HE 90/2023 vp

HE 90/2023 vp

Hallituksen esitys eduskunnalle Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen sekä Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdyn pöytäkirjan hyväksymiseksi ja voimaansaattamiseksi ja niihin liittyviksi laeiksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Lontoossa 19.6.1951 Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen sekä Pariisissa 28.8.1952 Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdyn pöytäkirjan.

Sopimus on laadittu määrittämään sopimuspuolten joukkojen oikeudellista asemaa niiden oleskellessa toisen sopimuspuolen alueella ja se sisältää määräyksiä, jotka koskevat muun muassa maahantulomuodollisuuksia, aseenkanto-oikeutta, tuomiovallan käyttöä, vahingonkorvausoikeutta ja siitä luopumista sekä joukkojen erioikeuksia ja vapauksia. Pöytäkirjalla ulotetaan sopimuksen määräykset myös Pohjois-Atlantin liiton (Nato) esikuntiin ja niiden sotilas- ja siviilihenkilöstöön pöytäkirjassa määrätyin mukautuksin. Pöytäkirja sisältää lisäksi täydentäviä, esikuntaa ja sen henkilöstöä koskevia määräyksiä.

Suomi on Naton rauhankumppanuuteen osallistuvana valtiona tosiasiallisesti jo soveltanut sopimusta ja pöytäkirjaa liityttyään Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltioiden ja muiden rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä niiden joukkojen asemasta tehtyyn sopimukseen ja sen ensimmäiseen ja toiseen lisäpöytäkirjaan, jotka jäävät edelleen voimaan suhteessa niiden sopimuspuolina oleviin rauhankumppanuusvaltioihin.

Sopimukseen ja pöytäkirjaan liittyminen edellyttää, että Naton neuvosto kutsuu uuden jäsenvaltion liittymään sopimukseen ja että jäsenvaltio tallettaa liittymiskirjansa Yhdysvaltain hallituksen huostaan. Suomesta tuli Naton jäsen 4.4.2023. Naton neuvosto päätti 5.4.2023 Suomen kutsumisesta liittymään sopimukseen ja pöytäkirjaan. Sopimus ja pöytäkirja tulevat voimaan 30 päivän kuluttua Suomen liittymiskirjojen tallettamispäivämäärästä.

Esitykseen sisältyvät lakiehdotukset sopimuksen ja pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan valtioneuvoston asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin sopimus ja pöytäkirja tulevat Suomen osalta voimaan.

Esityksessä ehdotetaan lisäksi tehtäväksi sopimukseen ja pöytäkirjaan liittymisestä johtuvat muutokset ampuma-aselakiin, valtion vahingonkorvaustoiminnasta annettuun lakiin, autoverolakiin, ajokorttilakiin, ajoneuvolakiin, terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin sekä taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annettuun lakiin. Liittymisen yhteydessä olisi tarkoituksenmukaista tehdä myös sotilaallisessa puolustusyhteistyössä tunnistettuja, kokonaisuuteen liittyviä yksittäisiä muutoksia eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annettuun lakiin, ajokorttilakiin, liikenteen palveluista annettuun lakiin ja terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin. Näistä asioista ei ole nimenomaisia määräyksiä sopimuksessa tai pöytäkirjassa. Esitykseen sisältyvät lait on tarkoitettu tulemaan voimaan viimeistään, kun sopimus ja pöytäkirja tulevat Suomen osalta voimaan.

SISÄLLYS

—————

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ 1

PERUSTELUT 6

1 Asian tausta ja valmistelu 6

2 Sopimusten tavoitteet 7

3 Sopimusten keskeinen sisältö ja soveltamiskäytäntö 7

3.1 Nato SOFA 7

3.2 Pariisin pöytäkirja 10

4 Nykytila ja sen arviointi 11

4.1 Kansallinen lainsäädäntö 11

4.1.1 Toimialakohtainen lainsäädäntö 12

4.1.2 Joukkojen lähettämistä ja vastaanottamista koskevaa päätöksentekoa sääntelevä lainsäädäntö 21

4.1.3 Vahingonkorvauslainsäädäntö 23

4.1.4 Joukkojen mukana tulevat ja joukkojen hankkimat tuotteet ja tavarat 26

4.2 Euroopan unionin lainsäädäntö 32

4.3 Muut kansainväliset velvoitteet ja järjestelyt 33

4.4 Kansainvälinen vertailu 34

4.5 Esitykseen liittyvät kansalliset säädösmuutostarpeet 36

5 Keskeiset ehdotukset 37

6 Esityksen vaikutukset 37

6.1 Vaikutukset ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja Suomen puolustukseen 37

6.2 Vaikutukset Puolustusvoimien toimintaan 38

6.3 Taloudelliset vaikutukset 39

6.4 Vaikutukset viranomaistoimintaan 41

6.5 Vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin 43

6.6 Ympäristövaikutukset 49

7 Lausuntopalaute 50

8 Sopimusten määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön 57

8.1 Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön 57

8.2 Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdyn pöytäkirjan määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön 103

9 Lakiehdotusten säännöskohtaiset perustelut 113

9.1 Laki Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdystä sopimuksesta 113

9.2 Laki Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdystä pöytäkirjasta 118

9.3 Laki ampuma-aselain 17 §:n muuttamisesta 119

9.4 Laki valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain 1 §:n muuttamisesta 119

9.5 Laki autoverolain 24 §:n muuttamisesta 120

9.6 Laki eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annetun lain muuttamisesta 121

9.7 Laki ajokorttilain muuttamisesta 122

9.8 Laki liikenteen palveluista annetun lain 28 §:n 2 kohdan muuttamisesta 123

9.9 Laki ajoneuvolain muuttamisesta 123

9.10 Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta 123

9.11 Laki taisteluvälinen siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annetun lain 1 §:n muuttamisesta 125

10 Lakia alemman asteinen sääntely 125

11 Voimaantulo 125

12 Ahvenanmaan maakuntapäivien suostumus 126

13 Suhde muihin esityksiin 126

14 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus ja käsittelyjärjestys 127

14.1 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus 127

14.2 Käsittelyjärjestys 128

14.2.1 Käsittelyjärjestysarvioinnin lähtökohdista 128

14.2.2 Sopimukset osana Suomen Nato-jäsenyydestä johtuvia velvoitteita 130

14.2.3 Oikeus käyttää tuomiovaltaa Suomen alueella 132

14.2.4 Kuolemanrangaistukseen tuomitsemisen kielto 136

14.2.5 Kiinniottamisessa ja rikostutkinnassa avustamiseen liittyvät kysymykset 139

14.2.6 Lähettäjävaltion oikeus käyttää viranomaisvaltuuksia Suomen alueella 141

14.2.7 Muita kysymyksiä 144

14.2.8 Pariisin pöytäkirjaa koskevat kysymykset 149

14.2.9 Johtopäätökset 151

LAKIEHDOTUKSET 153

Laki Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdystä sopimuksesta 153

Laki Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdystä pöytäkirjasta 155

Laki ampuma-aselain 17 §:n muuttamisesta 158

Laki valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain 1 §:n muuttamisesta 158

Laki autoverolain 24 §:n muuttamisesta 159

Laki eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annetun lain muuttamisesta 160

Laki ajokorttilain muuttamisesta 160

Laki liikenteen palveluista annetun lain 28 §:n 2 kohdan muuttamisesta 161

Laki ajoneuvolain muuttamisesta 162

Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta 162

Laki taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annetun lain 1 §:n muuttamisesta 163

SOPIMUSTEKSTI 165

LIITE 199

RINNAKKAISTEKSTIT 199

Laki ampuma-aselain 17 §:n muuttamisesta 199

Laki valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain 1 §:n muuttamisesta 200

Laki autoverolain 24 §:n muuttamisesta 201

Laki eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annetun lain muuttamisesta 203

Laki ajokorttilain muuttamisesta 203

Laki ajoneuvolain muuttamisesta 204

Laki liikenteen palveluista annetun lain 28 §:n 2 kohdan muuttamisesta 205

Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta 206

Laki taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annetun lain 1 §:n muuttamisesta 207

MUUT LIITTEET 207

LIITE 207

NOOTTIENVAIHTO 207

EXCHANGE OF NOTES 209

PERUSTELUT

1 Asian tausta ja valmistelu

Naton huippukokous teki 11.1.1994 aloitteen rauhankumppanuudesta (Partnership for Peace, PfP), jonka tavoitteena on laajentaa ja tiivistää poliittista ja sotilaallista yhteistyötä kaikkialla Euroopassa, lisätä vakautta, vähentää rauhaa uhkaavia tekijöitä sekä vahvistaa suhteita käytännön yhteistyötä edistämällä ja vahvistamalla sitoutumista demokraattisiin periaatteisiin. Suomi allekirjoitti rauhankumppanuuteen tähtäävän kehysasiakirjan 9.5.1994. Naton jäsenvaltioiden ja rauhankumppanuustoimintaan osallistuvien valtioiden joukkojen ja siviilihenkilöstön oikeudellisen aseman määrittelemiseksi toistensa alueilla valmisteltiin Naton jäsenvaltioiden kesken Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltioiden ja muiden rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä niiden joukkojen asemasta tehty sopimus (jäljempänä PfP SOFA), ja sen kuolemanrangaistuksen käytön rajoittamista koskeva ensimmäinen lisäpöytäkirja. Suomi allekirjoitti PfP SOFAn ja sen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 16.12.1996 ja ratifioi ne 2.7.1997 (SopS 64 ja 65/1997). PfP SOFAn mukaan sopimuspuolet sitoutuvat noudattamaan keskinäisissä suhteissaan Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen (jäljempänä Nato SOFA) määräyksiä.

Natossa oli jo vuonna 1997 havaittu, että rauhankumppanuusyhteistyön tarkoituksia varten olisi tarpeen määritellä myös Naton sotilasesikuntien ja niiden henkilöstön asema rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden alueella ja vastaavasti sotilasesikunnissa palvelevien rauhankumppanuusvaltioiden henkilöstön asema Naton jäsenvaltioissa, mistä ei määrätty PfP SOFAssa. Rauhankumppanuusyhteistyötä koskevan sääntelyn täydentämiseksi Brysselissä avattiin 19.12.1997 allekirjoitettavaksi Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltioiden ja muiden rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen toinen lisäpöytäkirja (jäljempänä PfP SOFAn toinen lisäpöytäkirja), jonka mukaan sopimuspuolet sitoutuvat soveltamaan keskinäisissä suhteissaan Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdyn pöytäkirjan (jäljempänä Pariisin pöytäkirja) määräyksiä tarvittavin mukautuksin. Suomi allekirjoitti lisäpöytäkirjan Brysselissä 3. 12.2004 ja liittyi siihen 7.7.2005

(SopS 72 ja 73/2005).

Suomi ja Ruotsi hakivat Naton jäsenyyttä 17.5.2022. Jäsenyyskeskustelut käytiin 4.7.2022 ja liittymispöytäkirjat allekirjoitettiin 5.7.2022. Suomi liittyi Pohjois-Atlantin sopimukseen 4.4.2023, jolloin Suomesta tuli Pohjois-Atlantin sopimuksen osapuoli (SopS 17 ja 18/2023) ja sen myötä Naton jäsenvaltio. Tämän jälkeen Naton neuvosto päätti 5.4.2023 Suomen kutsumisesta liittymään Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan.

Kuten hallituksen esityksessä eduskunnalle Pohjois-Atlantin sopimuksen sekä Pohjois-Atlantin liiton, kansallisten edustajien ja kansainvälisen henkilöstön asemasta tehdyn sopimuksen hyväksymiseksi ja voimaansaattamiseksi HE 315/2022 vp (s. 24–25) on tehty selkoa, Suomen jäsenyys Natossa edellyttää, että Suomi liittyy myös tiettyihin muihin Naton puitteissa tehtyihin sopimuksiin, kuten Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan.

PfP SOFA ja sen lisäpöytäkirjat jäävät voimaan suhteessa niiden sopimuspuolina oleviin rauhankumppanuusvaltioihin Suomen liityttyä Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan.

Valtioneuvosto asetti 31.3.2023 työryhmän valmistelemaan hallituksen esityksen Suomen liittymisestä Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltioiden väliseen sopimukseen niiden joukkojen asemasta ja pöytäkirjaan Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta. Työryhmään kuuluivat ulkoministeriön, oikeusministeriön, sisäministeriön, puolustusministeriön, valtiovarainministeriön, opetus- ja kulttuuriministeriön, maa- ja metsätalousministeriön, liikenne- ja viestintäministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön, ympäristöministeriön, Pääesikunnan, Rajavartiolaitoksen ja Valtiokonttorin edustajat. Työryhmä kokoontui yhteensä 8 kertaa. Työryhmä kuuli asiantuntijoina oikeuskansleri Xxxxxx Xxxxxxx, Tampereen yliopiston tenure track -professori Xxx Xxxxxxx, Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan professori Xxxxx Xxxxxxxx sekä Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan professoreita Xxxxxx Xxxxxxxxxx ja Xxxxxx Xxxxxx.

Työryhmä sai hallituksen esityksen muotoon laaditun mietintönsä valmiiksi 9.10.2023. Hallituksen esitysluonnoksesta pyydettiin lausuntoa muun muassa ministeriöiltä ja muilta viranomaisilta sekä järjestöiltä, yhteensä 111 taholta ajalla 12.10.–12.11.2023 Xxxxxxxxxxxxxxx.xx -palvelun kautta. Annetut lausunnot sekä lausuntoyhteenveto ovat saatavilla valtioneuvoston hankesivuilla hankenumerolla UM003:00/2023. Lausuntojen sisältöä selvitetään jäljempänä jaksossa 7. Esitys on viimeistelty ulkoministeriössä virkatyönä.

Työryhmä on työnsä aikana tarkastanut Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan käännökset ja tehnyt niihin välttämättömät kielikorjaukset. Koska sopimustekstit jäävät voimaan myös osana PfP SOFAa, käännöksiä ei ole muilta osin tarkennettu.

2 Sopimusten tavoitteet

Naton jäsenvaltiot voivat erillisellä järjestelyllä lähettää joukkojaan palvelemaan toisen Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolen alueella. Nato SOFAn tavoitteena on määritellä näiden joukkojen asema silloin, kun ne ovat toisen sopimuspuolen alueella virallisten tehtäviensä yhteydessä.

Pariisin pöytäkirjalla Nato SOFAn määräysten soveltamisala ulotetaan pöytäkirjassa määrätyin mukautuksin myös Naton esikuntiin ja niiden sotilas- ja siviilihenkilöstöön. Pariisin pöytäkirjan tavoitteena on määritellä Naton esikuntien ja niiden sotilas- ja siviilihenkilöstön asema tällaisen esikunnan ollessa sijoitettuna Pohjois-Atlantin sopimuksen alueella tai tällaisen henkilöstön oleskellessa virallisten tehtäviensä yhteydessä sellaisella alueella.

3 Sopimusten keskeinen s i sältö ja soveltamiskäytäntö

3.1 Nato SOFA

Joukkojen asemaa koskevat kansainväliset sopimukset (Status of Forces Agreement, SOFA) ovat kahden- tai monenvälisiä valtiosopimuksia, joilla sopimuspuolet sopivat asevoimiensa oikeudellisesta asemasta niiden oleskellessa toisen sopimuspuolen alueella. Joukkojen asemaa koskevien sopimusten tarve on korostunut sotilaallisen liittoutumisen ja rauhanaikaisen sotilaallisen yhteistyön lisääntyessä, mistä esimerkkeinä ovat valtioiden yhdessä toteuttamat sotilaalliset harjoitukset sekä joukkojen pidempiaikainen sijoittaminen toisten valtioiden alueille. Oikeudellisen aseman määrittelyn taustalla on historiallisesti ollut tarve tasapainon löytämiseen kahden kansainvälisen oikeuden periaatteen, valtion ja sen edustajien immuniteetin

sekä vieraan valtion asevoimia vastaanottavan valtion alueellisen toimivallan välillä. Useat Nato SOFAn määräykset ja etenkin sen VII artikla heijastelevat tätä tasapainottelua.

Puolustusliittona Natoon liittyy vahvasti sen jäsenvaltioiden välinen sotilaallinen yhteistyö, minkä vuoksi Natossa tunnistettiin pian liittokunnan perustamisen jälkeen tarve määritellä tarkemmin monenvälisellä sopimuksella sen jäsenvaltioiden joukkojen asema näiden oleskellessa toistensa alueilla. Naton perustajajäsenet allekirjoittivat Nato XXXXx Xxxxxxxxx 19.6.1951, ja se tuli kansainvälisesti voimaan 23.8.1953. Sittemmin siihen ovat liittyneet kaikki Naton uudet jäsenvaltiot. Sopimus sisältää määräyksiä, jotka koskevat muun muassa maahantulomuodollisuuksia, ajokortteja ja -lupia, aseenkanto-oikeutta, tuomiovallan käyttöä, vahingonkorvausvelvollisuutta, terveydenhuoltoa ja vero- ja tullivapautuksia. Sopimuksen määräyksiä sovelletaan vastavuoroisesti Suomen ollessa joko lähettäjä- tai vastaanottajavaltio.

Valtioiden keskinäisen tasa-arvon periaate edellyttää niiltä toistensa valtiovaltaan kohdistuvaa kunnioitusta. Kansainvälisen tapaoikeuden mukaan valtion edustajat nauttivat virkatoimissaan immuniteettia vieraan valtion rikosoikeudellisesta toimivallasta. Erityistapauksen tässä suhteessa muodostavat vieraan valtion asevoimien joukot, sillä niiden asemasta sovitaan yleisesti valtiosopimuksin, jotka sisältävät nimenomaiset määräykset joukkojen immuniteetista vastaanottajavaltion rikosoikeudellisesta toimivallasta.

Valtion suvereenisuudella tarkoitetaan kunkin valtion yksinomaista toimivaltaa omalla alueellaan. Viranomaistoiminta toisen valtion alueella edellyttää siten lähtökohtaisesti aluevaltion suostumusta. Vastaanottajavaltion alueellisen suvereniteetin kunnioittaminen tunnustetaan nimenomaisesti sopimuksen johdannossa. Nato SOFAn sopimuspuolen joukkojen saapuminen toisen sopimuspuolen alueelle ja läsnäolo siellä edellyttää aina kyseisen sopimuspuolen suostumusta. Kyseinen sopimuspuoli määrittää myös sen, millä tavalla suostumus annetaan ja ilmaistaan.

Nato SOFAa voidaan soveltaa niin rauhan- kuin sodanaikaiseen yhteistyöhön. Tämä periaate käy ilmi sopimuksen XV artiklasta. Nato SOFAn XX artiklassa määrätty alueellinen soveltamisala huomioiden Nato SOFAa sovelletaan oletusarvoisesti kaikkeen Naton jäsenvaltioiden väliseen sotilaalliseen yhteistyöhön niiden alueella, ellei joukkoja lähettävän ja vastaanottavan valtion kesken toisin sovita. Pohjois-Atlantin sopimuksen (SopS 17 ja 18/2023) hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 315/2022 vp, s. 6–7, 15–18) on tehty selkoa Naton yhteisestä puolustuksesta, nopean toiminnan joukoista sekä Naton rauhan ajan yhteisen puolustuksen tehtävistä. Pohjois-Atlantin sopimuksen 5 artiklan mukaisesti Naton jäsenvaltiot ovat sitoutuneet yhteiseen puolustukseen ja käyttämään YK:n peruskirjan 51 artiklassa tunnustettua oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen ja auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta osapuolta ryhtymällä tarpeelliseksi katsomiinsa toimiin, mukaan lukien aseellisen voiman käyttö. Naton rauhan ajan yhteisen puolustuksen tehtävät pohjaavat Pohjois-Atlantin sopimuksen 3 artiklan yhteistyövelvoitteeseen. Artikla velvoittaa sopimuksen osapuolia ylläpitämään ja kehittämään yhdessä ja erikseen, jatkuvan ja tehokkaan oman valmistautumisen ja keskinäisen avun pohjalta, kansallista ja yhteistä kykyään puolustautua aseellisia hyökkäyksiä vastaan. Artiklan yhteistyövelvoite ei tee eroa sen välillä, onko kyseinen yhteistyö Nato-johtoista vai liittolaisten kahden- tai monenvälistä toimintaa, vaan ratkaisevaa on yhteisen puolustuksen tavoitteiden edistäminen. Nato SOFAa sovelletaan oletusarvoisesti niin Pohjois-Atlantin sopimuksen 5 artiklan mukaiseen yhteiseen puolustukseen, rauhan ajan yhteisen puolustuksen tehtäviin kuin muuhunkin Pohjois-Atlantin sopimuksen 3 artiklaa toimeenpanevaan sotilaalliseen puolustusyhteistyöhön. Naton jäsenenä vastaanottajavaltion on ilmoitettava, mikäli se ei oletusarvosta poiketen halua Nato SOFAa sovellettavan tiettyyn jäsenvaltioiden väliseen toimintaan.

Nato SOFAa ja PfP SOFAa sovelletaan vakiintuneesti kaikkeen kansainväliseen toimintaan sekä Naton jäsenvaltioiden välillä että PfP-valtioiden kanssa. Soveltamistilanteet voivat koskea jokapäiväistä yhteistyötä, kuten esimerkiksi harjoitustoimintaa, asevoimien yhteysupseereita koskevaa yhteistoimintaa sekä tutkimus- ja hankintayhteistyötä. Nato SOFAan viitataan lähtökohtaisesti kaikissa puolustushallinnon yhteisymmärryspöytäkirjoissa ja teknisissä järjestelyissä.

Suomen liittyessä PfP SOFAn osapuoleksi sopimuksen katsottiin tulevan Suomessa vain hyvin rajoitetusti sovellettavaksi. Liittymistä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 19/1997 vp, s. 5) on todettu, että sopimusta sovellettaisiin Suomen alueella todennäköisesti vain lyhytaikaisissa PfP-harjoituksissa, joita ei kuitenkaan järjestettäisi joka vuosi. Sopimuksen katsottiin sisältäneen useita sellaisia määräyksiä, joilla ei mahdollisia Naton johtamia rauhanturvaoperaatioita lukuun ottamatta olisi Suomen kannalta juuri merkitystä. Myös Suomen kansainvälisen sotilaallisen yhteistyön laajentuessa PfP SOFAn hallituksen esitykseen kirjatun tulkinnan katsottiin muuttuneen käytännössä yhteistyötä rajoittavaksi, minkä vuoksi eduskunta päätyi vuonna 2017 laajentamaan sen alkuperäistä tulkintaa. Eduskunnan puolustusvaliokunta totesi mietinnössään (PuVM 2/2017 vp) ulkoasiainvaliokunnan lausunnon (UaVL 3/2017 vp) huomioon ottaen, että PfP SOFAa voidaan soveltaa kaikkeen kansainväliseen toimintaan Suomen alueella Suomen ja Naton jäsenvaltioiden sekä Suomen ja rauhankumppanuusmaiden välillä. Näin ollen periaatetta, jonka mukaan Nato SOFAa sovelletaan oletusarvoisesti kaikkeen Naton jäsenvaltioiden väliseen sotilaalliseen yhteistyöhön niiden alueella, on sovellettu jo joitain vuosia myös Suomessa rauhankumppanuuden puitteissa.

Nato SOFAn perusperiaatteisiin kuuluu vastaanottajavaltion lainsäädännön kunnioittaminen. Nato XXXXx XX artiklan mukaan joukot, siviilihenkilöstö ja niiden jäsenet sekä näiden huollettavat ovat velvollisia kunnioittamaan vastaanottajavaltion lakia ja pidättymään kaikista sopimuksen hengen vastaisista toimista ja erityisesti kaikesta poliittisesta toiminnasta vastaanottajavaltiossa. Tämä tavanomaisoikeudellinen sääntö on kirjattu myös YK:n rauhanturvajoukkojen asemaa koskevaan mallisopimukseen (A/45/594) ja YK:n rauhanturvaoperaatioiden isäntävaltioiden kanssa tekemiin sopimuksiin YK:n joukkojen asemasta niissä tapauksissa, joissa sopimus on olemassa. Myös diplomaattisuhteita koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 4/1970) 41 artikla edellyttää, että ”kaikkien erioikeuksia ja vapauksia nauttivien henkilöiden tulee noudattaa vastaanottajavaltion lakeja ja määräyksiä, sikäli kuin nämä eivät ole ristiriidassa heidän erioikeuksiensa ja vapauksiensa kanssa”. Artiklan määräys “tulee noudattaa” on englanniksi vastaava kuin Nato SOFAn sanamuoto, mutta se on käännetty eri tavalla kuin Nato SOFA.

Siitä, miten laaja velvollisuus lainsäädännön kunnioittaminen on, ei ole yksiselitteistä käsitystä. Kunnioittamisvelvoitteen on tulkittu tarkoittavan esimerkiksi sitä, että Nato SOFA ei muuta kansainvälisen oikeuden periaatetta, jonka mukaan isäntävaltion lainsäädäntöä ja määräyksiä sovelletaan kaikkiin sen alueella oleviin, ottaen kuitenkin huomioon rajoitukset, jotka koskevat lähettäjävaltion koskemattomuutta1. Vieraan valtion joukkojen tulee siten kunnioittaa vastaanottajavaltion lainsäädäntöä, vaikka vastaanottajavaltiolla on rajalliset mahdollisuudet toimeenpanna lainsäädäntöään vieraan valtion joukkoihin nähden. Lisäksi Nato SOFAn sanamuotoa tulkitaan siten, että lähettäjävaltiolla on itsenäinen velvollisuus varmistaa, että sen

1 Nato SOFAa ja Pariisin pöytäkirjaa on käsitelty oikeuskirjallisuudessa niukasti. Tässä esityksessä on viitattu teoksiin “The Handbook of the Law of Visiting Forces” (Xxxxx, Xxxxxx 2018) ja “Status of Military Forces Under Current International Law” (Xxxxxxxx, Xxxxx 1971), jotka ovat aihealueen laajimmat teokset.

oma henkilöstö noudattaa vastaanottajavaltion lainsäädäntöä ja määräyksiä. Lähettäjävaltion joukkojen erityisaseman tarkoituksena on turvata joukoille sellaiset oikeudet ja vapaudet toimia, joita se tarvitsee suorittaakseen sille annetun tehtävän. Vastaanottajavaltion lainsäädännön kunnioittaminen ei voi johtaa siihen, että yhdessä sovitun toiminnan toteuttaminen estyisi tai siitä tulisi käytännöllisesti hyvin hankalaa.

Lainsäädännön kunnioittamisvelvoitetta vahvistaa kuitenkin se, että se, mikä muuten olisi vain vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisten velvoitteiden rikkomista, johon vastaanottajavaltiolla ei ole toimivaltaa tai täytäntöönpanovaltuuksia, voidaan katsoa sopimuksen II artiklan mukaisen sopimusvelvoitteen rikkomiseksi. Tällöin vastaanottajavaltio voi vedota tähän sopimusrikkomukseen käydessään keskusteluja joukkojen viranomaisten kanssa, ja jos sopimuspuolet eivät pääse sovintoon, voidaan vedota Nato SOFAn riitojenratkaisumenettelyihin (XVI artikla).

Nato-yhteistyössä lähtökohtana on sopimusperusteisesti määritellä, mikä valtio käyttää rikosoikeudellista tuomiovaltaa eri tilanteissa. Kyse ei ole diplomaattiseen immuniteettiin verrattavasta asiasta. Nato SOFAssa rikosoikeudellisen tuomiovallan jakautumisesta määrätään VII artiklassa. Lähtökohtana on, että tuomiovaltaa käyttää joko lähettäjävaltio tai vastaanottajavaltio, eikä sopimuksella vapauteta ketään rikosoikeudellisesta vastuusta. Nato SOFAn VII artiklan mukaan rikosoikeudellinen tuomiovalta voi kuulua yksinomaisesti toiselle valtiolle tai se voi olla rinnakkaista. Jos kyse on rikoksesta, joka on rangaistava vain toisen valtion lainsäädännön mukaan, kyseinen valtio käyttää tuomiovaltaa. Jos teko on rangaistava molempien valtioiden lainsäädännön mukaan, lähettäjävaltio vastaa tuomitsemisesta sellaisten rikosten osalta, jotka kohdistuvat lähettäjävaltion omaisuuteen tai turvallisuuteen tai joissa on kyse lähettäjävaltion joukkojen tekemästä rikoksesta virallisissa tehtävissä. Kaikkien muiden rikosten osalta ensisijainen tuomiovalta on vastaanottajavaltiolla. Tuomiovallasta voi myös luopua toisen valtion hyväksi.

Muista periaatteista voidaan mainita vahingonkorvaukseen liittyvät periaatteet koskien vahingonkorvausvaatimuksista luopumista suhteessa toiseen valtioon sekä omaisuusvahinkojen että henkilövahinkojen kohdalla silloin, kun vahinko on aiheutettu virallisissa tehtävissä. Nato SOFAn VIII artikla käsittelee kolmentyyppisiä vahinkoja: sopimuspuolten välisiä vahinkoja, virallisissa tehtävissä kolmansille osapuolille aiheutettuja vahinkoja sekä vahinkoja, jotka aiheutuvat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten laittomista toimista tai laiminlyönneistä, joita ei ole tehty virallisissa tehtävissä.

3.2 Pariisin pöytäkirja

Pariisin pöytäkirja sisältää Naton kansainvälisten sotilasesikuntien ja niiden henkilöstön asemaa koskevat kirjaukset. Pariisin pöytäkirja saa pääasiallisen sisältönsä Nato SOFAsta. Lisäksi se sisältää joitain suoraan kansainvälisiä sotilasesikuntia koskevia sisällöllisiä määräyksiä. Pariisin pöytäkirjassa Nato SOFAn määräykset on mukautettu vastaamaan kansainvälisten sotilasesikuntien tarpeisiin.

Pohjois-Atlantin sopimuksen 9 artiklassa Pohjois-Atlantin neuvostolle on annettu toimivalta käsitellä Pohjois-Atlantin sopimuksen täytäntöönpanoa koskevia asioita ja asettaa sopimuksen tavoitteiden täytäntöönpanoa varten kaikki tarvittavat aputoimielimet. Kansainvälisenä järjestönä Nato koostuu useista erillisistä instituutioista, joihin lukeutuvat muun muassa Naton siviili- ja sotilastoimielimet kuten Brysselissä Naton päämajan yhteydessä toimivat kansainvälinen sihteeristö (International Staff, IS) ja kansainvälinen sotilasesikunta (International Military Staff, IMS) sekä eri jäsenvaltioissa sijaitsevat Naton virastot ja Naton komentorakenteen (NATO Command Structure, NCS) esikunnat.

Kansainvälisten järjestöjen oikeushenkilöllisyyttä, erioikeuksia ja vapauksia, niiden varoja, toimipaikkaa, kansainvälistä henkilökuntaa sekä niiden jäsenvaltioiden edustajia koskevat määräykset kirjataan usein järjestön perustamissopimukseen tai erilliseen erioikeuksia ja vapauksia koskevaan sopimukseen. Pohjois-Atlantin sopimus ei sisällä edellä mainittua 9 artiklaa lukuun ottamatta muita aputoimielimiä koskevia institutionaalisia määräyksiä, vaan organisaationa siviili- ja sotilaspuoleen jakautuvan Naton kutakin kokonaisuutta määrittävät omat sopimuksensa. Naton instituutioiden oikeudellinen asema perustuu Naton siviilikokonaisuuden osalta Pohjois-Atlantin liiton, kansallisten edustajien ja kansainvälisen henkilöstön asemasta tehtyyn sopimukseen (SopS 42 ja 43/2023, jäljempänä Ottawan sopimus), ja sotilaskokonaisuuden osalta Pariisin pöytäkirjaan. Näiden oikeusasemaa koskevien sopimusten katsotaan yleisesti kuuluvan Naton perussopimuksiin, joilla on luotu Naton organisaatio kansainvälisenä järjestönä ja sen eri instituutioiden kansainvälisoikeudellinen asema.

Pariisin pöytäkirjaa alettiin neuvotella Nato SOFAn neuvotteluiden ollessa loppusuoralla, ja se neuvoteltiin rinnakkain Ottawan sopimuksen kanssa. Pohjois-Atlantin sopimuksen nojalla tehtävillä erillisillä järjestelyillä perustettujen kansainvälisten esikuntien ja niiden henkilöstön aseman määritteleminen Pohjois-Atlantin sopimuksen alueella päätettiin toteuttaa Nato SOFAn pöytäkirjalla. Naton perustajajäsenet ja Turkki allekirjoittivat Pariisin pöytäkirjan Pariisissa 28.8.1952, ja se tuli kansainvälisesti voimaan 10.4.1954. Kaikki Naton jäsenvaltiot ovat liittyneet Pariisin pöytäkirjaan. Pariisin pöytäkirjalla Nato SOFAn määräysten soveltamisala ulotetaan pöytäkirjassa määrätyin mukautuksin Naton sotilasesikuntiin ja niiden henkilöstöön. Se sisältää lisäksi muun muassa Naton esikuntien henkilöstön verotusta, esikunnan vero- ja tullivapauksia, Naton strategisten johtoesikuntien oikeushenkilöllisyyttä ja -toimikelpoisuutta sekä esikuntien arkistojen koskemattomuutta koskevia määräyksiä.

Pariisin pöytäkirjaa sovelletaan pöytäkirjan 2 artiklan mukaan suoraan Naton strategisiin johtoesikuntiin ja niiden suorassa alaisuudessa oleviin liittokunnan esikuntiin sekä näiden henkilöstöön, joiden asemaa määrittävät Pariisin pöytäkirjan sekä Pariisin pöytäkirjan 16 artiklan 2 kappaleen mukaisesti vastaanottajavaltion kanssa tehtävien, Pariisin pöytäkirjaa täydentävien sopimusten määräykset. Nato on kansainvälinen järjestö ja myös sen esikuntia on kansallisessa lainsäädännössä kohdeltava kansainvälisen järjestön toimieliminä. Lisäksi Pariisin pöytäkirjaa voidaan soveltaa myös muihin kuin sopimuksessa nimenomaisesti mainittuihin kansainvälisiin sotilasesikuntiin ja -organisaatioihin sekä niiden henkilöstöön, jos niille annetaan Pariisin pöytäkirjan mukainen asema Pariisin pöytäkirjan 14 artiklan 1 kappaleen nojalla. Pariisin pöytäkirja tulee Naton jäsenvaltioissa käytännössä sovellettavaksi silloin, kun jäsenvaltiossa sijaitsee sopimuksessa tarkoitettu kansainvälinen sotilasesikunta tai muu sotilasorganisaatio tai kun tällaisen sotilasesikunnan tai -organisaation henkilöstöön kuuluva on toisen Pariisin pöytäkirjan sopimuspuolen alueella virallisten tehtäviensä yhteydessä. Näin ollen sopimus tulisi sovellettavaksi esimerkiksi tilanteissa, joissa Naton kansainvälisen sotilasesikunnan henkilöstöön kuuluva olisi lähetetty Suomeen esikunnan virallisten tehtävien hoitamiseksi tai joissa Puolustusvoimien henkilöstöä lähetettäisiin palvelemaan Naton kansainvälisissä esikunnissa ulkomailla.

Rauhankumppanuusmaana Suomi on soveltanut Pariisin pöytäkirjaa PfP SOFAn toisen lisäpöytäkirjan kautta, mutta käytännön tulkintatilanteita ei ole esiintynyt. Tässä hallituksen esityksessä on arvioitu Pariisin pöytäkirjan soveltamisalaa keskeisimmiltä valmistelussa tunnistetuilta osin. Suomessa Pariisin pöytäkirjan soveltamiseen liittyvät kysymykset edellyttävät tapauskohtaista arviointia, jossa tulee huomioida myös Naton käytänteet ja toiminnan luonne. Käytännössä Pariisin pöytäkirjan asemaa nauttivan sotilasesikunnan tai - organisaation perustaminen Suomeen vaatisi täydentävien sopimusten tekemistä, minkä yhteydessä sääntelyn tarvetta ja valtiosääntöoikeudellisia näkökohtia arvioitaisiin erikseen.

4 Nykytila ja sen arviointi

4.1 Kansallinen lainsäädäntö

Voimassa olevan lainsäädännön kuvaaminen ja sen arviointi on rajattu tässä esityksessä siihen lainsäädäntöön, jolla on välitön yhteys Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan. Kyseiset sopimukset koskettavat useita toimijoita ja toimialoja, kuten Puolustusvoimia, turvallisuutta, oikeuslaitosta, vahingonkorvauksia, verotusta, terveydenhuoltoa ja liikennettä. Suomen lainsäädäntöä ei nähty tarpeelliseksi muuttaa Suomen liittyessä rauhankumppanuusmaana PfP SOFAan ja sen lisäpöytäkirjoihin. Lähtökohtana tuolloin oli arvio sopimuksen ja pöytäkirjojen suppeasta soveltamisesta Suomessa koskien lähinnä lyhytaikaisia harjoituksia. Suomen osallistuessa Naton toimintaan nyt täysivaltaisena Naton jäsenenä on lainsäädäntöä tarpeen tarkastella aiempaa laajemmin.

4.1.1 Toimialakohtainen lainsäädäntö

Oikeusministeriön hallinnonala

Nato SOFAn VII artiklassa on kyse rikosoikeudellista toimivallanjakoa koskevista kysymyksistä. Rikoslaissa (39/1889) säädetään Suomen rikosoikeusjärjestelmästä. Rikoslain 1 luvussa on säännökset rikosoikeuden alueellisesta soveltamisalasta. Rikoslain 1 luvun 15 §:ssä säädetään Suomea velvoittavien sopimusten ja kansainvälisoikeudellisen käytännön vaikutuksesta Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan. Rikosten esitutkinnasta säädetään esitutkintalaissa (805/2011). Laissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997) säädetään rikosasioiden käsittelystä tuomioistuimessa. Sotilasoikeudenkäyntiasioiden käsittelystä säädetään tarkemmin sotilasoikeudenkäyntilaissa (326/1983).

