Jenni Pääkkönen: Kiina ja uusi ilmastosopimus

Xxxxx Xxxxxxxxx: Kiina ja uusi ilmastosopimus

Kööpenhaminassa tavoitellaan uutta sopimusta 2012 päättyvän Kioton sopimuksen jatkoksi. Tällä kertaa tavoitteena on saada mukaan kaikki keskeiset maat, sillä suurimmat kasvihuonekaasujen tuottajat USA, Kiina ja Intia ovat Kioton sopimuksen ulkopuolella. Sopimuksen tärkein tavoite on rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousu kahteen asteeseen vuoteen 2050 mennessä. Euroopassa ajatus tuntuu olevan, että tavoitteeseen päästään, jos hiilidioksidipäästöjä alen- netaan globaalisti vähintään 50 prosenttia vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasolta. Päästöjen pitäisi siis laskea 10,5 miljardiin CO2-tonniin vuodessa, tai jopa sen alle. Päästöt pitäisi saada laskuun vuoteen 2020 mennessä.

Päästötavoitteen ja sitovan sopimuksen saavutta- misen kannalta tärkeimmät kysymykset ovat taakan jakaminen ja laskun kohdentaminen, siis kuinka pal- jon kukin maa joutuu päästöjään leikkaamaan ja kuka viulut maksaa. Myös teknologian siirrosta teollistu- neista maista kehittyviin maihin tulee sopia.

Miten taakka jaetaan?

Kiinan hiilidioksidipäästöt kasvoivat yli 170 prosent- tia ja Intian 125 prosenttia vuodesta 1990 vuoteen 2007 mennessä. Samaan aikaan Yhdysvaltojen pääs- töt kasvoivat alle 20 prosenttia ja EU27:n supistuivat 3 prosenttia. Venäjällä päästöt supistuivat lähes 30 prosenttia, kun siellä on Neuvostoliiton romahtami- sen jälkeen lakkautettu tuotantoa ja uudistettu teolli- suutta. Vuoden 1990 käyttäminen vertailuvuotena on kuitenkin ongelmallista, sillä mm. Kiina ja Intia ovat vasta viime vuosikymmeninä kehittyneet ja kuroneet umpeen tuloeroa vauraimpiin maihin. Lisäksi teolli- suusmaiden saastuttamisen historia on paljon kehitty- viä maita pidempi.

Maiden absoluuttisten päästöjen vertailu on vai- keaa, sillä yleisemmin käytössä olevat mittarit eivät kohdenna saastuttamista tuotannon sijasta loppukulu- tukselle. Koska teollisuusmaat ovat siirtäneet omaa tuotantoaan teollistuviin maihin, ne saastuttavat län- simaiden puolesta. Päästötaakan jakaminen tasan kaikkien maiden kesken johtaisi siis kehittyvien mai- den kannalta epäoikeudenmukaiseen tulokseen. Esi- merkiksi Kiinan kohdalla 50 prosentin vähennys vuoden 1990 päästöistä vuoteen 2050 mennessä tar- koittaisi päästöjen leikkaamista nykytasoltaan yli 80 prosenttia. Vastaavasti Yhdysvalloissa vähennystä tulisi nykytasoon verrattuna 58 prosenttia, EU27:ssä 48 prosenttia ja Venäjällä vain vajaa kolmannes.

Niinpä eräät G8-maat ovat ehdottaneet, että teollistu-

neet maat vähentäisivät päästöjään jopa 80 prosenttia ja kehittyvät maat hoitaisivat loput.

Yksi hyödyllinen mittari on päästöt asukasta koh- den sillä se kertoo kansakuntien elintapaeroista. Tällä hetkellä jokainen Yhdysvaltain kansalainen saastuttaa ilmakehää keskimäärin 19 tonnia vuodessa, eikä liene yllätys, että luku on maailman kahdeksanneksi suu- rin. EU:n päästöt asukasta kohden olivat vuonna 2007 lähes 8 tonnia ja Kiinassa 4,6 tonnia. IEA en- nustaa Kiinan päästöjen per asukas saavuttavan Eu- roopan OECD-maiden tason vuonna 2030 (eli 7,5 hiilidioksiditonnia per asukas). Tuolloin Kiinassa on noin 1,4 miljardia asukasta, joten Kiinan absoluuttiset hiilidioksidipäästöt olisivat silloin 10,5 miljardia tonnia. On siis selvää, että ilman Kiinan merkittävää panostusta kasvihuonekaasujen vähentämiseen glo- baalia 10,5 miljardin CO2-tonnin vuositavoitetta ei tulla saavuttamaan.

