomien valtioiden tuomiois­ tuimilla on toimivalta, vaikka yhtiön toimipaikka ei sijaitsisikaan missään yleissopimuksen sitomassa valtiossa edellyttäen, että sen keskushallinto on jossakin näistä valtioista, ja päinvastoin. Tämä ratkaisu menee siten komission ehdotusta pidemmälle.

(2) EUVL L 338, 23.12.2003. asetus korvaa aiemman asetuksen N:o  

1347/2000, jossa toimivalta niinikään perustuu vakinaisen asuinpai­ kan perusteeseen.

(3) jenard-muistio, s. 15–16.

(4) KOM(97) 609 lopullinen, 2 artikla.

28. Uudessa määritelmässä vaihtoehtoina luetellaan yhtiön tai muun oikeushenkilön sääntömääräinen kotipaikka, keskus­ hallinto tai päätoimipaikka. Näiden luetteleminen vaihtoehtoina tarkoittaa sitä, että jos ainoastaan yksi niistä on yleissopimuksen sitomassa valtiossa, yhtiötä vastaan voidaan nostaa kanne kysei­ sen valtion tuomioistuimissa, vaikka muut olisivat valtiossa, joka ei kuulu yleissopimukseen, tai jossakin toisessa yleissopimuksen sitomassa valtiossa. Yleissopimuksen järjestelmän mukaisesti vii­ meksi mainitussa tapauksessa toimivalta on kilpaileva, ja oikeus­ paikan valinta jätetään kantajan tehtäväksi. Määritelmä antaa jonkinasteisen mahdollisuuden valita edullisin oikeuspaikka (”fo­ rum shopping”), mikä on myös jossain määrin mahdollista luonnollisten henkilöiden kotipaikan osalta. Perusteluna voidaan huomauttaa, että jos yhtiö päättää pitää keskushallintonsa ja päätoimipaikkansa eri paikkakunnilla, se hyväksyy riskin siitä, että sitä vastaan voidaan nostaa kanne molemmissa paikoissa.

29. Määritelmä tarjoaa kuitenkin ennen kaikkea yhdistävän tekijän, jolla varmistetaan, että jos yhtiö on perustettu yleissopi­ muksen sitomassa valtiossa tai harjoittaa siellä liiketoimintaansa, kaikki sen toimintaa koskevat riita-asiat kuuluvat yleissopimuk­ sen sitomien valtioiden toimivaltaan, niin että kantaja ei jää ilman ”yleissopimuksen” tuomioistuinta. Se antaa myös kanta­ jalle mahdollisuuden nostaa kanteen sen paikan tuomioistui­ missa, jossa tuomio todennäköisesti pannaan täytäntöön. Mi­ kään harkituista perusteista ei olisi yksinään vastannut näihin tarpeisiin. Sääntömääräinen kotipaikka tarjoaa huomattavan var­ muuden, koska se on helppo määrittää, mutta se sijaitsee usein jossain muualla kuin paikassa, jossa yhtiön varat sijaitsevat, eikä sitä voida käyttää tuomion täytäntöönpanossa. Lisäksi yhtiön keskushallinto voisi olla yleissopimuksen sitomassa valtiossa tai yhtiö voisi harjoittaa pääasiallista liiketoimintaansa siellä, vaikka sen sääntömääräinen kotipaikka olisi muualla, ja siten se voisi välttyä yleissopimuksen sitomien valtioiden lainkäyttö­ vallalta. Keskushallinto vuorostaan tarjoaa yhteyden paikkaan, joka on käyttökelpoinen tuomion täytäntöönpanoa varten, mutta koska se on yhtiön sisäinen tekijä, jota usein ei voida välittömästi määrittää, toimivaltaisen tuomioistuimen määrittä­ minen on vaikeampaa. Lisäksi jos keskushallinto sijaitsee muussa kuin sopimusvaltiossa, tämä peruste ei antaisi mahdol­ lisuutta nostaa kannetta yleissopimuksen sitomassa valtiossa, vaikka sen sääntömääräinen kotipaikka tai päätoimipaikka sijait­ sisivatkin siellä. Lopuksi voidaan todeta, että päätoimipaikka on epäilemättä helpompi määrittää ja tarkistaa, mutta jos se olisi ainoa yhdistävä tekijä, se ei antaisi mahdollisuutta käyttää lain­ käyttövaltaa sellaista yhtiötä vastaan, jonka päätoimipaikka on muussa kuin yleissopimuksen sitomassa valtiossa, vaikka kysei­ sen yhtiön sääntömääräinen kotipaikka ja keskushallinto olisi­ vatkin jossakin näistä valtioista ja se harjoittaisi huomattavaa liiketoimintaa siellä.

30. Nämä näkemykset yhdessä tarkasteltuna tukevat laajaa määritelmää, joka antaa mahdollisuuden nostaa kanne yhtiötä tai muuta oikeushenkilöä vastaan sellaisen yleissopimuksen si­ toman valtion tuomioistuimessa, jonka kanssa sillä on merkit­ tävä yhteys eli jossa sen keskushallinto, päätoimipaikka tai sään­ tömääräinen kotipaikka sijaitsevat. Sääntömääräisen kotipaikan käsite ei kuitenkaan ole asianmukainen yhdistävä tekijä, kun on

kyse Yhdistyneessä kuningaskunnassa tai Irlannissa sijaitsevasta yhtiöstä tai oikeushenkilöstä, sillä näiden maiden oikeusjärjes­ telmissä viitataan paikkaan, jossa yhtiö on merkitty tätä varten olevaan rekisteriin, tai paikkaan, jossa yhtiö perustettiin. Rekis­ teröintiä koskevan perusteen ansiosta sääntö koskee paitsi yhti­ öitä tai yrityksiä sinällään, myös mitä tahansa elintä, joka ei ole luonnollinen henkilö, jolloin rekisteröidyllä kotipaikalla (”regis­ tered office”) on suurempi merkitys kuin perustamisasiakirjoihin merkityllä kotipaikalla (”seat”). Siksi 60 artiklan 2 kohdassa tar­ kennetaan, että kyseisten kahden maan osalta sääntömääräinen kotipaikka merkitsee rekisteröityä kotipaikkaa (”registered of­ fice”) tai jos rekisteröintiä ei ole, perustamispaikkaa, tai jos sel­ laista ei ole, paikkaa, jonka lain mukaisesti perustaminen tapah­ tui. Tässä viimeksi mainitussa viittauksessa lakiin, jota sovelle­ taan sääntömääräisenä kotipaikkana pidettävän perustamispai­ kan määrittämiseksi, otetaan huomioon erityisesti henkilöyhtiöt Skotlannin laissa, jossa ainoa huomioon otettava peruste on laki, jonka mukaisesti henkilöyhtiö perustettiin riippumatta pe­ rustamispaikasta.

31. 60 artiklassa tarkoitetun yhtiöiden ja oikeushenkilöiden kotipaikan käsitteen muodostamista ohjasi myös halu yhdenmu­ kaistaa yhtiöitä koskeva yleinen toimivaltaperuste EY:n perus­ tamissopimuksen 48 artiklassa tarkoitettujen yhdistävien tekijöi­ den kanssa, joita käytetään yhtiöiden tai yritysten yhteisön alu­ eelle sijoittautumista koskevan oikeuden tunnustamista varten.

48 artiklassa luetellaan ”sääntömääräinen kotipaikka” (”regis­ tered office”), ”keskushallinto” ja ”päätoimipaikka” yhteisön alu­ eella. Vaikka 48 artiklassa käsitelty tarve on erilainen – sen tarkoituksena on määritellä yhtiöt tai yritykset, joilla on oikeus toimia kaikissa jäsenvaltioissa – tuntui perustellulta käyttää sa­ moja yhdistäviä tekijöitä, joiden perusteella yhtiöitä tai yrityksiä vastaan voidaan nostaa kanne jonkin yleissopimuksen sitoman valtion tuomioistuimissa. Toisin sanoen, jos yksi 48 artiklassa tarkoitetuista yhdistävistä tekijöistä on riittävä tekemään yhtiöstä yhteisön yhtiön, joka nauttii kyseisen aseman tarjoamista eduista, olisi yhtiötä kohdeltava yhteisön yhtiönä kaikissa tilan­ teissa ja sen vuoksi sen olisi kuuluttava niiden jäsenvaltioiden siviilioikeudellisen lainkäyttövallan piiriin, joissa se toimii ja joissa sillä on oikeus toimia.

32. Tarkasteltavana oleva kotipaikan käsite liittyy yhtiöiden ja oikeushenkilöiden yleiseen oikeuspaikkaan (forum generale), sanotun kuitenkaan rajoittamatta yhtiön kotipaikan määrittelyä erityistä oikeuspaikkaa (forum speciale) varten tietynlaisissa riita- asioissa, kuten niissä, joiden kohteena on yhtiön tai muun oi­ keushenkilön, jonka kotipaikka on yleissopimuksen sitomassa valtiossa, perustamista, mitättömyyttä tai purkamista taikka sen toimielinten päätösten pätevyyttä, joita koskee yleissopi­ muksen 22 artiklan 2 kohta (ja joita käsitellään jäljempänä). Vakuutussopimuksiin, kuluttajasopimuksiin ja yksittäisiin työso­ pimuksiin liittyvien riita-asioiden osalta yleissopimuksen 9, 15 ja 18 artikla sisältävät erityisiä määräyksiä, jotka eivät poikkea vuoden 1988 yleissopimuksesta. Edellä selitetty käsite ei myös­ kään vaikuta toimivaltaan riita-asioissa, jotka aiheutuvat yhtiön sivuliikkeen, edustajan tai muun toimipaikan toiminnasta ja joita koskee yleissopimuksen 5 artiklan 5 kohta (jonka säännöt py­ syvät niin ikään ennallaan).

33. Yleissopimuksen uusi teksti jättää myös ennalleen trustin kotipaikan määrittelyn, jonka osalta asiaa käsittelevä tuomiois­ tuin soveltaa maansa kansainvälisen yksityisoikeuden säännök­ siä. Tämän määräyksen soveltaminen ei aiheuta erityisiä ongel­ mia valtioissa, joiden oikeusjärjestelmissä trusti tunnustetaan instituutiona, mutta niissä valtioissa, joissa tätä instituutiota ei

mausta ”in particular”, joka edelsi vuoden 1988 yleissopimuk­ sessa (1) olevaa kansallisten sääntöjen luetteloa, vaikuttaa epäo­ lennaiselta. Liitteessä I oleva luettelo ei ole tyhjentävä eikä se rajoita 1 kohdan vaikutusta, jonka mukaan kaikki kansalliset säännöt, jotka eivät täytä yleissopimuksen sääntöjen vaatimuk­ sia, on katsottava soveltumattomiksi.

tunneta, voi esiintyä ongelmia.

jos

asianmukaisia lainvalinta­

sääntöjä trustien kotipaikan määrittämiseksi ei ole asiaa käsitte­ levän tuomioistuimen oikeusjärjestelmässä, asiassa voidaan so­ veltaa lakia, jonka alainen trusti on (Schlosser-muistio, kohdat 109–120).

3. Vastaajan kotipaikka ei ole sopimuksen sitomassa valti­ ossa (4 artikla)

37.

jos

vastaajan kotipaikka ei ole sopimuksen sitomassa

2. Kansallisten toimivaltasääntöjen soveltumattomuus (3 artikla)

34. Vuoden 1988 yleissopimuksen tapaan vastaajan koti­ paikkaan perustuvasta yleisestä toimivaltasäännöstä voidaan poi­ keta ainoastaan yleissopimuksessa, erityisesti II osaston 2–7 jak­ sossa, esitettyjen toimivaltasääntöjen mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilöä, jonka kotipaikka on sopimuksen sitomassa valtiossa, olipa tämä luonnollinen tai oikeushenkilö, vastaan voidaan nostaa kanne toisen sopimuksen sitoman valtion tuo­ mioistuimessa ainoastaan kyseisten sääntöjen nojalla. On huo­ mattava, että vaikka 3 artiklan 1 kohdassa viitataan yleisesti toisen sopimuksen sitoman valtion ”tuomioistuimiin”, tämä viit­ taus saattaa vaikuttaa kyseisen valtion tuomioistuinten sisäiseen toimivaltaan: monissa tapauksissa II osastossa esitetyt toimival­ tasäännöt vaikuttavat paitsi tietyn valtion toimivaltaan, myös sen tuomioistuinten alueellisen toimivallan jakautumiseen, ja ne voivat antaa toimivallan jollekin tietylle tuomioistuimelle.

35. Koska kyseessä on poikkeus yleisestä säännöstä, yleis­ sopimuksen viittausta toimivaltasääntöihin on pidettävä ehdot­ tomana viittauksena, joka sulkee pois kaikki muut kansalliset toimivaltasäännöt, olivatpa nämä ns. eksorbitantteja vai eivät (esimerkiksi kansallinen toimivaltasääntö, joka viittaa vastaajan asuinpaikkaan, mikäli se on eri kuin kotipaikka). Yleissopimuk­ sen järjestelmä perustuu toimivaltasääntöjen yhdenmukaistami­ seen eikä pelkästään eksorbitantin toimivallan poissulkemiseen, vaikkakin kansalliset säännöt, joita ei voida soveltaa, ovat usein tämän luonteisia.

36. Tässä yhteydessä 3 artiklan 2 kohta yhdessä liitteen I kanssa, johon siinä viitataan ja jossa luetellaan ne kansalliset säännöt, joihin ei voida vedota (jäljempänä 77 artiklasta käy­ dyssä keskustelussa käsitellään syitä, joiden vuoksi kansalliset säännöt on siirretty 3 artiklasta liitteeseen), on vain toimijoille tarkoitettu kuvaus ja ohje tärkeimmistä kansallisista säännöistä, joiden soveltaminen ei ole sallittua. 1 kohdan mukaan kannetta ei voida nostaa muissa kuin II osaston 2–7 jaksossa tarkoite­ tuissa tuomioistuimissa, mistä seuraa, että muut toimivaltaperus­ teet eivät voi tulla kyseeseen riippumatta siitä, onko sääntö, jossa tästä määrätään, lueteltu liitteessä I. Näin ollen se, että 2 kohdan kaikissa kielitoisinnoissa ei toisteta englanninkielistä il­

valtiossa, yleissopimuksen järjestelmän mukaisesti toimivalta määräytyy kansallisen lainsäädännön mukaisesti, mikä vahvis­ tetaan uuden yleissopimuksen 4 artiklassa. Yleissopimus ei anna omia toimivaltasääntöjä vaan sääntelee asian ainoastaan epäsuorasti siirtämällä asian sen valtion oikeusjärjestelmään, jonka tuomioistuimessa asia on vireillä. Tällöin vastaajan koti­ paikka on myös peruste, joka rajoittaa toimivaltaa suoraan ja itsenäisesti sääntelevien yleissopimuksen sääntöjen soveltamis­ alaa, mutta ei se ei ole yleisperuste, joka rajoittaa toimivallan sääntelyä yleissopimuksella.

Tämän tulkinnan oikeellisuus, joka oli jo vahvistettu vuoden 1988 yleissopimusta koskevassa alan kirjallisuudessa, vahvistet­ tiin yhteisöjen tuomioistuimen lausunnossa 1/03, jossa tuomi­ oistuin totesi asetuksen N:o 44/2001 osalta, että ”kyseisen ase­ tuksen sisältämiä, kokonaisvaltaisen järjestelmän muodostavia sääntöjä sovelletaan eri jäsenvaltioiden välisiin suhteisiin, …, mutta lisäksi niitä sovelletaan myös jäsenvaltion ja kolmannen valtion välisiin suhteisiin” ja erityisesti, että ”asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa, … on tulkittava siten, että se on osa tällä asetuksella käyttöön otettua järjestelmää, koska sillä säännellään tarkastel­ tavaa tilannetta viittaamalla sen jäsenvaltion lainsäädäntöön, jossa asia on saatettu tuomioistuimen käsiteltäväksi” (2).

38. Tätä viittausta asiaa käsittelevän tuomioistuimen kansal­ liseen lainsäädäntöön rajoittavat myös yleissopimuksessa suo­ raan vahvistetut säännöt, joita sovelletaan riippumatta vastaajan kotipaikasta. Kyseessä ovat 22 artiklan säännöt yksinomaisesta toimivallasta ja 23 artiklan säännöt tuomioistuimen toimivaltaa koskevasta sopimuksesta, jotka mainitaan nykyisin myös 4 artiklassa, vaikka ne jo aiemminkin rajasivat viittauksen kos­ kemaan kansallista lainsäädäntöä. Näitä kahta määräystä lukuun ottamatta viittaus kansalliseen lakiin tarkoittaa sitä, että jos vas­ taajan kotipaikka on muussa kuin sopimuksen sitomassa valti­ ossa, liitteessä I lueteltuja toimivaltasääntöjä voidaan soveltaa, vaikka toimivalta olisi niiden myötä eksorbitantti. Lopuksi on syytä huomauttaa, että 4 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan se, että ulkomaalaisilla kantajilla on samat oikeudet kuin asiaa kä­ sittelevän tuomioistuimen valtion kansalaisilla vedota kyseisessä valtiossa voimassa oleviin toimivaltasäännöksiin, kunhan heidän kotipaikkansa on kyseisessä maassa (ks. jenard-muistio, s. 21–22).

(1) Katso etenkin yleissopimuksen italiankielistä toisintoa; sama koskee Bryssel I -asetuksen italiankielistä toisintoa.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, lausunto 1/03, 144 ja 148 kohta.

2. Erityinen toimivalta

1. Yleistä

39. Vastaajan kotipaikkaa sopimuksen sitomassa valtiossa koskevan yleissäännön rinnalla ja vaihtoehtona yleissopimuk­ sessa pidetään ennallaan voimassa oleva rakenne, jossa mää­ rätään erityisestä toimivallasta, jonka myötä kantaja voi valin­ tansa mukaan nostaa kanteen toisessa sopimuksen sitomassa valtiossa. Tätä toimivaltaa säännellään yleissopimuksen 5–7 artiklalla (jotka vastaavat vuoden 1988 yleissopimuksen 5, 6 ja 6 a artiklaa). Yleissääntö perustuu vastaajan ja tuomiois­ tuimen väliseen yhdistävään tekijään, kun taas erityisissä sään­ nöissä katsotaan itse riita-asian ja sen tuomioistuimen välistä yhteyttä, jota voidaan pyytää käsittelemään asia. Tässä toimival­ lassa otetaan huomioon periaate, jonka mukaan oikeudenkäynti tulee toteuttaa tehokkaasti, ja se on perusteltavissa vain, jos riita- asian ja tuomioistuimen, jossa asia on määrä saattaa vireille, välillä on oikeudenkäynnin kannalta riittävä yhteys, kun otetaan huomioon näytön hankkiminen tai oikeudenkäynnin toteutta­ minen (1), tai jotta taataan niiden osapuolten etujen parempi suojelu, joita vastaan kanne on nostettu. Kun otetaan huomioon yleissopimukseen perustuvan toimivaltajärjestelmän kokonais­ valtaisuus, näitä sääntöjä sovelletaan riippumatta siitä, vas­ taavatko ne vai eivät sopimuksen sitomien valtioiden kansallis­ essa lainsäädännössä säädettyä toimivaltaa (2).

40. Vuoden 1988 yleissopimuksella annettu erityinen toimi­ valta säilyy osittain ennallaan, vaikka sanamuotoon on joskus tehty vähäisiä vain muotoilua koskevia muutoksia. jäljempänä tarkastellaan näin ollen muita kuin vain sanamuotoon liittyviä muutoksia, muutoksia, joissa sanamuotoon liittyvä muutos hei­ jastelee asiasisältöön liittyvää kysymystä, ja muutoksia, joissa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön kehittyminen edel­ lyttää lisähuomautuksia.

Tuomioistuimen toimivaltasäännöissä valtiossa, jossa trustilla on kotipaikka, jos trustin perustajaa, trust-toimitsijaa (trustee) tai trustin edunsaajaa vastaan nostetaan kanne (5 artiklan 6 kohta, ks. Schlosser-muistio, 109–120 kohta), tai tuomioistuimen toi­ mivaltasäännöissä laivalastin tai rahdin pelastamisesta aiheutu­ van pelastuspalkkion maksamista koskevassa asiassa, jos väite­ tään, että vastaajalla on jokin oikeus lastiin tai rahtiin ja oli sellainen oikeus silloin, kun pelastustoimenpide tapahtui (5 artiklan 7 kohta, ks. Schlosser-muistio, 121–123 kohta), ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia eikä niitä näin ollen ole tässä yhteydessä tarpeen kommentoida sen enempää aiempia yleissopimuksia koskevissa selitysmuistioissa todetun lisäksi.

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 21/76, Bier, Kok. 1976, s. 1735.

(2) jenard-muistio, s. 22.

41. Samaa voidaan sanoa erityisistä säännöistä, joilla toimi­ valta annetaan tuomioistuimelle, jossa pääkanne on vireillä, jos kysymyksessä on vastakanne, joka perustuu samaan sopimuk­ seen tai samoihin seikkoihin kuin pääkanne (6 artiklan 3 kohta, ks. jenard-muistio, s. 28), tai tuomioistuimelle siinä sopimuksen sitomassa valtiossa, jossa kiinteistö sijaitsee, jos asia koskee so­ pimusta ja kanne voidaan yhdistää samaa vastaajaa vastaan nos­ tettuun kanteeseen, joka koskee esineoikeutta kiinteään omai­ suuteen (6 artiklan 4 kohta, ks. xxxxxx-Xxxxxx-muistio, s. 46–47, ja xxxxxxx Xxxx-Xxxxxxxx Real-jenard -muistio, 24 kohta).

2. Sopimukset (5 artiklan 1 kohta)

42. 5–7 artiklassa tarkoitetuista erityistä toimivaltaa kos­ kevista määräyksistä, joiden ansiosta kantaja voi nostaa kanteen muussa sopimuksen sitomassa valtiossa kuin siinä, jossa vastaa­ jalla on kotipaikka, mitä yleissääntö edellyttäisi, on varmasti eniten aiheuttanut keskustelua sopimusasioissa sovellettava toi­ mivalta. Vuoden 1988 Luganon yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohta, kuten myös Brysselin yleissopimuksen vastaava määräys, antaa mahdollisuuden nostaa kanteen sellaista henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on sopimuksen sitomassa valtiossa, toisessa sopimuksen sitomassa valtiossa ”sopimusta koskevassa asiassa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä kanteen perusteena oleva velvoite on täytetty tai täytettävä”. Tämä kohta on aihe­ uttanut monia tulkintaongelmia ”sopimusta koskevien asioiden” määritelmän, täytettävän velvoitteen määrittelyn ja sen paikka­ kunnan määrittelyn osalta, jossa velvoite on täytetty tai täytet­ tävä. Näiden ongelmien myötä on syntynyt mittava yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö, jossa on päädytty itsenäisiin ratkaisuihin tai jossa asia on tarvittaessa siirretty takaisin kan­ salliseen lainsäädäntöön ratkaisematta kaikkia yleissopimuksen aiheuttamia ongelmia.

43. Sopimusvaltioiden lainsäädännöt poikkeavat toisistaan ”sopimusta koskevien asioiden” määritelmän osalta, ja yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että käsite on itsenäinen. Tuomiois­ tuin ei ole antanut mitään yleistä tai abstraktia määritelmää, vaan se on yksittäistapauksissa antanut vihjeitä siitä, milloin on kyseessä sopimusvelvoite ja milloin ei (3). Sopimuksen ole­ massaolo tai pätevyys on sopimukseen liittyvä asia (4). jos kanne liittyy sekä sopimusvelvoitteen rikkomiseen että sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen, lisätoimivaltaa ei ole: ensimmäisen kanteen osalta toimivalta määräytyy 5 artiklan 1 kohdan mu­ kaisesti, ja toisen osalta 5 artiklan 3 kohdan mukaisesti sopi­ mukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevassa asiassa, vaikka kantaja saattaisi tämän vuoksi joutua nostamaan erilliset kanteet eri tuomioistuimissa (5), mitä mahdollisuutta voidaan aina välttää soveltamalla vastaajan kotipaikkaa koskevaa yleis­ sääntöä.

(3) asia 34/82, Xxxxxx Xxxxxx, Kok. 1983, s. 987; asia C-26/91, Xxxxx Xxxxxx, Kok. 1992, s. I-3697.

(4) ainakin silloin, kun haaste esitetään sopimusrikettä koskevan kan­ teen vastustamiseksi (asia 38/81, Xxxxx, Kok. 1982, s. 825).

(5) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 189/87, Xxxxxxxx, Kok. 1988, s. 5565.

44. Kanteen perusteena olevan velvoitteen määrittämisen osalta 5 artiklan 1 kohdassa toimivalta annetaan nimenomai­ sesti useille tuomioistuimille yhden ja saman sopimuksen osalta, ja aidolle yhteydelle tuomioistuimen ja tietyn riita-asian välillä annetaan etusija yhteen sopimuksen käsittelymenetelmään näh­ den. Näiden kahden vaatimuksen – aito yhteys riita-asian kanssa ja sopimuksen yhtenäisyys – välisen kohtuullisen tasapainon hakemisen myötä yhteisöjen tuomioistuin on todennut, että ilmaus ”kanteen perusteena oleva velvoite” viittaa sopimusvel­ voitteeseen, johon kanne perustuu, eli velvoitteeseen, jonka täyt­ tämättä jättämiseen kantajan kanne perustuu, eikä velvoittee­ seen, jonka täyttämistä kantaja nimenomaisesti hakee (1).

Vastaavasti yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että kun hake­ muksessa tarkoitetaan useita samasta sopimuksesta johtuvia vel­ voitteita, tuomioistuin, jossa kanne on nostettu, voi määrittää päävelvoitteen perusteella, onko sillä toimivalta (2). Kysymyksen siitä, ovatko velvoitteet sivuvelvoitteita tai vastaavia, määrittää asiaa käsittelevä tuomioistuin tavanomaisesti sopimukseen so­ vellettavan lain perusteella (3). Näistä tuomioista huolimatta edelleen säännönmukaisesti tapahtuu niin, että useampi kuin yksi tuomioistuin on toimivaltainen tutkimaan yhden sopimuk­ sen erityisesti silloin, kun kanteet perustuvat samasta sopimuk­ sesta johtuviin samanarvoisiin velvoitteisiin (4). On todettu, että tilanne ei aina ole tyydyttävä etenkään siksi, että maksuvelvoite voidaan erottaa muusta sopimuksesta ja asia saattaa sen paikan tuomioistuimen käsiteltäväksi, jossa velvoite on määrä täyttää, joka on usein kantajan oikeuspaikka.

45. Vaikka muutkin ratkaisut, kuten itsenäinen ratkaisu tai viittaus tuomioistuinvaltion lakiin (lex fori), olisivat voineet olla mahdollisia, on yhteisöjen tuomioistuin kyseessä olevan velvoit­ teen täyttämispaikan määrittämisen osalta valinnut viittauksen riidanalaiseen velvoitteeseen sovellettavaan lakiin (lex causae), joka määräytyy sen tuomioistuimen lainvalintasääntöjen mukai­ sesti, jonka käsiteltäväksi asia on saatettu (5), myös tapauksissa, joissa osapuolet itse päättävät oikeuspaikasta lausekkeessa, joka on pätevä sopimukseen sovellettavan lain mukaisesti (6). Tätä

(1) asia 14/76, Xx Xxxxx, Kok. 1976, s. 1497,13 kohta: Sopimuksen rikkomista koskevan vahingonkorvausvaatimuksen osalta tuomiois­ tuin katsoi, että huomioon otettavalla velvoitteella ei tarkoiteta va­ hingonkorvauksen maksamista vaan velvoitetta, jonka rikkomiseen kantajan vahingonkorvauskanne perustuu.

(2) asia 266/85 Xxxxxxxx, Kok. 1987, s. 239.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-440/97, Groupe Concorde, Kok. 1999, s. I-6307, kohta 26.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-420/97, Leathertex, Kok. 1999, s. I- 1647.

(5) asia 12/76, Tessili, Kok. 1976, s. 1473. asia C-288/92, Custom Made Commercial, Kok. 1994, s. I-2913, kohta 26 (jossa tarkennetaan, että sovellettava laki voi sisältää kansainvälisen yleissopimuksen, jossa

tulkintaa, joka ei alun perin tarjonnut mitään yhtenäistä ratkai­ sua sopimusvaltioiden lainvalintasääntöjen puutteelliselle yhden­ mukaisuudelle ja joka antoi mahdollisuuden valita edullisin oi­ keuspaikka (forum shopping), tuki myöhemmin sopimusvelvoit­ teisiin sovellettavasta laista 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehty Rooman yleissopimus: vaikka Rooman yleissopimuksessa käyte­ tään joustavaa ja objektiivista yhdistävää tekijää, sopimukseen sovellettava laki ja siten paikka, jossa siitä aiheutuvat velvoitteet on täytettävä, on lähtökohtaisesti osapuolten ennakoitavissa. Mutta viittaus sovellettavaan lakiin, jonka avulla määritetään velvoitteen täyttämispaikka, ei muuta sitä, että taloudellisia vel­ voitteita koskevissa kansallisissa laeissa on edelleen huomattavia eroja, eikä se ratkaise sitä ongelmaa, että kun tuomioistuimen käsiteltäväksi saatettu velvoite on maksuvelvoite, täyttämis­ paikka on usein sama kuin kantajan oikeuspaikka, mikä antaa mahdollisuuden edullisimman oikeuspaikan valintaan.

46. Huolimatta oikeuskäytännön tarjoamasta tulkinnasta, joka on lievittänyt joitakin ongelmia, edellä kuvatut säännöt eivät monien mielestä ole tyydyttäviä, ja komissio sekä sopimus­ valtiot ovat esittäneet useita ehdotuksia niiden muuttamiseksi. Ehdotukset ovat vaihtelevia mutta kaikissa niissä pyritään vähen­ tämään velvoitteen täyttämispaikkaan viittaamisen merkitystä ja takaamaan sopimusta koskevan toimivallan yhtenäisyys ainakin jossain määrin, jolloin velvoitteen asiassa toimivaltaperusteena toimiva velvoitteen täyttämispaikka on helpompi varmistaa ja ennakoida. jäljempänä esitetään ehdotukset ja niistä työryh­ mässä käyty keskustelu siinä laajuudessa kuin siitä voi olla hyö­ tyä tämän tekstin lähtökohtien ymmärtämisen kannalta.

47. Kaikkein radikaalein ehdotus, joka saa myös alan kirjal­ lisuudessa arvovaltaista tukea (7), oli se, että velvoitteen täyttä­ mispaikka olisi poistettava niin että sopimusasioissa oikeus­ paikka olisi tavanomainen vastaajan oikeuspaikka tai vaihtoeh­ toisesti osapuolten valitsema oikeuspaikka. Ad hoc -työryhmä hylkäsi tämän ratkaisun sillä perusteella, että vastaajan oikeus­ paikka ei ehkä ole asianmukaisin, jos on tehtävä tarkastuksia paikassa, jossa tavaroita oli määrä toimittaa tai palveluja suorit­ taa, ja että osapuolet eivät ehkä kykene valitsemaan oikeuspaik­ kaa riita-asioitaan varten. Työryhmä tarkasteli tämän vuoksi muita ehdotuksia, joissa sopimuksen oikeuspaikka olisi säilynyt ennallaan samalla kuitenkin välttäen tai ainakin rajoittaen ny­ kyisen tekstin ongelmia.

48. Yksi tällaisista ehdotuksista oli viitata sopimuksen luon­ teenomaisen velvoitteen täyttämispaikkaan tarkoituksena välttää sopimusta koskevan toimivallan pirstominen ja estää maksuvel­ voitteeseen perustuva toimivalta, paitsi tietenkin silloin kun

vahvistetaan yhtenäinen laki). asia C-440/97 Groupe Concorde, Kok.  

1999, s. I-6307.

(6) asia 56/79, Zelger v. Salinitri, Kok. 1980, s. 89.

(7) Droz, ”Delendum est forum contractus?”, Kok. Dalloz, 1977, vuosik. s. 351.

rahallinen velka oli sopimuksen luonteenomainen velvoite. Eh­ dotusta ei hyväksytty useista syistä: kansainväliset sopimukset ovat usein monimutkaisia, eikä luonteenomaista velvoitetta ole aina helppo määritellä; luonteenomaisen velvoitteen määrittämi­ nen edellyttää sopimuksen kokonaisvaltaista arviointia, mikä on ennenaikaista vaiheessa, jossa toimivalta määritetään; luonteen­ omaisen velvoitteen täyttämispaikan määrittäminen riippuu so­ vellettavasta laista, joten sillä ei vältytä tarpeelta viitata lainva­ lintasääntöihin; eikä luonteenomainen velvoite myöskään välttä­ mättä ole riittävä yhdistävä tekijä riita-asian ja tietyn tuomiois­ tuimen välillä, jos riita-asia koskee muuta sopimusvelvoitetta. Voidaan huomauttaa, että sovellettavan lain määrittäminen pyr­ kimällä määrittelemään kokonaisvaltainen sopimussuhde yhden­ mukaisella tavalla, vaikka yhteys voi joiltakin osin olla selkeästi vähemmän läheinen ja toimivalta voi pirstoutua, ja yhdistävän tekijän määrittely riita-asian ja asiasta parhaiten päättämään so­ veltuvan tuomioistuimen välillä, ovat kaksi aivan eri asiaa.

49. Päätettyään hylätä mahdollisuuden viitata sopimuksen luonteenomaiseen velvoitteeseen työryhmä harkitsi mahdolli­ suutta rajata 5 artiklan 1 kohdan soveltamisala vain tiettyihin sopimuksiin eli komission ehdotuksen mukaisesti myyntisopi­ muksiin, joissa velvoitteen täyttämispaikka oli paikka, johon tavarat oli toimitettu tai olisi pitänyt toimittaa, lukuun ottamatta tapauksia, joissa tavarat oli toimitettu tai ne olivat toimitetta­ vissa useampaan kuin yhteen paikkaan. Näin maksuvelvoitteella ei olisi ollut mitään merkitystä (1). Tällaista rajattua ratkaisua vastaan huomautettiin, että sopimuksen oikeuspaikka oli toivot­ tava paitsi myyntisopimuksissa, myös yhtä vahvoin perustein palvelusopimuksissa. Toisaalta tämäntyyppisissä sopimuksissa maksuvelvoite ei useimmiten ollut merkittävä näkökohta, johon toimivalta voisi perustua, lukuun ottamatta tietenkään rahoitus­ palvelusopimuksia.

Perusteellisen harkinnan jälkeen työryhmä päätti olla tekemättä merkittäviä muutoksia nykyiseen tekstiin vaan mukauttaa sitä siten, että myynti- tai palvelusopimusten osalta ilmoitetaan vel­ voite, jonka täyttämispaikka voisi tarjota vaihtoehtoisen toimi­ valtaperusteen vastaajan oikeuspaikalle, ja jätetään pois kaikki viittaukset tällaisten sopimusten mukaiseen maksupaikkaan, sa­ malla kun voimassa oleva määräys pidetään ennallaan kaikkien muiden sopimusten osalta ja tapauksissa, joissa edellä mainittuja erityissääntöjä ei voida soveltaa (2).

(1) KOM(97) 609 lopullinen, 5 artikla.

(2) Vastaavasti esimerkiksi European Group for Private International Law

-ryhmän ehdotusten 9 kohdassa kannatetaan sellaisten puolueetto­ mien perusteiden vahvistamista, joissa ilmoitetaan tavaroiden todel­ linen toimituspaikka tai palvelujen todellinen suorituspaikka. Kysei­ sissä ehdotuksissa tosin ehdotettiin, että ellei puolueettomia perus­ teita voida jossakin tietyssä tapauksessa soveltaa, sovellettaisiin

50. Uuden yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohdan a alakoh­ taan on otettu vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys, jonka mukaan toimivalta on kyseisen velvoitteen täyttämispai­ kan tuomioistuimella. Säännön soveltamisalaa ei ole jätetty täy­ sin sen tulkittavaksi, jonka sitä on sovellettava, kuten ennen oli: a alakohdan soveltamista varten b alakohdassa tarkennetaan, että tavarakauppaa tai palveluja koskevan sopimuksen osalta kyseessä olevan velvoitteen täytäntöönpanopaikka on se paikka­ kunta – sopimuksen sitomassa valtiossa – missä tavarat sopi­ muksen mukaan toimitettiin tai olisi pitänyt toimittaa tai missä palvelut suoritettiin tai olisi pitänyt suorittaa. Näin ollen b ala­ kohdassa määritetään itsenäisesti velvoite, jonka suorituspaikan perusteella ratkaistaan, mikä tuomioistuin on toimivaltainen täl­ laisten sopimusten osalta, riippumatta velvoitteesta, jonka suo­ rittaminen on riita-asian kohteena. Nimenomaista sanaa käyttä­ mättä siinä omaksutaan tunnusomaisen velvoitteen periaate, ja niin ollen siihen ei sisälly viittausta velvoitteeseen suorittaa maksu, edes silloin kun hakemuksessa vedotaan kyseiseen vel­ voitteeseen.

Ad hoc -työryhmä ei sisällyttänyt tekstiin komission alkuperäistä ehdotusta siitä, että b alakohdassa olisi nimenomaisesti jätettävä soveltamisalan ulkopuolelle tapaukset, joissa tavarat toimitettiin tai voitiin toimittaa sopimuksen nojalla useammalle kuin yhdelle paikkakunnalle. Tällaisessa tapauksessa, jos hakemuksen perus­ tana ovat yhtä aikaa kaikki toimittamisvelvoitteet, voidaan asi­ anmukaisissa tapauksissa ehdottaa erilaisia ratkaisuja, kuitenkaan rajoittamatta mahdollisia tulevia tulkintoja, joita yhteisöjen tuo­ mioistuin esittää tästä määräyksestä, esimerkiksi viittausta pää­ asialliseen toimituspaikkakuntaan, kantajan valintaan sen suh­ teen, millä toimituspaikkakunnalla hän nostaa kanteensa koko­ naisuudessaan tai rajattuna kyseisessä paikassa toimitettuun osuuteen, tai jopa viittausta rahallisen velvoitteen suorittamis­ paikkaan, jos tämä velvoite on hakemuksen perustana. Yhteisö­ jen tuomioistuin on jo antanut ratkaisun Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan b alakohtaan otetusta rinnakkaisesta sään­ nöksestä, ja sen ratkaisun mukaan ”tilanteessa, jossa yhdessä jäsenvaltiossa on useita toimituspaikkoja”, ”toimivaltainen tutki­ maan kaikki tavarakauppasopimukseen perustuvat kanteet on se tuomioistuin, jonka tuomiopiiriin kuuluvalla paikkakunnalla täytetään pääasiallinen toimitus, mikä puolestaan on määritet­ tävä taloudellisten perusteiden nojalla. Mikäli ei ole määrääviä tekijöitä sen paikkakunnan toteamiseksi, jolla pääasiallinen toi­ mitus täytetään, kantaja voi nostaa vastaajaa vastaan kanteen valitsemansa toimituspaikan tuomioistuimessa”. (3) Yhteisöjen tuomioistuin on tarkoituksellisesti jättänyt avoimeksi sellaisessa tilanteessa esiin tulevat kysymykset ja niiden kenties asianmu­ kaisemmat ratkaisut, jossa useita toimituspaikkoja on eri jäsen­ valtioissa (4). On sanomattakin selvää, että samanlaisia ongelmia tulee esiin myös silloin kun palvelujen tarjoamispaikkoja on useita eri valtioissa.

51. Velvoitteen täytäntöönpanopaikan määrittelemisen osalta b alakohdassa otetaan käyttöön tosiseikkoja koskeva testi, jonka tarkoituksena on välttää kansainvälisen yksityisoikeuden sovel­ taminen, ja määrätään, että jolleivät sopimuspuolet ole toisin

yleistä sääntöä, jonka mukaan toimivalta olisi vastaajan kotipaikan  

tuomioistuimella, eikä nykyisen tekstin 5 artiklan 1 kohdan a ala­ kohdan mukaisesti kyseessä olevan velvoitteen täyttämispaikan tuo­ mioistuimella.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-386/05, Color Drack, Kok. 2007, s. I- 3699.

(4) Ks. tuomion 16 kohta.

sopineet, tavaran toimituspaikkakunta ja tai palvelujen suoritta­ mispaikkakunta on määritettävä ”sopimuksen mukaan”. On ko­ rostettava, että tätä määräystä sovelletaan, ”jollei toisin ole so­ vittu” sopimuspuolten kesken; näin ollen osapuolten tahdon­ autonomia säilytetään nimenomaisesti myös velvoitteen täytän­ töönpanopaikan määrittelemisen osalta. Se kysymys jää avoi­ meksi, voidaanko tällä määräyksellä estää täysin se, että riita- asian käsittelevän tuomioistuimen lainvalintasäännöt tulevat käyttöön, jos osapuolet eivät ole osoittaneet riittävän tarkasti tavaran toimituspaikkaa tai palvelun suorittamispaikkaa, ja

54. Yhteisöjen tuomioistuin on tarkastellut tätä määräystä useissa yhteyksissä ja selventänyt useita seikkoja. Yhteisöjen tuo­ mioistuin on katsonut, että elatusvelvoitteen käsitettä on tulkit­ tava laajasti, jolloin se sisältää minkä tahansa velvoitteen, jonka tarkoituksena on mahdollistaa jonkin henkilön toimeentulo riip­ pumatta siitä, ovatko maksut uhkasakkoja vai ei, ja riippumatta siitä, onko velvoite määrätty varojen ja tarpeen mukaan. Se voi sen vuoksi olla kertasuoritus, jos pääoman määrään on päädytty jonkin ennalta määrätyn tulotason takaamiseksi, tai omaisuuden omistusoikeuden siirto, jonka tarkoituksena on mahdollistaa

tämä voidaan ratkaista sopimukseen sovellettavan lain avulla,

henkilön toimeentulo.

jos

suoritus on tarkoitettu mahdollis­

tai jos riita-asian kohteena on itse asiassa paikkakunta, missä tavarat toimitettiin tai olisi pitänyt toimittaa, tai paikkakunta, missä palvelut suoritettiin tai olisi pitänyt suorittaa.

Näin ollen b alakohta toimii myyntisopimuksiin ja palvelujen tarjoamista koskeviin sopimuksiin rajoitettuna erityissääntönä a alakohdassa määrätyn kyseessä olevan velvoitteen täytäntöönpa­ nopaikkaa koskevan yleisen periaatteen soveltamiseksi. Sitä ei sovelleta sopimuksiin, jotka eivät kuulu kumpaankaan kyseisistä ryhmistä, eikä sitä sovelleta edes kyseisiin ryhmiin, kun kanteen perusteena olevan sopimuksen täytäntöönpanopaikka on valti­ ossa, joka ei ole sopimuksen sitoma. aina kun b alakohta kat­ sotaan soveltumattomaksi, sovelletaan a alakohtaa; tämä tode­ taan itse asiassa c alakohdassa, jossa selvennetään ja vahvistetaan johtopäätös, joka voidaan tehdä a ja b alakohdasta jopa ilman sitä. Esimerkiksi kun kyseessä on myyntisopimus, jonka mukaan tavaroiden toimittamista koskeva velvoite on täytettävä sopi­ muksen sitomassa valtiossa, ei maksun suorittamista koskevan velvoitteen täyttämispaikasta voida tehdä toimivallan ratkaisemi­ sen perustetta; mutta jos toimittamisvelvoite on täytettävä val­ tiossa, joka ei ole sopimuksen sitoma, kantaja voisi vedota paik­ kaan, jossa maksu oli suoritettava, olettaen aina, että paikka sijaitsee sopimuksen sitomassa valtiossa, sillä silloin sovellettai­ siin a alakohtaa ja sen mukaan perustana olevan erityisvelvoit­ teen ottaminen huomioon on mahdollista.

52. Vuoden 1988 yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohdassa määrätystä työsopimuksia koskevasta toimivallasta esitettiin useita muutosehdotuksia; ad hoc -työryhmä päätti käsitellä tätä asiaa erikseen II osaston yhteydessä (ks. jäljempänä 5 jaksoon liittyen).

3. Elatusvelvoitteet (5 artiklan 2 kohta)

53. Määräyksen ensimmäinen osa, eli a ja b alakohta, pysyy muuttumattomana vuoden 1988 yleissopimuksessa olevaan määräykseen nähden, joka puolestaan oli täsmälleen samanlai­ nen kuin vuoden 1978 liittymissopimuksen jälkeisessä Brysselin yleissopimuksessa ollut määräys. Kommentit, ks. tämän vuoksi aiemmat raportit (jenardin raportti s. 24–25; Schlosserin ra­

xxxxxx puolison toimeentulo tai xxx xxxxxxxxx puolison tar­ peet ja varat on otettu huomioon määritettäessä suorituksen suuruutta, maksu liittyy elatusvelvoitteeseen eikä aviovarallisuus­ oikeuteen, mikä ei kuuluisi yleissopimuksen soveltamisalaan (1). jos nämä elatusvelvoitteen tunnuspiirteet täyttyvät, velvoite kuu­ luu 5 artiklan 2 kohdan piiriin ja kuuluu yleissopimuksen so­ veltamisalaan, vaikka se liittyy oikeudenkäyntiin, esimerkiksi avi­ oero-oikeudenkäyntiin, joka itsessään ei kuulu sen soveltamis­ alaan (2).

55. Käsite ”elatusapuvelkoja” on itsenäinen käsite, joka on määriteltävä yleissopimuksen sääntöjen tarkoituksen perusteella viittaamatta sen tuomioistuimen kansalliseen lainsäädäntöön, jossa asia on vireillä. 5 artiklan 2 kohdan nojalla ei ole mah­ dollista erottaa toisistaan henkilöä, jonka oikeus elatusmaksuihin on tunnustettu, ja henkilöä, jonka oikeudesta ei ole vielä pää­ tetty, ja käsite kattaa näin ollen paitsi henkilön, jonka oike­ udesta elatusapuun on jo määrätty aiemmassa tuomiossa, myös henkilön, joka hakee elatusapua ensimmäistä kertaa, riip­ pumatta siitä, rajoitetaanko kansallisessa lainsäädännössä käsite elatusapuvelkoja ensimmäisenä mainittuun ryhmään kuuluviin henkilöihin (3). Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön pe­ rusteella ad hoc -työryhmä katsoi, ettei ole tarpeellista muuttaa 5 artiklan 2 kohtaa korvaamalla ilmaus ”elatusapuvelkoja” ilma­ uksella ”elatusavun hakija”, kuten komissio oli ehdottanut (4).

Käsitteeseen ”elatusapuvelkoja” ei sisälly julkinen elin, joka nos­ taa kanteen elatusapuvelkojalle maksamiensa määrien perimi­ seksi takaisin ja jolle elatusapuvelkojan oikeudet elatusapuvelal­ lista vastaan siirtyvät, sillä kyseisessä tapauksessa ei ole tarpeen evätä elatusapuvelalliselta yleissopimuksen 2 artiklassa olevan yleisen säännön mukaista suojaa (5).

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-220/95 Van den Boogaard v. Xxxxxx, Xxx. 1997, s. I-1147,22 kohta; aiempi, asia 120/79, de Cavel, Kok. 1979, s. 731, 11 kohta.

(2) Ks. erityisesti yhteisöjen tuomioistuin, asia 120/79, de Cavel, Kok. 731, 7 kohta.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-295/95, Xxxxxxx v. Xxxx, Kok. 1997, s. I-1683.

(4) KOM(97) 609 lopullinen, 5 artiklan 2 kohta.

(5) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-433/01 Blijdenstein, Kok. 2004, s. I-

portti, 90–108 kohta).

981, 31–34 kohta.

56. c alakohdassa on uusi määräys, joka koskee elatusapuun liittyviä asioita, jotka liittyvät vanhempainvastuuta koskeviin menettelyihin: sen mukaisesti se tuomioistuin on toimivaltainen, joka oman lakinsa mukaan on toimivaltainen vanhempainvas­ tuuta koskevassa asiassa, jollei toimivalta perustu ainoastaan toisen asianosaisen kansalaisuuteen. On kuitenkin syytä huo­ mata, että tällä ei mitenkään muuteta 5 artiklan 2 kohdan mää­ räystä, sellaisena kuin se on vuoden 1988 yleissopimuksessa ja Bryssel I -asetuksessa (1). c alakohdan tavoitteena on ainoastaan varmistaa Euroopan yhteisön lainsäädännön ja Luganon yleis­ sopimuksen vastaavuus. Bryssel II a -asetuksen (neuvoston ase­ tus (EY) N:o 2201/2003, annettu 27 päivänä marraskuuta 2003) (2) johdanto-osan 11 kappaleessa erityisesti selvennetään toimivaltasäännön merkitystä elatusapusaatavien osalta silloin, kun elatusapusaatavat ovat liitännäisiä vanhempainvastuuta kos­ kevaan oikeudenkäyntiin, ja siinä todetaan, että toimivallan täl­ laisiin saataviin nähden tulisi määräytyä Bryssel I -asetuksen

5 artiklan 2 kohdan perusteella. jotta Luganon yleissopimuk­ sessa vältettäisiin epäselvyydet, katsottiin tarkoituksenmukaiseksi lisätä asiaa selventävä määräys.