Nato SOFAn VIII artiklassa on kyse vahingonkorvausasioihin liittyvästä toimivallanjaosta. Vahingonkorvausasioiden yleislaki Suomessa on vahingonkorvauslaki (412/1974). Lisäksi erityislainsäädännöllä säädetään tarkemmin vahingonkorvausasioista. Siviiliasioiden käsittelyyn Suomessa sovelletaan oikeudenkäymiskaarta.

Nato SOFAn suhdetta mainittuihin säädöksiin on tarkasteltu jäljempänä artiklakohtaisissa perusteluissa. Lisäksi Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan voimaansaattamislakiehdotuksien perusteluissa on kuvattu tarkemmin sopimusten voimaansaattamista oikeusministeriön hallinnonalan eräiden lakien kannalta.

Sisäministeriön hallinnonala

Poliisilain (872/2011) 1 luvun 1 §:n mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, kansallisen turvallisuuden suojaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisi toimii turvallisuuden ylläpitämiseksi yhteistyössä muiden viranomaisten sekä yhteisöjen ja asukkaiden kanssa ja huolehtii tehtäviinsä kuuluvasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Poliisin yleisistä toimivaltuuksista säädetään poliisilain 2 luvussa.

Pelastuslain (379/2011) 32 §:ssä säädetään pelastustoiminnasta ja eräistä siihen liittyvistä tehtävistä. Pelastustoimintaan kuuluu: 1) hälytysten vastaanottaminen; 2) väestön varoittaminen; 3) uhkaavan onnettomuuden torjuminen; 4) onnettomuuden uhrien ja vaarassa olevien ihmisten, ympäristön ja omaisuuden suojaaminen ja pelastaminen; 5) tulipalojen sammuttaminen ja vahinkojen rajoittaminen; sekä 6) 1–5 kohdassa mainittuihin tehtäviin

liittyvät johtamis-, viestintä-, huolto- ja muut tukitoiminnat. Pelastusviranomaisen toimivaltuuksista säädetään pelastuslain 36 §:ssä.

Ulkomaalaisen maahantulosta, maastalähdöstä sekä oleskelusta ja työnteosta Suomessa säädetään ulkomaalaislaissa (301/2004).

Rajavartiolain (578/2005) 1 luvun 3 §:ssä säädetään Rajavartiolaitoksen tehtävistä. Keskeinen tehtävä on rajaturvallisuuden ylläpitäminen, jonka ylläpitämiseksi Rajavartiolaitos toimii yhteistyössä muiden viranomaisten sekä yhteisöjen ja asukkaiden kanssa. Lisäksi se mm. osallistuu sotilaalliseen maanpuolustukseen. Rajavartiolaitoksen tehtävistä meripelastustoimen alalla säädetään meripelastuslaissa (1145/2001).

Rajavartiolaitoksen tehtävistä rikostorjunnassa säädetään laissa rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa (109/2018). Rajavartiolaitoksen yleisistä toimivaltuuksista säädetään rajavartiolain 5 luvussa.

Sisärajasta, ulkorajasta, rajanylityspaikasta, rajavalvonnasta, rajojen valvonnasta ja rajatarkastuksesta säädetään henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta unionin säännöstöstä annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2016/399 (Schengenin rajasäännöstö).

Sopimuksista ei aiheudu muutostarpeita edellä mainittuihin sisäministeriön hallinnonalan säädöksiin.

Ampuma-aselaissa (1/1998) säädetään muun ohella ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirrosta ja tuonnista Suomeen, siirrosta ja viennistä Suomesta sekä hallussapidosta. Lain soveltamisalan poikkeuksiin tulisi lisätä nyt hyväksyttäväksi esitettyihin sopimuksiin sekä PfP SOFAn toiseen lisäpöytäkirjaan liittyvä vieraan valtion asevoimien toiminta.

Puolustusministeriön hallinnonala

Puolustusvoimista annetussa laissa (551/2007) säädetään Puolustusvoimien tehtävistä, toimivallasta, organisaatiosta, hallinnosta, sotilaskäskyasioiden päätöksentekojärjestelmästä ja henkilöstöstä.

Puolustusvoimien päätehtävänä on puolustusvoimista annetun lain 2 §:n mukaisesti Suomen sotilaallinen puolustus, johon kuuluu muun muassa maa-alueen, vesialueen ja ilmatilan valvominen sekä alueellisen koskemattomuuden turvaaminen. Muita tehtäviä ovat muiden viranomaisten tukeminen, osallistuminen kansainvälisen avun antamiseen ja kansainväliseen toimintaan sekä osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan ja sotilastehtäviin muussa kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Nato SOFAn tai Pariisin pöytäkirjan määräyksistä ei suoranaisesti johdu mitään sellaista muutostarvetta Puolustusvoimien tehtäviin, joka olisi huomioitava tämän esityksen yhteydessä, mutta puolustushallinnossa tarkastellaan Nato-jäsenyydestä johtuvia muutostarpeita kansallisen lainsäädännön kehittämisen yhteydessä erillisessä hankkeessa.

Puolustusvoimien tehtävistä säädetään lisäksi myös muualla lainsäädännössä, esimerkiksi aluevalvontalaissa (755/2000) ja asevelvollisuuslaissa (1438/2007).

Valtion täysivaltaisuuteen kuuluu sen alueellinen koskemattomuus. Suomen alueellisen koskemattomuuden valvonnasta ja turvaamisesta eli aluevalvonnasta säädetään

aluevalvontalaissa. Aluevalvontalaissa säädetään myös Suomen alueelle tulon ja siellä oleskelun edellytyksistä, lupa-menettelyistä, alueellisen koskemattomuuden valvontaan ja turvaamiseen osallistuvista viranomaisista sekä viranomaisten tehtävistä ja toimivallasta.

Aluevalvontalain 24 d §:ssä säädetään aluevalvontayhteistyöstä. Tuen pyytämisestä toiselta valtiolta, EU:lta ja kansainväliseltä järjestöltä ja yhteistoiminnasta näiden kanssa säädetään kansainvälistä apua, yhteistoimintaa ja muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetussa laissa ja puolustusvoimista annetussa laissa. Nato SOFAsta ei suoraan aiheudu välittömiä muutostarpeita aluevalvontaan liittyvään kansalliseen lainsäädäntöön, mutta puolustushallinnossa tarkastellaan mahdollisia muutostarpeita entistä joustavamman puolustusyhteistyön mahdollistamiseksi.

Terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa annetussa laissa (322/1987) säädetään, että Puolustusvoimat järjestää terveydenhuoltovastuullaan olevien henkilöiden terveydenhuollon. Lain 2 §:n mukaan Puolustusvoimien terveydenhuolto käsittää terveydenhoidon ja sairaanhoidon. Terveydenhoitoon kuuluu henkilö- ja joukkokohtainen terveydenhoito sekä ympäristöterveydenhuolto. Sairaanhoitoon kuuluu ensiapu, sairaankuljetus, avohoito sekä sairaalahoito. Lain 3 §:ssä säädetään, että Puolustusvoimien terveydenhuoltovastuulla ovat asevelvollisuuslain ja naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetun lain (285/2022) nojalla puolustusvoimissa ja rajavartiolaitoksessa palvelevat palvelusaikanaan sekä sotilasvirkaan koulutettavat opiskelijat. Lain 7 §:ssä säädetään, että Puolustusvoimissa on terveydenhuollon järjestämistä varten terveydenhuoltohenkilöstö sekä tarpeelliset terveydenhuollon toimipaikat, Sotilasapteekki ja lääkintävarikko siten kuin valtioneuvoston asetuksella tarkemmin säädetään. Lain 8 §:n mukaan terveydenhuolto voidaan järjestää hankkimalla palveluja hyvinvointialueelta tai muulta julkiselta taikka yksityiseltä palvelujen tuottajalta siten kuin siitä näiden kanssa erikseen sovitaan. Nato SOFAsta ja Pariisin pöytäkirjasta johtuen on tunnistettu tarve säätää tarkemmin terveydenhuollon järjestämisvastuun selkeyttämisestä. Tämä tarkastelu tullaan tekemään myöhemmin erillisessä hankkeessa.

Sotilasajoneuvolaissa (332/2023) säädetään sotilasajoneuvoista, Puolustusvoimien ajoneuvojen käytön valvonnasta sekä niiden kunnon ja rekisteriin merkittyjen tietojen tarkastamisesta sekä vieraan valtion tai kansainvälisen järjestön aluevalvontalain mukaisen luvan perusteella Suomessa olevan kansainvälisen sotilasajoneuvon vaatimusten mukaisuuden toteamisesta ja liikennekelpoisuuden valvonnasta. Lain 40 §:n mukaan vieraan valtion tai kansainvälisen järjestön aluevalvontalain mukaisen luvan perusteella Suomessa käyttämän ajoneuvon teknisiin vaatimuksiin, vaatimustenmukaisuuden valvontaa koskeviin tarkastuksiin ja ajokieltoon sovelletaan sotilasajoneuvoja koskevia säännöksiä ja määräyksiä, jollei muualla toisin säädetä tai Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista muuta johdu.

Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetussa laissa (255/2014) säädetään Puolustusvoimien rikostorjunnasta, joka käsittää rikosten ennalta estämisen, paljastamisen ja sotilaskurinpitomenettelyyn kuuluvan rikosten selvittämisen. Laissa säädetään lisäksi menettelystä sotilaskurinpitoasiassa, siinä määrättävistä seuraamuksista sekä sotilasoikeudenkäyntimenettelyn aloittamisesta. Lain 1 §:n 3 momentin mukaan sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia teko, jos on syytä epäillä sotilaskurinpitomenettelyn alaisen henkilön syyllistyneen sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuun rikokseen. Tällaisesta teosta kurinpitorangaistus voidaan määrätä kurinpitomenettelyssä tai tuomita sotilasoikeudenkäynnissä siten kuin tässä laissa ja sotilasoikeudenkäyntilaissa säädetään. Lakia sovelletaan sotilaskurinpitomenettelyn alaiseen henkilöön Puolustusvoimien toimiessa myös ulkomailla. Selvyyden vuoksi on kuitenkin tunnistettu tarve tarkastella lainsäädännön alueellista soveltamisalaa myöhemmin erillisessä hankkeessa.

Puolustusministeriössä on valmisteltu hallituksen esitys laiksi sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta Puolustusvoimissa (HE 82/2023 vp). Hallituksen esityksessä ehdotettavalla lailla kumottaisiin voimassa oleva laki sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa. Sotilaskurinpitomenettelyä koskevat säännökset säilyisivät kuitenkin ennallaan.

Puolustustarvikkeiden viennistä annetussa laissa (282/2012) säädetään puolustustarvikkeiksi määriteltävän materiaalin siirtoja, vientiä ja kauttakuljetusta koskevista määritelmistä, lupatyypeistä ja lupamenettelystä sekä tullilaitokselle säädetystä valvontavelvollisuudesta. Lain 5–8 §:ssä määriteltyyn puolustustarvikkeiden vientiin, siirtoon, kauttakuljetukseen ja välitykseen tarvitaan aina valtioneuvoston tai puolustusministeriön myöntämä lupa. Lain 2 §:ssä säädetään lain soveltamisalan rajauksista. Pykälän 3 kohdan mukaan laki ei tule sovellettavaksi, kun vieraan valtion puolustusvoimat vie maasta, siirtää tai kuljettaa Suomen alueen kautta omistamansa tai hallinnassaan olevat puolustustarvikkeet, jos toiminta perustuu Pohjois- Atlantin sopimukseen sopimusvaltioiden ja muiden rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä niiden joukkojen asemasta tehtyyn sopimukseen taikka Euroopan unionin kriisinhallintatehtävään taikka muuhun kriisinhallintatehtävään. Edelleen pykälän 4 kohdan mukaan lakia ei sovelleta, jos toimintaan on myönnetty lupa aluevalvontalain nojalla.

Valtiovarainministeriön hallinnonala

EU:ssa sovellettavasta arvonlisäverojärjestelmästä säädetään yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28 päivänä marraskuuta 2006 annetussa neuvoston direktiivissä 2006/112/EY, jäljempänä arvonlisäverodirektiivi. Arvonlisäverodirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä arvonlisäverolailla (1501/1993). EU:lla on yksinomainen toimivalta tulliliiton alalla (SEUT 3 artikla). Kansallista tullilakia (304/2016) sovelletaan sen lisäksi, mitä säädetään unionin tullilainsäädännössä.

EU:ssa sovellettavasta valmisteverojärjestelmästä säädetään valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä annetussa neuvoston direktiivissä (EU) 2020/262, jäljempänä valmisteverotusdirektiivi. Valmisteverotusdirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä valmisteverotuslailla (182/2010). Luxxxxxxxxxx xenkilön verovelvollisuudesta säädetään tuloverolaissa (1535/1992). Myös ajoneuvoverolaki (1281/2003) ja autoverolaki (777/2020) ovat valtiovarainministeriön hallinnonalan säädöksiä. Autoverolakiin lisättäväksi ehdotettu informatiivinen viittaus on tarkemmin kuvattu jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Valtiovarainministeriön hallinnonalan lainsäädäntöä on lisäksi laki valtion vahingonkorvaustoiminnasta (978/2014).

Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonala

Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalalle kuuluu osa tuotteita ja tavaroita koskevista sektorilaeista, jotka ovat merkityksellisiä Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan kannalta. Näitä ovat eläintautien vastustamista, eläimiä, eläinperäisiä elintarvikkeita, yhdistelmätuotteita, eläinperäisiä sivutuotteita ja niistä johdettuja tuotteita, kasveja, kasviperäisiä tuotteita ja ei- eläinperäisiä elintarvikkeita, eläinterveyttä, elintarvikehygieniaa, kasviterveyttä, luomutuotteita, rehuja ja kasvinsuojeluaineita koskevat sektorilait.

Eläinlääkärinammatin harjoittamisoikeuden myöntämisestä, ammattitoimintaan liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista sekä ammatinharjoittajien valvonnasta säädetään eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annetussa laissa (29/2000).

Ammatinharjoittamisoikeuden saamiseen liittyvät vaatimukset riippuvat siitä, onko henkilö suorittanut koulutuksensa Suomessa, muussa EU/ETA-valtiossa vai EU/ETA-alueen ulkopuolella. Ammatinharjoittamisoikeuden saamiseen vaikuttaa myös se, onko henkilö EU/ETA-valtion vai jonkun muun valtion kansalainen.

Joukkojen mukana vastaanottajavaltioon tulee hyvin usein eläimiä, lähinnä sotakoiria. Joukkojen mukana voi tulla myös lähettäjävaltion eläinlääkäreitä, joiden tehtävät voivat liittyä eläinlääkäripalvelujen tuottamisen ohella erityisesti elintarviketurvallisuuden varmistamiseen joukkojen muonituksen yhteydessä. Koska Suomen lainsäädäntö ei tällä hetkellä mahdollista eläinlääkäripalvelujen tuottamista ilman Ruokaviraston myöntämää ammatinharjoittamisoikeutta, eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annettua lakia on perusteltua muuttaa tavalla, joka turvaa maahan saapuville eläinlääkäreille sellaiset rajatut oikeudet ja toimintavapaudet, joita he välttämättä tarvitsevat suorittaakseen heille kuuluvat tehtävät.

Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonala

Liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalan sektorilainsäädäntöä ovat muun muassa ajokorttilaki (386/2011), liikenteen palveluista annettu laki (320/2017) ja ajoneuvolaki (82/2021). Ajokorttilaissa säädetään moottorikäyttöisten ajoneuvojen kuljettamiseen vaadittavista ajokorteista sekä ajo-oikeuksista, ajokielloista, kuljettajantutkinnoista, kuljettajaopetuksesta ja siihen liittyvistä luvista. Ajokorttilain 6 luku sisältää säännökset muun muassa sotilasajoneuvon kuljettamisesta ja ulkomailla annetun ajokortin kelpoisuudesta Suomessa. Kansallinen ajokorttilainsäädäntö perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin ajokorteista (2006/126/EY). Direktiivin mukaan jäsenvaltiot voivat jättää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle asevoimissa tai väestönsuojelussa käytettävät tai niiden valvonnassa olevat ajoneuvot.

Liikenteen palveluista annettua lakia sovelletaan liikenteen palveluihin, niihin liittyviin henkilölupiin sekä liikenneasioiden rekisteriin. Lain 4 luvussa säädetään kuljettajaa koskevista vaatimuksista tieliikenteessä, kuten kuorma- ja linja-autonkuljettajan ammattipätevyysvaatimuksista ja niitä koskevista poikkeuksista. Kuorma- ja linja-auton kuljettajien ammattipätevyyssäännökset perustuvat Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin maanteiden tavara- ja henkilöliikenteeseen tarkoitettujen tiettyjen ajoneuvojen kuljettajien perustason ammattipätevyydestä ja jatkokoulutuksesta ((EU) 2022/2561), jäljempänä tieliikenteen ammattipätevyysdirektiivi. Direktiiviä ei sovelleta kuljettajiin, jotka kuljettavat ajoneuvoja, jotka ovat puolustusvoimien käytössä tai valvonnassa, kun tieliikennettä harjoitetaan sille osoitettujen tehtävien johdosta.

Ajoneuvolaki koskee tieliikennelaissa (729/2018) tarkoitetulla tiellä ja muualla käytettävien ajoneuvojen ja ajoneuvoyhdistelmien teknisiä vaatimuksia, luokitusta, hyväksymistä, rekisteröintiä, katsastusta, teknisiä tienvarsitarkastuksia, luvanvaraista korjaamista ja tilapäistä liikenteessä käyttämistä. Lisäksi laki koskee uusien ajoneuvojen sekä eräiden ajoneuvoihin tarkoitettujen järjestelmien, komponenttien, erillisten teknisten yksiköiden, osien ja varusteiden maahantuontia, myytäväksi valmistamista, kaupan pitämistä, myyntiä, muuta luovuttamista ja muuta vastaavaa asiaa.

Ajoneuvolain 126 §:ssä säädetään Genevessä vuonna 1949 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen (SopS 11/1959) tai Wienissä vuonna 1968 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen (SopS 30/1986) liittyneissä valtioissa rekisteröityjen ajoneuvojen tilapäisestä käytöstä sekä kansallisuustunnuksen käytöstä Suomessa viitaten 125 §:n 3 momentin käytön edellytyksiin.

Ajokorttilakia ja ajoneuvolakia olisi muutettava Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan määräysten johdosta. Lisäksi ajokorttilakiin ja liikenteen palveluista annettuun lakiin olisi tehtävä kokonaisuuteen liittyviä yksittäisiä muutoksia vieraan valtion joukkojen ja siviilihenkilöstön sujuvan liikkumisen turvaamiseksi.

Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonala

Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalle Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan kannalta merkityksellisiä asioita ovat työnvälityspalvelujen tarjoaminen lähettäjävaltion joukoille vastaavasti kuin kotimaasta työvoimaa hankkiville yrityksille. Lisäksi Suomesta joukkojen palvelukseen palkattavien henkilöiden työsuhteeseen sovellettavat työehdot, kuten palkkaus, työajat ja lisät sekä työturvallisuus, ovat merkityksellisiä tarkasteltaessa suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön. Myös tuotteiden maahantuonti kolmansista maista taikka EU:n alueelta Suomeen on arvioitava tuotavien tuotteiden osalta EU:n ja kotimaan lainsäädännön kannalta.

Suomessa työnvälityksestä säädetään julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laissa (916/2012). Työ- ja elinkeinoviranomainen julkaisee ja välittää tietoja avoimeksi ilmoitetuista työpaikoista työnantajan toimeksiannon mukaisesti. Lisäksi työnantajalle voidaan esitellä tämän kanssa sovitulla tavalla työnhakijoita, jotka ovat sopivia avoimeen työpaikkaan. Työnvälityspalvelua ei ole rajattu suomalaisiin työnantajiin, vaan työnvälityspalveluja voidaan tarjota myös ulkomaiselle työnantajalle, joka hakee työvoimaa Suomesta työtehtäviin, jotka tehdään Suomessa. Työnvälityksestä Suomesta ulkomaille ja ulkomailta Suomeen on säädetty julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa valtioneuvoston asetuksessa (1073/2012). Asxxxxxxx xukaan julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laissa tarkoitettuja työnvälityspalveluja tarjotaan myös työnantajalle, joka etsii työntekijää niin sanotusta sopimusvaltiosta työhön Suomeen tai Suomesta työhön sopimusvaltioon. Sopimusvaltiolla tarkoitetaan valtioita, joiden kansalaisilla on Suomea velvoittavien työvoiman vapaata liikkuvuutta koskevien kansainvälisten sopimusten perusteella oikeus saapua Suomeen hakemaan työtä ja ottaa sitä vastaan ilman työ- ja elinkeinotoimiston työvoimapoliittista harkintaa. Jos työnantaja etsii työvoimaa Suomesta muuhun kuin sopimusvaltioon, työ- ja elinkeinoviranomainen voi erityisestä syystä julkaista ja välittää tietoja avoimeksi ilmoitetusta työpaikasta.

Työnvälitystä tarjoavina työ- ja elinkeinoviranomaisina toimivat tällä hetkellä valtion työ- ja elinkeinotoimistot. Julkisten työvoimapalveluiden järjestämisvastuu siirtyy vuoden 2025 alusta lukien valtiolta kunnille. Nykyinen laki julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta korvautuu lailla työvoimapalveluiden järjestämisestä (380/2023) ja työnvälityksen tehtävä siirtyy kunnallisille työvoimaviranomaisille.

Työsopimuslakia (55/2001) sovelletaan työsuhteessa tehtävään työhön työn laadusta tai työsuhteen muodosta riippumatta. Työsopimuslakia sovelletaan sopimussuhteissa, joissa työntekijä tai työntekijät yhdessä sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajalle tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Työsuhteen syntyminen edellyttää kaikkien edellä mainittujen tunnusmerkkien täyttymistä. Suomen työlainsäädäntö tai ainakin sen vähimmäistyöehdot tulevat noudatettaviksi Suomessa tehtävään työhön työntekijän kansalaisuudesta riippumatta. Jos työsopimuslain työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät, tulee työsuhteessa noudatettavaksi myös muu työlainsäädäntö, kuten työaikalaki (872/2019) ja vuosilomalaki (162/2005) sekä työturvallisuutta ja työterveyshuoltoa koskeva lainsäädäntö.

Työsuhteissa sovellettavat vähimmäistyöehdot määräytyvät lain pakottavien säännösten ja yleissitovan työehtosopimuksen mukaan. Työnantajan on noudatettava vähintään

valtakunnallisen, asianomaisella alalla edustavana pidettävän työehtosopimuksen määräyksiä. Työlainsäädännön noudattamista valvoo työsuojeluviranomainen. Sopimus edellyttää, että työsuhteen ehdot erityisesti palkkauksesta ja palkanlisistä ovat samat kuin vastaanottajavaltion lainsäädännössä. Lisäksi noudatettavaksi tulevat työturvallisuuslain velvoitteet.

Työsopimuslaissa säädetään työsuhteen muodosta ja kestosta, työnantajan ja työntekijän velvollisuuksista, työsopimuksen solmimisesta, työsuhteen päättämisperusteista ja myös vahingonkorvausvelvollisuudesta, jos työnantaja tai työntekijä rikkoo työsuhteesta johtuvia velvoitteita. Työlainsäännön valvonnasta vastaavat työsuojeluviranomaiset.

Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalle kuuluu myös usea kappaleessa 4.1.4 kuvattu tuotteita ja tavaroita koskeva sektorilaki, joka on merkityksellinen Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan kannalta. Työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalle kuuluu hissiturvallisuuslaki, mittauslaitelaki, pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annettu laki, räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäväksi tarkoitettujen laitteiden ja suojausjärjestelmien vaatimustenmukaisuudesta annettu laki, painelaitelaki, sähköturvallisuuslaki, räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annettu laki, kaasulaitelaki ja aerosolien vaatimustenmukaisuudesta annettu laki. Markkinavalvontalakia sovelletaan edellä mainittujen lakien soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden markkinavalvontaan, jollei mainituissa laeissa toisin säädetä. Kaasumaisia polttoaineita polttavista laitteista ja direktiivin 2009/142/EY kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/426 (jäljempänä EU:n kaasulaiteasetus) kuuluu myös työ- ja elinkeinoministeriön hallinnonalalle.

Työ- ja elinkeinoministeriö koordinoi lisäksi jaksossa 4.1.4 tarkemmin kuvatun EU:n markkinavalvonta-asetuksen kansallista täytäntöönpanoa ja vastaa täytäntöönpanosta ministeriön vastuulle kuuluvien tuotesektorien (noin 26) osalta. Asetuksen soveltamisalaan kuuluvat 70 tuotesäädöstä jakaantuvat kuuden eri ministeriön hallinnonalalle (sisäministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, liikenne- ja viestintäministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö sekä ympäristöministeriö). Lisäksi asetukseen sisältyy Tullia koskevaa sääntelyä (valtiovarainministeriö).

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonala

Joukkojen mukana vastaanottajavaltioon tulee lähettäjävaltion terveydenhuoltohenkilökuntaa, joka antaa terveydenhuoltoa joukoille, siviilihenkilöstölle ja huollettaville. Terveydenhuollon ammattihenkilöiden ammatinharjoittamisoikeuden myöntämisestä, ammattitoimintaan liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista sekä ammatinharjoittajien valvonnasta säädetään terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994, jäljempänä ammattihenkilölaki) ja terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa asetuksessa (564/1994, jäljempänä ammattihenkilöasetus). Ammattihenkilölain 2 luvussa säädetään oikeudesta toimia terveydenhuollon ammattihenkilönä Suomessa. Oikeuden saamiseen liittyvät vaatimukset riippuvat siitä, onko henkilö suorittanut koulutuksen Suomessa, muussa EU/ETA-valtiossa vai EU/ ETA-alueen ulkopuolella. Laillistamisen ja ammatinharjoittamisen edellytyksiin vaikuttaa myös se, onko henkilö EU/ETA-valtion vai jonkin ulkopuolisen valtion kansalainen. Ammattihenkilölaki ja -asetus eivät tällä hetkellä tunnista tilannetta, jossa henkilö voisi harjoittaa säänneltyä terveydenhuollon ammattia ilman toimivaltaisen viranomaisen (Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto, Valvira) myöntämää ammatinharjoittamisoikeutta tai oikeutta käyttää valtioneuvoston asetuksella säädettyä terveydenhuollon ammattihenkilön ammattinimikettä ilman Valviran myöntämää nimikkeen käyttöoikeutta. Ammattihenkilölakia on perusteltua muuttaa mahdollistamaan ammatinharjoittaminen ilman Vaxxxxxx xupaa laissa tarkemmin säädetyissä tilanteissa.

Potilasvakuutuslaissa (948/2019) säädetään terveyden- ja sairaanhoidon yhteydessä potilaalle aiheutuneen henkilövahingon korvaamisesta potilasvakuutuksesta. Laxx xukaan terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoittavalla yhteisöllä, säätiöllä ja itsenäisellä ammatinharjoittajalla sekä työnantajalla, jonka palvelussa on terveydenhuollon ammattihenkilöitä, on oltava vakuutus potilasvakuutuslain mukaisen vastuun varalta. Jos terveyden- ja sairaanhoitotoimintaa harjoitetaan vastikkeetta, vakuuttamisvelvollisuus on terveydenhuollon ammattihenkilöllä, ellei toimintaa harjoiteta jonkin yhteisön tai säätiön lukuun, jolloin vakuuttamisvelvollisuus on tällä yhteisöllä tai säätiöllä. Lain mukaisen korvaustoiminnan hoitaa Potilasvakuutuskeskus.

Potilasvakuutuslakia sovelletaan Suomessa annettuun terveyden- ja sairaanhoitoon sekä tietyin ehdoin hyvinvointialueen ulkomailla järjestämään terveydenhuoltoon. Terveyden- ja sairaanhoidolla tarkoitetaan potilaan terveydentilan määrittämiseksi sekä hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi tehtäviä toimenpiteitä taikka muuta käsittelyä, jossa käytetään lääketieteellistä menetelmää tai joka perustuu lääketieteeseen, ja joita suorittavat terveydenhuollon ammattihenkilöt tai joita suoritetaan terveydenhuollon toimintayksikössä. Nato SOFAn IX artiklan 5 kappaleen perusteluissa on käsitelty ammattihenkilölain ehdotettujen muutosten vaikutusta lain soveltamiseen.

Suomessa sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäjien valvonnasta sekä yksityisten ja julkisten palveluntuottajien toimintaedellytyksistä, rekisteröinnistä, omavalvonnasta ja viranomaisvalvonnasta säädetään 1.1.2024 lähtien sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetussa laissa (741/2023). Lain 2 §:n 4 momentissa on soveltamisalan rajaus, jonka mukaan lakia ei sovelleta sellaiseen toisen valtion viranomaisen tai kansainvälisen järjestön omalle henkilökunnalleen tai lähettämilleen muille henkilöille tarjoamaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa terveydenhuollon tai sosiaalihuollon antamisen suorittaa viranomaisen tai järjestön Suomeen lähettämä henkilökunta. Valvontalain esitöiden mukaan vieraan valtion joukkojen omalle henkilöstölleen tuottamien terveydenhuoltopalvelujen säätämistä ei ole pidetty valvontalain tavoitteiden mukaisena ja ne on rajattu lain soveltamisalan ulkopuolelle, minkä johdosta valvontalakiin ei ehdoteta tältä osin muutoksia.

Sopimusten nojalla tietyissä tilanteissa lähettäjävaltion joukot, siviilihenkilöstö ja heidän huollettavansa voivat saada vastaanottajavaltiossa terveydenhuoltoa samoilla edellytyksillä kuin vastaanottajavaltion vastaava henkilöstö.

Hyvinvointialueesta annetussa laissa (611/2021), sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä annetussa laissa (612/2021) ja terveydenhuoltolaissa (1326/2010) säädetään hyvinvointialueiden järjestämisvastuulla olevasta terveydenhuollosta. Pääsääntöisesti hyvinvointialue järjestää terveydenhuoltopalvelut alueensa asukkaille, sekä muille eräissä laissa erikseen säädetyissä tapauksissa. Hyvinvointialueiden järjestämisvastuulle ei ole säädetty Suomeen tulevien joukkojen, siviiliväestön sekä heidän huollettaviensa terveydenhuollon järjestämistä. Terveydenhuoltolain 50 §:ssä säädetään kuitenkin hyvinvointialueen velvoitteesta antaa kiireellinen sairaanhoito, mukaan lukien kiireellinen suun terveydenhuolto, mielenterveyden hoito, päihdehoito ja psykososiaalinen tuki sitä tarvitsevalle potilaalle hänen asuinpaikastaan riippumatta. Kiireellisellä hoidolla tarkoitetaan äkillisen sairastumisen, vamman, pitkäaikaissairauden vaikeutumisen tai toimintakyvyn alenemisen edellyttämää välitöntä arviota ja hoitoa, jota ei voida siirtää ilman sairauden pahenemista tai vamman vaikeutumista. Näin ollen hyvinvointialueen on annettava terveydenhuoltopalvelut myös joukkojen mukana Suomeen tulevalle henkilölle, joka tarvitsee kiireellisen terveydenhuollon palveluja ja joka hakeutuu hyvinvointialueen toimintayksikköön. Nato SOFAssa määrätään nimenomaisesti terveydenhuollosta, mutta kansallisen sääntelyn osalta on syytä huomioida, että sosiaalihuoltolaissa (1301/2014) säädetään myös hyvinvointialueen velvoitteesta järjestää kiireelliset sosiaalipalvelut jokaiselle hyvinvointialueella oleskelevalle.

Osa Naton jäsenvaltioista on myös EU- tai ETA-jäsenvaltioita. Terveydenhuolto-oikeuksien osalta on arvioitava sopimusmääräysten suhdetta sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston (EY) asetukseen 883/2004 (sosiaaliturvan koordinaatioasetus) ja sitä toimenpanevaan EU-asetukseen 987/2009 (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 987/2009 sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta annetun asetuksen (EY) N:o 883/2004 täytäntöönpanomenettelystä). EU- ja ETA-jäsenvaltioiden kansalaisten lisäksi mainittuja asetuksia sovelletaan tietyssä tilanteissa EU-asetuksen 1231/2010 nojalla myös pidemmän aikaisesti EU:n alueella asuviin kolmannen maan kansalaisiin. Lisäksi vastaavia terveydenhoito-oikeuksia koskevia säännöksiä sisältyy myös EU:n ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin kuningaskunnan välillä tehtyyn kauppa- ja yhteistyösopimukseen. Tämä sääntely takaa henkilölle, johon sovelletaan jonkun jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädäntöä, oikeuden saada terveydenhuollon palveluita oleskellessaan tilapäisesti toisessa jäsenvaltiossa. Tilapäisen oleskelun aikana on oikeus saada lääketieteellisesti välttämätöntä hoitoa huomioiden oleskelun arvioitu kesto. Lääketieteellisesti välttämätön hoito on sellaista hoitoa, joka henkilön on vähintään saatava, jotta hän voi turvallisesti jatkaa oleskeluaan Suomessa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Riippuen henkilön Suomessa oleskelun kestosta henkilöllä voi kiireellisen hoidon lisäksi olla oikeus siten myös kiireettömiin palveluihin.

Toisen jäsenvaltion alueelle työ- tai virkasuhteessa tehtävää työtä varten lähetettyihin henkilöihin sovelletaan asetuksen 883/2004 mukaan lähettävän maan sosiaaliturvalainsäädäntöä. Jos kyseessä on pidempiaikainen lähettäminen, jolloin työntekomaa on henkilön asuinmaa, on oikeus terveydenhuollon palveluihin laajempi kuin tilapäisen oleskelun aikana. Pidempiaikaisessa oleskelussa henkilöllä on oikeus saman laajuisiin palveluihin kuin henkilöillä, joilla on kotikunta Suomessa. Henkilön mukana seuraavilla perheenjäsenillä on lähtökohtaisesti vastaavat oikeudet, mutta puolison omalla työskentelyllä voi olla vaikutusta häneen sovellettavaan sosiaaliturvalainsäädäntöön.

Terveydenhuollon palveluista aiheutuneet kustannukset laskutetaan kustannuksista vastuussa olevalta jäsenvaltiolta, jolleivat valtiot ole kahdenvälisesti sopineet muusta. Suomella on voimassa laskuttamisesta luopumista koskevat sopimukset Pohjoismaiden sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin kuningaskunnan kanssa.

Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan sekä toisaalta EU-oikeuden ja kansainvälisten sopimusten perusteella annettavat terveydenhuolto-oikeudet perustuvat eri järjestelmiin. Koska Suomi on sitoutunut molempiin järjestelmiin, ei niiden välillä voida tehdä etusijajärjestystä, vaan sosiaaliturvan koordinaatioasetuksen piiriin kuuluvilla on oikeus terveydenhuoltopalveluihin niin Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan kuin EU-oikeuden tai kansainvälisten sopimusten nojalla.

Edellä puolustusministeriön hallinnonalan lainsäädännön kuvauksessa on mainittu tahot, joille Puolustusvoimien tulee terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa annetun lain nojalla järjestää terveydenhuollon palveluja. Mainitussa laissa ei siis ole säädetty Puolustusvoimille velvoitetta järjestää terveydenhuollon palveluja Suomeen saapuville joukoille, siviilihenkilöstölle ja heidän huollettavilleen.

Terveydenhuollon järjestämistä koskevassa lainsäädännössä on tunnistettu kehittämis- ja jatkoselvitystarpeita. Sopimusmääräys liittyen vastaanottajavaltion velvoitteen sisältöön on myös epätarkka. Tämän esityksen artiklakohtaisissa perusteluissa (Nato SOFAn IX artiklan 5 kappale) on kuvattu tarkemmin, miten palveluita on käytännössä Suomessa annettu. Käytännössä terveyspalveluiden antamisessa ei ole tullut esiin ongelmia, joten osana tätä hallituksen esitystä ei katsota olevan välttämätöntä tehdä asiaa koskevia lainsäädäntömuutoksia.

Periaatteena kansainvälisissä sosiaaliturvaa koskevissa määräyksissä on, että henkilö kuuluu kerrallaan vain yhden maan sosiaaliturvan piiriin. Nato SOFA määrittelee joukkojen ja niiden mukana seuraavan siviilihenkilöstön aseman ne lähettäneen jäsenvaltion lainsäädännön alaiseksi. Myös EU:n sosiaaliturvan koordinaatioasetuksen mukaan toisen jäsenvaltion alueelle työ- tai virkasuhteessa tehtävää työtä varten lähetettyihin henkilöihin sovelletaan lähettävän maan sosiaaliturvalainsäädäntöä. Työtapaturmia ja ammattitauteja koskeva lainsäädäntö on myös mainitun asetuksen soveltamisalassa. Asetuksen perusteella työtapaturman ja ammattitaudin johdosta annetun hoidon kustannusvastuu on sillä maalla, jonka sosiaaliturvalainsäädäntöä henkilöön sovelletaan.

Nato SOFAn IX artiklan 4 kappaleessa määrätään, että joukkojen tai siviilihenkilöstön tarvitsemaa siviilityövoimaan sovellettavat työehdot, erityisesti palkka, lisät sekä ehdot työntekijöiden suojelemiseksi määräytyvät vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisesti. Työtapaturma- ja ammattitautilaissa (459/2015) säädetään työntekijän oikeudesta korvaukseen työtapaturman ja ammattitaudin johdosta. Työnantaja on velvollinen järjestämään tällaiselle työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa olevalle työntekijälle työntekijän eläkelain (395/2006) mukaisen eläketurvan. Tällaiseen työntekijään lähtökohtaisesti sovelletaan myös turvallisuuslakia ja työterveyslakia (1383/2001).