Tarkastellaanpa kysymystä toisin. Jos vuoden 2050 tavoitetaso tulee olemaan 10,5 miljardia tonnia, ja G8-maat vähentäisivät päästöjään 80 prosenttia, niin kuinka paljon tästä kiintiöstä jää jäljelle jaetta- vaksi muille maailman maille? Jos oletetaan, että G8- maiden lisäksi sopimukseen saataisiin mukaan kaikki OECD-maat ja Venäjän vanavedessä koko entinen Neuvostoliitto, saisivat nämä maat saastuttaa ilmake- hää piirun verran alle 3 miljardia tonnia vuodessa vuonna 2050. Muille maille jäisi keskenään jaetta- vaksi reilu seitsemän miljardin tonnin kiintiö, mikä vastaa Kiinan ja Intian vuoden 2007 yhteenlaskettuja päästöjä. Jos näitä maita ei saada mukaan huomatta- viin päästöleikkauksiin, ei vuoden 2050 oletettuun tavoitteeseen voida päästä.

Auttaako teknologian siirto?

Xxxxxxxxx tuotantorakenne ja –teknologia voisivat tuottaa toivotun tuloksen? Jos tarkastellaan päästöjä per ostovoimakorjattu BKT (nk. hiili-intensiteetti), saadaan kuva eri maiden tuotantorakenteen ja –tek- nologia saastuttavuudesta. Koska jakajana on maan nykyinen tulotaso, mittari suosii vauraita maita ja on epäedullinen köyhille maille. Tämä varaus huomioi- den kyseinen mittari antaa varsin hyvän kuvan maan tuotantoteknologian nykytasosta.

Vuonna 2007 Venäjän hiilidioksidipäästöt per os- tovoimakorjattu BKT olivat 1 kilo hiilidioksidia, ja se on näin mitattuna yksi saastuttavimpia maita. Kiinan vastaava luku oli 0,61 kiloa hiilidioksidia per BKT. Tässä vertailussa Yhdysvallat (0,50) ei juuri jää jäl- keen Kiinalle, mutta Euroopan unioni (0,32) pärjää

Yhdysvaltoja paremmin. Parhaiten teollisuusmaista vertailussa pärjäsi Ruotsi, jonka päästöt per tuotanto olivat vain 0,15 kiloa hiilidioksidia. Ruotsin tuotanto- rakennetta ja – teknologiaa voidaan siis pitää nyky- mittapuulla varsin puhtaana.

Riittäisikö edes Ruotsin nykyteknologiaa vastaava taso siihen, että 10,5 miljardin CO2-tonnin tavoitetaso saavutettaisiin globaalisti? Jos maailmatalous kasvaa seuraavat 40 vuotta lähes samalla nopeudella kuin edeltävät 40 vuotta, kasvaa maapallon yhteenlaskettu, ostovoimakorjattu BKT lähes 185000 miljardiin dol- lariin vuonna 2050. Kerrotaan se Ruotsin nykyisellä hiili-intensiteetillä, ja saadaan vuoden 2050 arvioi- duksi päästöjen tasoksi 27,8 miljardia tonnia – 150 prosenttia tavoiteltua enemmän. Tavoitteeseen pääs- täkseen G8-maiden pitäisi saavuttaa vuoteen 2050 mennessä 0,02:n hiili-intensiteetti ja muiden maiden pitäisi päästä alle 0,1:n. Teknologian siirto ei yksin riitä, vaan teknologiaa tulee kehittää edelleen.

Voisiko Kiina hyötyä tiukasta sopimuksesta?

Kiina on aktiivisesti muistuttanut, että se on kehittyvä maa, tuottaa kulutushyödykkeitä muille eikä ole juuri vastuussa maapallon saastumisesta ennen talouskas- vunsa käynnistymistä. Vaikka nämä varaukset otet- taisiin huomioon kun päästörajoitteita asetetaan, il- man Kiinan apua tavoitteeseen ei päästä.

Esitetyistä varauksista huolimatta Kiinassa on ymmärretty saasteiden vaikutus sen ympäristöön ja kansalaisten terveyteen. Maailman saastuneimmista kaupungeista 25 sijaitsee Kiinassa ja joka vuosi arvi- olta 300,000 kiinalaista kuolee ennenaikaisesti saas- teiden vaikutuksesta. Pintavesi on pahoin saastunutta, ja pohjaveden riittävyyden suhteen on ongelmia.