4. Sopimukseen perustumaton vahingonkorvaus (5 artiklan 3 kohta)

57. Vuoden 1988 yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdassa (ja aiemmin Brysselin yleissopimuksessa) oleva määräys, jonka mu­ kaan toimivaltainen ”sopimukseen perustumatonta vahingon­ korvausta” koskevassa asiassa on ”sen paikkakunnan tuomiois­ tuin, missä vahinko sattui”, on tuottanut suuren määrän yhtei­ söjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, ja tähän on osittain an­ tanut aihetta jenardin raportti, jossa rajoituttiin toteamaan, että asiantuntijakomitea, jonka raportoijana jenard oli ei katsonut, että sen tulisi eritellä, missä vahinkoon tai henkilövahinkoon johtanut tapahtuma sattui, tai onko paikkakunta se, missä va­ hinko tai henkilövahinko sattui. Komitean mielestä oli parempi säilyttää sanamuoto, joka on jo hyväksytty useissa oikeusjärjes­ telmissä (3), ja jättää avoimeksi itse sanamuodosta johtuva mer­ kitys. Yhteisöjen tuomioistuin sai kysymyksen ratkaistavakseen ja katsoi, että 5 artiklan 3 kohdan sanamuoto on ymmärrettävä siten, että se koskee sekä paikkakuntaa, jossa vahinko tapahtui, että paikkakuntaa, jossa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja että vastaajaa vastaan voitaisiin nostaa kanne, kantajan valin­ nan mukaan, kummalla tahansa näistä paikkakunnista (4).

Tässä tulkinnassa ei tehdä valintaa kansallisten lainsäädäntöjen mukaisesti hyväksyttyjen eri ratkaisujen välillä, jotka sen mää­ rittämiseksi, missä ”etäällä” tehtyjen rikosten katsotaan tapahtu­ neen, perustuvat toisinaan teon suorittamispaikkakuntaa kos­ kevaan teoriaan ja toisinaan teon lopputuloksen ilmenemispaik­ kakuntaan; se lisää näin ollen asianosaiselle edullisimman oike­ uspaikan etsimisen mahdollisuuksia. Todettakoon kuitenkin, että viittaaminen yksinomaan tekopaikkakuntaan olisi useassa ta­

(1) On syytä muistaa, että elatusvelvoitteita koskevalla asetuksella N:o

pauksessa vienyt merkityksen tältä erityiseltä toimivallalta sopi­ mukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevassa asiassa, koska tekopaikka on usein sama kuin sopimukseen perustumat­ tomasta vahingosta korvausvastuussa olevan vastaajan koti­ paikka, kun taas viittaaminen yksinomaan paikkakuntaan, jossa vahinko tapahtui, joka tapauksessa ei olisi estänyt kanteen pirs­ toutumista.

58. Xxxxxxxx ehdotti, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeus­ käytäntö olisi vahvistettava 5 artiklan 3 kohdan sanamuodossa, jossa olisi viitattava sekä ”siihen paikkakuntaan, missä vahingon aiheuttanut tapahtuma on sattunut” että ”siihen paikkaan, jossa vahinko tai osa vahingosta on tapahtunut” (5). Ad hoc -työryhmä ei hyväksynyt tätä ehdotusta: se katsoi, että on tarpeetonta, ja ehkä vaarallista, vahvistaa selkeä ja kiistaton oikeuskäytäntö sää­ döksessä, koska käytetyt sanat, jos ne sisällytetään säädösteks­ tiin, saattaisivat aiheuttaa uusia tulkintoja. Lisäksi siitä näkökul­ masta tarkasteltuna, että viitataan paikkakuntaan, missä vahinko sattui, oli ehdotuksella, jonka mukaan toimivalta on ”sen paikan tuomioistuimella, jossa vahinko tai osa vahingosta on tapahtu­ nut”, useita huonoja puolia. Sillä ei sisällytetä lainsäädäntöön yhteisöjen tuomioistuimen alkuperäisen ratkaisunsa jälkeen an­ tamissaan tuomioissa esittämiä selvennyksiä. Yhteisöjen tuomi­ oistuin teki niissä selväksi, että vahingon tapahtumapaikka on paikka, jossa tapahtuma, joka saa aikaan vahingon ja josta seu­ raa sopimukseen perustumaton vahingonkorvausvastuu, suoraan tuotti haitalliset vaikutuksensa henkilölle, joka oli tapahtuman välitön uhri (6), eikä siinä tarkoiteta paikkakuntaa, jossa vahin­ gonkärsijä väittää kärsineensä varallisuusvahinkoa alun perin toisessa sopimusvaltiossa tapahtuneen ja hänen siellä kärsimänsä vahingon seurauksena; näin ollen sitä ei pidä tulkita laajentavasti niin, että siihen sisältyisivät kaikki paikkakunnat, joissa voi il­ metä sellaisen tapahtuman aiheuttamia vahingollisia seurauksia, joka on jo aiheuttanut muualla tosiasiassa ilmenneen vahin­ gon (7). Se, että olisi kodifioitu yhteisöjen tuomioistuimen oike­ uskäytännön osa mutta ei kaikkia sen myöhempiä kehitelmiä, olisi ehkä aiheuttanut epäilyjä lainsäätäjän tarkoituksesta sään­ nön soveltamisalan suhteen.

59. Lisäksi toimivallan antaminen ”sen paikkakunnan” tuo­ mioistuimelle, ”jossa vahinko tai osa vahingosta on tapahtunut”, olisi merkinnyt, että jos vahinkoa olisi useammassa kuin yh­ dessä valtiossa, kantaja voisi nostaa koko vahingosta kanteen kussakin kyseisistä valtioista, mikä on vastoin yhteisöjen tuomi­ oistuimen oikeuskäytäntöä: eräässä asiassa, joka koski sanoma­ lehden tekemää kunnianloukkausta, yhteisöjen tuomioistuin rat­ kaisi samasta teosta aiheutuneen usean vahingon ongelman an­ tamalla kunkin sellaisen valtion tuomioistuimelle, jossa vahin­ koa oli aiheutunut, toimivallan tehdä ratkaisu kyseisessä valti­ ossa aiheutuneesta vahingosta; kaikkea aiheutunutta vahinkoa koskevan ratkaisun osalta toimivaltaisia olivat ainoastaan vastaa­ jan kotipaikan tuomioistuimet (8).

4/2009 korvataan 5 artiklan 2 kohta: ks. 19 kohta edellä.  

(2) Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003, annettu 27 päivänä marras­ kuuta 2003, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnus­ tamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta

(5) KOM (97) 609 lopullinen.

(6) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-220/88, Xxxxx, Kok. 1990, s. I-49.

(7) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-364/93, Xxxxxxxx, Kok. 1995, s. I-

koskevissa asioissa ja asetuksen (EY) N:o 1347/2000 kumoamisesta,

2719,21 kohta. asia C-168/02, Xxxxxxxxx, Kok. 2004, s. I-

EUVL L 338, 23.12.2003.

(3) jenardin raportti, s. 26.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 21/76, Bier, Kok. 1976, s. 1735.

6009,19–21 kohta.

(8) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-68/93 Xxxxxxx, Kok.1995, s. I-415, 33 kohta.

On totta, että yhteisöjen tuomioistuimen antamien ratkaisujen mukaan kantajien, joille on aiheutunut vahinkoa useassa valti­ ossa, on nostettava monta kannetta, ja ottaen huomioon erilai­ set sovellettavat lait tämä saattaa johtaa ristiriitaisiin ratkaisuihin saman syy-yhteydellisen teon osalta (1). Toisaalta toimivallan an­ taminen koko vahingon osalta kunkin sellaisen paikkakunnan tuomioistuimelle, jossa osa vahingosta tapahtui, lisäisi asianosai­ selle edullisimman oikeuspaikan etsimisen mahdollisuutta ja su­ osisi liiaksi kantajaa. Ad hoc -työryhmä tarkasteli vaihtoehtoista ehdotusta, jonka mukaan toimivalta olisi annettava sen valtion tuomioistuimelle, jossa suurin osa tai ratkaiseva osa vahingosta tapahtui. Lopulta tämäkin ratkaisu kuitenkin hylättiin ottaen huomioon sen riskin, että tämän luonteinen testi saattaisi johtaa toistuviin kiistoihin vahingon suurimman tai ratkaisevan osan määrittelemisestä, jolloin asianosaiset ja tuomioistuin joutuisivat ratkaisemaan sisältökysymyksiä siinä vaiheessa, kun toimivaltaa ratkaistaan.

60. Ad hoc -työryhmän päätettyä, ettei se muuta 5 artiklan 3 kohtaa komission ehdottamalla tavalla, se harkitsi pitkään mah­ dollisuutta selventää määräyksen soveltamisalaa siltä osin kuin on kyse sen sovellettavuudesta ei vain jo tapahtuneita vahinkoja koskeviin vaatimuksiin, kuten vuoden 1988 yleissopimuksen kirjaimellinen lukeminen voisi antaa ymmärtää, vaan myös vaa­ teisiin, jotka perustuvat vahingon uhkaan tulevaisuudessa.

Ad hoc -työryhmällä oli mielessä erityisesti ne tapaukset, joissa julkisen tai yksityisen kuluttajajärjestön nostama kanne on joh­ tanut kieltotuomioon, jolla suojellaan kuluttajien kollektiivisia etuja, koska tällaisissa kanteissa on ollut kyse menettelystä, joka todennäköisesti aiheuttaa vahinkoa ja joka ei muuten kuu­ luisi 5 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan.

Tämän luonteiset kanteet ovat yleinen käytäntö Skandinavian maissa, ja erityisesti Ruotsin lainsäädännössä, ja ne edellyttävät yhdenmukaista kohtelua toimivallan ja tuomioiden täytäntöön­ panon osalta sen varmistamiseksi, että talouden toimijat, jotka syyllistyvät kuluttajan vahingoksi petollisiin menettelyihin yhtei­ sön jäsenvaltioissa – esimerkkinä mainittakoon harhaanjohtavat markkinointikäytännöt tai vakiosopimusten kohtuuttomat ehdot

– eivät ole oikeustoimien taikka oikeussuojakeinojen ulottumat­ tomissa, kun niiden yrityksellä on toimipaikka jossain muussa valtiossa kuin siinä, missä ne varsinaisesti toimivat.

Ad hoc -työryhmä totesi, että tämä tilanne kuuluu 31 artiklan piiriin, jonka mukaan on mahdollista pyytää tuomioistuimelta kansallisen lainsäädännön mukaisesti käytettävissä olevia väli­ aikaisia toimenpiteitä tai turvaamistoimia, koska kyseistä sään­ töä sovelletaan myös silloin, kun toimenpiteillä on käytännössä lopullinen vaikutus (2). Se tarkasteli myös suojelua, jonka kulut­

(1) Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11 päivänä heinäkuuta 2007 annettu Euroopan parlamentin ja neu­ voston asetus (Rooma II) (EY) N:o 864/2007, EUVL L 199, 31.7.2007, tarjoaa vain osittaisen ratkaisun.

(2) Tämän näkemyksen tueksi ks. myös Schlosserin raportti, 134 kohta.

tajille suovat yhteisön direktiivit, kuten kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu direktiivi 93/13/ETY, jonka

7 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmis­ tettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuut­ tomien ehtojen käytön lopettamiseksi kuluttajien kanssa teh­ dyissä sopimuksissa, ja täsmennetään, että tarkoitetut keinot sisältävät säännöksiä, joiden mukaisesti henkilöt ja järjestöt, joilla on laillinen intressi suojella kuluttajia, voivat asianomaisen kansallisen lainsäädännön mukaisesti saattaa asian käsiteltäväksi tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa, jotta se päättää, ovatko yleiseen käyttöön laaditut sopimusehdot koh­ tuuttomia, niin että nämä voivat käyttää riittäviä ja tehokkaita keinoja tällaisten ehtojen käytön lopettamiseksi (3), tai kulutta­ jien etujen suojaamista tarkoittavista kieltokanteista annettu di­ rektiivi 98/27/EY, jonka 2 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on nimettävä ne tuomioistuimet tai hallintoviranomaiset, joilla on toimivalta määrätä mikä hyvänsä liitteessä lueteltuja kuluttajan­ suojaa koskevia direktiivejä koskeva oikeudenloukkaus lopetet­ tavaksi tai kieltää se ja tarvittaessa määrätä sellaisia toimenpiteitä kuin päätöksen julkaiseminen tai oikaisuilmoituksen julkaisemi­ nen oikeudenloukkauksen jatkuvien vaikutusten poistamiseksi ja määrätä suorittamaan sakkoja päätösten noudattamisen varmis­ tamiseksi (4).

61. Sen mahdollisuuden estämättä, että turvaudutaan näihin eri säännöksiin, ad hoc -työryhmä otti myös huomioon sen seikan, että näihin direktiiveihin ei sisälly toimivaltasääntöjä ja että niiden soveltaminen eri jäsenvaltioissa ei ehkä olisi yhden­ mukaista, sen mahdollisuuden, että herää ehkä epäilyjä siitä, kuuluvatko soveltamisalaan tietyt kansallisen lainsäädännön mu­ kaiset lopettamista koskevat kanteet, ja lopuksi sen, että tällaisia kanteita saatetaan nostaa asioissa, jotka eivät koske kuluttajan­ suojaa, esimerkiksi jos kantaja pyrkii estämään vastaajaa louk­ kaamasta kantajan immateriaalioikeuksia; näiden seikkojen joh­ dosta työryhmä sisällytti 5 artiklan 3 kohtaan erityisen mää­ räyksen, jonka mukaan myös tulevan vahingon vaaran osalta toimivalta on sen paikkakunnan tuomioistuimilla, jossa vahin­ gollinen tapahtuma sattuu.

Muutoksen tarkoituksena on selventää lain soveltamisalaa eikä muuttaa sen sisältöä, koska lopettamista koskevien kanteiden sisällyttäminen voidaan selkeästi johtaa tulkitsemalla aiemmasta sanamuodosta (5). Tältä osin on syytä muistaa, että perustelu sille, että toimivaltainen on erityisesti sen paikkakunnan tuomi­ oistuin, jossa vahingollinen tapahtuma sattui, on itse asiassa siinä, että kyseinen tuomioistuin on yleensä soveltuvin ratkaise­ maan asian, koska se on lähellä riitaa ja koska todisteita voidaan esittää helposti, ja että tämä perustelu pätee paitsi jo sattunutta vahinkoa koskeviin korvausvaateisiin, myös kanteisiin, joiden tarkoituksena on estää vahinkoa tapahtumasta. Yhteisöjen tuo­ mioistuin omaksui myöhemmin tämän kannan Brysselin yleis­ sopimuksen osalta, vaikka sen perusteluna oli osaksi Bryssel I

-asetuksen 5 artiklan 3 kohtaan tehty muutos, joka oli samassa muodossa kuin Luganon yleissopimukseen nyt lisätyt muutok­ set (6).

(3) Neuvoston direktiivi 93/13/ETY, annettu 5 päivänä huhtikuuta 1993, EYVL L 95, 21.4.1993.

(4) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 98/27/EY, annettu 19 päivänä toukokuuta 1998, EYVL L 116, 11.6.1998.

(5) Kuten Schlosserin raportissa, 134 kohta.

(6) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-167/00 Henkel, Kok. 2002, s. I- 8111,49–50 kohta.

62. Määräys toimivallasta tulevaisuudessa mahdollisesti sattu­ vien vahingollisten tapahtumien osalta tarkoittaa, että niitä kos­ kevat yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisut, joiden mukaan kan­ taja voi panna asian vireille joko paikkakunnalla, jossa vahinkoa aiheuttavaa toimintaa on vältettävä, tai paikkakunnalla, jossa itse vahingollinen tapahtuma on estettävä. Sen paikkakunnan mää­ rittäminen, missä vahinko ”voi sattua”, on pohjimmiltaan tosi­ seikka, ja näin ollen asiaa käsittelevän tuomioistuimen on se ratkaistava. Yhteisöjen tuomioistuimen omaksuman lähestymis­

65. 5 artiklan 4 kohtaa koskeva muutosehdotus oli osaksi yhteydessä vuoden 1988 yleissopimukseen liitetyn pöytäkirjan n:o 1 II artiklassa olevan, siviilioikeudellista vaatimusta rikos­ asian yhteydessä koskevan toisen määräyksen uudelleenlaatimi­ seen. Kyseisen määräyksen mukaan se, jonka kotipaikka on jos­ sakin sopimusvaltiossa ja joka on syytteessä tuottamuksellisesta rikoksesta sellaisen toisen sopimusvaltion rikostuomioistui­ messa, jonka kansalainen hän ei ole, voi käyttää puolustajanaan asianajajaa ilman että hänen tarvitsee saapua tuomioistuimeen

xxxxx mukaan sen on kuitenkin oltava paikkakunta, jossa välit­

henkilökohtaisesti.

jos

tuomioistuin määrää hänet saapumaan

tömän vahingon vaara on olemassa, eikä paikkakunta, jossa voi ilmetä epäsuoraa taloudellista vahinkoa. Sellaisen vaaran olemas­ saolo, joka voi oikeuttaa antamaan kieltotuomion, riippuu sen valtion lainsäädännöstä, jossa kieltotuomiota haetaan: sääntö koskee tässä ainoastaan tuomiovaltaa, eikä siinä yksilöidä kiel­ toja, joita voidaan määrätä, niin että niiden luonne ja sisältö, edellytykset, joissa niitä voidaan määrätä, ja henkilöt, joilla on oikeus niiden hakemiseen, on määriteltävä sen valtion lainsää­ dännössä, jonka tuomioistuimessa asia on vireillä, tai yhteisön säännöksissä, joiden tarkoituksena on yhdenmukaistaa asiaan liittyviä kansallisia lakeja.

63. Kuten aiemmin mainittiin, kieltojen määräämistä koskeva erityinen toimivalta, joka on nyt käsiteltävänä, koskee ainoas­ taan sellaiseen toimintaan liittyviä vaateita, josta todennäköisesti aiheutuu vahinkoa, joka ei ole sopimusvelvoitteen rikkominen; sopimusvelvoitteen rikkomisen ollessa kyseessä voidaan hakea oikaisua, vaihtoehtona vastaajan kotipaikan tuomioistuimelle, sopimuspaikkakunnan tuomioistuimessa 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti. On syytä pitää mielessä, että käsite ”sopimukseen perustumaton vahingonkorvaus”, kuten käsite ”sopimukseen liit­ tyvä asia”, on tulkittava itsenäisesti, ensi sijassa ottaen huomi­ oon yleissopimuksen järjestelmän ja soveltamisalan, eikä se ole kysymys, joka ratkaistaan kansallisen lainsäädännön mukaan. Erityisesti yhteisöjen tuomioistuin on todennut, että käsite ”so­ pimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskeva asia” kattaa kaikki sellaiset kanteet, joissa vaaditaan vastaajan vastuun toteuttamista ja jotka eivät liity sopimukseen, johon liittyisi yh­ den osapuolen toiselle osapuolelle vapaaehtoisesti antama sitou­ mus (1).

5. Rikokseen perustuvat kanteet (5 artiklan 4 kohta)

64. Uudessa yleissopimuksessa on säilytetty määräys, jolla rikostuomioistuimelle annetaan toimivalta käsitellä rikokseen perustuvaa korvaus- tai hyvityskannetta. Ad hoc -työryhmä kes­ kusteli siitä, olisiko tämä määräys säilytettävä ennallaan vai oli­ siko sitä muutettava tai jopa poistettava se. Se olisikin poistettu ehdotuksella, jonka mukaan rikostuomioistuinten pitäisi voida käsitellä siviilioikeudellisia vaatimuksia ainoastaan, jos kyseisen paikan siviilituomioistuimet voisivat yleissopimuksen nojalla kä­ sitellä samaan rikokseen perustuvia kanteita. Työryhmä päätti säilyttää tämän säännön ottaen huomioon sen, että tapauksissa, joissa siviilioikeudelliset vaatimukset voidaan kansallisen lainsää­

tuomioistuimeen henkilökohtaisesti, mutta määräystä ei nouda­ teta, siviilioikeudellista vaatimusta koskevaa rikosoikeudenkäyn­ nissä annettua tuomiota ei tarvitse tunnustaa toisissa sopimuk­ sen sitomissa valtioissa (2). Toisaalta ehdotettiin tahallisten rikos­ ten sisällyttämistä tämän säännön soveltamisalaan ja toisaalta säännön rajoittamista siten, että siinä todettaisiin ainoastaan, että jos rikostuomioistuin tutkii myös siviilikanteen, vastaajalla on siviilikanteen osalta oikeus tulla edustetuksi saapumatta tuo­ mioistuimeen henkilökohtaisesti, ilman että määräyksessä täs­ mennettäisiin sen vaikutuksia tuomion tunnustamisen osalta. Nämä ehdotukset hylättiin osittain siitä syystä, että vältettäisiin voimakas puuttuminen valtioiden rikoslainsäädäntöön yleissopi­ muksessa, joka käsittelee siviili- ja kauppaoikeudellisia asioita.

66. Pöytäkirjan II artikla jäi siten ennalleen, (3) ja se siirrettiin Bryssel I -asetuksen rinnakkaisuuden vuoksi yleissopimukseen, jossa siitä tuli 61 artikla. Olisi kuitenkin pantava merkille, että yhteisöjen tuomioistuin on lieventänyt päätöstä olla ulottamatta sääntöä tahallisiin rikoksiin ja todennut, että pöytäkirjan II ar­ tiklaa ei voida tulkita siten, että sen mukaan täytäntöönpano­ valtion tuomioistuin ei voisi harkitessaan, onko yleissopimuksen

34 artiklan 1 kohtaan sisältyvää oikeusjärjestyksen perusteita koskevaa määräystä sovellettava, ottaa huomioon sitä seikkaa, että tuomiovaltion tuomioistuin on evännyt tahalliseen rikok­ seen perustuvan vahingon korvaamista koskevassa asiassa rikok­ sesta syytetyltä oikeuden puolustautua, ellei hän ole henkilökoh­ taisesti paikalla asian käsittelyssä (4). Nykyistä 61 artiklaa, jossa viitataan nimenomaan tuottamuksellisiin rikoksiin, sovelletaan toisin sanoen myös tahallisiin rikoksiin, ja jollei näin tehdä, tuomioiden tunnustaminen voidaan evätä sillä perusteella, että ne ovat oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisia. (5)

6. Yhtiön sivuliikkeet (5 artiklan 5 kohta)

67. Määräystä, jossa määrätään oikeuspaikasta sivuliikkeen, edustajan tai muun toimipaikan toiminnasta johtuvassa riidassa, ei ole muutettu. 5 artiklan 5 kohdassa annetaan erityinen ja alueellinen toimivalta sen paikkakunnan tuomioistuimille, missä toimipaikka sijaitsee, tarkoituksena välttää kansalliseen lainsää­ däntöön viittaaminen. Sivuliikkeen, edustajan tai muun toimi­ paikan käsite on näin ollen itsenäinen ja sopimuksen sitomille valtioille yhteinen, ja se suo oikeusvarmuutta. Yhteisöjen

dännön nojalla tutkia rikosoikeudenkäynnin yhteydessä, on hyö­  

dyllistä antaa rikostuomioistuimille erityistoimivalta, joka ei vält­ tämättä ollut sama kuin 5 artiklan 3 kohdan mukainen toimi­ valta sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta kos­ kevassa asiassa.

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia CC-334/00 Tacconi, Kok. 2002, s. I- 7357,21–23 kohta, viittaus Brysselin yleissopimukseen sopimusneu­ votteluihin perustuvaa vastuuta koskevassa asiassa.

(2) jenardin selvitys, s. 63.

(3) Tämä alaviite pätee ainoastaan selitysmuistion italiankielisen toisin­ non osalta. Kyseessä on puhtaasti toimituksellinen muutos italiankie­ lisessä toisinnossa ilmaus violazione involontaria on korvattu ilmauk­ sella violazione non dolosa.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-7/98, Krombach, Kok. 2000, s. I- 1935, kohdat 44–45.

(5) Toisin kuin yhteisöjen tuomioistuimen aikaisemmassa tuomiossa, asia 157/80, Xxxxxx, Kok. 1981, s. 1391,12 kohta.

tuomioistuin on katsonut, että sivuliikkeen, edustajan tai muun paikan tuomioistuimessa. Koska Brysselin yleissopimuksen alku­

toimipaikan käsite tarkoittaa yrityksen ulkopuolella emoyhtiön

peräisessä tekstissä ei ole asiasta mitään mainintaa,

jenardin

jatkeena esiintyvää liiketoimintapaikkaa, jolla on oma johto ja sellaiset aineelliset valmiudet, että se voi käydä liikeneuvotteluja ulkopuolisten kanssa, niin että nämä tietävät, että ne voivat solmia oikeussuhteen ulkomailla sijaitsevan emoyhtiön kanssa tarvitsematta olla suorassa yhteydessä emoyhtiöön. (1) Nämä piirteet esiintyvät myös siinä tapauksessa, että liiketoimintapaik­ kaa hoitaa kansallisen yhtiöoikeuden kannalta emoyhtiöstä riip­ pumaton yhtiö, jolla on sama nimi ja johto ja joka käy liikeneu­ votteluja ja hoitaa liiketoimintaa emoyhtiön jatkeena, koska kol­ mansien täytyy voida luottaa näin luotuun vaikutelmaan (2). Kolmansien suoja edellyttää tällaisessa tapauksessa, että vaiku­ telman katsotaan merkitsevän, että kyseessä on sivuliike, joka ei ole oikeudellisesti itsenäinen.

Kuvatun käsitteen perusteella jää oikeuden tehtäväksi tutkia, onko sen käsiteltävänä olevassa tapauksessa näyttöä aidon tois­ sijaisen toimipaikan olemassaolosta.

68. Sivuliikettä, edustajaa ja muuta toimipaikkaa, joiden osalta tässä artiklassa määrätään erityisestä toimivallasta, joka voi korvata vastaajan tavanomaisen oikeuspaikan, koskeneissa aikaisemmissa riidoissa on ollut kyse toimipaikan hallintoon liittyneistä, joko sopimukseen perustuvista tai sopimussuhteen ulkopuolisista oikeuksista ja velvoitteista (vuokra, suhteet henki­ löstön kanssa jne.), sopimukseen perustuvista velvoitteista, joi­ hin toimipaikka on sitoutunut emoyhtiön nimissä ja jotka on täytettävä siinä sopimusvaltiossa, johon liiketoimipaikka on si­ joittautunut, sekä sopimussuhteen ulkopuolisista velvoitteista, jotka perustuvat toimipaikan sijoittautumispaikallaan emoyhtiön lukuun suorittamaan toimintaan. (3)

Myös tässä tapauksessa asiaa käsittelevän tuomioistuimen asiana on tutkia ja luokitella perustana olevan suhteen laatu edellä kuvatun, sivuliikkeen, edustajan tai muun toimipaikan toimin­ nasta syntyneen riidan käsitteen pohjalta.

7. Useampi vastaaja ja takuu- tai takausvaatimusta koskeva kanne (6 artiklan 1 ja 2 kohta)

69. Monista sellaisista tapauksista, joissa toimivalta voi perus­ tua nostetun kanteen ja toisen kanteen, jonka osalta toimival­ lasta määrätään yleissopimuksessa, väliseen yhteyteen, määräyk­ sen tosiasiallisen soveltamisalan epäselvyyden vuoksi on pidetty tarpeellisena selventää tapausta, jossa vastaajia on useampia ja jossa kantaja voi nostaa kanteen vastaajista kenen tahansa koti­

(1) Yhteisöjen tuomioistuin asia 33/78, Somafer v. Saar-Ferngas, Kok. 1978, s. 2183.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 218/86, Schotte v. Parfums Rothschild, Kok. 1987, s. 4905,17 kohta.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin asia 33/78, Somafer v. Saar-Ferngas, Kok. 1978, s. 2183.

selvityksessä huomautettiin, että vastaajista jonkun kotipaikkaan perustuva toimivalta hyväksyttiin sen vuoksi, että siten voitiin välttää toistensa kanssa ristiriitaisten tuomioiden antaminen so­ pimusvaltioissa; se ei ollut perusteltua siinä tapauksessa, että hakemus oli tehty vain sen valtion tuomioistuinten toimivallan syrjäyttämiseksi, jossa vastaajalla oli kotipaikka. (4)

Yhteisöjen tuomioistuin on katsonut 6 artiklan 1 kohdan edel­ lyttävän, että kantajan nostamien kanteiden on liityttävä toi­ siinsa siten, että niiden ratkaiseminen erikseen voisi johtaa ris­ tiriitaisten tuomioiden antamiseen. (5) Ad hoc -työryhmän mie­ lestä tätä asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä olisi kodifioitava ja olisi määriteltävä, minkälainen yhteys kanteiden välillä pitäisi olla, jotta toimivalta voitaisiin sen nojalla myöntää kaikkien vastaajien osalta vastaajista jonkun kotipaikan tuomioistuimelle. Xxxxxxx todeta, että hyväksytyn yhteyden käsite on sama kuin

28 artiklan 3 kohdassa, vaikka kyseisellä määräyksellä on eri soveltamisala ja tarkoitus: kyseisen artiklan tarkoituksena on sopimuksen sitomien valtioiden toimivallan koordinoiminen eikä niinkään näistä valtioista jonkin toimivaltaisen tuomiois­ tuimen tai toimivaltaisten tuomioistuinten määrittäminen.

70. Toisin kuin komissio katsoi (6), työryhmä ei pitänyt tar­ peellisena kodifioida jenardin selvityksessä mainittua toista pe­ riaatetta, jonka mukaan toimivalta on perusteltu ainoastaan, jos kanteen ainoana tarkoituksena ei ole asian saattaminen tutkitta­ vaksi muussa kuin xxxxxx vastaajan omassa tuomioistuimessa. Sen mukaan vaatimusten välisen läheisen yhteyden vaatimus ja se, että tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi asia saatetaan, on oltava vastaajista jonkun kotipaikan tuomioistuin (7), riittävät estämään säännön väärinkäytön (8); näin ei ollut takuu- tai ta­ kausvaatimusta tai muuta sivullisvaatimusta koskevan kanteen osalta, josta määrätään 6 artiklan 2 kohdassa, jossa periaattee­ seen viitattiin nimenomaisesti sen estämiseksi, että sivullinen haastettaisiin hänelle sopimattomaan tuomioistuimeen. Voidaan todeta, että kun vastaajia on useampia, toimivallan perusteena on objektiivinen kanteiden läheinen yhteys, joka kantajan on

(4) jenardin selvitys, s. 26.

(5) Yhteisöjen tuomioistuin asia 189/87, Xxxxxxxx, Kok. 1988, s. 5565,12 kohta; ja asia C-98/06, Freeport, Kok. 2007 I-8319.

(6) KOM(97) 609 lopullinen, 6 artikla.

(7) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-51/97, Réunion européenne, Kok. 1998, s. I-6511.

(8) Tämä ei merkitse sitä, että 6 artiklan 1 kohdan voitaisiin tulkita antavan kantajalle mahdollisuuden nostaa kanteen useita vastaajia vastaan tuomioistuimessa, joka on toimivaltainen yhden vastaajan osalta, ainoastaan saadakseen muut vastaajat pois näiden oikean tuomioistuimen piiristä: ks. yhteisöjen tuomioistuin, asia C-103/05, Reisch Montage, Kok. 2006 I-6827,32 kohta. Ks. myös yhteisöjen tuomioistuin, asia C-98/06, Freeport, Kok. 2007 I-8319,54 kohta.

näytettävä, kun taas takuu- tai takausvaatimusta tai muuta si­ vullisvaatimusta koskevan kanteen osalta tällaista läheistä yhte­ yttä ei edellytetä. Sen sijaan ”pääkanteen ja takuu- tai takaus­ vaatimusta koskevan kanteen yhteys” (1) on riittävä riippumatta siitä, mikä on tuomioistuimen toimivallan peruste alkuperäisessä oikeudenkäynnissä. Tämän vuoksi on suotavaa että olisi mää­ räys, joka turvaisi vastaajan oikeuden tulla haastetuksi hänen asiassaan toimivaltaiseen tuomioistuimeen, vaikka se asettaakin vastaajalle itselleen todistustaakan sen näyttämiseksi, että asia on saatettu tutkittavaksi muussa kuin vastaajan osalta toimivaltai­ sessa tuomioistuimessa.

71. Työryhmä ei myöskään pitänyt tarpeellisena sisällyttää 6 artiklan 1 kohtaan määräystä, jonka tarkoituksena on estää sen soveltaminen vastaajiin, jotka ovat sopineet kantajan kanssa oikeuspaikkalausekkeesta yleissopimuksen 23 artiklan mukai­ sesti. Xxxxxxxx oli tehnyt tällaisen ehdotuksen, mutta 23 artiklassa määrätty yksinomainen toimivalta menee kaiken muun yleissopimuksessa säännellyn toimivallan edelle, ellei vain ja ainoastaan 23 artiklan 5 kohdasta muuta johdu. Näin ollen tulkintaepäselvyyttä ei ole, eikä periaatetta ole syytä toistaa toi­ mivallan myöntämistä koskevassa erityismääräyksessä. Se seikka, että tällaiseen etusijaan viitataan selvityksessä ainoastaan

6 artiklan 2 kohtaa koskevassa huomautuksessa, ei muuta osoita, sillä tämä toimivaltasääntö menee kaikkien yleissopimuk­ sen toimivaltasääntöjen edelle 23 artiklassa lueteltuja toimivalta­ sääntöjä lukuun ottamatta. Tätä ei tietenkään sovelleta oikeus­ paikkalausekkeeseen, jonka tarkoitus ei ollut osapuolten mukaan olla yksinomainen (ks. tältä osin jäljempänä 23 artiklan yhtey­ dessä esitetty).

72. Lopuksi on syytä panna merkille, että eräiden sopimuk­ sen sitomien valtioiden takuu- tai takausvaatimusta koskevien kanteiden, joiden osalta oli otettu käyttöön erityissääntö, joka sisältyi myös vuoden 1988 yleissopimukseen liitetyn pöytäkirjan

1 V artiklaan ja jonka mukaan Brysselin yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohta ei sovellu, erityispiirteitä käsitellään uudessa yleissopimuksessa ja erityisesti pöytäkirjan 1 II artiklassa jälleen samalla tavalla. Kyseisessä artiklassa määrätään, että 6 artiklan 2 kohdassa ja 11 artiklassa tarkoitettuihin toimivaltaperusteisiin ei voida täysimääräisesti vedota yleissopimuksen liitteessä IX tar­ koitetuissa sopimuksen sitomissa valtioissa (Saksa, Itävalta, Un­ kari ja Sveitsi (2), mutta henkilöitä, joiden kotipaikka on toisessa sopimuksen sitomissa valtiossa, vastaan voidaan nostaa kanne kyseisten valtioiden tuomioistuimissa tuossa artiklassa määrätty­ jen sivullisvaatimuskannetta koskevien sääntöjen nojalla. Päätök­ set, jotka on tehty muissa valtioissa 6 artiklan 2 kohdan ja 11 artiklan nojalla, kuitenkin tunnustetaan ja pannaan täytän­ töön valtioissa, joita yleissopimuksen III osaston erityismääräys koskee (tämän erityismääräyksen perusteluja koskeva huomau­ tus joidenkin valtioiden osalta, ks. jenardin selvitys s. 27–28; Schlosserin selvitys kohta 135 ja xxxxxxxx-Xxxxxxxx selvitys, 105 kohta) (3). Pöytäkirjan 1 II artiklaan on lisätty uusi kohta (2

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-365/88, Xxxxx, Kok. 1990 I-1845.

(2) Sveitsin liittoneuvoston 18. helmikuuta 2008 hyväksymän ratifioin­ xxx xxxxxxxx säädöksen (BBl 2009 1777, FF 2009 1497; FF 2009 1435) mukaan Sveitsi peruuttaa pöytäkirjan 1 II artiklaa koskevan ilmoituksensa yleissopimuksen voimaantulosta alkaen.

(3) Valtiot, joita määräys koskee, ovat Saksa, Itävalta, Unkari ja Sveitsi.

kohta), jossa määrätään, että Euroopan yhteisö voi ratifioinnin yhteydessä julistaa, että 6 artiklan 2 kohdassa ja 11 artiklassa tarkoitettua kannetta koskeviin toimivaltaperusteisiin ei voida vedota eräissä muissa jäsenvaltioissa, ja antaa tiedot tuolloin sovellettavista säännöistä. (4) Se, ettei 6 artiklan 2 kohtaa ja 11 artiklaa sovelleta Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa, tunnus­ tetaan myös Bryssel I -asetuksessa (65 artikla).

3. Suojeleva toimivalta

1. Vakuutus (8–14 artikla)

73. Vakuutusasioiden osalta yleissopimuksessa säilytetään it­ senäinen ja kattava järjestelmä lukuun ottamatta viittausta 4 artiklaan ja 5 artiklan 5 kohtaan; 9 artiklan 2 kohdan mukaan sivuliikkeen, edustajan tai muun toimipaikan foorumin sovelta­ misala on laajempi, mikä tekee mahdolliseksi perustaa toimi­ valta sivuliikkeen, edustajan tai muun toimipaikan olemassao­ loon, vaikka vakuutuksenantajan kotipaikka ei olisi sopimuksen sitomassa valtiossa. Vakuutussuhteen heikomman osapuolen suojelemiseksi yleissopimuksessa säilytetään aikaisempi rakenne ja tehdään ero vakuutuksenantajan aseman sekä vakuutuksen­ ottajan, vakuutetun tai edunsaajan aseman välillä sekä mää­ rätään erilaisista toimivaltaperusteista sen mukaisesti, onko ky­ seinen osapuoli kantajana vai vastaajana (ks. jenardin selvitys s. 30–33 ja Schlosserin selvitys 136–152 kohta).

74. Vuoden 1988 yleissopimuksen mukaan vakuutuksen­ antajaa vastaan voitaisiin nostaa kanne paitsi sen valtion tuomi­ oistuimessa, missä hänellä on kotipaikka – ja erityistapauksissa muussa tuomioistuimessa – mutta myös vakuutuksenottajan kotipaikan tuomioistuimessa, jos vakuutuksenottaja on kanta­ jana; vakuutuksenantaja voisi sitä vastoin nostaa kanteen vakuu­ tuksenottajaa, vakuutettua tai edunsaajaa vastaan ainoastaan sen valtion tuomioistuimissa, jossa näillä on kotipaikka. Tämän toi­ mivaltasäännön mukaan vakuutuksenottajalla on erityinen asema ja hänen suojansa on laajempi kuin vakuutetun tai edun­ saajan: vakuutettua tai edunsaajaa vastaan voitaisiin myös nostaa kanne ainoastaan sen valtion tuomioistuimissa, missä näillä on kotipaikka, mutta kantajana he eivät voisi nostaa kannetta va­ kuutuksenantajaa vastaan oman kotipaikkansa tuomioistui­ messa, mikä oikeus vakuutuksenottajalla oli. jenardin selvityksen mukaan eron perusteena oli se, että ainoastaan

(4) Luganon uuden yleissopimuksen tekemistä koskevalla neuvoston päätöksellä, joka tehtiin 27. marraskuuta 2008 (EUVL L 147, 10.6.2009), neuvosto päätti, että Euroopan yhteisö ilmoittaa yleis­ sopimukseen liitetyn pöytäkirjan 1 II artiklan 2 kohdan mukaisesti, että 6 artiklan 2 kohdassa ja 11 artiklassa tarkoitettuihin menette­ lyihin ei voida turvautua Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa ja Sloveniassa yleissopimuksen liitteessä IX jo mainittujen jäsenvaltioi­ den lisäksi.

vakuutuksenottaja oli liikesuhteessa vakuutuksenantajaan ja että ”olisi kohtuutonta odottaa vakuutuksenantajan saapuvan vakuu­ tetun tai edunsaajan kotipaikan tuomioistuimeen, sillä näiden täsmällinen kotipaikka kanneperusteen syntyhetkellä ei välttä­ mättä ole vakuutuksenantajan tiedossa.” (1)

Ad hoc -työryhmä katsoi, että tämä peruste ei enää vastaa va­ kuutusalan tarpeita, koska ala on viime vuosikymmeninä kehit­ tynyt ja sillä on enemmän kilpailua ja uusia vakuutusmuotoja ja ennen kaikkea alan lainsäädäntö on harmonisoidumpaa yhtei­ sön yhtenäismarkkinoita koskevien direktiivien hyväksymisen seurauksena, minkä vuoksi vakuutuksenantajan on helpompaa saapua toisen yhtenäismarkkinoihin kuuluvan maan tuomiois­ tuimeen. Euroopan oikeudellisen yhteistyön kehittymisestä huo­ limatta yksityishenkilön on edelleen suhteellisen vaikeaa nostaa kanne yhtiötä vastaan toisessa maassa, yhtiön kotipaikkavaltion tuomioistuimissa. Nämä seikat ovat johtaneet kuvatun eron poistamiseen sekä siihen, että vakuutettu ja edunsaaja on lisätty vakuutuksenottajan rinnalle 9 artiklan 1 kohdan b alakohtaan ja asetettu siten tasavertaiseen asemaan (2).

75. Sen lisäksi, että vakuutuksenottajalle, vakuutetulle ja edunsaajalle on annettu oikeus nostaa kanne vakuutuksenanta­ jaa vastaan oman kotipaikkansa tuomioistuimessa, heitä suojel­ laan rajoittamalla yleisperiaatetta, jonka mukaan osapuolet voi­ vat poiketa yleissopimuksen toimivaltasäännöistä lukuun otta­ matta tapauksia, joissa toimivalta on yksinomainen. 13 artiklassa todetaan, että sopimus toimivallasta voidaan tehdä vain määrätyissä ja rajoitetuissa olosuhteissa, joihin kuuluu se, että vakuutussopimus koskee yhtä tai useampaa 14 artiklassa luetelluista riskeistä, jotka liittyvät pääasiallisesti tavaroiden ja matkustajien kuljetukseen meritse, ilmateitse tai yhdistetyn kul­ jetuksen avulla. Tällä oikeuspaikkalauseketta koskevalla rajoituk­ sella sopimuksissa varmistetaan korkeatasoinen suojelu, ja sitä sovelletaan paitsi yksityisten kuluttajien, myös yritysten ja am­ matinharjoittajien tekemiin vakuutussopimuksiin. Epäilyksiä oli kuitenkin siitä, oliko tällainen laaja suojelu perusteltu kaupallis­ ten vakuutussopimusten osalta.

Työryhmä tarkasteli tästä syystä mahdollisuutta lisätä osapuol­ ten vapautta tekemällä eron kuluttajien tekemien vakuutussopi­ musten ja teollisen, kaupallisen tai ammattitoiminnan yhtey­ dessä tehtyjen sopimusten välillä ja antamalla viimeksi maini­ tuille mahdollisuuden oikeuspaikan valitsemiseen. Parempana

riskeihin. Tämän ratkaisun etuna on, että se ei muuta yleissopi­ muksen rakennetta, ja näin ollen vakuutuksia koskeva jakso säilyy erillisenä kuluttajasopimuksia koskevasta. Lisäksi siinä väl­ tetään viittaamasta vakuutuksenottajaan, joka on kuluttaja, joten se suojelee edelleen kuluttajien lisäksi yksityisyrittäjiä, pieniä ja keskisuuria yrityksiä ja ammatinharjoittajia, jotka ansaitsevat va­ kuutusasioissa saman suojan kuin kuluttajat siitä huolimatta, että he harjoittavat teollista, kaupallista tai ammatillista toimin­ taa.

76. Kumulatiivisesti tarkasteltuna 14 artiklassa jo luetellut riskit (joihin viitataan 13 artiklan 5 kohdassa) säilyvät siksi ennallaan ja näihin lisätään uudessa yleissopimuksessa ”kaikki suuret riskit”. Ilmaus, jota on käytetty sellaisten riskien määrit­ tämiseksi, jotka vakuutussopimuksen piiriin kuuluessaan antavat osapuolille mahdollisuuden poiketa jakson muutoin sitovista määräyksistä, eroaa Bryssel I -asetuksen vastaavasta 14 artiklan 5 kohdasta. jälkimmäisessä puhutaan kaikista suurista riskeistä, ”jotka on määritelty neuvoston direktiivissä 73/239/ETY, sellai­ sena kuin se on muutettuna neuvoston direktiiveillä 88/357/ETY ja 90/618/ETY, sellaisina kuin ne ovat voimassa”, ja viitataan siten yhteisön sekä nykyiseen että tulevaan lainsää­ däntöön. Sanamuoto on tässä erilainen, koska ei olisi ollut asianmukaista viitata nimenomaisesti yhteisön sääntöihin yleis­ sopimuksessa, jonka osapuolina on valtioita, jotka eivät ole Eu­ roopan yhteisön jäseniä. Yleissopimuksen 14 artiklan 5 koh­ dassa olevan yleisen viittauksen ”suuriin riskeihin” on kuitenkin katsottava tarkoittavan samoja riskejä kuin edellä luetelluissa direktiiveissä tarkoitetaan.

Kyseiset suuret riskit on määritelty direktiivin 1988/357/ETY (3) 5 artiklassa, jossa viitataan direktiivin 73/239/ETY (4) liitteessä olevaan a kohtaan ja erityisesti riskeihin, jotka kuuluvat luok­ kiin 4–7 (rautateiden liikkuvalle kalustolle, ilma-aluksille, meri-, järvi-, joki- ja kanava-aluksille sekä kauttakuljetettaville tavaroille tai matkatavaroille kuljetustavasta riippumatta aiheutuvat vahin­ got ja tappiot) sekä luokkiin 11 ja 12 (ilmakuljetusvastuu ja vastuu meri-, järvi-, joki- ja kanava-aluksista mukaan lukien rahdinkuljettajan vastuu), riskeihin, jotka kuuluvat luokkiin 14 ja 15 (luotto ja takaus), kun vakuutuksenottaja on ammattimai­ sesti mukana teollisessa tai kaupallisessa toiminnassa tai jossakin vapaassa ammatissa, ja riskit liittyvät tällaiseen toimintaan, ja riskeihin, jotka kuuluvat luokkiin 8 ja 9 (tulipalo ja luonnon­ voimat sekä muut omaisuudelle aiheutuneet vahingot), luokkaan

13 (yleinen vastuu) ja 16 (erilaiset taloudelliset tappiot), siltä osin kuin vakuutuksenottaja täyttää vähintään kaksi kolmesta taseen loppusummaan, nettoliikevaihtoon ja työntekijöiden kes­ kimääräiseen lukumäärään tilikautena liittyvistä vaatimuksista.

pidettiin kuitenkin vaihtoehtoa, jonka mukaan sopimukset, joi­  

den osalta sopimuspuolet voisivat saada suuremman vapauden, pitäisi määrittää ei viittaamalla vakuutuksenottajaan, vaan riskei­ hin, joita sopimus koskee, ja samalla olisi lisättävä muita riskejä jo vuoden 1988 yleissopimuksen 12 a artiklassa esitettyihin

(1) jenardin selvitys, s. 31, jossa lisätään, että toimivallan määrittämisen kannalta asiaankuuluva vakuutuksenottajan kotipaikka on kanteen nostohetkellä oleva kotipaikka.

(2) Ks. myös yhteisöjen tuomioistuin, asia C-463/06, FBTO Schadeverze­ keringen, Kok. 2007, s. I-11321,24 kohta.

(3) Muuta ensivakuutusta kuin henkivakuutusta koskevien lakien, asetus­ ten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttä­ mistä, sekä direktiivin 73/239/ETY muuttamisesta 22 päivänä kesä­ kuuta 1988 annettu toinen neuvoston direktiivi 88/357/ETY, EYVL L 172, 4.7.1988.

(4) Muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutusliikkeen aloittamista ja harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten mää­ räysten yhteensovittamisesta 24 päivänä heinäkuuta 1973 annettu ensimmäinen neuvoston direktiivi 73/239/ETY, EYVL L 228, 16.8.1973.

Siksi liitteen a kohdassa luokitelluista riskeistä pidetään ”suurina riskeinä” ennen kaikkea sellaisia, joissa vakuutuksenottaja on tietyn kokoinen yritys tai joka tapauksessa teollista, kaupallista tai ammatillista toimintaa harjoittava yritys, ja määritelmän ul­ kopuolelle jäävät riskit, jotka on luokiteltu onnettomuuksien, sairauksien, moottoriajoneuvojen ja oikeudenkäyntikulujen luokkaan, jolloin vakuutuksenottaja toimii yleensä yksityishen­ kilönä. Näin ollen yleissopimuksessa muodostetaan yhteys toi­ mivallan ja palvelujen tarjoamisen vapauden välillä yritysten ja ensimmäisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvien muiden va­ kuutusluokkien kuin henkivakuutuksen osalta myös sopimuksen sitomissa valtioissa, jotka eivät ole Euroopan yhteisön jäseniä, vaikka sitä ei ole tehty nimenomaisesti kuten Bryssel I -asetuk­ sessa.