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan lainsäädäntöä on lisäksi laki taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta (1213/1990).

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalle kuuluu lisäksi osa jäljempänä kappaleessa 4.1.4. tarkemmin kuvatuista tuotteita ja tavaroita koskevista sektorilaeista, jotka ovat merkityksellisiä Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan kannalta. Näitä ovat lääkkeitä, eläinlääkkeitä, lääkinnällisiä laitteita, in vitro -diagnostiikkaan tarkoitettuja lääkinnällisiä laitteita, henkilönsuojaimia, verituotteita, kudosten ja solujen käyttöä, säteilyä, kemikaaleja, biosidivalmisteita, alkoholipitoisia aineita ja tupakkatuotteita koskevat sektorilait.

Ympäristöministeriön hallinnonala

Ympäristöministeriön hallinnonalan lainsäädäntöön kuuluu ympäristönsuojelun, luonnonsuojelun, vesien- ja merensuojelun, jätteiden käsittelyn, rakentamisen ja maankäytön sekä asumisen lainsäädäntö. Keskeiset ympäristövaikutuksia aiheuttavaa toimintaa sääntelevät kansalliset lainsäädännöt ovat ympäristönsuojelulaki (527/2014), luonnonsuojelulaki (9/2023), jätelaki (646/2011), laki ympäristövahinkojen korvaamisesta (737/1994), vesilaki (587/2011) ja maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999, muut. lailla 752/2023, 1.1.2025 alkaen rakentamislaki (751/2023) ja alueidenkäyttölaki (132/1999) sekä näihin liittyvät asetustasoiset säädökset. Toimialalla on lisäksi merkittävä määrä EU-taustaista sekä kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaa sääntelyä, josta osa on suoraan sovellettavaa lainsäädäntöä. Esimerkiksi jätteiden kansainvälisten siirtojen valvonta perustuu kansainvälisiin sopimuksiin ja EU-säädöksiin, kuten Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EY) N:o 1013/2006 jätteiden siirrosta.

Nato SOFAan ei sisälly suoria ympäristöoikeudellisia määräyksiä. Kansalliseen lainsäädäntöön, EU-oikeuteen ja kansainvälisiin sopimuksiin perustuvat ympäristöoikeudelliset velvoitteet tulevat kuitenkin huomioitaviksi sotilaallisessa toiminnassa laajojen joukkojen siirtymisessä jäsenvaltion alueella ja siellä tapahtuvassa toiminnassa. Lisäksi ympäristövahinkoja käsitellään sopimuksen VIII artiklan määräysten mukaisesti.

Keskeiset toimivaltaiset viranomaiset ympäristöministeriön hallinnonalan lainsäädännön täytäntöönpanon ja valvonnan osalta ovat aluehallintovirastot, elinkeino-, liikenne- ja

ympäristökeskukset, Suomen ympäristökeskus, Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA sekä kunnat.

4.1.2 Joukkojen lähettämistä ja vastaanottamista koskevaa päätöksentekoa sääntelevä lainsäädäntö

Kuten jaksossa 3 on kuvattu, Nato SOFAa ja Pariisin pöytäkirjaa sovelletaan laajasti Naton jäsenvaltioiden väliseen toimintaan. Osa tästä toiminnasta vaatii sellaista kansallista päätöksentekoa, jota kuvataan tässä jaksossa.

Suomen osallistumisesta Naton sotilaalliseen toimintaan (pois lukien Naton sotilaallinen kriisinhallinta) Suomen alueen ulkopuolella tai Naton sotilaallisesta toiminnasta Suomen alueella päätetään lähtökohtaisesti kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetun lain (418/2017) perusteella. Laki kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta sisältää säännökset kansainvälistä apua annettaessa ja pyydettäessä sekä yhteistoimintaan ja muuhun kansainväliseen toimintaan osallistuttaessa noudatettavasta ylimpien valtioelinten päätöksentekomenettelystä. Lakia sovelletaan päätöksentekoon merkittävän kansainvälisen avun antamisesta toiselle valtiolle, Euroopan unionille tai kansainväliselle järjestölle ja pyydettäessä niiltä merkittävää apua sekä päätettäessä yhteistoiminnasta toisen valtion, Euroopan unionin tai kansainvälisen järjestön kanssa Suomen alueella tai sen ulkopuolella, samoin kuin osallistumisesta Suomen omiin tarpeisiin perustuvaan muuhun kansainväliseen toimintaan Suomen alueen ulkopuolella. Avun antamista ja pyytämistä tai toimintaan osallistumista harkittaessa huomioon tulee ottaa YK:n peruskirjan (SopS 1/1956) päämäärät ja periaatteet ja muut Suomea velvoittavat kansainvälisen oikeuden säännöt.

Lakia sovelletaan sen 1 §:n mukaan ylimpien valtioelinten päätöksentekoon, jos kyse on avusta tai toiminnasta, 1) joka perustuu EU:n yhteisvastuulausekkeen tai 2) keskinäisen avunannon lausekkeen tilanteisiin, tai 3) avusta, johon sisältyy merkittäviä sotilaallisia voimavaroja tai 4) johon voi sisältyä sotilaallisten voimakeinojen käyttöä, tai avusta 5) joka on ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittävää taikka 6) laajakantoista ja periaatteellisesti tärkeää. Useampi oikeusperusta voi tulla sovellettavaksi samanaikaisesti.

Lain soveltamisalaa koskevaan 1 §:ään lisättiin 1.1.2023 voimaan tulleella lainmuutoksella (1303/2022) käsitteet ”yhteistoiminta” ja ”muu kansainvälinen toiminta”. ”Muulla kansainvälisellä toiminnalla” tarkoitetaan Suomen omista tarpeista lähtevää toimintaa Suomen alueen ulkopuolella, joka ei ole sidottu ulkopuolelta tulevaan pyyntöön. ”Yhteistoiminnalla” puolestaan tarkoitetaan toimintaa, jota Suomi toteuttaa ilman varsinaista avunpyyntöä yhdessä keskeisimpien kansainvälisten kumppaneiden kanssa joko Suomen alueella tai Suomen rajojen ulkopuolella (HE 193/2022 vp). Samalla lain nimike muutettiin kansainvälisen avun antamista ja pyytämistä koskevasta päätöksenteosta annetusta laista laiksi kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta, jotta se vastaa lain soveltamisalaan tehtyjä muutoksia. Yhteistoiminnan lisäämisen käsitteenä lain 1 §:ään katsottiin selventävän mahdollisuutta soveltaa lakia myös Naton kanssa toteutettavaa yhteistoimintaa koskevaan päätöksentekoon.

Puolustusministeriö valmistelee parhaillaan hallituksen esitystä laiksi puolustusvoimista annetun lain muuttamisesta ja siihen liittyviksi laeiksi. Tässä yhteydessä arvioidaan tarvetta lisätä kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetun lain soveltamisalaa koskevaan 1 §:ään selvyyden vuoksi myös Pohjois- Atlantin liitto ja Pohjois-Atlantin sopimuksen 5 artiklan mukainen toiminta. Ottaen huomioon sen, että lakia sovelletaan kansainvälisiin järjestöihin ja että sen soveltamistilanteet on kuvattu

laajasti, lakia voidaan soveltaa jo tällä hetkellä Pohjois-Atlantin sopimuksen 5 artiklan mukaiseen toimintaan näitä nimenomaan säännöksessä mainitsematta.

Puolustusministeriö voi ulkoministeriötä kuultuaan päättää Puolustusvoimien toimialaan kuuluvan avun pyytämisestä tai Puolustusvoimien osallistumisesta avun antamiseen, yhteistoimintaan tai muuhun kansainväliseen toimintaan Puolustusvoimista annetun lain perusteella, jollei kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetussa laissa muuta säädetä. Puolustusministeriön päätöksenteko on tarkoitettu vähämerkityksellisempiin tilanteisiin kuin kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetun lain soveltamisalaan kuuluvat.

Kun kyse on Naton toteuttamasta sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain (211/2006) soveltamisalaan kuuluvasta sotilaallisesta kriisinhallinnasta, päätöksentekoon sovelletaan mainittua lakia. Laki koskee Suomen osallistumista kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan sekä kriisinhallintaan liittyvään koulutus- ja harjoitustoimintaan ja sitä koskevaa ylimpien valtioelinten päätöksentekomenettelyä. Kriisinhallinnan osalta on huomattava, että Nato SOFAa ei lähtökohtaisesti sovelleta kriisinhallintaoperaatioihin.

Puolustusvoimista annetun lain 12 c §:n mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamiseksi säätää PfP SOFAn, sen ensimmäisen ja toisen lisäpöytäkirjan, EU SOFAn sekä korvausvaatimuksista luopumisesta Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatioiden yhteydessä tehdyn sopimuksen soveltamisesta kansainvälisen avun vastaanottamiseen sekä antamiseen ja muuhun kansainväliseen toimintaan. Säännös koskee Suomeen kansainvälisen avun antamiseen liittyen saapuvaa muiden kuin sopimusvaltioiden henkilöstöä, jolloin henkilöstön asema voidaan erikseen sovittaessa järjestää mainittujen sopimusten perusteella. Vastaavasti säännöstä voidaan soveltaa myös muihin kuin sopimusvaltioihin Suomesta lähetettävään henkilöstöön, joka osallistuu kansainvälisen avun antamiseen ja muuhun kansainväliseen toimintaan (HE 94/2016 vp, s. 52−53). Sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain 4 §:ssä on vastaavat valtuuttavat säännökset sotilaallisen kriisinhallinnan ja siihen liittyvän koulutus- ja harjoitustoiminnan osalta.

4.1.3 Vahingonkorvauslainsäädäntö

Nato SOFAn VIII artiklassa ja Pariisin pöytäkirjan 4 ja 6 artiklassa käsitellään vahingonkorvausvastuuta koskevia kysymyksiä. Oikeudesta vaatia vahingonkorvausta julkisyhteisöltä tai virkamieheltä vahingosta, joka on aiheutunut virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisesta toimenpiteestä tai laiminlyönnistä, säädetään perustuslain (731/1999) 118 §:ssä. Valtion vahingonkorvausvastuu perustuu pääsääntöisesti vahingonkorvauslain mukaiseen vastuuseen vahingosta, jonka valtion viranomainen tai valtioon palvelussuhteessa oleva on julkista valtaa käyttäessään tai muutoin työssään tai virkatehtävissään aiheuttanut virheellään tai laiminlyönnillään. Valtion korvausvastuu voi perustua myös erityislainsäädäntöön tai oikeuskäytäntöön ja olla normaalia vahingonkorvausvastuuta ankarampaa tuottamuksesta riippumatonta vahingonkorvausvastuuta. Ankaraan vastuuseen perustavia säännöksiä sisältyy muun muassa ilmailulakiin (864/2014) ja lakiin ympäristövahinkojen korvaamisesta (737/1994).

Ilmailulain 1 luvun 1 §:n mukaan ilmailussa sovelletaan Suomen alueella ilmailulakia, jollei Suomea sitovasta kansainvälisestä velvoitteesta muuta johdu. Sotilasilmailun toimeenpanosta ja turvallisuudesta vastaa Ilmavoimien komentaja ilmailulain 1 luvun 6 §:n 4 momentin mukaan. Ilmailulain 136 §:n mukaan Ilma-aluksen omistaja, haltija ja käyttäjä ovat huolimattomuudestaan riippumatta yhteisvastuussa vahingosta, joka ilma-aluksen

käyttämisestä ilmailuun aiheutuu henkilölle tai omaisuudelle, jota ei kuljeteta kyseisessä ilma- aluksessa. Edellä mainittuja säännöksiä on tulkittu niin, että ilmailulain mukaisesti sotilasilmailun kolmannelle osapuolille aiheuttamista vahingosta vastaa valtio. PfP SOFA on tunnistettu ilmailulain 1 luvun 1 §:n mukaisena kansainvälisenä velvoitteena.

Laki ympäristövahinkojen korvaamisesta on ympäristövahinkojen korvaamista koskeva yleislaki, jonka suhteesta muuhun lainsäädäntöön säädetään sen 2 §:ssä. Ympäristövahinkojen lisäksi lain nojalla korvataan vahingontorjunta- ja ennallistamiskustannuksia. Säädös ei koske vahinkoja, joiden korvaamisesta säädetään muussa laissa. Ympäristövastuusta ympäristövahinkojen ehkäisemisen ja korjaamisen osalta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/35/EY on pantu täytäntöön lailla eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta (383/2009) sekä luonnonsuojelulakiin (9/2023), ympäristönsuojelulakiin, vesilakiin (587/2011) ja geenitekniikkalakiin (377/1995) tehdyillä muutoksilla ja valtioneuvoston asetuksella eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta (713/2009). Pilaantuneen ympäristön kunnostuksesta vastaa Suomessa ensisijaisesti pilaantumisen aiheuttaja. Ympäristönsuojelulain (527/2014) nojalla valvontaviranomainen voi käynnistää tarvittavat toimet pilaantuneen ympäristön kunnostamiseksi. Pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistamisvastuusta säädetään ympäristönsuojelulain14 luvussa.

Valtion ja sen virkamiesten toimintaan perustuvia vahingonkorvausoikeudellisia vaatimuksia käsitellään joko itsenäisinä siviilioikeudellisina riita-asioina tuomioistuimissa tai rikosasian yhteydessä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun mukaisesti. Vahingonkärsijä voi myös vaatia vahingonkorvausta suoraan toimivaltaiselta viranomaiselta. Valtion viranomaisen virheeseen tai laiminlyöntiin sekä ankaraan vastuuseen perustuvien vahingonkorvausvaatimusten käsittely on pääosin keskitetty Valtiokonttorille valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain (978/2014) nojalla. Vahingonkorvausvaatimusten käsittelyyn liittyvästä toimivallan jakautumisesta säädetään lain 1 §:ssä, jonka mukaan Valtiokonttori on toimivaltainen käsittelemään korvausvaatimuksen silloin, kun vaatimus koskee henkilövahinkoa tai kärsimystä. Valtiokonttorista annetun valtioneuvoston asetuksen (1155/2002) 11 §:n mukaan Valtiokonttori kantaa ja vastaa valtion puolesta sekä valvoo valtion etua ja oikeutta kaikissa toimialaansa kuuluvissa tehtävissä. Toimivalta valtioon kohdistuvien vahingonkorvausvaatimusten käsittelyyn on esine- ja taloudellisten vahinkojen osalta säilytetty eräissä asiaryhmissä vahingon aiheuttaneella viranomaisella. Valtiokonttorin toimivaltaan ei valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain mukaan kuulu muun muassa sellaisen esine- tai varallisuusvahinkoon perustuvan korvausvaatimuksen käsittely, joka koskee Puolustusvoimien toiminnassa kiinteistölle aiheutunutta vahinkoa tai sotilaallisesta kriisinhallinnasta johtuvaa vahinkoa. Näiden korvausvaatimusten ratkaiseminen kuuluu Puolustusvoimien toimivaltaan.

Puolustusvoimista annetun lain 14 §:n mukaan Puolustusvoimilla on oikeus tilapäisesti käyttää muita kuin pysyvässä käytössään olevia kiinteistöjä, jos se on sotilaallisen harjoitustoiminnan tai puolustusvalmiuden kohottamisen kannalta välttämätöntä. Puolustusvoimat ei kuitenkaan saa aiheuttaa tarpeetonta haittaa tai vahinkoa omaisuudelle ja kiinteistön käyttämisestä aiheutuneesta vahingosta suoritetaan kiinteistön omistajalle tai haltijalle käyvän hinnan mukainen korvaus. Korvauspäätökseen samoin kuin kiinteistön käyttöä koskevaan päätökseen saa vaatia oikaisua siten kuin hallintolaissa (434/2003) säädetään. Oikaisuvaatimukseen annettuun päätökseen saa hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen siten kuin oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa (808/2019) säädetään. Puolustusvoimissa on määräyksellä määrätty vahinkoasioiden käsittelystä ja menettelytavoista koskien Puolustusvoimille aiheutuneiden varallisuus- tai esinevahinkojen käsittelyä sekä Puolustusvoimien toiminnasta kiinteistöille aiheutuvien vahinkojen käsittelyä. Toimivaltaansa

kuuluvissa vahingonkorvausasioissa Puolustusvoimat käyttää valtion puhevaltaa Puolustusvoimista annetun valtioneuvoston asetuksen (1319/2007) 26 §:n mukaisesti. Puolustusvoimien käsittelemiä PfP SOFAn soveltamisalaan kuuluvia vahinkotapauksia on ollut vuosien varrella yksittäisiä. Tapaukset ovat olleet toisistaan eroavia, eikä selvää tyyppitapausta taikka käsittelykaavaa ole vuosien varrella muodostunut.

Valtio ei vakuuta toimintaansa eikä henkilöstöään, vaan korvauksiin varaudutaan arviomäärärahalla tai tarvittaessa lisätalousarviomenettelyllä. Valtion henkilöstön tapaturmaturvan sekä valtion ajoneuvojen liikennevakuutusturvan toimeenpanosta huolehtii Valtiokonttori. Suomen valtioon palvelussuhteessa olevalle virkatehtävissä aiheutunut vamma tai kuolema korvataan työtapaturma- ja ammattitautilain nojalla tai, jos kysymyksessä on kriisinhallintatehtävään määrätty henkilö, tapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta kriisinhallintatehtävässä annetun lain (1522/2016) nojalla. Asevelvollisten vakuutusturvasta puolestaan säädetään lailla sotilastapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta (1521/2016). Näiden turvien osalta Valtiokonttorilla on työtapaturma- ja ammattitautilain 270 §:n mukainen oikeus saada maksamansa korvaus takaisin siltä, joka on korvausvastuussa vahingoittuneelle vahingonkorvauslain tai muun lain nojalla. Ulkomaan virka- tai työmatkalla valtioon palvelussuhteessa oleva kuuluu lisäksi valtion virkamatkoilla sattuneiden vahinkojen korvaamisesta annetun lain (530/2017) soveltamisalan piiriin.

Liikennevakuutuslain (460/2016) mukaan Valtiokonttori vastaa liikennevahingosta silloin, kun ajoneuvon omistaja tai haltija on vahingon sattuessa Suomen valtio eikä ajoneuvolle ole otettu liikennevakuutusta. Valtiokonttori vastaa liikennevahingosta myös silloin, kun Suomen valtio on sitoutunut korvaamaan toisen valtion omistaman ajoneuvon aiheuttaman vahingon. Liikennevakuutuslain esitöiden (HE 123/2015 vp) mukaan sitoutuminen voi perustua joko yksittäisiä ajoneuvoja koskevaan sitoutumiseen tai kansainväliseen sopimukseen. Suomen liikennevakuutuslain soveltamisala on kansainvälisesti verrattuna laaja ja liikennevakuutuslakia sovelletaan pääsääntöisesti silloinkin, kun ajoneuvoa käytetään yleisten teiden ja muiden liikenneväylien ulkopuolella. Liikennevakuutuksesta korvataan ajoneuvon käytöstä muille aiheutuvien henkilö- ja esinevahinkojen lisäksi myös vahingon aiheuttaneen ajoneuvon kuljettajan henkilövahinko. Lain säännökset ovat sen 3 §:n mukaan pakottavia. Nato SOFAlla ja Pariisin pöytäkirjalla Suomen valtio on sitoutunut liikennevakuutuslaissa tarkoitetulla tavalla käsittelemään ja korvaamaan sotilaalliseen puolustusyhteistyöhön osallistuvan Naton jäsenvaltion tai toimielimen vakuuttamattoman ajoneuvon Suomessa aiheuttaman vahingon, sillä Naton jäsenvaltioiden ja toimielinten virka-ajoneuvoille ei pääsääntöisesti oteta vakuutuksia, vaan ajoneuvojen osalta noudatetaan itsevakuuttamisen (self insurance) periaatetta.

Meripelastustehtävästä maksettavista palkkiosta ja korvauksista säädetään merilain (674/1994) 16 ja 16 a luvussa. Lain 1 luvun 9 §:n mukaan sen säännöksiä sovelletaan alukseen, jota ei käytetä kauppamerenkulkuun (kuten sota-alukseen) vain, mikäli ne kulloinkin siihen soveltuvat. Merellä vaarassa olevien ihmisten etsimisestä ja heidän pelastamisestaan puolestaan säädetään meripelastuslaissa. Lain 21 §:n mukaan meripelastustoimen tehtävään määrätyllä on oikeus valtion varoista maksettavan palkkioon ja kustannusten korvaukseen. Korvauksen maksaa Rajavartiolaitos. Meripelastustehtävässä aiheutuneen tapaturman käsittelee Valtiokonttori työtapaturma- ja ammattitautilain 23 §:n nojalla.

Rikoksella aiheutettu vahinko korvataan valtion varoista kuten rikosvahinkolaissa (1204/2005) säädetään. Pääsääntöisesti korvausta suoritetaan Suomessa tehdyllä rikoksella aiheutetusta vahingosta. Korvausta ei ilman erityistä syytä makseta, jos rikosta ei ole ilmoitettu poliisille eikä poliisi ole saanut siitä muutenkaan tietää. Lähtökohtana on, että vahinkoa kärsineen tulee pyrkiä saamaan oikeutensa vahingonkorvaukseen tuomiolla vahvistettavaksi, jos asiaa

käsitellään tuomioistuimessa. Rikosvahinkolain mukaisen korvauksen myöntää ja suorittaa Valtiokonttori.

Puolustusvoimille kuuluvien taisteluvälineiden kolmannelle aiheuttamat vahingot korvataan taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annetun lain nojalla. Lain nojalla korvataan Suomen kansalaisen sekä Suomessa pysyvästi asuvan ulkomaalaisen tapaturmaisesti saama vamma, jos se on aiheutunut Puolustusvoimille kuuluvasta aseesta, ammuksesta, miinasta, räjähdysaineesta tai muusta taisteluvälineestä. Edellytyksenä on, että vamman aiheuttanut taisteluväline ei ole ollut oikeudettomasti muun kuin Puolustusvoimien hallussa. Lain soveltamisalaan kuuluvien korvausvaatimusten käsittely kuuluu Valtiokonttorin toimivaltaan.

Sopimuksiin sisältyvät määräykset valtion saatavasta luopumisesta merkitsevät, että valtio sitoutuu olemaan esittämättä toiselle sopimuspuolelle sopimuksessa tarkoitettuja korvausvaatimuksia. Valtion saatavasta voidaan luopua vain eduskunnan suostumuksella. Eduskunnan suostumus valtion saatavasta luopumiseen voi perustua lakiin, talousarviopäätökseen tai eduskunnan erillispäätökseen.

Valtion liikelaitoksista annetun lain (1062/2010) mukaan valtion omaisuutena pidetään myös sen liikelaitosten omaisuutta. Lain 16 §:n mukaan liikelaitos kantaa ja vastaa valtion puolesta sekä valvoo tuomioistuimissa, viranomaisissa ja toimituksissa valtion etua ja oikeutta liikelaitosta koskevissa asioissa.

4.1.4 Joukkojen mukana tulevat ja joukkojen hankkimat tuotteet ja tavarat

Sektorilaeissa on tyypillisesti asetettu erilaisia velvoitteita muun muassa tuotteiden myymiseen, jakeluun, markkinoille saattamiseen, hankkimiseen tai maahantuontiin liittyen. Sektorilainsäädäntö voi perustua osin EU:n jäsenvaltioiden kesken harmonisoituun EU- oikeuteen ja osin sääntely on kansallisessa lainsäädäntötoimivallassa.

Joukkojen mukana Suomeen voi tulla esimerkiksi elintarvikkeita, kasviperäisiä tavaroita, kuten puisia pakkausmateriaaleja, sekä eläviä eläimiä, kuten sotakoiria. Eläinten, eläinperäisten elintarvikkeiden ja yhdistelmätuotteiden, eläinperäisten sivutuotteiden ja niistä johdettujen tuotteiden, kasvien, kasviperäisten tuotteiden ja ei-eläinperäisten elintarvikkeiden tuontiehdoista EU:n ulkopuolisista maista EU:n alueelle säädetään asetusmuotoisessa EU- lainsäädännössä, joka on sellaisenaan jäsenvaltioita velvoittavaa.

EU-tuontiehdoilla pyritään ehkäisemään eläintautien ja kasvintuhoojien leviämistä EU:n alueelle sekä turvaamaan tuontilähetysten elintarvike- ja rehuhygieeninen laatu. EU- lainsäädännön mukaiset tuontivaatimukset perustuvat pääosin virallisesta valvonnasta ja muista virallisista toimista, jotka suoritetaan elintarvike- ja rehulainsäädännön ja eläinten terveyttä ja hyvinvointia, kasvien terveyttä ja kasvinsuojeluaineita koskevien sääntöjen soveltamisen varmistamiseksi, sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusten (EY) N:o 999/2001, (EY) N:o 396/2005, (EY) N:o 1069/2009, (EY) N:o 1107/2009, (EU) N:o 1151/2012, (EU) N:o

652/2014, (EU)2016/429 ja (EU)2016/2031, neuvoston asetusten (EY) N:o 1/2005 ja (EY) N:o 1099/2009 ja neuvoston direktiivien 98/58/EY, 1999/74/EY, 2007/43/EY, 2008/119/EY ja 2008/120/EY muuttamisesta ja Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusten (EY) N:o 854/2004 ja (EY) N:o 882/2004, neuvoston direktiivien 89/608/ETY, 89/662/ETY, 90/425/ETY, 91/496/ETY, 96/23/EY, 96/93/EY ja 97/78/EY ja neuvoston päätöksen 92/438/ETY kumoamisesta (virallista valvontaa koskeva asetus) annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2017/625, jäljempänä valvonta-asetus, tarttuvista eläintaudeista sekä tiettyjen eläinterveyttä koskevien säädösten muuttamisesta ja kumoamisesta

(”eläinterveyssäännöstö”) annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2016/429, jäljempänä eläinterveyssäännöstö, kasvintuhoojien vastaisista suojatoimenpiteistä, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusten (EU) N:o 228/2013, (EU) N:o 652/2014 ja (EU) N:o 1143/2014 muuttamisesta sekä neuvoston direktiivien 69/464/ETY, 74/647/ETY, 93/85/ETY, 98/57/EY, 2000/29/EY, 2006/91/EY ja 2007/33/EY kumoamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2016/2031, jäljempänä kasvinterveysasetus, sekä luonnonmukaisesta tuotannosta ja luonnonmukaisesti tuotettujen tuotteiden merkinnöistä ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 834/2007 kumoamisesta annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2018/848. Asetusten nojalla on lisäksi annettu useita kymmeniä alemman asteisia EU-säädöksiä, joilla asetetaan tuontilähetyksiä ja niiden virallista valvontaa koskevia tarkempia säännöksiä.

Sotakoirien tuonnin osalta EU-jäsenvaltiot voivat sallia lemmikkieläinten muista kuin kaupallisista siirroista ja asetuksen (EY) N:o 998/2003 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 576/2013 10 artiklan 3 kohdan mukaisesti rekisteröityjen sota-, etsintä- ja pelastuskoirien siirrot jonkin muun maahantulopaikan kuin matkustajien maahantulopaikan kautta edellyttäen, että omistaja tai valtuutettu henkilö on anonut lupaa etukäteen ja jäsenvaltio on myöntänyt luvan. Lisäksi koirat tarkastetaan maahantulon yhteydessä toimivaltaisen viranomaisen kyseistä tarkoitusta varten osoittamassa paikassa ja tuontiluvassa vahvistettujen vaatimusten mukaisesti. Tällaisia koiria voidaan siten tuoda Suomeen myös muun kuin nimetyn maahantulopaikan kautta.

EU-lainsäädäntöä on täydennetty kansallisella lainsäädännöllä. Laki eläinten sekä tavaroiden tuontivalvonnasta (1277/2019), elintarvikelaki (297/2021), rehulaki (1263/2020) ja laki kasvinsuojeluaineista (1563/2011) täydentävät EU:n virallista valvontaa koskevaa asetusta. Eläintautilaki (76/2021) täydentää kansallisesti EU:n eläinterveyssäännöstöä. Xxxxxxxxxxxxxxxxx (1110/2019) täydentää kasvinterveysasetusta sekä virallista valvontaa koskevaa asetusta. Elintarvikkeiden turvallisuudesta, elintarvikkeiden hyvästä terveydellisestä ja muusta elintarvikesäännösten mukaisesta laadusta sekä elintarvikkeista ja elintarvikekontaktimateriaaleista annettavien tietojen riittävyydestä ja oikeellisuudesta sekä elintarvikkeita ja elintarvikekontaktimateriaaleja, elintarvike- ja kontaktimateriaalitoimintaa sekä elintarvikevalvontaa koskevien Euroopan unionin säädösten täytäntöönpanosta säädetään elintarvikelaissa. Eläintautien vastustamista koskevien Euroopan unionin säädösten ja niiden nojalla annettujen säädösten täytäntöönpanosta säädetään eläintautilaissa sekä soveltuvin osin elintarvikelaissa ja tartuntatautilaissa (1227/2016).

Suomeen tulevat joukot tuovat mukanaan lääkkeitä ja lääkintämateriaalia sekä muita tarvikkeita ja tavaroita. Lääkkeiden myynnistä, jakelusta, maahantuonnista ja viennistä säädetään mm. lääkelaissa (395/1987), lääkeasetuksessa (693/1987), lääketaksasta annetussa valtioneuvoston asetuksessa (713/2013) ja EU-oikeudessa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 726/2004 ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevista unionin lupa- ja valvontamenettelyistä ja Euroopan lääkeviraston perustamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston eläinlääkkeistä ja direktiivin 2001/82/EY kumoamisesta annetussa aseuksessa (EU) 2019/6. Lääkelain säännökset perustuvat suurelta osin Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/83/EY ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevista yhteisön säännöistä (ns. lääkedirektiivi) ja sen muutosdirektiiveihin.

Lääkinnällisiä laitteita sääntelee lääkinnällisistä laitteista annettu EU-asetus (EU) 745/2017 ja in vitro -diagnostiikkaan tarkoitetuista lääkinnällistä laitteista annettu EU-asetus (EU) 746/2017 sekä lääkinnällisistä laitteista annettu laki (719/2021), jossa annetaan EU-asetusten kansallista täytäntöönpanoa koskevat säännökset. Asetuksissa vahvistetaan säännöt ihmisille tarkoitettujen

lääkinnällisten laitteiden ja niiden lisälaitteiden markkinoille saattamisesta, asettamisesta saataville markkinoilla sekä käyttöönotosta unionissa.

Henkilönsuojaimia koskevista vaatimuksista säädetään henkilönsuojaimista ja neuvoston direktiivin 89/686/ETY kumoamisesta annetussa EU-asetuksessa (EU) 2016/425. Käytöstä säädetään työntekijöiden työpaikalla käyttämille henkilönsuojaimille turvallisuutta ja terveyttä varten asetettavista vähimmäisvaatimuksista annettuihin EU-direktiiveihin (89/656/ETY, muutos (EU) 2019/1832) pohjautuvassa henkilönsuojainten valinnasta ja käytöstä työssä annetussa valtioneuvoston asetuksessa (427/2021). Työturvallisuuslaissa (738/2002) säädetään osaltaan henkilönsuojainten hankinnasta ja käytöstä.

Verituotteita koskeva EU-sääntely on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2002/98/EY laatu- ja turvallisuusvaatimusten asettamisesta ihmisveren ja veren komponenttien keräämistä, tutkimista, käsittelyä, säilytystä ja jakelua varten. Kansallisesti verituotteista säädetään veripalvelulaissa (197/2005) ja veripalvelusta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa (258/2006). Suomen Punaisen Xxxxxx Xxxxxxxxxxxx toiminnasta säädetään Suomen Punaisesta Rististä annetussa laissa (238/2000) ja Suomen Punaisesta Rististä annetulla tasavallan presidentin asetuksella (827/2017). Kudoksien ja solujen käyttöä säännellään Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2004/23/EY ihmiskudosten ja - solujen luovuttamista, hankintaa, testausta, käsittelyä, säilömistä, säilytystä ja jakelua koskevien laatu- ja turvallisuusvaatimusten vahvistamisesta sekä kansallisesti ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä annetussa laissa (101/2001).

Säteilyn osalta ionisoivasta säteilystä säädetään EU:n neuvoston direktiivissä turvallisuutta koskevien perusnormien vahvistamisesta ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta suojelemiseksi ja direktiivissä 2013/59/EURATOM direktiivien 89/618/Euratom, 90/641/Euratom, 96/29/Euratom, 97/43/Euratom ja 2003/122/Euratom kumoamisesta (ns. säteilyturvallisuusdirektiivi). Säteilyturvallisuusdirektiivi on Suomessa pantu täytäntöön pääosin säteilylailla (859/2018) ja lakia alempitasoisilla asetuksilla ja määräyksillä. Säteilyturvallisuusdirektiivissä vahvistetaan yhdenmukaiset perusnormit työperäisen ja lääketieteellisen altistuksen sekä väestön altistuksen tilanteissa säteilylle altistuvien henkilöiden terveyden suojelemiseksi ionisoivasta säteilystä aiheutuvilta vaaroilta. Säteilylaissa säädetään ionisoivan säteilyn lisäksi ionisoimattomasta säteilystä.

Kemikaalien osalta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus 1907/2006 kemikaalien rekisteröinnistä, arvioinnista, lupamenettelyistä ja rajoituksista (ns. REACH-asetus) sisältää listan EU:ssa kielletyistä aineista sekä listauksen erityistä huolta aiheuttavista aineista: Substances of very high concern (SVHC). Tähän liittyy myös biosidivalmisteista annettu asetus (EU) N:o 528/2012), joka koskee niiden markkinoille saattamista ja käyttöä. Euroopan parlamentin ja neuvoston kemikaalien luokitusta, merkintöjä ja pakkaamista koskeva asetus(EY) N:o 1272/2008 (ns. CLP-asetus) taas edellyttää maahantuojia tai jatkokäyttäjiä luokittelemaan, merkitsemään ja pakkaamaan vaaralliset kemikaalit asianmukaisella tavalla. Lisäksi ilmoitettua ennakkosuostumusta koskeva asetus (EU) N:o 649/2012, (ns. PIC-asetus, Prior Informed Consent) rajoittaa tiettyjen vaarallisten kemikaalien tuontia sekä myös vientiä EU-alueelta. REACH-asetusta on täydennetty Suomessa kemikaalilailla (599/2013).

Vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain (390/2005) soveltamisala on laaja ja sillä on liittymäpintoja muun muassa yleiseen kemikaalilainsäädäntöön, ympäristönsuojelua koskevaan lainsäädäntöön, pelastustoimea koskevaan lainsäädäntöön ja työsuojeluun. Toiminnanharjoittaja vastaa kemikaaliturvallisuuslain mukaan ensisijaisesti toiminnan turvallisuudesta. Kemikaaliturvallisuuslailla on pantu pääosin täytäntöön muun muassa Euroopan parlamentin ja

neuvoston direktiivi 2012/18/EU vaarallisista aineista aiheutuvien suuronnettomuusvaarojen torjunnasta, ns. Seveso III-direktiivi. Laajamittaista vaarallisten kemikaalien teollista käsittelyä ja varastointia harjoittavalle tuotantolaitokselle on haettava lupa Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesilta. Kemikaalien vähäistä käsittelyä ja varastointia puolestaan valvoo pelastusviranomainen. Vaarallisen kemikaalin vähäistä teollista käsittelyä ja varastointia saa harjoittaa vain tekemällä siitä ilmoituksen pelastusviranomaiselle, joka tekee asiassa päätöksen.

Puolustushallinnon alalla vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelystä, varastoinnista ja valvonnasta säädetään vaarallisten kemikaalien teollisen käsittelyn ja varastoinnin turvallisuusvaatimuksista puolustushallinnossa annetussa puolustusministeriön asetuksessa (712/2017) sekä vaarallisten kemikaalien teollisen käsittelyn ja varastoinnin valvonnasta puolustushallinnossa annetussa puolustusministeriön asetuksessa (713/2017). Ensin mainitussa asetuksessa säädetään vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetussa laissa (kemikaaliturvallisuuslaki 390/2005), tarkoitettujen vaarallisten kemikaalien teollisen käsittelyn ja varastoinnin turvallisuusvaatimuksista maanpuolustuksen kannalta erityissuojattavissa kohteissa sekä sotilaallisissa harjoituksissa, harjoitusalueilla ja rauhanturvaoperaatioissa. Jäljemmässä asetuksessa säädetään kemikaaliturvallisuuslaissa tarkoitettujen vaarallisten kemikaalien teolliseen käsittelyyn ja varastointiin liittyvistä päätös-, ilmoitus- ja hallintomenettelyistä sekä valvonnasta maanpuolustuksen kannalta erityissuojattavissa kohteissa sekä sotilaallisissa harjoituksissa, harjoitusalueilla ja rauhanturvaoperaatioissa. Puolustusministeriön asetuksessa sotilasräjähteistä (772/2009) säädetään Puolustusvoimien sotilaalliseen toimintaan tarkoitetuista räjähteistä (sotilasräjähde) ja kemikaaliturvallisuuslaissa säädettyjen räjähteitä koskevien tehtävien hoitamisesta Puolustusvoimissa.

Painelaitelakia (1144/2016) sovelletaan painelaitteisiin ja alusten painelaitteisiin. Painelaitelaissa on säännökset muun muassa painelaitteiden vaatimuksenmukaisuudesta ja sen arvioinnista, tarkastamisesta, käytöstä sekä käytön ajan valvonnasta.

EU:n kaasulaiteasetuksessa on harmonisoidut säännökset kaasulaitteiden vaatimuksenmukaisuudesta. Tarkempia säännöksiä on annettu kansallisella kaasulaitelailla (502/2018) kaasulaitteiden vaatimuksenmukaisuudesta ja valvonnasta.