Kiinalla on ilmeinen tarve panostaa ympäristöönsä. Peräti 83 % Kiinan päästöistä aiheutuu hiilen pol-

tosta, sillä Kiina tuottaa noin 70 % käyttämästään energiasta hiilellä. Hiilen osuus Kiinan energiantuo- tannosta on selvästi suurempi kuin millään muulla maalla. Kiina voisi helposti vähentää päästöjään vä- hentämällä hiilen käyttöä ja kasvattamalla ei- fossiilisten energialähteiden osuutta energiantuotan- nossa, mihin se on jo sitoutunutkin.

Hieman yllättäen Kiinasta näyttää tulleen yksi edelläkävijämaista puhtaan teknologian tuottajana. Eräiden arvioiden mukaan Kiinan julkiset investoin- nit puhtaaseen teknologiaan vuosina 2009-2013 ylit- täisivät moninkertaisesti muiden Aasian maiden tai Yhdysvaltojen vastaavat investoinnit. Kiina on maa- ilman johtava tuulivoimaturbiinien ja aurinkopanee- leiden tuottaja ja viejä ja lisäksi se on investoinut mm. sähköautotuotantoon. Kiina myös sopi hiljattain

yhteistyöstä Japanin kanssa mm. jätteiden käsittelys- sä, energian säästössä ja teknologian siirrosta. Huo- mioiden Kiinan ympäristön nykytila ja Kiinan inves- toinnit puhtaaseen teknologiaan, Kööpenhaminan sopimus ei ehkä olekaan uhka vaan mahdollisuus.

Missä mennään Kööpenhaminan kokouksen aattona?

Näyttää siltä, että Kiina ja Yhdysvallat eivät tule hyväksymään itselleen epäedullista vuotta 1990 ver- tailuvuodeksi vaan valitsevat vuoden 2005. Molem- mat maat myös tulivat ulos oman tavoitteensa kanssa juuri kokouksen alla. Yhdysvallat lupasi leikata pääs- töjään 17 prosenttia vuoden 2005 tasolta vuoteen 2020 mennessä ja 83 prosenttia vuoteen 2050 men- nessä. Nämä tavoitteet vastaavat noin prosentin ja 76 prosentin vähennyksiä vuoden 1990 päästötasoista.

Kiina puolestaan sitoi omat tavoitteensa hiili- intensiteettiin. Se ilmoitti tavoittelevansa 40-45 pro- sentin vähennystä hiili-intensiteetissä vuoteen 2020 mennessä. Kiinan nykyisellä, noin 8 % BKT:n kas- vuvauhdilla kyseisen tavoitteen saavuttaminen ei vaadi suuria uhrauksia. Kun Kiinan hiili-intensiteetti oli 0,63 vuonna 2005, vastaa 45 prosenttia matalampi intensiteetti noin 0,35:tä. Annetaan Kiinan vuoden 2005 ostovoimakorjatun BKT:n kasvaa 8 % vuodessa vuoteen 2020, saadaan BKT:si 23800 dollaria. Jos tämä kerrotaan tavoitellulla hiili-intensiteetillä, saa- daan absoluuttisten päästöjen tavoitetasoksi 8200 miljoonaa tonnia. Kasvua nykytasoon tulisi siis jopa 35 %.

Kööpenhaminan neuvotteluihin lähdetään siis mielenkiintoisista asetelmista. Kiina ja Yhdysvallat ovat antaneet tavoitteensa, mutta ne ovat kaukana siitä mitä Eurooppa niiltä haluaisi.

Hiilidioksidipäästöt eri tavoin mitattuna vuosina 1990 ja 2007.

Milj. tonnia			per asukas		per BKT
Päästöt CO2	1990	2007	1990	2007	1990	2007
Kiina	2244	6071	2.0	4.6	1.1	0.6
Yhdysvallat	4863	5769	19.4	19.1	0.7	0.5
Venäjä	2180	1587	14.7	11.2	1.4	1.0
Intia	589	1324	0.7	1.2	0.4	0.3
Japani	1065	1236	8.6	9.7	0.4	0.3
EU27	4059	3926	8.6	7.9	0.5	0.3
Latin. Amerikka	604	1016	1.7	2.2	0.3	0.3
Afrikka	546	882	0.9	0.9	0.4	0.9
Maailma	20981	28962	4.0	4.4	0.6	0.5

Lähde: IEA

Xxxxx Xxxxxxxxx on BOFITin ekonomisti