77. Kuten on todettu, Bryssel I -asetuksessa määritellään suu­ ret riskit viittaamalla nimenomaisesti yhteisön direktiiveihin, mi­ hin sisältyvät mahdolliset muutokset tulevaisuudessa. Yleissopi­ muksessa ei ole vastaavaa viittausta, mutta jo 14 artiklan 5 kohdassa olevaa ilmausta ”kaikki suuret riskit” on tulkittava sekä nykyisten että tulevien yhteisön sääntöjen pohjalta, ainakin siltä osin kuin yhteisön säännöissä ei radikaalisti muuteta suur­ ten riskien käsittelytapaa. Tätä näkemystä tukee johdanto-osassa oleva kappale, jossa todetaan, että yleissopimuksen perustana on Bryssel I -asetuksen periaatteiden ulottaminen koskemaan sopi­ muspuolia, ja pöytäkirja 2, jossa pyritään yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen mahdollisimman yhdenmukaiseen tulkin­ taan. Yhteisön sääntöjen muutoksista mahdollisesti johtuvia on­ gelmia käsitellään pöytäkirjan 2 nojalla perustetussa pysyvässä komiteassa (ks. 203 kohta jäljempänä).

2. Kuluttajasopimukset (15–17 artikla)

78. Kuluttajasopimusten osalta yleissopimuksessa vahvis­ tetaan aikaisemmat säännöt, joissa suojataan sopimuksen hei­ kompaa osapuolta samoin ehdoin kuin vuoden 1988 yleissopi­ muksessa ja muodostetaan riippumaton järjestelmä, sanotun ra­ joittamatta 4 artiklan ja 5 artiklan 5 kohdan soveltamista. Ku­ luttaja voi nostaa kanteen sopimuspuolta vastaan paitsi sen val­

79. Suojelujärjestelmä ei siten muutu, mutta yleissopimuk­ sella laajennetaan sen piiriin kuuluvien sopimusten valikoimaa. Sanamuodoltaan tuolloin voimassa olleen Brysselin yleissopi­ muksen mukaisessa vuoden 1988 yleissopimuksessa määrättiin, että yleissopimuksen tarjoama suoja kattaa tavarakaupan, jonka osalta maksu suoritetaan erissä, lainat, jotka on maksettava ta­ kaisin erissä, tai muun luoton, joka on tarkoitettu irtaimen tavaran kaupan rahoittamiseen, ja muut sopimukset, jotka tar­ koittavat irtaimen tavaran toimittamista tai palvelun suoritta­ mista, jos sopimusta on edeltänyt erityinen tarjous kuluttajalle tai ilmoittelu siinä valtiossa, jossa kuluttajalla on kotipaikka, ja kuluttaja on siinä valtiossa suorittanut sopimuksen tekemistä varten välttämättömät toimenpiteet (13 artiklan 1 kohta). Mää­ räyksen viimeinen osa laajensi huomattavasti suojan ulottu­ vuutta alkuperäisen Brysselin yleissopimuksen suojaan verrat­ tuna, joka koski ainoastaan irtaimen kauppaa, jonka hinta oli suoritettava maksuerissä, ja lainaa, joka piti maksaa takaisin erissä, mutta sitä ei kuitenkaan pidetty riittävänä takaamaan riittävä kuluttajansuoja tuomioistuimissa rinnakkain yhteisön di­ rektiivien aineellisen suojan kanssa. Vuoden 1988 yleissopimuk­ sesta puuttuu määritelmä kuluttajasopimuksen osapuolista ja erityisesti sopimuskumppanista, se ei kata kaikkia kuluttajasopi­ muksia ja sen sanamuodosta ei käy selvästi ilmi, että se kattaa ei-perinteisessä ja erityisesti digitaalisessa muodossa tehdyt sopi­ mukset.

80. Kuluttajaa koskevan määritelmän osalta yleissopimuksen 15 artikla vastaa olennaisilta osin vuoden 1988 yleissopimuksen määritelmää, jonka mukaan kuluttaja on luonnollinen henkilö, joka tekee sopimuksen tarkoitukseen, ”jota voidaan pitää sellai­ sena, ettei se liity hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa”. Tämä vastaa muualla yhteisön lainsäädännössä (1), erityisesti ase­ tuksessa sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooma I) (2), käytettyä määritelmää. Vuoden 1988 yleissopimuksesta puuttuu kuitenkin kuluttajasopimuksen osapuolena olevan sopimus­ kumppanin määritelmä, ja tämä on herättänyt epäilyjä siitä, onko sopimus, jonka tarkoitus ei liity kummankaan osapuolen ammattiin tai elinkeinotoimintaan, kuluttajasopimuksia kos­ kevien erityissääntöjen vai yleissopimuksen yleisten sääntöjen mukainen. Olisi syytä panna merkille, että 15–17 artiklassa ole­ vien erityissääntöjen soveltaminen on perusteltua ainoastaan, jos osapuolten asema ei ole tasavertainen ja tämä edellyttää toimen­ piteitä tilanteen parantamiseksi tai korjaamiseksi heikomman osapuolen suojelemiseksi. Näin on ainoastaan siinä tapauksessa, että sopimuskumppani harjoittaa kaupallista tai elinkeinotoimin­ taa. Tulkintaepäselvyyksien välttämiseksi useimpiin kuluttajaso­ pimuksiin sovellettavassa 15 artiklan 1 kohdan c alakohdassa

tion tuomioistuimessa, jossa tällä on kotipaikka, myös kulutta­  

xxx xxxx kotipaikan tuomioistuimessa, kun taas sopimuskump­ pani voi nostaa kanteen ainoastaan sen sopimuksen sitoman valtion tuomioistuimessa, jossa kuluttajan kotipaikka on (16 artikla). Yleissopimuksen mukaan oikeuspaikasta voidaan sopia, mutta vasta osapuolten välisen riidan syntymisen jälkeen, tai jos sopimus antaa kuluttajalle oikeuden nostaa kanne muissa tuomioistuimissa, taikka jos kyseisessä sopimuksessa on sovittu, että sen valtion tuomioistuimet, missä sekä kuluttajan että hä­ nen sopimuskumppaninsa kotipaikka tai vakinainen asuinpaikka oli sopimusta tehtäessä, ovat toimivaltaisia, edellyttäen, että sel­ lainen sopimus ei ole tuon valtion lain mukaan kielletty (17 artikla). Ks. näiden määräysten osalta aiemmat raportit (je­ nardin raportti s. 33–34; Xxxxxxxxxxx raportti, 159–161 kohta).

(1) Erityisesti muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvotel­ tuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta 20 päivänä joulukuuta 1985 annetun neuvoston direktiivin 85/577/ETY 2 artikla, EYVL L 372, 31.12.1985; ja muissa kuluttajaa koskevissa direktiiveissä, tosin hieman eri sanamuodossa, esimerkiksi kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5 päivänä huhtikuuta 1993 annetun neu­ voston direktiivin 93/13/ETY 2 artikla, EYVL L 95, 21.4.1993, sekä kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20 päivänä toukokuuta 1997 an­ netun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY 2 artikla, EYVL L 144, 4.6.1997.

(2) Ks. sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17 päivänä kesäkuuta 2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (Rooma I) (EY) N:o 593/2008 6 artikla, EUVL L 177, 4.7.2008. Ks. myös Rooman yleissopimuksen 19 päivältä kesäkuuta 1985 artikla, EUVL C 334, 30.12.2005.

todetaan kuitenkin nimenomaisesti, että sitä sovelletaan sopi­ muksiin, jotka kuluttaja on tehnyt henkilön kanssa, ”joka har­ joittaa kaupallista tai elinkeinotoimintaa”. Tätä selvennystä ei pidetty tarpeellisena niissä erityistapauksissa, joissa on kyse ta­ varakauppaa koskevista sopimuksista, joiden osalta hinta on suoritettava maksuerissä, tai lainasta, joka on maksettava takai­ sin erissä, jolloin on vaikea kuvitella, että myyjä tai lainanantaja ei harjoittaisi kaupallista tai elinkeinotoimintaa.

81. Yleissopimuksen 15 artiklassa laajennetaan myös huo­ mattavasti niiden kuluttajasopimusten valikoimaa, joihin siinä viitataan. Vuoden 1988 yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäi­ sen kohdan 3 kohdassa puhutaan ”muista sopimuksista, jotka tarkoittavat tavaran toimittamista tai palvelusta”, kun taas uuden yleissopimuksen 15 artiklan 1 kohdan c alakohdassa käytetään ilmausta ”kaikissa muissa tapauksissa”, jolloin viitataan mihin tahansa muuhun sopimukseen, joka ei koske tavarakauppaa, jonka hinta on suoritettava maksuerissä, tai lainaa, joka on maksettava takaisin erissä, ja joka on tehty kaupallista tai elin­ keinotoimintaa harjoittavan henkilön kanssa edellyttäen, että sopimus kuuluu tällaisen toiminnan piiriin. Tämä laaja kulutta­ jasopimusten käsite laajentaa tarjotun suojan ulottuvuutta ja yksinkertaistaa sen piiriin kuuluvien sopimusten määrittämistä kuluttajansuojaa koskevissa yhteisön direktiiveissä säädetyn suo­ jan mukaisesti. Se käsittää kaikki yhteisön direktiiveissä kulutta­ jasopimuksina pidetyt sopimukset, mukaan lukien ne, joiden mukaan luotonantaja myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle luottoa maksun lykkäyksen, lainan tai muun sellaisen taloudel­ lisen järjestelyn muodossa siltä osin kuin niistä säädetään kulu­ tusluottoja koskevassa direktiivissä 87/102/ETY (1).

Enää ei ole epäselvyyttä siitä, että käsite kattaa kiinteistöjen osa- aikaisen käyttöoikeuden hankintasopimukset, joista säädetään direktiivissä 94/47/EY (2). Xxxxxxx ei olisi ollut varmaa, että ne luokitellaan kuluttajasopimuksiin, eikä esineoikeutta kiinte­ ään omaisuuteen koskeviin hankintasopimuksiin, joista mää­ rätään 22 artiklan 1 kohdassa, ottaen huomioon erot sopimuk­ sen sitomien eri valtioiden kansallisessa lainsäädännössä. Yhtei­ söjen tuomioistuin on vahvistanut tämän johtopäätöksen: se on katsonut, että direktiivin 94/47/EY soveltamisalaan kuuluvat ai­ kaosuuksia koskevat sopimukset kuuluvat myös direktiivin 85/577/EY alaisuuteen, jos kyseisen direktiivin soveltamisedelly­ tykset muuten täyttyvät (3), ja että kyseinen tulkinta on otettava huomioon yleissopimuksen tulkinnassa, koska yleissopimus ja yhteisön oikeusjärjestelmä ovat sidoksissa toisiinsa (4).

(1) Kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallin­ nollisten määräysten lähentämisestä 22 päivänä joulukuuta 1986 annettu neuvoston direktiivi 87/102/ETY (EYVL L 42, 12.2.1987), sittemmin korvattu kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktii­ vin 87/102/ETY kumoamisesta 23 päivänä huhtikuuta 2008 anne­ tulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/48/EY (EUVL L 133, 22.5.2008).

(2) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 94/47/EY, annettu

26 päivänä lokakuuta 1994, ostajien suojaamisesta kiinteistöjen osa-aikaisen käyttöoikeuden ostosopimuksen tiettyihin osiin nähden, EYVL L 280, 29.10.1994.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-423/97, Travel Vac, Kok. 1999, s. I- 2195, kohta 22.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-73/04, Xxxxx, Kok. 2005, s. I-8667, kohta 22 ja sitä seuraavat kohdat.

82. Yleissopimuksessa myös laajennetaan kuluttajasopimuk­ sia koskevien sääntöjen soveltamisalaa siltä osin kuin on kyse yhteydestä valtioon, jossa kuluttajan kotipaikka on. Siinä ei ole tavarakauppaa, jonka hinta on suoritettava maksuerissä, tai lai­ naa, joka on maksettava takaisin erissä, koskevia uudistuksia; sopimuksen ja valtion, jossa kuluttajan kotipaikka on, välisen läheisyyden tarvetta ei ole. Muiden sopimusten osalta suojan laajentaminen kaikkiin kuluttajasopimuksiin, ja siitä aiheutuva kantajan oikeuspaikan (forum actoris) periaatteen laajentaminen, ei olisi perusteltua ilman jotakin seikkaa, joka yhdistää sopimus­ kumppanin ja valtion, jossa kuluttajan kotipaikka on. Vuoden 1988 yleissopimuksessa edellytettiin tiettyjä yhteyksiä tavaran toimittamista tai palvelun suorittamista koskevien sopimuksien osalta. Tällainen oli vaatimus, jonka mukaan sopimuksentekoa valtiossa, jossa kuluttajan kotipaikka on, oli edeltänyt kulutta­ jalle osoitettu nimenomainen tarjous taikka mainonta, ja se vaa­ timus, että kuluttaja oli tässä valtiossa toteuttanut sopimuksen­ tekoa varten tarvittavat toimenpiteet. Ad hoc -työryhmä piti näitä edellytyksiä kuitenkin riittämättöminä ja kuluttajansuojan nykyisiä vaatimuksia vastaamattomina. Uudessa yleissopimuk­ sessa edellytetään sen takia, että sen henkilön kaupallista tai elinkeinotoimintaa, jonka kanssa kuluttaja tekee sopimuksen, on harjoitettava valtiossa, jossa kuluttajan kotipaikka on, tai että tällainen toiminta on suunnattava kyseiseen valtioon tai useisiin valtioihin kyseinen valtio mukaan lukien.

83. Uutta yhteyttä kuluttajan kotipaikkaan voidaan soveltaa minkälaiseen sopimukseen hyvänsä, ja sen tarkoituksena on täyttää erityisesti sähköisestä kaupankäynnistä (5) aiheutuva suo­ jelun tarve. Se ei riipu paikasta, jossa kuluttaja toimii, eikä so­ pimuksen tekopaikasta, joka saattaa olla muussa maassa kuin siinä, jossa on kuluttajan kotipaikka: merkitystä on vain toisen osapuolen toiminnalla, jonka on oltava siinä valtiossa harjoitet­ tua, jossa kuluttajan kotipaikka on, tai kyseiseen valtioon suun­ nattua, mahdollisesti sähköisin keinoin. Esimerkiksi Internetin kautta tehdyn liiketoimen osalta se seikka, että kuluttaja on tehnyt tilauksensa muusta valtiosta kuin siitä, jossa hänen koti­ paikkansa on, ei jätä häntä vaille yleissopimuksen tarjoamaa suojaa, jos myyjän toiminta suuntautuu siihen valtioon, jossa kuluttajan kotipaikka on, tai kyseiseen valtioon muiden muassa. Tässä tapauksessa kuluttaja voi yleissopimuksen 16 artiklan mu­ kaisesti nostaa kanteen oman kotipaikkansa tuomioistuimissa riippumatta siitä, missä sopimus tehtiin ja missä sähköisesti toimitettu palvelu käytettiin.

Yhteys on olemassa ainoastaan silloin, kun kaupallinen tai elin­ keinotoiminta suuntautuu kiistatta valtioon, jossa kuluttajan ko­ tipaikka on. Sillä, pidetäänkö www-sivustoa aktiivisena tai pas­ siivisena, ei tällöin ole merkitystä. Kuten EU:n neuvoston ja EU:n komission Bryssel I -asetuksen 15 artiklasta antamassa lausumassa todetaan, ”ei riitä vain se, että yritys suuntaa tällaista toimintaa siihen jäsenvaltioon, jossa kuluttajan kotipaikka on,

(5) Sellaisena kuin se on määritelty tietoyhteiskunnan palveluja, erityi­ sesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista (”Direktiivi sähköisestä kaupankäyn­ nistä”) 8 päivänä kesäkuuta 2000 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2000/31/EY (EYVL L 178, 17.7.2000), jonka 1 artiklan 4 kohdassa nimenomaan säädetään, ettei sillä ”puu­ tuta tuomioistuinten toimivaltaan”, mikä jää siis Bryssel I -asetukselle ja sen rinnalla Luganon yleissopimukselle.

tai useisiin valtioihin, joiden joukossa on myös tämä jäsenvaltio, vaan edellytetään myös, että sopimus on tehty tällaisen toimin­ nan puitteissa. Tämä määräys koskee useita myyntimenettelyjä, joihin kuuluvat myös Internetin välityksellä tehdyt etäsopimuk­ set. Tässä yhteydessä neuvosto ja komissio painottavat sitä, että pelkkä WWW-sivuston saatavilla olo ei riitä siihen, että 15 artiklaa voitaisiin soveltaa, vaan edellytyksenä on, että siinä kehotetaan etäsopimusten tekemiseen ja että sopimus todellakin on tehty etäsopimuksena millä keinoin tahansa. Tässä suhteessa ei WWW-sivustossa käytetyllä kielellä tai valuutalla ole olen­ naista merkitystä” (1).

84. Kuluttajaa suojelevien toimivaltasääntöjen soveltamisalaa on edelleen laajennettu koskemaan kuljetussopimuksia, jotka jätettiin tuon soveltamisalan ulkopuolelle vuoden 1988 yleis­ sopimuksella, jossa ne saatettiin sopimuksia koskevien yleisten sääntöjen piiriin. Kaikkien kuljetussopimusten jättäminen sovel­ tamisalan ulkopuolelle vaikutti perusteettomalta, kun otetaan huomioon yhteishintaan tarjottavien kuljetus- ja majoituspalve­ lujen yhdistämistä koskeva sopimuskäytäntö. Kuljetussopimus­ ten jättäminen edelleenkin soveltamisalan ulkopuolelle olisi merkinnyt myös sitä, että olisi sovellettava eri toimivaltasääntöjä niihin eri palveluihin, jotka yhdistyvät taloudellisessa mielessä yhtä ainutta liiketoimea edustavassa sopimuksessa. Siksi 15 artiklan 3 kohdan mukaan vain sellaiset kuljetussopimukset, joihin ei sisälly yhteishintaan tarjottujen kuljetus- ja majoitus­ palvelujen yhdistelmää, jäävät II osaston 4 jakson sääntöjen soveltamisalan ulkopuolelle; tämä määräys mukautetaan siten sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopi­ mukseen sisältyvään kuluttajasopimuksia koskevaan säännök­ seen (2).

3. Työsopimukset (18–21 artikla)

85. Työsopimuksia ei alkuperäisessä Brysselin yleissopimuk­ sessa otettu lainkaan huomioon, ja näin ollen niihin sovellettiin yleisiä sääntöjä ja 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua sopimus­ velvoitteita koskevaa erityissääntöä, mitenkään rajoittamatta eri­ tyisesti oikeuspaikan valintaa. Vuoden 1988 yleissopimukseen sisällytettiin niitä koskevat erityissäännöt (5 artiklan 1 kohdan jälkiosa ja 17 artiklan 5 kohta), ja nyt niitä käsitellään erityis­ säännöin II osaston 5 jaksossa, joka seuraa vakuutus- ja kulut­ tajasopimuksia koskevia jaksoja ja täydentää sopimussuhteen heikomman osapuolen suojaa koskevia sääntöjä. Uusi jakso noudattaa samaa järjestelyä ja samoja ratkaisuja kuin edellisetkin poiketen joiltakin osin vuoden 1988 yleissopimuksen järjes­ telyistä.

86. Kuten muidenkin jaksojen määräyksissä, 18 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan jaksoon sisältyvien työsopimuksia kos­ kevien toimivaltasääntöjen riippumaton ja kokonaisvaltainen luonne, tämän kuitenkaan rajoittamatta 4 artiklan soveltamista, jos vastaajan kotipaikka on muussa kuin sopimuksen sitomassa

valtiossa, ja rajoittamatta 5 artiklan 5 kohdan soveltamista sivu­ liikettä, edustajaa tai muuta toimipaikkaa koskevissa riita-asi­ oissa. Kuten 9 artiklan 2 kohdassa ja 15 artiklan 2 kohdassa, 18 artiklan 2 kohdan mukaan sivuliikkeen, edustajan tai toimi­ paikan olemassaolo sopimuksen sitomassa valtiossa merkitsee niiden toimintaa koskevissa asioissa, että työnantajan kotipaikan katsotaan olevan tuossa valtiossa, vaikka työnantajan kotipaikka olisikin muussa kuin sopimuksen sitomassa valtiossa.

87. Sellaista työnantajaa vastaan, jonka kotipaikka on sopi­ muksen sitomassa valtiossa, nostettuja kanteita koskevasta toi­ mivallasta määrätään 19 artiklassa, jossa on suurimmaksi osaksi säilytetty vuoden 1988 yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohdan jälkiosan määräys. Tämä tarkoittaa, että työnantajaa vastaan voidaan nostaa kanne paitsi sen valtion tuomioistuimissa, jossa työnantajan kotipaikka on, myös sen paikkakunnan tuomiois­ tuimessa, missä työntekijä tavallisesti työskentelee, tai sen paik­ kakunnan tuomioistuimessa, missä hän viimeksi työskenteli (2 kohdan a alakohta). Viimeinen lause puuttui vuoden 1988 yleis­ sopimuksesta, ja se lisättiin, koska on usein huomattu, että työntekijä nostaa työnantajaa vastaan kanteen vasta työsuhteen päätyttyä tai kun työntekijä ei enää työskentele. Tällaisissa ta­ pauksissa ei olisi asianmukaista evätä työntekijältä mahdolli­ suutta työpaikkakuntansa mukaiseen vaihtoehtoiseen oikeus­ paikkaan. On myös huomattava se seikka, että työpaikkakun­ nallaan työntekijä, työsuhteen aikana tai sen päätyttyä, voi yleensä pyytää ammattiliiton apua oikeuksiensa varmistamisessa tuomioistuimissa.

jos työntekijä työskentelee tai on tavallisesti työskennellyt eri maissa, kanne voidaan nostaa sen paikkakunnan tuomioistui­ missa, missä työntekijän palvelukseen ottanut toimipaikka sijait­ see tai sijaitsi (2 kohdan b alakohta). Tehty ratkaisu vastaa sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehtyä Rooman yleissopimusta (3). Olisi huomattava, että tämä ratkaisu on tarpeen vain, kun ei ole mahdollista määrittää viitemaata, joka täyttää molemmat vaatimukset: ensiksi, että todetaan merkittävä yhteys riita-asian ja sellaisen paikan välillä, jonka tuomioistuimet ovat parhaassa mahdollisessa asemassa tekemään asiassa ratkaisun, jolla työntekijälle, sopimuksen hei­ kommalle osapuolelle, tarjotaan asianmukainen suoja, ja toi­ seksi, että vältetään toimivaltaisten tuomioistuinten määrän mo­ ninkertaistuminen. Silloinkin kun työntekijä työskentelee use­ ammassa kuin yhdessä valtiossa, jos hän tosiasiassa suorittaa työnantajaansa nähden olennaisen osan tehtävistään yhdellä paikkakunnalla, niin kyseistä paikkakuntaa on pidettävä työn tavanomaisena suorituspaikkana, jolloin sovelletaan yleissopi­ muksen 19 artiklan 2 kohdan a alakohtaa. (4)

(1) Neuvoston ja komission lausuma on saatavilla Euroopan oikeudelli­  

sen verkoston www-sivustolla, osoitteessa xxxx://xx.xxxxxx.xx/xxxxxxxx­ tice/docs/Reg_44-2000_joint_statement_14139_fi.pdf.

(2) 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehdyn yleissopimuksen 5 artiklan 5 kohta; ks. myös Rooma I -asetuksen 6 artiklan 3 kohta sekä 6 artiklan 4 kohdan b alakohta.

(3) Yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohta, EYVL C 27, 26.1.1998; ks. myös Rooma I -asetuksen 8 artiklan 3 kohta.

(4) Ks. Brysselin yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohtaan viitaten yhteisö­ jen tuomioistuin, asia C-37/00 Xxxxx [2002] Kok. 2002, s. I- 2013,49-58 kohta.

88. Ad hoc -työryhmä tarkasteli ehdotusta, jossa 19 artiklan mukaiseen toimivaltaan lisättäisiin alue, jonka mukaan työnte­ kijällä, joka on työskennellyt rajoitetun ajan toiseen sopimuksen sitomaan valtioon lähetettynä, olisi mahdollisuus nostaa työtä ja sen suoritusolosuhteita koskeva kanne kyseisessä valtiossa. Eh­ dotusta käsiteltiin työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon annetun direktiivin 1996/71/EY (1) pohjalta, jonka 6 artiklassa säädetään, että ”Edellä 3 artiklassa taattujen työeh­ toja ja -oloja koskevien oikeuksien toteuttamiseksi voidaan nos­ taa kanne siinä jäsenvaltiossa, jonka alueelle työntekijä on tai oli lähetetty työhön, sanotun kuitenkaan rajoittamatta oikeutta tar­ vittaessa nostaa jossain toisessa valtiossa kanne voimassa olevien tuomioistuimen toimivaltaa koskevien kansainvälisten yleissopi­ musten mukaisesti”. Direktiivin yhteydessä tulkittuna tällä sään­ nöksellä on tietenkin toinen soveltamisala kuin yleissopimuksen määräyksellä, jossa yleinen toimivalta annetaan työntekijän eduksi sen valtion tuomioistuimille, johon hänet on lähetetty.

Direktiivissä määritellään useita käytössä olevia termejä, kuten ”lähetetty työntekijä”, ”työehdot ja -olot” jne., joihin olisi viitat­ tava tulkittaessa yleissopimuksen määräyksiä. Lisäksi direktiivi rajoittaa työntekijän asemapaikan tuomioistuimen toimivaltaa direktiivin ”3 artiklassa taattuihin työehtoihin ja -oloihin”, eikä toimivalta ole yleinen luonteeltaan. Yleisen toimivallan antami­ nen tälle tuomioistuimelle ei sisältäisi kaikkia direktiivin 3 artiklassa käsiteltyjä asioita, sillä siinä tarkoitetut työehdot ja

-olot kattavat sellaiset asiat kuin työterveys, työturvallisuus ja työhygienia, jotka kuuluvat julkisoikeuden piiriin ja joita ei voisi sisällyttää siviili- ja kauppaoikeuden alaan rajoittuvaan Luganon yleissopimukseen. Yleissopimukseen sisällytettävä uusi oikeus­ paikka olisi kaiken lisäksi ainoastaan työntekijöiden käytettä­ vissä, kun taas direktiivin 6 artikla ei tee eroa osapuolten ase­ man välillä ja tarjoaa perustan toimivallalle myös työnantajan nostamissa kanteissa. Siis toimivallan antaminen sen valtion tuomioistuimille, johon työntekijä on lähetetty, ei sääntelisi toi­ mivaltaa samalla tavoin kuin direktiivi, ja se loisi kaksi järjes­ telmää, joita koskisivat erilaiset tulkinta- ja soveltamissäännöt, mikä saattaisi heikentää oikeusvarmuutta aloilla, joilla pitäisi varmistaa suojelu.

Näiden näkökohtien vuoksi ad hoc -työryhmä päätyi siihen, ettei pitäisi hyväksyä ehdotusta antaa yleinen toimivalta sen paikka­ kunnan tuomioistuimelle, jonne työntekijä on lähetetty, sekä ettei pitäisi muuttaa työskentelyyn liittyvää toimivaltaa, vaikka direktiivi toimiikin edelleen sen omalla soveltamisalalla ja joka tapauksessa sallii kanteiden nostamisen olemassa olevien kan­ sainvälisten toimivaltaa koskevien yleissopimusten nojalla, muun muassa Luganon yleissopimuksen, jonka soveltamisala ei muutu.

89. Kuten muunkin suojelua koskevan toimivallan kohdalla työnantaja voi nostaa kanteen työntekijää vastaan vain sen so­ pimuksen sitoman valtion tuomioistuimissa, jossa työntekijän

(1) Palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähet­ tämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16. joulukuuta 1996 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 96/71/EY (EYVL L 18, 21.1.1997).

kotipaikka on, lukuun ottamatta tapauksia, joissa pääkannetta käsittelevässä tuomioistuimessa nostetaan vastakanne työsopi­ muksia käsittelevän jakson sääntöjen mukaisesti. Sisältäessään tämän määräyksen 20 artikla noudattaa samaa perustetta, joka hyväksyttiin vakuutus- ja kuluttajasopimusten osalta, ja muuttaa siten vuoden 1988 yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohtaa, jossa sallitaan työnantajan nostaa kanne myös sen paikkakunnan tuo­ mioistuimessa, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, ja, jos tämä työskentelee useammassa kuin yhdessä maassa, jossa työn­ tekijän palvelukseen ottanut liiketoimipaikka sijaitsee. Päätös ot­ taa pois tämä työnantajan vaihtoehto tehtiin sen jälkeen, kun oli tarkkaan harkittu tämän toimivaltaperusteen merkitystä. Viittaus työskentelypaikkakuntaan on tarkoitettu tarjoamaan työnteki­ jälle vaihtoehtoinen oikeuspaikka, jos hän katsoo olevan hel­ pompi osoittaa vaatimuksensa toteen siellä, myös työsuhteen päätyttyä, eikä tarjoamaan työnantajalle kätevää kantajan koti­ paikka -vaihtoehtoa (forum actoris) riita-asioissa työntekijän kanssa.

90. Oikeuspaikan valintaa koskevat säännöt on myös mu­ kautettu vakuutus- ja kuluttajasopimusten mukaisiksi. Yleissopi­ muksen 21 artiklan 1 kohdassa todetaan vuoden 1988 yleis­ sopimuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti, että toisesta oike­ uspaikasta voidaan sopia vasta riidan syntymisen jälkeen, jotta työntekijällä on tilaisuus arvioida, onko se suotavaa. 21 artiklan 2 kohdassa todetaan lisäksi, että oikeuspaikan valintalauseke voi myös poiketa yleisistä säännöistä, jos se antaa työntekijälle oi­ keuden nostaa kanne muissa kuin 19 artiklassa tarkoitetuissa tuomioistuimissa. Toisin kuin muissa jaksoissa tässä ei kuiten­ kaan ole mainintaa sellaisen lausekkeen pätevyydestä, jolla toi­ mivalta siirrettäisiin sellaisen valtion tuomioistuimille, jossa sekä työnantajalla että työntekijällä on koti- tai tavanomainen asuin­ paikka, sillä se olisi ristiriidassa edellä mainitun, palvelujen tar­ joamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön annetun yhteisön direktiivin 3 artiklan kanssa.

4. Yksinomainen toimivalta

1. Yleistä

91. joidenkin aiheluokkien osalta on annettu yksinomainen toimivalta syistä, jotka eivät vaadi erityistä perustelua ja jotka kaikki liittyvät tuomioistuimen ja tilanteen läheiseen keskinäi­ seen yhteyteen. Tietyissä asioissa järkevä oikeudenkäyttö edellyt­ tää, että yksinomainen toimivalta annetaan niille tuomioistui­ mille, joilla on parhaat edellytykset käsitellä riita-asiaa ja soveltaa paikallisia sääntöjä ja tapoja. Uusi yleissopimus vahvistaa yksin­ omaisen toimivallan piirteet: yksinomaista toimivaltaa sovelle­ taan riippumatta asianosaisten kotipaikasta sopimuksen sito­ missa valtioissa (22 artikla); siitä ei voida poiketa asianosaisten välisellä sopimuksella (23 artikla) tai suostumalla epäsuorasti toimivaltaan (24 artikla); tuomioistuimen, jossa pääkanne riita- asiassa nostetaan, on luovuttava asian käsittelystä omasta aloit­ teestaan, jos yksinomainen toimivalta kuuluu toisen sopimuksen sitoman valtion tuomioistuimelle (25 artikla); tuomioita ei tun­ nusteta, jos ne ovat ristiriidassa yksinomaista toimivaltaa kos­ kevien määräysten kanssa (35 artikla), eivätkä ne ehkä ole täy­ täntöönpanokelpoisia (45 artikla).

Vain 22 artiklan 1, 2 ja 4 kohdassa tarkoitettua yksinomaista toimivaltaa on muutettu ja edellyttää erityisiä huomautuksia. 22 artiklan 3 ja 5 kohdassa tarkoitettu yksinomainen toimivalta ei muutu vuoden 1988 yleissopimuksesta, ja lukijaa pyydetään

kopuolisessa valtiossa. Kuten jenard-Möllerin raportissa (3) todet­ tiin, vuoden 1988 yleissopimuksen 16 artiklan 1 kohtaa ”sovel­ letaan vain, jos kiinteistö sijaitsee sopimusvaltion alueella”; jos kiinteistö sijaitsee muussa kuin sopimusvaltiossa, sovelletaan

niiden osalta tutustumaan aiempiin raportteihin portti, s. 35–36).

(jenardin

ra­

yleissopimuksen 2 artiklaa ja mahdollisesti yleissopimuksessa määrättyjä erityistuomioistuimia, jos vastaajan kotipaikka on sopimusvaltiossa, ja 4 artiklaa, jos vastaajan kotipaikka on yleis­ sopimuksen ulkopuolisessa valtiossa.

2. Kiinteä omaisuus (22 artiklan 1 kohta)

92. Sääntö, jonka mukaan esineoikeus kiinteään omaisuuteen tai kiinteän omaisuuden vuokrasopimus kuuluu sen sopimus­ valtion tuomioistuinten yksinomaiseen toimivaltaan, jossa kiin­ teistö sijaitsee, ei muutu syistä, joita on jo selitetty vuoden 1988 yleissopimukseen (xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, 49–54 kohta) ja Brysselin yleissopimukseen (jenardin raportti, 34–35 kohta, sekä Schlosserin raportti, 162–165 kohta) liittyen, eikä niitä tarvitse tässä eritellä.

Ei ole myöskään tarpeen tarkentaa määräyksen soveltamisalaa suhteessa yleissopimuksen muihin toimivaltasääntöihin, sillä se on ollut toistuvasti yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytän­ nössä tutkittavana Brysselin yleissopimuksen yhteydessä. Todet­ takoon vain yhteisöjen tuomioistuimen hyväksyneen sen, että vuokrasopimusta koskeva yksinomainen toimivalta rajoittuu rii­ toihin, joissa on selkeästi kyse kiinteistön vuokraamisesta ja jotka kuuluvat sen maan tuomioistuinten yksinomaisen toimi­ vallan piiriin, jossa kiinteistö sijaitsee. asiakkaan maksamaa ker­ tasuoritusta vastaan tarjottuja erilaisia palveluita koskeva sopi­ mus ei ole määräyksen tarkoittama vuokrasopimus (1). Mää­ räystä kuitenkin sovelletaan, kun kanteessa vaaditaan korvauksia yksityishenkilön muutaman viikon loman ajaksi vuokraaman kiinteistön alueen huonosta hoidosta ja majoitustiloille aiheute­ tusta vahingosta, jopa silloin, kun kannetta ei ole nostanut kiinteistön omistaja itse vaan ammattimainen matkanjärjestäjä, jolta kyseinen henkilö oli vuokrannut kiinteistön ja joka on nostanut kanteen saatuaan siihen oikeudet kiinteistön omis­ tajalta (2).

adhoc -työryhmä on ratkaissut yhteisön sääntöjen ja yhteisöjen tuomioistuimen niistä antaman tulkinnan mukaisesti kysymyk­

Huolellisen tarkastelun jälkeen työryhmä päätti, ettei olisi vii­ sasta muuttaa kiinteistöasioita koskevan yksinomaisen toimival­ lan soveltamisalan tulkintaa tai selventää kohtaa yleissopimuk­ sen tekstissä, kun vieläpä otetaan huomioon, että tapauksissa, joissa kiinteistö sijaitsee muussa kuin sopimusvaltiossa, 4 artiklaan vedottaisiin luultavasti usein ja että asiaa koskevissa kansallisissa lainsäädännöissä on huomattavia eroja (4). Yhteisö­ jen tuomioistuimen lausunnossaan 1/03 esittämien huomautus­ ten (5) mukaisesti kysymystä siitä, onko 22 artiklan 1 kohdalla heijastusvaikutus ja mitkä tällaisen vaikutuksen seuraukset olisi­ vat, voidaan parhaiten tarkastella silloin, jos kansalliset toimival­ tasäännökset kiinteistöasioissa, joissa vastaajan kotipaikka on yhteisön ulkopuolisessa maassa, yhtenäistettäisiin Euroopan yh­ teisössä.

94. Erityisen paljon huomiota kiinnitettiin toimivallan anta­ miseen sen valtion tuomioistuimille, jossa vastaajan kotipaikka on, vaihtoehtona sen valtion tuomioistuimille, jossa kiinteistö sijaitsee, asioissa, jotka koskevat kiinteän omaisuuden vuokraa­ mista tilapäiseen yksityiskäyttöön enintään kuudeksi peräkkäi­ seksi kuukaudeksi. Tässä suhteessa Brysselin yleissopimus eroaa vuoden 1988 yleissopimuksesta. Brysselin yleissopimuksen mu­ kaan tämä mahdollisuus riippuu kahdesta ehdosta: molempien osapuolten on oltava luonnollisia henkilöitä ja kummankin koti­ paikan on oltava samassa valtiossa, kun taas vuoden 1988 yleis­ sopimus laajentaa vastaajan kotipaikkavaltion tuomioistuinten kilpailevaa toimivaltaa, sillä ehtona on vain, että toisen osapuo­ lista, vuokralaisen, on oltava luonnollinen henkilö ja ettei kum­ mankaan kotipaikka ole maassa, jossa kiinteistö sijaitsee, riippu­ matta siitä, onko heidän kotipaikkansa samassa valtiossa. Koska ad hoc -työryhmän tehtävänä oli yhtenäistää mahdollisimman pitkälle näiden kahden yleissopimuksen teksti, työryhmä pohti sitä, olisiko Luganon yleissopimus mukautettava Brysselin

sen siitä, pitäisikö, ja missä määrin, kiinteistöjen osa-aikaisen  

käyttöoikeuden olla kiinteistöjä koskevan yksinomaisen toimi­ vallan piirissä, eikä asiassa tarvita erityissäännöstä (ks. edellä 81 kohta).

93. Komission ehdotuksesta työryhmä tarkasteli sitä, olisiko 22 artiklan 1 kohdalla katsottava olevan heijastusvaikutuksena se, että myöskään sopimuksen sitomien valtioiden tuomioistui­ milla ei olisi toimivaltaa, jos kiinteistö sijaitsisi sopimuksen ul­

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-280/90 Hacker [1992] ECR I- 1111,15 kohta (Brysselin yleissopimuksen 16 artiklan 1 kohtaa kos­ keva ennakkoratkaisupyyntö).

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-8/98 Dansommer [2000] Kok I-393, 38 kohta (Brysselin yleissopimuksen 16 artiklan 1 kohtaa koskeva ennakkoratkaisupyyntö).

(3) xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, 54 kohta.

(4) Mihin kiinnitettiin huomiota jenardin raportissa s. 35 ja Schlosserin raportissa s.166–172.

(5) Ks. lausunnon 1/03 kohta 153: ”Vaikka yhteisön sääntöjen ja suun­ nitellun sopimuksen määräysten kohteen ja sanamuotojen identti­ syys ovat seikkoja, jotka on otettava huomioon tutkittaessa, vaikut­ taako tämä sopimus näihin sääntöihin, nämä seikat eivät kuitenkaan yksinään voi osoittaa, että vaikutusta ei ole. Samojen toimivaltasään­ töjen soveltamisesta seuraava johdonmukaisuus ei ole sama asia kuin se, että vaikutusta ei ole, koska suunnitellussa sopimuksessa olevan toimivaltasäännön soveltaminen voi johtaa jonkin muun kuin ase­ tuksen N:o 44/2001 säännösten mukaan toimivaltaisen tuomioistui­ men toteamiseen toimivaltaiseksi. Kun uusi Luganon yleissopimus sisältää artikloja, jotka ovat identtisiä asetuksen N:o 44/2001 22 ja

23 artiklan kanssa, ja tällä perusteella johtaa siihen, että tämän sopimuksen sopimusvaltiona olevan kolmannen valtion tuomioistuin on toimivaltainen, vaikka vastaajan kotipaikka on jossakin jäsenval­ tiossa, ilman sopimuksen olemassaoloa viimeksi mainitun jäsenval­ tion tuomioistuin olisi toimivaltainen, kun taas sopimuksen mukaan toimivaltainen on kolmannen valtion tuomioistuin.”

yleissopimukseen vai päinvastoin. Tehdyssä ratkaisussa – jota noudatettiin myös Bryssel I -asetuksessa – otettiin jotain kum­ mastakin: siinä edellytetään, että vain vuokralaisen tarvitsee olla luonnollinen henkilö mutta että sopimuspuolten kotipaikan on oltava samassa valtiossa.

Tämän ratkaisun tueksi on korostettava erityisesti sitä, että olisi ollut liiallista vaatia kummankin sopijapuolen olevan luonnolli­ sia henkilöitä, sillä määräyksen tarkoituksena on myös tarjota suojelua niissä erittäin yleisissä tapauksissa, joissa lomailijat vuokraavat majoitustiloja yhtiöltä, joka omistaa kiinteistöjä ul­ komailla. Lisäksi vaatimus, jonka mukaan kummankin sopija­ puolen kotipaikka on samassa valtiossa, kattaa useimmat ta­ paukset, jolloin on asianmukaista luopua sen valtion yksinomai­ sesta toimivallasta, jossa kiinteistö sijaitsee, ilman että poikke­ uksen soveltamisalaa laajennetaan liikaa.

95. Vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjan N:o 1 1 b artiklan mukaan sopimusvaltio saattoi ilmoittaa, että se ei tun­ nustaisi kiinteistön vuokrasopimusta koskevaa tuomiota, jos kiinteistö sijaitsi sen alueella, edes silloin kun vuokrasopimus lajiltaan kuului säännön piiriin, ja tuomiovaltion tuomioistui­ men toimivalta perustui vastaajan kotipaikkaan. Tätä määräystä ei pidetty enää tarpeellisena, eikä sitä ole otettu uuteen yleis­ sopimukseen.

3. Yhtiöt (22 artiklan 2 kohta)

96. Mitään muutosta ei ole tehty vuoden 1988 yleissopimuk­ sen määräykseen yksinomaisen toimivallan osalta riidassa, joka koskee ”yhtiön tai muun oikeushenkilön pätevyyttä, mitättö­ myyttä tai purkamista taikka sen toimielinten päätöksiä” tai tarkemmin ilmaistuna ”sen toimielinten päätösten pätevyyttä,” kuten uusi sananmuoto kuuluu, mikä vahvistaa tulkinnan, jonka mukaan viittauksella ”sen toimielinten päätöksiin” oli tarkoitus olla yhteys edellisen lauseen ensimmäiseen osaan. Xxxxxx yleis­ sopimuksen 16 artiklan 2 kohdassa olevan määräyksen mukaan toimivalta oli yhtiön tai oikeushenkilön kotipaikan tuomioistui­ milla, sen määräyksen mukaisesti, jonka perusteella ”seat” (yh­ tiön tai muun oikeushenkilön kotipaikka) on yhtä kuin ”domi­ cile” (luonnollisen henkilön kotipaikka).

Uudessa määräyksessä on säilytetty yhteys ”kotipaikkaan” (seat), mutta tämä yhteys ei välttämättä ole enää sama kuin yleissään­ nössä. Uudessa yleissopimuksessa yhtiön kotipaikka on itse asi­ assa määritelty sääntömääräisen kotipaikan tai keskushallinnon tai päätoimipaikan perusteella. Kyseinen määritelmä on itsenäi­ nen ja helpottaa oikeuskäsittelyn aloittamista sopimuksen sito­ man valtion tuomioistuimessa sellaista yhtiötä vastaan, jolla on jokin merkittävä yhteys valtioihin, joihin sopimusta sovelletaan, mutta sitä ei pidetty asianmukaisena perustana yksinomaiselle toimivallalle tässä tarkasteltuja aloja koskevissa riidoissa.

22 artiklassa tarkoitettu toimivalta on yksinomaista, mitä on vaikea sovittaa yhteen sellaisen kotipaikan määritelmän kanssa, jossa sovelletaan vaihtoehtoisia perusteita; tämä voisi aiheuttaa

epävarmuutta siitä, mitä lakia yhtiöiden pätevyyteen on sovel­ lettava. Toisin sanoen yhtiöiden tavallinen oikeuspaikka voidaan asianmukaisesti perustaa laajaan kotipaikkakäsitteeseen, mutta yhtiöiden perustamisen pätevyyden osalta on sovellettava rajoi­ tetumpaa käsitettä, joka perustuu vain yhteen yhdistävään seik­ kaan.

Työryhmä päätti vuoden 1988 yleissopimuksen tavoin edelleen viitata yksinkertaisesti ”kotipaikkaan” (seat), joka määritettäisiin samoin kuin kyseisen yleissopimuksen mukaan sen tuomiois­ tuimen kansainvälistä yksityisoikeutta koskevien säännösten mukaan, jossa asia otetaan käsiteltäväksi. Siksi on korostettava sitä, että yhtiön ”kotipaikka” tässä ei ole itsenäinen käsite kuten ”sääntömääräinen kotipaikka” 60 artiklassa. Käyttämällä yksin­ kertaisesti ilmausta ”sääntömääräinen kotipaikka” olisi ehkä voitu välttää se mahdollisuus, että ”sääntömääräisen kotipaikan” (statutory seat) ja todellisen kotipaikan (seat) ollessa eri maissa useammalla tuomioistuimella voisi olettaa olevan yksinomainen toimivalta, mutta päätettiin, että tämän ongelman ratkaisemi­ seksi yleissopimuksen määräykset toimivallan yhteensovittami­ sesta olisivat riittävät.

97. Sovitulla ratkaisulla varmistetaan pääsääntöisesti, että oi­ keuspaikka (forum) ja laki (jus) ovat yhteensopivat, ja siihen on päädytty, koska on haluttu varmistaa, että yhtiön perustamisen pätevyyden ollessa kyseessä on vain yksi lainkäyttöjärjestelmä, joka voidaan varmasti ennakoida. Työryhmässä todettiin, että tällaisen toimivallan toivottavuus on vähemmän selvää, kun riita-asia koskee yhtiön hallintoelinten päätöksiä. Työryhmä päätti kuitenkin pitää tässäkin yhtiön kotipaikan tuomioistui­ men yksinomaisen toimivallan sillä perusteella, että kyseinen tuomioistuin on tavallisesti sopivin päättämään tällaisten pää­ tösten pätevyydestä. jotta tätä toimivaltaa ei olisi mahdollista laajentaa tulkinnalla, uudessa yleissopimuksessa siis viitataan ni­ menomaisesti päätösten ”pätevyyteen”, eikä aiemman sanamuo­ don tavoin itse ”päätöksiin”, jolloin on varsin selvää, että yksin­ omainen toimivalta ei ulotu koskemaan päätösten sisältöä tai vaikutuksia.

4. Immateriaalioikeudet (22 artiklan 4 kohta)

98. Patentin, tavaramerkin, mallin tai muiden senkaltaisten tallettamista tai rekisteröintiä edellyttävien oikeuksien pätevyy­ den osalta toimivaltaa koskeva määräys on tavallisesti vuoden 1988 yleissopimuksessa oleva määräys. Yksinomainen toimi­ valta annetaan sen sopimuksen sitoman valtion tuomioistui­ mille, jonka alueella tallettamista tai rekisteröintiä on pyydetty tai tallettaminen tai rekisteröinti on tapahtunut tai jossa se kan­ sainvälisen sopimuksen määräysten mukaan tai, kuten uudessa sanamuodossa tehdään selväksi, yhteisön säädöksen mukaan katsotaan tapahtuneeksi. Tämä viimeksi mainittu kohta on li­ sätty poistamaan kaikki epävarmuus siitä, vastaako immateriaa­ lioikeuksia koskeva yhteisön oikeus voimassa olevien kansain­ välisten sopimusten oikeutta.

99. Yksinomaista toimivaltaa sovelletaan myös eurooppapa­ tenttien myöntämisestä Münchenissä 5. lokakuuta 1973 allekir­ joitetun yleissopimuksen perusteella myönnettyjen patenttien osalta. Vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjan N:o 1 V d artiklassa ollut määräys, jonka mukaan kunkin sopimuksen si­ toman valtion tuomioistuimet ovat yksinomaisesti toimivaltaisia tutkimaan kaikki sanotun valtion osalta myönnettyjen euroop­ palaisten patenttien rekisteröintiä tai pätevyyttä koskevat riita- asiat, sanotun rajoittamatta Euroopan patenttiviraston toimival­ taa, on nyt sisällytetty 22 artiklan 4 kohtaan. Määräyksen lop­ puosa, sellaisena kuin se oli pöytäkirjassa, on poistettu: siinä tehtiin poikkeus sopimuksen sitomien valtioiden yksinomaiseen toimivaltaan, jos patentti oli yhteismarkkinoiden Euroopan pa­ tentista Luxemburgissa 15 päivänä joulukuuta 1975 allekirjoite­ tun yleissopimuksen mukainen yhteisöpatentti. (1)

Luxemburgin yleissopimuksessa, jota sittemmin muutettiin Lu­ xemburgissa 15. joulukuuta 1989 allekirjoitetulla yhteisöpatent­ teja koskevalla sopimuksella, määrättiin sellaisen yhteisöpatentin myöntämisestä, joka on kansallisten patenttien kaltainen mutta niistä riippumaton ja jolla on yhtäläiset vaikutukset kaikissa sopimusvaltioissa. Siinä julistettiin, että Brysselin yleissopimusta on sovellettava kaikkiin yhteisöpatenteista nostettaviin kantei­ siin, ja vahvistettiin erityinen toimivalta pätevyyttä ja loukkaa­ mista koskevia riita-asioita varten. Luxemburgin yleissopimus ei koskaan tullut voimaan, eikä sitä mainita uudessa Luganon yleissopimuksessa.