Sähköturvallisuuslaissa (1135/2016) ja sen nojalla annetuissa valtioneuvoston asetuksissa säädetään sähkölaitteille ja -laitteistoille asetettavista vaatimuksista, sähkölaitteiden ja - laitteistojen vaatimustenmukaisuuden osoittamisesta ja vaatimustenmukaisuuden valvonnasta, sähköalan töistä ja niiden valvonnasta sekä sähkölaitteen ja -laitteiston haltijan vahingonkorvausvelvollisuudesta. Sähköturvallisuuslailla on pantu täytäntöön EU- tuotelainsäädäntöä.

Alkoholilaissa (1102/2017) säädetään muun muassa alkoholipitoisten aineiden maahantuonnista, maastaviennistä ja myynnistä. Laissa edellytetään alkoholin myyntiin viranomaislupaa yli 2,8 % alkoholijuomille, ja väkevien alkoholien vähittäismyynnin monopoli on Alko Oy:llä. Tupakkalaissa (549/2016) asetetaan myytäville tuotteille ja esimerkiksi maahantuontiin ja vähittäismyyntiin liittyviä vaatimuksia ja rajoituksia. Esimerkiksi purutupakkaa, nenänuuskaa ja suussa käytettäväksi tarkoitettua tupakkaa ei saa myydä tai muutoin luovuttaa taikka välittää, eikä tuoda maahan henkilökohtaista tuontia koskevin poikkeuksin.

Tuoteturvallisuutta ja tuotteiden vaatimustenmukaisuutta koskeva sääntely perustuu valtaosin Euroopan unionin sääntelyyn ja siihen perustuvaan kansalliseen täydentävään sääntelyyn. Tuotteita koskevia vaatimuksia on yhdenmukaistettu pääosin EU-tuotedirektiiveillä ja lisäksi

EU:n asetuksilla ja päätöksillä. EU pyrkii takaamaan tuotteiden vapaan liikkuvuuden talousalueellaan yhtenäistämällä tuotteita koskevat vaatimukset. Tuotteille on turvallisuuden, terveyden, ympäristönsuojelun ja kuluttajansuojan varmistamiseksi asetettu lainsäädännössä vaatimuksia. Tuotteiden pitää olla turvallisia ja luotettavia käyttää tai niiden pitää täyttää tietyt vähimmäisvaatimukset.

Markkinavalvonta-asetuksen, eli markkinavalvonnasta ja tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun EU-asetuksen (EU) 2019/1020, soveltaminen alkoi 16.7.2021. Asetuksella korvattiin ns. NLF-asetuksen (EY) N:o 765/2008 markkinavalvontaa ja ulkorajavalvontaa koskevat säännökset. Suuri osa EU:n tuotteiden vaatimustenmukaisuutta koskevasta lainsäädännöstä kuuluu EU:n markkinavalvonta-asetuksen soveltamisalaan. Markkinavalvonta-asetuksen soveltamisala on laaja ja koskee suurinta osaa niistä tuotesektoreista, joista on yhdenmukaistettua EU-sääntelyä. Markkinavalvonta-asetusta sovelletaan 70 sektorikohtaisen EU-tuotesäädöksen kattamiin tuotesektoreihin ja ne on listattu asetuksen liitteessä I. Näitä ovat esimerkiksi moottoriajoneuvot ja hissit. Suurin osa asetuksessa säädetyistä velvoitteista koskee markkinavalvonta- ja ulkorajaviranomaisia, mutta mukana on myös talouden toimijoita koskevia uusia velvoitteita. Tuotteiden vaatimustenmukaisuutta koskevassa lainsäädännössä tarkoitetaan sektorista riippuen yleensä talouden toimijalla valmistajaa tai maahantuojaa tai näiden puuttuessa joko valmistajan valtuuttamaa edustajaa taikka viimesijaisesti jakelupalvelujen tarjoajaa, jotka kaikki vastaavat toimintansa lainmukaisuudesta.

EU:n markkinavalvonta-asetuksessa ei ole nimenomaisesti otettu kantaa sen suhteesta asevoimiin, yksinomaan sotilaskäyttöön tarkoitettuihin tuotteisiin. On huomattava, että EU:n markkinavalvonta-asetusta sovelletaan sen soveltamisalan sektorisääntelyyn. Sektorikohtaisessa EU:n tuotesääntelyssä on eroavaisuuksia. Osassa sektoreita on soveltamisalassa tehty rajauksia erityisesti asevoimien, sotilaalliseen tarkoitukseen oleviin tuotteisiin. Kaikissa sektoreissa ei kuitenkaan ole tästä nimenomaisesti säädetty.

Kansallinen markkinavalvontaa koskeva sääntely on koottu horisontaaliseen lakiin eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta (1137/2016), jäljempänä markkinavalvontalaki, joka myös täydentää markkinavalvonta-asetuksen sääntelyä. Markkinavalvontalaki tuli voimaan 1.1.2017 ja lain soveltamisalaa on sittemmin asteittain laajentunut kattamaan valtaosaa markkinavalvonta-asetuksen tuotesektoreita usealla eri hallinnonalalla. Markkinavalvontalain 1

§:ssä säädetään tuotelaeista (sektorilainsäädäntö), joihin lakia sovelletaan.

Markkinavalvontalakia sovelletaan hissiturvallisuuslain (1134/2016), mittauslaitelain (707/2011), pyroteknisten tuotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain (180/2015), räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäväksi tarkoitettujen laitteiden ja suojausjärjestelmien vaatimustenmukaisuudesta annetun lain (1139/2016), painelaitelain (1144/2016), sähköturvallisuuslain (1135/2016), räjähteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain (1140/2016), kuluttajien käyttöön tarkoitetuista henkilönsuojaimista annetun lain (218/2018), kaasulaitelain (502/2018), säteilylain (859/2018), ilmailulain (864/2014), aerosolien vaatimustenmukaisuudesta annetun lain (794/2020), ajoneuvolain, jätelain (646/2011), ympäristönsuojelulain (527/2014), EU-ympäristömerkistä annetun lain (832/2014), huviveneiden turvallisuudesta ja päästövaatimuksista annetun lain (1712/2015), sähköisen viestinnän palveluista annetun lain (917/2014), laivavarustelain (1503/2011), tuotteiden ekologiselle suunnittelulle ja energiamerkinnälle asetettavista vaatimuksista annetun lain (1005/2008), vaarallisten aineiden käytön rajoittamisesta sähkö- ja elektroniikkalaitteissa annetun lain (387/2013), kemikaalilain (599/2013), kosmeettisista valmisteista annetun lain (492/2013), tupakkalain (549/2016), jalkineiden ja tekstiilituotteiden vaatimustenmukaisuudesta annetun lain (265/2022), lannoitelain (711/2022), terveydensuojelulain (763/1994), eräiden tuotteiden esteettömyysvaatimuksista annetun lain

(102/2023), lelujen turvallisuudesta annetun lain (1154/2011) sekä vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain (541/2023) soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden markkinavalvontaan, jollei mainituissa laeissa toisin säädetä.

Markkinavalvontaviranomaisia ovat mm. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, Liikenne- ja viestintävirasto, Säteilyturvakeskus, Suomen ympäristökeskus, Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus sekä Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto sekä kunnat.

Tuotteiden vaatimustenmukaisuutta koskevan lainsäädännön lisäksi kulutustavaroiden yleisestä tuoteturvallisuudesta säädetään horisontaalisessa EU:n yleisessä tuoteturvallisuusdirektiivissä 2001/95/EY, joka on pantu kansallisesti täytäntöön kuluttajaturvallisuuslailla 920/2011. EU- sääntely on uudistunut. EU:n uusi yleinen tuoteturvallisuusasetus (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2023/988, annettu 10 päivänä toukokuuta 2023, yleisestä tuoteturvallisuudesta) tuli äskettäin voimaan 12.5.2023, ja sitä aletaan soveltaa 13.12.2024 ja samalla kumotaan aiempi direktiivi. Kuluttajaturvallisuuslaki on kuluttajille tarjottavien tavaroiden ja palveluiden turvallisuutta koskeva yleislaki. Lakia sovelletaan silloin, kun kulutustavaran tai kuluttajapalvelun turvallisuudesta ei ole erityislainsäädännössä säädetty vähintään samaa turvallisuustasoa edellyttävästi. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto valvoo lain noudattamista. Lisäksi lakia voidaan soveltaa erityislainsäädännön valvontaviranomaisten toimesta silloin, kun kyseisessä erityislainsäädännössä ei ole esimerkiksi riittäviä säännöksiä viranomaisten toimivaltuuksista.

Edellä mainitut tuoteturvallisuutta koskevat säädökset pohjautuvat EU-lainsäädäntöön ja niiden tarkoituksena on varmistaa, että määräyksiä noudatetaan eikä vaatimustenvastaisia, vaarallisia tai turvallisuudeltaan puutteellisia tuotteita ole Euroopan unionin sisämarkkinoilla. Jos tuotteet eivät vastaa tuoteturvallisuusvaatimuksia, joukkojen tuomia tuotteita ei saisi päätyä sisämarkkinoille. Suomessa on myös kansallisia turvallisuusvaatimuksia tietyille tuotteille. Joukkojen mukanaan tuomat tuotteet tulisi viedä maasta pois taikka kierrättää tai hävittää säännösten mukaisesti.

Arvioitaessa edellä kuvattua tuotelainsäädäntöä Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan artiklojen valossa, on huomioitava, että joukkojen mukanaan tuomien ja hankkimien tuotteiden osalta on olemassa intressi suojata kansanterveyttä, ihmisten terveyttä ja henkeä siltä osin kuin näitä oikeushyviä on suojattu tuotelainsäädännössä. Lähettäjävaltion joukoilla on velvollisuus kunnioittaa Suomen lainsäädäntöä Nato SOFAn II artiklan mukaisesti.

Nato SOFA ja Pariisin pöytäkirja mahdollistavat kuitenkin myös lähettäjävaltion joukkojen tarvikkeiden ja tavaroiden maahantuonnin ja viennin sekä hankinnan Nato SOFAn IX ja XI artikloissa määrätyllä tavalla, samoin kuin esimerkiksi alkoholin ja tupakan myynnin joukkojen ylläpitämissä kanttiineissa XI artiklasta johdetun tulkinnan mukaisesti. Näiden artiklojen mukaisen toiminnan osalta voidaan otaksua, että vaikka joukoilla lähtökohtaisesti on velvollisuus kunnioittaa Suomen lainsäädäntöä, joukot eivät välttämättä kaikilta osin pysty noudattamaan kaikkia kansallisen lainsäädännön vaatimuksia, kuten esimerkiksi tuotteiden maahantuonnille ja vaatimuksenmukaisuudelle asetettuja vaatimuksia (kuten viranomaisluvat ja -ilmoitukset) ilman, että se vaikeuttaa joukkojen toimintaa käytännössä. Tämä on mahdollista sektorilakien sääntelystä huolimatta, sillä Nato SOFA ja Pariisin pöytäkirja saatetaan voimaan Suomessa lailla. Tilanteet, joissa kansallisen lainsäädännön noudattaminen ei ole joukoille mahdollista, voivat vaihdella tapauksittain riippuen esimerkiksi siitä, ovatko joukot lähtöisin EU- tai ETA-maista vai kolmansista valtioista. Käytännössä tarkkarajaisten poikkeusten kohdentamista lainsäädäntöön on hyvin vaikeaa tehdä tavalla, joka vastaa sopimuksen lukuisia erilaisia soveltamistilanteita sekä ottaen huomioon sopimusmääräyksiin liittyvät erilaiset tulkinnat.

Lisäksi on huomioitava, että edellä kuvattu joukkojen tuotteiden tuontia ja hankintaa koskeva sääntely perustuu joko kokonaan tai osin harmonisoituun EU-oikeuteen. Tilanteissa, joissa joukkojen ei ole mahdollista täysimääräisesti noudattaa tätä sääntelyä, tulee ratkaistavaksi kysymys siitä, miltä osin EU-oikeus mahdollistaa poikkeamisen tämän sääntelyn noudattamisesta. Jäljempänä esityksen jaksossa 4.2 on kuvattu perusteita, joiden nojalla EU- sääntelyn velvoitteita tulkitaan ja sovitetaan yhteen kansallisen turvallisuuden alalla. Edellä mainittujen syiden vuoksi hallituksen esityksen valmistelun aikana on todettu, että muun muassa tuotelainsäädäntöön mahdollisesti tehtävät lainsäädäntömuutokset edellyttävät kysymysten tarkempaa selvittämistä. Lisäksi Nato SOFAn tultua voimaan kansallisena lakina, kun yhteistyön muodot ja käytännöt tarkentuvat, on mahdollista muodostaa tarkempi käsitys siitä, onko kansalliseen lainsäädäntöön syytä tehdä ja miltä osin nimenomaisia lähettäjävaltion joukkoja koskevia poikkeussääntöjä. Lainsäädännön harmonisointia Xxxx XXXXx kanssa yhteneväiseksi tullaan tarpeen mukaan tekemään jatkossakin. Jäljempänä artiklakohtaisissa perusteluissa on kuitenkin tuotu esiin muun muassa tuotelainsäädännön kannalta merkityksellisiä artikloja.

4.2 Euroopan unionin lainsäädäntö

Nato SOFA ja Pariisin pöytäkirja kuuluvat molemmat jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan. EU:n jäsenvaltioista tällä hetkellä 22 valtiota on myös Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan sopimuspuolia. Lisäksi EU:n jäsenvaltioista 25 valtiota on myös PfP SOFAn sopimuspuolia. EU:n jäsenvaltioiden välillä on myös vuonna 2004 tehty Nato SOFAaa ja Pariisin pöytäkirjaa vastaava sopimus Euroopan unionin sotilasesikunnan jäsenvaltioiden Euroopan unionin käyttöön mahdollisesti asetettujen esikuntien ja joukkojen sotilas- ja siviilihenkilöiden asemasta, niin sanottu EU SOFA (SopS 89 ja 90/2019). Norja ja Islanti kuuluvat Euroopan talousalueeseen (ETA) ja Natoon.

Vaikka sekä Nato SOFAn että Pariisin pöytäkirjan voidaan katsoa kuuluvan jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, sisältyy niihin kumpaankin määräyksiä, joita koskevilla toimialoilla on runsaasti voimassa olevaa EU:n lainsäädäntöä. Edellä ja esityksen artiklakohtaisissa perusteluissa on käsitelty tarkemmin sopimusmääräysten suhdetta EU:n lainsäädäntöön. Nato XXXXx XX artiklassa todetaan lähtökohtana, että joukoilla, siviilihenkilöstöllä ja niiden huollettavilla on velvollisuus kunnioittaa vastaanottajavaltion lainsäädäntöä ja toisaalta vastaanottajavaltiolla on velvollisuus ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän päämäärän saavuttamiseksi. Edellä sanottu koskee myös EU:n lainsäädäntöä. Käytännössä jotkin Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan määräykset poikkeavat kuitenkin voimassa olevasta EU-sääntelystä ja toisaalta sääntelyn täysimääräinen soveltaminen voisi tehdä sujuvan sotilaallisen yhteistyön mahdottomaksi.

Tarkasteltaessa Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa on tarkasteltava EU:n ja sen jäsenvaltioiden välistä toimivallanjakoa koskevia yleisiä periaatteita ja sektorikohtaisia määräyksiä, säännöksiä ja periaatteita. EU:n sisämarkkinoiden ja useimpien niihin läheisesti liittyvien EU:n politiikka-alojen osalta myös ETA-ulottuvuus tulee huomioitavaksi.

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 4 artiklan 2 kohdan mukaan unioni kunnioittaa keskeisiä valtion tehtäviä, erityisesti niitä, joiden tavoitteena on valtion alueellisen koskemattomuuden turvaaminen, yleisen järjestyksen ylläpitäminen sekä kansallisen turvallisuuden takaaminen. Erityisesti kansallinen turvallisuus säilyy yksinomaan kunkin jäsenvaltion vastuulla. Lisäksi Euroopan unionin toiminnasta tehtyyn sopimukseen (SEUT) on sisällytetty yleistä turvallisuutta koskevia yleisiä tai erityisiä poikkeussääntöjä, kuten SEUT 72 ja 347 artikla.

Kansallista turvallisuutta koskevat kansalliset toimet eivät kuitenkaan jää kategorisesti EU- oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle, eivätkä turvallisuuteen liittyvät näkökohdat vapauta jäsenvaltiota velvollisuudesta soveltaa EU-oikeutta. Unionin tuomioistuin on myös oikeuskäytännössään ottanut kantaa jäsenvaltioiden kansallisen turvallisuuden toimiin (ks. muun muassa asia C-742/19) ja katsonut, että EU:n sääntöjä ei voi tulkita kuitenkaan siten, että ne estäisivät asevoimia hoitamasta tehtäviään ja että niistä aiheutuisi tämän vuoksi haittaa valtion alueellisen koskemattomuuden säilyttämiselle ja kansallisen turvallisuuden takaamiselle, jotka kuuluvat valtion keskeisiin tehtäviin. Unionin oikeudessa on otettava asianmukaisesti huomioon kunkin jäsenvaltion asevoimiensa toiminnalle asettamat erityispiirteet, johtuivatpa nämä erityispiirteet sitten muun muassa kyseisen jäsenvaltion erityisistä kansainvälisistä velvoitteista, sen kohtaamista selkkauksista tai uhista tai kyseisen valtion geopoliittisesta asemasta.

EU-sääntelyn soveltuvuutta arvioitaessa tulee myös ottaa huomioon muun muassa se, että Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan mukaisesti alueelle tuotavat tavarat tuodaan vain asianomaisen joukon omaan käyttöön eikä kyseessä yleisesti ottaen olisi tavaroiden tai palveluiden tuonti ja sisämarkkinoille saattaminen EU-lainsäädännön tarkoittamassa merkityksessä. Näin ollen sisämarkkina- ja tuontiehtosääntely ei kaikissa tapauksissa soveltuisi.

Osassa sektorikohtaista EU-lainsäädäntöä voi olla myös suoraan säädetty kyseessä olevasta sääntelystä poikkeamisesta puolustuksen tai kansallisen turvallisuuden alalla.

EU-oikeuden soveltamisessa on huomioitava SEU 6 artiklan mukaisesti EU:n perusoikeuskirja sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18 ja 19/1990; sellaisena kuin se on myöhemmin muutettuna SopS 71 ja 72/1994, SopS 85 ja 86/1998, SopS 8 ja 9/2005, SopS 6 ja 7/2005 sekä SopS 50 ja 51/2010, jäljempänä EIS) ihmisoikeudet ja jäsenvaltioiden yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuvat perusoikeudet, jotka molemmat ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta. Perusoikeuskirjan 52 artikla sisältää yleisiä periaatteita oikeuksien ulottuvuudesta ja soveltamisesta, kuten esimerkiksi suhteellisuusperiaatteen. Suhteellisuusperiaate on myös EU:n yleinen oikeusperiaate. Perusoikeuskirjan 52 artiklaa koskevissa selityksissä todetaan, että perusoikeuskirja ei vaikuta jäsenvaltioiden mahdollisuuksiin soveltaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 15 artiklaa tai toteuttaa toimia kansallisen puolustuksen alalla sodan puhjettua tai lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi niiden velvollisuuksien toteuttamiseksi, jotka on tunnustettu SEU 4 artiklan 1 kohdassa sekä SEUT 72 ja 347 artiklassa. Unionin tuomioistuin on todennut ratkaisukäytännössään, että perusoikeuksia tulee kunnioittaa myös sovellettaessa EU-oikeudellisia poikkeus- ja rajoitusperusteita (ks. muun muassa asia C-260/89, C-402/05 P ja C-415/05).

4.3 Muut kansainväliset velvoitteet ja järjestelyt

EU:n puolustusyhteistyöhön liittyvät sopimukset

PfP SOFAn ja sen lisäpöytäkirjojen lisäksi Suomi on sitoutunut EU SOFAan, jolla määritellään EU:n jäsenvaltioista Euroopan unionin sotilasesikunnan (EUSE) perustamista varten neuvoston pääsihteeristön palvelukseen siirrettyjen henkilöiden, jäsenvaltioista sotilasesikunnan vahvistukseksi annettavan henkilöstö sekä Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 17 artiklan

2 kohdassa (nykyinen SEU 42 artikla) tarkoitettujen tehtävien, myös harjoitusten, valmistelemiseksi ja toteuttamiseksi Euroopan unionin käyttöön mahdollisesti asettavien esikuntien ja joukkojen henkilöstön asema. Lisäksi Suomi on sitoutunut korvausvaatimuksista luopumisesta Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatioiden yhteydessä tehtyyn sopimukseen (SopS 25/2006), joka sisältää määräyksiä, joilla luovutaan tietyin edellytyksin esittämästä vahingonkorvausvaatimuksia toisia Euroopan unionin jäsenvaltioita kohtaan.

Oikeudellisesti sitomattomat isäntämaatuen järjestelyt

Suomi on 4.9.2014 allekirjoittanut Xxxxx kanssa isäntämaatukea koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan (SopS 82/2014) sekä 24.5.2022 yhteisymmärryspöytäkirjaa täydentävän teknisen järjestelyasiakirjan (SopS 35/2023). Näitä voidaan soveltaa yhdessä sovittavalla tavalla Naton operaatioiden, harjoitusten sekä muun sotilaallisen toiminnan toteuttamisessa Suomen alueella.

Suomi on lisäksi 7.6.2022 allekirjoittanut Ruotsin kanssa isäntämaatukea koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan. Sitä voidaan soveltaa kaikkeen yhdessä sovittavaan sotilaalliseen yhteistyöhön Suomen ja Ruotsin välillä.

Isäntämaatuella (Host Nation Support, HNS) tarkoitetaan normaali- tai poikkeusolojen aikana isäntämaan siviili- tai sotilasorganisaatioiden antamaa tukea toisen valtion joukoille tai organisaatioille, jotka toimivat, operoivat tai liikkuvat isäntämaan alueella. Isäntämaatuen tavoitteena on varmistaa toisen valtion joukkojen tai organisaatioiden toimintaedellytykset isäntämaassa. Normaalioloissa isäntämaatukea annetaan ja vastaanotetaan esimerkiksi kansainvälisissä harjoituksissa Suomessa ja ulkomailla sekä sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Tuen käytännön järjestelyt sovitaan erikseen isäntämaan ja tukea saavan osapuolen toimivaltaisten viranomaisten kesken.

Isäntämaatukea koskevilla järjestelyillä luodaan edellytykset sotilaallisen avun tehokkaalle antamiselle ja vastaanottamiselle. Etukäteen tehdyt järjestelyt nopeuttavat isäntämaatuen toimenpiteistä sopimista isäntämaan ja tukea saavan osapuolen viranomaisten kesken niin sotilaallisen avun antamisen ja vastaanottamisen tilanteissa kuin normaaliolojen harjoitustoiminnassa.

Naton ja Ruotsin kanssa tehdyt isäntämaatuen järjestelyt ovat poliittisen yhteisymmärryksen ilmaisevia, oikeudellisesti sitomattomia järjestelyjä. Niillä on sovittu tarkemmin yhteisistä menettelytavoista muun muassa eräiden Nato SOFAn määräysten soveltamisessa.

Suomen ja Yhdysvaltojen välinen noottienvaihto

Suomen ja Yhdysvaltojen välillä on 20.11.2023 tehty Nato SOFAn ja kuolemanrangaistuksen kiellon suhdetta koskeva noottienvaihto. Noottienvaihdossa on kyse hallitusten välisestä poliittisesta yhteisymmärryksestä koskien Nato SOFAn tulkintaa, joka ei kuitenkaan ole oikeudellisesti velvoittava. Asiaa on tarkasteltu jaksossa 6.5, 14.2.4 ja 14.2.5. Noottienvaihto on otettu esityksen liitteeksi.

4.4 Kansainvälinen vertailu

Ruotsi

Ruotsi on liittynyt PfP SOFAan ja sen ensimmäiseen lisäpöytäkirjaan vuonna 1996 ja PfP SOFAn toiseen lisäpöytäkirjaan 2016. Ruotsi on PfP SOFAan liittymisen yhteydessä ja sen jälkeen säätänyt sopimuksen täytäntöönpanemiseksi kansallista lainsäädäntöä esimerkiksi muuttamalla rikoslakia, verotus- ja tullilainsäädäntöä kuten myös rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista, vahingonkorvausvastuuta kansainvälisessä sotilaallisessa yhteistyössä ja sotilaallisessa kriisinhallinnassa sekä liikennevahinkoja koskevaa lainsäädäntöä. Sittemmin Ruotsi on Naton ja Ruotsin välisen isäntämaatukea koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoittamisen yhteydessä tarkistanut kansallista lainsäädäntöään.

Ruotsin puolustusministeriö teetätti tulevan Nato-jäsenyyden johdosta selvityksen (Ds 2023:22 Sveriges tillträde till vissa Natoavtal), joka koski Ruotsin liittymistä samoihin Naton puitteissa tehtyihin sopimuksiin, joihin Suomen edellytetään liittyvän ja joista on tehty selkoa hallituksen esityksessä HE 315/2022 vp (s. 24–25). Selvitys oli lausuntokierroksella 3.10.2023 asti. Selvityksessä on esitetty lainsäädäntömuutoksia esimerkiksi ulkomaalaislainsäädäntöön sekä maahantuloedellytyksiin liittyen.

Tanska

Tanska on Nato SOFAn allekirjoittajavaltio ja sopimus on tullut voimaan Tanskan osalta vuonna 1955. Tanska on sisällyttänyt Nato SOFAn ja Pariisin Pöytäkirjan kansalliseen lainsäädäntöönsä lailla, jolla saatetaan voimaan joukkojen asemaa koskeva sopimus ja Pariisin pöytäkirja (Lov om gennemførelse af overenskomst om retsstillingen for NATO-styrker og af protokol om NATOs militære hovedkvarterer). Suurin osa sopimusmääräyksistä saatettiin voimaan kansallisesti ilman lainsäädännön muuttamista tai uuden lain säätämistä, ja voimaansaattamislaki sisältää vain säännökset, jotka tähtäävät Nato SOFAn VII ja VIII artikloiden tiettyjen kappaleiden kansalliseen implementointiin. Esityksen valmistelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että Tanskalla on esimerkiksi Nato SOFAn VII artiklan 5 kappaleen a kohtaa täydentävää kansallista sääntelyä, jonka mukaan Tanskan viranomaiset voivat pidättää lähettäjävaltion sotilasjoukkojen jäsenen, vaikka teko ei olisi Tanskan lain mukaan rangaistava.

Tanska on sittemmin säätänyt lainsäädäntöä, jossa otetaan huomioon Nato SOFAn eri artiklojen vaikutukset kansalliseen oikeusjärjestykseen.

Tanskan poliisilainsäädännössä on vuonna 2018 säädetty mahdollisuus perustaa tilapäisiä sotilasalueita, joilla vieraan valtion joukolla on Nato SOFAn VII artiklan 10 kappaleen tarkoittamat oikeudet. Tanskan aselainsäädäntöön on Nato SOFAn VI artiklan mukaisesti implementoitu vieraan valtion joukolle oikeus tuoda maahan, kuljettaa ja kantaa aseita, joka muuten lain nojalla olisi kiellettyä taikka tiettyjen menettelyllisten sääntöjen alaisia.

Tanskan terveydenhuoltohenkilöstön ammattilupia koskevaan lainsäädännössä on säädetty, ettei erillistä auktorisointia tai lupaa ammatin harjoittamiseen tarvita, vaan Naton jäsenvaltioiden terveydenhuoltohenkilöstö voi ilman erillistä lupaa harjoittaa ammattiaan suhteessa omiin sekä muihin Tanskassa oleviin ja toimintaan osallistuviin joukkoihin. Lisäksi Tanskan terveyslainsäädännön nojalla terveysministeri tekee päätöksen ulkomaisen joukon oikeudesta päästä terveydenhuollon piiriin samoin ehdoin kuin vastaanottajavaltion henkilöstö. Säännökset liittyvät Nato SOFAn IX artiklan 5 kappaleen määräykseen joukkojen terveydenhuollon järjestämisestä.

Lisäksi Nato XXXXx XXX artiklan 1 kappaleen kansalliseen voimaansaattamiseen liittyy kansallisen henkilönumeron (CPR-numero) hakemisesta vapauttaminen tietyille henkilöryhmille. Nato SOFAn IX artiklan 3 kappaleen vieraan valtion joukkojen kiinteistöjen käytön mahdollistamisen osalta liittyy laissa säädetty yksityisten alueiden pakkolunastusmahdollisuus vieraan valtion joukkojen tukemisen tarkoituksessa.

Tanska säätää lisäksi vuosittain julkista taloutta koskevassa lainsäädännössä vahingonkorvausvaatimuksista luopumisesta sekä toimivallasta maksaa osa korvauksista, jotka johtuvat Naton jäsenvaltioiden joukkojen aiheuttamista vahingoista kolmansille Nato SOFAn VIII artiklan mukaisesti.

Tanskassa sotilasrikoksia ja sotilaskurinpitoa koskevassa lainsäädännössä ei ole erikseen säädetty sotilaskurinpidon alueellisesta rajauksesta, sillä sitä sovelletaan tapauksiin, jotka aineellisesti ja ajallisesti kuuluvat lainsäädännön soveltamisalaan.

Norja

Norja on Nato SOFAn allekirjoittajavaltio ja sopimus on tullut voimaan Norjan osalta vuonna 1953. Norja ei sopimuksen ratifioidessaan tehnyt muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Nato SOFAn täytäntöönpano on toteutettu erilaisilla hajanaisilla lakia alemman tasoisilla säännöksillä ja määräyksillä.

Käytännön yhteistyössä havaittujen lainsäädäntöpuutteiden vuoksi Norja on tällä hetkellä valmistelemassa vieraan valtion joukkojen asemaa kansallisessa lainsäädännössä määrittelevää lainsäädäntöä. Lisäksi 20.6.2023 Norjan suurkäräjille annetussa lakiesityksessä Prop. 134 L (2022−2023) (Lov om militær politimyndighet) esitetään tarkentavaa sääntelyä lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion toimivaltaan Nato SOFAn VII artiklan 10 kappaleen soveltuessa. Esityksessä esitetään myös sotilaspoliisin toimivaltaa koskevan VI artiklan aseiden kantamista koskevan määräyksen huomioimista kansallisen viranomaisen osalta Norjan lainsäädännössä (lov om militær politimyndighet).

Viro

Viro on liittynyt Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan, ja ne ovat tulleet Viron osalta voimaan vuonna 2004.

Viro on säätänyt kansainvälisestä sotilaallisesta yhteistyöstä lailla (Rahvusvahelise sõjalise koostöö seadus, RT I 2003, 23, 138). Lakia on tarkistettu Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittymisen jälkeen. Laki sisältää säännökset ulkomaisten asevoimien ja esikuntien asemasta Virossa. Säännökset koskevat maassa oleskelun perusteita, toiminnan vastavuoroisuutta, maahantuloa ja maassa oleskelua, lupaa osallistua kansainvälisiin sotilasoperaatioihin ja harjoituksiin Virossa sekä ulkomaisten joukkojen kauttakulkua Viron alueella. Lisäksi laissa säädetään maahantuloluvista sekä maassa oleskelun oikeudellisista perusteista ja isäntämaatuesta. Lisäksi laki sisältää tarkentavia säännöksiä tuomiovallasta, vahingonkorvausasioista, sotilaspuvun käytöstä, ajokorteista, ilmailuun ja merenkulkuun liittyvistä luvista sekä ulkomaisten asevoimien moottoriajoneuvojen rekisteröinnistä.

Muut maat

Ulkoministeriö pyrki selvittämään Suomen ulkomaan edustustojen kautta Nato SOFAa koskevia tulkintoja ja kansallisia soveltamiskäytäntöjä ja lähetti tätä koskevan kyselyn lähes kaikille Nato SOFAn sopimuspuolina oleville EU-jäsenvaltioille ja Isolle-Britannialle. Kysymykset koskivat tulkintaeroja vastaanottajavaltion lainsäädännön noudattamisvelvoitteen ja kunnioittamisvelvoitteen välillä, tuomiovallan käytöstä luopumista, lähettäjä- ja vastaanottajavaltion velvoitetta auttaa joukkojen jäsenten pidättämisessä ja toimittamisessa sille valtiolle, jolla on tuomiovalta, rikostutkinnassa auttamista sekä Nato SOFAn suhdetta Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Kyselyn perusteella voidaan todeta muun muassa se, että osa sopimuspuolista näki erottelun lainsäädännön noudattamisvelvoitteen ja kunnioittamisvelvoitteen välillä teoreettisena. Suurimmalla osalla ei ollut minkäänlaista kansallista Nato SOFAa täydentävää lainsäädäntöä tai kysymykset muun muassa tuomiovallan käytön luopumisesta eivät olleet tulleet ajankohtaisiksi. Kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet katsottiin sitoviksi ja tulkintaa ohjaaviksi myös suhteessa Nato SOFAan, eikä kyselyn

vastauksissa tuotu esiin ristiriitatilanteita Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Nato SOFAn välillä.

4.5 Esitykseen liittyvät kansalliset säädösmuutostarpeet

Esitykseen on sisällytetty voimaansaattamislait, joissa on huomioitu toimeenpanon kannalta välttämättömät lainsäädäntömuutokset, jotka ovat merkityksellisiä sopimusten soveltamisen kannalta. Lisäksi esitykseen sisältyy liitelakeina toimialakohtaiseen lainsäädäntöön tehtävät välttämättömät muutosehdotukset sekä sotilaallisessa puolustusyhteistyössä havaitut muutostarpeet, jotka on tarkoituksenmukaista tehdä liitelakien yhteydessä. Vireillä on toimialakohtaisia säädöshankkeita, joilla on tarkoitus sujuvoittaa Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan sekä myös muilta osin Nato-jäsenyysvelvoitteiden toimeenpanoa.

Työryhmätyön yhteydessä tunnistettiin, että sopimusten sujuva soveltaminen saattaa edellyttää muidenkin toimialakohtaisten lakien päivittämistä. Tällaista lainsäädäntötyötä on tarve jatkaa, kun sopimusten soveltamisesta on kokemusta. Jatkovalmistelua tehdään ottaen huomioon säädösmuutosten kiireellisyys ja merkittävyys. Valmistelun aikana tunnistettiin eräitä mahdollisia muutoskohteita, joita on käsitelty esityksen perusteluissa.

5 Keskeiset ehdotukset

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen. Lisäksi esitetään, että eduskunta hyväksyisi Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti perustettujen kansainvälisten sotilasesikuntien asemasta tehdyn pöytäkirjan. Esitys sisältää ehdotukset edellä mainittujen sopimusten voimaansaattamista koskeviksi laeiksi, joilla saatetaan voimaan sopimusten lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset.

Esityksessä ehdotetaan lisäksi tehtäväksi Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittymisestä johtuvat muutokset ampuma-aselakiin, autoverolakiin, ajokorttilakiin, ajoneuvolakiin, terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin, valtion vahingonkorvaustoiminnasta annettuun lakiin ja taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien tapaturmien korvaamisesta annettuun lakiin. Liittymisen yhteydessä on tarkoituksenmukaista tehdä myös sotilaallisessa puolustusyhteistyössä tunnistettuja, kokonaisuuteen liittyviä yksittäisiä muutoksia ajokorttilakiin, liikenteen palveluista annettuun lakiin, terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin ja eläinlääkärin ammatin harjoittamisesta annettuun lakiin. Näistä asioista ei ole nimenomaisia määräyksiä Nato SOFAssa tai Pariisin pöytäkirjassa.

6 Esityksen vaikutukset

Suomen Nato-liittymisestä aiheutuvia vaikutuksia on käsitelty hallituksen esityksessä HE 315/2022 vp. Tämän esityksen vaikutusarvioinnissa on huomioitu yhtäältä Nato SOFAsta ja toisaalta Pariisin pöytäkirjasta aiheutuvia vaikutuksia. Suoraan näistä sopimuksista johtuvat vaikutukset ovat vähemmän merkityksellisiä kuin näistä johtuvat välilliset vaikutukset. Lisäksi on huomioitu Suomen rooli sekä vastaanottajavaltiona että lähettäjävaltiona. Arvioinnissa on myös huomioitu, että Suomi on jo PfP SOFAn ja sen lisäpöytäkirjojen sopimuspuolena soveltanut Nato SOFAa ja Pariisin pöytäkirjaa, joskin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Vaikutusarviointeja tullaan jatkamaan sopimusten mukaisen toiminnan vakiintuessa.

Sopimuksilla on 70-vuotinen historia ja soveltamiskäytäntö Naton jäsenvaltioiden välillä. Soveltamiskäytäntö ohjaa ja tarkentaa sopimusmääräysten tulkintaa kansainvälisessä yhteistyössä ja niiden taustaan on siksi kiinnitettävä erityistä huomiota Nato- jäsenyysvelvoitteiden mukaisessa toiminnassa. Suomi osallistuu osaltaan myös soveltamiskäytäntöjen kehittämiseen ja tulkintaan kansainvälisessä yhteisössä.

Sopimuksiin liittymisen ja kansallisten säädösmuutosten myötä myös kansallinen lainsäädäntö ja velvoitteiden täytäntöönpano tarkentuu. Nato SOFAn liitelakeina esitettävien säädösten tarkentamisen johdosta kansallisessa lainsäädännössä tunnistettaisiin myös varmemmin tilanteet, joita kansallisessa oikeusjärjestyksessä ei välttämättä ole aiemmin tunnistettu PfP SOFAa sovellettaessa. Nato SOFAn määräykset toimeenpannaan tarvittavilta osin kansallisessa lainsäädännössä. Tällä on oikeusvarmuuden kannalta suuri merkitys. Nato SOFAan liittymisen myötä Naton jäsenvaltioiden välillä noudatetaan jatkossa Nato SOFAa, kun taas PfP-maiden kanssa toimittaessa noudatetaan PfP SOFAa kuten tähänkin saakka.

6.1 Vaikutukset ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja Suomen puolustukseen

Suomi ratifioi PfP SOFAn vuonna 1997 ja on siitä saakka tosiasiallisesti soveltanut Nato SOFAa puolustusliiton jäsenvaltioiden ja rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä. Euroopan turvallisuustilanteessa tapahtunut muutos ja Suomen Nato-jäsenyys ovat kasvattaneet kansainvälisen avun antamisen ja vastaanottamisen, kansainvälisen yhteistoiminnan sekä joukkojen asemaa koskevien sopimusjärjestelyjen, kuten Nato SOFAn, ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittista merkitystä.

Nato SOFAan liittyminen johtuu Suomen Nato-jäsenyydestä ja sisältyy neuvotteluissa annettuun sitoumukseen Naton puitteissa tehtyihin kansainvälisiin sopimuksiin sitoutumisesta. Nato-jäsenyys luo oikeudelliset ja poliittiset puitteet laajemmalle ja syvemmälle puolustusyhteistyölle Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti.

Naton jäsenenä Suomi osallistuu täysimääräisesti Naton toimintaan. Nato-jäsenyyden myötä Suomi osallistuu Naton pelotteen ja puolustuksen toimeenpanoon sekä rauhanajan yhteistyöhön. Suomen puolustus yhteensovitetaan osaksi liittokunnan yhteistä puolustusta, mikä tarkoittaa osallistumista yhteisen puolustuksen suunnitteluun ja toimeenpanoon.

Käytännössä tämä voi tarkoittaa Suomen tukemista tai puolustamista liittokunnan toimesta ennakkoon suunniteltujen ja harjoiteltujen järjestelyjen mukaisesti tai Suomen osallistumista muiden Naton jäsenvaltioiden tukemiseen tai puolustamiseen. Suomi varautuu vastaanottamaan apua liittolaisiltaan, antamaan apua liittolaisilleen sekä harjoittelee käytännössä näiden toimien toteuttamista.

Nato-jäsenyyden myötä kansainvälisen puolustusyhteistyön muodot monimuotoistuvat. Vieraan valtion joukkojen asemaa ulkomailla koskee lukuisa määrä oikeudellisia kysymyksiä. Lähettävän valtion ja vastaanottavan valtion näkökulmasta tilanne, jossa lähettävän valtion joukon asema olisi oikeudellisesti epäselvä, olisi pitkällä aikavälillä kestämätön.

Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan peruslinja on jatkossakin vakaa ja ennustettava. Linjan perustana ovat oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia. Tiivis yhteistyö kumppanimaiden kanssa, hyvät kahdenväliset suhteet sekä monenkeskisen kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja vahvistaminen ovat Suomen kansainvälisten suhteiden kulmakiviä. Euroopan unioni ja puolustusliitto Nato muodostavat Suomen ulkopolitiikan yhteistyövaraisen ytimen. Nato SOFAlla on merkittävä rooli käytännön

yhteistoiminnan oikeudellisena edellytyksenä Naton jäsenvaltioiden joukkojen aseman järjestävänä sopimuksena niiden toimiessa toistensa alueella.

6.2 Vaikutukset Puolustusvoimien toimintaan

Nato SOFAa on sovellettu PfP SOFAn kautta vuodesta 1997 lähtien rajoitetusti Puolustusvoimien kansainväliseen harjoitustoimintaan ja vuodesta 2017 lähtien laajemmin kaikkeen kansainväliseen toimintaan Suomessa Nato- ja PfP-maiden välillä (ks. jakso 3.1). PfP SOFAn johdosta kansainvälistä yhteistoimintaa ja harjoitustoimintaa Suomessa harjoitettaessa on luotu käytänteet, jotka ottavat huomioon Nato SOFAn kirjaukset. Vastaavasti PfP SOFAa on sovellettu Puolustusvoimien joukkojen osallistuessa esimerkiksi harjoitustoimintaan Naton jäsenvaltioissa tai PfP SOFAn sopimuspuolien alueella. Suomessa PfP SOFAa on sovellettu rauhankumppanuusyhteistyössä ja pääosin kansainvälisiin harjoituksiin liittyvissä tilanteissa. Soveltamistilanteet ovat kuitenkin olleet vähäisiä ja osaa artikloista ei ole sovellettu lainkaan.

Vaikka Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan määräykset koskevat laajasti valtionhallintoa, viranomaisyhteistyön keskiössä on kuitenkin Puolustusvoimat, sillä Nato SOFAn tarkoittama toiminta on sotilaallista. Nato SOFAn soveltaminen edellyttää toimivaa viranomaisyhteistyötä Puolustusvoimien ja muiden valtion viranomaisten välillä. Tästä esimerkkeinä voidaan mainita maahantulo, joka edellyttää yhteistoimintaa Rajavartiolaitoksen ja Puolustusvoimien välillä; maahantuonti, joka edellyttää yhteistyötä Puolustusvoimien ja Tullin sekä Ruokaviraston välillä; vahingonkorvausasiat, jotka edellyttävät yhteistyötä Valtiokonttorin ja Puolustusvoimien välillä; sekä terveydenhuoltoasioita, joissa Puolustusvoimat tekee yhteistyötä sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan kuuluvien toimijoiden kanssa.

Kansainvälistä yhteistyötä Naton puitteissa edesauttavilla lainsäädännön muutoksilla voi olla heijastevaikutuksia Puolustusvoimien toimintaan ja Puolustusvoimien sisäisiin normeihin

Pariisin pöytäkirjaa sovelletaan Naton komento- ja joukkorakenteeseen erilaisissa esikuntatehtävissä toimivaan henkilöstöön. Vastaavasti kuten PfP SOFAn osalta, myös Pariisin pöytäkirjan osalta Suomi on liittynyt siihen rauhankumppanina PfP SOFAn toisella lisäpöytäkirjalla. Soveltamistilanteet myös Pariisin pöytäkirjan osalta ovat olleet vähäisiä ja osaa artikloista ei ole sovellettu lainkaan.

Suomen osallistuessa Naton kansainvälisten sotilasesikuntien toimintaan, tulee näihin lähetettävän henkilöstön asema määräytymään Pariisin pöytäkirjan kautta. Vastaavasti Suomeen lähetettävien Naton kansainvälisten sotilasesikuntien henkilöstöön sovelletaan myös Pariisin pöytäkirjaa. Näin ollen soveltamistilanteiden voidaan arvioida lisääntyvän.

Pariisin pöytäkirjaa voidaan soveltaa Pohjois-Atlantin neuvoston päätöksellä myös muihin kuin sopimuksessa nimenomaisesti mainittuihin esikuntiin ja sotilasorganisaatioihin kuten Naton osaamiskeskuksiin. Tämä koskee myös tilanteita, jossa Suomeen perustettaisiin Naton esikuntia tai osaamiskeskuksia, jolloin välittömät vaikutukset Puolustusvoimien toimintaan tulisi arvioida erikseen.

6.3 Taloudelliset vaikutukset

Nato SOFAn tai Pariisin pöytäkirjan voimaansaattaminen sinänsä eivät edellä jakson 6 johdantokappaleessa selostetun mukaisesti aiheuta merkittäviä välittömiä vaikutuksia valtion budjettitalouteen. Natoon liittymisen kokonaisvaikutukset valtion talouteen on aiemmin kuvattu hallituksen esityksessä eduskunnalle Pohjois-Atlantin sopimuksen sekä Pohjois-Atlantin liiton,

kansallisten edustajien ja kansainvälisen henkilöstön asemasta tehdyn sopimuksen hyväksymiseksi ja voimaansaattamiseksi (HE 315/2022 vp).

Tuloverotuksen osalta Nato SOFA ja Pariisin pöytäkirja sisältävät joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten verotuskohtelua vastaanottajavaltiossa koskevia yksittäisiä määräyksiä, jotka poikkeavat Suomen tuloverolainsäädännöstä. Nyt kyseessä olevalla esityksellä ei arvioida olevan taloudellisia vaikutuksia arvonlisäverotuksen, tullien, valmisteverotuksen, ajoneuvo- ja autoverotuksen eikä tuloverotuksen osalta. Yleisesti ottaen Naton puitteissa toteutettavaa puolustustoimintaa koskevat verovapaudet voivat aiheuttaa kasvavia verotuoton menetyksiä Naton puitteissa toteutettavan puolustustoiminnan määrän kasvaessa. Tämä voi johtua esimerkiksi Suomessa tapahtuvan Naton puitteissa toteutettavan harjoitustoiminnan määrän kasvusta tai Suomessa mahdollisesti olevista toisten Natoon kuuluvien valtioiden joukoista. Tarkempien tietojen puuttuessa mahdollisia tulonmenetyksiä on vaikea arvioida. Arvonlisäverolain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 2/2023 vp) mahdollisten tulonmenetysten on arvioitu olevan vähäisiä. Suomi voi vastaavasti hyötyä vapautuksista osallistuessaan Naton puitteissa toteutettavaan puolustustoimintaan Suomen ulkopuolella.

Nato SOFA ja Pariisin pöytäkirja eivät itsessään aiheuta välittömiä taloudellisia velvoitteita puolustushallinnon toimialalla. Tosiasialliset vaikutukset aiheutuvat vasta siitä toiminnasta aiheutuvista kustannuksista, joihin Nato SOFAa sovelletaan. Käytänteet tulevat muodostumaan vuosien varrella, eikä vielä voida antaa tarkempaa arviota siitä, kuinka suuria välillisiä taloudellisia vaikutuksia Nato SOFAsta aiheutuu Puolustusvoimien toimintaan. Sopimuksen soveltamistilanteiden määrä on suorassa suhteessa tarvittaviin resursseihin nähden. Puolustusvoimien käsiteltäväksi kuuluvien Nato SOFAn VIII artiklan mukaisten vahinkojen osalta Puolustusvoimilla ei ole olemassa erillistä rahoitusta, minkä vuoksi epätavallisen suurten vahinkojen konkretisoituessa jouduttaisiin tukeutumaan lisätalousarviomenettelyyn.

Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittymisellä on vaikutuksia Valtiokonttorin korvausmenomäärärahoihin. Vuosina 2018–2022 Valtiokonttori on käsitellyt vuosittain keskimäärin 256 Puolustusvoimien toimintaan liittyvää vahingonkorvausvaatimusta, joista keskimäärin 219 on aiheutunut ajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä. Puolustusvoimien toiminnasta aiheutuneista vahingoista on mainittuna aikana maksettu korvausta vuosittain keskimäärin noin miljoona euroa, josta lähes 85 % on kohdistunut liikennevahinkoihin. Samana aikana Valtiokonttori on edustanut valtiota vuosittain keskimäärin neljässä oikeudenkäynnissä, jossa on käsitelty Puolustusvoimien toiminnassa aiheutuneeseen vahinkoon liittyvää kannetta tai jossa Puolustusvoimien tai sen palveluksessa olevan toimintaan perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta on käsitelty rikosasian käsittelyn yhteydessä. Vastaavana ajanjaksona asevelvollisille on sattunut vuosittain keskimäärin 900 tapaturmaa, joista on maksettu korvauksia keskimäärin 7,5 miljoonaa euroa vuodessa. Vastaavasti Puolustusvoimien palveluksessa oleville on korvattu työtapaturma- ja ammattitautilain nojalla vuosittain keskimäärin 2,1 miljoonaa euroa keskimäärin 660 tapaturmasta.

Vahinkotapausten määrää ei voida ennakoida, mutta sen voidaan arvioida olevan korrelaatiosuhteessa toiminnan määrän kanssa. Puolustusvoimien lisääntyvästä harjoitustoiminnasta kotimaassa ja ulkomailla sekä ulkomaisten joukkojen vierailuista Suomessa voi seurata Puolustusvoimien henkilöstölle sattuvien tapaturmien ja liikennevahinkojen sekä niistä Valtiokonttorille tehtävien vahinkoilmoitusten määrän kasvua. Vahinkojen määrän kasvulla on vaikutusta myös Puolustusvoimilta veloitettavien tapaturma- ja liikennevakuutusmaksujen määrään. Myös Puolustusvoimien toiminnassa kolmannelle osapuolelle aiheutuvat vahingot ja niistä Valtiokonttorille esitettävät korvausvaatimukset voivat lisääntyä. Kolmannelle aiheutuvien vahinkojen osalta vastaanottajavaltion suorittaman

korvauksen edellytetään olevan lopullinen ja sopijapuolia sitova. Yksittäinen korvaus voi siten pääomittamisen myötä muodostua huomattavan korkeaksi. Sen sijaan korvausvaatimuksista luopumisesta ei vastavuoroisuuden takia voida arvioida satunnaisia vaihteluita lukuun ottamatta aiheutuvan valtion menojen lisäystä.

Valtiokonttorille aiheutuvaan korvausmenon lisäykseen tulee varautua riittävällä korvausmenomäärärahalla ja tarvittaessa lisätalousarviomenettelyllä. Korvaustoiminnan lisäys kohdistuu pääosin korvauslajeihin, joita hoidetaan vanhaan teknologiaan perustuvalla, elinkaarensa lopussa olevalla korvaustietojärjestelmällä. Palveluiden jatkuvuuden varmistamiseksi Valtiokonttorin teknologiaympäristö edellyttää pikaisella aikataululla merkittävää uudistamista, joka tulee huomioida Valtiokonttorin talousarviossa kehyskaudella 2025–2028. Korvaustoiminnan laajeneminen sopijapuolen vahinkojen käsittelyyn sekä korvausvaatimuksista luopuminen edellyttävät lisäksi joitakin välittömiä tilastointiin liittyviä muutoksia Valtiokonttorin nykyisiin korvaustietojärjestelmiin. Näistä voidaan arvioida aiheutuvan noin 50 000–100 000 euron kertaluonteinen kustannus. Edellä arvioidut lisämenot katetaan nykyisten määrärahojen puitteissa.

Henkilöstövaikutukset

Pohjois-Atlantin sopimusta koskevan hallituksen esityksen (HE 315/2022 vp) vaikutusarvioinneissa on käsitelty Nato-jäsenyyden aiheuttamia välittömiä henkilöstötarpeita. Tämän lisäksi Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittymisestä arvioidaan aiheutuvan yksittäisiä lisäresurssitarpeita.

Nato-jäsenyyden myötä Suomen ja erityisesti Puolustusvoimien kansainvälinen yhteistoiminta monimuotoistuu ja sen volyymi kasvaa, kun nykyisten tehtävien ohella toteutetaan yhteiseen puolustukseen sekä rauhanajan yhteistyöhön liittyviä tehtäviä (ks. HE 315/2022 vp). Tällöin myös Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan soveltamistilanteiden määrä kasvaa. Tämä koskee Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan soveltamista sekä ulkomaisiin joukkoihin ja Naton kansainvälisten esikuntien henkilöstöön Suomessa, että myös sen soveltamista Puolustusvoimien joukkoihin ja muuhun henkilöstöön Naton jäsenvaltioissa. Uusien tehtävien vaikutuksina on tunnistettu aiempaa suurempi henkilöstön koulutustarve Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittyen sekä sopimukset tuntevien asiantuntijoiden tarve niin Puolustusvoimissa kuin myös muualla valtoinhallinnossa, sekä soveltamista koskevien kansallisten viranomaismääräysten ja soveltamisohjeiden tarpeen lisääntyessä.

Esimerkkinä muista henkilöstöresurssitarpeista voidaan mainita vahingonkorvaustoiminta, joka edellyttää Valtiokonttorin ja Puolustusvoimien välistä yhteistyötä. Vahinkotapausten määrää ei voida ennakoida, mutta sen voidaan arvioida olevan korrelaatiosuhteessa toiminnan määrän kanssa. Korvaushakemusten lisääntymisestä ja sopijapuolelle aiheutuvien vahinkojen selvittelystä ja arvioinnista voidaan arvioida aiheutuvan Valtiokonttorille lisäresurssitarpeita, joiden määrä ei ole vielä arvioitavissa.

Lisäksi voidaan mainita, että hallituksen esitykseen sisältyvillä voimaansaattamislaeilla valtakunnansyyttäjän toimistolle, Helsingin käräjäoikeudelle ja Helsingin hovioikeudelle ehdotetaan joitakin uusia lakisääteisiä tehtäviä samoin kuin esitutkinta- ja syyttäjäviranomaisille. Korkein oikeus toimisi valitusasteena tuomioistuimille tulevien uusien tehtävien osalta. Kansainvälisen toiminnan lisääntymisen myötä myös siihen liittyvien sotilasoikeudenkäyntiasioiden määrän voidaan olettaa lisääntyvän yleisissä tuomioistuimissa ja Syyttäjälaitoksessa. Syyttäjälaitokselle ja yleisille tuomioistuimille lakiehdotuksista aiheutuvien uusien tehtävien määrää ja mahdollisia lisäresurssitarpeita ei ole tässä vaiheessa mahdollista arvioida. Mahdollisesti aiheutuvaan lisäresursointitarpeeseen otetaan normaaliin

tapaan kantaa tulevien valtiontalouden kehyspäätösten ja valtion talousarvioiden mukaisia määrärahoja koskevissa päätöksentekomenettelyissä. Vankeuden täytäntöönpanoon liittyvistä toimista voi aiheutua vähäisessä määrin lisätyötä oikeusministeriölle ja Rikosseuraamuslaitokselle, mutta tämän ei arvioida aiheuttavan lisäresurssitarpeita.

Tässä vaiheessa on liian varhaista arvioida, minkä verran sopimuksista aiheutuu uusia resurssitarpeita poliisille. Myös Nato SOFAsta ja Pariisin pöytäkirjasta johtuva lainsäädäntötyö jatkuu tulevina vuosina, minkä voidaan arvioida vaativan joidenkin henkilötyövuosien lisäresurssitarpeen. Nämä määrärahat voidaan kuitenkin kattaa olemassa olevien kehysten sisältä.

6.4 Vaikutukset viranomaistoimintaan

Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan määräykset koskevat laajasti valtionhallintoa. Soveltaminen edellyttää toimivaa viranomaisyhteistyötä Puolustusvoimien ja muiden valtion viranomaisten välillä edellä esitetyllä tavalla. Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittymisen voidaan arvioida kasvattavan tarvetta eri hallinnonalojen viranomaisten laatimille käytännön soveltamisohjeille.

Sen lisäksi valtionhallinnon viranomaisilla voi olla tarve toimia suoraan yhteistyössä Suomessa vierailevan joukon kanssa, jolloin pääsääntöisesti Puolustusvoimien edustaja toimii yhteyspisteenä. Nato SOFAn II artiklan mukaisesti lähettäjävaltion tulee kunnioittaa Suomen lainsäädäntöä. Suomen viranomaisten tulee käytännössä tiedottaa riittävällä tavalla lähettäjävaltion viranomaisia lainsäädännön sisällöstä, jotta nämä voivat toimia mainitun velvoitteen mukaisesti. Viranomaisten on valvontatoimissaan otettava huomioon myös kansainvälisen tapaoikeuden periaatteet, jotka rajoittavat valtion viranomaisten mahdollisuutta kansallisesti asettaa kyseenalaiseksi toisen valtion tai niiden viranomaisten tekemän valtiovallan harjoittamiseen liittyvän toimen pätevyyttä tai laillisuutta. Kansallista viranomaisten valvontatoimivaltaa voitaisiin tarkastella erilaisten valvontatoimivaltaa koskevien lakimuutosten yhteydessä.

Sopimuksilla ei ole merkittäviä vaikutuksia Rajavartiolaitoksen toimintaan. Rajavartiolaitoksen tulee tehdä Schengenin ulkorajan ylittäville sotilasjoukkojen jäsenille sekä siviilihenkilöstölle Schengenin rajasäännöstön ja Nato XXXXx XXX artiklan mukaiset rajatarkastukset. Rajatarkastukset tulee toteuttaa aiheuttamatta merkittävää hidastumista liittolaisjoukkojen maahan saapumiselle tai maasta poistumiselle. Tarvittaessa heidät voidaan Schengenin rajasäännöstön liitteen VII mukaisesti asettaa rajanylityspaikoilla etusijalle muihin matkustajiin nähden.

Sopimuksessa tarkoitettujen henkilöiden oleskelu Suomessa edellyttää aina Suomen ja lähettäjävaltioiden välistä sopimusta. Päätökset tällaisesta toiminnasta tehdään esimerkiksi kansainvälistä harjoitustoimintaa koskevassa menettelyssä tai kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetun lain mukaisessa menettelyssä. Joukkojen jäsenet on vapautettu vastaanottajavaltion passi- ja viisumisääntelyn soveltamisesta. Siviilihenkilöstöön kuuluvien ja huollettavien tulee hakea oleskelulupaa pidempiaikaista oleskelua varten, elleivät he ole EU:n vapaan liikkuvuuden piirissä. Sopimuksen vaikutukset Maahanmuuttoviraston toimintaan ovat sidoksissa oleskelulupahakemusten määrään.

Sopimuksessa tarkoitetulla turvallisuusjärjestelyillä on todennäköisesti taloudellisia ja toiminnallisia vaikutuksia poliisitoimeen riippuen konkreettisista tapauksista ja esimerkiksi yleisestä turvallisuustilanteesta ja uhkaympäristöstä.

Nato SOFAan liittymisellä on vaikutusta poliisin, tullin, Rajavartiolaitoksen ja Puolustusvoimien keskinäiseen yhteistyöhön. Sopimuksella on vaikutusta myös poliisin ja Syyttäjälaitoksen väliseen yhteistyöhön, jos poliisin esitutkinnassa on joukkojen toimintaan Suomessa liittyviä rikosepäilyjä. Nato SOFAssa ei määrätä kansainvälisestä avusta eikä virka- avusta. Näistä säädetään kansallisessa lainsäädännössä ja muissa Suomea sitovissa kansainvälisissä velvoitteissa. Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan sisältyy joitain viranomaisten välistä yhteistyötä koskevia määräyksiä. Ulkomaisen joukon tehtävät määräytyvät siinä päätöksessä, joka on peruste joukon oleskelulle Suomessa ja yksi peruste maahantuloon voi olla avun pyytäminen toiselta valtiolta.

Ammattihenkilölakiin ja eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annettuun lakiin ehdotettavien soveltamisalarajausten myötä vieraan valtion asevoimien joukkojen mukana tulevat terveydenhuollon ammattihenkilöt ja eläinlääkärit voisivat antaa terveydenhuoltoa omien tai toisen valtion asevoimien joukoille sekä eläinlääkintähuoltoa mahdollisille joukkojen mukana tuleville eläimille ilman kansallisia lupa- ja rekisteröintivaatimuksia. Ehdotettujen liitelakien myötä kansallisilla viranomaisilla ei olisi myöskään toimivaltaa valvoa kyseistä toimintaa.

Esityksellä ei olisi välitöntä vaikutusta hyvinvointialueisiin. Niiden velvoitteena on antaa terveydenhuoltolain 50 §:n mukainen kiireellinen sairaanhoito sitä tarvitsevalle, kuten nykyisinkin. Käytännössä tähän asti hyvinvointialueiden järjestämään kiireelliseen sairaanhoitoon tukeutuminen on ollut melko vähäistä ja satunnaista. Jos Nato-jäsenyyden myötä Suomeen tulevien joukkojen määrä lisääntyy merkittävästi, voi tämä merkitä myös Suomeen saapuvien joukkojen terveyspalveluiden tarpeen lisääntymistä. Vaikutukset kohdistunevat alueellisesti vaihtelevasti riippuen sitä, missä päin Suomea pidetään harjoituksia tai jos Suomeen tulee tietylle alueelle joukkoja pidemmäksi aikaa. Käytännössä näissä tilanteissa Puolustusvoimat on huolehtinut hyvinvointialueelle aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta, vaikkei tästä nimenomaisia säännöksiä laissa olekaan, ja Puolustusvoimat puolestaan tapauksesta riippuen on pyrkinyt perimään kustannuksia edelleen lähettäjävaltiolta. Kustannukset eivät täten ole jääneet hyvinvointialueiden kannettavaksi.

Esityksessä on tuotu esiin, että terveydenhuollon järjestämisvastuuta koskevaa lainsäädäntöä on perusteltua selkeyttää erityisesti kiireettömien palveluiden ja myös korvauksien, osalta. Ennen kuin tällaiset muutokset valmistellaan, on periaatteessa mahdollista, että esiin voi tulla epäselviä tilanteita siitä, kenellä on vastuu antaa kiireettömiä terveydenhuollon palveluita, jos niitä tarvitsevalla joukkojen jäsenellä, siviilihenkilöstöllä tai huollettavalla ei ole esimerkiksi mahdollisuutta hakeutua yksityiseen terveydenhuoltoon tai hän ei ole EU-oikeuden nojalla oikeutettu saamaan terveydenhuoltoa. Käytännössä kuitenkin Puolustusvoimat tällaisessa tilanteessa auttaisi asiaan liittyvissä käytännön asioissa hoitoon hakeutumiseksi, tai antaisi itse hoitoa, kuten nykyäänkin. Koska pääasiallinen vastuu hoidon järjestämisestä on lähettäjävaltiolla, tällaisten tilanteiden arvioidaan harvinaisia.

Tässä esityksessä ei ehdoteta muutettavaksi erilaisten tavaroiden ja tarvikkeiden maahantuontiin, jakeluun ja käyttöön liittyvää kansallista sääntelyä. Maahantuonti, jakelu ja käyttö on sallittua tässä esityksessä käsiteltyjen sopimusten nojalla. Käytännössä tuotteita valvoville viranomaisille voi tulla vastaan erinäisiä tulkinnallisia tilanteita siitä, miltä osin kansallisen lainsäädännön mukaisia menettelyjä sovelletaan kyseiseen toimintaan. Viranomaisten voi olla tarpeen laatia toimivaltansa puitteissa ohjeita sopimuksien soveltamista koskien.

Nato SOFAn XI artiklan tarkoittamien ulkomaille rekisteröityjen ajoneuvojen tilapäisen käytön salliminen komennuksen ajaksi voisi käytännössä tarkoittaa, että ajoneuvoja käytetään ulkomaiden rekisterikilvissä vuosienkin ajan Suomen liikenteessä. Samalla vastuu

liikennekelpoisuudesta pysyisi ajoneuvon käyttäjällä, mutta ajoneuvoja ei katsastettaisi Suomen katsastusmenettelyssä. Käytännön valvonta perustuisi poliisin tienvarsitarkastuksiin. Sopimusten perusteella tilapäisesti käytettävistä ajoneuvoista ei kuitenkaan nähdä koituvan liikenneturvallisuuden kannalta merkittävää riskiä.

6.5 Vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin

Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan perus- ja ihmisoikeusvaikutusten kannalta merkityksellistä on kiinnittää huomiota siihen, että sopimukset liittyvät Suomen jäsenyyteen Natossa. Suomen liittyessä Naton jäseneksi arvioitiin, että Suomen jäsenyys Natossa oli yhteensopiva perustuslain 1 §:n 3 momentin lähtökohtien kanssa. Näin ollen lähtökohtana voidaan pitää sitä, että Naton jäsenyyden tarkoituksena on turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Arvioinnissa merkityksellistä on keskittyä tarkastelemaan sitä, miten sopimusten vaikutusta perus- ja ihmisoikeuksiin voidaan arvioida tilanteissa, joissa Suomi on joukkojen lähettäjävaltiona tai vastaanottajavaltiona. Lisäksi arvioidaan Suomen ja Yhdysvaltojen välillä tehdyn noottienvaihdon merkitystä kuolemanrangaistuksen kiellon kannalta.

Suomi vastaanottajavaltiona

Suomen ollessa vastaanottajavaltio esitykseen liittyy ensinnäkin Nato SOFAn VII artiklaan koskevia kysymyksiä, jotka liittyvät oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, oikeuteen elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Sopimusten mukainen rikosoikeudellinen toimivalta kohdistuu rajatusti vain henkilöihin, jotka ovat sopimuksen mukaisen asevoimia koskevan oikeuden piirissä. Nato SOFAlla määritellään lähettäjä- ja vastaanottajavaltioiden oikeusjärjestyksen yhteensovittaminen silloin, kun Naton jäsenvaltio toimii toisen valtion alueella. Naton eurooppalaiset jäsenvaltiot ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen sopimuspuolia. Monet Naton jäsenvaltioista ovat useiden YK:n piirissä tehtyjen ihmisoikeussopimusten, kuten YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 7 ja 8/1976, jäljempänä KP-sopimus) sopimuspuolia. Naton jäsenvaltiot eivät ole kuitenkaan kaikkien samojen ihmisoikeusvelvoitteiden sopimuspuolia. EU:hun kuuluvat Naton jäsenvaltiot ovat EU-oikeutta soveltaessaan sitoutuneita EU:n perusoikeuskirjaan ja muuhun EU:n perusoikeusnormistoon sekä Euroopan unionin tuomioistuimen niitä koskevaan oikeuskäytäntöön. Kansallisesti ihmisoikeussopimusten ja EU- oikeuden lisäksi merkitystä on perustuslain perus- ja ihmisoikeuksilla. Silloin kun EU- jäsenvaltion kansalainen on läsnä Suomessa toiminnassa, johon sovelletaan Nato SOFAa tai Pariisin pöytäkirjaa, ei kyseisten sopimusten soveltaminen vaikuta EU-kansalaisen EU:n perusoikeuskirjan mukaisiin oikeuksiin.

Nato SOFAn vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen on pyritty selvittämään perehtymällä muiden Naton jäsenvaltioiden tulkintoihin esityksessä käsiteltyjen sopimusten ja ihmisoikeusvelvoitteiden suhteesta. Monet Naton jäsenvaltiot pyrkivät yhteen sovittamaan perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet Naton sopimusten kanssa näiden tulkinnalla. Perus- ja ihmisoikeusvaikutusten kohdistuminen riippuu paljon käytännössä siitä, mitkä Naton jäsenvaltiot toimivat Suomessa ja missä määrin ja toisaalta siitä, kuinka paljon Suomi lähettää omia joukkoja muihin maihin. Nato SOFAn VII artiklan järjestelmä on pyritty esittämään kansallisesti sellaiseksi, että siinä huomioidaan ihmisoikeuksien toteutuminen. Vaikutukset kohdistuvat henkilöihin erityisesti silloin, kun näitä epäillään rikoksesta tai henkilöt ovat asianomistajina rikoksissa. Vaikutukset kohdistuvat joka tapauksessa pieneen rajattuun henkilöjoukkoon. Kielteisten vaikutusten syntymistä Suomessa on pyritty vähentämään erityisesti sillä, että voimaansaattamislaissa ehdotetaan sopimusta täydentävää sääntelyä, jolla säädettäisiin mm. perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseen pyrkivistä oikeussuojajärjestelyistä.

Nato SOFAn voimaansaattaminen osaksi Suomen kansallista oikeutta voi osittain rajoittaa asianomistajan oikeutta ajaa rikossyytettä Suomessa suomalaisessa tuomioistuimessa lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön virkatoimiin perustuen silloinkin, kun loukkaus on tapahtunut Suomessa. Suomella on kuitenkin mahdollisuus Nato SOFA VII artiklan 3 kappaleen c kohdan mukaisesti pyytää tuomiovaltaa asiassa itselleen, jolloin lähettäjävaltion on suhtauduttava siihen myönteisesti. Tästä huolimatta tilanteissa, joissa rikos on tapahtunut 3 kappaleen a kohdan ii alakohdassa tarkoitetuissa lähettäjävaltion virallisissa tehtävissä, joiden osalta lähettäjävaltiolla on ensisijainen tuomiovalta, Suomella ei välttämättä ole mahdollisuutta saada itselleen tuomiovaltaa pyynnöstä huolimatta. Kuten yleisperusteluissa jaksossa 8.1 VII artiklan 3 kappaleen artiklakohtaisissa perusteluissa on todettu, esityksessä on otettu sopimuksen tulkinnan lähtökohdaksi se, ettei kaikki lähettäjävaltion Suomen alueella tapahtuva toiminta voi olla virallisissa tehtävissä tapahtunutta, vaan tapauskohtaisesti on arvioitava, onko kyse virallisissa tehtävissä vai niiden ulkopuolella tapahtuneesta teosta. Mikäli Xxxxxxxx on lähettäjävaltion kanssa erimielisyys teon tapahtumisesta virallisessa tehtävässä, tilanteisiin voitaisiin pyrkiä puuttumaan tarvittaessa diplomaattisin keinoin. Edellä sanotusta huolimatta on kuitenkin mahdollista, että joissain rikosasioissa suomalainen uhri voisi siis viime kädessä joutua osallistumaan lähettäjävaltiossa tapahtuvaan rikosprosessiin oman oikeusasemansa turvaamiseksi. Samalla tuomiovaltaa koskevat säännökset merkitsevät rajoitusta asianomistajalla muutoin kansallisen lainsäädännön nojalla olevaan mahdollisuuteen ajaa yksityisoikeudellista vaatimusta Suomessa rikosasian yhteydessä, mikäli lähettäjävaltio käyttää rikosasiassa ensisijaista tuomiovaltaansa. Asianomistajan mahdollisuus puolestaan vaatia rangaistusta lähettäjävaltion joukkojen toiminnasta lähettäjävaltion tuomioistuimessa voi tosiasiallisesti yksittäistapauksessa olla enemmän teoreettinen kuin tosiasiallinen mahdollisuus oikeussuojakeinojen käyttöön. Tosiasiallisiksi esteiksi voivat muodostua mm. kielelliset ongelmat, oikeusprosessin kesto lähettäjävaltiossa tai muut mahdolliset seikat, jotka yksittäistapauksessa voivat estää tai vaikeuttaa asianomistajan oikeuksiinsa pääsyä lähettäjävaltion tuomioistuimessa. Asianomistajan mahdollisuudet tuomioistuimeen pääsylle lähettäjävaltiossa riippuvat yksittäistapauksissa myös kulloinkin lähettäjävaltiona toimivan valtion omasta oikeusjärjestyksestä. On syytä korostaa, että VII artiklan 1 kappaleen a kohdan määritelmän perusteella sopimus ei kuitenkaan millään lailla rajoita asianomistajan oikeutta vaatia rangaistusta Puolustusvoimien/Suomen joukkojen tai siviilihenkilöstön toimintaan perustuen silloinkaan, kun kyseessä on Suomessa sopimusten nojalla harjoitettava toiminta.

EIS 6 artiklan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. EIS 6 artiklan mukainen oikeus tuomioistuimeen pääsyyn on lähtökohtaisesti myös vahingonkärsijällä, joka vaatii korvausta kärsimästään vahingosta. Lisäksi EIS 13 artikla takaa tehokkaat oikeussuojakeinot kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. EIS 6 artiklan mukainen oikeus ei ole kuitenkaan absoluuttinen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään katsonut, että oikeutta päästä tuomioistuimeen saadaan rajoittaa mutta ei kuitenkaan sillä tavoin tai siihen määrään, että puututaan tuon oikeuden olennaiseen sisältöön. Lisäksi rajoituksilla tulee olla hyväksyttävät tavoitteet ja käytettyjen keinojen tulee olla oikeassa suhteessa tavoitteisiinsa. Hyväksyttävänä tavoitteena on pidetty muun muassa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät intressit ja mm. kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen (Xxxxx ja Xxxxxxx v. Saksa 18.2.1999, N:o 26083/94). Oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin vahvistetaan myös EU-oikeudessa.

Virallisten tehtävien yhteydessä aiheutuneiden vahingonkorvausvaatimusten käsittelystä on määräykset VIII artiklan 5 kappaleessa ja virallisten tehtävien ulkopuolella aiheutuneiden korvausvaatimusten käsittelystä VIII artiklan 6 kappaleessa. Sopimuksen VIII artiklan 5

kappaleen g kohdan mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen ei saa kohdistaa mitään toimenpiteitä vastaanottajavaltiossa häntä vastaan annettujen siviilituomioiden täytäntöönpanemiseksi asiassa, joka johtuu hänen virallisista tehtävistään. Artiklan 6 kappaleen d kohdan mukaan vastaanottajavaltion tuomioistuimen toimivaltaa käsitellä vahingonkorvauskannetta joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsentä vastaan ei ole puolestaan rajoitettu, ellei harkinnanvaraista korvausta ole lähettäjävaltion toimesta suoritettu.

Nato SOFAn VIII artiklassa ei ole VII artiklaan verrattavia sopimusmääräyksiä tuomiovallan jakautumisesta siviilioikeudellisissa asioissa lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välillä. Nato SOFAn VIII artiklaa koskevat määräykset eivät siten sellaisenaan rajoita sopimusvaltioiden tuomiovaltaa siviiliasioissa eikä sopimuksen ole tulkittu estävän vahingonkorvauskanteen tai muun siviilikanteen nostamista kansallisessa tuomioistuimessa. Silloin, kun kyse on vieraiden valtioiden joukkojen tai siviilihenkilöstön virallisiin tehtäviin perustuvasta vahingonkorvausvaatimuksesta, Nato XXXXx XXXX artiklan 5 kappaleen g kohta rajoittaa kuitenkin tällaisen siviilioikeudellisen tuomion täytäntöönpanoa. Koska tällöinkin vastaanottajavaltio vastaa VIII artiklan 5 kappaleen säännösten perusteella mahdolliseen tuomioon tai sovintoon perustuvan vahingonkorvauksen maksamisesta vahingonkärsijälle, ei sopimusmääräyksellä ole tältä osin arvioitu olevan vaikutusta vahingonkärsijän pääsyyn tuomioistuimeen tai käytettävissä oleviin tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin. Myöskään silloin, kun kyseessä on virallisten tehtävien ulkopuolella tehdystä toimista aiheutuneet vahingonkorvausvaatimukset, ei vastaanottajavaltion tuomioistuimen toimivaltaa ole rajoitettu, ellei loukkausta ole jo hyvitetty vahingonkärsijälle. Siltä osin kuin Nato SOFAn VIII artiklan 1−4 kappaleet sisältävät korvausvaatimuksista luopumista koskevia säännöksiä, tulevat säännökset sovellettaviksi sopijavaltioiden välillä, eikä kyseisillä määräyksillä ole vaikutusta vahingonkärsijöiden asemaan.