100. Kysymys poikkeuksen tekemisestä 22 artiklan 4 kohdan jäsenvaltioiden tuomioistuimille antaman yksinomaisen toimi­ vallan osalta on kuitenkin jäänyt elämään siksi, että tämän jäl­ keenkin on pyritty yhteisöpatentin luomiseen yhteisön lainsää­ dännöllä; komissio antoi ehdotuksen neuvoston asetukseksi yh­ teisöpatentista vuonna 2000 (2), ja sitä seurasivat vuonna 2003 komission ehdotus neuvoston päätökseksi yhteisöpatenttiriitoja koskevan toimivallan antamisesta yhteisöjen tuomioistuimelle ja ehdotus neuvoston päätökseksi yhteisöpatenttituomioistuimen perustamisesta ja muutoksenhausta yhteisöjen ensimmäisen oi­ keusasteen tuomioistuimessa (3). Yleisenä lähestymistapana on antaa yhteisöjen tuomioistuimelle laaja toimivalta, erityisesti pa­ tentin loukkausta koskevissa riidoissa, mukaan lukien sen vah­ vistaminen, että loukkausta ei ole tapahtunut, yhteisöpatentin pätevyyttä koskevissa riidoissa, riitautettiinpa se kanteella tai vastakanteella, ja riidoissa, jotka koskevat keksinnön käyttöä yhteisöpatenttihakemuksen julkaisemisen jälkeen tai keksinnön aiempaan käyttöön perustuvia oikeuksia, sekä yksinomainen toi­ mivalta määrätä väliaikaisia toimenpiteitä näillä aloilla, jolloin jäsenvaltioiden tuomioistuimille jää 22 artiklan 4 kohdan mu­ kainen yksinomainen toimivalta vain asioissa, joita ei ole nimen­ omaan varattu yhteisön tuomioistuimelle.

(1) Xxxxxxxxxxx raportin kohta 173.

(2) KOM(2000) 412 lopullinen, 1.8.2000.

(3) KOM(2003) 827 lopullinen ja COM(2003) 828 lopullinen, 23.12.2003. Vuoden 2003 ehdotusten mukaisesti toimivalta annet­ taisiin yhteisöjen tuomioistuimelle ja yhteisön tuomioistuimen puit­ teissa perustettaisiin yhteisöpatenttituomioistuin, jonka ratkaisuihin voisi hakea muutosta ensimmäisen asteen tuomioistuimelta.

101. 10.–12. lokakuuta 2006 pidetyssä diplomaattikonfe­ renssissa keskusteltiin siitä, kannattaisiko Luganon yleissopi­ mukseen liittää pöytäkirja, jolla yksinomainen toimivalta siirret­ täisiin yhteisön tuomioistuimelle yhteisön teollisoikeuksia kos­ kevissa asioissa (4). Tällaisella pöytäkirjalla olisi ollut se etu, että sillä olisi määrätty yhdelle ainoalle tuomioistuimelle toimivalta patenttien pätevyyttä koskevissa riidoissa ja patenttien louk­ kauksia koskevissa riidoissa, joiden oli muuten määrä tulla Lu­ ganon yleissopimuksen mukaisesti eri tuomioistuinten käsiteltä­ viksi. Pöytäkirjaehdotusta kuitenkin vastustettiin sillä perusteella, että kyseisiä riitoja ei ollut rajattu riittävän tarkasti, vaan ne oli jätetty määriteltäväksi myöhemmin annettavassa yhteisön lain­ säädännössä, ja että loukkauskanteiden mukaan ottaminen oli merkittävä poikkeus Luganon yleissopimuksen toimivaltaa kos­ kevista määräyksistä ja vaarantaisi yleissopimuksen kokonaishar­ monian. Tyydyttävään muotoiluun pääseminen osoittautui mah­ dottomaksi, ja näin ollen diplomaattikonferenssi katsoi par­ haaksi lykätä tällaisen pöytäkirjan pohtimista, kun asetus yhtei­ söpatentista olisi annettu.

102. Pöytäkirjassa yhteisön tuomioistuimen yksinomaisesta toimivallasta teollisoikeuksia koskevissa asioissa kiinnitettiin huomiota tiettyihin tarpeisiin, jotka onkin ainakin osittain täy­ tetty yhteisön tuomioistuimen myöhemmässä oikeuskäytän­ nössä: ennen uuden yleissopimuksen allekirjoittamista tuomiois­ tuimen oli ratkaistava, sovelletaanko yksinomaisen toimivallan sääntöä patentin rekisteröinnin tai pätevyyden osalta riippu­ matta siitä, riitautetaanko kyseinen rekisteröinti tai pätevyys kanneteitse vai oikeudenkäyntiväitteellä. (5) Tuomioistuin päätti, että sovelletaan: kun otetaan huomioon tämän määräyksen asema ja tarkoitus Brysselin yleissopimuksen järjestelmässä, oli katsottava, että patentin rekisteröintivaltion tuomioistuimilla on yksinomainen toimivalta ”riippumatta siitä menettelystä, jossa patentin pätevyys riitautetaan, riitautettiinpa se kanneteitse tai oikeudenkäyntiväitteellä, oikeudenkäynnin vireillepanon yhtey­ dessä tai sen myöhemmässä vaiheessa” (6). Yhteisöjen tuomiois­ tuin vahvisti täten, että jos loukkauskanne nostetaan, sitä käsit­ televä tuomioistuin ei voi epäsuorasti päätyä siihen tulokseen, että kyseinen patentti on mitätön, vaikka tuomion seuraukset rajoitettaisiin koskemaan kyseisen riita-asian osapuolia, kuten joidenkin sopimuksen sitomien valtioiden kansallisen lain perus­ teella menetellään (7).

(4) Euroopan komission ehdottaman pöytäkirjan (Pöytäkirja 4) nojalla yhteisön tuomioistuimella olisi ollut yksinomainen toimivalta yhtei­ sön teollisoikeuksia koskevissa kiistoissa siltä osin kuin tällaista yk­ sinomaista toimivaltaa on annettu sille Euroopan yhteisön perusta­ missopimuksessa. Luganon yleissopimuksen III ja IV osastoa olisi voitu soveltaa tällaisissa menettelyissä annettujen tuomioiden tun­ nustamiseen ja täytäntöönpanoon.

(5) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-4/03 GAT [2006] ECR I-6509 (Brys­ selin yleissopimuksen 16 artiklan 4 kohtaa koskeva ennakkoratkais­ upyyntö).

(6) GaT-tuomion 25 kohta.

(7) Tuomioistuin nimenomaan totesi, että muun valtion kuin patentin myöntäneen valtion tuomioistuinten toimivaltaa lausua epäsuorasti ulkomaisen patentin pätevyydestä ei voida rajoittaa koskemaan vain niitä tapauksia, joissa sovellettavan kansallisen oikeuden mukaan annettava tuomio vaikuttaa ainoastaan kyseessä oleviin asianosaisiin. Useissa maissa patentin mitätöivällä tuomiolla on kaikkia koskeva (erga omnes) vaikutus, ja tämänkaltainen rajoitus johtaisi vääristymiin ja vaarantaisi siten sopimuksen sitomille valtioille ja asianosaisille henkilöille kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien yhdenmukaisuu­ den (GAT-tuomion 30 kohta).

Tämän ennakkoratkaisun perusteella tuomioistuimen, jossa on nostettu patentinloukkauskanne ja jossa nousee esiin kysymys patentin pätevyydestä, on yleissopimuksen 25 artiklan mukai­ sesti omasta aloitteestaan jätettävä asia tutkimatta, ellei sillä 22 artiklan 4 kohdan nojalla ole yksinomaista toimivaltaa tutkia patentin pätevyyttä; ja riippuen siitä, mitkä menettelyt sovellet­ tava kansallinen laki sallii, se voi joutua keskeyttämään paten­ tinloukkausta koskevan asian käsittelyn yksinomaisen toimival­ lan omaavan tuomioistuimen tuomion saamiseen asti ennen kuin voi tehdä käsiteltävää asiaa koskevan päätöksen. Näin ollen uuden yleissopimuksen 22 artiklan 4 kohdan sananmuotoa muutettiin sekä vuoden 1988 Luganon yleissopimuksen vastaa­ vaan määräykseen että Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 4 koh­ taan verrattuna, jotta yhteisöjen tuomioistuimen GAT-tuomio voitaisiin sisällyttää siihen. (1)

Tuomioistuimen omaksuma kanta täyttää suurelta osin yhteisö­ jen tuomioistuimen yksinomaista toimivaltaa koskevan pöytä­ kirjaehdotuksen tavoitteet, sillä siinä vaaditaan yhtä ainoata yk­ sinomaista toimivaltaa patentin pätevyyden kyseenalaistavien tai väitettyä patentinloukkausta koskevien kanteiden osalta, millä estetään se, että useampi kuin yksi tuomioistuin antaisi patentin pätevyyttä koskevan tuomion, siinäkin tapauksessa, että nämä tuomioistuimet tarkastelisivat asian aivan eri puolia, ja täten vältetään keskenään ristiriitaisten päätösten vaara. jos Euroopan yhteisö antaisi yhteisöpatenttia koskevan asetuksen ja antaisi patenttien rekisteröintiä ja pätevyyttä koskevan yksinomaisen toimivallan yhteisöjen tuomioistuimelle, sellainen sopimuksen sitoman valtion tuomioistuin, jossa on nostettu yhteisöpatentin loukkausta koskeva kanne, ei voisi lausua edes epäsuorasti pa­ tentin pätevyydestä, ja tämän kysymyksen osalta sen olisi tun­ nustettava yhteisöjen tuomioistuimen yksinomainen toimivalta ja suhtauduttava kyseiseen tuomioistuimeen niin kuin se suh­ tautuisi toiseen kansalliseen tuomioistuimeen. (2)

5. Tuomioistuimen toimivaltaa koskeva sopimus

1. Yleistä (23 artikla)

103. järjestelmä, jossa määrätään asianosaisten vapaudesta päättää, millä tuomioistuimella on heidän suhdettansa koskeva toimivalta, on erityisen herkkä aihe, mitä osoittaa Brysselin yleissopimuksesta lähtien syntynyt runsas oikeuskäytäntö, joka on edellyttänyt vuosien mittaan merkittäviä muutoksia, jotta se täyttäisi tästä sopivasti kansainvälisen liike-elämän tarpeet (3). Vuoden 1988 yleissopimus oli jo sinänsä tulos oikeuskäytännön ja lainsäädännön kehityksestä. Näin ollen ei ole yllätys, että ad hoc -työryhmä havaitsi tässä asiassa eri ongelmia, joista osa koski jo aiemmin käsiteltyjä kysymyksiä, kun taas osa johtui tarpeesta löytää ratkaisuja kansainvälisen liike-elämän käytäntö­ jen yhteydessä esiin nousseisiin uudempiin kysymyksiin.

(1) Ks. myös 27.11.2008 tehty neuvoston päätös uuden Luganon yleis­ sopimuksen tekemisestä (EUVL L 147, 10.6.2009), jossa Euroopan yhteisö ilmoittaa aikovansa selkiyttää Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 4 kohdan soveltamisalaa samaan tapaan varmistaakseen siten, että se on rinnakkainen Luganon yleissopimuksen 22 artiklan 4 kohdan kanssa, ottaen kuitenkin huomioon Bryssel I -asetuksen soveltamista koskevan arvioinnin tulokset.

(2) Yleissopimuksen 1 artiklan 3 kohta.

(3) Xxxxxxxxxxx raportin kohta 179.

23 artiklan kohdalla sopimusten oikeuspaikkalausekkeiden va­ linnasta aiheutti hankaluuksia ensinnäkin sopimuksen sitomaan valtioon oleva yhteys, jonka on oltava olemassa, jotta yleissopi­ muksen määräykset olisivat sovellettavissa. Sen jälkeen työ­ ryhmä pohti, olisiko asianosaisten sopiman tuomioistuimen toi­ mivallan oltava yksinomaista vai ei. Kolmanneksi työryhmä tar­ kasteli oikeuspaikan valintaa koskevan lausekkeen muodollisia vaatimuksia, ja erityisesti sitä, miten tällainen lauseke voisi täyt­ tää sähköisen kaupankäynnin vaatimukset. Lopuksi se keskusteli ongelmista, jotka johtuvat asianosaisten erilaisista kannoista ky­ seiseen lausekkeeseen, toimivaltaan päättää lausekkeen pätevyy­ destä sekä 23 artiklan ja yleissopimuksen muiden osien suhtee­ seen.

2. Yhteys sopimuksen sitomaan valtioon

104. 23 artiklaa sovelletaan yksinomaisesti suhteisiin, joilla on kansainvälinen piirre, muu kuin pelkkä tietyn valtion tuomi­ oistuinten valinta (4), ja sitä sovelletaan ainoastaan, jos vähintään yhden asianosaisen kotipaikka on sopimuksen sitomassa valti­ ossa. jos kummankaan asianosaisen kotipaikka ei ole tällaisessa valtiossa, oikeuspaikkalausekkeessa nimetty sopimuksen sitoman valtion tuomioistuin voi arvioida lausekkeen pätevyyttä kansal­ listen lakiensa perusteella, ja muiden sopimuksen sitomien val­ tioiden tuomioistuinten on pidättäydyttävä käsittelemästä asiaa siihen asti, kunnes oikeuspaikkalausekkeessa nimetty tuomiois­ tuin on luopunut tai nimetyt tuomioistuimet ovat luopuneet asian käsittelystä. Työryhmä pohti, onko suotavaa edelleen vaa­ tia, että vähintään yhden asianosaisen kotipaikka on sopimuksen sitomassa valtiossa, kun tarkoituksena on yksinkertaistaa sään­ töjä ja antaa kaikille sopimuksen sitoman valtion tuomioistui­ men tai tuomioistuinten toimivaltaa koskeville lausekkeille yh­ täläinen vaikutus.

Vaikka nämä argumentit otettiin huomioon, ei kuitenkaan kat­ sottu mielekkääksi laajentaa yleissopimuksen soveltamisalaa muuttamalla 23 artiklaa ehdotetulla tavalla. Ennen kaikkea ei pidetty perusteltuna muuttaa näkemystä, jonka mukaan yleis­ sopimuksessa ei ole tarpeen vahvistaa niitä ehtoja, joiden perus­ teella tuomioistuimen on hyväksyttävä toimivalta, jos tuomiois­ tuimen ovat valinneet asianosaiset, joiden kaikkien kotipaikka on yleissopimuksen soveltamisalueen ulkopuolella, (5) vaikkakin oltiin yhtä mieltä siitä, että heti kun oikeuspaikkalausekkeessa määrätty tuomioistuin on katsonut tavanomaisista säännöistä poikkeamisen päteväksi, lausekkeella olisi oltava oikeusvaikutus kaikissa sopimuksen sitomissa valtioissa. Näin ollen 23 artiklan

1 kohdan sanamuoto on tässä suhteessa sama kuin vuoden 1988 yleissopimuksen vastaavan määräyksen, lukuun ottamatta sitä, että kohdan toinen osa, joka koskee lausekkeeseen suhtau­ tumista tapauksissa, joissa kummankaan asianosaisen kotipaikka ei ole sopimuksen sitomassa valtiossa, on nyt muutettu erilli­ seksi 3 kohdaksi.

(4) Xxxxxxxxxxx raportin kohta 174.

(5) Xxxxxxxxxxx raportin kohta 177.

105. Sitä, minä ajankohtana asianosaisista jonkun kotipaikan on oltava sopimuksen sitomassa valtiossa, jotta 23 artiklan 1 kohtaa voitaisiin soveltaa, tarkasteltiin ad hoc -työryhmässä 13 artiklan 3 kohdan ja 17 artiklan 3 kohdan perusteella, joissa täsmennetään, että niissä tarkoitetuissa tapauksissa asiaankuu­ luva kotipaikka on asianosaisten kotipaikka sopimuksen tekemi­ sen aikaan. Sovittiin, että tämä olisi ratkaiseva ajankohta myös 23 artiklassa, mutta tätä koskevaa selitystä ei katsottu aiheelli­ seksi lisätä tekstiin. Tämä siksi, että merkitsevän ajankohdan on oltava sopimuksen tekohetki lausekkeesta sopineiden asianosais­

107. 23 artiklassa annetaan edelleen etusija yksinomaiselle toimivallalle: siinä sanotaan, että sovittu toimivalta ”on yksin­ omainen, elleivät asianosaiset toisin ole sopineet”. Oikeuspaikan valintaa koskevalla lausekkeella oletetaan näin ollen olevan yk­ sinomainen vaikutus, elleivät sopimuspuolet ilmaise tahtovansa muuta, eikä siihen suhtauduta, kuten alkuaan ehdotettiin, lau­ sekkeena, joka on ei-yksinomainen, elleivät asianosaiset sovi, että se on yksinomainen.

ten oikeusvarmuuden ja luottamuksen tähden.

jos

tarkoitettu

ajankohta olisi kanteen vireillepanopäivä, asianosainen voisi siir­ tää oman kotipaikkansa sopimuksen sitomaan valtioon sopi­ muksen allekirjoitettuaan ja ennen kanteen nostamista, jolloin voitaisiin soveltaa 23 artiklan 1 kohtaa ja jolloin se asiayhteys muuttuisi, jossa lausekkeessa nimetyn tuomioistuimen olisi tar­ kistettava oma toimivaltansa.

3. Toimivaltalausekkeen yksinomainen tai ei-yksinomainen luonne

106. Vuoden 1988 yleissopimuksessa määrätään, että yleis­ sopimuksen vaatimukset täyttävä oikeuspaikan sopimista kos­ keva lauseke antaa aina sen perusteella määräytyvälle yhdelle tai useammalle tuomioistuimelle yksinomaisen toimivallan. Mutta joidenkin sopimuksen sitomien valtioiden lakien mukaan

– erityisesti Englannin lain mukaan – asianosaiset sopivat usein oikeuspaikan valintaa koskevasta lausekkeesta ei-yksinomaiselta pohjalta, jolloin on muitakin samassa asiassa toimivaltaisia tuo­ mioistuimia, ja näin kantaja voi valita usean oikeuspaikan välillä; ja Englannin oikeuskäytännössä on hyväksytty, että ei-yksin­ omainen lauseke on pätevä valittaessa oikeuspaikkaa yleissopi­ muksen mukaisesti (1). Ad hoc -työryhmä tarkasteli Yhdistyneen kuningaskunnan pyynnöstä uudestaan sitä, onko oikeuspaikan valintaa koskevalla lausekkeella yksinomaisen toimivallan antava vaikutus, ja päätyi siihen tulokseen, että koska toimivallan an­ tava lauseke on asianosaisten tekemän sopimuksen tulos, asia­ nosaisten vapautta ei ole syytä rajoittaa kieltämällä heitä sopi­ masta keskinäisessä sopimuksessa, että yleissopimuksen perus­ teella käyvän oikeuspaikan tai käypien oikeuspaikkojen lisäksi olisi käytettävissä tuomioistuin, jolla ei ole asiassa yksinomaista toimivaltaa.

Samanlaisen mahdollisuuden, vaikkakin jossain määrin rajoitet­ tuna, tarjosi itse asiassa jo vuoden 1988 yleissopimus, jonka

17 artiklan 4 kohdassa sallittiin tuomioistuimen toimivaltaa koskevan sopimuksen tekeminen vain toisen asianosaisen hy­ väksi, joka sitten säilytti oikeuden kanteen vireille panemiseen jokaisessa muussa yleissopimuksen nojalla toimivaltaisessa tuo­ mioistuimessa, niin että tällaisessa tapauksessa lauseke oli yksin­ omainen vain toisen asianosaisen osalta. Kyseinen määräys il­ meisesti suosi sopimusneuvottelujen vahvempaa osapuolta, mutta siitä ei ollut mitään merkittävää hyötyä kansainväliselle kaupalle. Vuoden 1988 yleissopimusta on nyt muutettu: ei-yk­ sinomaisen oikeuspaikan valintaa koskevan lausekkeen pätevyys yleisesti tunnustetaan, ja samalla on poistettu se vuoden 1988 yleissopimuksen määräys, jolla sallittiin lausekkeen tekeminen vain yhden asianosaisen edun mukaisesti.

(1) Ks. Brysselin yleissopimuksen osalta Kurz v Stella Musical, The Weekly Law Reports, [1991] 3 WLR 1046.

4. Toimivaltalausekkeen muotovaatimukset

108. Vuoden 1988 yleissopimuksessa vahvistetut tuomiois­ tuimen toimivaltaa koskevan lausekkeen muotoa koskevat sään­ nöt heijastivat oikeuskäytännön huomattavaa kehittymistä ver­ rattuna Brysselin yleissopimuksen vastaavan määräyksen alkupe­ räiseen muotoon, jonka jäykkyyttä tuomioilla pyrittiin lieventä­ mään eri tavoin. Uusi oikeuskäytäntö otettiin huomioon vuoden 1988 yleissopimuksessa: siihen sisällytettiin Brysselin sopimuk­ seen vuoden 1978 liittymistä koskevalla yleissopimuksella tehty tärkeä muutos, joka koskee kansainvälisessä kaupassa noudatet­ tua kauppatapaa vastaavan muodon mukaisten lausekkeiden muodollista pätevyyttä, (2) ja siihen lisättiin viittaus asianosaisten keskenään vahvistamia käytäntöjä noudattaviin muotoihin (3).

Tuomioistuinten tulkinta vuoden 1988 Luganon yleissopimuk­ sen säännöstä ei ole edellyttänyt radikaaleja muutoksia uuden Luganon yleissopimuksen tekstiin. Uudessa yleissopimuksessa vahvistetaan, että oikeuspaikan valintaa koskevaa lauseketta ei pidetä muodoltaan pätevänä, ellei sitä ole tehty kirjallisesti tai, jos se on tehty suullisesti, vahvistettu kirjallisesti, tai ellei se ole sellaisessa muodossa, joka vastaa asianosaisten välille muodos­ tunutta käytäntöä, tai sellaisessa muodossa, joka noudattaa 23 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettua kansainvälistä kauppatapaa.

Suullisen lausekkeen kirjallisen vahvistamisen osalta ilmeni epä­ tietoisuutta siitä, riittäisikö vahvistuksen saaminen toiselta asia­ nosaiselta, vai pitäisikö se saada kummaltakin asianosaiselta. Vain ensimmäinen vaihtoehto tulee kysymykseen. Suullinen lau­ seke on usein toisen asianosaisen ehdottama, kun taas toinen asianosainen varaa itselleen oikeuden merkitä muistiin suullinen sopimuslauseke kirjallisesti, ja silloin viimeksi mainitun asiano­ saisen antama vahvistus riittää näytöksi sopimuksen ja sen eh­ tojen olemassaolosta. Tämä tulkinta vastaa tarkemmin 23 artiklan 1 kohdan a alakohdan sanamuotoa joissakin kieli­ toisinnoissa, erityisesti englanninkielisessä toisinnossa, jossa edellytetään selväsanaisemmin kirjallisessa muodossa olevaa vahvistusta suullisesta sopimuksesta, ei niinkään sopimuksen tekemisestä (4).

(2) Schlosserin raportti, kohta 179. Kansainvälisen kauppatavan olemas­ saoloa koskevasta näytöstä ja sen asiaankuuluvuuden arvioinnista ks. erityisesti yhteisöjen tuomioistuimen tuomio asiassa C-159/97 Tras­ porti Castelletti, Kok. 1999, s. I-1597.

(3) Tämä viittaus otettiin sen jälkeen Brysselin yleissopimuksen vuoden 1989 Donostia-San Sebastián -versioon ja sen jälkeen Bryssel I -ase­ tukseen. jenard-Möllerin selvitys, 58 kohta.

(4) Englanninkielisen toisinnon a alakohdassa puhutaan sopimuksesta, joka on ”evidenced in writing” eli jonka ”olemassaolo on osoitettu kirjallisesti”, kun taas muissa toisinnoissa sama on ilmaistu sanamuo­ doilla, joiden kirjaimellinen merkitys on ”tehty suullisesti ja vahvis­ tettu kirjallisesti”.

jos tätä määräystä tulkittaisiin toisin, myös muiden kielitoisin­ tojen a alakohdan toisessa osassa käyttämä ”kirjallinen vahvis­ tus” muuttuisi käytännössä tarpeettomaksi, sillä kirjallinen vah­ vistus, jonka molemmat asianosaiset joutuisivat antamaan, olisi viime kädessä kirjallinen lauseke, jota määräyksen ensimmäi­ sessä osassa tarkoitetaan.

109. Pääongelma, johon ad hoc -työryhmä keskittyi oikeus­ paikan valintaa koskevan lausekkeen muotovaatimusten osalta, on kysymys siitä, pystytäänkö 23 artiklassa ottamaan huomioon sähköisen viestinnän kehitys, kun pidetään mielessä, että säh­ köistä kauppaa ei pitäisi hankaloittaa asiaankuulumattomilla muotovaatimuksilla. On täysin selvää, että 1 kohdan b ja c alakohtaa voidaan soveltaa sähköiseen viestintään, koska niissä viitataan asianosaisten välille muodostuneeseen käytäntöön ja kansainvälisessä kaupassa vakiintuneeseen kauppatapaan.

Ongelmallisempaa on siitä päättäminen, voidaanko a alakohtaa soveltaa, toisin sanoen, täyttyykö siinä oleva kirjallisen muodon vaatimus sähköisen viestinnän tapauksessa. Mahdollisten epäsel­ vyyksien hälventämiseksi katsottiin parhaaksi antaa asiaa kos­ keva erityismääräys. Nyt 23 artiklan 2 kohdassa todetaankin, että kirjallisena pidetään kaikkea sähköisin keinoin tapahtunutta viestintää, ”josta jää pysyvä tallenne sopimuksesta”. Se, täytty­ vätkö 23 artiklan 1 kohdan muodolliset vaatimukset, selviää sillä, onko sähköisestä viestinnästä mahdollista luoda pysyvä tallenne tulostamalla tai tallentamalla se nauhalle tai levykkeelle tai tallentamalla se jollakin muulla tavalla. Työryhmä käytti työnsä pohjana välityssopimusten muotovaatimuksia, joiden lähteenä oli Yhdistyneiden Kansakuntien kansainvälisen kauppa­ oikeuden toimikunnan (UNCITRaL) lainlaadintaohje UNCITRAL Model Law on International Commercial Arbitration. Siinä todetaan, että sopimus, joka on tehty suullisesti, hiljaisen hyväksynnän pohjalta toimien tai muilla tavoin, on kirjallinen, jos se on tallennettu jossakin muodossa, ja sähköisen viestinnän katsotaan täyttävän ”kirjallisen” sopimuksen kriteerin, jos sähköisessä muodossa oleva tiedot pysyvät saatavilla niin, että niitä voi tarvittaessa käyttää myöhemmin; sen jälkeen siinä annetaan eri­ tyiset määritelmät sähköiselle viestinnälle (electronic communica­ tion) ja ”dataviesteille” (data message) (1).

Säännön ulkopuolelle jää vain sellainen sähköinen viestintä, josta ei jää pysyvää tallennetta. Näitä viestintätapoja ei siten voida käyttää oikeuspaikan valintaa koskevan a alakohdan mu­ kaisesti muodollisesti pätevän lausekkeen tekemiseen, vaikka ne

voivat olla asianmukaisia b ja c alakohdan kannalta, jos näissä määräyksissä asetetut edellytykset täyttyvät. 23 artiklan 2 artiklassa todetaan ainoastaan, että sähköisen viestinnän kat­ sotaan olevan kirjallista, ”jos siitä jää pysyvä tallenne”, vaikka tällaista pysyvää tallennetta ei todellisuudessa olisi tehty, mikä tarkoittaa, että tallennetta ei vaadita lausekkeen muodollisen pätevyyden tai olemassaolon edellytykseksi, vaan ainoastaan tar­ vittaessa näytöksi sopimuksen olemassaolosta, mitä olisi tietysti vaikea esittää muulla tavalla.

5. Tuomioistuimen toimivallan epäsuora hyväksyminen (24 artikla)

110. Sellaisen tuomioistuimen hyväksi, jolla ei muuten olisi toimivaltaa yleissopimuksen nojalla, voi soveltua tuomioistui­ men toimivallan epäsuora hyväksyminen, jos kantaja nostaa kanteen tässä tuomioistuimessa ja vastaaja vastaa kyseisessä tuo­ mioistuimessa kiistämättä sen toimivaltaa; tämä määräys eroaa siitä, mitä 23 artiklassa esitetään tuomioistuimen toimivaltaa koskevasta sopimuksesta, siten, että asianosaisten välillä ei edel­ lytetä olevan sopimusta eikä tuomioistuin ole velvollinen tutki­ maan, vallitseeko sille toimivallan antavasta lausekkeesta yhteis­ ymmärrys asianosaisten välillä, mikä on osoitettava selvästi ja tarkasti, onhan 23 artiklan muotovaatimusten tarkoitus näytön osoittaminen (2). 24 artiklassa toimivalta seuraa yksinkertaisesti siitä, että vastaaja saapuu siihen tuomioistuimeen, jonka käsitel­ täväksi asia on saatettu, eikä kiistä sen toimivaltaa ja vastaa pääasiaan, jolloin ei ole tarpeen selvittää, oliko asianosaisten välillä sopimus.

adhoc -työryhmä tarkasteli kysymystä siitä, voiko tällaisella tuomioistuimella olla asiassa toimivalta ainoastaan, jos vastaajan kotipaikka on sopimuksen sitomassa valtiossa, (3) vai myös jos vastaajan kotipaikka on sopimuksen ulkopuolisessa valtiossa, mutta ei pitänyt sanamuodon selventämistä tarpeellisena. Huo­ limatta ilmeisen moniselitteisestä 24 artiklan ensimmäisestä virkkeestä, joka viittaa yleisesti tapauksiin, joissa toimivalta ei johdu yleissopimuksesta, johtopäätös 23 artiklan ja 24 artiklan järjestelmien vertailusta on se, että jos vastaajan kotipaikan ei tarvitsisi olla sopimuksen sitomassa valtiossa, tuomioistuimen toimivallan epäsuoralla hyväksymisellä voisi olla laajempi sovel­ tamisala kuin varta vasten tehdyllä oikeuspaikkasopimuksella, jossa edellytetään, että ainakin yhden asianosaisen kotipaikka on sopimuksen sitomassa valtiossa (tämän vaatimuksen työ­ ryhmä päätti jättää poistamatta).

(1) UNCITRaL Model Law on International Commercial arbitration,

sellaisena kuin se on UNCITRaLin muuttamana 7.7.2006, YK:n

asiakirja a/61/17, liite I, jonka mukaan (3) välityssopimus on kirjal­ linen jos sen sisältö on tallennettu jollakin tavalla, olipa välityssopi­ mus tehty suullisesti, hiljaisen hyväksynnän perusteella toimien tai muulla tavoin. (4) Vaatimus, jonka mukaan välityssopimuksen on oltava kirjallinen, täyttyy sähköisessä viestinnässä, jos sen sisältämä tieto pysyy saatavilla siten, että sitä voidaan tarvittaessa käyttää myö­ hemmin; ”sähköisellä viestinnällä” tarkoitetaan kaikkea asianosaisten välistä dataviestein suoritettua viestintää; ”dataviesteillä” tarkoitetaan

111. 24 artiklan sananmuoto on aiheuttanut tulkintavaike­ uksia Brysselin yleissopimuksen vastaavaan määräykseen näh­ den, erityisesti sen osalta, onko toimivallan kiistäminen mahdol­ lista ja asiassa vastaaminen mahdollista samanaikaisesti, ja sen osalta, missä vaiheessa toimivalta on kiistettävä.

informaatiota, joka luodaan, lähetetään, vastaanotetaan tai tallenne­  

taan sähköisin, magneettisin, optisin tai samankaltaisin keinoin, joita ovat muun muassa mutta ei ainoastaan seuraavat: organisaatioiden välinen tiedonsiirto (EDI), sähköposti, lennätin, telex tai telekopiointi.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 24/76, Estasis Salotti 1976, s. 1831. asia 25/76, Galeries Segoura, Kok. 1976, s. 1851.

(3) Ks. xxxxxxxx raportti, s. 38, joka tukee tätä näkemystä.

Ensimmäinen kysymys eli se, voidaanko toimivalta kanteen kä­ siteltäväkseen saaneen tuomioistuimen hyväksi estää kiistämällä tämän tuomioistuimen toimivalta, jos vastaaja myös puolustaa itseään pääasiassa, on seurausta Brysselin yleissopimuksen (ja sen jälkeen Luganon yleissopimuksen) kielitoisintojen välisistä eroista: joissakin kielitoisinnoissa, kuten englannin- ja italiankie­ lisissä toisinnoissa, todetaan, että toimivallan epäsuoran hyväk­ symisen sääntöä ei sovelleta, jos vastaaja on vastannut ”ainoas­ taan kiistääkseen toimivallan”, eikä vain ”kiistääkseen toimival­ lan”. joidenkin maiden lainsäädännössä kaikki vastaajan väitteet, myös pääasiaa koskevat, on esitettävä heti vastaamisen alussa; siitä syystä tätä määräystä oli vaikea soveltaa kirjaimellisesti, sillä se olisi estänyt vastaajaa vastaamasta pääasiassa, jos hänen ve­ toomuksensa toimivallan kiistämiseksi olisi hylätty, eikä se olisi ollut yhteensopiva alkuperäisen oikeuskäsittelyn vastaajan puo­ lustautumisoikeuksien suojelun kanssa, joka taataan yleissopi­ muksessa.

Yhteisöjen tuomioistuin on poistanut tämän epäselvyyden tul­ kitsemalla kyseistä määräystä siten, että vastaajan vastaaminen tuomioistuimessa ei vaikuta toimivallan määräytymiseen, jos vastaaja toimivallan kiistämisen lisäksi vastaa varsinaisessa asi­ assa, (1) ja että vastaaja, joka samaan aikaan vaihtoehtoisesti puolustautuu asiassa, ei näin toimimalla menetä oikeuttaan kiis­ tää tuomioistuimen toimivaltaa (2). Selkeyden vuoksi ja yhteisö­ jen tuomioistuimen tulkinnan vahvistamiseksi 24 artiklan sa­ nanmuotoa on yhtenäistetty eri kielitoisinnoissa poistamalla sana ”ainoastaan”, millä tehdään selväksi, että riittää, että vas­ taajan pitäisi kiistää toimivalta, vaikka hän samaan aikaan puo­ lustaisi itseään varsinaisessa asiassa.

112. ajankohta, jona toimivalta on kiistettävä oikeuspaikan epäsuoran hyväksymisen estämiseksi, riippuu asian käsiteltäväk­ seen saaneen tuomioistuimen kansallisesta laista, jonka menet­ telysäännöt määräävät myös, mitä tarkoitetaan sillä, että ”vas­ taaja vastaa” (3). Yhteisöjen tuomioistuin on tässä yhteydessä pitänyt voimassa viittauksen kansalliseen lakiin, mutta kuitenkin antanut riippumattoman tulkinnan kyseisestä määräyksestä vah­ vistamalla, että jos toimivaltaa ei ole kiistetty ennen kuin vas­ taaja esittää puolustuksekseen jotakin käsiteltävää asiaa kos­ kevaa, kiistäminen ei missään tapauksessa ole mahdollista sel­ laisen lausunnon esittämisen jälkeen, joka kansallisessa lainsää­ dännössä katsotaan puolustuksen aloituspuheenvuoroksi asiaa käsittelevälle tuomioistuimelle. (4) Toisaalta jos taas kiistäminen tapahtuu ennen kuin vastaaja on esittänyt mitään itse asiaa koskevaa puolustuksekseen, ajankohta, johon mennessä toimi­ valta on kiistettävä, määräytyy ainoastaan kansallisen lain perus­ teella.

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 150/80 Elefanten Schuh, Kok. 1981, s. 1671, kohta 17.

2

6. Toimivallan tutkiminen

1. Toisen tuomioistuimen yksinomainen toimivalta (25 artikla)

113. Ei ollut tarvetta muuttaa sitä määräystä, jonka mukaan sopimuksen sitoman valtion tuomioistuimen on omasta aloit­ teestaan jätettävä asia tutkimatta, kun yksinomainen toimivalta on 22 artiklan mukaisesti toisen sopimuksen sitoman valtion tuomioistuimella (5). Tuo velvollisuus on voimassa, vaikka vas­ taaja saapuu oikeuteen eikä kiistä toimivaltaa, sillä osapuolet eivät voi luopua yksinomaisesta toimivallasta 23 artiklan tai 24 artiklan nojalla. Ad hoc -työryhmä keskusteli siitä, pitäisikö määräyksessä oleva tuomioistuimen velvollisuus luopua asian käsittelystä omasta aloitteestaan ulottaa myös muualle kuin 22 artiklan mukaisen yksinomaisen toimivallan alalle ja sisällyt­ tää siihen sekä osapuolten 23 artiklan mukaisesti valitsema toi­ mivalta – tosin vain silloin, kun oikeuspaikkalausekkeella anne­ taan yksinomainen toimivalta – että välityslausekkeella annettu toimivalta. Työryhmä päätyi siihen, ettei määräystä pitäisi näin laajentaa, ottaen huomioon sen, että 25 artikla käsittelee tilan­ netta, jossa osapuolet olivat oikeudessa saapuvilla. Toimivallan kiistämättä jättäminen olisi sen vuoksi katsottava 24 artiklassa tarkoitetun oikeuspaikkalausekkeen muutokseksi, kun taas sen kiistäminen johtaisi, tuomioistuimen suostuessa asiaan, sellai­ seen tuomioistuimen päätökseen, jota ei tehty omasta aloit­ teesta. Vastaamatta jättävän vastaajan tapausta käsiteltiin 26 artiklassa. Välityslausekkeesta johtuvan toimivallan osalta to­ dettiin, ettei välimiesmenettely kuulu yleissopimuksen sovelta­ misalaan, eikä työryhmässä pidetty suotavana sen käsittelemistä.

2. Vastaaja ei vastaa (26 artikla)

114. Kuten 25 artiklaan suurempia muutoksia ei tarvittu myöskään 26 artiklaan, joka käsittelee toimivallan tutkimista tapauksissa, joissa vastaaja jättää saapumatta oikeuteen (6). Mää­ räyksessä erotetaan tilanne, jossa yleissopimuksen mukaan tuo­ mioistuin, jossa asia on vireillä, ei ole toimivaltainen, tilanteesta, jossa se on toimivaltainen yleissopimuksen mukaan, mutta tuo­ mioistuimen edellytetään kummassakin tapauksessa selvittävän, onko sillä kantajan esittämän vaateen osalta toimivalta (7).

jos tuomioistuin toteaa 1 kohdan mukaisesti, ettei sillä ole toi­ mivaltaa vastaajan osalta, jonka kotipaikka on sopimuksen sito­ massa valtiossa, sen on jätettävä omasta aloitteestaan asia tutki­ matta joko siksi, ettei ole mitään, minkä vuoksi antaa sille toimivaltaa yleissopimuksen mukaan, tai siksi, että osapuolet ovat luopuneet yleissopimuksen mukaisesta toimivallasta sopi­ malla oikeuspaikkalausekkeesta toisen tuomioistuimen hyväksi. Toisin sanoen vastaajan saapumatta jättämisen ei voida katsoa merkitsevän toimivallan hyväksymistä ja korvaavan muiden toi­ mivallan määräytymisperusteiden puuttumista. Se, että 24 artikla on riippumaton toimivallan peruste, tarkoittaa, että tuomioistuimen on selvitettävä, että 26 artiklan 2 kohdan mu­ kaisesti on tehty kaikki tarvittava vaateen antamiseksi tiedoksi vastaajalle, jotta tämä voi vastata asiassa ja hyväksyä tuomiois­ tuimen toimivallan, jos hän pitää sitä suotavana.

( ) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 27/81 Rohr v Ossberger, Kok. 1981, s.

2431, kohta 8.

(3) jenardin raportti, s. 38.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 150/80 Elefanten Schuh, Kok. 1981, s. 1671, kohta 16.

(5) jenardin raportti, s. 38.

(6) jenardin raportti, s. 39.

(7) Schlosserin raportti, kohta 22.

Toinen kuvattu tilanne on vaikutuksiltaan laajempi. Kun tuomi­ oistuin on toimivaltainen yleissopimuksen mukaan, se on edet­ tävä vastaajan puuttuessa, jos ja siinä määrin kuin sen kansalli­ nen lainsäädäntö sen sallii tapauksissa, joissa vastaaja jättää saa­ pumatta. 26 artiklan 2 kohta kuitenkin edellyttää, että ennen oikeudenkäynnin jatkamista tuomioistuimen on keskeytettävä asian käsittely, kunnes on selvitetty, että vastaajalla on ollut

117. Tiedoksiannon varmuutta ja nopeutta koskevien vaa­ timusten täyttämiseksi päätettiin säilyttää asiakirjojen lähettä­ mistä koskeva määräys, joka sisältyy vuoden 1988 yleissopi­ mukseen liitetyn pöytäkirjan 1 IV artiklaan, josta on tullut I artikla uuteen yleissopimukseen liitetyssä pöytäkirjassa 1. Tuossa määräyksessä todetaan, että asiakirjat on lähetettävä noudattaen menettelyjä, joista määrätään sopimuksen sitomien valtioiden

mahdollisuus saada haastehakemus tai vastaava asiakirja niin

välillä sovellettavissa yleissopimuksissa ja sopimuksissa.

jollei

hyvissä ajoin, että hän on voinut valmistautua vastaamaan asi­ assa tai että kaikkiin tätä varten tarpeellisiin toimenpiteisiin on ryhdytty.

115. Tätä määräystä on voitava soveltaa kaikkiin tapauksiin, joissa tuomioistuin, jossa asia on vireillä, on toimivaltainen yleissopimuksen mukaan riippumatta siitä, onko vastaajan koti­ paikka sopimuksen sitomassa valtiossa (1). Määräystä ei voitaisi muuten soveltaa yksinomaisen toimivallan tapauksiin, jos vas­ taajan kotipaikka olisi sopimuksen ulkopuolisessa valtiossa. Vaa­ timus, jonka mukaan kaikki mahdollinen on tehtävä sen varmis­ tamiseksi, että vastaaja on saanut haastehakemuksen, liittyy pää­ töksen tunnustamiseen muissa sopimuksen sitomissa valtioissa. Se ei riipu vastaajan kotipaikasta alkuperäisessä oikeudenkäyn­ nissä mutta saattaa riippua kysymyksestä, tehtiinkö kaikki mah­ dollinen etukäteen oikeudenkäynnistä ilmoittamiseksi vastaa­ jalle (2).

116. Kuten vuoden 1988 yleissopimuksessa, jos haastehake­ mus toimitetaan oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedok­ siannosta ulkomailla siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa Haagissa 15. marraskuuta 1965 tehdyn yleissopimuksen mukai­ sesti, Haagin yleissopimuksen 15 artikla korvaa Luganon yleis­ sopimuksen 26 artiklan 2 kohdan (3). artiklaan on lisätty kohta

29. toukokuuta 2000 annetun asetuksen (EY) N:o 1348/2000 (4) antamisen johdosta ja Euroopan yhteisön ja Tanskan kuningaskunnan sittemmin tehtyä Brysselissä

19. lokakuuta 2005 allekirjoitetun sopimuksen oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiannosta siviili- ja kauppaoikeudel­ lisissa asioissa (5). Kun niiden valtioiden, joita sitoo mainittu asetus tai yleissopimus, keskinäisissä suhteissa haastehakemus toimitetaan tuon asetuksen tai sopimuksen mukaisesti, kysei­ sessä uudessa kohdassa viittaus Haagin yleissopimuksen 15 koh­ taan korvataan viittauksella asetuksen 19 artiklaan. On huomat­ tava, että asetus N:o 1348/2000 on korvattu uudella asetuksella (EY) N:o 1393/2007 (6), jota on sovellettu 13. marraskuuta 2008 lähtien. asetuksen 25 artiklan 2 kohdan mukaisesti Lu­ ganon yleissopimuksessa oleva viittaus asetukseen N:o 1348/2000 olisi katsottava viittaukseksi asetukseen N:o 1393/2007.

(1) Ks. vastakkainen näkemys, jenardin raportti, s. 40.

(2) Ks. jäljempänä 34 artiklan 2 kohdan yhteydessä.

(3) Ks. yleissopimuksen 26 artiklan 3 kohta. (4) EUVL L 160, 30.6.2000.

(5) EYVL L 300, 17.11.2005.

(6) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1393/2007,

vastaanottajavaltio ole sitä vastustanut, myös sen valtion virka­ mies, missä asiakirjat on laadittu, voi toimittaa nämä asiakirjat suoraan sen valtion virkamiehelle, jossa tiedoksiannon vastaan­ ottaja on, toimitettavaksi vastaanottajalle sillä tavalla kuin vas­ taanottajavaltion laissa on säädetty. Tiedoksianto vahvistetaan todistuksella, joka lähetetään suoraan alkuperävaltion virkamie­ helle. Tämä toimitusmuoto vastaa sitä, mistä 15. marraskuuta 1965 tehdyn Haagin yleissopimuksen 10 artiklan b alakohdassa määrätään.

Pöytäkirjan 1 I artiklaan on lisätty määräys, jonka mukaan Eu­ roopan yhteisön jäsenvaltiot, joita sitoo neuvoston asetus N:o 1348/2000 (7) tai Euroopan yhteisön ja Tanskan kuningaskun­ nan välillä 19. lokakuuta 2005 tehty sopimus, lähettävät asia­ kirjat tuon asetuksen tai sopimuksen mukaisin menettelyin. Etu­ sija on tällöin suoraan tapahtuvalla lähettämisellä (8), mutta muut lähettämistavat eivät ole poissuljettuja (9).

7. Vireilläolo (lis pendens) – toisiinsa liittyvät kanteet

1. Vireilläolo (27, 29 ja 30 artikla)

118. Yleissopimuksen piiriin kuuluvissa riita-asioissa on käy­ tettävissä vaihtoehtoisia tuomioistuimia, joten sama asia voidaan saattaa yleissopimuksen sitomien eri valtioiden tuomioistuinten eteen, ja tällöin on olemassa vaara, että tehdyt päätökset ovat ristiriidassa keskenään. Oikeusjärjestelmän moitteettoman toi­ minnan varmistamiseksi yhteisellä oikeudellisella alueella kysei­ nen vaara olisi mahdollisuuksien mukaan minimoitava välttä­ mällä, aina kun mahdollista, samanaikaisesti eri valtioissa käyn­ nissä olevat rinnakkaiset asian käsittelyt. Vuoden 1988 yleis­ sopimuksen laatijat ja sitä ennen myös Brysselin yleissopimuk­ sen laatijat halusivat luoda selkeän ja tehokkaan järjestelmän vireilläoloon ja toisiinsa liittyviin kanteisiin liittyvien asioiden ratkaisemiseksi, ja heidän piti ottaa huomioon eri maiden kan­ sallisten lainsäädäntöjen väliset valtavat erot: ensinnäkin tietyt valtiot kiinnittävät huomiota järjestykseen, jossa kanteet saa­ tetaan vireille, kun taas toiset valtiot soveltavat forum non con­ veniens -sääntöä. Vuoden 1988 yleissopimuksessa ei viitattu fo­ rum non conveniens -sääntöön, vaan perusteena oli sen tuomiois­ tuimen, jossa kanne oli ensin nostettu, aikaisempi toimivalta: minkä tahansa tuomioistuimen, jonka eteen asia oli sen jälkeen saatettu, oli keskeytettävä asian käsittely, kunnes kysymys en­ simmäisen tuomioistuimen toimivallasta oli ratkaistu, ja jos toi­ mivaltakysymys ratkaistiin ensimmäisen tuomioistuimen hy­ väksi, muiden tuomioistuinten tuli jättää asia tutkimatta.

annettu 13. marraskuuta 2007, oikeudenkäynti- ja muiden asiakir­  

jojen tiedoksiannosta jäsenvaltioissa siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1348/2000 kumoamisesta, EUVL L 324, 10.12.2007.

(7) Nykyisin asetus N:o 1393/2007, ks. edellä 116 kohta.

(8) asetuksen N:o 1348/2000 4–11 artikla.

(9) asetuksen N:o 1348/2000 12–15 artikla.

Tämä järjestely oli parempi kuin alkuperäinen Brysselin yleis­ sopimuksen ratkaisu, jonka mukaisesti jokaisen muun tuomiois­ tuimen kuin sen, jonka eteen asia oli ensin saatettu, oli kes­ keytettävä kyseisen asian käsittely ainoastaan, jos tuon toisen tuomioistuimen toimivalta kiistettiin, ja muutoin jätettävä asia välittömästi tutkimatta, mistä kehittyi melkoinen kielteisen toi­ mivaltaristiriidan vaara (1); uusi ratkaisu taas synnytti kuitenkin koko joukon aivan muita ongelmia. Euroopan yhteisöjen tuo­ mioistuimen tulkinnan mukaan erityisesti Brysselin yleissopi­ muksen sanamuodolla ei onnistuttu luomaan erillistä vireilläo­ lon käsitettä, joka olisi kattanut kaikki asiaan liittyvät näkökoh­ dat. Muutamien sisältöä koskevien edellytysten avulla määritel­ tiin vireilläolon käsitteen osatekijöitä: esimerkiksi samanaikai­ sesti vireillä olevien kanteiden asianosaisten, kanteen perusteen ja käsiteltävän asian piti olla samat, jolloin tuomioistuin voi vahvistaa, että edellytykset, joiden perusteella määriteltiin, oliko kyseessä vireilläoloa koskeva tilanne, on katsottava itsenäi­ siksi (2). Toisaalta määräyksessä ei ilmaistu riippumattomasti ja yhdenmukaisesti, miten määritettiin, mikä tuomioistuin oli vas­ taanottanut asian ensiksi eli millä hetkellä asian katsottiin ole­ van vireillä tuomioistuimessa (3). Euroopan yhteisöjen tuomiois­ tuin pani merkille itsenäisen määritelmän puuttumisen ja oli sitä mieltä, että olosuhteet, joissa riita-asian voitiin katsoa olevan vireillä tuomioistuimessa, oli arvioitava kunkin tuomioistuimen kansallisen lainsäädännön mukaan (4).