Suomi lähettäjävaltiona

Suomen ollessa lähettäjävaltio kysymyksenasettelu poikkeaa jossain määrin edellä käsitellystä tilanteesta, jossa Suomi on vastaanottajavaltio. Tällöin arvioitavaksi tulee kysymyksenasettelu siitä, miten Suomi turvaa joukkojen jäsenten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen silloin, kun suomalainen henkilöstö toimii toisen jäsenvaltion alueella.

Edellä kuvatusti Naton jäsenvaltioista merkittävä osa on vastaavan ihmisoikeusjärjestelmän piirissä. Suomen toimiessa lähettäjävaltiona korostettu merkitys liittyy siihen, miten suomalaisten perus- ja ihmisoikeudet turvataan vastaanottajavaltion alueella. Nato SOFAn VII artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaisesti Suomella on oikeus vastaanottajavaltion alueella käyttää tuomiovaltaa sellaisiin henkilöihin, jotka ovat suomen asevoimia koskevan oikeuden alaisia. Suomi voi lähettäjävaltiona määritellä, millaiset tapahtumat katsotaan virallisissa tehtävissä tapahtuneiksi, joissa Suomella olisi siten ensisijainen toimivalta.

Silloin, jos Suomen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen tai heidän huollettavaansa kohdistuva rikosepäily tulee käsiteltäväksi vastaanottajavaltion tuomioistuimessa, tulee vastaanottajavaltion turvata joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenelle tai heidän huollettavalleen Nato XXXXx XXX artiklan 9 kappaleessa luetellut oikeudet. Siltä osin kuin Naton jäsenvaltiot ovat myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen sopimuspuolia, tulee turvata myös EIS:n oikeuksien toteutuminen. Lisäksi Naton jäsenvaltiot ovat kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen osapuolia, jolloin sopimuksen 14 artiklan mukainen oikeusturvan taso tulee turvatuksi. Jos suomalainen on Nato SOFAn tuomiovallan jakoa koskevien määräysten vuoksi vastaajana vastaanottajavaltion tuomioistuimessa, vastaanottajavaltion tulee kuitenkin turvata vain vastaanottajavaltion ihmisoikeusvelvoitteiden ja Nato SOFA VII artiklan 9 kappaleen mukaiset oikeudet. Sen vuoksi joissain tilanteissa on

mahdollista, että tällaiselle suomalaiselle henkilölle ei turvata täysimääräisesti perustuslain 21

§:n mukaisen oikeusturva-perusoikeuden tason mukaisia oikeuksia täysimääräisesti vastaanottajavaltion tuomioistuimessa.

Lisäksi on syytä huomioida, että mikäli suomalaiset viranomaiset katsovat tarpeelliseksi, Suomen viranomaiset voivat pyytää tuomiovallan siirtoa Suomelle Nato SOFAn VII artiklan 3 kappaleen c kohdan mukaisesti. Lähtökohtaisesti voidaan katsoa, että Suomen viranomaisilla on käytössään keinovalikoima Suomesta lähetettyjen henkilöiden perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi.

Suomen ja Yhdysvaltojen hallitusten välinen noottienvaihto ja sen merkitys kuolemanrangaistuksen kiellon kannalta

Suomen perustuslain 7 §:ään ja Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin (Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen 6. ja 13. lisäpöytäkirjat sekä KP-sopimuksen 2. lisäpöytäkirja) sisältyy kuolemanrangaistuksen kielto. Lisäksi perustuslaki ja ihmisoikeusvelvoitteet estävät Suomea luovuttamasta henkilöä, mikäli luovutuksen johdosta tämä joutuisi kuolemanrangaistuksen uhkan kohteeksi. Nato SOFAn VII artiklan 7 kappaleen a kohdassa rajoitetaan kuolemanrangaistuksen toimeenpanoa sellaisen valtion alueella, jossa kuolemanrangaistus on kielletty. Perustuslakivaliokunta arvioi lausunnossaan PeVL 6/1997 vp, että Nato SOFAn VII artiklan 1 kappaleen a kohta voisi kuitenkin sallia kuolemanrangaistukseen tuomitsemisen vastaanottajavaltion alueella. Tämän mahdollisuuden olemassaolon katsottiin olevan ristiriidassa silloisen hallitusmuodon kanssa, minkä vuoksi sopimus tuli hyväksyä ns. supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Vaikka kyseisessä perustuslakivaliokunnan lausunnossa ei ole tarkasteltu kysymystä Nato SOFAn VII artiklan 5 kappaleen a kohdan ja 6 kappaleen a kohdan velvoitteista suhteessa kuolemanrangaistuksen kieltoon, on tässä esityksessä arvioitu myös kyseisiä kappaleita muun muassa perustuslain 9 §:n 4 momenttiin sisältyvän luovutuskiellon kannalta. Tässä esityksessä esitetään, että Nato SOFAn ja edellä mainittujen ihmisoikeusvelvoitteiden yhteensovittaminen ratkaistaisiin tulkinnalla. Nato SOFAa tulisi tulkita siten Suomen perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet asianmukaisesti huomioivalla tavalla.

Koska Nato SOFAan ei sisälly nimenomaisia kuolemanrangaistukseen tuomitsemisen kieltoa tai luovutuskieltoa koskevia määräyksiä, on esityksen kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevien vaikutusten kannalta tarpeen kiinnittää huomiota siihen, ovatko Nato SOFAn sopimuspuolten lainsäädännöt kuolemanrangaistuksen kiellon osalta toisiaan vastaavia. Naton jäsenvaltioista kaikki Yhdysvaltoja ja Kanadaa lukuun ottamatta ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevien 6. ja 13. lisäpöytäkirjojen osapuolia. Kanada on KP-sopimuksen 2. valinnaisen lisäpöytäkirjan osapuoli. Yhdysvallat on siten ainoa Naton jäsenvaltio, joka ei ole minkään kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevan kansainvälisen sopimuksen osapuoli. Valmistelussa on arvioitu, että oikeudellisesti tehokkain keino olisi tehdä kuolemanrangaistuksen tuomitsemisen kieltämistä Suomen alueella koskeva varauma Nato SOFAan. Yksikään Nato SOFAn sopimuspuoli ei ole tehnyt varaumaa sopimukseen. Suomi on valmistelun aikana pyrkinyt selvittämään, vastustaisivatko Nato SOFAn sopimuspuolet varaumaa, jolla Suomi kieltäisi kuolemanrangaistukseen tuomitsemisen Suomen alueella. Koska ei ole mahdollista varmistua etukäteen, ettei varaumaa vastustettaisi, ei näin ollen voida myöskään saada takeita siitä, että varaumasta saataisiin oikeudellisesti tehokas (kts. esim. PeVL 6/1997 vp).

Suomen ja Yhdysvaltojen neuvotellessa puolustusyhteistyösopimusta (DCA) on käyty keskusteluja siitä, miten valtiot ymmärtävät Nato SOFAan ja DCA:han sisältyvän lainsäädännön kunnioittamisvelvoitteen. Hallitusten välillä on poliittinen yhteisymmärrys siitä,

että Nato SOFAn soveltamisessa Suomen alueella ja Suomen viranomaisten toiminnassa tulee ottaa huomioon kuolemanrangaistuksen kiellosta johtuvat rajoitteet. Hallitusten välinen yhteisymmärrys on 20.11.2023 vahvistettu noottienvaihdolla, joka tuodaan eduskunnan tiedoksi tämän esityksen liitteenä.

Noottienvaihdossa todetaan, että Nato SOFAn ja mahdollisesti myöhemmin hyväksyttävän Suomen ja Yhdysvaltojen välisen DCA-sopimuksen lähtökohtana on kummankin maan lainsäädännön ja kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden keskinäinen kunnioittaminen, erityisesti kuolemanrangaistuksen suhteen. Samalla osapuolten tarkoituksena on varmistaa mahdollisimman laajat mahdollisuudet puolustusyhteistyöhön Naton jäsenvaltioiden kesken.

Noottienvaihdossa vahvistetaan, että Yhdysvaltojen hallitus on tietoinen siitä, että Suomen tasavallan hallitus panee Nato SOFAn täytäntöön noudattaen Suomen lainsäädäntöä ja kansainvälisoikeudellisia velvoitteita. Jos Yhdysvaltojen joukot pyytävät Nato SOFAn VII artiklassa tarkoitettua apua, joka edellyttäisi Suomelta toimimista Suomen lainsäädännön tai kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden vastaisesti, Yhdysvallat katsoo Suomen voivan vastustaa pyyntöä tai pyytää lisäneuvotteluja. Noottienvaihdon tekstissä korostetaan, että Yhdysvaltojen hallituksella on myös pitkä kokemus työskentelystä sellaisten Naton jäsenvaltioiden kanssa, joilla on vastaavia oikeudellisia velvoitteita, erityisesti kuolemanrangaistuksen suhteen, demokratian, yksilönvapauden ja oikeusvaltion periaatteille perustuvan Pohjois-Atlantin sopimuksen hengessä.

Noottienvaihdossa todetaan Nato SOFAn lisäksi edellyttävän, että lähettäjävaltio kunnioittaa vastaanottajavaltion lainsäädäntöä, vaikkei sitä välttämättä noudattaisikaan. Yhdysvaltojen hallitus uskoo, että tämä pitkäaikainen käytäntö Nato SOFAn sopimuspuolten kesken on suuresti hyödyttänyt puolustusyhteistyötä ja siten lujittanut rauhaa ja turvallisuutta Pohjois- Atlantin alueella. Tämän vaatimuksen mukaisesti Yhdysvallat on velvollinen kunnioittamaan Suomen lainsäädäntöä, mukaan lukien Suomea sitovat kansainvälisoikeudelliset velvoitteet, muun muassa kuolemanrangaistuksen suhteen, käyttäessään Nato SOFAn VII artiklan mukaista oikeuttaan käyttää tuomiovaltaa Yhdysvaltojen joukon tai siviilihenkilöstön jäseniin Suomen tasavallan alueella.

Noottienvaihdolla vahvistetaan Suomen ja Yhdysvaltojen hallitusten välinen yhteisymmärrys siitä, miten Nato SOFAa tulkittaisiin Suomessa kuolemanrangaistuksen kieltoon liittyvien velvoitteiden osalta. Noottienvaihdolla on asiallisesti kaksi ulottuvuutta: Yhdysvaltojen toiminta Suomen alueella ja Suomen velvoitteet Nato SOFAn soveltamisessa suhteessa Yhdysvaltoihin. Noottienvaihdon perusteella on selvää, että Yhdysvallat ei oleta, että Suomi toimisi Nato SOFAn soveltamisessa kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevien Suomen perustuslain säännösten tai asiaa koskevien ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisesti. Lisäksi Yhdysvallat vahvistaa noottienvaihdossa, että osana vastaanottajavaltion lainsäädännön kunnioittamisvelvollisuutta se sitoutuu ottamaan huomioon Nato SOFA VII artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaista oikeutta käyttäessään kuolemanrangaistuksen tuomitsemisen kieltoa koskevat rajoitteet. Noottienvaihdon oikeudellista merkitystä kuolemanrangaistuksen kiellon kannalta on käsitelty tarkemmin käsittelyjärjestyksen jaksossa 14.2.4.

Noottienvaihdolla vahvistetaan myös se, että Suomen soveltaessa Nato SOFAn VII artiklan 5 kappaleen a kohtaa ja 6 kappaleen a kohtaa Suomi voi joutua kieltäytymään jostain kyseisten sopimusmääräysten mukaisista esimerkiksi kiinniottoa ja oikeusapua pyynnöistä, jos niiden toimeenpano on kuolemanrangaistuksen kieltoon liittyvien kysymysten osalta ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Noottienvaihdon merkitystä Nato SOFA VII artiklan 5 kappaleen a kohdan ja 6 kappaleen a kohdan osalta on käsitelty käsittelyjärjestyksen jaksossa 14.2.5.

Kuolemanrangaistuksen tuomitsemisen kiellon osalta asian arvioimisessa on lisäksi syytä kiinnittää huomiota siihen, millainen Yhdysvaltojen kuolemanrangaistukseen tuomitsemista koskeva järjestelmä on käytännössä Nato SOFAn soveltamistilanteissa. Yhdysvaltojen sotilasrikos- ja rikosprosessilain (Uniform Code of Military Justice, myöhemmin UCMJ) mukaan kuolemanrangaistukseen tuomitseminen on mahdollista noin 15 teosta, joista normaalioloissa kuolemanrangaistukseen voidaan tuomita vain osassa. UCMJ:n mukaan kuolemanrangaistuksen tuomitseminen voi tapahtua vain erityisessä menettelyssä, jossa 12- jäsenisen tuomioistuimen (court-martial panel) on oltava yksimielinen neljästä asiasta, joihin jokaisen jäsenen tulee itsenäisesti ottaa kantaa ja jäsenten tulee olla kaikista asioista yksimielisiä: 1) syytetty tuomitaan teosta, josta kuolemanrangaistus on mahdollinen, 2) kyseisessä asiassa on nimenomainen raskauttava tekijä (aggravating factor), 3) raskauttavat olosuhteet (mukaan lukien mutta ei pelkästään raskauttava tekijä tai raskauttavat tekijät) ovat huomattavasti lieventäviä olosuhteita suuremmat ja 4) syytetty päätetään tuomita kuolemanrangaistukseen. Lisäksi Yhdysvaltojen lainsäädännön soveltamiskäytännöstä voidaan todeta, että rauhanaikana UCMJ:n perusteella joukkojen jäseniä on tuomittu kuolemanrangaistukseen vain murhasta. Huomionarvoista on myös se, että asiaa valmistelevalle viranomaiselle (convening authority) voidaan esittää selvitystä olosuhteista, mukaan lukien vastaanottajavaltion näkemys asiaan, mutta sellainen kanta ei ole päätöksentekijää oikeudellisesti sitova.

Kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevan arvioinnin osalta on syytä kiinnittää huomiota vertailun vuoksi myös Ruotsissa asiasta tehtyyn arviointiin. Ruotsissa on laadittu selvityshenkilön raportti Nato-jäsenyyteen liittyvistä sopimuksista (Sveriges tillträde till vissa Natoavtal Ds 2023:22), jossa on arvioitu myös kysymystä mahdollisesta kuolemanrangaistukseen tuomitsemista. Kuolemanrangaistusta koskevan kysymyksen osalta raportissa ei nähdä tarvetta varauman tai selityksen tekemiselle. Sen sijaan raportissa kysymyksen arviointi lähtee Nato-liittolaisten keskinäisestä kunnioittamisesta ja siitä, että Ruotsi voisi riittävällä tavalla välttää ongelmallisen kysymyksenasettelun pyytämällä Nato SOFAn VII artiklan 3 kappaleen c kohdassa tarkoitetusti tuomiovaltaa itselleen silloin, kun teosta seuraa kuolemanrangaistuksen tuomitsemisen uhka. Raportissa ei ole otettu kantaa tarkemmin siihen, onko 3 kappaleen c kohdan mukainen tuomiovallan pyytäminen riittävä toimenpide kaikissa tilanteissa. Lisäksi raportissa kuvataan, että tilanteet olisivat todennäköisesti harvinaisia ja olisi epätodennäköistä, että Ruotsin tahdosta riippumatta lähettäjävaltio pyrkisi käyttämään tällaista tuomiovaltaa Ruotsin alueella. Raportissa ei ole arvioitu sitä, millainen merkitys teoreettiselle mahdollisuudelle kuolemanrangaistuksen tuomitsemiselle Ruotsin alueella tulisi antaa. Tätä Ruotsissa valmistelun aikana esitetyn voidaan katsoa olevan oikeusjärjestelmien yhteneväisyyden vuoksi merkityksellinen esimerkki siitä, että käytännössä Nato SOFAn ja ihmisoikeussopimusten välinen suhde on arvioitu voitavan ratkaista tulkinnalla.

Kokoavasti voidaan todeta, että noottienvaihdolla kirjataan Suomen ja Yhdysvaltojen yhteinen ymmärrys Nato SOFAn tulkinnasta kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevien kysymysten osalta. Noottienvaihdolla ei poisteta kuolemanrangaistuksen tuomitsemisen kieltoon liittyvää oikeudellista ristiriitaa, koska sopimusmääräys säilyy muuttumattomana, mutta noottienvaihto rajaa sopimuksen soveltamista käytännössä. Vaikka Nato SOFAan liittyvää oikeudellista ongelmaa ei voida noottienvaihdolla täysin poistaa, sillä vaikutettaisiin kuitenkin siihen, että sopimuksen soveltamisessa otettaisiin asianmukaisesti huomioon Suomen kuolemanrangaistuksen kieltoa koskevat perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet. Näin ollen noottienvaihdolla tosiasiallisesti pyritään rajaamaan sopimuksen käytännön soveltamista siten, että sopimuksen soveltamisessa turvattaisiin kuolemanrangaistuksen kieltoon liittyvien perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden toteutuminen. Yhteenvetona voidaan todeta, että ottaen huomioon

Yhdysvaltojen kuolemanrangaistusta koskeva soveltamiskäytäntö ja noottienvaihto, on hyvin epätodennäköistä, että Yhdysvallat tuomitsisi kuolemanrangaistuksen Suomen alueella.

6.6 Ympäristövaikutukset

Nato–jäsenyyden myötä Naton jäsenvaltioiden joukkojen toiminta Suomessa tulee lisääntymään. On odotettavissa, että lisääntyvä harjoittelu johtaa myös niistä aiheutuvien ympäristövaikutusten lisääntymiseen. Tyypillisiä vaikutuksia ovat muun muassa sotilaallisesta ampuma- ja harjoitustoiminnasta ja sotilasilmailusta aiheutuva melu, ammuntojen seurauksena ympäristösuojelurakenteiden vauriot ja kuluminen ja maalialueiden haitta-ainekuormitus sekä etenkin raskaiden ajoneuvojen ja -aseiden harjoittelusta aiheutuva maaperän kuluminen. Myös ympäristövahinkojen, kuten polttoainevuotojen, riskin arvioidaan kasvavan lisääntyvän harjoittelun seurauksena. Toiminnan lisääntymisellä voi olla myös haittavaikutuksia luonnonympäristölle melun ja/tai liiallisen maaperän kulumisen sekä lisääntyneen läsnäolon seurauksena. Kansainvälisten harjoitusten lisääntyminen lisää todennäköisesti jonkin verran tätä tukevia maa-, meri- ja ilmakuljetuksia. Kasvihuonekaasujen ja muiden ilmapäästöjen lisääntyminen arvioidaan vähäisiksi.

Kokonaisuudessaan Nato-jäsenyydestä aiheutuvien ympäristövaikutusten arvioidaan jäävän vähäisiksi. Arvion perustana ovat lähtökohtaiset olettamat siitä, että lähettäjävaltion joukot toimisivat Suomessa Puolustusvoimien alueilla ja siten niillä jo olevien ympäristöluparajoitteiden puitteissa, ja joukkojen toiminnassa otettaisiin huomioon Suomen ympäristölainsäädäntö Nato SOFAn II artiklan mukaisesti. Erot vaikutuksissa Puolustusvoimien alueiden välillä voivat olla merkittäviä. On todennäköistä, että lisääntyvä toiminta painottuu pääosin valtakunnallisesti merkittäville ampuma- ja harjoitusalueille. Lisääntyvä toiminta voi vähäisissä määrin kohdistua myös yksityisten omistamille alueille.

Puolustusvoimien toiminnassa huolehditaan ja ennaltaehkäistään sotilaallisen ampuma- ja harjoitustoiminnan haitallisia ympäristövaikutuksia. Lainsäädäntö ja Puolustusvoimien ympäristönsuojelua koskevat valtakunnalliset ja alueelliset määräykset sekä toimintaohjeet varmistavat osaltaan hyvän ja toimivan riskienhallinnan ja toimintamallit, joiden avulla lisääntyvästä toiminnasta aiheutuvan ympäristökuormituksen vaikutuksia ja riskejä on mahdollista minimoida.

7 Lausuntopalaute

Xxxxxxx hallituksen esitykseksi on ollut lausuntokierroksella 12.10.–12.11.2023. Säädösvalmistelun kuulemisoppaan mukaisesta ohjeellisesta lausuntoajasta on poikettu siksi, että Suomen on liityttävä Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan 4.4.2024 mennessä. Lausuntoja pyydettiin 111 taholta. Määräaikaan mennessä lausuntoja annettiin yhteensä 50 taholta: Aliupseeriliitto ry, Aseistakieltäytyjäliitto ry, Eduskunnan oikeusasiamies, Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus, Elinkeinoelämän keskusliitto, Finanssiala ry, Helsingin hovioikeus, HUS Kuntayhtymä, Hätäkeskuslaitos, Kansaneläkelaitos, korkein oikeus, Liikennevakuutuskeskus, liikenne- ja viestintäministeriö, Liikenne- ja viestintävirasto Traficom, Maahanmuuttovirasto, maa- ja metsätalousministeriö, Xxxxxxxxxxxxxxx virasto, oikeusministeriö, Poliisihallitus, puolustusministeriö, Päällystöliitto ry, Rajavartiolaitos, Reserviläisliitto ry, Ruokavirasto, Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, Suojelupoliisi, Suomen Asianajajaliitto, Suomen Kuntaliitto, Suomen Lakimiesliitto, Suomen Lääkäriliitto, Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö, Suomen Poliisijärjestöjen Liitto SPJL ry, Suomen Rauhanliitto, Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, Suomen Reserviupseeriliitto ry, Suomen Sadankomitea ry, Säteilyturvakeskus, Syyttäjälaitos, tasavallan presidentin kanslia, Terveyden ja hyvinvoinninlaitos THL, Turvallisuus- ja

kemikaalivirasto, työ- ja elinkeinoministeriö, Ulkopoliittinen instituutti, Upseeriliitto, Valtiokonttori, valtioneuvoston kanslia, valtiovarainministeriö, Väylävirasto ja ympäristöministeriö. Lisäksi lausunnon antoi yksi yksityishenkilö. Maa- ja metsätalousministeriö, Suojelupoliisi, Suomen Kuntaliitto, Suomen Poliisijärjestöjen Liitto SPJL ry, Turvallisuus- ja kemikaalivirasto, työ- ja elinkeinoministeriö ja ympäristöministeriö ilmoittivat, ettei niillä ole asiassa lausuttavaa.

Tässä jaksossa selostetaan lausuntojen päälinjat ja niissä esiin tuodut merkitykselliset näkökannat, mukaan lukien sellaiset lausunnot, joissa esitettiin muutoksia esitykseen tai jotka liittyvät kansallisen lainsäädännön muutostarpeisiin. Lausuntopyyntö, lausunnot ja lausuntoyhteenveto ovat saatavilla osoitteessa xxxxxxxxxxxxxx.xx/xxxxxxxx tunnuksella UM003:00/2023.

Yleistä

Ministeriöt, viranomaiset ja suurin osa yhdistyksistä yhtyvät pääosin hallituksen esitysluonnoksessa esitettyyn ja kannattavat Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan hyväksymistä. Lausunnoissa korostetaan viranomaisyhteistyön merkitystä.

Määritelmät ja käännös

Rajavartiolaitos katsoo lausunnossaan, että Nato SOFAn I artiklan mukaiseen joukkojen määritelmään tulisi sisällyttää myös Rajavartiolaitoksen joukot. Artiklan perusteluihin on täydennetty, että joukot määräytyvät kansallisen lainsäädännön mukaan.

Sisäministeriö, oikeuskansleri, Poliisihallitus ja Suomen Rauhanliitto ry esittivät korjauksia Nato SOFAn sopimustekstin käännökseen. Kaikkia esiin nostettuja käännöshuomioita ei pidetty esittelyn viimeistelyssä tarpeellisena.

Maahantulo

Maahanmuuttovirasto toteaa, että esityksessä tulisi selventää, millä perusteella siviilihenkilöstön huollettaville myönnetään tilapäinen oleskelulupa. Esitysluonnoksen III artiklan perusteluja on tältä osin täydennetty.

Ampuma-aseet

Sisäministeriö, Suomen Rauhanliitto ry, Päällystöliitto ry ja Poliisihallitus katsovat, että joukkojen aseenkanto-oikeuden laajuutta tulisi tarkentaa. Esitysluonnoksen VI artiklan perusteluja on tältä osin tarkennettu. Esityksen jatkovalmistelussa Nato XXXXx XX artiklaa arvioitaessa on tunnistettu, että esityksellä on yhteys myös puolustustarvikkeiden viennistä annetussa laissa säädettyyn, minkä vuoksi esitystä on täydennetty puolustustarvikkeiden viennistä annettuun lakiin liittyen. Esityksen jatkovalmistelussa tarkasteltiin Nato SOFAan ja Pariisin pöytäkirjaan liittymisestä aiheutuvia muutostarpeita puolustustarvikkeiden viennistä annettuun lakiin. Lain soveltamisalan rajauksissa havaittiin puutteita, mutta niiden ei alustavan arvion mukaan katsottu johtuvan suoraan sopimukseen ja pöytäkirjaan liittymisestä, minkä vuoksi säädösmuutokset katsottiin tarpeelliseksi toteuttaa erillisessä hankkeessa.

Terveydenhuolto

Puolustusministeriö katsoo, että terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta annetun lakiehdotuksen kirjaus, joka mahdollistaa hoidon antamisen vain

Puolustusvoimien palveluksessa oleville on tarpeettoman tiukka. Jatkovalmistelussa katsottiin, ettei kirjausta ollut mahdollista muotoilla toisin tässä vaiheessa.

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Xxxxxxx pitää lausunnossaan oikeusturvan toteutumisen kannalta ongelmallisena sitä, että terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta annetun lakiehdotuksen mukaan lakia sovellettaisiin, kun terveydenhuoltoa annetaan Puolustusvoimien palveluksessa oleville henkilöille. Valvira katsoo lakiehdotuksen olevan lisäksi määritelmien osalta epätarkka ja ristiriitainen sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain 2 §:n muuttamisesta annetun lakiehdotuksen kanssa. Esityksen jatkovalmistelussa Nato XXXXx XXXX artiklan perusteluita on täydennetty henkilövahinkoja käsittelevän 4 kappaleen kohdalla viittauksin kansalliseen lainsäädäntöön sekä avattu VIII artiklan suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön erityisesti potilasvahinkotilanteissa.

Esityksen jatkovalmistelussa on arvioitu uudelleen sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain soveltamisalaa ja sen rajauksia suhteessa vieraan valtion asevoimien terveydenhuollon toimintaan Suomessa. Jatkovalmistelussa päädyttiin katsomaan, ettei ehdotettua muutosta sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain 2 §:ään pidetä välttämättömänä, koska puolustusyhteistyö ei edellyttäisi valvontalain 2 §:n 4 momentissa säädettyä soveltamisalarajausta laajempaa terveydenhuoltopalvelujen tarjoamista Suomessa. Tämän vuoksi esityksestä on poistettu ehdotus sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain muuttamiseksi. Vieraan valtion asevoimien puolustusyhteistyön puitteissa Suomessa antaman terveydenhuollon suhdetta sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annettuun lakiin voitaisiin sopimusten soveltamista ja käytännön toimintaa koskevan tiedon karttuessa tarvittaessa arvioida uudelleen.

Kansallinen lainsäädäntö

Valtioneuvoston kanslia esittää lausunnossaan, että esityksessä tuotaisiin selkeämmin esiin kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetun lain soveltamisala ja sen mukaiset menettelyt. Tätä on selvennetty jaksossa 4.1.2. Lisäksi jaksoon on sisäministeriön lausunnon perusteella tarkennettu, millaisia vaikutuksia Nato SOFAssa tarkoitetulla turvallisuusjärjestelyillä voi olla.

Puolustusministeriö esittää lausunnossaan, että jaksossa 4.1.4 käsiteltäisiin myös puolustushallinnossa käytettäviä kemikaaleja koskevia puolustusministeriön asetuksia vaarallisten kemikaalien teollisen käsittelyn ja varastoinnin turvallisuusvaatimuksista sekä valvonnasta sekä Puolustusministeriön asetusta sotilasräjähteistä. Jaksoa 4.1.4 on tältä osin täydennetty.

Liikenne- ja viestintäministeriö tuo lausunnossaan esiin, että esityksen liitteistä puuttuu Nato SOFAn XI artiklan 2 kappaleessa tarkoitettu ajoneuvon väliaikainen maahantuontilupa, eli ns. triptyykki. Kyseisen artiklan nojalla joukot ja siviilihenkilöstö ovat oikeutettuja virka- ajoneuvojen verottomaan maahantuontiin. Triptyykki on Nato SOFAn liite, jonka tarkoitus on toimia todisteena, jolla tilapäisesti ajoneuvoa käyttävä henkilö tai muu taho voi todistaa ajoneuvon tilapäisen käytön tapahtuvan sopimusmääräysten nojalla. Triptyykki on lisätty hallituksen esityksen liitteeksi.

Oikeuskansleri katsoo lausunnossaan, ettei VII artiklan perusteluista käy selvästi ilmi, mihin artiklaan sisältyvät määräykset sopimuspuolia velvoittavat. Artiklan 1–3 kappaleen perusteluja on täydennetty siten, että lähtökohtana voidaan pitää, että lähettäjävaltio soveltaa tällöin omaa lainsäädäntöään.

Valtioneuvoston kanslia, oikeusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Elinkeinoelämän keskusliitto, Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus, Helsingin hovioikeus, Kansaneläkelaitos, liikenne- ja viestintävirasto Traficom, Reserviläisliitto ry, Suomen Lääkäriliitto, Suomen Reserviupseeriliitto ry, Säteilyturvakeskus, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Väylävirasto korostavat lausunnoissaan kansallisen lainsäädännön jatkovalmistelun tärkeyttä. Hallituksen esityksessä on myös tunnistettu kansallisen lainsäädännön harmonisoinnin tärkeys ja lainsäädännön kehittämistä tullaan jatkamaan ottaen huomioon asiakokonaisuuksien merkittävyys Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan mukaisessa toiminnassa (ks. jakso 4.5).

Vahingonkorvaus

Puolustusministeriö, Finanssiala ry, Liikennevakuutuskeskus, Rajavartiolaitos ja Valtiokonttori ottavat lausunnoissaan kantaa vahingonkorvausvastuun jakautumiseen.

Puolustusministeriö esittää sotilasilmailun aiheuttamia vahinkoja koskevien säännösten soveltamisen kuvaamista. Jaksoa 4.1.3. on tältä osin täydennetty Puolustusministeriön lausunnon perusteella. Jaksoa on täydennetty myös Finanssiala ry:n ja Liikennevakuutuskeskuksen lausuntojen perusteella. Lisäksi puolustusministeriö nostaa lausunnossaan esiin sopimuspuolten omaisuuden käsitteen. VIII artiklan 1 kappaleen perusteluja on täsmennetty siten, että omaisuuden käsitteen katsotaan kattavan sopimuspuolen omistaman ja sen asevoimien käyttämän omaisuuden. Suomessa tämä tarkoittaisi Suomen valtion omistamaa omaisuutta ja Puolustusvoimien käytössä olevaa omaisuutta. Valtion omaisuus määritellään kansallisen lainsäädännön mukaan. Myös valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain 1 §:n muuttamista koskevan lakiehdotuksen 1 §:n perusteluihin on lisätty maininta siitä, että valtion liikelaitosten omistamat kiinteistöt ovat valtion omaisuutta. Saman lakiehdotuksen 1 §:n 2 momenttiin esitetyn muutoksen osalta Puolustusministeriö toteaa, että lakiehdotuksen 2 momentti on epäselvä kriisinhallintaoperaatioiden ulkopuolella ulkomailla tapahtuneiden liikennevahinkojen osalta ja esittää perusteluita tarkennettavaksi, mikäli ei ole tarkoitus muuttaa asiantilaa niiltä osin, kun on kyse liikennevahingoista. Lakiehdotuksen perusteluja on täydennetty lausunnon mukaisesti.

Korkein oikeus pitää lausunnossaan vahinkoa kärsineen korvaussuojan kannalta ongelmallisena VIII artiklan 5 kappaleen g kohdan määräystä, jonka mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen ei saa kohdistaa mitään toimenpiteitä vastaanottajavaltiossa häntä vastaan annettujen tuomioiden täytäntöönpanemiseksi asiassa, joka johtuu hänen virallisista tehtävistään. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, että VIII artiklan 5 kappaleen c kohta turvaa vahinkoa kärsineen korvaussuojan saman artiklan 5 kappaleen g kohdan määräyksestä huolimatta.

Vaikutukset

Helsingin hovioikeus tuo lausunnossaan esiin mahdolliset lisäresurssitarpeet yleisissä tuomioistuimissa. Myös sisäministeriö, puolustusministeriö, valtiovarainministeriö, Helsingin hovioikeus, HUS Kuntayhtymä, liikenne- ja viestintävirasto Traficom, Poliisihallitus, Valtiokonttori, Sadankomitea ry ja Suomen Rauhanliitto ry kiinnittävät lausunnoissaan huomiota esityksen vaikutusarviointeihin.

Esityksen jaksoa 6.3 on tarkennettu ja todettu, että Nato SOFA ja Pariisin pöytäkirja eivät itsessään aiheuta välittömiä taloudellisia velvoitteita puolustushallinnon toimialalla. Tosiasialliset vaikutukset aiheutuvat vasta siitä toiminnasta aiheutuvista kustannuksista, joihin Nato SOFAa sovelletaan. Uusien tehtävien määrää ja mahdollisia lisäresurssitarpeita ei ole tässä vaiheessa mahdollista arvioida. Mahdollisesti aiheutuvaan lisäresursointitarpeeseen otetaan

normaaliin tapaan kantaa tulevien valtiontalouden kehyspäätösten ja valtion talousarvioiden mukaisia määrärahoja koskevissa päätöksentekomenettelyissä.

Valtioneuvoston kanslia toteaa lausunnossaan, että Nato SOFAa ja sen yksittäisiä määräyksiä tulisi arvioida Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden lisäksi EU:n perusoikeusnormiston kannalta. Jaksoa 6.4 on tältä osin täydennetty. Nato SOFAn tai Pariisin pöytäkirjan soveltaminen ei vaikuta EU-kansalaisen EU:n perusoikeuskirjan mukaisiin oikeuksiin.

Oikeuskansleri tuo lausunnossaan esiin, että Suomen ollessa lähettäjävaltio, Suomen joukkoihin kuuluva voisi joutua vastaamaan syytteeseen toisessa Naton jäsenvaltiossa. Tällaisessa tilanteessa sopimus ei välttämättä kaikilta osin takaa perustuslain 21 §:ssä säädettyjä takeita, vaikka kaikki Naton jäsenvaltiot ovat joko Euroopan ihmisoikeussopimuksen tai KP- sopimuksen (tai molempien) osapuolia. Jaksoon 6.5 on lisätty tätä koskeva tarkennus. Asian on merkityksellinen myös käsittelyjärjestyksen osalta, minkä vuoksi sitä koskeva tarkennus on otettu myös käsittelyjärjestysjaksoon 14.2.3. Myös korkein oikeus kiinnitti lausunnossaan huomiota asianomistajan asemaan ja katsoi, että esityksen vaikutusarviointeja tulisi tältä osin täydentää. Myös tämä on huomioitu jaksossa 6.5.

Valtioneuvoston kanslia, Helsingin hovioikeus, oikeuskansleri, Aseistakieltäytyjäliitto ry, Suomen Asianajajaliitto, Suomen Rauhanliitto, Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, Suomen Sadankomitea ry ja ulkopoliittinen instituutti kiinnittävät lausunnoissaan erityistä huomiota ihmis- ja perusoikeuksien toteutumiseen. Esityksen jaksossa 6.5. olevia perus- ja ihmisoikeusvaikutusten arviointeja on jatkovalmistelussa täsmennetty lausuntokierroksella esitettyjen huomioiden johdosta.

Rikosoikeudellinen tuomiovalta sekä järjestyksen, turvallisuuden ja kurin ylläpito

Sisäministeriö kiinnittää huomiota siihen, että esitys jättää tulkinnanvaraiseksi, mihin alustaviin esitutkintatoimenpiteisiin tai muihin vastaaviin toimenpiteisiin poliisi voi ryhtyä henkilön oikeudellisen aseman ja muiden merkityksellisten olosuhteiden selvittämiseksi sekä tuomiovaltaan liittyvien kysymysten arvioimiseksi. Sisäministeriö toteaa lisäksi, että VII artiklan 10 kappaleen a kohdan sanamuodon perusteella kyse olisi Suomen oikeusjärjestyksessä merkittävästä julkisen vallan käytöstä ja sen tyyppisestä yleistoimivaltuudesta, jota poliisilla ei ole ja jollaista ei voida poliisille edes säätää.