Viittauksesta kansalliseen lainsäädäntöön sen ajankohdan mää­ rittämiseksi, jolloin kanteen pitäisi katsoa tulleen nostetuksi tuo­ mioistuimessa, seuraa, että tuomioistuimesta riippuen asiasta päätetään hyvin eri tavoin. Yleissopimuksen sitomien valtioiden laeissa esiintyy tältä osin huomattavia eroja, joskus jopa niiden omiin oikeusjärjestelmiin sisältyvien erityyppisten asioiden käsit­ telyssä. jos tarkastellaan aivan tavallista kannetta, niin eräissä maissa, kuten Italiassa ja alankomaissa, kanteen katsotaan ole­ van vireillä tuomioistuimessa siitä lähtien, kun haastemies on antanut vastaajalle tiedoksi asian käsittelyn alulle panevan haas­ teen. Kyseisissä maissa haaste annetaan vastaajalle tiedoksi en­ nen sen tuomioistuimeen toimittamista. Muissa maissa vireil­ läolo alkaa kuitenkin, kun haastehakemus on toimitettu asiaan­

haaste annetaan vastaajalle tiedoksi ennen kuin asia merkitään tuomioistuimen rekisteriin, ja ratkaiseva hetki ei ole tuomiois­ tuimeen toimittaminen vaan hetki, jolloin haaste annetaan vas­ taajalle tiedoksi. Lisäksi tietyissä muissa maissa kanne on vireillä vasta, kun asia on merkitty tuomioistuimen rekisteriin ja haaste annettu vastaajalle tiedoksi. Tämä koskee Itävaltaa, Belgiaa, Sak­ saa, Kreikkaa (6), Portugalia ja Yhdistynyttä kuningaskuntaa.

Tilanne mutkistuu entisestään silloin, kun vireilläolon alkaminen riippuu ajankohdasta, jolloin vastaajalle ilmoitettiin kanteesta, sillä se vaihtelee valtiosta toiseen ja voi riippua myös noudate­ tusta menettelystä. Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä yhteisön asetus oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksi­ annosta (7) ja sen 9 artikla, jossa samaa asiaa käsittelevän eu­ rooppalaisen yleissopimuksen (8) määräysten jatkotoimena sää­ detään tiedoksiantopäivää koskevat yhteiset säännöt, joiden mu­ kaan asiakirjan tiedoksiantopäivä on päivä, jona tiedoksianto tapahtuu vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti; jos asiakirja on kuitenkin annettava tiedoksi tietyn ajan kuluessa pyynnön lähettäneessä jäsenvaltiossa vireille pantavaa tai vireillä olevaa oikeudenkäyntiä varten, päivämäärä hakijaan nähden on kuitenkin kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukainen tiedok­ siantopäivä, ellei tämä jäsenvaltio ole ilmoittanut, ettei se aio soveltaa kyseistä säännöstä.

119. Nämä kansallisissa lainsäädännöissä esiintyvät erot voi­ vat aiheuttaa vakavia ongelmia, ei vain siksi, että ne voivat kannustaa edullisimman oikeuspaikan etsimiseen – väistämätön mahdollisuus tuomioistuinten rinnakkaisten toimivaltojen vuoksi – tai kilpailuun riita-asian saattamisesta oikeuden eteen osaksi siitä syystä, että 27 artiklassa etusijalle asetetaan se tuo­ mioistuin, jossa kanne on ensin nostettu (9), vaan myös siksi, että ne kannustavat nostamaan rinnakkaisia kanteita yleissopi­ mukseen sitomien eri valtioiden tuomioistuimissa, jolloin jois­ sakin tapauksissa vastaaja voi jättää haastehakemuksen esittäen samat perusteet kuin ne, jotka on esitetty häntä vastaan tehdyssä hakemuksessa, ja näin saa oman hakemuksensa etusijalle asiaa käsittelevän tuomioistuimen lainsäädännön nojalla.

kuuluvaan tuomioistuimeen: tämä koskee Tanskaa, Espanjaa,  

Irlantia, Suomea, Norjaa, useimpia Sveitsin kantoneja (5) ja Ruot­ sia. Sama pätee Ranskaan ja Luxemburgiin, paitsi että siellä

(6) Paitsi että Kreikassa vireilläolo alkaa taannehtivasti siitä päivästä, jolloin haastehakemus talletettiin tuomioistuimeen.

7

(1) xxxxxx-Xxxxxxxx selvitys, 64 kohta.

(2) Euroopan yhteisöjen tuomioistuin, asia 144/86 Gubisch v. Xxxxxxx [1987] Kok. 4861, jossa viitataan erityisesti vireillä olevien kanteiden samaan perusteeseen.

(3) jenardin selvitys, s. 41, jossa esitetään, että komitea, joka laati Brys­ selin yleissopimuksen, päätti, että tekstissä ei ollut tarpeen määritellä hetkeä, josta lähtien käsittelyn katsottiin olevan vireillä, ja jätti ky­ symyksen kunkin sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön ratkais­ tavaksi.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 129/83 Denilauler v. Couchet, Kok. 1984, s. 2397.

(5) Tietyissä kantoneissa kyseiseksi ajankohdaksi katsotaan ennen oike­ uskäsittelyn alkua tapahtuvan sovittelumenettelyn alkamispäivä­ määrä.

( ) Neuvoston asetuksen N:o 1348/2000 korvannut Euroopan parla­

mentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1393/2007, annettu 13 päivänä marraskuuta 2007, EUVL L 324, 10.12.2007; ks. edellä

116 kohta.

(8) Euroopan unionista tehdyn sopimuksen K.3 artiklan perusteella tehty yleissopimus oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiannosta Euroopan unionin jäsenvaltioissa siviili- tai kauppaoikeudellisissa asi­ oissa, EYVL C 261, 27.8.1997; tämä yleissopimus oli ad hoc -työ­ ryhmän käytössä sen tarkistaessa Brysselin ja Luganon yleissopimuk­ sia.

(9) Ks. esimerkiksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuin, asia C-406/92 Tatry v. Xxxxxx Xxxxx [1994] Kok. I-5439, jossa tuomioistuin katsoi, että vastaajaa vastaan nostettu kanne vastaajan aiheuttamasta mene­ tyksestä ja korvausvelvollisuudesta oli sama kuin vastaajan aikaisem­ min nostama kanne siitä, että vastaaja ei ollut vastuussa tuosta me­ netyksestä.

Uudessa yleissopimuksessa omaksutaan näiden tilanteiden vält­ tämiseksi itsenäinen käsite ajankohdasta, jona asian katsotaan olevan vireillä tuomioistuimessa; siinä otetaan huomioon eri maiden lainsäädäntöjen väliset erot, ja tiettyjen näkökohtien määrittämiseksi siinä viitataan jossakin määrin – tosin rajoite­ tummin kuin edellisessä järjestelyssä – kansallisiin menettely­ sääntöihin. 30 artiklassa luetellaan nimenomaisesti kaksi pääasi­ allista yleissopimuksen sitomien valtioiden soveltamaa perustetta sen määrittämiseksi, milloin asian katsotaan olevan vireillä tuo­ mioistuimessa: ajankohtana, jona haaste annetaan tiedoksi vas­ taajalle, ja ajankohtana, jona haastehakemus on jätetty tuomiois­ tuimeen, ja artiklassa pyritään soveltamaan kyseisiä perusteita siten, että ajankohta määritellään eri järjestelmät huomioon ot­ taen, mutta pyrkien mahdollisimman laajaan yhtenemiseen.

Määräyksessä tehdään ero sellaisten tapausten välillä, jossa kan­ sallisen lainsäädännön mukaisesti haastehakemus tai vastaava asiakirja jätetään tuomioistuimeen, ja sellaisten, jossa asiakirja on annettava tiedoksi ennen sen jättämistä tuomioistuimeen. jos ajankohta, jona asian katsotaan olevan vireillä tuomioistui­ messa, määritellään haastehakemuksen tuomioistuimeen jättämi­ sen perusteella, asian katsotaan olevan vireillä jättämishetkestä lähtien, edellyttäen, että kantaja ei ole sen jälkeen jättänyt ryh­ tymättä häneltä edellytettyihin toimiin haasteen antamiseksi tie­ doksi vastaajalle; jos toisaalta ajankohta, jona asian katsotaan olevan vireillä tuomioistuimessa, määritellään vastaajalle tiedoksi antamisen perusteella, asian katsotaan olevan vireillä siitä het­ kestä lähtien, jona tiedoksiannosta vastaava viranomainen ottaa haastehakemuksen vastaan, edellyttäen, että kantaja ei ole sen jälkeen jättänyt ryhtymättä häneltä edellytettyihin toimiin asia­ kirjan jättämiseksi tuomioistuimeen.

Ratkaisu vaikuttaa monimutkaiselta, mutta ainoastaan siitä syystä, että se edellyttää ylimääräistä tarkistamista sen lisäksi, mitä tavallisesti vaaditaan kansallisessa lainsäädännössä. Sen avulla voidaan määrittää ajankohta, jona asian katsotaan olevan vireillä tuomioistuimessa, joka on varsin yhteneväinen mutta kuitenkin kansallisia menettelyjärjestelmiä vastaava ja niitä nou­ dattava – kansallisissa järjestelmissähän ajankohdat ovat aivan erilaiset ja kaukana toisistaan. Kun ajankohta, jona asia on vi­ reillä tuomioistuimessa, riippuu vastaajalle tiedoksi antamisesta, tämä ratkaisu myös tyydyttää oikeusvarmuuden tarpeen, koska vältetään vaikeudet selvitettäessä haasteen antamispäivämäärää,

120. Yleissopimuksen 29 artiklassa toistetaan muutoksitta määräys, joka koskee sellaista harvinaista tapausta (2), jossa kan­ teita, joiden välillä on lis pendens -tilanne, kuuluu useaan yksin­ omaisesti toimivaltaiseen tuomioistuimeen: tällöin muiden tuo­ mioistuinten kuin sen, jossa kanne on ensin nostettu, on luo­ vuttava asian käsittelystä kyseisen tuomioistuimen hyväksi. Myös tältä osin sen määrittäminen, missä tuomioistuimessa kanne ensin nostettiin, on perustettava 30 artiklassa määrättyi­ hin perusteisiin. Toisin kuin 25 artiklassa, 29 artiklassa ei ilmoi­ teta yksinomaisen toimivallan oikeusperustaa, jonka nojalla tuo­ mioistuin saattaa luopua asian käsittelystä sen tuomioistuimen hyväksi, jossa kanne ensin nostettiin. Siksi sääntö pätee myös silloin, kun yksinomainen tuomiovalta myönnetään 23 artiklan mukaisen oikeuspaikkalausekkeen perusteella, mutta vain siinä tapauksessa, että kyseessä on rinnakkaisuus saman artiklan no­ jalla toiselle tuomioistuimelle myönnetyn yksinomaisen toimi­ vallan kanssa (3). Sitä vastoin, jos 23 artiklaan perustuva yksin­ omainen toimivalta on rinnakkainen toisen, 22 artiklaan perus­ tuvan yksinomaisen toimivallan kanssa, 25 artiklan nojalla jäl­ kimmäinen on toimivaltainen siitä ajankohdasta riippumatta, jona asian katsottiin olevan vireillä tuomioistuimessa.

Vireilläoloa koskevaa määräystä ei sovelleta tapauksiin, joissa ainoastaan tuomioistuimella, jossa kannetta ei ensin nostettu, on yksinomainen toimivalta, koska tällöin toinen tuomioistuin on edelleen velvollinen ilmoittamaan omasta aloitteestaan, että sillä ei ole yleissopimuksen 25 artiklassa tarkoitettua toimivaltaa, siitä ajankohdasta riippumatta, jona asia saatettiin sen käsiteltä­ väksi.

2. Toisiinsa liittyvät kanteet (28 artikla)

121. Toisiinsa liittyviä kanteita koskeva määräys on tärkeä toimivallan koordinointiin sopimuksen sitomissa valtioissa liit­ tyvä seikka. Kun ei-identtisten eri kanteiden välillä on niin lä­ heinen yhteys, että kanteiden käsitteleminen ja ratkaiseminen yhdessä on tarkoituksenmukaista, jotta vältetään ristiriitaiset tuomiot, jotka eivät olisi asianomaisten valtioiden keskinäisesti hyväksyttäviä, yleissopimuksessa edellytetään eri valtioiden tuo­ mioistuinten, joissa kanteet ovat vireillä, menettelyjen koordi­ noimista. 28 artiklassa ei tehdä kanteiden välisestä yhteydestä yleistä toimivaltaperustetta, kuten tapahtuu tietyissä kansallisissa oikeusjärjestelmissä, eikä varsinkaan anneta tuomioistuimelle, joka käsittelee sille yleissopimuksen sääntöjen mukaisesti vireille asetetun kanteen, toimivaltaa ratkaisun antamiseen jossakin toi­ sessa kyseiseen ensimmäiseen kanteeseen liittyvässä kan­ teessa (4); sen sijaan siinä otetaan käyttöön menettelyt, joilla on tarkoitus helpottaa toisiinsa liittyvien kanteiden käsittelyä yhdistetyissä tai koordinoiduissa oikeudenkäynneissä.

joka on usein vaikea määrittää silloin, kun haastetta ei ole luo­  

vutettu henkilökohtaisesti vastaanottajalle (1). joka tapauksessa

(2) josta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö näkyy

sääntö vähentää kummallekin asianosaiselle aiheutuvia etuja tai haittoja, joita voisi ilmaantua, jos sovellettaisiin pelkästään kan­ sallista lainsäädäntöä.

(1) Sovittu ratkaisu on suotavampi kuin Kansainvälistä yksityisoikeutta käsittelevän eurooppalaisen ryhmittymän ehdotus, jossa sen ajankoh­ dan, jona kanteen katsotaan lopullisesti olevan vireillä, määrittämi­ nen perustui kumulatiivisesti ajankohtaan, jona tuomioistuin oli saa­ nut tiedon haastehakemuksesta, ja ajankohtaan, jona vastaajalle oli annettu tieto haasteesta: Kansainvälistä yksityisoikeutta käsittelevän eurooppalaisen ryhmittymän ehdotukset, kohdat 10–12.

tehneen vieläkin harvinaisemman. asiassa, joka koski osittain Belgi­ assa ja osittain alankomaissa sijaitsevan kiinteistön vuokraa, tuomi­ oistuin katsoi, että kummallakin valtiolla oli yksinomainen tuomio­ valta alueellaan sijaitsevan omaisuuden suhteen, ja näin ollen päätti, ettei yksinomaisesti toimivaltaisten tuomioistuinten ristiriitaa kos­ kevaa määräystä voitu soveltaa, kuitenkin ainoastaan tässä tapauk­ sessa eikä yleisesti: Euroopan yhteisöjen tuomioistuin, asia 158/87, Scherrens, Kok. 1988, s. 3791.

(3) Ks. esimerkiksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuin, asia 23/78 Xxxxx

v. Glacetal [1978] Kok. 2133.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 150/80 Elefanten Schuh, Kok. 1981, s. 1671.

122. Edellyttäen, että 28 artiklan 3 kohdan vaatimukset täyt­ tyvät, tuomioistuimella, jossa kanne on nostettu myöhemmin, on näin oikeus – mutta ei velvoitetta – keskeyttää asian käsittely ja odottaa tuomioistuimen, jossa kanne on ensin nostettu, pää­ töstä ennen ratkaisunsa antamista. 28 artiklan 1 kohdan uu­ dessa sanamuodossa ei enää edellytetä, kuten aikaisemmin edel­ lytettiin, toisiinsa liittyvien kanteiden vireilläoloa alimmassa oi­ keusasteessa. Kyseiselle vaatimukselle asetettu peruste, jonka mukaan muutoin oikeudenkäynnin kohde olisi toinen ja osa­ puolista toinen saattaisi menettää yhden vaiheen tuomioistuin­ ten hierarkiassa (1), ei ole vakuuttava. Se että tuomioistuin, jossa kanne on nostettu myöhemmin, keskeyttää asian käsittelyn, ei vaikuta millään tavoin asian käsittelyyn kyseisessä tuomioistui­ messa, vaan se on vapaa jatkamaan käsittelyä, kunhan ulkomai­ sessa tuomioistuimessa vireillä olevan liitännäisen kanteen käsit­ tely on saatu päätökseen. Tuolloin on oikea ajankohta arvioida, onko ulkomaisessa tuomiossa otettu huomioon yleissopimuk­ sessa turvatut vastaajan oikeudet ja voidaanko se ottaa huomi­ oon käsiteltäessä asiaa tuomioistuimessa, jossa kanne on nos­ tettu myöhemmin.

perustelluissa olosuhteissa, mutta se päätti olla ryhtymättä tä­ hän. Tällainen oikeus olisi merkinnyt, että yleissopimuksessa viedään pidemmälle forum non conveniens -opin soveltaminen, joka on vieras useimpien sopimuksen sitomien valtioiden oike­ usperinteille.

8. Väliaikaiset toimenpiteet, myös turvaamistoimet

124. Uudessa yleissopimuksessa väliaikaisia ja turvaamistoi­ mia koskevassa määräyksessä tehdään vain muodollisia muutok­ sia vuoden 1988 sanamuotoon (ks. seuraavat raportit: jenard, s. 42; Xxxxxxxxx, kohta 183; ja xxxxxx ja Xxxxxx, kohta 65). Tiiviissä sanamuodossaan 31 artiklassa pelkästään todetaan, että jos so­ pimuksen sitoman valtion lain mukaan väliaikaisia toimenpiteitä tai turvaamistoimia on käytettävissä, niitä voidaan pyytää tämän valtion tuomioistuimilta, vaikka tämän yleissopimuksen mukaan jonkin toisen sopimuksen sitoman valtion tuomioistuin on toi­

mivaltainen tutkimaan pääasian.

jenardin

raportin mukaisesti

Mutta vaatimus, että molemmat käsittelykokonaisuudet ovat vi­ reillä alimmassa oikeusasteessa, on kuitenkin olennainen, ja se on säilytetty ja nimenomaisesti mainittu 28 artiklan 2 kohdassa, jolloin tuomioistuin, jossa kanne on nostettu myöhemmin, päättää – ja tässäkin sillä on siihen oikeus, ei velvollisuutta – jättää asian tutkimatta antaen etusijan tuomioistuimelle, jossa liitännäinen kanne on ensin nostettu. Muutoin, jos asia olisi tuomioistuimessa, jossa kanne on ensin nostettu, muutoksenha­ kuvaiheessa, toinen osapuoli todellakin menettäisi yhden vai­ heen tuomioistuinten hierarkiassa. Toisaalta jos tuomioistui­ messa, jossa kanne on nostettu myöhemmin, asia olisi muutok­ senhakuvaiheessa, ei olisi menettelyn taloudellisuuteen liittyvistä syistä tarkoituksenmukaista, että kyseinen tuomioistuin jättää asian tutkimatta osoittaen sen uuteen oikeudenkäyntiin alim­ massa oikeusasteessa.

joka tapauksessa tuomioistuin, jossa kanne on nostettu myö­ hemmin, ei voi jättää asiaa tutkimatta, ellei jompikumpi osa­ puoli sitä pyydä, ellei tuomioistuin, jossa kanne on ensin nos­ tettu, ole toimivaltainen käsittelemään kannetta ja ellei kyseisen tuomioistuimen lainsäädäntö anna mahdollisuutta kanteiden yh­ distämiseen. Määräyksessä käytetty sanamuoto ”niiden yhdis­ täminen” (engl. ”of the related actions” eikä kuten vuoden 1988 yleissopimuksessa ”of related actions”) tarkoittaa, että tuo­ mioistuimen, jossa kanne on ensin nostettu, lainsäädännön on mahdollistettava juuri tässä tapauksessa vireillä olevien toisiinsa liittyvien kanteiden yhdistäminen eikä kanteiden yhdistäminen yleensä. Ennen asian tutkimatta jättämistä tuomioistuimen on siksi saatava varmistus, että toinen tuomioistuin ottaa asian käsiteltäväkseen.

123. Ad hoc -työryhmä keskusteli siitä, olisiko 28 artiklasta tehtävä joustavampi antamalla tuomioistuimelle, jossa kanne on ensin nostettu, oikeus luopua asian käsittelystä tuomioistuimen, jossa kanne on nostettu myöhemmin, hyväksi asian kannalta

(1) jenardin raportti, s. 41.

Brysselin yleissopimuksen vastaava määräys (24 artikla) merkit­ see, että toimivaltaiset viranomaiset ratkaisevat asian yleissopi­ muksessa vahvistetuista toimivaltasäännöistä riippumatta. Mää­ räys onkin pelkästään viittaus sen tuomioistuimen, jossa kanne on nostettu, kansalliseen lainsäädäntöön, ja tuomioistuin sovel­ taa tuomioistuinvaltion lakia (lex fori) sekä määrättävien toimen­ piteiden määrittämisen että sen omien määräämisvaltuuksien osalta.

125. Ad hoc -työryhmä keskusteli hyvin perusteellisesti siitä, onko yleissopimuksen määräys tyydyttävä, komission ja kansal­ listen asiantuntijoiden valtuuskuntien esittämien eri ehdotusten pohjalta. Keskustelujen kuluessa tuli aivan erityisesti esiin se, että olisi suotavaa löytää yhdenmukainen määritelmä ”väliaikaisille toimenpiteille, myös turvaamistoimille”, joihin saattaisi sisältyä Ranskassa nimellä référé provision tunnettu toimenpide. Koska yleissopimuksesta puuttuu nimenomainen määritelmä, yhteisö­ jen tuomioistuin on määritellyt väliaikaiset toimenpiteet ja tur­ vaamistoimet toimenpiteiksi, joilla on tarkoitus säilyttää tietty tosiasiallinen tai oikeudellinen tilanne niiden oikeuksien turvaa­ miseksi, joiden tunnustamista haetaan muualta kuin pääasian osalta toimivaltaiselta tuomioistuimelta (2). Huomautettiin, että tällaiset yhteydet pääasiaan yhteydessä oleviin käsittelyihin eivät kuitenkaan johda aina tyydyttäviin tuloksiin: kun turvaamis­ toimi merkitsee täytäntöönpanoa ennalta riippumatta oikeuden­ käynnin tuloksesta asiasisällön osalta, yleissopimuksen sääntöjä toimivallasta asiasisältöä koskevissa kanteissa voitaisiin käytän­ nössä kiertää. Todettiin tästä syystä, että täytäntöönpanokelpois­ ten toimenpiteiden määräämiselle saattaisi olla aiheellista asettaa tiettyjä rajoituksia, kuten kiireellisyysvaatimus tai suojelun tarve. Lisäksi todettiin, että sanamuotoa olisi muutettava sen tekemi­ seksi selväksi, että tilapäiset maksumääräykset ovat yleissopi­ muksen erityissäännön soveltamisalan ulkopuolella ja niitä voi antaa vain tuomioistuin, joka on toimivaltainen ratkaisemaan asian itsensä; muutoin yleissopimuksen toimivaltasääntöjä hei­ kennettäisiin ja asiat ratkaistaisiin ennen minkäänlaista täydel­ listä kuulemista.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-261/02, Xxxxxxxx, Kok. 1992, s. I- 2149, kohta 34.

Tämän vuoksi ehdotettiin, että 31 artiklaa tulisi tulkita ei viit­ tauksena tuomioistuinvaltion lakiin (lex fori) vaan aineellisena sääntönä, jonka soveltamisala on rajattu toimenpiteisiin, jotka tosiasiallisesti voidaan panna täytäntöön valtiossa, jossa niitä haetaan, ilman muuta täytäntöönpanomenettelyä (1). Sen valtion tuomioistuimella, jossa toimenpide on määrä panna täytäntöön, tulisi olla yksinomainen toimivalta määrätä toimenpiteestä. Kan­ natettiin sen valtion tuomioistuimen toimivaltaa, jossa toimen­ pide voidaan panna ja on pantava täytäntöön, mutta huomau­ tettiin, että mikäli näiden toimenpiteiden luonteesta ja niistä olosuhteista, joissa toimenpiteestä voidaan määrätä, päättäminen jätetään kansallisen lainsäädännön tehtäväksi, saattaa olla mah­ dollista, että toimivalta perustuu eksorbitanttiin tuomioistui­ meen (exorbitant forum), mikä yleissopimuksella olisi estettävä.

126. Ennen ad hoc -työryhmän työskentelyn päättämistä näitä asioita käsiteltiin yhteisöjen tuomioistuimen eräässä tuo­ miossa monilta osin (2). Tuomioistuin totesi, että tuomioistuin, jolla on toimivalta tutkia pääasia jonkin yleissopimuksessa mää­ rätyn toimivaltaperusteen nojalla, on samoin toimivaltainen päättämään väliaikaisista toimenpiteistä tai turvaamistoimista il­ man, että tämä viimeksi mainittu toimivalta riippuisi muista edellytyksistä (3). Yleissopimuksen asiaa koskeva määräys sisältää toimivaltasäännön, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä vä­ liaikaisia toimenpiteitä tai turvaamistoimia, joita on käytettävissä sen valtion lainsäädännössä, vaikka se ei olisikaan toimivaltainen tutkimaan pääasiaa, kunhan riita-asian kohde kuuluu yksityis­ oikeuden alan kattavan yleissopimuksen aineelliseen soveltamis­ alaan (4). Yksin se seikka, että pääasiaa koskeva oikeudenkäynti on saatettu tai voidaan saattaa vireille sopimuksen sitoman val­ tion tuomioistuimessa, ei siis poista toisen sopimuksen sitoman valtion toimivaltaa (5). Tällainen toimivalta ei ole riippuvainen yleissopimuksen toimivaltasäännöstä ja voi lisäksi perustua jo­ honkin yleissopimuksen 3 artiklassa tarkoitetuista eksorbitanttia toimivaltaa koskevista säännöistä. Yleissopimuksessa tarkoitettu­ jen väliaikaisten toimenpiteiden tai turvaamistoimien määrää­ miselle yleissopimuksessa asetettujen edellytysten osalta tällais­ ten toimenpiteiden määrääminen riippuu muun muassa siitä, että vaadittujen toimenpiteiden kohteen ja toimenpiteistä päät­ tävän tuomioistuimen sijaintivaltion alueellisen toimivallan vä­ lillä on olemassa todellinen liityntä (6).

Väliaikaisten toimenpiteiden ja turvaamistoimien määrittely riip­ puu tuomioistuimen kansallisesta lainsäädännöstä, mutta kansal­ lista lainsäädäntöä on tulkittava yhdenmukaisesti tuomioistui­ men näkemyksen mukaisesti; tuomioistuin, kuten olemme ha­ vainneet, määrittelee tällaiset toimenpiteet toimenpiteiksi, joilla on tarkoitus säilyttää tietty tosiasiallinen tai oikeudellinen ti­ lanne niiden oikeuksien turvaamiseksi, joiden tunnustamista haetaan pääasian osalta toimivaltaiselta tuomioistuimelta. Tä­ män näkemyksen mukaisesti välitoimimääräys, jolla määrätään maksamaan sopimukseen perustuva vastasuoritus, on luonteel­ taan sellainen, että se voi tehdä tyhjäksi pääasiassa toimivaltai­ sen tuomioistuimen tuomion, eikä ole yleissopimuksessa tarkoi­ tettu väliaikainen toimenpide, ellei toisaalta myönnetyn summan palauttamista vastaajalle taata siinä tapauksessa, että kantaja ei voita pääasiaa, ja ellei toisaalta vaadittu toimenpide koske vain tiettyjä sellaisia vastaajan varoja, jotka kuuluvat tai joiden pitäisi kuulua asian ratkaisevan tuomioistuimen alueelliseen toimival­ taan (7).

127. Yhteisöjen tuomioistuimen kyseistä tuomiota tarkastel­ lessaan ad hoc -työryhmä keskusteli siitä, onko esitetyt periaat­ teet tarpeen koontaa 31 artiklaan, ja tuli siihen tulokseen, ettei tämä ollut tarpeen muun muassa siitä syystä, että ne saattaisivat edellyttää lisäselvennyksiä säädökseen sisällytettäessä ja näin eri­ tyisesti siltä osin, millainen toimenpiteen kohteen ja tuomiois­ tuimen alueellisen toimivallan välillä oleva liityntä on luonteel­ taan, sillä tuomiossa se on määritelty ainoastaan viittauksella tähän kyseiseen asiaan.

Lisäksi ongelmia aiheuttaa 31 artiklan nojalla määrättyjen toi­ menpiteiden tunnustaminen muissa sopimuksen sitomissa valti­ oissa. Tuomioistuimen, jolla on toimivalta tutkia pääasia yleis­ sopimuksen nojalla, määräämät toimenpiteet ovat eittämättä päätöksiä, jotka on tunnustettava yleissopimuksen III osaston nojalla, mutta näyttäisi siltä, että 31 artiklan antaman toimival­ lan pohjalta tehtyjen päätösten ei periaatteessa pitäisi edellyttää tunnustamista ja täytäntöönpanoa ulkomailla. Tässäkin työ­ ryhmä kannatti sitä, että ei lisätä nimenomaisia määräyksiä yleissopimukseen.

IV LUKU

TUNNUSTAMINEN JA TÄYTÄNTÖÖNPANO

1. Yleistä

128. Luganon yleissopimuksen kuten aikanaan Brysselin yleissopimuksenkin, jossa tämä mainittiin ensisijaisena tavoit­ teena, peruspiirteenä on sen soveltamisalaan kuuluvien tuomi­ oiden tunnustamis- ja täytäntöönpanomenettelyjen yksinkertais­ taminen. Yleissopimuksen III osaston tarkoituksena on ottaa käyttöön menettely, jolla helpotetaan mahdollisimman paljon tuomioiden vapaata liikkumista ja entisestään vähennetään jäl­ jellä olevia esteitä, joskin jo vuoden 1968 Brysselin yleissopi­

muksen sisältämiä, päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevia sääntöjä voitiin pitää äärimmäisen liberaaleina (8).

Ei ole epäilystäkään, että sen kaltaisella yhteisellä oikeudellisella alueella, jota EY:n perustamissopimus edellyttää ja joka on niin hyvin ulotettavissa Luganon yleissopimuksessa tarkoitettuihin EFTa-maihin, päästäisiin tuomioiden vapaaseen liikkuvuuteen

(1) Ks. myös European Group for Private International Law -ryhmän ehdotukset, kohta 13.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-391/95, Xxx Xxxx, Kok. 1998, s. I- 7091.

3

poistamalla sopimuksen sitomissa valtioissa kaikki eksekvatuu­ rimenettelyt muista sopimuksen sitomista valtioista tulevien tuo­ mioiden osalta, niin että tällaiset tuomiot voitaisiin panna täy­ täntöön suoraan ilman minkäänlaista tarkistustarvetta. Ad hoc

-työryhmä harkitsi tarkasti tätä mahdollisuutta, mutta piti

( ) Xxx Xxxx, kohta 22.

(4) Xxx Xxxx, kohdat 20 ja 28.

(5) Van Uden, kohta 29, ja siltä osin, että pääasiaa koskevan menettely on hoidettava välimiesmenettelyssä, kohta 34.

(6) Xxx Xxxx, kohta 40.

(7) Xxx Xxxx, kohdat 43–48. Ks. vastaavan ratkaisun osalta yhteisöjen tuomioistuin, asia C-99/96 Mietz, Kok. 1999, s. I-2277, kohta 47.

(8) jenardin raportti, s. 42.

sitä ennenaikaisena Euroopan valtioille edelleen ominaisen kan­ sallisen itsemääräämisoikeuden valossa, jossa tärkeänä osana on oikeudenkäyttö ainakin siviili- ja kauppaoikeuden alan tuomioi­ den osalta (1).

Päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskeviin sääntöi­ hin tehdyt muutokset perustuvat kuitenkin näkemykseen, jonka mukaan täytäntöönpanovaltion viranomaisten puuttumista voi­ daan asteittain vähentää ja täytäntöönpanokelpoisuutta koskeva julistus voidaan supistaa miltei muodollisuudeksi. aiempia yleis­ sopimuksia koskeneen kansallisen oikeuskäytännön tarkastelu tukee tätä johtopäätöstä, eli Brysselin ja Luganon yleissopimus­ ten nojalla tehtyjä täytäntöönpanokelpoisuutta koskevia julistuk­ sia koskevia muutoksenhakuja on lähes olematon määrä.

129. Yleissopimuksen III osasto perustuu näin ollen periaat­ teeseen, jonka mukaisesti täytäntöönpanokelpoisuutta koskevan julistuksen on oltava tietyssä määrin automaattinen ja edellytet­ tävä vain muodollista tarkistamista, jolloin tässä menettelyn al­ kuvaiheessa ei tarkisteta lainkaan yleissopimuksessa määrättyjä tunnustamisen kieltäytymisperusteita. Tämän vuoksi tässä vai­ heessa tuomiovaltion luotetaan toimivan asianmukaisesti, ja tämä lähestymistapa tulee esille myös Euroopan yhteismarkki­ noiden muiden alojen säännöissä. Tunnustamisen kieltäytymis­ perusteiden tarkistamista lykätään toiseen vaiheeseen, jolloin osapuolen, jota vastaan täytäntöönpanokelpoisuutta koskeva ju­ listus on saatu ja joka päättää kiistää sen, on osoitettava tällais­ ten perusteiden olemassaolo. Tähän täytäntöönpanokelpoisuutta koskevaan julistukseen liittyvän menettelyn yksinkertaistamiseen liittyy kieltäytymisperusteiden uudelleen tarkastelu; perusteita on kavennettu vuoden 1988 yleissopimukseen verrattuna, kuiten­ kin rajoittamatta periaatetta, jonka mukaan tuomiovaltion me­ nettelyissä on otettava huomioon vaatimukset oikeudenmukai­ sesta oikeudenkäynnistä ja oikeus puolustukseen.

130. Tunnustettavien ja täytäntöön pantavien tuomioiden osalta muutoksia ei ole pidetty tarpeellisina, ja 32 artiklassa toistetaan vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys (2). Näin ollen ”tuomiolla” tarkoitetaan jokaista tuomioistuimen pää­ töstä riippumatta siitä, miksi niitä kutsutaan, ja siihen kuuluvat myös tuomioistuimen virkamiehen kustannuksia tai kuluja kos­ kevat päätökset, jotka ovat käytössä joissakin eurooppalaisissa järjestelmissä. Xxxxx huomattava, että 62 artiklan sisältämä tuo­

(1) Ad hoc -työryhmän työn päätökseen saattamisen jälkeen eksekvatuu­ rimenettelyt on poistettu yhteisön puitteissa tiettyjen tuomiotyyppien osalta: asetus (EY) N:o 805/2004, annettu 21 päivänä huhtikuuta

mioistuimen laaja määritelmä merkitsee sitä, että myös 32 artikla on syytä tulkita laajasti niiden viranomaisten luokit­ telun suhteen, jotka ovat tehneet tunnustamista ja täytäntöön­ panoa varten lähetetyn päätöksen. Niinpä määritelmä kattaa tuomioistuimen tai lainkäyttöelimenä toimivan tahon tai henki­ lön tekemät päätökset riippumatta siitä, onko kyseinen päätök­ sen tehnyt henkilö muodollisesti kuvattu tuomariksi; tällaisia ovat notaarin tai kirjaajan antamat maksumääräykset. Ad hoc

-työryhmä ei pitänyt tarpeellisena 32 artiklan muuttamista sel­ laisen laajan tulkinnan mahdollistamiseksi, jossa otettaisiin huo­ mioon kansallisten menettelyjen moninaisuus, tuomioistuinkä­ sittelyjen vauhdittamiseksi.

Myös väliaikaiset toimenpiteet ja turvatoimet kuuluvat tuomioi­ den määritelmän piiriin, jos ne määrää tuomioistuin, edellyttäen, että molemmilla osapuolilla on ensin ollut tuomiovaltiossa mahdollisuus tulla kuulluksi. Yhteisöjen tuomioistuin on katso­ nut, että koska vastaajalle on annettu takeet alkuperäisessä me­ nettelyssä, yleissopimus on väljä tunnustamisen ja täytäntöön­ panon osalta, jolloin yleissopimuksen III osastossa asetetut edel­ lytykset eivät täyty tuomioistuimen määräämien tai sallimien sellaisten väliaikaisten toimenpiteiden tai turvaamistoimien osalta, jotka on määrätty ilman, että se asianosainen, jota vas­ taan ne on kohdistettu, on haastettu oikeuteen, ja jotka on tarkoitus panna täytäntöön ilman, että ne annetaan ennalta tiedoksi tälle asianosaiselle (3).

Lopuksi on syytä mainita, että III osastossa tarkoitetut päätökset kattavat yhteisöjen tuomioistuimen tai muiden Euroopan yhtei­ sön tuomioistuinten (4) päätökset, koska 1 artiklan 3 kohdassa mainitaan kuten edellä esitettiin, että ilmaisulla ”sopimuksen sitoma valtio” voidaan tarkoittaa myös Euroopan yhteisöä.

2. Tunnustaminen

131. Tuomioiden tunnustamista koskeva jakso ei rakenteel­ taan poikkea millään tavoin vuoden 1988 yleissopimuksesta, on sitten kyse pääasiasta tai sivuasiasta asiassa, joka on vireillä sopimuksen sitoman valtion tuomioistuimessa (33 artikla, ks. jenardin raportti, sivut 43–44). Tässä yhteydessä on ainoastaan lisättävä, että 1 artiklan 3 kohdan selvennyksen nojalla tunnus­ tamista koskevan jakson sääntöjä sovelletaan myös Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioihin, kun on kysymys niiden tunnustamisesta valtioissa, jotka eivät ole Euroopan yhteisön jäseniä. ainoat muutokset, jotka on tehty ulkomaisten tuomioi­ den tutkimisen vähentämiseksi edelleen, koskevat tunnustamisen epäämisperusteita.

2004, riitauttamattomia vaatimuksia koskevan eurooppalaisen täy­  

täntöönpanoperusteen käyttöönotosta, EUVL L 143, 30.4.2004 (sel­ laisena kuin se on muutettuna asetuksella (EY) N:o 1869/2005, EUVL L 300, 17.11.2005); asetus (EY) N:o 1896/2006, annettu

12 päivänä joulukuuta 2006, eurooppalaisen maksamismääräysme­ nettelyn käyttöönotosta, EUVL L 399, 30.12.2006; ja asetus (EY) N:o 861/2007, annettu 11 päivänä heinäkuuta 2007, eurooppalaisesta vähäisiin vaatimuksiin sovellettavasta menettelystä, EUVL L 199, 31.7.2007.

(2) Ks. tältä osin jenardin raportti, s. 42, ja Schlosserin raportti, kohta 188.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 125/79 Denilauler v. Couchet, Kok. 1980, s. 1553.

(4) Ks. esim. Office of Harmonization in the Internal Market, joka tekee Euroopan yhteisössä päätöksiä yhteisön tiettyjen teollis- ja tekijän­ oikeuksien tyyppien, kuten yhteisön tavaramerkit ja rekisteröidyt mallit, kumoamisesta ja mitätöimisestä, tai kansalliset tuomioistui­ met, jotka EU:n jäsenvaltiot ovat nimenneet yhteisön tuomioistui­ miksi tiettyjen teollis- ja tekijänoikeuksien tyyppien, kuten yhteisön tavaramerkit ja rekisteröidyt ja rekisteröimättömät mallit, mitätöimi­ sen osalta.

1. Oikeusjärjestyksen perusteet (34 artiklan 1 kohta)

132. Euroopan komissio ehdotti, että viittaus sen valtion oikeusjärjestykseen perusteisiin, missä tunnustamista pyydetään, epäämisperusteena olisi poistettava, koska sitä on käytetty vain hyvin harvoin kansallisten tuomioistuinten tuomioissa Brysselin ja Luganon yleissopimusyhteyksissä ja koska yhteisöjen tuomi­ oistuinta ei ole koskaan pyydetty selventämään sen soveltamis­ alaa. jonkinasteisesta tuesta huolimatta ehdotus ei saanut ad hoc

-työryhmässä riittävää tukea, vaan katsottiin, että sen valtion, jossa tunnustamista pyydetään, oli voitava suojella perusetujaan vetoamalla esimerkiksi oikeusjärjestyksen perusteiden periaattee­ seen, vaikkakin periaatetta harvoin sovelletaan. Korostaakseen tähän epäämisperusteeseen turvautumisen poikkeuksellisuutta määräyksessä todetaan nyt, että tunnustaminen voidaan evätä vain, jos tunnustaminen olisi selkeästi vastoin oikeusjärjestyksen perusteita.

133. Käsite oikeusjärjestyksen perusteet määritellään lähinnä valtion, missä tunnustamista pyydetään, kansallisessa lainsäädän­ nössä. Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin katsonut omaa­ vansa toimivallan tarkistaa, missä rajoissa kansallinen tuomiois­ tuin voi oikeusjärjestyksen perusteisiin vedoten kieltäytyä tun­ nustamasta ulkomaista tuomiota, ja on katsonut, että 34 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua oikeusjärjestyksen perustei­ den käsitettä voidaan käyttää ainoastaan, jos tunnustaminen olisi kohtuuttomasti ristiriidassa täytäntöönpanovaltion oikeus­ järjestyksen kanssa sikäli, että se loukkaisi jotakin perusperiaa­ tetta; loukkaamisen olisi oltava selvä kyseisen valtion oikeus­ järjestyksessä olennaiseksi katsotun oikeusjärjestyksen perusteen loukkaus (1). Mikäli oikeusjärjestyksen perusteiden loukkaus ei kuitenkaan ole tällainen, turvautuminen oikeusjärjestyksen pe­ rusteisiin törmäisi viime kädessä yleissopimuksen 36 artiklassa asetettuun kieltoon ottaa ulkomaista tuomiota uudelleen tutkit­ tavaksi asiaratkaisun osalta (2).

Tässä yhteydessä voidaan kysyä, kattaako yleissopimuksen il­ maisu oikeusjärjestyksen perusteet ainoastaan aineelliset oikeus­ järjestyksen perusteet vai sisältyvätkö siihen myös prosessuaali­ set oikeusjärjestyksen perusteet tai otetaanko prosessuaaliset oi­ keusjärjestyksen perusteet huomioon vain siinä määrin kuin ne kuuluvat 34 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun oikeudenmukaista

linneissa olosuhteissa, jolloin poisjäänyttä vastaajaa vastaan an­ netun rikostuomion ohella annettiin vahingonkorvausta edellyt­ tävä siviilituomio, eikä sen voida tulkita antavan osapuolelle missä tahansa rikoksissa oikeutta turvautua 34 artiklan 1 koh­ dan nojalla puolustukseen, ei edes rikoksessa, joka tuomioistui­ messa saman tuomion osalta käytyjen keskustelujen valossa ei ole selvästi vastoin sen valtion oikeusjärjestyksen perusteita, missä tunnustamista pyydetään.

2. Poisjääneen vastaajan oikeuksien rikkominen (34 artiklan 2 kohta)

134. Vuoden 1988 yleissopimuksen mukaan tuomiota ei tunnusteta, jos tuomio on annettu poisjäänyttä vastaajaa vastaan eikä haastehakemusta tai vastaavaa tuomion antaneen tuomiois­ tuimen asiakirjaa ole annettu asianmukaisesti tiedoksi vastaajalle niin hyvissä ajoin siten, että vastaaja olisi voinut valmistautua vastaamaan asiassa (4). Tässä määräyksessä vahvistetaan kaksi edellytystä, joista ensimmäinen edellyttää asianmukaista tiedoksi antamista ja tarkoittaa, että päätöksen tulee perustua tuomioval­ tion lainsäädäntöön ja kyseistä valtiota tiedoksi antamisen osalta sitoviin yleissopimuksiin, ja toinen koskee määräaikaa, joka vas­ taajalle on annettava, jotta tämä voi vastata asiassa, ja tarkoittaa käytännön seikkojen arviointia, sillä on selvitettävä, onko asian­ mukaisesta tiedoksi antamisesta alkanut määräaika vastaajalle riittävä, jotta tämä voisi valmistautua vastaamaan asiassa (5). Näiden perusteiden täyttymisen arvioinnissa on ilmennyt joita­ kin käytännön ongelmia, ja on toistuvasti tarvittu yhteisöjen tuomioistuimen puuttumista, näin erityisesti jälkimmäisen pe­ rusteen ja molempien perusteiden päällekkäisen vaikutuksen osalta.

Yhteisöjen tuomioistuin on selventänyt määräyksen monia nä­ kökohtia myönteisellä tavalla, kuten tullaan havaitsemaan, mutta se on lisäksi osoittanut puutteita, jotka saattavat mahdol­ listaa vilpillisessä mielessä toimivan velallisen väärinkäytökset. Erityisesti siltä osin, onko asiakirja annettu tiedoksi asianmukai­ sesti, yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että näillä kahdella vaatimuksella on päällekkäinen vaikutus, jolloin poisjäänyttä vastaajaa vastaan annettua tuomiota ei saa tunnustaa, jos haas­ tehakemusta ei ole annettu tiedoksi vastaajalle asianmukaisesti, vaikka vastaajalla on ollut riittävästi aikaa valmistautua vastaa­

oikeudenkäyntiä koskevan takeen piiriin.

asiasta

keskusteltiin

maan asiassa (6), ja näin ollen tätä varten tuomioistuin, jossa

perusteellisesti ad hoc -työryhmässä, ja sitä on käsitelty paljon myös alan kirjallisuudessa monin eri näkemyksin. Tässäkin yh­ teydessä on syytä tuoda esiin yhteisöjen tuomioistuimen näke­ mykset: katsottuaan, että oikeus tulla puolustetuksi on yksi jä­ senvaltioiden yhteiseen valtiosääntöperinteeseen perustuvista pe­ rusoikeuksista ja että Euroopan ihmisoikeusyleissopimus turvaa sen, yhteisöjen tuomioistuin totesi, että kansallinen tuomioistuin voi perustellusti katsoa, että perusoikeutta on loukattu ilmeisellä tavalla, jos poissaolevan syytetyn puolustuksen kuuleminen on evätty (3). Tuomio annettiin kuitenkin käsiteltävässä asiassa val­

tunnustamista pyydetään, voi ottaa huomioon minkä tahansa tiedoksi antamiseen liittyvän säännönvastaisuuden, jota tulee arvioida tuomion antaneen tuomioistuimen lainsäädännön ja myös kansainvälisten yleissopimusten näkökulmasta. Tiedoksi antamisen oikea-aikaisuuteen liittyen yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että sillä, että vastaaja on saattanut saada tiedon menettelystä, ei ole merkitystä, mikäli tämä tapahtuu tuomion antamisen jälkeen ja vaikka oikeudelliset oikaisukeinot ovat tuo­ miovaltiossa käytettävissä ja vastaaja ei ole käyttänyt niitä hyö­ dykseen (7).

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-7/98 Krombach, Kok. 2000, s. I- 1935, kohdat 23 ja 37 liittyen oikeuteen tulla puolustetuksi.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-38/98 Renault v. Maxicar, Kok. 2000,

s. I-2973, kohta 30, liittyen tavaroiden vapaata liikkuvuutta ja va­ paata kilpailua koskevien yhteisön periaatteiden asianmukaiseen so­ veltamiseen tuomiovaltion tuomioistuimissa.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-7/98, Krombach, Kok. 2000, s. I- 1935, kohdat 38–40.

(4) jenardin raportti, s. 44; Xxxxxxxxxxx raportti, kohta 194.

(5) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 166/80 Klomps v. Xxxxxx, Xxx. 1981, s. 1593, kohdat 15–19.

(6) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-305/88 Lancray v. Xxxxxx und Xxxxxxx, Kok. 1990, s. I-2725, kohdat 15, 18 ja 23.

(7) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-123/91, Minalmet v. Xxxxxxxx, Xxx. 1992, s. I-5661, kohta 22; asia C-78/95, Xxxxxxxxxx, Kok. 1996, s. I-4943, kohdat 18–21.

Nämä tuomioistuimen tuomiot perustuvat säännön kirjaimelli­ seen tulkintaan ilmeisenä tarkoituksena velallisen suojelu, ja niistä on käyty jossakin määrin keskustelua alan kirjallisuudessa, missä yhteydessä on korostettu, että myös velkojaa on syytä suojella ja että vilpillisessä mielessä toimivan velallisen ei saisi antaa hyötyä tiedoksi antamiseen tai tiedoksi antamisen viiväs­ tymiseen liittyvistä pelkästään muodollisista ja merkityksettö­ mistä säännönvastaisuuksista olemalla tekemättä mitään luot­ taen siihen, että tuomion tunnustamista haettaessa hän voi ve­ dota yleissopimuksessa vahvistettuihin epäämisperusteisiin. Ad hoc -työryhmä kävi keskustelua erityisellä mielenkiinnolla tältä osin etsien ratkaisua, jolla saatettaisiin tasapainoon velkojan ja velallisen edut ja joka ei sallisi velallisen, joka on tietoinen häntä vastaan nostetuista menettelyistä, olemaan ryhtymättä toimiin ja sitten vetoamaan määräykseen, joka johtaisi tuomion tunnus­ tamisen epäämiseen muodollisin perustein.

135. Tästä syystä 34 artiklan 2 kohdassa ei enää nimenomai­ sesti vaadita asianmukaista tiedoksi antamista vaan käsitellään kysymystä siten, että vastaajalle on annettu tilaisuus valmistau­ tua vastaamaan asiassa, samoin kuin tarvittavan ajan suhteen. Tiedoksi antaminen on nyt suoritettava vastaajalle ”siten, että vastaaja on voinut valmistautua vastaamaan asiassa”. Tämä sa­ namuoto ei enää edellytä ainoastaan sen varmistamista, onko tiedoksi antaminen suoritettu sovellettavan lainsäädännön mu­ kaisesti, vaan sen sijaan tosiseikan arvioimista, jolloin tiedoksi antamista sääntelevien sääntöjen noudattamisella on varmasti tärkeä mutta ei ratkaiseva asema: tuomioistuimen, jossa tunnus­ tamista pyydetään, on tarkasteltava kaikkia muitakin seikkoja, jotka ovat avuksi sen määrittämisessä, onko tiedoksi antaminen yhdestä tai toisesta säännönvastaisuudesta huolimatta suoritettu niin, että vastaaja on voinut valmistautua vastaamaan asiassa. Tiedoksi antamisessa tapahtunut säännönvastaisuus on näin ol­ len 34 artiklan 2 kohdan nojalla peruste epäämiselle ainoastaan, jos se on ollut vastaajalle vahingoksi estämällä tätä vastaamasta asiassa (1), eikä tähdellistä ole se, olisiko vastaaja tuomiovaltiossa voinut osallistua tuomioistuinkäsittelyyn ja vastata asiassa, mah­ dollisesti jopa säännönvastaisuuteen vedoten.

Tähän tosiseikan arviointiin on vuoden 1988 yleissopimuksen tapaan liitettävä toinen tosiseikan arviointi sen arvioimiseksi, onko vastaajalle varattu riittävästi aikaa valmistautua asiassa vas­ taamiseen, jota varten tuomioistuin voi ottaa huomioon kaikki mahdolliset olosuhteet, jopa tiedoksi antamisen jälkeiset olosuh­ teet (2), ja myös 26 artiklan 2 kohdan määräyksen, jota tuomio­ valtion on määrä noudattaa joka tapauksessa (3). Yleissopimuk­ sen 34 artiklan 2 kohdassa ei vaadita todisteita siitä, että haas­ tehakemus on tosiasiallisesti toimitettu vastaajalle tiedoksi, vaan

(1) Vastaava lähestymistapa, ks. European Group for Private Internatio­ nal Law -ryhmän ehdotukset, kohdat 14-16.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 49/84 Debaecker v. Xxxxxxx, Kok. 1985, s. 1779, tuomiolauselma.

(3) Ad hoc -työryhmä kannatti sitä, että 26 artiklan 2 kohdan sanamuo­ toa ei nimenomaisesti sisällytetä 34 artiklan 2 kohtaan kuten komis­ sio alun perin ehdotti, jotta tuomion antaneen tuomioistuimen toi­ mien enempää pakollista tutkimista ei vaadita.

ainoastaan, että tiedoksi antamisesta käynnistyvä määräaika oli riittävä siihen, että vastaaja saattoi valmistautua vastaamaan asi­ assa (4).

136. Xxxxxxxxxxxx 34 artiklan 2 kohdassa annettua turvaa siinä tapauksessa, että tiedoksi antaminen ei tapahtunut asianmukai­ sesti, on rajattu myös toisella tavalla: vaikka tiedoksi antamista ei suoritettaisikaan riittävän ajoissa ja tavalla, joka sallii vastaajan valmistautua asiassa vastaamiseen, tuomio on tunnustettava, mi­ käli vastaaja ei hakenut tuomioon muutosta tuomiovaltiossa, kun hän olisi voinut niin tehdä. Oikeuteen saapumatta jääneen vastaajan suojaa tilanteissa, joissa ilmoittamiseen liittyy puut­ teita, ei tulisi ulottaa tapauksiin, joissa vastaaja ei ryhdy toimiin, ja määräyksessä pyritäänkin ratkaisemaan ongelma vaatimalla, että vastaaja hakee mahdollista muutosta tuomiovaltiossa, jos voi, ja käyttää kaikkia muutoksenhakukeinoja siellä sen sijaan, että jättää muutoksenhaun seuraavan vaiheen käsittelyyn, jolloin tuomio on tunnustettava toisessa sopimuksen sitomassa valti­ ossa. Yleissopimuksen 34 artiklan 2 kohdassa näin tehty poik­ keus sulkee selkeästi pois yhteisöjen tuomioistuimen vuoden 1988 yleissopimuksen vastaavasta määräyksestä aikaisemmin antaman tulkinnan (5).

137. 34 artiklan 2 kohta on soveltamisalaltaan yleinen, ja sen tarkoituksena on turvata, että tuomioiden vapaan liikkuvuu­ den piiriin sopimuksen sitomissa valtioissa hyväksytyt tuomiot on annettu ottaen huomioon oikeus puolustukseen. Näin ollen artiklaa sovelletaan riippumatta vastaajan kotipaikasta, joka saat­ taa olla muussa sopimuksen sitomassa valtiossa, sopimukseen kuulumattomassa valtiossa tai samassa valtiossa kuin tuomion antanut tuomioistuin (6).

On kuitenkin syytä huomata, että pöytäkirjan N:o 1 III artiklan

1 kohdan, joka on lisätty Sveitsin pyynnöstä, määräyksessä Sveitsi varaa itselleen oikeuden julistaa ratifiointinsa yhteydessä, että se ei sovella 34 artiklan 2 kohdan määräyksen sitä osaa, että vastaaja ei ole tuomiovaltiossa hakenut tuomioon muutosta, kun olisi voinut tehdä sen. Sveitsin valtuuskunta katsoi, että tämä poikkeus ei ota riittävästi huomioon vastaajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Pöytäkirjan N:o 1 III ar­ tiklassa määrätään lisäksi, että jos Sveitsi antaa tällaisen selityk­ sen, muut sopimuspuolet soveltavat samaa varaumaa Sveitsin tuomioistuimissa annettuihin tuomioihin. Sopimuspuolet voivat pidättää itselleen 70 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoite­ tuissa liittyvissä muissa valtioissa annettujen tuomioiden osalta saman oikeuden.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 166/80 Klomps v. Xxxxxx, Xxx. 1981, s. 1593, kohta 19.

(5) Xxxxxxx Xxxxxxxx ja Xxxxxxxxxx, ks. edellä oleva 134 kohta. Viitaten Bryssel I -asetuksen vastaavaan säännökseen yhteisöjen tuomioistuin on edelleen täsmentänyt, että poisjääneen vastaajan mahdollisuus hakea muutosta tuomioon tarkoittaa, että vastaajalle on ilmoitettu kyseisestä tuomiosta ja että hänelle on varattu riittävästi aikaa val­ mistautua vastaamaan asiassa ja käynnistää menettely sitä vastaan: ks. asia C-283/05, aSML, Kok. 2006, s. I-12041.

(6) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 49/84 Debaecker v. Xxxxxxx, Kok. 1985, s. 1779, kohdat10–13.

3. Tuomioiden ristiriitaisuus (34 artiklan 3 ja 4 kohta)

138. Yleissopimuksen 34 artiklan 3 kohta ei edellyttänyt muutoksia; siinä esitetään periaatteena, että tuomiota ei tunnus­ teta, jos sopimuksen sitomassa valtiossa annettu tuomio on ristiriidassa sellaisen tuomion kanssa, joka on annettu samojen asianosaisten välillä siinä valtiossa, missä tunnustamista pyy­ detään. Määräystä sovelletaan vain harvoin, kun otetaan huomi­ oon vireilläolon ja toisiinsa yhteydessä olevien kanteiden osalta noudatettava toimivallan koordinointi; se on laaja soveltamis­ alaltaan, ja sen tarkoituksena on turvata valtion, jossa tunnus­ tamista pyydetään, oikeusjärjestys, joka saattaisi vaarantua kah­ den keskenään ristiriitaisen tuomion vaikutuksesta (1). Tuomiot voivat näin olla ristiriitaisia, vaikka asianomaisille riita-asioille yhteistä ovat vain osapuolet, ei sama pääasia tai sama kannepe­ ruste (2). Myöskään ei ole tarpeen tunnustamisen epäämiseksi, että valtion, jossa tunnustamista pyydetään, on täytynyt antaa tuomionsa ennen ulkomaista tuomiota.

On kuitenkin tarkasteltava sitä, kumpi kahdesta tuomiosta on annettu ensin, sen määrittämiseksi, kumpi kahdesta ristiriitai­ sesta ulkomaisesta tuomiosta on tunnustettava valtiossa, jossa tunnustamista pyydetään (3). Vuoden 1988 yleissopimuksessa (27 artiklan 5 kohta) käsiteltiin vain sopimuksen sitomassa val­ tiossa annetun sellaisen tuomion tunnustamista, joka oli ristirii­ dassa yleissopimuksen ulkopuolisessa valtiossa annetun aikai­ semman päätöksen kanssa; uuden yleissopimuksen 34 artiklan 4 kohdassa sisällytetään mukaan jossakin sopimuksen sitomassa valtiossa annettu tuomio, joka on ristiriidassa toisessa sopimuk­ sen sitomassa valtiossa aikaisemmin annetun tuomion kanssa, ja asetetaan se tasa-arvoiseen asemaan. Tämänkaltaisissa tapauk­ sissa tuomioiden ristiriitaisuus estää myöhemmän tunnustami­ sen, mutta vain jos tuomiot on annettu samojen osapuolten välisessä riita-asiassa ja niillä on sama pääasia ja sama kannepe­ ruste ja edellyttäen luonnollisesti, että ne täyttävät tunnustami­ selle asetetut perusteet siinä valtiossa, jossa tunnustamista pyy­ detään. jos pääasia ja kanneperuste eivät ole samat, molemmat tuomiot tunnustetaan, vaikka ne ovat ristiriitaiset keskenään. Ristiriitaisuus on tällöin ratkaistava siinä kansallisessa tuomiois­ tuimessa, jossa täytäntöönpanoa haetaan, joka voi tätä varten soveltaa oman järjestelmänsä sääntöjä ja voi todellakin painottaa muita kuin tuomioiden antamisjärjestyksen kaltaisia tekijöitä, kuten järjestystä haastehakemuksen ajankohdan perusteella tai järjestystä sen ajankohdan perusteella, jolloin ne saivat lainvoi­ maisuuden (res judicata), mikä ei ole yleissopimuksen nojalla peruste tunnustamiselle.

4. Tuomion antaneen tuomioistuimen toimivalta (35 artikla)

139. Kuten vuoden 1988 yleissopimuksessa sopimusvaltiossa annetut tuomiot on yleensä tunnustettava valtiossa, jossa tun­ nustamista pyydetään, ilman tuomion antaneen tuomioistuimen toimivallan tutkimista. 35 artiklassa toistetaan, että tuomioval­ tion tuomioistuinten toimivaltaa ei tutkita eikä tuomioistuimen

toimivaltaa koskevia määräyksiä sovelleta, joskin siinä toistetaan myös poikkeukset, joita aikaisemmin sovellettiin tuomion anta­ neen tuomioistuimen toimivallan tutkimisen osalta. Ehdotettiin kaikkien poikkeusten poistamista yhdessä, jotta poistettaisiin toimivallan tutkiminen kaikilta osin (4), joskin ad hoc -työryhmä piti perusteellisen tarkastelun päätteeksi tätä ennenaikaisena. Näin ollen on poikkeuksia, jotka liittyvät tuomioistuimen toimi­ valtaa koskevien säännösten rikkomiseen vakuutusasioissa, ku­ luttajansuoja-asioissa ja yksinomaisen toimivallan (II osaston 3,

4 ja 6 jaksot) tapauksessa, 68 artiklassa tarkoitetussa tapauk­ sessa sekä 64 artiklan 3 kohdassa ja 67 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa (5). Keskustelua käytiin siitä, olisiko tuomioistuimen toimivaltaa koskevien määräysten rikkomisiin lisättävä poikkeuksiksi yksittäiset työsopimukset. Päätettiin, että näin ei pitäisi menetellä sillä perusteella, että työmarkkinakiis­ toissa kanteen laittaa yleensä vireille työntekijä, jolloin tutkimi­ nen tunnustamisen esteenä valtaosassa tapauksista koituisi työn­ antajan eduksi tämän toimiessa vastaajana.

5. Tuomion antaneen tuomioistuimen soveltaman lainsää­ dännön tutkimisen kumoaminen

140. Vuoden 1988 yleissopimuksen 27 artiklan 4 kohdassa sallittiin tuomion tunnustamatta jättäminen, jos tuomion anta­ nut tuomioistuin oli tuomiossaan luonnollisen henkilön oike­ udellista asemaa, oikeuskelpoisuutta tai oikeustoimikelpoisuutta taikka aviovarallisuutta, perintöä taikka testamenttia (kaikki asi­ oita, jotka eivät kuulu yleissopimuksen piiriin) koskevan esiky­ symyksen osalta soveltanut sääntöä, joka poikkeaa sen valtion kansainvälisen yksityisoikeuden säännöstä, jossa tuomioon ve­ dotaan; katsottiin, että määräys on nyt tarpeeton, varsinkin koska Euroopan yhteisössä on edistytty kansainvälisen yksityis­ oikeuden yhdenmukaistamisessa tällä alalla ja erityisesti koska säännös puuttuu Bryssel II -asetuksesta. Sitä ei ole sisällytetty uuteen yleissopimukseen, joten siihen ei voi vedota vastaisuu­ dessa epäämisperusteena, joka oli jäänne ulkomaisen tuomion asiasisällön tutkimisesta.

Tuomion sisältämän asiaratkaisun tutkiminen on täysin suljettu pois yleissopimuksen 36 artiklalla, jossa toistetaan aikaisemman yleissopimuksen vastaava määräys (6).

6. Muutoksenhaku sellaisen ulkomaisen tuomion osalta, jolle haetaan tunnustamista (37 artikla)

141. Mitään muutoksia ei ole tehty määräykseen, jonka mu­ kaan tuomioistuin voi tapauksessa, jossa haetaan toisessa sopi­ muksen sitomassa valtiossa annetun tuomion tunnustamista, lykätä asian käsittelyä, jos tuomioon on haettu muutosta toi­ sessa valtiossa. 37 artiklassa toistetaan vuoden 1988 yleissopi­ muksen 30 artikla, eikä se edellytä erityistä huomautusta (ks.

xxxxxxxx raportti, s. 46, ja Xxxxxxxxxxx raportti, kohdat

(1) jenardin raportti, s. 45.

195–204).

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 145/86 Hoffmann v. Krieg, Kok. 1988,  

s. 645, kohta 25, liittyen puolisoiden väliseen ulkomaiseen tuomi­ oon elatusvelvollisuudesta, joka oli ristiriidassa valtion, jossa tunnus­ tamista pyydettiin, avioerolain kanssa.

(3) Schlosserin raportin kohta 205.

(4) European Group for Private International Law -ryhmän ehdotukset, kohta 28.

(5) xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, kohdat 67, 14–17, 79–84.

(6) jenardin raportti, s. 46.

3. Täytäntöönpano

142. Yleissopimuksen III osaston 2 jakso ”Täytäntöönpano” käsittää joukon määräyksiä, joita on jo kuten mainittua (1) suu­ relta osin muutettu tarkistuksella niiden menettelyjen yksinker­ taistamiseksi edelleen, joiden pohjalta tuomiot julistetaan täytän­ töönpanokelpoisiksi valtiossa, jossa täytäntöönpanoa pyydetään

– ja myös tunnustetaan, mikäli 33 artiklan 2 kohdan mukaisesti on kysymys tuomion tunnustamisesta sellaisenaan, jolloin vii­ tataan III osaston 2 ja 3 jaksoissa määrättyihin menettelyihin. Periaate, jonka mukaisesti täytäntöönpano edellyttää täytäntöön­ panokelpoisuutta koskevaa julistusta, on kuitenkin säilytetty en­ nallaan, ja se todetaan 38 artiklassa samoin sanoin kuin vuoden 1988 yleissopimuksen 31 artiklassa. Täytäntöönpanokelpoi­ suutta koskeva julistus voidaan siksi antaa vain tuomiolle, joka jo on täytäntöönpanokelpoinen valtiossa, jossa tuomio on an­ nettu, ja vain asianomaisen osapuolen pyynnöstä (2). Kun tuo­ mio on julistettu täytäntöönpanokelpoiseksi, voidaan se panna täytäntöön valtiossa, jossa täytäntöönpanoa on pyydetty; Yhdis­ tyneessä kuningaskunnassa tuomio on kuitenkin rekisteröitävä täytäntöönpanoa varten (3). 1 artiklan 3 kohdassa tehdään sel­ väksi, että täytäntöönpanoa koskevaa jaksoa sovelletaan myös Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioihin, kun tuomiot on määrä panna täytäntöön maissa, jotka eivät ole yhteisön jäsenvaltioita. Yhteisöjen tuomioistuimen tuomiot on siksi pan­ tava täytäntöön kyseisissä valtioissa samalla tavalla kuin sopi­ muksen sitomissa valtioissa annetut kansalliset tuomiot.

1. Täytäntöönpanokelpoiseksi julistaminen: ensimmäinen vaihe (39–42 artikla ja 53–56 artikla)

a) Tuomioistuin tai toimivaltainen viranomainen (39 artikla)

143. Kuten aikaisemminkin yleissopimuksessa nimenomai­ sesti mainitaan tuomioistuimet tai toimivaltaiset viranomaiset, jotka ovat sopimuksen sitomissa valtioissa toimivaltaisia otta­ maan vastaan hakemukset ulkomaisten tuomioiden julistami­ seksi täytäntöönpanokelpoisiksi. Ne on nyt lueteltu liitteessä (liite II) eikä varsinaisessa yleissopimuksen sopimustekstissä, millä muutoksella yksinkertaistetaan menettelyn kuvausta (pe­ rusteet toimivaltaisten tuomioistuinten ja viranomaisten luette­ lon siirtämiselle liitteeseen, ks. myös 77 artiklasta käyty keskus­ telu jäljempänä). On syytä mainita, että 39 artiklan 1 kohdassa viitataan ”tuomioistuimeen tai toimivaltaiseen viranomaiseen”. Sopimuksen sitomilla valtioilla on näin mahdollisuus uskoa tä­ män menettelyn ensimmäinen vaihe viranomaiselle, joka ei ole tuomioistuin. Ne kaikki ovat yleensä nimenneet tuomioistuimia, mutta voidaan huomata, että tilanteisiin, joissa haetaan notaarin antaman virallisen asiakirjan täytäntöönpanokelpoiseksi julis­ tamista, Ranska ja Saksa ovat nimenneet notaariviranomaisen (departementin notaarien kamarin puheenjohtajan, président de la chambre départementale des notaires) tai notaarin, kun taas ela­ tusapua koskevia tuomioita varten Malta on nimennyt tuomiois­ tuimen kirjaamon (Reġistratur tal-Qorti). Myös muut maat voisi­ vat toimia näin, kun otetaan huomioon menettelyn vapaaehtoi­ nen luonne ja tarvittavien tarkastusten pelkästään muodollinen luonne.

(1) Ks. 128 kohta edellä.

(2) jenardin raportti, s. 47.

(3) Schlosserin raportti, kohdat 208–213, ja xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, kohdat 68–69.

144. Nimettyjen tuomioistuinten alueellisen toimivallan osalta vuoden 1988 yleissopimuksessa viitattiin sen asianosaisen kotipaikkaan, jota vastaan täytäntöönpanoa on haettu ja, jos hänen kotipaikkansa ei ollut siinä valtiossa, jossa täytäntöönpa­ noa haettiin, täytäntöönpanopaikkaan. Tämä järjestely tarjosi velkojalle sen edun, että jos täytäntöönpanopaikkoja oli useita, hän saattoi hakea vain yhtä täytäntöönpanokelpoiseksi julis­ tamista, vaikka hänen oli tämän jälkeen haettava täytäntöönpa­ noa usealta tuomioistuimelta. Tällä menettelyllä oli kuitenkin se huono puoli, että jos velallisen kotipaikka ei ollut sama kuin täytäntöönpanopaikka, se velvoitti velkojan panemaan asian vi­ reille kahdessa tuomioistuimessa, ensiksi kotipaikan tuomiois­ tuimessa ja tämän jälkeen täytäntöönpanopaikan tuomioistui­ messa. Ad hoc -työryhmä tarkasteli asiaa ja huolimatta eräistä vastakkaisista mielipiteistä vakuutti uudestaan, että on suotavaa määritellä sisäinen toimivalta suoraan yleissopimuksessa, jotta velkojan on helpompi yksilöidä toimivaltainen tuomioistuin (4). Työryhmä katsoi, että paras tapa määrittää alueellinen toimivalta kussakin erityistapauksessa on antaa velkojalle mahdollisuus va­ lita velallisen kotipaikan ja täytäntöönpanopaikan välillä, minkä ansiosta hän voi panna asian suoraan vireille täytäntöönpano­ paikan tuomioistuimessa.

39 artiklan 2 kohdassa näkyy tämä lähestymistapa ja siinä to­ detaan, että alueellinen toimivalta määräytyy sen asianosaisen kotipaikan mukaan, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, tai täytäntöönpanopaikkakunnan perusteella. Tällä ilmaisulla tarkoi­ tetaan, että enää ei ole tarvetta määrätä nimenomaisesti tapauk­ sesta, jossa velallisen kotipaikka on yleissopimukseen kuulumat­ tomassa valtiossa, vaikka kyseisessä tapauksessa velkojalla on tietenkin käytettävissä ainoastaan täytäntöönpanopaikka.

Lisäksi ehdotettiin, että niitä tapauksia varten, joissa täytäntöön­ panoa on haettu useampaa kuin yhtä asianosaista vastaan, 39 artiklassa on toistettava 6 artiklan 1 kohdassa oleva toimi­ valtasääntö ja määrättävä, että tuomioistuinten paikallinen toi­ mivalta on sillä paikalla, jossa asianosaisista jonkun kotipaikka on. Ad hoc -työryhmä oli kuitenkin sitä mieltä, että kansallisen toimivallan ollessa kyseessä on parempi olla laatimatta sääntöjä jokaisesta erityisnäkökohdasta. Kysymyksen siitä, mitä on teh­ tävä haettaessa täytäntöönpanoa useampaa kuin yhtä asiano­ saista vastaan, on määräydyttävä kunkin sellaisen valtion kan­ sallisen lainsäädännön mukaisesti, jota tämä yleissopimus sitoo.

b) Hakemus (40 ja 53–56 artikla)

145. Vuoden 1988 yleissopimuksen lailla hakemuksenteko­ menettelyyn sovelletaan vastaanottajavaltion kansallista lainsää­ däntöä ottaen kuitenkin huomioon yleissopimuksessa suoraan määrätyt säännöt. Yleissopimuksessa määrätään edelleen, että hakijan on ilmoitettava osoite tiedoksiantoja varten sen tuomi­ oistuimen tuomiopiirin alueella, jolta täytäntöönpanoa pyy­ detään, ja jos kyseisen valtion laki ei edellytä sellaisen paikallisen osoitteen ilmoittamista, hakijan on nimettävä oikeudenkäynti­ asiamies (5).

(4) Lisäksi huomautettiin, että on suotavaa saada käsikirja, jossa on tuomioistuimen tai toimivaltaisen viranomaisen yksilöimiseksi tarvit­ tavaa käytännön tietoa, jota ei ilmeisesti voinut antaa itse yleissopi­ muksen tekstissä tai liitteessä.

(5) Ks. xxxxxxxx raportti, s. 49–50.

Hakemukseen liitettävien asiakirjojen luettelo on kuitenkin muuttunut. Vuoden 1988 yleissopimuksen 46 ja 47 artiklassa lueteltiin joukko asiakirjoja, joiden oli tarkoitus osoittaa, että tuomio täyttää tunnustamista koskevat vaatimukset, kun taas uudessa 40 artiklan 3 kohdassa viitataan 53 artiklassa lueteltui­ hin asiakirjoihin, ja siinä rajoitutaan vaatimaan tuomion aitou­ den toteamiseksi tarvittavat vaatimukset täyttävän jäljennöksen sekä seuraavassa 54 artiklassa edellytetyn todistuksen esittä­ mistä. 54 artiklan mukaan tuomion antaneen valtion toimival­ taisen viranomaisen on annettava todistus jonkun asianosaisen pyynnöstä käyttäen yleissopimuksen liitteessä V olevaa loma­ ketta.

146. Käytiin runsaasti keskustelua siitä, onko viisasta vaatia hakijaa esittämään todistus eikä varsinaisia asiakirjoja. Tämä järjestely perustuu siihen, että yleisesti suhtauduttiin myöntei­ sesti siihen, että tässä ensimmäisessä vaiheessa ulkomaisen tuo­ mion uudelleen tarkastelu jätetään pois. Todistus täyttää kaksi tavoitetta: velkojan aseman yksinkertaistaminen, kun hänen on esitettävä vain yksi asiakirja, ja sen mahdollistaminen, että asian­ omainen tuomioistuin voi nopeasti poimia ne tuomiota kos­ kevat tiedot, jotka se tarvitsee täytäntöönpanokelpoisuuden ju­ listamiseksi. Usein on niin, että tuomioistuimen, jossa täytän­ töönpanoa pyydetään, on hankala poimia tiettyjä tietoja nope­ asti ja luotettavasti tuomion antaneen tuomioistuimen tuomi­ osta tuomiossa käytetyn kielen vuoksi ja siitä syystä, että oike­ udelliset asiakirjat laaditaan eri tavalla niiden valtioiden erilai­ sissa oikeusjärjestelmissä, joita yleissopimus sitoo.

Kuten liitteessä V olevasta lomakkeesta näkyy, todistuksesta on käytävä ilmi tuomiovaltio, todistuksen antava tuomioistuin tai muu viranomainen, tuomion antanut tuomioistuin, tuomion keskeiset tiedot (päivämäärä, viitenumero, asianosaiset ja, jos tuomio on annettu vastaajan poissa ollessa, haastehakemuksen tai vastaavan asiakirjan tiedoksiantopäivämäärä), tuomion teksti (ahtaassa merkityksessä eli ainoastaan tuomiolauselma kokonai­ suudessaan) niiden asianosaisten nimet, joille on myönnetty oi­ keusapua, ja tieto siitä, että tuomio on täytäntöönpanokelpoinen valtiossa, jossa se on annettu. Todistuksen antaa yleensä tuo­ mion antanut tuomioistuin, mutta näin ei välttämättä ole asian laita. Todistuksessa pelkästään todetaan tosiasiat eikä siinä an­ neta tietoja yleissopimuksen 34 ja 35 artiklassa esitetyille tun­ nustamisesta kieltäytymisen perusteista, niin että todistuksen voisi hyvin myöntää joku toinen henkilö tuomioistuimessa tai joku muu viranomainen, jolla on oikeus antaa näitä todistuksia tuomion antaneessa valtiossa (1).

147. Todistuksen tarkoituksena on yksinkertaistaa menette­ lyä, ja velkojaa ei pitäisi vaatia esittämään todistusta, jos tuomio voidaan julistaa nopeasti täytäntöönpanokelpoiseksi ilmankin sitä. Yleissopimuksessa on siksi uudelleen todistuksen osalta vuoden 1988 yleissopimuksen 48 artiklassa aikaisemmin ollut määräys hakemusta tukevista asiakirjoista, joista määrättiin mai­ nitussa artiklassa (2). Niinpä uuden yleissopimuksen 55 artiklan 1 kohdassa määrätään, että jos todistusta ei toimiteta, tuomiois­

(1) Todistuksen antavan viranomaisen on kerättävä tarvittavat tiedot todistuksessa tarkoitetusta tuomiosta, mutta saattaa tarvita siinä asi­

tuin, jossa täytäntöönpanoa pyydetään, voi asettaa sen toimitta­ miselle määräajan tai hyväksyä vastaavan asiakirjan tai, jos se pitää asiaa riittävästi selvitettynä, vapauttaa hakijan asiakirjan toimittamisvelvollisuudesta. Tästä määräyksestä ilmenee, että tuomioistuin voi hyväksyä epätäydellisen todistuksen tai tarvit­ taessa asettaa määräajan, johon mennessä lomake on toimitet­ tava kokonaan täytettynä. Tietenkin jos todistusta ei ole tai jos se on epätäydellinen, asianomainen tuomioistuin voi myös päät­ tää hylätä hakemuksen.

Mitään muutosta ei tehty aikaisempaan sääntöön, joka koskee todistuksen kääntämistä, mikä on tarpeen vain, jos tuomioistuin sitä vaatii (55 artiklan 2 kohta), ja kaikkien asiakirjojen, muun muassa oikeudenkäyntiasiamiehen nimittämistä koskevan asia­ kirjan (56 artikla), laillistamisesta vapauttamista (3).

c) Päätös ensimmäisen vaiheen päättämisestä ja täytäntöönpanokel­ poisuuden julistaminen (41–42 artikla)

148. Tuomioistuimen tai toimivaltaisen viranomaisen on tehtävä viipymättä päätös yleissopimuksen mukaan tehdystä ha­ kemuksesta ja, jos 53 artiklassa tarkoitetut muodollisuudet on täytetty, eli jos on esitetty todistus ja tuomiosta sellainen jäljen­ nös, joka täyttää tarvittavat vaatimukset sen aitouden toteami­ seksi, tuomioistuimen tai viranomaisen on julistettava tuomio täytäntöönpanokelpoiseksi. 41 artiklan sanamuoto on tältä osin täysin selvä: siinä todetaan, että tuomio on julistettava täytän­ töönpanokelpoiseksi välittömästi kyseisten muodollisuuksien täyttämisen jälkeen. Vaikutti siltä, että on parempi käyttää ad­ verbia ”välittömästi” kuin vahvistaa tarkka määräaika, koska olisi hankalaa määrätä rangaistusta määräajan noudattamatta jättämi­ sestä. Muotoilu vastaa siksi vuoden 1988 yleissopimuksen muo­ toilua, jossa menettelyn ensimmäisen vaiheen osalta määrättiin, että tuomioistuimen, jossa täytäntöönpanoa pyydetään, on an­ nettava päätöksensä viipymättä, mutta siinä ei asetettu ehdo­ tonta määräaikaa (4).

149. 41 artikla ei salli tuomioistuimen, jossa täytäntöönpa­ noa pyydetään, suorittaa uudelleentarkastelua sen toteamiseksi, onko olemassa perusteita tunnustamisesta kieltäytymiselle 34 ja 35 artiklan nojalla. Tietoja, joiden on käytävä ilmi todistuksesta, ei ole tarkoitettu tällaista tutkimista varten, vaan niiden on tar­ koitus pelkästään helpottaa asianomaisen tuomioistuimen työtä sen päättäessä, julistaako se tuomion täytäntöönpanokelpoiseksi vai ei. jopa oikeudenkäynnin vireille saattavan asiakirjan tiedok­ siantamispäivä merkitään vastaajan poissa ollessa annetun tuo­ mion ollessa kyseessä ainoastaan sen toteamiseksi, että mainittu asiakirja on annettu tiedoksi ennen poissaolotuomion antamista, mikä on välttämätön vähimmäistieto, jos poissaolotuomioon on perehdyttävä, eikä sillä ole tarkoitus antaa asianomaiselle

anomaisen osapuolen apua. Täten esimerkiksi, jos tuomiovaltion  

lainsäädännön mukaan tuomioistuimen ei tarvitse antaa tiedoksi oi­ keudenkäynnin vireille saattavaa asiakirjaa vaan kantajan, tämän on toimitettava todistuksen antavalle viranomaiselle näyttö siitä, että haaste on annettu tiedoksi, niin että päivämäärä voidaan merkitä todistukseen.

(2) jenard-muistio, s. 55–56.

(3) jenard-muistio, s. 56.

(4) Mahdollisesta viivästymästä voi siksi seurata vain se, että asianomai­ nen viranomainen voi joutua vastuuseen, jos sitä edellytetään kan­ sallisessa lainsäädännössä tai yhteisön oikeudessa, sillä yleissopimuk­ sesta tulee osa yhteisön säännöstöä. Toistuvia viivästyksiä voidaan tarkastella Pöytäkirjan N:o 2 mukaisessa pysyvässä komiteassa.

tuomioistuimelle mahdollisuutta tarkistaa, onko 34 artiklan 2 kohdan edellytykset täytetty. Huomautettakoon, että jos oike­ udenkäynnin vireille panevaa asiakirjaa ei ole annettu tiedoksi, mitään tiedoksiantopäivää ei voida merkitä todistukseen. Kuiten­ kin myös siinä tapauksessa voi herätä vain kysymys, mitkä ovat tiedoksiantopäivän todistukseen merkitsemättä jättämisen seura­ ukset, ilman toteamusta, että olisi saatu selville, että tiedoksian­ toa ei ole suoritettu. Tässäkin yhteydessä tuomioistuimessa ta­ pahtuva tutkinta on pelkästään muodollista.

34 ja 35 artiklaan perustuvan uudelleentarkastelun kieltäminen estää myös hakemuksen hylkäämisen muin kuin mainittujen artiklojen mukaisin perustein, jotka ovat ainoat perusteet sellai­ sessa toisessa valtiossa annetun tuomion tunnustamisen epää­ miselle, jota yleissopimus sitoo. Täten hakemusta ei voi hylätä sillä perusteella, että tuomioistuin, jossa täytäntöönpanoa pyy­ detään, katsoo, että tuomio ei kuulu yleissopimuksen sovelta­ misalaan. Se, että tuomion antanut tuomioistuin on antanut liitteen V mukaisen todistuksen, todistaa, että tuomio kuuluu yleissopimuksen soveltamisalaan. Todistuksen oikeellisuuden tarkastaminen olisi sen periaatteen vastaista, jonka mukaan me­ nettelyn ensimmäinen vaihe rajattaisiin muodolliseen tarkastuk­ seen. Todistuksen oikeellisuuden tarkastaminen edellyttäisi tuo­ mion oikeudellista arviointia, ja se olisi säästettävä menettelyn toiseen vaiheeseen.

Ensimmäisessä vaiheessa ei myöskään voi esittää vastalausetta, että tuomio on oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen, huoli­ matta siitä, että tämä tunnustamisen epäämisperuste on yleisen edun mukainen. Ad hoc -työryhmä keskusteli pitkään siitä, eikö olisi suotavaa säilyttää oikeusjärjestyksen perusteiden mukaisuu­ den tarkastaminen ensimmäisessä vaiheessa, ja sitä puoltavia näkemyksiä oli, mutta lopulta pääsi voitolle kielteinen näkemys osittain siitä syystä, että oikeusjärjestyksen perusteisiin on har­ voin vedottu aikaisemman yleissopimuksen käytännön sovelta­ misen yhteydessä, ja osittain viivästymän vuoksi, jonka se olisi saattanut aiheuttaa täytäntöönpanokelpoisuuden julistamiskysy­ myksen osalta. Muiden hylkäämisperusteiden tapaan kaikki väit­ teet, joiden mukaan tuomio on oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen, on otettava esille menettelyn toisessa vaiheessa.

150. ainoasta poikkeuksesta kyseisiin sääntöihin määrätään pöytäkirjan N:o 1 III artiklan 2 kohdan b alakohdassa, jossa eräs sopimusosapuoli on 70 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoi­ tettujen liittyvässä valtiossa annettujen tuomioiden osalta ilmoi­ tuksella varannut itselleen oikeuden sallia sen tuomioistuimen, jolla on täytäntöönpanokelpoisuuden julistamista koskeva toi­ mivalta, tutkia omasta aloitteestaan, ovatko perusteet tunnus­ tamisesta kieltäytymiselle ja tuomion täytäntöönpanon epää­ miselle olemassa. Tällainen oikeuden varaamismahdollisuus on vastoin sitä periaatetta, jonka mukaan menettelyn ensimmäi­ sessä vaiheessa ei pitäisi suorittaa uudelleentarkastelua, mikä on olennaista yleissopimuksen järjestelmässä, mutta siihen on varovasti annettu lupa. Varauma on voimassa viisi vuotta, ellei sopimusosapuoli uusi sitä (III artiklan 4 kohta). Tämän lausek­ keen voidaan katsoa viittaavan siihen, että varaumaa olisi tarkas­ teltava uudelleen ja että se olisi lopetettava, jos se ei ole välttä­ mätön.

151. Koska tuomioistuimen, jossa täytäntöönpanoa pyy­ detään, tässä vaiheessa suorittama tarkastus on pelkästään muo­

dollinen, velallisen aktiivinen osallistuminen ei ole tarpeen. Tästä syystä 41 artiklassa toistetaan, että se asianosainen, jota vastaan täytäntöönpanoa pyydetään, ei voi esittää vastinetta tässä vai­ heessa.

Hakijalle on välittömästi annettava tiedoksi täytäntöönpanokel­ poiseksi julistamista koskevasta hakemuksesta annettu päätös sen valtion lainsäädännössä säädetyn menettelyn mukaisesti, jossa täytäntöönpanoa pyydetään. jos tuomio julistetaan päätök­ sessä täytäntöönpanokelpoiseksi, päätös on annettava tiedoksi myös sille asianosaiselle, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan. Täytäntöönpanokelpoisuuden julistaminen saatetaan antaa en­ nen kuin ulkomainen tuomio annetaan tiedoksi kyseiselle asia­ nosaiselle. 42 artiklan 2 kohdassa määrätään, että viimeksi mai­ nitussa tapauksessa ulkomaista tuomiota koskeva päätös on an­ nettava tiedoksi yhdessä täytäntöönpanokelpoisuuden julistami­ sen kanssa.

2. Täytäntöönpanokelpoiseksi julistaminen: toinen vaihe (43–46 artikla)

a) Xxxxxxxxxxxxx täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevaan päätökseen (43–44 artikla)

152. Kumpikin asianosainen voi hakea muutosta täytäntöön­ panokelpoiseksi julistamista koskevasta hakemuksesta annettuun päätökseen yleissopimuksen liitteessä III mainitulta tuomioistui­ melta. Xxxxxxxxxxxxx menettelyn ensimmäisen vaiheen päättä­ vään päätökseen on siten yhdenmukaistettu. Vuoden 1988 yleissopimuksessa, kuten Brysselin yleissopimuksessa, määrätään kahdesta eri muutoksenhausta, täytäntöönpanon myöntävään päätökseen haetusta muutoksesta, jonka voi tehdä osapuoli, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan (36–39 artikla), ja hake­ muksen hylkäämispäätöksen haetusta muutoksesta, jonka voi tehdä velkojana oleva hakija (40–41 artikla). Koska ensimmäi­ sestä vaiheesta on nyt tullut pelkkä muodollisuus, ad hoc -työ­ ryhmä käsitteli ehdotusta, jonka mukaan hylkäämistä koskeva muutoksenhaku poistettaisiin, koska hakemuksen hylkääminen oli epätodennäköistä. jos todistuksessa on jotain sääntöjenvas­ taista, tuomioistuin, jolta täytäntöönpanoa pyydetään, yleensä vaatisi sen korjaamista tai, jos tietoja puuttuu, vaatisi todistuk­ sen täydentämistä. Mutta vaikka on hyvin epätodennäköistä, että hakemus hylätään, se on edelleen mahdollista, joten hakijan oikeuksien suojaamiseksi päätöstä olisi syytä tarkastella uudel­ leen. Tämän vuoksi mahdollisuus muutoksenhakuun päätettiin säilyttää, joskin ilman erityisiä, täytäntöönpanokelpoiseksi julis­ tamista koskevasta muutoksenhausta eriäviä sääntöjä.

153. 43 artiklan mukaan ”kumpikin asianosainen” voi hakea muutosta, riippumatta näin ollen siitä, hyväksytäänkö vai hylä­ täänkö hakemus päätöksessä. Käytännössä kuitenkin vain osa­ puolelle, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, voi olla etua täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisen riitauttamisesta, ja ai­ noastaan hakijalle voi olla etua hakemuksen hylkäämisen riitaut­ tamisesta. Lisäksi jälkimmäisessä tapauksessa hakemuksen hyl­ käävä päätös on annettava ainoastaan hakijan tiedoksi 42 artiklan 1 kohdan mukaisesti, joten velalliselle ei virallisesti tiedoteta tästä eikä hän sen vuoksi voi hakea muutosta. Vaikka molemmat muutoksenhaut voidaan yhdentää lainsäädännön valmistelutyössä, ne pysyvät siksi sisällöllisesti erillisinä, kuten vuoden 1988 yleissopimuksessa.

Muutoksenhaut ovat myös erilaisia sen ajankohdan osalta, jol­ loin ne on tehtävä. Yleissopimuksessa ei määrätä määräajasta hakijan muutoksenhaulle täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevaan hakemukseen. Kyseinen muutoksenhaku on hakijan intressissä päätöksen osalta, jota ei ole edes annettu tiedoksi velalliselle, ja siksi hakija voi valita ajankohdan muutoksenha­ ulle, joka on käytännössä sama kuin hakemuksen uudelleen jättäminen, jolloin myös velallista kuullaan. Täytäntöönpanokel­ poiseksi julistamista koskevassa muutoksenhaussa on sen sijaan oltava määräaika, jonka kuluttua tuomio voidaan panna täytän­ töön, jos osapuoli, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, ei ole hakenut muutosta. 43 artiklan 5 kohdassa asetetaan siksi yhden kuukauden määräaika täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisen tiedoksi antamisen päivämäärästä. jos sen asianosaisen, jota vas­ taan täytäntöönpanoa haetaan, kotipaikka on muussa sopimuk­ sen sitomassa valtiossa kuin siinä, jossa tuomio on julistettu täytäntöönpanokelpoiseksi, määräaikaa jatketaan kahteen kuu­ kauteen siitä päivästä, kun päätös on annettu tiedoksi hänelle joko henkilökohtaisesti tai toimittamalla hänen kotiosoittee­ seensa. Myönnetty määräaika on pidempi, koska vastaajan voi olla vaikeaa järjestää puolustuksensa muussa valtiossa kuin siinä, jossa hänen kotipaikkansa on, jolloin hänen täytyisi mahdolli­ sesti löytää asianajaja ja todennäköisesti käännättää asiakirjat. 43 artiklan 5 kohdassa todetaan, että yleissopimuksessa ilmoi­ tettua määräaikaa ei voi pidentää välimatkan perusteella, ja ky­ seinen sääntö syrjäyttää kaikki kansalliset määräykset, jotka ovat mahdollisesti vastoin tätä sääntöä. Yleissopimuksessa ei anneta määräaikaa siinä tapauksessa, että osapuolen, jota vastaan täy­ täntöönpanoa haetaan, kotipaikka on muussa kuin sopimuksen sitomassa valtiossa. Kun määräaikaa ei ole annettu, se määräytyy sen valtion, jossa täytäntöönpanoa pyydetään, kansallisen lain­ säädännön perusteella.

154. Molempia muutoksenhaun tyyppejä on käsiteltävä kontradiktorisella menettelyllä. 43 artiklan 3 kohdassa pelkäs­ tään mainitaan kontradiktorista oikeudenkäyntiä koskevat sään­ nöt. Kun muuta ei ole mainittu, noudatettava menettely on asiaa käsittelevän tuomioistuimen kansallisen lainsäädännön mukai­ nen tavanomainen menettely edellyttäen, että siinä varmistetaan molempien osapuolten kuuleminen. jos asianosainen, jota vas­ taan täytäntöönpanoa haetaan, jää saapumatta hakijan tekemän muutoksenhaun käsittelyyn, tuomioistuimen on sovellettava

26 artiklan 2–4 kohdan määräyksiä, vaikka sen asianosaisen kotipaikka, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, ei olisikaan missään sopimuksen sitomista valtioista (1). Tämän määräyksen tarkoituksena on turvata vastaajan oikeudet, jotka edellyttävät suojaa erityisesti, koska hakijan tekemän täytäntöönpanokelpoi­ seksi julistamisen hylkäämistä koskevan muutoksenhaun tuomi­ oistuinkäsittely on velallisen viimeinen mahdollisuus puolustaa itseään ja yrittää osoittaa, että ulkomaisen tuomion tunnus­ tamista koskevat vaatimukset eivät täyty (2).

b) Muutoksenhakutarkastelun laajuus 43 artiklan (45 artiklan) no­ jalla

155. Täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevan pää­ töksen muutoksenhakua käsittelevän tuomioistuimen on tarkas­ teltava tuomiota niiden perusteiden pohjalta, jotka estäisivät sen

(1) 43 artiklan 4 kohta korvaa siten vuoden 1988 yleissopimuksen 40 artiklan 2 kohdan.

(2) Ks. myös jenardin raportti, s. 53.

tunnustamisen ja siten täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisen. Myös tässä vaiheessa oletus on tunnustamisen puolesta sikäli, että tuomioistuin ei ota kantaa siihen, täyttyvätkö tunnustamista koskevat edellytykset, vaan pikemminkin, täyttyykö mikään 34 ja 35 artiklan mukaisista hylkäämisen perusteista.

jos menettelyn ensimmäisessä vaiheessa hakemuksen jättänyt velkoja hakee muutosta, koska hakemus on pitänyt hylätä todis­ tuksen pelkän muodollisen tarkistuksen jälkeen, velkojan on väistämättä otettava esille kaikki hylkäämistä koskevat perusteet muutoksenhakuvaiheessa ja pyrittävä osoittamaan, että niitä ei esiinny kyseisessä tapauksessa. Tällöin tuomioistuimen on otet­ tava niihin kaikkiin kantaa, koska yhdenkin perusteen esiinty­ minen johtaisi muutoksenhaun hylkäämisen.

jos asianosainen, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, hakee muutosta, hän voi toisaalta vedota yhden tai useamman hylkää­ misperusteen esiintymiseen ilman, että ne kaikki on välttämättä mainittava. Tässä ongelmana on se, miltä osin muutoksenhakua käsittelevä tuomioistuimen on rajoituttava muutoksenhakijan esittämiin valitusperusteisiin.

156. Laatiessaan uutta tuomioiden täytäntöönpanomenette­ lyä ad hoc -työryhmä keskusteli jonkin verran siitä, voisiko muu­ toksenhakutuomioistuin tarkastella oma-aloitteisesti kaikkia ul­ komaisen tuomion tunnustamisen eväämisen perusteita tai jo­ tain niistä, erityisesti silloin kun tunnustaminen voisi olla selvä oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista. Useat asiantuntijat oli­ vat sitä mieltä, että jos tunnustaminen olisi oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista, tunnustamisen evääminen oli yleisen edun mukaista eikä sitä voisi jättää kokonaan osapuolten sovittavaksi, ja että jos menettelyn ensimmäisessä vaiheessa tunnustamisen tutkinta jätetään pois, tämä olisi tasapainotettava sallimalla tuo­ mioistuimen tutkia sitä toisessa vaiheessa oma-aloitteisesti, vaik­ kei velallinen olisi sitä pyytänyt. Vastaavasti jotta tasapainotet­ taisiin hylkäämisen perusteita koskevan ensimmäisen vaiheen tarkastelun poisjättämistä, useat asiantuntijat katsoivat, että toi­ sessa vaiheessa niin sanottujen prosessuaalisten oikeusjärjestyk­ sen perusteiden tutkimista olisi vahvistettava yli sen mitä

34 artiklan 2 kohta edellyttää siten, että tuomioistuin tutkisi niitä oma-aloitteisesti.

Tämän keskustelun tulokset eivät lopulta toteutuneet missään muutoksenhausta päättävien tuomioistuinten toimivaltuuksia sääntelevistä määräyksistä. 45 artiklan 1 kohdassa rajoitutaan toteamaan, että tuomioistuin ”voi evätä tuomion julistamisen täytäntöönpanokelpoiseksi [jos hakija hakee muutosta] tai ku­ mota täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta tehdyn päätöksen [jos asianosainen, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, hakee muutosta] ainoastaan jollakin 34 ja 35 artiklassa mainituista perusteista”. artiklassa ilmoitetaan tuomioistuimen suorittaman uudelleentarkastelun tarkoitus ja perusteet, joiden pohjalta sen on tehtävä päätöksensä, mutta siinä ei ilmoiteta, miten tarkas­ telu suoritetaan. Yleissopimuksessa ei ole asiasta mitään mainin­ taa, joten tuomioistuimen on itse ratkaistava kysymys siitä, voiko tuomioistuin tarkastella oma-aloitteisesti vai jonkin osa­ puolen aloitteesta kieltäytymiseen johtaneita perusteita yleisen

edun pohjalta, joka voi sen oikeusjärjestyksen mukaisesti, johon tuomioistuin kuuluu, oikeuttaa asiaan puuttumisen tuomion tunnustamisen estämiseksi. jos kyse ei ole yleisestä edusta ja kieltäytymisen peruste on ensisijaisesti sen osapuolen intressissä oleva asia, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, kysymyksen esittäminen jää asianosaisen asiaksi. Kyseinen arviointi voidaan suorittaa ainoastaan kansallisen lainsäädännön perusteella.