Puolustusministeriö toteaa lausunnossaan, että Nato SOFAssa käytetyn käsitteen ”virallinen tehtävä” piiri voi olla yksittäistapauksissa hankala määrittää. Esityksessä VII artiklan 3 kappaleen perusteluja on täsmennetty siten, että on tuotu esiin lähtökohta, jonka mukaan lähettäjävaltio määrittelee tapauskohtaisesti sen, milloin henkilö on tai on ollut virallisessa tehtävässä. Lisäksi puolustusministeriö esittää VII artiklan 8 kappaleen perusteluita selkeytettäväksi sen suhteen, onko ensisijaisen tuomiovallan käyttämisen lisäksi mahdollista käsitellä toisessa valtiossa toista oikeushyvää loukkaavat sotilasrikokset. Kappaleen perusteluja on täydennetty siten, että niissä on tarkennettu lähettäjävaltion sotilasviranomaisen oikeutta syyttää joukkojensa jäsentä. Lisäksi puolustusministeriö toteaa lausunnossaan, että Puolustusvoimien käyttöön ottamasta alueesta tulee voida päättää Puolustusvoimissa nykytilannetta vastaavalla tavalla huomioiden puolustusyhteistyön vaatimukset myös silloin kun alueita käyttävät vieraan valtion asevoimat ja tämä tulee huomioida myös kansallisessa lainsäädännössä. Nato SOFAa koskevaan voimaansaattamislakiin on lisätty 13 §, joka koskee Puolustusvoimien toimivaltaa antaa SOFAssa tarkoitettuja alueita lähettäjävaltion käyttöön. Puolustusministeriö katsoo, että VII artiklan 10 kappaleen a ja b kohdan tarkoittamien sotilaspoliisin oikeuksien ei tulisi rajoittua pelkästään sotilaspoliisin nimikkeellä toimiviin

sotilaisiin, vaan ne tulisi ulottaa lisäksi myös sotilasesimiehiin ja näiden alaisuudessa toimiviin sotilaisiin. Esitystä on täydennetty ja käsitteiden käyttöä selkeytetty puolustusministeriön lausunnon mukaisesti. Muilta osin puolustusministeriön lausunnon ei katsottu edellyttävän muutoksia esitykseen.

Oikeuskansleri toteaa lausunnossaan, että esityksessä on jossain määrin epäselvää, miksi VII artiklan 1 kappaleen osalta lähettäjävaltiolla olisi rajattua esitutkintatoimivaltaa, joka ei ilmeisesti olisi ainakaan suoraan lähettäjävaltion omaa asiaa koskevaa lainsäädäntöä, mutta artiklan 5 kappaleen c kohdan osalta katsotaan, että "kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, määräys tarkoittanee, että lähettäjävaltio soveltaisi huostassa pitämiseen omaa lainsäädäntöä". Kappaleen perusteluja on täydennetty siten, että jaksossa viitataan lähettäjävaltion lainsäädännön soveltamiseen siltä osin kuin kyse on sen omien viranomaisten toiminnasta. Lisäksi oikeuskansleri toteaa lausunnossaan, että VII artiklan 10 kappaleen a kohdan perusteluissa valittu sanamuoto näyttää rajoittavan sotilaspoliisin toimivaltuuden alueellisesti artiklan tarkoittamiin paikkoihin. Perusteluja on täydennetty siten, että vastaanottajavaltion alueella tarkoitetaan tässä vastaanottajavaltiossa joukkojen käyttöön annettua aluetta. Oikeuskansleri toteaa, että VII artiklan 5 kappaleen a kohdan sekä 6 kappaleen a kohdan osalta tulisi ilmetä, onko sopimusmääräysten tulkinnasta ollut erimielisyyttä. Oikeuskansleri katsoo, että VII artiklan 9 kappaleen g kohdan perusteluja olisi syytä selventää sen osalta, onko hallituksen käsityksen mukaan oikeus keskustella lähettäjävaltion kanssa ehdoton. Oikeuskansleri kiinnittää huomiota Nato SOFAn voimaansaattamislain 2 §:än, joka koskee tuomiovallan käyttämisen päättämistä koskevaa toimivaltaa. Oikeuskansleri katsoo, että valtakunnansyyttäjän harkinnan perusteita olisi pyrittävä nostamaan lain tasolle.

Korkein oikeus pitää perusteltuna, että Nato SOFAn VII artiklan 5 kappaleen a kohdassa tarkoitettua avustamisvelvollisuutta ehdotetulla tavalla tarkennetaan voimaansaattamislakeihin otettavilla nimenomaisilla säännöksillä. Korkein oikeus katsoo, että päätöksenteko näissä asioissa on tarkoituksenmukaista keskittää Helsingin käräjäoikeuteen. Korkein oikeus pitää tärkeänä ja asianmukaisena oikeusturvajärjestelynä sitä, että käräjäoikeuden päätökseen voitaisiin hakea muutosta korkeimmalta oikeudelta rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetussa laissa (1286/2003) säädetyin tavoin.

Helsingin hovioikeus katsoo, että ehdotuksen perusteella tuomioistuimen tulisi ottaa VII artiklan 9 kappaleen vaatimus uutena kiireellisen käsittelyn perusteena ilman kotimaisen prosessilain säännöstä. Jatkovalmistelussa on katsottu, että asia ei edellytä uutta kansallista sääntelyä. Helsingin hovioikeus katsoo, että lainsäädännössä tulisi selventää, onko ehdotetun Nato SOFAn voimaansaattamislain 2 §:ssä tarkoitettu valtakunnansyyttäjän päätös olla harjoittamatta tuomiovaltaa Suomessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa 1 luvun 14 §:n 1 momentissa tarkoitettu päätös, jonka jälkeen asianomistaja saa itse nostaa syytteen suomalaisessa tuomioistuimessa. Artiklakohtaisia perusteluja on tältä osin täsmennetty. Helsingin hovioikeus toteaa lisäksi, että ehdotetun Nato SOFAn voimaansaattamislain 10 §:n sanamuodosta ja sen säännöskohtaisista perusteluista tulisi ilmetä lainkohdan olevan Nato SOFAn VII artiklan 1 kappaletta täydentävä säännös. Säännöskohtaisia perusteluja on tältä osin täydennetty.

Poliisihallitus toteaa lausunnossaan, että Nato SOFAn VII artiklan 3 kappaleen c kohdassa ja 1. lakiehdotuksen 2 §:ssä säädetty ei voi johtaa siihen, että poliisi ei voisi puuttua tekeillä olevaan tai juuri päättyneeseen epäiltyyn rikokseen. Tarkoituksenmukaisempaa olisi, että poliisilla olisi toimivalta alustavien toimenpiteiden tekemiseen esitutkintalain 3 luvun 3 §:n 2 momentin perusteella, minkä jälkeen asian jatkamisesta päättäisi valtakunnansyyttäjä. Lakiehdotuksen 2

§:n perusteluja on tältä osin täsmennetty. Poliisihallitus katsoo lisäksi, että Nato SOFAn VII

artiklan osalta jää auki, miten toimivaltakysymys ratkaistaisiin, jos poliisin tietoon tuleva asia ei olekaan rikos, vaan rangaistusluonteinen hallintoasia.

Sisäministeriö nostaa lausunnossaan esiin XXXXx XXX artiklan 5 kappaleen b kohdan mukaisen vastaanottajavaltion viranomaisten ilmoittamisvelvollisuuden, jos lähettäjävaltion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen tai näiden huollettava on pidätetty. Sisäministeriö katsoo, että ilmoittamisvelvollisuuden suhdetta voisi olla perusteltua arvioida suhteessa jo voimassa oleviin ilmoittamisprosesseihin, kuten esimerkiksi poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 2 luvun 2 §:n ilmoituksiin. Myös Poliisihallitus nostaa lausunnossaan esiin poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 2 luvun 2 §:n ilmoituksiin. Nato SOFAn voimaansaattamislain 2 §:n perusteluja on tältä osin täsmennetty.

Suomen Lakimiesliitto katsoo, että ensisijaisen tuomiovallan tulee olla Suomessa tilanteissa, joissa osallisena on Suomen kansalainen tai suomalainen yhteisö. Suomen Lakimiesliitto katsoo lisäksi, että päätösvalta tuomiovaltaa koskevassa ristiriitatilanteessa tulisi olla ensisijaisesti suomalaisella viranomaisella.

Käsittelyjärjestys

Valtioneuvoston kanslia, oikeusministeriö, korkein oikeus, Helsingin hovioikeus, Suomen Asianajajaliitto ja Suomen rauhanliitto ry yhtyvät ehdotettuun käsittelyjärjestykseen.

Oikeusministeriö, eduskunnan oikeusasiamies, Suomen Asianajajaliitto, Suomen Lakimiesliitto ja Suomen Rauhanliitto ry katsovat, että esityksestä on pyydettävä perustuslakivaliokunnan arvio.

Oikeusministeriö pitää tärkeänä, että sellaiset asiat, joiden katsotaan edellyttävän perustuslain 95 §:n 2 momentin mukaista 2/3-enemmistöä on yksilöity asianmukaisesti, jotta esityksestä selviää, minkä sopimusten artiklojen katsotaan olevan perustuslain kannalta ongelmallisia.

Eduskunnan oikeusasiamies ja Suomen Rauhanliitto katsovat, että Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan mukaisen lähettäjävaltion viranomaisten toiminnan valvonta kuuluu oikeusasiamiehen toimivaltaan ainakin siltä osin, kuin toiminnassa on kysymys julkisen vallan käyttämisestä.

Oikeuskansleri katsoo, että esityksen jaksojen 14.2.3 ja 14.2.4 perusteluita tulisi kehittää edelleen. Lausunnossaan oikeuskansleri esittää, että täysivaltaisuuden vähäistä rajoittamista puoltavat seikat käsiteltäisiin omassa kohdassaan ja toisaalta painavammat näkökohdat omassaan. Oikeuskansleri kiinnittää huomiota muun muassa siihen, millaiset toimivaltuudet tuomiovaltaa koskevat määräykset antavat lähettäjävaltion viranomaisille esimerkiksi esitutkinnassa. Oikeuskansleri katsoo, että kuolemanrangaistuksen tuomitsemisen mahdollisuutta koskevia kannanottoja tulisi kehittää. Käsittelyjärjestysjaksoa on lausunnon pohjalta täydennetty.

Noottienvaihto

Korkeimman oikeuden mukaan esitysluonnoksessa on asianmukaisesti arvioitu sitä, kuinka varteenotettavana on pidettävä mahdollisuutta, että lähettäjävaltion viranomaiset tuomitsevat vastaajan Suomessa kuolemanrangaistukseen. Korkein oikeus pitää perusteltuna näkemystä siitä, että Suomen on tulkittava Nato SOFAa siten, että sen II artiklan määräyksestä johtuu, että kuolemanrangaistuksen tuomitseminen Suomen alueella ei ole sallittua. Korkein oikeus

kiinnittää huomiota siihen, että ei kuitenkaan ole takeita siitä, että kaikki muut sopimusvaltiot tulkitsevat sopimusta samalla tavalla.

Korkein oikeus sekä Helsingin hovioikeus katsovat lausunnoissaan, että Nato SOFAn VII artiklaa koskevan varauman tai vähintään selityksen tekeminen olisi oikeudellisesti pitävämpi vaihtoehto turvata ihmisoikeuksien toteutuminen. Suomen Asianajajaliitto yhtyy lausunnossaan hovioikeuden arvioon. Hallituksen esityksessä käsittelyjaksossa on selostettu, miksi varauman tekeminen ei käytännössä ole mahdollista. Nykyisistä Nato SOFAn sopimuspuolista ainoastaan Yhdysvalloilla on käytössä kuolemanrangaistus. Tämän johdosta valmistelussa on pidetty tarpeellisena tehdä asiaa koskeva järjestely Yhdysvaltojen kanssa. Valmistelun aikana hallitus on neuvotellut noottienvaihdon Yhdysvaltojen hallituksen kanssa. Noottienvaihdolla vahvistetaan osapuolten yhteinen näkemys siitä, että Nato SOFAn sekä Suomen ja Yhdysvaltojen välisen puolustusyhteistyösopimuksen tulkinnassa ja soveltamisessa osapuolet kunnioittavat kummankin maan lainsäädäntöä ja kansainvälisoikeudellisia velvoitteita. Noottienvaihto on liitetty hallituksen esitykseen ja sitä on käsitelty esityksen jaksoissa 6.5, 14.2.4 ja 14.2.5.

Muuta

Tasavallan presidentin kanslia korostaa lausunnossaan, että Nato SOFAn ja Pariisin pöytäkirjan hyväksyminen ei vaikuta siihen, miten Suomen osallistumisesta Naton sotilaalliseen toimintaan Suomen alueen ulkopuolella tai Naton sotilaallisesta toiminnasta Suomen alueella päätetään, vaan se tapahtuu voimassaolevan kansallisen lainsäädännön mukaisesti, lähtökohtaisesti kansainvälistä apua, yhteistoimintaa tai muuta kansainvälistä toimintaa koskevasta päätöksenteosta annetun lain tai puolustusvoimista annetun lain perusteella.

Lausunnoissa toivottiin täsmennyksiä viranomaisten toimivallan ja vastuiden osoittamiseen. Sisäministeriö toteaa, että esityksessä olisi hyvä ilmetä, onko tarkoitus muuttaa kansallisten viranomaisten tällä hetkellä voimassa olevaa ja vakiintunutta toimivaltaa, toimivaltuuksia ja työnjakoa. Päällystöliitto ja Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö nostavat lausunnoissaan esiin virka-avun antamisen. Jaksoon 6.4 on lisätty maininta siitä, että Nato SOFAssa ei määrätä kansainvälisestä avusta eikä virka-avusta. Näistä säädetään kansallisessa lainsäädännössä ja muissa Suomea sitovissa kansainvälisissä velvoitteissa. Lisäksi VII artiklan perusteluihin on tarkennettu, että esityksellä ei ole vaikutusta kansallisen lainsäädännön mukaisiin viranomaisten välisiin toimivaltuuksiin.

Liikenne- ja viestintäministeriö ehdottaa lausunnossaan, että ajoneuvolain muuttamisesta annetun lakiehdotuksen 126 a §:n viittaus 125 §:n 3 momenttiin täsmennetään koskemaan vain 125 §:n 3 momentin kohtia 1, 3 ja 4. Lakiehdotus on muutettu lausunnossa esitetyn mukaisesti ja lisäksi lakiehdotuksen numerointi on korjattu laintarkastuksen ehdotuksen mukaisesti, että ajoneuvolakiin lisätään 126 a §:n sijaan uusi 127 § aiemmin kumotun tilalle.

Sosiaali- ja terveysministeriö esittää lausunnossaan, että esityksessä huomioitaisiin myös asiakastietojen käsittelystä annettu laki (703/2023). Lakiviittaus on lisätty artiklan IX perusteluihin.

Ruokavirasto ehdottaa lausunnossaan eläinlääkärinammatin harjoittamisesta annetun lain muuttamisesta annetun lakiehdotuksen 2 a §:n sisältämää 9 §:ää koskevaa rajoitusta poistettavaksi. Ehdotusta ei pidetty tarkoituksenmukaisena esitystä viimeisteltäessä.

Upseeriliitto pitää tärkeänä, että Nato-tehtävissä olevien puolisoiden työskentelyä tuetaan.

Esitykseen on lisäksi tehty lausuntojen perusteella joitakin teknisiä muokkauksia ja tarkennuksia.

8 Sopimusten määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön

8.1 Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolten välillä niiden joukkojen asemasta tehdyn sopimuksen määräykset ja niiden suhde Suomen lainsäädäntöön

Johdanto. Sopimuksen johdannossa Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolet katsovat, että sopimuspuolen joukkoja voidaan sopimuksesta lähettää palvelemaan toisen sopimuspuolen alueella ja lisäksi todetaan, että päätös lähettää niitä ja lähettämistä koskevat ehdot, siltä osin kuin ehtoja ei aseteta tässä sopimuksessa, edellyttävät jatkossakin sopimuspuolten välisiä erillisiä järjestelyjä. Johdannossa myös todetaan sopimuspuolten tahto määritellä joukkojen asema silloin, kun ne ovat toisen sopimuspuolen alueella. Johdanto ilmaisee perusperiaatteen, jonka mukaisesti sopimuspuolen joukkojen saapuminen toisen sopimuspuolen alueelle ja läsnäolo siellä edellyttää aina kyseisen sopimuspuolen suostumusta. Kyseinen sopimuspuoli määrittää myös sen, millä tavalla suostumus annetaan ja ilmaistaan. On huomioitava, että aluevalvontalain 4 §:n mukaisesti vieraan valtion sotilas ei saa tulla Suomen alueelle tai olla maassa, ellei Suomea velvoittavasti sopimuksesta muuta johdu. Nato SOFA ei ole tässä tarkoitettu kansainvälinen sopimus, ottaen huomioon, että sopimuksen johdannon mukaisesti maahantulo edellyttää vastaanottajavaltion suostumusta. Jaksossa 4.1.2 on kuvattu tarkemmin millaista kansallista päätöksentekoa tällainen toiminta voi edellyttää.

I artikla. Artiklan 1 kappaleessa määritellään keskeisiä sopimuksessa käytettyjä ilmaisuja, kuten joukot, siviilihenkilöstö, huollettava, lähettäjävaltio, vastaanottajavaltio, lähettäjävaltion sotilasviranomaiset ja Pohjois-Atlantin neuvosto.

Joukoilla tarkoitetaan sopimuksen I artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan jonkin sopimuspuolen maa-, meri- tai ilmavoimiin kuuluvaa henkilöstöä, kun se on Pohjois-Atlantin alueella sijaitsevan jonkin toisen Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuolen alueella virallisten tehtävien yhteydessä, edellyttäen, että kyseiset kaksi sopimuspuolta voivat sopia, että tiettyjen henkilöiden, yksiköiden tai muodostelmien ei katsota muodostavan 'joukkoja' tai kuuluvan 'joukkoihin' tämän sopimuksen tarkoittamassa mielessä. Se, mitä katsotaan joukoksi, määräytyy lähettäjävaltion kansallisen lainsäädännön mukaan.

Kappaleen a kohdassa virallisten tehtävien katsotaan tarkoittavan niitä virallisia tehtäviä, joiden vuoksi joukko on vastaanottajavaltion alueella sen suostumuksella. Käsitettä ’viralliset tehtävät’ käytetään myös VII artiklan 3 kappaleen a kohdan ii alakohdassa ja VIII artiklan 4-6 ja 8 kappaleessa, mutta suppeammassa merkityksessä, missä yhteyksissä käsitteen tulkinnassa vaaditaan tapauskohtaista harkintaa. Näissä yhteyksissä lähtökohtaisesti lähettäjävaltio määrittelee tapauskohtaisesti sen, milloin henkilö on tai on ollut virallisessa tehtävässä. Naton jäsenvaltioiden välillä tulkintakäytäntö vaihtelee, ja osa Naton jäsenvaltioista katsoo joukkojensa olevan jatkuvasti virallisissa tehtävissä niiden ollessa vastaanottajavaltion alueella. Suomen ollessa lähettäjävaltio VII ja VIII artiklan tarkoittama virallinen tehtävä määritellään ottaen huomioon etenkin kansallinen lainsäädäntö, palvelustyyppi, soveltamiskäytäntö ja käsillä olevat tosiseikat.

Siviilihenkilöstöllä tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan sellaista sopimuspuolen joukkojen mukana seuraavaa siviilihenkilöstöä, joka on tämän sopimuspuolen asevoimien palveluksessa ja jossa ei ole kansalaisuudettomia henkilöitä, eikä sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimuspuoli, eikä sen valtion kansalaisia tai henkilöitä, joilla on vakinainen asuinpaikka valtiossa, jossa joukot sijaitsevat. Käytännössä

vaatimus joukkojen mukana seuraamisesta toteutuu vain, kun kyse on sellaisesta joukkokokonaisuudesta, jossa on sekä sotilaita että siviilihenkilöstöä. Käytännön yhteistyön kannalta on kuitenkin tarkoituksenmukaista, että sopimusta voidaan soveltaa myös Suomeen saapuviin yksittäisiin asevoimien palveluksessa oleviin siviilihenkilöihin. Soveltamiskäytännössä ratkaisevaksi on muodostunut asevoimien palveluksessa oleminen.

Nato SOFAn siviilihenkilöstön määritelmä ei kata asevoimien sopimustoimittajia (contractor). Sopimustoimittajat tuottavat asevoimien toimintaan liittyviä tukipalveluita (support service). Sopimustoimittajien rooli puolustuksen alaan kuuluvien päivittäisten tukipalveluiden tuottajina on kasvava ja niiden tuottamat tukipalvelut ovat nykyään merkittävä osa muun muassa sotilaallista logistiikkaa. Naton toiminnassa lähtökohtana on, että sopimustoimittajien asema järjestetään erikseen toiminnan isäntämaan kanssa tehtävillä sopimuksilla ja järjestelyillä.

Huollettava tarkoittaa artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen puolisoa tai tällaisen jäsenen lasta, joka saa jäseneltä elatuksensa. Lähettäjävaltio määrittää huollettaviin kuuluvat henkilöt. Suomen lähettämiin huollettaviin sovelletaan ulkomaalaislain 37 §:ää.

Lähettäjävaltiolla tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen d kohdan mukaan sopimuspuolta, jolle joukot kuuluvat.

Vastaanottajavaltiolla tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen e kohdan mukaan sopimuspuolta, jonka alueelle joukot tai siviilihenkilöstö on sijoitettu, joko koska niillä on sijoituspaikka siellä tai koska ne ovat alueella läpikulkumatkalla.

Lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla tarkoitetaan artiklan 1 kappaleen f kohdan mukaan niitä lähettäjävaltion viranomaisia, jotka ovat kyseisen valtion lain mukaan toimivaltaisia panemaan täytäntöön sen asevoimia koskevan oikeuden säännökset kyseisen valtion joukkoihin ja siviilihenkilöstöön kuuluviin jäseniin nähden. Käsitettä käytetään sopimuksen rikosasioiden käsittelyä koskevassa VII artiklassa, jonka artiklakohtaisissa perusteluissa selostetaan myös kansallista lainsäädäntöä.

Artiklan 1 kappaleen g kohdan mukaan Pohjois-Atlantin neuvostolla tarkoitetaan Pohjois- Atlantin sopimuksen 9 artiklan nojalla perustettua neuvostoa tai mitä tahansa sen aputoimielintä, jolla on valta toimia sen puolesta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusta sovelletaan sopimuspuolten hallinnollisten alueiden viranomaisiin alueilla, joihin sopimusta sovelletaan tai joihin se voidaan ulottaa XX artiklan mukaisesti, samalla tavalla kuin sitä sovelletaan kyseisten sopimuspuolten keskusviranomaisiin. Hallinnollisten alueiden omaisuuden ei katsota kuitenkaan olevan sopimuspuolen omaisuutta VIII artiklan tarkoittamassa merkityksessä. Kappaleella on sopimuksen esitöiden mukaan merkitystä valtioissa, joissa on liittovaltiorakenne.

II artikla. Artiklassa määrätään, että lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön ja näihin kuuluvien jäsenten sekä heidän huollettaviensa tulee kunnioittaa vastaanottajavaltion lakia. Artiklan mukaan lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön tulee myös pidättyä sopimuksen hengen vastaisesta toiminnasta ja erityisesti kaikesta poliittisesta toiminnasta vastaanottajavaltiossa. Lähettäjävaltiolla on myös velvoite ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän päämäärän saavuttamiseksi. Lainsäädännön kunnioittamisvelvoite on sopimuksen keskeinen velvoite, ja sitä on käsitelty edellä jaksossa 3. Artiklan täytäntöönpano edellyttää käytännössä lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välistä yhteistyötä vastaanottajavaltion lainsäädännön

huomioimiseksi. Vastaanottajavaltio voi esimerkiksi saattaa lähettäjävaltion tiedoksi keskeistä lainsäädäntöä erikseen sovitulla tavalla.

III artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan passi- ja viisumisäännöksiä ja maahantulotarkastuksia ei sovelleta kyseisiin joukkojen jäseniin heidän saapuessa vastaanottajavaltion alueelle tai lähtiessä sieltä edellyttäen, että noudatetaan artiklan 2 kappaleessa asetettuja ja vastaanottajavaltion asettamia muodollisuuksia. Joukkojen jäseniä eivät koske myöskään ulkomaalaisten rekisteröintiä ja valvontaa koskevat säännökset, eivätkä he saa oikeutta pysyväisluonteiseen oleskeluun tai kotipaikkaan vastaanottajavaltion alueella. Artiklan määräysten tarkoituksena on helpottaa joukkojen osalta rajanylityksiin liittyviä käytännön menettelyjä. Kuten sopimuksen johdannosta käy ilmi, lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion tulee aina sopia erikseen artiklassa tarkoitettujen henkilöiden oikeudesta saapua vastaanottajavaltion alueelle.

Perustuslain 9 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaisen oikeudesta tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Ulkomaalaislain 11 §:n 1 momentissa säädetään ulkomaalaisen maahantulon edellytyksistä. Pykälän 2 momentin mukaan kolmannen maan kansalaisen maahantuloedellytyksistä jäsenvaltioiden alueella oleskeluun, jonka on tarkoitus kestää enintään 90 päivää minkä hyvänsä 180 päivän jakson aikana, säädetään Schengenin rajasäännöstössä. Pykälän 3 momentin mukaan ulkomaalaislain 10 luvussa säädetään unionin kansalaisen ja häneen rinnastettavan sekä näiden perheenjäsenten maahantulon edellytyksistä, kun maahantulo perustuu Euroopan unionin säännöksiin vapaasta liikkuvuudesta.

Matkustusasiakirjoista säädetään ulkomaalaislain 14 ja 15 §:ssä sekä viisumeista Euroopan unionin yhteisessä viisumisäännöstössä (yhteisön viisumisäännöstön laatimisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 810/2009) sekä ulkomaalaislain 3 luvussa.

Artiklan 1 kappaleen saapumista ja lähtöä koskevilla muodollisuuksilla tarkoitetaan Schengenin rajasäännöstön mukaisia rajatarkastuksia. Sen II osaston mukaan jokaiselle Schengen-alueen ulkorajat ylittävälle henkilölle tehdään alueelle saavuttaessa ja poistuttaessa rajatarkastus, jossa selvitetään muun muassa maahantulon edellytykset. Maahan saapuvien joukkojen jäsenten osalta tämä tarkoittaa vaadittujen asiakirjojen tarkastusta muun muassa sen osalta, että ne ovat aitoja, voimassa ja asiakirjaa käyttävä henkilö on sama kuin kenelle asiakirja on myönnetty.

Schengen-alueen sisärajat voidaan ylittää kaikkialta ilman, että henkilöihin, heidän kansalaisuudestaan riippumatta, kohdistetaan rajatarkastuksia. Tämä koskee myös joukkojen jäseniä. Huomioitava kuitenkin on, että rajatarkastuksien poistuminen sisärajoilta ei vaikuta aluevalvontalain perusteella vaadittaviin lupiin. Naton jäsenvaltioista Schengenin alueen ulkopuolisia valtioita ovat Albania, Bulgaria, Kanada, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Romania, Turkki, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat.

Ulkomaalaislain 4 luvussa säädetään oleskelusta Suomessa. Lain 129 a §:ssä säädetään ulkomaalaisvalvonnasta ja 129 b §:ssä poliisin ja Rajavartiolaitoksen tarkastusoikeudesta.

Artiklan 1 kappaleen mukaan joukkojen jäsenillä ei katsota olevan oikeutta pysyväisluonteiseen oleskeluun tai kotipaikkaan vastaanottajavaltion alueella. Kotipaikalla tarkoitetaan Suomessa kotikuntalain (201/1994) mukaan määräytyvää ja väestötietojärjestelmään merkittävää kotikuntaa. Ulkomaalaislain näkökulmasta joukkojen jäsenten oleskelu sellaisen lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välisen Nato SOFAn johdannossa mainitun sopimuksen perusteella, johon artiklaa sovellettaisiin, ei edellytä erillistä ulkomaalaislain nojalla myönnettävää oleskelulupaa eikä sopimukseen perustuva oleskeluaika esimerkiksi kerrytä asumisaikaa pysyvää oleskelulupaa varten. Kotikuntalain 4 §:ssä säädetään niistä edellytyksistä,

joiden täyttyessä ulkomailta Suomeen tulevat henkilöt voivat saada Suomessa kotikunnan. Kotikunnan saaminen edellyttää ulkomaiden kansalaisilta pääsääntöisesti joko voimassa olevaa oleskelulupaa tai oleskeluoikeuden rekisteröintiä. Koska nämä vaatimukset eivät edellä kuvatulla tavalla koske joukkojen jäseniä, he eivät lähtökohtaisesti voi saada kotikuntaa myöskään kotikuntalain nojalla.

Sopimuksen mukaisia tehtäviä varten Suomeen saapuvat ja Suomessa oleskelevat ulkomaalaislain 3 §:ssä tarkoitetut Euroopan unionin kansalaiset ja heihin rinnastettavat Islannin, Liechtensteinin, Norjan ja Sveitsin kansalaiset ovat erityisasemassa. Sopimuksen määräykset eivät vaikuta unionin oikeuden vapaan liikkuvuuden säännösten soveltamiseen.

Artiklan 2 kappaleen mukaan joukkojen jäsenten tulee pyydettäessä esittää kappaleen a kohdassa tarkoitettu lähettäjävaltion antama henkilöllisyystodistus ja b kohdassa tarkoitettu lähettäjävaltion tai Naton toimivaltaisen toimielimen antama matkamääräys, joita tässä yhteydessä käytetään matkustusasiakirjana passin ja viisumin tai henkilökortin sijasta. Edelleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltio voi vaatia, että sen toimivaltainen edustaja varmentaa matkamääräyksen. Suomi ei ole vaatinut tällaista varmentamista. Kappaleen tarkoittama lähettäjävaltion myöntämä henkilöllisyystodistus on käytännössä asevoimien henkilöllisyystodistus, joka sisältää kappaleen a kohdassa mainitut henkilötiedot.

Artiklan 3 kappaleen mukaan siviilihenkilöstön jäsenten ja huollettavien asema käy ilmi heidän passeistaan. Nykykäytännön mukaan passeihin ei tehdä mainittuja merkintöjä. Sopimuksessa tarkoitettuja siviilihenkilöitä ja huollettavia koskevat normaalit ulkorajoilla tehtävät henkilöihin kohdistuvat rajatarkastukset. Huomattava kuitenkin on, että sopimuksen ollessa vuodelta 1951 tuohon ajankohtaan ainoa hyväksyttävä matkustusasiakirja oli passi. Ulkomaalaislain 155 §:n mukaan EU/ETA-valtioiden (Naton jäsenvaltiot pl. Albania, Kanada, Montenegro, Pohjois- Makedonia, Turkki, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat) kansalaisten osalta matkustusasiakirjana voidaan käyttää passin sijasta virallista henkilötodistusta.

Artiklassa ei määrätä siitä, että siviilihenkilöstöllä tai huollettavilla olisi joukkojen jäseniä vastaavat vapautukset vastaanottajavaltion passeja ja viisumeja sekä ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevan sääntelyn soveltamisesta. Näin ollen heihin sovelletaan vastaanottajavaltion lainsäädäntöä.

Siitä, minkä maiden kansalaiset ovat viisumivelvollisia Suomeen ja Schengen-alueelle, säädetään EU:n viisumiasetuksessa (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 1806/2018). Viisumisäännöstössä säädetään viisumien hakemista ja myöntämistä koskevasta menettelystä.

Viisumiasetuksen 4 artiklassa säädetään viisumivapaudesta viisumiasetuksen liitteessä II lueteltujen kolmansien maiden kansalaisten osalta, kun kyse on kokonaiskestoltaan enintään 90 päivän oleskelusta minkä tahansa 180 päivän jakson aikana.

Viisumiasetuksen 6 artikla luo raamit sille, ketkä voidaan vapauttaa viisumipakosta. Viisumiasetuksen 6 artiklan 2 kappaleen c kohdan mukaan jäsenvaltio voi vapauttaa viisumiasetuksen 3 artiklassa säädetystä viisumipakosta Naton tai rauhankumppanuusohjelman puitteissa matkustavat asevoimien jäsenet. Vapauttaminen tapahtuu käytännössä ilmoittamalla asiasta Euroopan komissiolle joka ylläpitää listaa EU-jäsenvaltioiden viisumivapautuksista.

Siviilihenkilöstöön kuuluvat ovat Naton jäsenvaltioiden kansalaisia, joten heillä on jo olemassa olevien säännösten mukaan pääosin viisumivapaus Suomeen ja Schengen-alueelle. Huollettavat voivat olla myös kolmansien maiden kansalaisia joiden on viisumiasetuksen mukaisesti

haettava viisumia lyhytaikaiseen oleskeluun saapuessaan Suomeen. Siviilihenkilöstöön kuuluvien ja huollettavien viisumihakemusten käsittelyn sujuvuus varmistetaan ulkoministeriön antamalla ohjeistuksella.

Suomessa siviilihenkilöstöön kuuluvalle voidaan myöntää tilapäinen oleskelulupa ulkomaalaislain 74 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla. Sen mukaan muu oleskelulupa ansiotyötä tai elinkeinon harjoittamista varten myönnetään hakemuksesta ulkomaalaiselle, joka toimii kansainvälisessä järjestössä tai valtioiden väliseen viralliseen yhteistyöhön liittyvissä tehtävissä. Edelleen lain 45 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan tilapäinen oleskelulupa myönnetään ulkomailla olevalle henkilölle, jos on olemassa muu erityinen syy luvan myöntämiselle. Lisäksi lain 45 §:n 3 momentin mukaan kun ulkomaalaiselle on myönnetty tilapäinen oleskelulupa, hänen perheenjäsenelleen myönnetään tilapäinen oleskelulupa samaksi ajaksi. Oleskeluluvasta vapautettujen joukkojen jäsenten huollettaville voitaisiin myöntää oleskelulupa 45 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla. Niille oleskelulupavelvollisen siviilihenkilöstön huollettaville, jotka ovat ulkomaalaislain 37 §:ssä tarkoitettuja perheenjäseniä, myönnettäisiin sen sijaan perheenjäsenen oleskelulupa 45 §:n 3 momentin nojalla ja muille huollettaville 45 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla. Ensimmäisen oleskeluluvan pituudesta säädetään ulkomaalaislain 53 §:ssä.

Esityksen jatkovalmistelun aikana muilta Naton EU-jäsenvaltioilta ja Yhdistyneeltä kuningaskunnalta tiedusteltiin siviilihenkilöstöä ja huollettavia koskevia viisumi- ja oleskelulupavaatimuksista niiden valtioiden kansalaisten osalta, jotka eivät ole muun sääntelyn johdosta vapautettu niistä. Naton sihteeristön mukaan käytäntönä on ollut helpottaa heidän maahantuloaan ja maassaoloaan. Saaduista vastauksista voidaan päätellä, ettei Naton jäsenvaltioissa ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, millä tavoin maahantuloa ja maassaoloa on helpotettu. Jotkut valtiot edellyttävät viisumia ja oleskelulupaa, kun taas toiset valtiot eivät. Esimerkiksi Ruotsissa selvitysmiehen selvityksessä ehdotetaan, että joukkojen jäsenet ja siviilihenkilöstö vapautettaisiin työ- ja oleskelulupavaatimuksesta, kun taas Norjassa siviilihenkilöstöltä ja henkilöstön huollettavilta edellytetään viisumia ja oleskelulupaa. Myös viisumien ja oleskelulupien maksullisuudessa sekä maahantulo- ja maassaoloasiakirjojen myöntämismenettelyssä oli eroja. Joissakin valtioissa maan puolustusministeriö myöntää luvat, toisissa maan ulkoministeriö myöntää viisumit ja maahanmuuttoviranomainen oleskeluluvat.

Sopimuksessa tarkoitetut lähettäjävaltion siviilihenkilöstö ja huollettavat voidaan vapauttaa maahantuloa ja maassa oloa koskevista vaatimuksista myös kahdenvälisellä sopimuksella, kuten puolustusyhteistyösopimuksilla, joita Yhdysvallat on tehnyt usean Naton jäsenvaltion kanssa.

Esityksen valmisteluhetkellä puolustusyhteistyön vuoksi Suomeen saapuvien Nato SOFAssa tarkoitettujen siviilihenkilöstön jäsenten ja huollettavien määrää sekä heidän oleskelunsa kestoa, ja siten myös tarvetta laajemmille vapautuksille viisumi- ja oleskelulupahakemuksista, on vielä vaikea arvioida. Tällaisten henkilöiden saapumisen Suomeen ja oleskelun keston Suomessa voidaan katsoa riippuvan etenkin siitä, millaista Naton toimintaa Suomen alueella tullaan harjoittamaan ja millaisia Naton toimintoja Suomen alueelle tullaan sijoittamaan. Esityksen valmistelussa päädyttiin siihen, että siviilihenkilöstöltä ja huollettavilta edellytettäisiin viisumia ja oleskelulupaa. Tarkoituksena on, että oleskelulupahakemukset käsitellään Maahanmuuttovirastossa sujuvasti ja että tämä varmistetaan viraston sisäisellä ohjeistuksella. Valmistelussa pohdittiin, olisiko maahantulon ja maassa olon helpotuksena syytä alentaa Maahanmuuttoviraston käsittelymaksuja. Päädyttiin kuitenkin siihen, että käsittelymaksujen alennuksia tai niistä vapautuksia ei tässä vaiheessa toteuteta, koska poikkeukselle tai maksuttomuudelle ei nähty selkeää ja perusteltua syytä. Hakemuksista peritään voimassa olevan lainsäädännön mukainen käsittelymaksu. Vaikka tässä esityksessä ei

ehdoteta vapautusta maksuista, maksuvapautus voidaan todeta siitä niin päätettäessä vastavuoroisilla järjestelyillä toisten Naton jäsenvaltioiden kanssa.

Ehdotetun ratkaisun toimivuutta on syytä jatkossa käytännössä seurata, koska tavoitteena on, ettei kansallisilla menettelyillä vaikeuteta Nato-yhteistyötä. Tässä vaiheessa on vielä vaikeaa arvioida viisumi- ja oleskelulupahakemusten määrää. Siksi valmistelussa päädyttiin siihen, että Maahanmuuttovirasto käsittelee oleskelulupahakemukset. Jos oleskelulupahakemusten määrä jää alhaiseksi, yhtenä vaihtoehtona on muuttaa ulkomaalaislain 69 §:ää siten, että ulkoministeriö toimisi oleskelulupaviranomaisena.