157. Epäilyksiä esitettiin myös siitä, voidaanko toisessa vai­ heessa väittää, että ulkomainen tuomio ei kuulu yleissopimuk­ sen soveltamisalaan. On jo todettu, että se, että tuomion antanut tuomioistuin on antanut todistuksen, itsessään osoittaa, että tuomio kuuluu yleissopimuksen soveltamisalaan. Sikäli kuin to­ distus on oikeudellisen arvioinnin tulos, se voidaan riitauttaa muutoksenhakuvaiheessa ja mahdolliset yleissopimuksen tulkin­ taan liittyvät ongelmat olisi sitten ratkaistava yhteisöjen tuomi­ oistuimen oikeuskäytännön pohjalta ja, jos epäilyksiä on edel­ leen ja edellytykset täyttyvät, pyytämällä kysymykseen yhteisö­ jen tuomioistuimen ennakkoratkaisua Euroopan yhteisön perus­ tamissopimuksen nojalla. Yleissopimuksen 45 artiklan 2 kohta kuitenkin nimenomaan estää käyttämästä tätä keinoa ulkomai­ sen tuomion sisältämän asiaratkaisun tutkimiseksi.

158. Ottaen huomioon toisen vaiheen edellyttämän uudel­ leentarkastelun se voi kestää kauemmin kuin ensimmäinen, mutta myös toisessa vaiheessa tuomioistuimen on tehtävä rat­ kaisunsa viipymättä kansallisen lainsäädännön sallimassa ly­ hyimmässä mahdollisessa ajassa noudattaen periaatetta, jonka mukaan tuomioiden vapaata liikkuvuutta ei saa estää esimerkiksi viivästymisillä täytäntöönpanomenettelyissä.

c) Edelleenmuutoksenhaut (44 artikla)

159. Toisen vaiheen päättävään, hakijan tai sen asianosaisen, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, tekemän muutoksenhaun johdosta annettuun tuomioon voidaan hakea muutosta ainoas­ taan yleissopimuksen liitteessä IV määrätyllä tavalla, jolloin ku­ kin sopimusvaltio ilmoittaa ylemmälle tuomioistuimelle tehtä­ vän muutoksenhaun muodon tai epää tällaisen muutoksenhaun kokonaan (1). Yleissopimuksen 44 artiklassa ei anneta ohjeita siitä, miten osapuolille mahdollinen edelleenmuutoksenhaku suoritetaan. On pääteltävissä, että muutoksenhaku määräytyy tietyn valtion kansallisen lainsäädännön mukaan ja että se on suoritettava kyseisen lainsäädännön mukaisesti, joka sääntelee esimerkiksi sen määräajan, jolloin muutoksenhaku on tehtävä, ja että muutoksenhaku on mahdollista kyseisen lainsäädännön sallimissa rajoissa: tällaiset muutoksenhauthan rajoittuvat taval­ lisesti oikeuskysymyksiin. Yleissopimuksen 45 artiklan mukai­ sesti myös tässä tuomioistuimen uudelleentarkastelu rajoittuu

34 ja 35 artiklan kieltäytymistä koskeviin perusteisiin. Koska kansallinen lainsäädäntö rajoittaa muutoksenhaut tällä tasolla oikeuskysymyksiin, alemman tuomioistuimen antaman tuomion tarkastelu 34 ja 35 artiklan mukaisten kieltäytymisperusteiden osalta rajoittuu oikeudellisten seikkojen korjaamiseen eikä siinä käsitellä asiaseikkoja.

(1) Esimerkiksi Maltan tapauksessa, jossa jatkomuutosta ei voi hakea miltään muulta tuomioistuimelta, paitsi elatusapua koskevissa me­ nettelyissä.

Ulkomaisia tuomioita ei siis missään olosuhteissa pidä tutkia asiasisällön osalta, ja tuomioistuinten on tehtävä ratkaisunsa viipymättä.

d) Ulkomaista tuomiota, jonka täytäntöönpanoa haetaan, koskeva muutoksenhaku (46 artikla)

160. Sääntöä, jonka mukaan 43 tai 44 artiklan mukaisesti muutoksenhakua tutkiva tuomioistuin saa keskeyttää asian kä­ sittelyn, jos alkuperäinen tuomio on vielä käsiteltävänä tuomio­ valtiossa, ei tarvinnut muuttaa. 46 artikla korvaa vuoden 1988 yleissopimuksen 38 artiklan eikä edellytä lisäkommentteja (2).

4. Väliaikaiset ja turvaamistoimet (47 artikla)

161. 47 artikla sisältää tärkeän ja merkittävän uudistuksen vuoden 1988 yleissopimuksen vastaavaan määräykseen eli 39 artiklaan verrattuna, jossa todettiin, että ennen kuin muu­ toksenhakuaika on kulunut umpeen ja ennen kuin mahdollisen muutoksenhakemuksen johdosta on annettu päätös, sen asiano­ saisen, jota vastaan täytäntöönpanoa pyydetään, omaisuuteen ei saa kohdistaa muita täytäntöönpanotoimia kuin turvaamistoi­ mia. Tämä määräys, joka sallii turvaamistoimien toteuttamisen vasta sitten, kun täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koske­ van käsittelyn ensimmäinen vaihe on saatu päätökseen, on säi­ lytetty 47 artiklan 3 kohdassa, mutta 47 artiklan 1 kohdassa tehdään selväksi, että turvaamistoimia voidaan määrätä ennen kuin täytäntöönpanokelpoiseksi julistaminen on annettu tie­ doksi ja siihen saakka, kun päätös on tehty mahdollisesta muu­ toksenhausta. Ad hoc -työryhmä oli yhtä mieltä siitä, että täl­ lainen määräys oli tarpeen, mutta keskusteli jonkin verran siitä, mihin se pitäisi sijoittaa eli pitäisikö sen olla täytäntöönpanoa koskevassa jaksossa vai mieluummin komission alun perin eh­ dottamalla tavalla välittömästi sen säännön jälkeen, jonka mu­ kaan ulkomaiset tuomiot on tunnustettava ilman eri menettelyä (33 artikla) (3).

162. Uuden säännöksen sijoittaminen liittyi osittain siihen kysymykseen, voisiko täytäntöönpano, jos tuomio ilmeisesti täyttää täytäntöönpanokelpoisuutta koskevat vaatimukset, alkaa ennen täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista niin että täytän­ töönpanotoimiin voitaisiin ryhtyä, mikäli ne eivät ole luonteel­ taan lopullisia. Tähdennettiin kuitenkin sitä, että turvaamistoi­ mien ja väliaikaisen täytäntöönpanon välillä oli ero ja että on­ gelmia voisi seurata siitä, jos täytäntöönpanon oli määrä alkaa jossain valtiossa ja sen jälkeen se jouduttaisiin keskeyttämään, koska päätöstä täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta ei an­ nettu. joissain oikeusjärjestelmissä turvaamistoimia toteutetaan täytäntöönpanoprosessin ensimmäisenä vaiheena, mutta tämän lähestymistavan yleistymistä on saattanut estää kansallinen pro­ sessioikeus, joka poikkeaa tavallisesti noudatetusta periaatteesta, jonka mukaan täytäntöönpano tapahtuu yksittäisten valtioiden lainsäädännön mukaisesti eikä yleissopimus sitä muuta (4).

(2) Ks. xxxxxxxx raportti, s. 52.

(3) KOM(97) 609 lopull. ehdotetaan seuraavan uuden artiklan lisäämistä nykyisen 33 artiklan jälkeen: ”Vaikka päätökset eivät ole täytäntöön­ panokelpoisia tai niitä ei ole vielä julistettu (…) täytäntöönpanokel­ poiseksi siinä valtiossa, jossa täytäntöönpanoa pyydetään, sopimus­ puolena olevassa valtiossa annetut tuomiot tuottavat oikeuden, jonka perusteella voidaan määrätä väliaikaisia turvaamistoimenpiteitä sen valtion lainsäädännön mukaisesti, jossa täytäntöönpanoa pyydetään”.

(4) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 148/84 Deutsche Genossenschaftsbank

v. Brasserie du Pêcheur [1985] , Kok. 1981, kohta 18.

Näistä syistä ja sen estämiseksi, että uuden määräyksen tulkitaan muuttavan kansallista lainsäädäntöä, se päätettiin sisällyttää ar­ tiklaan, joka käsittelee tuomion täytäntöönpanokelpoiseksi julis­ tamisen yhteydessä toteutettuja väliaikaisia ja turvaamistoimia. 47 artiklan 1 kohdassa todetaan, että kun tuomio on tunnus­ tettava, mikään ei estä hakijaa turvautumasta väliaikaisiin toi­ menpiteisiin, turvaamistoimet mukaan lukien, ilman vaatimusta täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta eli siis ennen julista­ mista koskevaa päätöstä, antaen ymmärtää, että tällaisten toi­ menpiteiden hakeminen merkitsee sitä, että velkoja aikoo vaatia tuomion täytäntöönpanoa.

47 artiklan 1 kohta poikkeaa näin ollen aiemmasta tekstistä siten, että siinä sallitaan väliaikaisten tai turvaamistoimenpitei­ den toteuttaminen niin pian kuin ulkomainen tuomio on täy­ täntöönpanokelpoinen tuomiovaltiossa, edellyttäen aina, että se täyttää tunnustamista koskevat vaatimukset valtiossa, jossa täy­ täntöönpanoa pyydetään, riippumatta siitä, onko täytäntöönpa­ nokelpoisuusjulistusta annettu vai ei. Mahdollisesti toteutettavien toimenpiteiden osalta 47 artiklassa jätetään sen valtion, missä täytäntöönpanoa pyydetään, kansallisen lainsäädännön asiaksi määrittää toimenpiteiden luokittelu sekä tavaroiden tyyppi ja arvo, joiden perusteella ne voidaan hyväksyä, edellytykset, jotka kyseisten toimenpiteiden on täytettävä, jotta ne olisivat päteviä, sekä yksityiskohtaiset määräykset niiden täytäntöönpanoa varten ja sen varmistamiseksi, että ne ovat laillisia (1). Olisi myös otet­ tava huomioon, että kansallisen lainsäädännön, johon yleissopi­ muksessa viitataan, ei pitäisi missään olosuhteissa johtaa yleis­ sopimuksessa tältä osin suoraan tai epäsuoraan määrättyjen pe­ riaatteiden mitätöitymiseen, ja sen vuoksi kyseistä lainsäädäntöä on sovellettava noudattaen 47 artiklassa määrättyjä periaat­ teita (2), jotka oikeuttavat hakijan pyytämään väliaikaisia tai tur­ vaamistoimia siitä hetkestä alkaen, jolloin tuomiosta tulee täy­ täntöönpanokelpoinen tuomiovaltiossa.

163. 47 artiklan kahdessa viimeisessä kohdassa toistetaan edellisen yleissopimuksen 39 artiklan toinen ja ensimmäinen kohta, tosin eri järjestyksessä, ja siten jätetään ennalleen mah­ dollisuus kohdistaa turvaamistoimia sen asianosaisen omaisuu­ teen, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan, ennen kuin

43 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu, täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta annettuun päätökseen sovellettava muutoksenha­ kuaika on kulunut umpeen ja ennen kuin mahdollisen muutok­ senhakemuksen johdosta on annettu päätös, eli siis täytäntöön­ panokelpoiseksi julistamisen jälkeen. Kuten vuoden 1988 yleis­ sopimuksessa päätös, jolla tuomio julistetaan täytäntöönpano­ kelpoiseksi, oikeuttaa ryhtymään turvaamistoimiin, joten velkoja voi suoraan ryhtyä kyseisiin toimenpiteisiin ilman erityisen lu­ van saamista, vaikka asiaa käsittelevän tuomioistuimen prosessi­ oikeus sitä muuten vaatisi (3). Kansallisen lainsäädännön sovel­

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia 119/84, Capelloni ja xxxxxxxx v. Pelk­ mans [1985] Kok. 3147, kohta 11..

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, Capelloni ja xxxxxxxx v. Xxxxxxxx, kohta 21.

(3) Yhteisöjen tuomioistuin, Xxxxxxxxx ja Xxxxxxxx v. Xxxxxxxx, kohta 25–26.

taminen ei tässäkään saa mitätöidä yleissopimuksessa määrättyjä periaatteita, joiden mukaan oikeus ryhtyä väliaikaisiin ja turvaa­ mistoimiin perustuu täytäntöönpanokelpoiseksi julistamiseen, joten erityisen ja erillisen luvan myöntävälle toiselle kansalliselle päätökselle ei ole perustetta. Kansallinen lainsäädäntö ei myös­ kään saa asettaa ehdoksi velkojan oikeudelle ryhtyä turvaamis­ toimiin takuun antamista, koska tämä asettaisi toimenpiteiden toteuttamiselle lisäehdon, mikä olisi yleissopimuksen selvän sa­ namuodon vastaista. Ad hoc -työryhmä tarkasteli ehdotusta muuttaa 47 artiklaa tältä osin, mutta hylkäsi ehdotuksen.

164. Uuden määräyksen lisääminen tarkoittaa, että nyt yleis­ sopimuksessa käsitellään kolmessa eri tilanteessa toteutettavia väliaikaisia tai turvaamistoimia: ensimmäinen on yleisluonteinen ja sitä sääntelee 31 artikla, joka liittyy pääasiassa, joskaan ei ainoastaan, ajanjaksoon, jolloin varsinainen tuomioistuinmenet­ tely tapahtuu tuomiovaltiossa; toinen tilanne syntyy valtiossa, jossa täytäntöönpanoa pyydetään, kun ulkomaisen tuomion täy­ täntöönpanokelpoiseksi julistamista koskeva päätös annetaan ja siihen saakka, kunnes se on annettu (47 artiklan 1 kohta); kolmas tilanne syntyy sen jälkeen, kun täytäntöönpanokelpoi­ seksi julistamista koskeva päätös on annettu, ennen kuin muu­ toksenhakuaika on kulunut umpeen ja ennen kuin tuomioistui­ met ovat antaneet päätöksen muutoksenhakemuksen johdosta (47 artiklan 3 kohta). Yleissopimuksessa viitataan laajasti kan­ salliseen lainsäädäntöön niiden toimenpideryhmien osalta, joita näissä tilanteissa voidaan toteuttaa, ja niitä sekä niiden mekanis­ meja ja menettelyn edellytyksiä koskevien sääntöjen osalta, mutta kansallista lainsäädäntöä voidaan soveltaa ainoastaan ot­ taen huomioon yleissopimuksessa määrätyt periaatteet, ja kuten todettua, se ei saa johtaa tuloksiin, jotka olisivat vastoin näitä periaatteita. Tämä on erityisen tärkeää niiden edellytysten osalta, jotka oikeuttavat turvaamistoimien toteuttamisen tietyssä ta­ pauksessa. Edellytykset riippuvat kansallisesta lainsäädännöstä, mutta kun kansallinen tuomioistuin pohtii niitä soveltaakseen, täyttyvätkö tapauksen ilmeistä perusteltavuutta (fumus boni juris) ja kiireellisyyttä (periculum in mora) koskevat perusedellytykset, sen on tehtävä tämä edellä mainituissa kolmessa tilanteessa yleissopimuksen sääntöjen perusteella ja niitä noudattaen.

Tuomioistuin, joka määrää 31 artiklan mukaisen toimenpiteen, voi vapaasti arvioida, onko kyse ilmeisen perustellusta tapauk­ sesta ja onko asia kiireellinen, kun taas 47 artiklan 1 kohdan mukaisesti ilmeisen perustellun tapauksen toteutuminen riippuu tuomiosta, jonka osalta tunnustamista haetaan, jolloin tuomiois­ tuimen itse tekemä arvio ei olisi sen periaatteen mukainen, että hakija on oikeutettu pyytämään turvaamistoimia ulkomaisen tuomion perusteella. Tämän vuoksi tuomioistuimen itse tekemä arvio on rajoitettu kiireellisiin kysymyksiin. Kun turvaamistoi­ mia toteutetaan 47 artiklan 3 kohdan mukaisesti, tapauksen ilmeistä perusteltavuutta tai kiireellisyyttä ei voida arvioida, koska täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskeva päätös tarkoittaa toimivaltaa ryhtyä mihin tahansa turvaamistoimiin. Yleissopimuksessa ei myöskään sallita sen arvioimista, ovatko toimet välttämättömiä, erillään täytäntöönpanokelpoiseksi julis­ tamista koskevan päätöksen edellytysten arvioimisesta.

5. Muut täytäntöönpanoa koskevat määräykset

a) Vain tiettyjä kysymyksiä koskeva täytäntöönpano; osittainen täy­ täntöönpano (48 artikla)

165. 48 artiklan 1 kohdan mukaan tuomio voidaan julistaa täytäntöönpanokelpoiseksi vain yhden tai useamman sellaisen asian osalta, joita ulkomaisella tuomiolla on ratkaistu. Tämä vastaa vuoden 1988 yleissopimuksen 42 artiklaa lukuun otta­ matta uuden menettelyn edellyttämiä kielellisiä muutoksia, joten tuomioistuin ei enää ”salli” täytäntöönpanoa, vaan tuomion ju­ listaminen täytäntöönpanokelpoiseksi pelkästään ”annetaan”. Tällaisten täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevien pää­ tösten todennäköisimpiä tapauksia ovat ne, joissa osa tuomiosta saattaa olla oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista tai joissa hakija pyytää vain tuomion yhden tai useamman osan täytän­ töönpanokelpoiseksi julistamista, koska hänelle ei ole etua muista, tai useammin silloin, kun ulkomainen tuomio käsittelee joitakin yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvia kysymyksiä ja muita sen soveltamisalaan kuulumattomia kysymyksiä. On huo­ mattava, että tämän määräyksen soveltamiseksi tuomiossa käsi­ teltyjen asioiden ei tarvitse olla muodollisesti erillisiä. jos tuomio asettaa useita velvoitteita, joista vain osa kuuluu yleissopimuk­ sen soveltamisalaan, se voidaan panna osittain täytäntöön edel­ lyttäen, että siinä selvästi osoitetaan ne tavoitteet, joita oikeudel­ lisen määräyksen eri osat vastaavat (1).

166. Ennalleen on jäänyt kielellistä mukauttamista lukuun ottamatta myös 2 kohdassa oleva sääntö, joka sallii hakijan pyytää tuomion julistamista osittain täytäntöönpanokelpoiseksi, jopa yhden ainoan tuomion otsakkeen alla, jos eri osia ei ole mahdollista erottaa toisistaan niiden tarkoitusten perusteella. Ad hoc -työryhmä pohti, pitäisikö tämä määräys poistaa ottaen huomioon menettelyn ensimmäisen vaiheen automaattisen luonteen sekä 52 artiklan, jossa kielletään perimästä mitään riidan kohteen arvon mukaan määräytyvää maksua, veroa tai palkkiota (2). Kyseiseen määräykseen ei kuitenkaan liity rahoi­ tuksellisia näkökohtia, ja sen poistaminen olisi voinut johtaa siihen, että velkoja olisi aina velvollinen pyytämään koko mää­ räyksen täytäntöönpanoa tuomiossa. Kyseinen 2 kohta jää näin ollen ennalleen ja sen nojalla hakija, jonka esittämä vaade on osittain rauennut sen jälkeen, kun ulkomainen tuomio annettiin, voi sen vuoksi pyytää todistuksen antavaa viranomaista ilmoitta­ maan, että täytäntöönpanoa pyydetään ainoastaan tiettyyn mää­ rään asti. Hakija voi myös esittää mainitun pyynnön menettelyn toisessa vaiheessa, kun hakija itse tai osapuoli, jota vastaan täy­ täntöönpanoa haetaan, hakee muutosta.

b) Tuomiot, joilla velvoitetaan maksamaan uhkasakko (49 artikla)

167. Tässä määräyksessä toistetaan sanasta sanaan vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys, jonka mukaan ulko­ mainen tuomio, jolla joku on velvoitettu maksamaan uhkasakko (esimerkiksi viivästymisen vuoksi), on täytäntöönpanokelpoinen siinä valtiossa, missä täytäntöönpanoa pyydetään, ainoastaan,

jos tuomiovaltion tuomioistuin on lopullisesti vahvistanut uh­ kasakon määrän (3). On huomautettu, että tämä määräys jättää avoimeksi sen kysymyksen, käsittääkö se taloudelliset rangais­ tukset, jotka määrätään tuomioistuimen määräyksen jättämisestä huomioon ottamatta ja joita ei makseta velkojalle vaan valti­ olle (4). Tarkistustyön aikana ehdotettiin, että sanamuotoa olisi hyödyllistä selventää tältä osin. Ad hoc -työryhmä piti kuitenkin parempana olla muuttamatta sanamuotoa, jotta siihen sisältyisi­ vät nimenomaisesti valtiolle maksettavat rangaistusmaksut, koska tuomio valtion hyväksi saattaa olla luonteeltaan rikos­ oikeudellinen, niin että tämän kohdan muuttaminen voisi tuoda siviili- ja kauppaoikeuden asioita käsittelevään yleissopimukseen rikosoikeudellisen näkökulman. Määräyksen voidaan siksi katsoa käsittelevän valtiolle maksettavia rangaistusmaksuja ainoastaan, jos ne ovat selvästi luonteeltaan siviilioikeudellisia ja edellyttäen, että yksityinen asianosainen pyytää niiden täytäntöönpanoa tuo­ mion täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevassa menet­ telyssä huolimatta siitä, että maksut suoritetaan valtiolle.

c) Oikeusapu (50 artikla)

168. Muuttamatta jätettiin myös tämän määräyksen periaate, jonka mukaan jos täytäntöönpanon hakija on tuomiovaltiossa saanut kokonaan tai osittain maksutonta oikeusapua tai vapau­ tuksen kulujen tai kustannusten suorittamisesta, hänellä on oi­ keus saada sen valtion lain mukainen laajin mahdollinen oike­ usapu tai vapautus kulujen tai kustannusten suorittamisesta, missä täytäntöönpanoa pyydetään (ks. jenardin raportti, s. 54 ja Schlosserin raportti, kohdat 223–224). Määräyksen sovelta­ misella on kuitenkin laajempi ala, sillä se kattaa koko täytän­ töönpanoa koskevan 2 jakson mukaisen menettelyn, muutok­ senhakumenettely mukaan lukien (5). Perusteet oikeusapuun tai vapautukseen kulujen tai kustannusten suorittamisesta eivät ole oleellisia: ne määräytyvät tuomiovaltion lainsäädännön mukai­ sesti eikä niitä tutkita. On muistettava, että tuomion, jonka tunnustamista ja täytäntöönpanoa haetaan, antaneen viranomai­ sen antamassa todistuksessa on ilmoitettava, onko hakija saanut oikeusapua vai ei, jolloin tämä riittää hakijan oikeuttamiseksi saamaan oikeusapua valtiossa, jossa täytäntöönpanoa pyydetään.

50 artiklan 2 kohdan perustana on tarve ottaa huomioon joi­ denkin valtioiden maksutta toimivien hallintoviranomaisten osuus elatusapukysymysten ratkaisemisessa. Sama perusta on todettu Norjan tapauksessa, ja Norja saa siten saman aseman kuin Tanska ja Islanti, jotka oli jo mainittu vuoden 1988 yleis­ sopimuksen vastaavassa määräyksessä.

d) Kustannuksia, veroja, palkkioita ja maksuja koskevat vakuudet (51–52 artikla)

169. 51 artiklassa toistetaan vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys (6). Ad hoc -työryhmä keskusteli siitä, pitäisikö kielto oikeudenkäyntikulujen maksamista koskevan vakuuden (cautio judicatum solvi) vaatimisesta niiden henkilöiden osalta,

(1) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-220/95 Van den Boogaard v. Laumen  

[1997], Kok. I-1147, kohdat 21–22, joissa viitataan Englannissa annettuun tuomioon, jossa avioerokannetta koskevassa samassa pää­ töksessä määrättiin sekä osapuolten aviovarallisuuskysymyksistä että elatusapuasioista.

(2) Ks. jäljempänä kohta 169.

(3) jenardin raportti, s. 53–54.

(4) Schlosserin raportti, kohta 213.

(5) Vuoden 1988 Luganon yleissopimuksen 44 artikla rajoitti sen sovel­ tamisen 32–35 artiklassa tarkoitettuihin menettelyihin.

(6) jenardin raportti, s. 54.

joiden vakinainen asuinpaikka on jossain sopimuksen sitomassa valtiossa, ulottaa alkuperäiseen oikeudenkäyntiin. Tämä tosin olisi merkinnyt yhtenäisen säännön käyttöönottoa, mikä ei ollut ehdottoman tarpeellista tuomioiden vapaan liikkuvuuden var­ mistamiseksi. Työryhmä ei myöskään halunnut puuttua kansal­ lisiin järjestelmiin. Lisäksi olisi pidettävä mielessä, että useissa sopimuksen sitomissa valtioissa riita-asiain oikeudenkäyntiä kos­ keva 1 päivänä maaliskuuta 1954 tehty Haagin yleissopimus (17 artikla) ja sittemmin kansainvälisluonteisten oikeudenkäyn­ tien helpottamisesta 25 päivänä lokakuuta 1980 tehty yleissopi­ mus (14 artikla) kieltää vakuuden vaatimisen ulkomaan kansa­

laisuuden perusteella tai sillä perusteella, että koti- tai asuin­ paikka ei ole kyseisessä maassa, ja että Euroopan yhteisön jä­ senvaltioissa vakuuden vaatiminen kansalaisuuden perusteella on kielletty joka tapauksessa.

52 artiklassa toistetaan vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkir­ xxx X:o 1 III artikla eli kielletään täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevissa menettelyissä perimästä täytäntöönpano­ valtiossa mitään riidan kohteen arvon mukaan määräytyvää maksua, veroa tai palkkiota.

V LUKU

VIRALLISET ASIAKIRJAT JA TUOMIOISTUIMESSA TEHTY SOVINTO

1. Viralliset asiakirjat (57 artikla)

170. 57 artiklassa toistetaan asiasisällön osalta vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys muutamin muutoksin sen mukauttamiseksi uuteen yleissopimukseen (50 artikla; kommen­ tit ks. jenardin raportti, s. 56 ja Schlosserin raportti, kohta

226) (1). Yhteisöjen tuomioistuin on selvittänyt sovellettavia ob­ jektiivisia testejä sen määrittämiseksi, milloin asiakirja voidaan julistaa täytäntöönpanokelpoiseksi tämän määräyksen mukai­ sesti. Tuomioistuin katsoi, että asiakirjan virallisuuden on oltava kiistatta todennettavissa ja että koska yksityisten väliset asiakirjat eivät itsestään ole virallisia, viranomaisen tai sen valtion, jossa asiakirja on laadittu, valtuuttaman muun virallisen tahon on myötävaikutettava asiakirjan laatimiseen, jotta asiakirjaa voidaan pitää virallisena (2). Tuomioistuimen tulkintaa tältä osin tukee vuoden 1988 yleissopimusta koskeva raportti, jonka mukaan viranomaisen olisi vahvistettava asiakirjan aitous, ja kyseisen aitouden olisi liityttävä asiakirjan sisältöön eikä vain sen allekir­ joittamiseen (3). asiakirjat ovat luonnollisesti julistettavissa täy­ täntöönpanokelpoisiksi vain, jos ne ovat täytäntöönpanokelpoi­ sia alkuperävaltiossa.

57 artiklan 2 kohdan mukaisesti myös hallintoviranomaisten luona tehtyjä tai sellaisten vahvistamia elatusvelvollisuutta kos­ kevia järjestelyjä pidetään virallisina asiakirjoina. Tämä määräys on sisällytetty sen ottamiseksi huomioon, että tietyissä valtioissa elatusapukysymyksiä eivät käsittele tuomioistuimet vaan hallin­ toviranomaiset, jotka saavat vastaanottaa osapuolten välisiä so­ pimuksia ja vahvistaa ne ja siten tehdä niistä täytäntöönpano­ kelpoisia.

171. Virallisiin asiakirjoihin sovelletaan uutta täytäntöönpa­ nokelpoiseksi julistamista koskevaa menettelyä, josta määrätään yleissopimuksen 38 artiklassa ja sitä seuraavissa artikloissa. Toi­

(1) On huomattava, että yleissopimuksen italialaisessa toisinnossa aikai­ sempi ilmaisu ”atti autentici” (”viralliset asiakirjat”) on korvattu ter­ millä ”atti pubblici” (”julkiset asiakirjat”). Muutoksen tarkoituksena on noudattaa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, kuten tekstissä selitetään.

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-260/97 Unibank v. Xxxxxxxxxxx [1999], Kok. I-3715, kohta 15, viittaus Brysselin yleissopimuksen 50 artiklaan.

(3) Ks. xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, kohta 72.

sessa vaiheessa tuomioistuin voi evätä tai kumota täytäntöön­ panokelpoiseksi julistamisen ainoastaan, jos asiakirjan täytän­ töönpano olisi ilmeisesti sen valtion oikeusjärjestyksen perus­ teiden vastaista, jossa täytäntöönpanoa pyydetään. Rajoitus, jonka mukaan oikeusjärjestyksen perusteet ovat ainoa epäämis­ peruste, korvaa vastaavan määräyksen vuoden 1988 yleissopi­ muksessa. Kuten tuomioiden kohdalla, täytäntöönpanokelpoi­ seksi julistamismenettely aloitetaan sen sopimuksen sitoman val­ tion, jossa itse asiakirja on laadittu tai rekisteröity, toimivaltaisen viranomaisen myöntämällä todistuksella yleissopimuksen liit­ teessä VI olevan lomakkeen pohjalta. Lomakkeessa on ilmoitet­ tava asiakirjan virallistanut viranomainen; kyseinen viranomai­ nen voi olla osallistunut asiakirjan laadintaan tai olla pelkästään rekisteröinyt sen. Kyseisen jäsenvaltion asiana on nimetä viran­ omainen, jolla on valtuudet antaa tällainen todistus, ja jos jä­ senvaltiossa on notaarin ammatti, viranomainen voi myös olla notaari.

Täytäntöönpanokelpoiseksi julistamiseen johtavan menettelyn soveltaminen saattaa vaatia jonkinlaista virallisten asiakirjojen mukauttamista ja siinä on otettava huomioon erot täytäntöön­ pantavien asiakirjojen välillä. Siten esimerkiksi 46 artiklassa oleva viittaus asian käsittelyn keskeyttämiseen, jos tuomioon on tuomiovaltiossa haettu muutosta varsinaisin muutoksenha­ kukeinoin, voi virallisten asiakirjojen kohdalla sisältää asian kä­ sittelyn ensimmäisessä oikeusasteessa, jos alkuperävaltiossa nou­ datetaan tällaista menettelyä virallisen asiakirjan pätevyyden kiis­ tämiseksi.

2. Tuomioistuimessa tehdyt sovinnot (58 artikla)

172. 58 artiklassa vahvistetaan, että tuomiovaltion tuomiois­ tuimessa oikeudenkäynnin aikana tehtyjä sovintoja, jotka ovat täytäntöönpanokelpoisia kyseisessä valtiossa, käsitellään samalla tavalla kuin täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista varten tar­ koitettuja virallisia asiakirjoja, kuten vuoden 1988 yleissopimuk­ sessa (ks. jenardin raportti, s. 56). Täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskeva menettely ei kuitenkaan perustu virallisia asiakirjoja varten tarkoitettuun todistukseen vaan liitteessä V tarkoitettuun tuomioistuimen tuomioita koskevaan todistuk­ seen.

VI LUKU

YLEISET JA SIIRTYMÄMÄÄRÄYKSET

1. Yleiset määräykset (59–62 artikla)

1. Kotipaikka (59–60 artikla)

173. 59 ja 60 artikla koskevat luonnollisten ja oikeushenki­ löiden kotipaikan käsitteen määrittelyä. aihetta käsiteltiin aiem­ min yleisten toimivaltasääntöjen yhteydessä (edellä kohdat 26–33).

2. Tuottamukselliset rikokset rikostuomioistuimissa (61 artikla)

174. 61 artiklaa, joka korvaa vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjan N:o 1 II artiklan, tarkasteltiin aiemmin 5 artiklan 4 kohdan yhteydessä (edellä kohdat 64–66).

3. Ilmaisun ”tuomioistuin” määritelmä (62 artikla)

175. Yleissopimuksessa puhutaan toistuvasti ”tuomioistui­ mesta”, jolloin tarkoitetaan tuomioistuimen toimivaltaa, sen toi­ mivaltaa tuomioiden tunnustamisessa ja täytäntöönpanossa ja yleensä sen asemaa oikeudellisen yhteistyön järjestelmässä, joita yleissopimus sääntelee. jos termi on joissain järjestelmissä ym­ märrettävä suppeammassa merkityksessä viranomaisena, joka muodollisesti on osa valtion oikeudellista rakennetta, se ei mah­ dollisesti käsitä kaikkia viranomaisia, jotka suorittavat jotakin niistä tehtävistä, jotka yleissopimuksen mukaan kuuluvat ”tuo­ mioistuimelle”. Esimerkkeinä tästä voivat olla elatusvelvoitteita koskevat valtuudet, jotka Norjan ja Islannin lainsäädännön mu­ kaan on luovutettu hallintoviranomaisille, kun taas yleissopi­ muksessa elatusvelvoitteita pidetään tuomioistuinten asiana, tai Ruotsin lainsäädännön mukaan valtuuksien antaminen alueelli­ sille hallintoviranomaisille, jotka joskus suorittavat oikeudellisia tehtäviä yksinkertaistetuissa täytäntöönpanomenettelyissä.

Se, että näitä viranomaisia pidettiin ”tuomioistuimina”, todettiin vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjan N:o 1 V a artik­ lassa (1). Yleissopimuksessa annetaan nyt yleisempi sääntö, jossa ilmaisulle ”tuomioistuin” annetaan laajempi merkitys, niin että siihen sisältyvät kaikki kansallisen järjestelmän viranomaiset, joilla on toimivalta yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa. Tässä ilmaisussa ”tuomioistuimet”, jotka soveltavat yleissopimusta, määritetään pikemminkin suorittamansa tehtä­ vän perusteella kuin virallisen luokittelunsa perusteella kansallis­ essa lainsäädännössä. Toisin kuin pöytäkirjan N:o 1 V a artiklan erityismääräys ja rinnakkainen Bryssel I -asetuksen 62 artiklan säännös (2), uusi 62 artikla on yleisluonteinen ja kattaa myös muut hallintoviranomaiset kuin sopimuksen sitomissa valtioissa nykyisin toimivat hallintoviranomaiset, jolloin vältetään yleis­

tai virastoja, esimerkiksi alicantessa sijaitsevan sisämarkkinoilla toimivan yhdenmukaistamisviraston (tavaramerkit ja mallit), jolla on tiettyjä oikeudellisia tehtäviä teollisoikeuksien alalla.

2. Siirtymämääräykset (63 artikla)

176. 63 artiklassa toistetaan vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys (54 artikla): 1 kohdassa todetaan, että tätä yleissopimusta sovelletaan ainoastaan sellaisiin oikeudenkäyntei­ hin, jotka on pantu vireille, ja sellaisiin virallisiin asiakirjoihin, jotka on laadittu sen jälkeen kun tämä yleissopimus on tullut voimaan alkuperävaltiossa ja, jos pyydetään tuomion tai virallis­ ten asiakirjojen tunnustamista tai täytäntöönpanoa, siinä valti­ ossa, jolle pyyntö on osoitettu. 2 kohdassa vahvistetaan, että jos oikeudenkäynti on pantu vireille ennen yleissopimuksen voi­ maantuloa ja tuomio on annettu tuon ajankohdan jälkeen, tuo­ mio on tunnustettava III osaston määräysten mukaisesti, jos on noudatettu II osaston toimivaltasääntöjä tai jos toimivalta perus­ tuu sellaisen yleissopimuksen määräyksiin, joka oli voimassa alkuperävaltion ja sen valtion, jolle pyyntö on osoitettu, välillä. 2 kohdassa asetetaan kuitenkin tämän säännön etusijalle mää­ räys, jonka mukaan toimivaltaa ei ole tarpeen tarkistaa, jos oikeudenkäynti tuomiovaltiossa oli pantu vireille sen jälkeen, kun vuoden 1988 yleissopimus oli tullut voimaan sekä siinä valtiossa, missä tuomio on annettu, että siinä valtiossa, jolle pyyntö on osoitettu. Vuoden 1988 yleissopimuksen voimassao­ lon aikana tehtyjä hakemuksia koskevia tuomioita käsitellään siksi samalla tavalla kuin tuomioita, jotka on annettu uuden yleissopimuksen voimaantulon jälkeen.

54 artiklan entinen 3 kohta, joka koski Irlannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuinten toimivaltaa asioissa, joissa so­ pimukseen sovellettava lainsäädäntö oli valittu ennen vuoden 1988 yleissopimuksen voimaantuloa, on poistettu vanhentu­ neena.

Uudessa tekstissä ei ole enää entisen 54 a artiklan määräystä, jonka mukaan kolmen vuoden ajan vuoden 1988 yleissopimuk­ sen voimaantulosta tuomioistuimen toimivalta merioikeudelli­ sissa asioissa määräytyy artiklan 1-7 kohdan perusteella Tans­ kan, Kreikan, Irlannin, Islannin, Norjan, Suomen ja Ruotsin osalta, paitsi jos avoimella merellä käytettäviin aluksiin kohdis­ tuvaa takavarikkoa ja sitä vastaavaa toimenpidettä tarkoittavien säännösten yhtenäistämistä koskeva Brysselissä 10 päivänä tou­ kokuuta 1952 allekirjoitettu kansainvälinen sopimus oli jonkin tietyn valtion osalta tullut voimaan ennen kyseisen määräajan päättymistä. Tämä määräys on nyt korvattu koska kolmen vuo­ den määräaika on päättynyt ja koska vuoden 1952 yleissopi­ mus, johon viitattiin, on voimassa useimmissa kyseisistä valti­ oista (3).

sopimuksen muuttaminen uusien valtioiden liittymisen joh­  

dosta. Lisäksi sen mukaan käsite ”tuomioistuin” voi sisältää myös Euroopan yhteisön puitteissa perustettuja viranomaisia

(1) xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, kohta 106–107.

(2) Ruotsissa maksamismääräystä koskevissa yksinkertaistetuissa menet­ telyissä termi ”tuomioistuin” käsittää myös Ruotsin kruununvoutivi­ ranomaisen (kronofogdemyndighet).

(3) Tanska (2.5.1989), Norja (1.11.1994) ja Suomi (21.12.1995) ovat ratifioineet yleissopimuksen ja Irlanti (17.10.1989) ja Ruotsi (30.4.1993) ovat liittyneet siihen. Yleissopimuksen 15 artiklan mu­ kaisesti yleissopimus tuli voimaan kuusi kuukautta ratifioimiskirjan tallettamisen tai liittymisilmoituksen vastaanottamisen jälkeen. Kreikka oli ratifioinut yleissopimuksen jo 27.2.1967 eli ennen vuo­ den 1988 yleissopimusta. Ilmeisesti ainoastaan Islanti ei ole liittynyt yleissopimukseen.

VII LUKU

SUHDE MUIHIN SÄÄDÖKSIIN

177. Luganon yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen sekä Brysselin yleissopimuksen ja Euroopan yhteisön ja Tanskan vä­ lisen sopimuksen välisiä suhteita tarkasteltiin aiemmin (edellä kohdat 18–22). Seuraavassa käsitellään suhteita muihin yleis­ sopimuksiin.

1. Samoja asioita käsittelevät yleissopimukset (65 ja 66 artikla)

178. 65 artiklassa toistetaan, yleissopimuksen tarkistuksen vaatimin kielellisin muutoksin, vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys (55 artikla) ja siten vahvistetaan periaate, jonka mukaan yleissopimus korvaa sopimuksen sitomien valti­ oiden kesken ne yleissopimukset, jotka on tehty kahden tai useamman tällaisen valtion kesken ja jotka koskevat samoja asioita kuin ne, joihin uutta yleissopimusta sovelletaan. Tämä ei vaikuta vastaaviin muihin yleissopimuksiin tehtyihin viittauk­ siin 63 artiklan 2 kohdassa, 66 artiklassa ja 67 artiklassa. Vii­ meisin näistä viittauksista on lisätty, sillä se ei ollut vuoden 1988 yleissopimuksen vastaavassa määräyksessä (1). Myös

65 artikla eroaa aiemmasta tekstistä siltä osin, että siinä ei luetella korvattuja yleissopimuksia vaan sen sijaan viitataan liit­ teeseen VII.

Myös 66 artikla on jäänyt ennalleen vuoden 1988 yleissopi­ muksen vastaavaan määräykseen verrattuna (56 artikla): siinä todetaan, että korvatut yleissopimukset ovat edelleen voimassa sellaisissa asioissa, joihin Luganon yleissopimusta ei sovelleta.

2. Erityisiä asioita koskevat yleissopimukset (67 artikla)

179. Vuoden 1988 yleissopimuksen määräys, joka käsittelee suhteita erityisiä asioita koskeviin yleissopimuksiin (57 artikla), oli joidenkin mielestä epäselvä ja vaikeatulkintainen ja tarvitsi sen vuoksi uudelleentarkastelua epävarmuuden estämiseksi sen tulkinnassa. Ad hoc -työryhmän mielestä sanamuotoon ei kui­ tenkaan tarvinnut tehdä suuria muutoksia, koska Brysselin yleis­ sopimuksen vuoden 1978 toisintoa ja vuoden 1988 Luganon yleissopimusta koskevissa raporteissa annetut selvennykset oli­ vat riittäviä estämään suurelta osin mahdollisen epävarmuuden määräyksen soveltamisessa. (Kommentit, ks. Schlosserin raportti, kohdat 238–246, ja xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, kohdat 79–84).

Muutoksia ei siten tullut siihen periaatteeseen, että erityisiä asi­ oita koskevilla nykyisillä ja tulevilla yleissopimuksilla on etusija suhteessa Luganon yleissopimukseen (1 kohta), tai mahdollisuu­ teen perustaa toimivalta erityiseen yleissopimukseen silloinkin, kun vastaajan kotipaikka on muussa kuin Luganon yleissopi­ muksen sitomassa valtiossa, joka ei ole erityisen yleissopimuk­

(1) jenardin raportti, s. 59; xxxxxx-Xxxxxxxx raportti, kohta 77.

sen osapuoli, vaikka 26 artiklaa onkin noudatettava (2 kohta). On kuitenkin huomattava, että tätä periaatetta sovelletaan ai­ noastaan erityisessä yleissopimuksessa määrätyssä laajuudessa. Sääntö, jonka mukaan erityisiä asioita koskeville yleissopimuk­ sille annetaan etusija, on poikkeus siihen yleiseen sääntöön, että Luganon yleissopimuksella on etusija suhteessa muihin toimival­ takysymyksiä käsitteleviin valtioiden välisiin yleissopimuksiin. Tätä poikkeusta on tulkittava suppeasti niin että estää Luganon yleissopimuksen soveltamisen vain nimenomaan erityisessä yleissopimuksessa käsitellyissä kysymyksissä (2).

180. 67 artikla rajoittaa myös tulevien yleissopimusten teke­ mistä, mikä ei sisältynyt vuoden 1988 yleissopimukseen: Xxxxx non yleissopimus ei estä tällaisten yleissopimusten tekemistä, mutta nyt todetaan, että tämä tapahtuu rajoittamatta tiettyjen sopimuspuolten välillä tehdyistä muista sopimuksista johtuvien velvoitteiden soveltamista. On muistettava, että Bryssel I -ase­ tuksessa (71 artikla) ei säädetä erityisiä asioita koskevien sopi­ musten tekemisestä ja viitataan ainoastaan nykyisiin yleissopi­ muksiin, joiden soveltamista on määrä jatkaa. Tämä säännös on johdonmukainen sen seikan kanssa, että valtuudet tehdä toimi­ valtaa ja tuomioiden tunnustamista koskevia yleissopimuksia, jotka saattavat rajoittaa Bryssel I -asetuksen soveltamista, ovat yhteisöllä eikä jäsenvaltioilla. Nämä valtuudet vahvistettiin yhtei­ söjen tuomioistuimen lausunnossa 1/03, jossa todettiin, että asetuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa tämä toimivalta on yksinomainen (3). Sen vuoksi on todettava, että Euroopan yhteisön jäsenvaltiot eivät saa tehdä erityisiä asioita koskevia muita sopimuksia, paitsi siinä epätodennäköisessä tilanteessa, että ne eivät kuulu yhteisön toimivaltaan, tai jos yhteisö valtuut­ taa jäsenvaltiot tekemään sopimukset.

181. Tuomioiden tunnustamisen ja täytäntöönpanon osalta on tehty muutos, joka liittyy osittain tähän kohtaan. Muutoksia ei ole sääntöön, jonka mukaan Luganon yleissopimuksen sito­ massa valtiossa annetut tuomiot erityisiä asioita koskevassa yleissopimuksessa määrätyn toimivallan käyttämisessä on tun­ nustettava ja pantava täytäntöön Luganon yleissopimuksen III osaston mukaisesti (3 kohta), eikä III osastoon lisättyyn evää­ misperusteeseen, jonka mukaan evääminen on mahdollista, jos valtio, jossa tunnustamista tai täytäntöönpanoa pyydetään, ei ole erityisen yleissopimuksen osapuoli ja jos asianosaisen, jota vas­ taan tunnustamista tai täytäntöönpanoa pyydetään, kotipaikka on tuossa valtiossa (kohta 4). 4 kohtaan on nyt lisätty uusi

(2) Yhteisöjen tuomioistuin, asia C-406/92 Tatry v. Xxxxxx Xxxxx [1994], Kok. I-5439, kohdat 24–25 ja 27, joissa viitataan Brysselin yleis­ sopimuksen soveltamiseen vireillä oloon ja toisiinsa liittyviin kantei­ siin, kun kyseisiä näkökohtia ei ollut säännelty erityisellä yleissopi­ muksella, joka rajoittui tiettyihin toimivaltasääntöihin (kyseinen eri­ tyinen yleissopimus oli vuoden 1952 Brysselin yleissopimus avo­ merialusten takavarikoimisesta).

(3) Ks. edellä kohta 7.

peruste eväämiselle eli se, että osapuolen kotipaikka on Euroo­ pan yhteisön jäsenvaltiossa, jos valtio, jolle pyyntö on osoitettu, on yhteisön jäsenvaltio, ja yhteisön olisi pitänyt tehdä kyseinen erityinen yleissopimus, toisin sanoen yleissopimuksen tekemistä koskeva toimivalta ei kuulu jäsenvaltioille vaan yhteisölle. Tä­ män säännön tarkoituksena on estää tuomioiden tunnustaminen ja täytäntöönpano Euroopan yhteisössä, jos ne perustuvat sel­ laisiin toimivaltasääntöihin, joiden asiasisällöstä yhteisön toimi­ elinten olisi pitänyt sopia.

Tämä muutos merkitsee esimerkiksi sitä, että sveitsiläinen tuo­ mioistuin pitää toimivaltansa perustana erityisiä asioita koskevaa yleissopimusta, muut Luganon yleissopimuksen sitomat valtiot tunnustavat sen antaman tuomion III osaston perusteella. jos osapuolen, jota vastaan tunnustamista tai täytäntöönpanoa hae­ taan, kotipaikka on siinä valtiossa, missä tunnustamista tai täy­ täntöönpanoa pyydetään, tunnustaminen voidaan evätä. Tätä sovelletaan riippumatta siitä, onko tämä valtio Euroopan yhtei­ sön ulkopuolinen valtio (esimerkiksi Norja) vai jäsenvaltio (esi­ merkiksi Ranska). jos pyynnön vastaanottajavaltio on yhteisön jäsenvaltio, se voi kuitenkin myös kieltäytyä tunnustamasta ja panemasta täytäntöön tuomiota sellaisen vastaajan osalta, jonka kotipaikka on toisessa yhteisön jäsenvaltiossa (esimerkiksi Itali­ assa), jos erityinen yleissopimus, johon sveitsiläinen tuomiois­ tuin perusti toimivaltansa, koskee yhteisön toimivaltaan kuu­ luvaa asiaa. Tuomio voidaan kuitenkin tunnustaa pyynnön vas­ taanottajavaltion kansallisen lainsäädännön perusteella.

182. Muutoksia ei ole myöskään 5 kohdan määräykseen, jossa todetaan, että jos erityistä asiaa koskeva yleissopimus, jonka osapuolia ovat sekä alkuperävaltio että valtio, jolle pyyntö on osoitettu, sisältää tuomion tunnustamista tai täytäntöönpa­ noa koskevia ehtoja, niitä on noudatettava, vaikka Luganon yleissopimusta voidaan soveltaa tunnustamista ja täytäntöönpa­ noa koskeviin menettelyihin.

Yhteisön säädöksiä, jotka sääntelevät toimivaltaa tai tuomioiden tunnustamista tai täytäntöönpanoa erityisten asioiden osalta, on käsiteltävä samalla tavalla kuin erityisiä asioita koskevia yleis­ sopimuksia pöytäkirjan N:o 3 mukaisesti (ks. jäljempänä kohta 206).

3. Yleissopimukset, jotka koskevat sitoumuksia olla tun­ nustamatta (68 artikla)

183. 68 artiklassa pitkälti toistetaan muutamin kielellisin muutoksin vuoden 1988 yleissopimuksen vastaava määräys (59 artikla): siinä todetaan, että edelleen voidaan soveltaa sopi­ muksia, joilla Luganon yleissopimuksen sitomat valtiot ovat si­

toutuneet olemaan tunnustamatta tuomiota, joka on annettu toisissa valtioissa, joita yleissopimus sitoo, sellaista vastaajaa vas­ taan, jonka kotipaikka tai vakinainen asuinpaikka on kolman­ nessa valtiossa, jos tuomio 4 artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa on voinut perustua ainoastaan johonkin 3 artiklan 2 kohdassa mainittuun toimivaltaperusteeseen. Tämä sääntö vahvistettiin Brysselin yleissopimuksessa, jotta eksorbitanttia toimivaltaa kos­ kevien sääntöjen perusteella annettujen tuomioiden tunnustami­ sen vaikutuksia lievennettäisiin yhteisössä (1). Sääntö sisällytet­ tiin tämän jälkeen Luganon yleissopimukseen yhdessä rajoituk­ sen kanssa, joka koski mahdollisuutta tehdä tällaisia sopimuksia Luganon yleissopimukseen kuulumattomien maiden kanssa, jotka jätetään 2 kohdan mukaan ulkopuolelle tietyissä tapauk­ sissa, joissa tuomion antaneen valtion tuomioistuin on perus­ tanut toimivaltansa siihen, että vastaajalla on omaisuutta siinä valtiossa tai että siellä olevaa omaisuutta on kantajan hakemuk­ sesta takavarikoitu (2).

184. Tämän määräyksen soveltamisalaa on edelleen kaven­ nettu uudessa yleissopimuksessa. Vuoden 1988 yleissopimuk­ sessa tunnustetaan tällaisten nykyisten ja tulevien sopimusten sovellettavuus eli valtioiden annetaan vapaasti tehdä uusia sopi­ muksia, mutta uuden yleissopimuksen 68 artiklan 1 kohdassa viitataan yleisesti vain ennen yleissopimuksen voimaantuloa teh­ tyihin sopimuksiin ja sallitaan tulevien sopimusten tekeminen vain edellyttäen, että ne eivät ole ristiriidassa tiettyjen sopimus­ puolten välisistä muista sopimuksista johtuvien velvoitteiden kanssa. Tältä osin olisi muistettava, että Bryssel I -asetuksessa (72 artikla) ei mainita mahdollisuutta tehdä tulevia sopimuksia ja siinä puhutaan ainoastaan ennen asetuksen voimaantuloa tehdyistä sopimuksista, jolloin jäsenvaltioita epäsuorasti kielle­ tään tekemistä tällaisia uusia sopimuksia. Kuten 67 artiklasta jo todettiin (3), tämä määräys on johdonmukainen sen seikan kanssa, että valtuudet tehdä toimivaltaa ja tuomioiden tunnus­ tamista koskevia yleissopimuksia, jotka saattavat rajoittaa Bryssel I -asetuksen soveltamista, ovat yhteisöllä, eivät jäsenvaltioilla; nämä valtuudet vahvistettiin yhteisöjen tuomioistuimen lausun­ nossa 1/03, jossa todettiin, että asetuksen soveltamisalaan kuu­ luvissa asioissa tämä toimivalta on yksinomainen (4). Siten ai­ noastaan ne sopimuksen sitomat valtiot, jotka eivät ole Euroo­ pan yhteisön jäsenvaltioita, ovat nyt oikeutettuja 68 artiklan nojalla tekemään yleissopimukseen kuulumattomien valtioiden kanssa sopimuksia, joissa sitoudutaan olemaan tunnustamatta tuomiota.

Se, että valtiot voivat tulevaisuudessa edelleen tehdä yleissopi­ mukseen kuulumattomien valtioiden kanssa sopimuksia, joissa sitoudutaan olemaan tunnustamatta, sai ad hoc -työryhmän ole­ maan hyväksymättä ehdotusta, jolla 68 artiklan toinen kohta olisi poistettu, jotta artikla olisi yhdenmukainen Bryssel I -ase­ tuksen vastaavan säännöksen kanssa (jossa tietenkään ei ole vastaavaa kohtaa, sillä kyseistä kohtaa sovelletaan ainoastaan, jos valtiot ovat vapaita tekemään vastaavia sopimuksia tulevai­ suudessa), ja sen sijaan säilyttämään valtioiden vapautta koskeva rajoitus, joka kyseisessä kohdassa jo oli määrätty.

(1) jenardin raportti, s. 61.

(2) Tämä rajoitus lisättiin Brysselin yleissopimukseen vuoden 1978 liit­ tymissopimuksella: Schlosserin raportti, kohdat 249–250.

(3) Ks. edellä kohta 180.

(4) Ks. edellä kohta 7.

VIII OSaSTO

LOPPUMÄÄRÄYKSET

1. Allekirjoittaminen, ratifiointi ja voimaantulo (69 artikla)

185. Yleissopimus on avoinna allekirjoittamista varten Eu­ roopan yhteisölle, Tanskalle ja niille valtioille, jotka ovat Euroo­ pan vapaakauppaliiton jäseniä silloin kun yleissopimus allekir­ joitetaan. Kuten jo mainittiin (kohta 8), Euroopan yhteisö, Sveitsi, Norja ja Islanti allekirjoittivat yleissopimuksen

30. lokakuuta 2007 ja Tanska 5. joulukuuta 2007. Yleissopimus edellyttää ratifiointia, ja vuoden 1988 yleissopimuksen tavoin tallettajana toimii Sveitsin liittoneuvosto, jonka on määrä säilyt­ tää yleissopimus liittoneuvoston arkistossa (79 artikla). Se tulee voimaan yhteisön ja yhden Euroopan vapaakauppaliiton jäsenen ratifiointiasiakirjan tallettamispäivämäärää seuraavan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Tämä aikamäärä on kaksi kertaa niin pitkä kuin vuoden 1988 yleissopimuksen voimaan­ tulolle varattu aikamäärä, ja siitä päätettiin yleissopimuksen si­ tomien valtioiden kansallisen lainsäädännön mukauttamisen tar­ vitseman ajan perusteella. Sen jälkeen yleissopimuksen ratifioi­ vien tai siihen liittyvien valtioiden osalta yleissopimus tulee kui­ tenkin voimaan ratifiointi- tai liittymisasiakirjan tallettamispäi­ vämäärää seuraavan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päi­ vänä.

Uusi yleissopimus korvaa vuoden 1988 yleissopimuksen voi­ maantulopäivästään lähtien niiden sopimuspuolien osalta, joiden välillä se tulee voimaan. Poikkeuksena on pöytäkirjan N:o 2 3 artiklan 3 kohta, jonka mukaan, kuten jäljempänä 201 koh­ dassa nähdään, voimassa pidetään vuoden 1988 yleissopimuk­ sen pöytäkirjalla N:o 2 luotu kansallisia tuomioita koskeva tie­ tojenvaihtojärjestelmä siihen asti, kunnes se korvataan uudella järjestelmällä. Kun tämä vaihe on toteutettu, yleissopimus on täysin korvattu: 69 artiklan 6 kohdassa määrätään, että kaikkia muissa säädöksissä olevia viittauksia vuoden 1988 yleissopi­ mukseen on pidettävä viittauksina uuteen yleissopimukseen.

186. Euroopan ulkopuolella sijaitsevat jäsenvaltioiden alueet, joihin sovellettiin Brysselin yleissopimusta, jätettiin EY:n perus­ tamissopimuksen 299 artiklan mukaisesti Bryssel I -asetuksen alueellisen soveltamisalan (68 artikla) ulkopuolelle; yleissopimus tarjosi ratkaisun tähän ongelmaan. 69 artiklan 7 kohdassa mää­ rätään, että yhteisön jäsenvaltioiden ja näiden alueiden keskinäi­ sissä suhteissa uusi yleissopimus korvaa voimaantulopäivästään lähtien Brysselin yleissopimuksen (sekä vuoden 1971 pöytäkir­ jan sen tulkinnasta) kyseisten alueiden osalta 73 artiklan 2 koh­ dan mukaisesti.

2. Liittyminen (70–73 artikla)

187. Yleissopimus on muuttanut ja yksinkertaistanut menet­ telyä, jolla muut valtiot liittyvät yleissopimukseen ja joka aiem­ min edellytti sopimusvaltion ”sponsorointia” sekä tallettajan ak­ tiivista toimintaa sellaisten tietojen keräämisessä, jotka ovat tar­ peen osoittamaan liittymistä haluavan valtion sopivuuden sopi­ muspuoleksi. (1) Tätä järjestelmää ei pidetty erityisen tehok­

(1) Vuoden 1988 yleissopimuksen 62 artikla; ks. xxxxxx-Xxxxxxxx selvi­ tys, 89–90 kohta.

kaana, muun muassa koska se saattoi johtaa hakijavaltion epää­ miseen siitä huolimatta, että sitä sponsoroi sopimusvaltio, ja koska se saattoi aiheuttaa kilpailua hakijavaltion sponsoroin­ nista. Myös esitettiin, että tallettajavaltion aseman tulisi olla puolueeton ja että liittymismenettelyn ei pitäisi perustua kysei­ sen valtion liittymiskutsuun. Näin ollen on luotu erilainen me­ nettely, jolla hakemuksen hyväksymisestä annetaan myönteinen julistus sen jälkeen, kun hakijavaltion oikeudellista ja oikeuden­ käyntijärjestelmää on asianmukaisesti tarkasteltu.

Yleissopimuksessa tehdään ero seuraavien valtioiden välillä: val­ tiot, joista tulee Euroopan vapaakauppaliiton jäseniä yleissopi­ muksen allekirjoittamisen jälkeen (70 artiklan 1 kohdan a ala­ kohta), Euroopan yhteisön jäsenvaltiot, jotka toimivat tiettyjen sellaisten Euroopan ulkopuolella sijaitsevien alueiden puolesta, jotka ovat osa kyseisen jäsenvaltion aluetta tai joiden ulkosuh­ teista kyseinen jäsenvaltio vastaa (70 artiklan 1 kohdan b ala­ kohta) (2), ja muut yleissopimuksen ulkopuoliset valtiot, mukaan lukien muut kuin Euroopan valtiot (70 artiklan 1 kohdan c alakohta). Kussakin tapauksessa liittymismenettely alkaa talletta­ jalle osoitetulla pyynnöllä – johon on liitetty englannin- ja rans­ kankielinen käännös, jotta käännöksestä aiheutuvat kustannuk­ set eivät tule tallettajan maksettaviksi – mutta sen jälkeen me­ nettely jatkuu erilaisena: se määräytyy a ja b alakohdassa tarkoi­ tettujen valtioiden osalta 71 artiklan mukaan ja c alakohdassa tarkoitettujen valtioiden osalta 72 artiklan mukaan.

71 artiklan mukaan hakijavaltion tarvitsee pelkästään ilmoittaa yleissopimushakemukseen tarvittavat tiedot, joista määrätään liitteissä I–IV ja VIII, ja toimittaa haluamansa julistukset pöytä­ kirjan N:o 1 I ja III artiklan mukaisesti. Nämä tiedot lähetetään tallettajalle ja muille sopimuspuolille. Kun tämä on tehty, haki­ javaltio voi tallettaa liittymiskirjansa.

72 artikla sisältää erilaisen menettelyn c alakohdassa tarkoitet­ tuja muita hakijavaltioita varten. Yleissopimushakemukseen tar­ vittavien tietojen ja pöytäkirjassa N:o 1 tarkoitettujen julistuk­ sien lisäksi muiden valtioiden, jotka haluavat liittyä tähän yleis­ sopimukseen, on toimitettava tallettajalle tietoja oikeusjärjestel­ mästään, siviiliprosessia ja tuomioiden täytäntöönpanoa kos­ kevasta kansallisesta lainsäädännöstään sekä siviiliprosessia kos­ kevasta kansainvälisestä yksityisoikeudestaan. Tallettaja toimittaa nämä tiedot muille sopimuspuolille, joiden suostumus liittymi­ seen tarvitaan; ne pyrkivät antamaan sen viimeistään vuoden kuluessa. Kun sopimuspuolten suostumus on saatu, tallettaja kutsuu hakijavaltion liittymään tallettamalla liittymisasiakirjan. Sopimuspuolet ovat kuitenkin vapaita vastustamaan liittymistä ennen liittymisen voimaantuloa, joka tapahtuu liittymiskirjan

(2) Tanskan pyynnöstä neuvotteluissa tehtiin selväksi, että Färsaarten ja Grönlannin nykyinen asema vuoden 1988 yleissopimuksen suhteen jatkuisi uuden yleissopimuksen aikana. Ks. xxxxxxxx-Xxxxxxxx selvitys, 95 kohta.

tallettamista seuraavan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä. jos liittymistä vastustetaan, yleissopimus tulee voimaan ainoastaan liittyvän valtion ja niiden sopimuspuolten välillä, jotka eivät sitä vastustaneet.

188. Kuvailtua menettelyä sovelletaan muiden valtioiden li­ säksi muihin alueellisiin taloudellisen yhdentymisen järjestöihin kuin Euroopan yhteisöön, joka on jo yleissopimuksen sopimus­ puoli ja jonka osallistumisesta yleissopimus sisältää jo tarvitta­ van määräyksen. Lokakuussa 2006 järjestetyssä diplomaattikon­ ferenssissa keskusteltiin siitä, olisiko tällaiset järjestöt erityisesti mainittava sanojen ”mikä tahansa muu valtio” rinnalla 70 artiklan 1 kohdan c alakohdassa. Huomautettiin, että nimen­ omainen maininta sallisi sellaisten järjestöjen liittyä ilman yleis­ sopimukseen tehtyä muutosta ja että liittymisten mahdollisuus oli todellinen, koska neuvottelut kyseisten järjestöjen kanssa olivat jo käynnissä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden kon­ ferenssin yhteydessä. Näitä etuja heikensi kuitenkin uuden yleis­ sopimuksen joustavuus, joka helpottaisi sellaisten muutosten tekemistä, jotka olivat tarpeen tällaisten järjestöjen liittymiseksi kunkin ominaisuuksiensa perusteella. Lopulta päästiin yhteis­ ymmärrykseen siitä, että alueellisia taloudellisen yhdentymisen järjestöjä koskeva nimenomainen maininta ei olisi tarpeen nyt eikä lähitulevaisuudessa, vaikka pitäisi olla selvää, että yleissopi­ xxx oli todella avoin tämänkaltaisten järjestöjen liittymiselle.

189. 71 ja 72 artiklassa tarkoitettujen liittymismenettelyjen osalta keskusteltiin myös, oliko yleissopimukseen suotavaa lisätä ”liittovaltiolauseke”, jotta valtiot, joiden eri alueellisissa yksi­ köissä sovellettiin kahta tai useampaa oikeusjärjestelmää, voisi­ vat liittyä yleissopimukseen ilman että sitä tarvitsee muuttaa tällaisten valtioiden yleissopimuksessa asetettujen velvoitteiden täytäntöönpanoa koskevien vaatimusten ottamiseksi huomioon. joillakin liittovaltioilla ei ole keskitettyä valtaa hyväksyä yleis­ sopimus liittoyksiköidensä puolesta, joten joitakin sääntöjä olisi mukautettava tätä varten, ja liittovaltiolauseke mahdollistaisi tä­ män yleissopimusta muuttamatta. Mutta toisaalta epäiltiin sellai­ sen lausekkeen tarpeellisuutta, koska yleissopimus edellytti liit­ tymisen osalta erityistä menettelyä, joka sallisi liittovaltioraken­ teen mahdollisesti edellyttämien varaumien tarkastelun. ajatus liittovaltiolausekkeesta hylättiin lopulta, eikä yleissopimuksessa mainita valtioita, jotka soveltavat eri oikeusjärjestelmiä eri alu­ eellisissa yksiköissä. avoimeksi jää luonnollisesti mahdollisuus sopia asianmukaisista menettelyistä, joita noudattamalla liittoval­ tiot voivat liittyä yleissopimukseen.

3. Irtisanominen, yleissopimuksen tarkistaminen ja liitteiden muuttaminen (74–77 artikla)

190. 74 artiklassa todetaan, että yleissopimus tehdään rajoit­ tamattomaksi ajaksi ja että se voidaan irtisanoa milloin tahansa niin että irtisanominen tulee voimaan sen kalenterivuoden päät­

tyessä, joka seuraa siitä päivästä, jona tallettajalle on ilmoitettu irtisanomisesta, alkavan kuuden kuukauden jakson päättymistä.

191. 76 artiklassa todetaan, että jokainen sopimuspuoli voi pyytää yleissopimuksen tarkistamista. Tarkistusmenettely edel­ lyttää, että koolle kutsutaan pöytäkirjan N:o 2 4 artiklassa (ks. jäljempänä 202 kohta) tarkoitettu sopimuspuolten edustajista koostuva pysyvä komitea, joka suorittaa tarkistamisen edellyttä­ mät kuulemiset, joiden jälkeen diplomaattikonferenssi kokoon­ tuu tarvittaessa hyväksymään muutokset yleissopimukseen. Tätä menettelyä sovelletaan yleissopimukseen ja siihen liitettyihin kolmeen pöytäkirjaan, jotka luetellaan 75 artiklassa ja jotka ovat erottamaton osa yleissopimusta.

On syytä huomauttaa, että vuoden 2006 diplomaattikonferens­ sin esittämään yleissopimusluonnokseen kuului kaksi muuta pöytäkirjaa, pöytäkirja N:o 4 yhteisön teollisoikeuksista, josta oli puhe 22 artiklan 4 kohdan yhteydessä (1), ja pöytäkirja N:o 5 Luganon yleissopimuksen ja vuoden 2005 Haagin oikeus­ paikkasopimusyleissopimuksen (2) välisestä suhteesta. Luonnok­ sessa pöytäkirjaksi N:o 5 edellytettiin, että yleissopimuksen si­ tomien valtioiden tuomioistuimet soveltavat Haagin yleissopi­ muksen 26 artiklan 2 ja 3 kohtaa (3), joissa selitetään, milloin Haagin yleissopimus ei vaikuta muiden yleissopimusten ja näin ollen myös Luganon yleissopimuksen soveltamiseen. Pöytäkirja­ luonnoksen mukaan Luganon yleissopimuksen sitoman valtion tuomioistuimen olisi Haagin yleissopimuksen 6 artiklan mukai­ sesti keskeytettävä sille saatetun asian käsittely, jos vastaaja kiisti sen toimivallan siksi, että olemassa oli oikeuspaikkaa koskeva lauseke toisen, yleissopimuksen sitoman valtion tuomioistuimen hyväksi, ja sen olisi luovuttava asian käsittelystä, jos sopimus­ puolten valitsema tuomioistuin hyväksyi asian käsittelyn Haagin yleissopimuksen 5 artiklan mukaisesti. Diplomaattikonferenssi päätti lopulta jättää tämän pöytäkirjan lisäämättä siitä syystä, että Haagin yleissopimus ei ollut vielä voimassa, että pöytäkir­ jassa ehdotettu järjestely vaikuttaisi Luganon yleissopimuksen vireilläolojärjestelmään (lis pendens) silloin, kun oli olemassa oi­ keuspaikkaa koskeva lauseke, ja että useimmissa tapauksissa näiden kahden kansainvälisen välineen soveltamisesta ei od­ otettu syntyvän ristiriitaa, joten erityiset koordinointisäännöt eivät olleet ehdottomasti tarpeen.

192. Yleissopimuksen yhdeksää liitettä koskevat menettelyt ovat erilaisia – niihin on viitattu useaan otteeseen tämä selitys­ muistion varrella. Tarkistusmenettelyä on yksinkertaistettu ja, jotta muutoksenteossa vältetään säännönmukaisen tarkistus­ menettelyn monimutkaisuus ja muodollisuus, eräät yleissopi­ muksen soveltamista koskevat yksityiskohdat ja eräiden mää­ räysten edellyttämien todistusten kaavakkeet ovat yleissopimuk­ sen liitteissä eivätkä sen perusosassa niin kuin vuoden 1988 yleissopimuksessa.

(1) Ks. kohta 101 edellä.

(2) 20. kansainvälistä yksityisoikeutta käsittelevässä Haagin konferens­ sissa 30 päivänä kesäkuuta 2005 hyväksytty yleissopimus oikeus­ paikkasopimuksista.

(3) Ks. T. Xxxxxxxx ja X. Dogaouchin selitysmuistio Haagin yleissopi­ muksesta, 271–282 kohta.

77 artiklassa määrätään kahdesta erilaisesta liitteiden tarkistus­ menettelystä, riippuen liitteiden sisällöstä, sekä kahdesta yksin­ kertaistamistasosta.

Ensimmäistä menettelyä sovelletaan liitteisiin, jotka sisältävät yleissopimuksen soveltamista koskevia tietoja, joita yleissopi­ muksen sitomien valtioiden tulee toimittaa: yleissopimuksen 3 artiklan 2 kohdassa ja 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut tuo­ mioistuimen toimivaltaa koskevat säännökset (liite I), tuomiois­ tuimet tai toimivaltaiset viranomaiset, joille 39 artiklassa tarkoi­ tetut hakemukset voidaan osoittaa (liite II), tuomioistuimet, joissa 43 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut muutoksenhakemukset voidaan osoittaa (liite III), muutoksenhakemukset, joita voidaan tehdä 44 artiklan mukaisesti (liite IV), ja 65 artiklan nojalla korvattavat yleissopimukset (liite VII). Valtiot toimittavat nämä tiedot tallettajalle kohtuullisen ajan kuluessa ennen voimaantu­ loa ja sen jälkeen tiedot mahdollisista muutoksista, lisäyksistä tai poistoista. Tallettaja tekee liitteisiin vastaavat muutokset kuultu­ aan pysyvää komiteaa pöytäkirjan N:o 2 4 artiklan mukaisesti.

Erilaisia järjestelyjä on muiden liitteiden osalta, jotka sisältävät

54 ja 58 artiklassa tarkoitetun tuomioita ja tuomioistuimessa tehtyjä sovintoja koskevan todistuksen kaavakkeen (liite V), 57 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun virallisia asiakirjoja koskevan todistuksen (liite VI), 79 artiklassa tarkoitetut yleissopimuksen kielet (liite VIII) ja pöytäkirjan N:o 1 II artiklan soveltamisen (liite IX). Kaikki muutospyynnöt osoitetaan pöytäkirjan N:o 2 4 artiklan mukaisesti pysyvälle komitealle ja hyväksytään välit­ tömästi ilman sopimuspuolten diplomaattikonferenssin tarvetta.

4. Tallettajan ilmoitukset, yleissopimuksen kielet (78 ja 79 artikla)

193. Kyseessä ovat yleissopimuksiin tavanomaisesti sisältyvät lausekkeet, jotka eivät vaadi erityistä huomiota.

IX OSASTO

YLEISSOPIMUKSEEN LIITETYT PÖYTÄKIRJAT

1. Pöytäkirja N:o 1 eräistä toimivaltaa, menettelyä ja täytän­ töönpanoa koskevista kysymyksistä

194. Vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjaan N:o 1 ver­ rattuna tätä pöytäkirjaa on yksinkertaistettu huomattavasti osaksi siihen liittyvän Brysselin yleissopimuksen tarkistuksen vuoksi, joka johti Bryssel I -asetukseen, jossa eriytetty kohtelu samankaltaisissa tilanteissa on minimoitu, mikä kuvastaa Euroo­ pan yhteisön lainsäädännölle ominaista yhdenmukaisuuden tar­ vetta. Esimerkiksi pois on jäänyt Luxemburgissa asuvan (koti­ paikka) vastaajan erityiskohtelua koskeva lauseke, jonka mukaan tällaiseen vastaajaan ei sovellettu 5 artiklan 1 kohtaa sopimus­ velvoitteista, ja tuomioistuimen toimivaltaa koskeva sopimus oli Luxemburgissa asuvan vastaajan osalta pätevä vain siinä tapauk­ sessa, että tämä oli nimenomaisesti ja erikseen näin sopinut (aiemman pöytäkirjan I artikla). Tämä erityiskohtelu pidettiin itse asiassa voimassa Bryssel I -asetuksessa (63 artikla), mutta ainoastaan kuuden vuoden ajan asetuksen voimaantulosta, joten sitä ei enää sovelleta.

Pöytäkirjassa ei enää mainita useista valtioista yhdessä rekiste­ röidyn merialuksen päällikön ja miehistön jäsenen välisiä riita- asioita (aiemman pöytäkirjan V b artikla), jotka Bryssel I -asetus piti voimassa kuuden vuoden ajan, tosin ainoastaan Kreikan osalta (Bryssel I -asetuksen 64 artikla). Muita määräyksiä on sisällytetty yleissopimuksen perusosaan joko muutoksin tai muutoksitta. Esimerkiksi aiemman pöytäkirjan V d artiklan mää­ räys Euroopan patenttiviraston toimivallasta on sisällytetty muu­ toksin 22 artiklan 4 kohtaan (ks. edellä 99 kohta).

195. Pöytäkirjaan jääneitä määräyksiä on jo kommentoitu muualla tässä selitysmuistiossa: erityisesti oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiantamista koskevasta I artiklasta oli puhe 26 artiklan yhteydessä, takuu- tai takausvaatimusta

tai muuta sivullisvaatimusta koskevaa II artiklaa käsiteltiin

6 artiklan 2 kohdan yhteydessä ja III artiklaan sisältyvistä 34 artiklan 2 kohtaa tai yleissopimukseen liittyviä maita koske­ vista varaumista oli puhe 34 artiklan ja 41 artiklan yhteydessä. Näin ollen on syytä viitata näissä kohdissa tehtyihin huomau­ tuksiin.

Lisättäköön pelkästään, että pöytäkirjan IV artiklassa mainitaan nimenomaisesti, että pöytäkirjassa tarkoitetut julistukset voidaan milloin tahansa peruuttaa tallettajalle tehtävällä ilmoituksella. Peruuttaminen tulee voimaan ilmoitusta seuraavan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Tämä määräys kuvaa vain sellaista sopimuspuolten oikeutta, joka niillä olisi joka tapauk­ sessa ollut, ja sillä pyritään kiinnittämään huomiota siihen, että on suotavaa tarkistaa kyseisiä julistuksia ja peruuttaa ne, kun ne eivät enää ole ehdottoman välttämättömiä, ja näin parantamaan yleissopimuksen määräämien sääntöjen yhdenmukaisuutta.

2. Pöytäkirja N:o 2 yleissopimuksen yhdenmukaisesta tulkin­ nasta ja pysyvästä komiteasta

1. Yleistä

196. Vuoden 1988 yleissopimuksen tavoin pöytäkirja N:o 2 koskee yleissopimuksen yhdenmukaista tulkintaa ja, kuten ot­ sikko osoittaa, pysyvää komiteaa, joka perustettiin aikaisem­ malla pöytäkirjalla. Tulkintaa ja pysyvän komitean asemaa kos­ kevia sääntöjä on kuitenkin tuntuvasti muutettu. Koska muu­ toksissa otetaan laajalti huomioon Euroopan yhteisön osallistu­ minen yleissopimukseen sen jäsenvaltioiden sijasta, on suositel­ tavaa laajentaa yhteisöjen tuomioistuimen asemaa ja luoda mah­ dollisimman joustava ja nopea järjestelmä yleissopimuksen tar­ kistamiseksi ja yhteisön lainsäädännön kehitykseen mukauttami­ seksi.

Lähestymistapa on selvä jo johdanto-osasta lähtien, jossa ei ra­ joituta toteamaan, että läheinen asiayhteys vallitsee yleissopi­ muksen sekä 64 artiklassa tarkoitettujen säädösten välillä ja että siitä johtuu Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen toimivalta antaa ratkaisuja kyseisten välineiden tulkinnasta, vaan siinä kat­ sotaan, että yleissopimuksesta on määrä tulla osa yhteisön sään­ nöstöä ja että siksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimella on toimivalta antaa ratkaisuja itse yleissopimuksen määräysten tul­ kinnasta siltä osin kuin on kyse sen soveltamisesta Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden tuomioistuimissa. johdanto-osassa tode­ taan edelleen, että Luganon ja Brysselin yleissopimusten rinnak­ kainen tarkistaminen johti yhteiseen tarkistettuun tekstiin, joka perustui Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten päätöksiin, ja että kyseinen teksti sisällytettiin Bryssel I -asetukseen, joka puolestaan muodosti perustan uudelle Luganon yleissopimukselle, ja lopuksi todetaan, että on pyrittävä estämään toisistaan poikkeavia tulkintoja ja päätymään eri sää­ dösten mahdollisimman yhdenmukaiseen tulkintaan; tämä on todella välttämätön edellytys oikeusalueella, joka on yhteisön jäsenvaltioille ja Luganon yleissopimuksen sopimuspuolina ole­ ville valtioille yhteinen.

2. Ennakkoratkaisujen huomion ottamisen velvoite (1 ja 2 artikla)

197. johdanto-osassa esitettyjen periaatteiden perusteella pöytäkirjan 1 artikla edellyttää, että vuoden 1988 yleissopimuk­ sen pöytäkirjan N:o 2 vastaavan määräyksen tavoin tuomiois­ tuimet kiinnittävät asianmukaista huomiota muiden yleissopi­ muksen sitomien valtioiden tuomioistuinten antamien tuomioi­ den lisäksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen antamiin itse yleissopimusta, aiempaa vuoden 1988 yleissopimusta sekä 64 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja säädöksiä, joista ensisijainen

Kun yhteisöjen tuomioistuimelta pyydetään tulkintaa, siitä tulee sitova kyseisessä tapauksessa, mikä tarkoittaa, että ennakkorat­ kaisua pyytäneen tuomioistuimen on tulkinnan pelkän huomi­ oon ottamisen lisäksi sovellettava sitä päättäessään riita-asiasta. Yhteisön jäsenvaltioiden tuomioistuimilla oleva velvoite on näin ollen ankarampi kuin Luganon yleissopimuksen sopimuspuolina olevien yhteisöön kuulumattomien valtioiden tuomioistuinten, joita sitoo väljempi velvoite kiinnittää ”asianmukaista huomiota periaatteisiin”, jotka vahvistetaan Euroopan yhteisöjen tuomiois­ tuimen antamissa asiaankuuluvissa tuomioissa.

198. Olisi syytä pitää mielessä, että pöytäkirjan tarkoituksena on estää toisistaan poikkeavat tulkinnat ja saada aikaan yleis­ sopimuksen, Bryssel I -asetuksen ja muiden 64 artiklassa tarkoi­ tettujen säädösten mahdollisimman yhdenmukainen tulkinta. Täten kun Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta pyydetään tul­ kintaa, sen pitäisi pystyä ottamaan huomioon niiden valtioiden näkemykset, jotka eivät ole Euroopan yhteisön jäseniä. Yhtei­ söön kuulumattomien valtioiden tuomioistuimet eivät voi tätä varten pyytää ennakkoratkaisua, ja siksi pöytäkirjan 2 artikla tarjoaa kyseisille valtioille mahdollisuuden esittää kirjelmiä tai kirjallisia huomautuksia tapauksissa, joissa yhteisön jäsenvaltion tuomioistuin on pyytänyt ennakkoratkaisua. Näihin kirjelmiin tai huomautuksiin sovelletaan Euroopan yhteisön tuomioistui­ men perussäännöstä tehdyn pöytäkirjan (1) 23 artiklaa, ja niitä voidaan esittää ei vain yleissopimuksen osalta vaan myös

64 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen säädösten osalta, koska niiden tulkinta saattaa vaikuttaa yleissopimuksen määräyksiin, jotka ovat yleensä samanlaisia.

3. Kansallisia ja yhteisön tuomioita koskeva tietojenvaihto (3 artikla)

on Bryssel I -asetus, koskeviin tuomioihin.

199.

jos yleissopimuksen sitomien valtioiden tuomioistuin­

Tätä velvoitetta perustellaan sillä, että yleissopimuksen määräyk­ set ja asetuksen säännökset ovat samat, ja sitä sovelletaan siinä määrin kuin määräykset ja säännökset ovat täysin rinnakkaisia. jos tekstit ovat erilaisia, yleissopimuksen sitomien valtioiden tuomioistuinten on otettava huomioon ainoastaan kansallisten tuomioistuinten antamat tuomiot, joilla sovelletaan yleissopi­ musta.

Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden tuomioistuinten osalta Eu­ roopan yhteisön perustamissopimuksen sekä vuoden 2005 yh­ teisön ja Tanskan välisen sopimuksen velvoitteet ovat etusijalla tähän velvoitteeseen nähden. Vaikka yleissopimus on Bryssel I

-asetukseen nähden muodollisesti erillinen ja siitä riippumaton väline, jäsenvaltioiden tuomioistuimet voivat pyytää Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua yleissopimuksen määräysten tulkinnasta EY:n perustamissopimuksen 234 ja

68 artiklan nojalla, koska ne ovat erottamaton osa yhteisön oikeutta. Ennakkoratkaisua voidaan kuitenkin myös pyytää Brys­ sel I -asetuksen tulkinnasta, ja kyseessä olevat säännökset saat­ tavat olla samat kuin yleissopimuksen määräykset, joten myös tässä tapauksessa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tulkin­ nalla on väistämättä vaikutusta yleissopimuksen määräysten tar­ koituksen ja soveltamisalan selventämisessä.

ten tulee niille asetetun vaatimuksen mukaisesti ottaa huomioon Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ja kansallisten tuomiois­ tuinten tuomiot, käytettävissä on oltava yleissopimuksen, aiem­ man vuoden 1988 yleissopimuksen, Bryssel I -asetuksen ja mui­ den 64 artiklassa tarkoitettujen säädösten soveltamisesta annet­ tuja tuomioita koskeva tehokas tietojärjestelmä. Kansallisten tuomioistuinten antamien tuomioiden osalta tehokkaan järjes­ telmän tarve on erityisen selvä, sillä yleissopimukseen on sitou­ tunut suuri määrä valtioita, jotka soveltavat erilaisia oikeuden­ käyntimenettelyjä ja käyttävät eri kieliä, joita kaikkien kansallis­ ten tuomioistuinten ei mitenkään voida olettaa tuntevan.

Vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjalla N:o 2 luotiin tieto­ jenvaihtojärjestelmä, joka perustuu olennaisesti kunkin sopimus­ valtion Luganon yleissopimuksen ja Brysselin yleissopimuksen nojalla antamien tuomioiden toimittamiseen keskuselimelle, joksi päätettiin nimetä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen kir­ jaaja, kyseisten tuomioiden luokitteluun keskuselimessä ja asi­ aankuuluvien asiakirjojen toimittamiseen keskuselimestä sopi­ musvaltioiden toimivaltaisille kansallisille viranomaisille ja Eu­ roopan komissiolle. Sopimusvaltioiden edustajista koostuva py­ syvä komitea (käsitellään jäljempänä) voitaisiin kutsua koolle vaihtamaan näkemyksiä keskuselimen valtioille välittämistä oi­ keustapauksista.

(1) Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen, Euroopan yhteisön perus­ tamissopimukseen ja Euroopan atomienergiayhteisön perustamis­ sopimukseen liitetty pöytäkirja (N:o 6).

Näiden määräysten mukaisesti vuoden 1988 yleissopimuksen tallettaja, Sveitsin liittohallitus, on kutsunut pysyvän komitean koolle kerran vuodessa. Ensimmäisinä vuosina käytiin vap­ aamuotoista tietojenvaihtoa, mutta Interlakenisssa

18. syyskuuta 1998 pidetystä viidennestä kokouksesta lähtien komitea työskenteli vuoronperään valittujen edustajien edellisen vuoden tuomioista laatiman selvityksen pohjalta, josta komitea keskusteli tuoden esiin kansallisten tuomioistuinten tulkintojen mahdolliset erot ja kartoittaen ne, jotka tulevaisuudessa saattoi­ vat esiintyä uudelleen, pyrkien näin ratkaisemaan erot etukäteen.

200. Uuden pöytäkirjan 3 artikla muuttaa tuntuvasti tätä tietojenvaihtojärjestelmää. Euroopan komissiolle annetaan tehtä­ väksi luoda uusi järjestelmä, jolta määräysten mukaisesti edelly­ tetään seuraavaa: järjestelmä on avoin yleisölle ja se sisältää ylimmän oikeusasteen ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen antamat tuomiot sekä muut erityisen merkittävät tuomiot, jotka ovat saaneet lainvoiman ja jotka on annettu uuden yleissopi­ muksen, vuoden 1988 Luganon yleissopimuksen tai uuden yleissopimuksen 64 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen säädösten ja näin ollen ensi sijassa Bryssel I -asetuksen nojalla. Tuomiot luokitellaan ja niihin liitetään tiivistelmä. Toisin kuin aiemmassa pöytäkirjassa, 3 artiklassa ei mainita käännöksiä, mutta on sel­ vää, että luokitellut tuomiot on käännettävä ainakin osittain, ellei kaikille yleissopimuksen sitomien valtioiden kielille niin ainakin muutamille kielille, jotta tuomiot saatetaan sellaisten tavallisten tuomioistuinten käytettäviksi, joiden edellytetään ot­ tavan ne huomioon yleissopimusta soveltaessaan.

Yleisön käytettävissä olevan tietojärjestelmän alulle paneminen on erityisen tärkeä velvoite ja eroaa aikaisemmasta järjestel­ mästä, jossa tietoja oli annettava ainoastaan valtioille ja niiden edustajille pysyvässä komiteassa, vaikkakin käytännössä Euroo­ pan yhteisöjen tuomioistuimen kirjaaja salli oikeusalan ammat­ tilaisten laajalti (lakimiehet, tuomarit, notaarit, yliopistojen luen­ noitsijat, jne.) tutustua näihin tietoihin. Uuden järjestelyn tarkoi­ tuksena on tarjota asiasta kiinnostuneille jäsennellympi pääsy tuomioihin, jotta yleissopimuksesta kehittynyttä oikeuskäytäntöä voidaan hyödyntää helpommin ja entistä enemmän.

Yleissopimuksen sitomat valtiot ovat edelleen velvollisia toimit­ tamaan tuomiot komissiolle. Euroopan yhteisöjen tuomioistui­ men kirjaajan tehtävänä on valikoida yleissopimuksen sovelta­ misen kannalta erityisen merkittävät tapaukset ja esittää ne asi­ antuntijakokoukselle pohdittaviksi pöytäkirjan 5 artiklan mukai­ sesti (ks. jäljempänä).

201. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelle uskottu edellinen järjestelmä pidetään voimassa, kunnes komissio on perustanut uuden järjestelmän. Heti saatetaan kuitenkin soveltaa järjestelyä,

jossa kirjaaja kokoaa tuomioita koskevat tiedot ja asiantuntija­ kokous toimittaa ne valtioille pöytäkirjan 5 artiklan nojalla sen sijaan, että ne toimittaisi aikaisemman pöytäkirjan 3 artiklassa tarkoitettu sopimuspuolten edustajien pysyvä komitea, jolle uu­ den pöytäkirjan 4 artikla antaa muita tehtäviä.

4. Sopimuspuolten edustajien pysyvä komitea (4 artikla)

202. Vuoden 1988 yleissopimuksen pöytäkirjassa N:o 2 so­ vittiin perustettavaksi sopimusvaltioiden edustajista koostuva pysyvä komitea, jonka kokouksiin voivat osallistua tarkkailijoina Euroopan yhteisöt (komissio, neuvosto ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuin) ja Euroopan vapaakauppaliitto, tarkastelemaan juuri kuvatun tietojenvaihtojärjestelmän lähteenä olevan oikeus­ käytännön kehitystä sekä vuoden 1988 yleissopimuksen ja mui­ den yleissopimusten välistä suhdetta erityisten seikkojen osalta ja pohtimaan kyseisen tarkastelun perusteella, olisiko tarkoituk­ senmukaista ryhtyä tarkistamaan erityisiä seikkoja yleissopimuk­ sessa sekä tekemään tätä varten suosituksia.

Uuden pöytäkirjan 4 artiklassa pidetään voimassa pysyvän ko­ mitean perustaminen, vaikkakin se on aikaisempaa pienempi elin, koska se rajoittuu sopimuspuoliin ja Euroopan yhteisön jäsenvaltiot on nyt korvattu itse yhteisöllä. Tämä tarkoittaa, että uuden komitean koostumus ei ole ihanteellinen tietojen­ vaihtoa ja vuoden 1988 yleissopimuksen nojalla kansallisista tuomioista käytyjä keskusteluja varten, ja komitealle on annettu muita ja tärkeämpiä tehtäviä, jotka liittyvät yleissopimuksen so­ veltamiseen ja tarkistamiseen.

203. Komitealle uskotut tehtävät ovat lausunto- ja tarkistus­ tehtäviä. Komitean on määrä antaa lausuntoja yleissopimuksen ja muiden kansainvälisten säädösten välisestä suhteesta,

67 artiklan soveltamisesta, mukaan lukien suunnitteilla olevat liittymiset erityisiä asioita koskeviin säädöksiin ja ehdotettuun lainsäädäntöön pöytäkirjan N:o 3 mukaisesti, yleissopimuksen mahdollisesta tarkistamisesta 76 artiklan nojalla ja liitteiden I–IV ja liitteen VII muuttamisesta 77 artiklan 1 kohdan nojalla. Komitean on myös määrä pohtia uusien valtioiden liittymistä, ja se saattaa esittää 70 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoite­ tuille liittyville valtioille kysymyksiä niiden oikeusjärjestelmästä ja yleissopimuksen täytäntöönpanosta sekä tarkastella, millä ta­ voin yleissopimusta on mahdollisesti tarpeen mukauttaa, jotta sitä voidaan soveltaa liittyvissä valtioissa. Komitean tehtävänä on keskustella yleissopimuksen soveltamisen näkökohdista kaikilla näillä aloilla ja tarvittaessa valmistella yleissopimusta tarkistavaa konferenssia.

204. Yleissopimuksen tarkistamisen yhteydessä pysyvän ko­ mitean tehtävät ovat laajempia kuin pelkkää keskustelua ja pää­ tösten valmistelua. Komitean on itse päätettävä tietyistä kysy­ myksistä, jotka edellyttävät yleissopimuksen ja sen liitteiden muuttamista. Sen täytyy hyväksyä uusia todistusvoimaisia kieli­ toisintoja 73 artiklan 3 kohdan nojalla ja tehdä tarvittavat mu­ kautukset liitteeseen VIII. Se voi myös tehdä muutoksia liitteisiin V ja VI 77 artiklan 2 kohdan nojalla. Lisäksi se voidaan kutsua koolle keskustelemaan sopimuspuolten pöytäkirjan N:o 1 mu­ kaisesti tekemien varaumien ja julistusten peruuttamisesta ja päättämään kyseisten peruutusten seurauksista tekemällä tarvit­ tavat muutokset liitteeseen IX. Kyseessä ovat tärkeät toimet, jotka vuoden 1988 yleissopimuksen mukaisesti olisivat edellyt­ täneet sopimuspuolten diplomaattikonferenssin koollekutsu­ mista yleissopimuksen muuttamiseksi, mutta joihin nyt sovelle­ taan yksinkertaistettua tarkistusmenettelyä, jota on helpotettu siten, että runsas määrä tietoja on sisällytetty yleissopimuksen perusosan sijasta liitteisiin.

Menettelyä on lisäksi yksinkertaistettu valtuuttamalla komitea vahvistamaan sen toimintaa ja päätöksentekoa koskevat menet­ telysäännöt, joiden on määrä mahdollistaa sekä komitean kuu­ leminen että päätöksenteko kirjallisella menettelyllä tarvitse­ matta kutsua koolle sopimuspuolten kokousta. Tästä menettely­ säännöstä huolimatta mikä tahansa sopimuspuoli on luonnolli­ sesti vapaa pyytämään komitean kokouksen koollekutsumista.

5. Asiantuntijakokoukset (5 artikla)

205. Sellaisen foorumin tarve, jolla kaikki yleissopimuksen sitomat valtiot keskustelevat yleissopimukseen liittyvän oikeus­ käytännön kehityksestä, mikä aiemmin tapahtui pysyvässä ko­ miteassa, on määrä tyydyttää nyt erilaisella kuulemisella asian­ tuntijakokouksessa, joka kutsutaan koolle tarpeen tai aiheellisuu­ den mukaan. Tallettaja voi kutsua kokouksen koolle ilman vi­ rallista pyyntöä katsoessaan sen aiheelliseksi, mikä oli jo vuoden 1988 yleissopimuksen mukainen komitean koollekutsumista koskeva käytäntö. asiantuntijakokouksen tarkoituksena on vaih­ taa mielipiteitä yleissopimuksen toimivuudesta, erityisesti oike­ uskäytännön kehityksestä sekä uudesta lainsäädännöstä, yleensä yhteisölainsäädännöstä, joka saattaa vaikuttaa yleissopimuksen soveltamiseen. Tämänkaltaiset mielipiteiden vaihdot ovat ilmei­ sen hyödyllisiä yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen rinnak­ kaisen ja yhdenmukaisen tulkinnan aikaansaamiseksi.

Näiden kokousten kokoonpano on laajempi kuin pysyvän ko­ mitean ja oleellisesti sama kuin aikaisemmassa pöytäkirjassa N:o 2 tarkoitetun komitean, mikä on luonnollista, koska niillä on sama kansallista oikeuskäytäntöä koskevien mielipiteiden vaih­ don tehtävä. Osallistujat ovat siksi sopimuspuolten, yleissopi­ muksen sitomien valtioiden, Euroopan yhteisöjen tuomioistui­ men ja Euroopan vapaakauppaliiton asiantuntijoita. Kokouksien kokoonpanoa voidaan jopa laajentaa tuonnempana kutsumalla niihin muita asiantuntijoita, joiden läsnäolo katsotaan tarpeelli­ seksi.

Vaikka asiantuntijakokousten tehtävät ovat rajallisempia, yhteys pysyvään komiteaan on olemassa. jos kokousten aikana ilmenee yleissopimuksen toimivuutta koskevia ongelmia, jotka osallis­ tujien mielestä edellyttävät sopimuspuolten kesken lisäkuu­ lemista tai perusteellisempaa tarkastelua yleissopimuksen tarkis­ tamiseksi, he voivat saattaa ne pysyvän komitean käsiteltäviksi jatkotoimenpiteitä varten.

3. Pöytäkirja N:o 3 yleissopimuksen 67 artiklan soveltami­ sesta

206. Pöytäkirjassa N:o 3 yleissopimuksen 67 artiklan sovel­ tamisesta toistetaan laajalti edeltävää vuoden 1988 yleissopi­ muksen pöytäkirjaa N:o 3, jossa käsiteltiin yleissopimuksen 57 artiklan soveltamista. Pöytäkirjassa todetaan, että yleissopi­ muksen 67 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen yleissopimusten veroisina on pidettävä määräyksiä, jotka sisältyvät erityisten asi­ oiden osalta tuomioistuimen toimivaltaa tai tuomioiden tunnus­ tamista ja täytäntöönpanoa koskeviin Euroopan yhteisöjen toi­ mielinten säädöksiin. Tämän samanarvoisuuden syyt selitetään täysin vuoden 1988 yleissopimuksesta tehdyssä selvityksessä, johon olisi syytä viitata (jenard-Möllerin selvitys, 120–125 kohta). Kyseisessä selvityksessä todetaan kuitenkin, että viittaus kohdistuu ainoastaan yhteisön säädöksiin eikä yhteisön jäsenval­ tioiden lainsäädäntöön, kun sitä on yhdenmukaistettu kyseisten säädösten, esimerkiksi direktiivien, nojalla, koska selvityksen 125 kohdan mukaan yhteisön säädösten assimiloiminen erityi­ sistä asioista tehtyihin yleissopimuksiin voi ainoastaan koskea säädöstä, joka on kyseisen yleissopimuksen veroinen, eikä sitä näin ollen voi ulottaa koskemaan kansallista lainsäädäntöä.

Uuteen pöytäkirjaan on lisätty määräys (3 kohta), jonka mukaan sopimuspuolen tai usean sopimuspuolen yhteisesti sisällyttäessä kansalliseen lainsäädäntöönsä Euroopan yhteisön toimielinten säädöksiin sisältyviä määräyksiä tai kaikki tällaiset määräykset, näitä kansallisen lain säännöksiä pidetään erityisiä asioita kos­ kevien yleissopimusten veroisina. Määräyksen tarkoituksena on helpottaa yhteisöön kuulumattomien valtioiden kansallisen lain­ säädännön mukauttamista yhteisön lainsäädäntöön ja antaa näille valtioille niiden tarvitsemaa joustovaraa tarpeellisten mu­ kautuksien tekemiseksi etenkin silloin, kun kyseiset yhteisön välineet ovat direktiivejä.

207. Pöytäkirjan 2 kohdassa toistetaan aiemman pöytäkirjan vastaava artikla ja määrätään, että sopimuspuolten on viivytyk­ settä harkittava yleissopimuksen muuttamista 76 artiklan mu­ kaisesti, jos yhteisön säädös on ristiriidassa yleissopimuksen kanssa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta pöytäkirjassa N:o 2 tarkoitetun menettelyn soveltamista. aiempaa pöytäkirjaa sovel­ lettiin ainoastaan sellaiseen yhteisön säädökseen, joka oli ristirii­ dassa yleissopimuksen kanssa, mutta uusi 2 kohta kattaa myös tapauksen, jossa ehdotettu yhteisön säädös on yhteensopimaton, ja mahdollistaa näin yleissopimuksen muuttamisen samanaikai­ sesti yhteisön säädöksen lopullisen hyväksynnän yhteydessä.