Sopimuksen III artikla ei sisällä määräystä siitä, että huollettavilla tai siviilihenkilöstöllä ei ole oikeutta pysyväisluonteiseen oleskeluun tai kotipaikkaan vastaanottajavaltion alueella. Sopimusta ei kuitenkaan tule tulkita siten, että se antaisi heille laajempia oikeuksia kuin joukoille, koska sopimuksen yhtenä tavoitteena on myöntää siviilihenkilöstölle ja huollettaville rajoitetummin oikeuksia kuin joukoille. Ulkomaalaislain 74 ja 45 §:n nojalla myönnettävä tilapäinen oleskelulupa ei kerrytä asumisaikaa pysyvän oleskeluluvan saamiseksi. On myös syytä huomata, että Nato SOFAn I artiklan siviilihenkilöstön määritelmän mukaan, siviilihenkilöstöön ei voi kuulua henkilöitä, joilla on vakinainen asuinpaikka valtiossa, jossa joukot sijaitsevat.

Sopimuksessa ei ole määräyksiä joukkojen jäsenten, siviilihenkilöstön tai heidän huollettaviensa maasta poistumisesta. Sopimuksen III artiklan 4 ja 5 kappaleessa on kuitenkin määräyksiä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen kotiuttamisessa ja maasta poistamisessa vastaanottajavaltion alueelta noudatettavasta menettelystä.

Ulkomaalaislain 9 luvussa säädetään maasta poistamisesta. Lain 151 §:n mukaan poliisin tai rajatarkastusviranomaisen on ryhdyttävä toimenpiteisiin ulkomaalaisen pääsyn epäämiseksi, käännyttämiseksi, maasta karkottamiseksi tai esitettävä lain 149 b §:ssä tarkoitettu vaatimus siirtyä toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon, jos hän ei täytä maahantulon tai maassa oleskelun edellytyksiä. Jos joukkojen jäsen joudutaan poistamaan maasta viranomaistoimin, maasta poistamismenettelynä on tarvittaessa käännyttäminen (ulkomaalaislain 142 §:n 2 momentin 4 kohta). Maastapoistamismenettelynä on maasta karkottaminen (ulkomaalaislain

143 §), jos joukkojen jäsen, siviilihenkilöstöön kuuluva tai heidän huollettavansa on rekisteröinyt oleskelunsa unionin kansalaisena taikka jos hänelle on myönnetty oleskelulupa.

Pariisin pöytäkirjan 2 artiklan viittausmääräyksen mukaan Nato XXXXx XXX artiklan määräyksiä sovelletaan vastaavasti Pariisin pöytäkirjassa tarkoitettuun esikunnan henkilöstöön ja heidän huollettaviinsa. Poikkeuksena pöytäkirjan 4 artiklassa määrätään vain siitä, että kaikkia oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka annetaan Nato SOFAssa lähettäjävaltiolle tai sen viranomaisille, ei uskota tai anneta asianomaiselle Pariisin pöytäkirjan mukaiselle strategiselle johtoesikunnalle tai sen alaisille viranomaisille. Edellä selostettuja joukkoja, siviilihenkilöstöä ja huollettavia koskevia kansallisia menettelyjä sovelletaan siten vastaavasti Pariisin pöytäkirjan mukaiseen esikunnan henkilöstöön ja heidän huollettaviinsa.

Pariisin pöytäkirjan 16 artiklan mukaan pöytäkirjaa voidaan täydentää vastaanottajavaltion ja strategisen johtoesikunnan välisellä kahdenvälisellä sopimuksella. Tällaisella sopimuksella voidaan esimerkiksi sopia siitä, että passi- ja viisumisäännöksiä ja maahantulotarkastuksia ei sovelleta myöskään siviilihenkilöstöön ja huollettaviin.

IV artikla. Artiklan määräysten mukaan vastaanottajavaltion tulee hyväksyä lähettäjävaltion tai sen hallinnollisen alueen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenelle myöntämä ajokortti tai ajolupa tai asevoimien ajolupa ilman ajokoetta tai maksua taikka vaihtoehtoisesti myöntää

tällaisen asiakirjan omistavalle joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenelle ajokortti tai ajolupa ilman ajokoetta. Artiklan määräyksiä sovelletaan sekä virka-ajoneuvojen että henkilökohtaisessa käytössä olevien ajoneuvojen kuljettamiseen. Artiklan tarkoittaman ajoluvan voidaan Suomessa katsoa kansallisesti tarkoittavan kaikkia erityisiä ajolupia, kuten kuorma-auton kuljettamiseen, linja-auton kuljettamiseen ja vaarallisten aineiden kuljettamiseen tarvittavia ajolupia.

Ajokorttilain 58 §:n mukaan moottorikäyttöisiä sotilasajoneuvoja saa kuljettaa asianomaisen ajoneuvotyypin kuljettamiseen vaadittavan kuljettajantutkinnon puolustusvoimissa suorittanut, jolla on puolustusvoimien ajokortti tai ajokorttilain mukainen Suomessa ajamaan oikeuttava ajokortti, tilapäistä ajokorttia lukuun ottamatta, ja sen lisäksi puolustusvoimien ajolupa. Puolustusministeriön asetus (23/2013) sisältää tarkemmat säännökset sotilasajoneuvon kuljettamisesta muun ajokortin kuin puolustusvoimien ajokortin perusteella.

Ajokorttilain 59 ja 60 §:ssä säädetään EU- tai ETA-valtiossa sekä Genevessä vuonna 1949 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen tai Wienissä vuonna 1968 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen liittyneessä valtiossa annetun ajokortin kelpoisuudesta Suomessa. Edellä mainituissa valtioissa annettu ajokortti oikeuttaa kuljettamaan Suomessa sellaista ajoneuvoa tai ajoneuvoyhdistelmää, jonka luokkaa vastaava tunnus on ajokortissa. Esityksen kirjoittamishetkellä kaikki Naton jäsenvaltiot ovat EU- tai ETA-valtioita tai niin kutsuttuja sopimusvaltioita.

Ajokorttilain nykyiset säännökset eivät mahdollista riittävän yksiselitteisesti ajokorttien, ajolupien tai asevoimien ajolupien hyväksymistä tai myöntämistä Nato SOFAn IV artiklan mukaisesti. Koska sotilaallisen puolustusyhteistyön johdosta Suomeen lähetettyjen henkilöiden määrän arvioidaan Nato-jäsenyyden myötä kasvavan, on viranomaisvalvonnan näkökulmasta tärkeää, että ajokorttilakia tarkennettaisiin säätämällä mitä sopimuksen vaihtoehdoista sovellettaisiin Suomessa. Ennen Nato-jäsenyyttään Suomi on soveltanut PfP SOFAn ja sen toisen lisäpöytäkirjan määräyksiä niin, että lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön sekä kansainvälisten sotilasesikuntien henkilöstön ajokortit, ajoluvat ja asevoimien ajoluvat ovat suoraan oikeuttaneet moottorikäyttöisten ajoneuvojen kuljettamiseen Suomessa. Esityksen valmistelussa on arvioitu tarkoituksenmukaiseksi, että samaa soveltamiskäytäntöä jatkettaisiin ja ettei lähettäjävaltionjoukoille ja siviilihenkilöstölle tai sotilasesikuntien henkilöstölle myönnettäisi erikseen kansallisia ajokortteja tai -lupia. Nato SOFAssa ajokorteista ja -luvista määrätyn lisäksi ajokorttilakia esitetään muutettavaksi huomioimaan myös muiden sotilaalliseen puolustusyhteistyöhön osallistuvien valtioiden kuin Naton jäsenvaltioiden myöntämät ajo-oikeudet.

Vastaavasti kuin ajokorttilaki edellyttää tarkentamista, olisi puolustusvoimien ajokorteista ja ajoluvista annettua puolustusministeriön asetusta (23/2013) muutettava. Tällä hetkellä asetuksessa säädetään muun muassa sotilasajoneuvojen kuljettamiseen vaadittavasta ajo- oikeudesta, henkilökuljetusoikeudesta puolustusvoimissa ja puolustusvoimien valvonnassa tapahtuvasta vaarallisten aineiden kuljettamiseen tarvittavasta luvasta. Asetuksessa ei voida nykytilassa ottaa huomioon vieraan valtion ajoneuvojen kuljettamiseen vaadittavaa ajo-oikeutta tai Puolustusvoimien ajoneuvon kuljettamista vieraan valtion ajo-oikeuden perusteella.

Nato SOFA ei sisällä määräyksiä kuorma- ja linja-auton kuljettajien ammattipätevyydestä. Vieraan valtion joukkojen ja siviilihenkilöstön sujuvan liikkumisen turvaamiseksi olisi kuitenkin muutettava myös liikenteen palveluista annettuun lain 28 §:n 2 kohtaan sisältyvää poikkeusta kuorma- ja linja-auton kuljettajan ammattipätevyysvaatimuksesta. Poikkeus perustuu tieliikenteen ammattipätevyysdirektiiviin. Kansallisessa lainsäädännössä poikkeus on

rajattu koskemaan Puolustusvoimia. Poikkeus tulisi ulottaa koskemaan myös vieraiden valtioiden asevoimia.

V artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan lähettäjävaltion joukkojen jäsenet käyttävät vastaanottajavaltiossa pääsääntöisesti sotilaspukua. Jollei lähettäjä- ja vastaanottajavaltioiden viranomaisten välisestä järjestelystä muuta johdu, siviilipukua käytetään samoilla edellytyksillä, joita sovelletaan vastaanottajavaltion joukkoihin kuuluviin. Pysyviksi muodostetut joukkojen yksiköt tai muodostelmat käyttävät sotilaspukua ylittäessään valtionrajan.

Suomen lähettäessä joukkoja ulkomaille noudatetaan puolustusvoimista annetun lain 45 §:ää, jossa säädetään Puolustusvoimien virka- ja sotilaspuvun käyttämisestä. Sotilaspuvuista ja virkapuvuista sekä sotilaspuvun käyttämisestä määrää tarkemmin Pääesikunta. Aluevalvontalaissa säädetään vieraan valtion sotilaan maahantulosta ja maassa oleskelusta. Aluevalvontalain mukaisesti sotilaalla tarkoitetaan sotilaspukuista asevoimiin kuuluvaa aseistettua tai aseistamatonta henkilöä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön virka-ajoneuvoissa tulee olla rekisterinumeron lisäksi selvästi erottuva kansallisuustunnus. Rekisterinumerolla tarkoitetaan lähettäjävaltion rekisteritunnusta ja ajoneuvot pysyisivät lähettäjävaltion rekisterissä. Sopimuksen määräystä toimeenpantaessa tulisi ottaa huomioon, että tarkoitetut virka-ajoneuvot voivat olla rekisteröityjä lähettäjävaltion sotilasajoneuvorekisteriin (sotilasajoneuvot) tai kansalliseen ajoneuvorekisteriin (ns. siviiliajoneuvot). Ajoneuvoissa käytettävä rekisteritunnus voisi olla myös Naton esikunnan myöntämä rekisteritunnus. Sotilasajoneuvojen osalta toisen valtion sotilasajoneuvoista ja niiden hyväksymisestä käytettäväksi Suomen alueella säädetään sotilasajoneuvoista annetussa laissa.

Siviiliajoneuvon kansallisuustunnuksella tarkoitettaan lähettäjä- eli rekisteröintivaltion kansallisuustunnusta, joista on sovittu Genevessä vuonna 1949 tai Wienissä vuonna 1968 tehdyissä tieliikennettä koskevissa yleissopimuksissa niihin liittyneiden valtioiden osalta. Ajoneuvolain 126 §:ssä säädetään Geneven ja Wienin sopimuksiin liittyneissä valtioissa rekisteröityjen ajoneuvojen tilapäisestä käytöstä sekä kansallisuustunnuksen käytöstä Suomessa viitaten 125 §:n 3 momentin käytön edellytyksiin. Kyseessä olevan momentin 1 kohdassa vaatimuksena on rekisteröintivaltion rekisterikilvet ja kansallisuustunnus.

Ajoneuvolain edellä mainittuja kohtia vastaavasti tulisi säätää rekisteritunnuksesta ja kansallisuustunnuksesta, kun kyse on tämän artiklan 2 kappaleen tai Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen tarkoittamista tilapäisesti käytettävistä ajoneuvoista. Vaatimus selkeästi erottuvan kansallisuustunnuksen pitämisestä ajoneuvossa koskisi kaikkia sellaisia Suomessa tilapäisesti käytettäviä ajoneuvoja, joita tarkoitetaan Suomea sitovissa joukkojen tai kansainvälisten sotilasesikuntien asemaa koskevissa sopimuksissa Kirjaimista muodostuvan kansallisuustunnuksen sijaan tai lisäksi voisi käyttää lähettäjävaltion lippua tai muuta symbolia.

VI artikla. Artiklassa määrätään joukkojen jäsenten oikeudesta kantaa aseita. Artiklan mukaan joukkojen jäsenet voivat pitää hallussaan ja kantaa aseita sillä ehdolla, että niillä on siihen määräystensä nojalla oikeus. Lähettäjävaltion viranomaiset suhtautuvat myönteisesti tätä asiaa koskeviin vastaanottajavaltion tekemiin pyyntöihin. Määräys koskee vain lähettäjävaltion sotilaita, ei siviilihenkilöstön jäseniä tai huollettavia. Siviilihenkilöstön jäseniin ja huollettaviin sovelletaan tältä osin vastaanottajavaltion lainsäädäntöä. Määräys ei myöskään koske joukkojen jäsenten henkilökohtaisia aseita eikä aseiden hankkimista vastaanottajavaltiossa, joihin sovelletaan vastaanottajavaltion lainsäädäntöä.

Sopimuksen esitöiden mukaan joukkojen jäsenillä on artiklan mukainen oikeus aseiden kantamiseen vain virallisia tehtäviä suorittaessaan. Virallisten tehtävien käsitettä on käsitelty tarkemmin I artiklan 1 kappaleen yhteydessä. Artiklan jälkimmäisen virkkeen mukaan lähettäjävaltion viranomaiset suhtautuvat myönteisesti vastaanottajavaltion tekemiin aseenkanto-oikeutta koskeviin pyyntöihin. Tätä sopimusmääräystä on tulkittava siten, että myös virallisia tehtäviä koskevissa tulkintaerimielisyyksissä vastaanottajavaltiolla olisi mahdollisuus esittää aseenkanto-oikeutta koskevia pyyntöjä. Vastaanottajavaltio voi lisäksi esimerkiksi pyytää ennakkoilmoitusta maahantuotavista ja siellä kannettavista aseista.

Ampuma-aselain 18 §:n mukaan luvanvaraista on erikseen laissa säädetyin poikkeuksin ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirto ja tuonti Suomeen, siirto ja vienti Suomesta, kauttakuljetus sekä välittäjänä toimiminen kaupallisessa tarkoituksessa, kauppa, kaupallinen säilyttäminen, hankkiminen, hallussapito, vaihto, vuokraus ja valmistaminen. Lain 17 §:ssä säädetään lain soveltamisalaa koskevista poikkeuksista, joita on katsottu tarpeen säätää muun ohella Suomen kansainvälisen ja Euroopan unionin sotilas- ja muun viranomaisyhteistyön tarpeita varten.

Lain 17 §:n 1 momentin 10 kohdan mukaan laki ei koske vieraan valtion asevoimille kuuluvien ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirtoa Suomeen tai Suomesta, tuontia, vientiä, valmistamista, korjaamista, muuntamista tai hallussapitoa, jos toiminta perustuu PfP SOFAan tai muuhun kansainväliseen rauhanturvaamistehtävään taikka jos toimintaan on myönnetty lupa aluevalvontalain nojalla. Esitykseen sisältyvällä ampuma- aselain 17 §:n muutosehdotuksella kohtaan lisättäisiin maininta Nato SOFAsta, Pariisin pöytäkirjasta sekä PfP SOFAn toisesta lisäpöytäkirjasta.

VII artikla. Artikla sisältää lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion rikosoikeudellisen lainkäyttö- ja kurinpitovallan jakoa, rikosasian käsittelyä sekä asevoimien turvallisuuden, järjestyksen ja kurin ylläpitoa koskevia määräyksiä. Lähtökohtana on, että rikosoikeudellisesta tuomiovallasta säädetään kunkin valtion lainsäädännössä. Koska valtioiden aseelliset joukot ovat valtion elimiä, lähettäjävaltiolle annetaan sopimuksessa kuitenkin tavanomaista pidemmälle menevät oikeudet käyttää tuomiovaltaa ja pitää joukoissa yllä järjestystä. Artiklan 1−9 kappale sisältää määräykset lähettäjä- ja vastaanottajavaltion yksinomaisesta ja rinnakkaisesta tuomiovallasta, tuomiovallasta luopumisen mahdollisuudesta tietyissä tilanteissa, lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välisestä yhteistyöstä rikosasioiden käsittelyssä, tuomioiden täytäntöönpanosta sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteista. Lisäksi artiklan 10 kappaleessa on määräyksiä turvallisuuden, järjestyksen ja kurin ylläpidosta vastaanottajavaltiossa lähettäjävaltion joukkojen haltuun annetuilla alueilla sekä näiden ulkopuolisilla alueilla.

Artiklalla on myös yhteys Pariisin pöytäkirjaan, jossa olevien viittausmääräysten vuoksi Nato SOFAn VII artikla voi tulla myös sovellettavaksi Pariisin pöytäkirjan 3 ja 4 artiklojen mukaisissa tilanteissa. Kyseisiä artikloja on tarkasteltu jäljempänä esityksessä Pariisin pöytäkirjan yhteydessä.

Vieraan valtion viranomaisen oikeus tulla Suomeen ja käyttää Suomessa tiettyjä toimivaltuuksia, jotka saattavat kohdistua perustuslaissa turvattuihin perusoikeuksiin, ovat merkityksellisiä perustuslain 1 §:n 1 momentissa säädetyn Suomen täysivaltaisuuden kannalta. Esityksessä on katsottu, että tällaisten toimivaltuuksien ei tulisi olla laajempia kuin Suomen kansainväliset sopimusvelvoitteet edellyttävät.

Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Artikla sisältää lähettäjävaltion toimivaltaa

vastaanottajavaltiossa koskevia määräyksiä. Vieraan valtion viranomaisella on toimivaltaa Suomessa vain, jos siitä säädetään lailla ja tässä tapauksessa valtiosopimuksen voimaansaattamislain blankettisäännöksellä. Kuten jäljempänä todetaan, artiklan 5 ja 6 kappaleen sisältämät määräykset ovat luonteeltaan hyvin yleisiä. Tämän johdosta esityksessä on pyritty Suomen viranomaisten toimivaltuuksien täsmällisempään sääntelyyn ehdottamalla täydentävää sääntelyä sopimuksen voimaansaattamislakiin. Lisäksi artiklan 10 kappaleen a kohdan johdosta voimaansaattamislakiin esitetään jäljempänä esitetyllä tavalla Puolustusvoimien toimivaltaa koskevaa, täydentävää sääntelyä.

Lähettäjävaltion toimivalta vastaanottajavaltion alueella

Artiklan 1 kappale sisältää lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion tuomiovaltaa koskevat yleiset periaatteet. Artiklan 1 kappaleen a kohta koskee varsinaisesti lähettäjävaltion lainkäyttöoikeutta vastaanottajavaltiossa eikä sitä, miten tuomiovalta jakautuu lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion käsiteltäviin rikoksiin. Tuomiovallan jakautumista lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion kesken koskevat määräykset sisältyvät artiklan 2–4 kappaleeseen.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla on oikeus harjoittaa vastaanottajavaltiossa kaikkea lähettäjävaltion lain mukaista rikosoikeudellista ja kurinpidollista lainkäyttövaltaa kaikkiin henkilöihin, jotka ovat lähettäjävaltion asevoimia koskevan oikeuden alaisia. Sotilasviranomaisilla tarkoitetaan sopimuksen I artiklan 1 kappaleen f kohdan mukaan niitä lähettäjävaltion viranomaisia, jotka ovat kyseisen valtion lain mukaan toimivaltaisia panemaan täytäntöön sen asevoimia koskevan oikeuden säännökset kyseisen valtion joukkoihin ja siviilihenkilöstöön kuuluviin jäseniin nähden. Suomessa sopimuksessa tarkoitettuja sotilasviranomaisia ovat toimivaltuuksista riippuen Puolustusvoimat, Rajavartiolaitos, poliisi, syyttäjäviranomaiset sekä sotilasoikeudenkäyntiasioita käsittelevät tuomioistuimet. Esityksellä ei ole vaikutusta kansallisen lainsäädännön mukaisiin viranomaisten välisiin toimivaltuuksiin.

Artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisilla on tuomiovalta joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin sekä näiden huollettaviin nähden niiden rikosten osalta, jotka on tehty vastaanottajavaltion alueella ja jotka ovat rangaistavia sen lain mukaan. Vastaanottajavaltiossa oleskelevat lähettäjävaltion joukot, siviilihenkilöstö ja näiden jäsenten huollettavat eivät ole näin ollen vapautettuja vastaanottajavaltion tuomiovallasta todettujen edellytysten täyttyessä.

Artiklan 1 kappaleen a kohdassa tarkoitetun rikosoikeudellisen ja kurinpidollisen tuomiovallan voidaan katsoa tarkoittavan sekä tuomioistuimessa että sakkomenettelyssä ja sotilaskurinpitomenettelyssä määrättyjä rangaistuksia ja muita seuraamuksia sekä syyttäjän toimivaltaa ja jäljempänä mainituin tavoin rajoitetusti esitutkintaa. Artiklan 1 kappaleen on tulkittu tarkoittavan, että lähettäjävaltion tuomioistuin voi toimia vastaanottajavaltion alueella. Tulkinnasta seuraa, että myös lähettäjävaltion syyttäjä voi toimia vastaanottajavaltion alueella. Artiklan 1-3 kappaleen määräykset mahdollistavat näin ollen toisen valtion tuomioistuimen ja syyttäjän toiminnan Suomen alueella. Syyttäjällä voidaan katsoa tarkoitettavan sotilasasioissa toimivaltaisia syyttäjiä.

Sopimuksen VII artiklan 1–3 kappale ei sisällä nimenomaisia määräyksiä siitä, mitä itsenäisiä toimivaltuuksia sopimusmääräykset antavat lähettäjävaltion viranomaisille vastaanottajavaltion alueella. Asiasta on niukasti oikeuskirjallisuutta, mutta siinä on esitetty, että lähettäjävaltiolla tulisi kuitenkin olla ainakin sen toiminnan kannalta välttämättömät oikeudet. Toisaalta kirjallisuudessa on esitetty, etteivät sopimusmääräykset luo uusia oikeuksia.

Esitutkintatoimivaltuuksien osalta oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että VII artiklan 1−3 kappaleen tuomiovaltaa koskevat määräykset antaisivat lähettäjävaltiolle oikeuden suorittaa joitakin esitutkintatoimia, jotta syytetoimet olisivat mahdollisia, mutta määräykset eivät antaisi kattavia esitutkintavaltuuksia. Tulkinnanvaraisena voidaan pitää, onko artiklan 1−3 kappaleen tarkoituksena, että lähettäjävaltio soveltaisi oman lainsäädäntönsä mukaisia toimivaltuuksia vastaanottajavaltion alueella, vai edellyttääkö toimivaltuuksien käyttö vastaanottajavaltion hyväksyntää. Esityksessä on katsottu, että sopimusta on perusteltua tulkita siten, että lähettäjävaltion toimivaltaisella viranomaisella olisi oikeus suorittaa vain rajatusti esitutkintatoimia Suomen alueella. Perusteltuna voitaisiin pitää esimerkiksi sitä, että lähettäjävaltio suorittaa rikoksesta epäillyn, asianomistajan ja todistajan kuulustelun, joka kohdistuu henkilöön, joka on sopimuksen VII artiklan 1−3 kappaleen mukaan lähettäjävaltion asevoimia koskevan oikeuden alainen. Lähtökohtana voidaan pitää, että lähettäjävaltio soveltaa tällöin omaa lainsäädäntöään.

Esityksessä on katsottu, että sopimuksen VII artiklan 1−3 kappaletta on tulkittava siten, että lähettäjävaltion tuomioistuin ja syyttäjä voi toimia vastaanottajavaltion alueella ja että lähettäjävaltio voi rajoitetusti toimittaa esitutkinnan vastaanottajavaltion alueella. Esityksessä ei ole katsottu tarpeelliseksi ehdottaa tätä koskevia säännöksiä, vaan sopimusta sovellettaisiin tältä osin suoraan. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan voimaansaattamislakiin täydentävää säännöstä, jonka mukaan Suomen toimiessa sopimuksen VII artiklan 1 kappaleen mukaisesti lähettäjävaltiona vastaanottajavaltion alueella toimivaltainen tuomioistuin olisi Helsingin käräjäoikeus tai Helsingin hovioikeus, joka voisi tarvittaessa pitää istunnon vastaanottajavaltion alueella (10 §).

Suomen tuomiovaltaan vastaanottajavaltion alueella kuuluvat rikosasiat voidaan käsitellä myös Suomessa, joten esitys voimaansaattamislaiksi sisältää myös täydentävän säännöksen, joka koskee pakkokeinolain mukaisten määräaikojen pidennystä (9 §).

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että VII artiklan 1−3 kappaleen tuomiovaltaa koskevat määräykset antaisivat lähettäjävaltiolle oikeuden käyttää joiltain osin täytäntöönpanovaltaansa vastaanottajavaltion alueella niihin henkilöihin, joihin sen tuomiovalta artiklan mukaan soveltuu. Tämän on tulkittu voivan tarkoittaa oikeutta ottaa kiinni ja pidättää henkilö. Tämän lisäksi valtioilla olisi jäljempänä selostetulla tavalla artiklan 5 kappaleen a kohdan nojalla velvollisuus auttaa toisiaan henkilön pidättämisessä ja siirtämisessä tuomiovaltaa käyttävän viranomaisen haltuun.

Huomioon voidaan ottaa myös sopimuksen II artikla, jonka mukaan joukot, niiden siviilihenkilöstö ja niiden jäsenet sekä niiden huollettavat ovat velvollisia kunnioittamaan vastaanottajavaltion lakia ja pidättymään kaikista sopimuksen hengen vastaisista toimista. Siltä osin kuin Suomi toimii vastaanottajavaltiona, esityksessä on katsottu, että välttämättömänä voitaneen pitää, että lähettäjävaltion sotilasviranomaisella olisi oikeus ottaa henkilö kiinni siltä osin kuin lähettäjävaltiolla olisi VII artiklan 1-3 kappaleen mukainen tuomiovalta. Keskeistä on, että lähettäjävaltion tuomiovalta rajoittuu henkilöihin, jotka ovat sen asevoimia koskevan oikeuden alaisia. Lisäksi artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan oikeus harjoittaa tuomiovaltaa rajoittuisi lähettäjävaltion sotilasviranomaisiin. Pakkokeinolain (806/2011) 2 luvun 2 §:ssä on säädetty yleisestä kiinniotto-oikeudesta ja 3 §:ssä kiinniottamisen toimittamiseksi välttämättömien voimakeinojen käytöstä. Kyseiset säännökset soveltuvat myös lähettäjävaltion viranomaisiin. Esityksessä ei ehdoteta, että Suomen lainsäädännössä säädettäisiin laajemmista itsenäisistä kiinniottamista ja pidättämistä koskevista toimivaltuuksista lähettäjävaltion viranomaisille. Vastaavasti siltä osin kuin olisi kyse tilanteesta, jossa Suomen toimivaltaiset viranomaiset olisivat toisen sopimusvaltion alueella, esityksessä ei ehdoteta kiinniottamista tai pidättämistä koskevia toimivaltasäännöksiä. Suomen viranomaiset vastaavasti kunnioittaisivat

II artiklan mukaisesti vastaanottajavaltion lainsäädäntöä ja niillä olisi sen sallimat toimivaltuudet. Selvänä voidaan kuitenkin pitää, etteivät valtuudet voisi olla laajempia kuin Suomen laki sallii.

Tuomiovallan jakautuminen lähettäjä- ja vastaanottajavaltion kesken

Artiklan 1 kappaleeseen ja myös sitä seuraavaan tuomiovallan jakautumista koskevaan 2−4 kappaleeseen liittyvät rikoslain 1 luvun säännökset Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta. Rikoslain 1 luvun säännökset määrittelevät suomalaisen tuomioistuimen toimivallan rikosasioissa. Mainitun luvun säännökset eivät sulje pois sitä, että tuomiovalta voi samaan aikaan kuulua saman rikoksen kohdalla Suomen lisäksi toisellekin valtiolle esimerkiksi vastaavanlaisten toimivaltaperusteiden nojalla tai valtioiden välisen sopimuksen perusteella. Tuolloin kahdella tai useammalla valtiolla on rinnakkainen tuomiovalta, jollei valtion tuomiovaltaa ole rajattu sopimuksella. Rikoslain 1 luvun säännöksiin käytännössä perustuu esitutkintaa suorittavien viranomaisten ja syyttäjän toimivalta.

Rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia, millä on 1 kappaleen b kohtaan liittyen Suomen kannalta merkitystä Suomen ollessa vastaanottajavaltio. Suomen rikosoikeuden soveltamisala koskee tietyillä perusteilla myös Suomen ulkopuolella tehtyjä rikoksia, millä on merkitystä Suomen ollessa lähettäjävaltio 1 kappaleen a kohdan mukaisesti. Sen kohdan mukaisissa tilanteissa on kysymys Suomen ulkopuolella tehdyistä rikoksista. Niihin rikoksiin liittyen rikoslain 1 luvun säännöksissä on esimerkiksi rikoksen vakavuustasoon tai kaksoisrangaistavuuden vaatimuksiin liittyviä rajauksia. Ne eivät ole kuitenkaan ongelmallisia 1 kappaleen a kohdan kannalta, koska kohta ei velvoita ulottamaan Suomen tuomiovaltaa tietynlaisena ulkomailla tehtyihin rikoksiin vaan oikeuttaa harjoittamaan tuomiovaltaa vastaanottajavaltiossa. Viimeksi mainitulla kohdalla ei laajenneta Suomen sotilasviranomaisten toimivaltaa Suomen ollessa lähettäjävaltio.

Suomen rikosoikeuden soveltamisala voi Suomen ulkopuolella tehtyjen rikosten osalta koskea esimerkiksi suomalaiseen kohdistuneita rikoksia (5 §) ja suomalaisen tekemiä rikoksia (6 §). Suomen lakia sovelletaan rikoslain 1 luvun 4 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoslain 40 luvussa rangaistaviksi säädettyihin virkarikoksiin ja rikoslain 45 luvussa rangaistaviksi säädettyihin sotilasrikoksiin, kun tekijänä on rikoslain 40 luvun 11 §:n 1, 2, 3 tai 5 kohdassa tarkoitettu henkilö tai rikoslain 45 luvun säännösten alainen henkilö.

Sotilaskurinpitomenettelyllä tarkoitetaan rikosprosessia, joka käsittää sotilasrikosten esitutkinnan ja erityisen kurinpitomenettelyn. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain 1 §:n 3 momentin mukaan sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia teko, jos on syytä epäillä sotilaskurinpitomenettelyn alaisen henkilön syyllistyneen sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuun rikokseen. Tällaisesta teosta voidaan määrätä kurinpitorangaistus tai tuomita rangaistus sotilasoikeudenkäynnissä siten kuin sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetussa laissa taikka sotilasoikeudenkäyntilaissa säädetään. Sotilaskurinpitomenettelyn katsotaan nykymuodossaan rinnastuvan nopeutettuun ja yksinkertaistettuun rikosprosessiin. Sotilaskurinpitomenettely on yläkäsite kurinpitomenettelylle, joka on esitutkintaa seuraava rikosprosessin erityinen vaihe, jossa kurinpitoesimies ratkaisee asian kurinpitomenettelyssä tai sen edellytysten puuttuessa siirtää asian syyttäjälle syyteharkintaa varten.

Sotilasoikeudenkäyntilaissa säädetään sotilasoikeudenkäyntiasioissa toimivaltaisista tuomioistuimista, tuomioistuinten sotilasjäsenistä ja sotilasoikeudenkäyntiasian vireillepanosta ja käsittelystä tuomioistuimessa.

Sotilasrikoksista säädetään rikoslain 45 luvussa, jotka ovat niin sanottuja varsinaisia sotilasrikoksia. Varsinaisia sotilasrikoksia ovat esimerkiksi palvelus-, vartio- ja poissaolorikokset. Sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia myös sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuja epäiltyjä rikoksia, jotka ovat niin sanottuja epävarsinaisia sotilasrikoksia. Epävarsinaisia sotilasrikoksia ovat esimerkiksi henkeen ja terveyteen kohdistuneet rikokset ja omaisuusrikokset.

Suomessa asevoimia koskevan oikeuden alaisista henkilöistä säädetään rikoslain 45 luvun 27 §:ssä, jossa määritellään sotilaat. Lisäksi lain 45 luvun 28 §:ssä määritellään henkilöalaan eräitä laajennuksia sota-aikana.

Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain 1 §:n 2 momentin mukaan sotilaskurinpitomenettelyn alaisista henkilöistä säädetään: 1) rikoslain 45 luvussa; 2) puolustusvoimista annetussa laissa; 3) asevelvollisuuslaissa; 4) naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta annetussa laissa (285/2022); 5) vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta annetussa laissa (556/2007); 6) sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetussa laissa; sekä 7) rajavartiolaitoksen hallinnosta annetussa laissa (577/2005).

Puolustusvoimien rikostorjunta käsittää rikosten ennalta estämisen, paljastamisen ja sotilasrikosten selvittämisen. Puolustusvoimien tehtävänä on selvittää sotilasrikoksia, ja poikkeuksellisesti myös puolustusvoimien siviilihenkilöstön epäiltyjä rikoslain 40 luvussa säädettyjä rikoksia, jos teosta voidaan todennäköisin syin epäillä myös sotilasta. Puolustusvoimien siviilihenkilöstön rikosasiaa ei kuitenkaan voida muulloin kuin sota-aikana ratkaista kurinpitomenettelyssä eikä käsitellä sotilasoikeudenkäyntilain mukaisessa järjestyksessä. Puolustusvoimissa esitutkinnan toimittamisesta päättää toimivaltainen kurinpitoesimies tai Puolustusvoimien asessori taikka Pääesikunnan tutkinnanjohtajana toimiva sotilaslakimies. Poliisilla on rikosten esitutkinnan suorittamisen osalta yleistoimivalta, eli poliisi voi myös sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävässä rikosasiassa oma-aloitteisesti tai Pääesikunnan tai joukko-osaston pyynnöstä aloittaa esitutkinnan tai ottaa esitutkinnan toimitettavakseen. Esitutkintaviranomaisista säädetään tarkemmin esitutkintalaissa.

Artiklan 2−4 kappaleet sisältävät tarkempia määräyksiä lähettäjä- ja vastaanottajavaltioiden tuomiovallan jakautumisesta.

Artiklan 2 kappaleessa säädetään lähettäjä- ja vastaanottajavaltion yksinomaisesta tuomiovallasta. Artiklan 2 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla on yksinomainen tuomiovalta sellaisiin henkilöihin, jotka ovat kyseisen valtion asevoimia koskevan oikeuden alaisia, sellaisten rikosten osalta, jotka ovat rangaistavia sen lainsäädännön mukaisesti, mutta eivät ole rangaistavia vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisesti. Tällaisiin rikoksiin luetaan myös valtion turvallisuuteen kohdistuvat rikokset. Artiklan 2 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisilla on yksinomainen tuomiovalta joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin ja näiden huollettaviin sellaisten rikosten osalta, jotka ovat rangaistavia sen lainsäädännön mukaisesti mutta eivät ole rangaistavia lähettäjävaltion lainsäädännön mukaisesti, mukaan lukien valtion turvallisuuteen kohdistuvat rikokset. Artiklan 2 kappaleen c kohdassa määrätään, että 2 ja 3 kappaleessa tarkoitettuja valtion turvallisuuteen kohdistuvia rikoksia ovat artiklan sanamuodon mukaan esimerkiksi valtiopetos, sabotaasi, vakoilu tai mikä tahansa tämän valtion salaisuuksiin tai kansalliseen puolustukseen liittyviin salaisuuksiin liittyvän lain rikkominen. Nämä ovat rikoksia, joista Suomessa säädetään esimerkiksi rikoslain 12 ja 13 luvuissa. Vaikka sabotaasin ulottuvuus ei ole selvä eikä rikoslaissa ole sen nimistä rikosta, sen piiriin voi kuulua tuhotyörikoksia, jotka säädetään rangaistaviksi rikoslain 34 luvun 1−3 §:ssä.

Artiklan 2 kappaleen a ja b kohdan mukaisissa tilanteissa ei voi syntyä rinnakkaista toimivaltaa lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välillä, koska teot ovat rangaistavia vain toisen valtion lainsäädännön mukaan. Kappaleet eivät ole myöskään ongelmallisia rikoslain 1 luvun sääntelyn kannalta, koska ne eivät edellytä Suomen tuomiovallan ulottamista sellaisiin rikoksiin, jotka eivät jo nykyisin kuulu Suomen tuomiovaltaan, tai rajoita Suomen tuomiovaltaa verrattuna siihen nykyisin kuuluviin rikoksiin nähden.

Artiklan 3 kappale sisältää määräykset sellaisia tilanteita varten, joissa lähettäjä- ja vastaanottajavaltiolla on rinnakkainen tuomiovalta. Artiklan 3 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion sotilasviranomaisilla on ensisijainen oikeus harjoittaa tuomiovaltaa joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen nähden niiden rikosten osalta, jotka kohdistuvat ainoastaan lähettäjävaltion omaisuuteen tai turvallisuuteen tai ainoastaan sen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen tai niiden huollettavien henkilöön tai omaisuuteen, sekä niiden rikosten osalta, jotka johtuvat jostakin toimesta tai laiminlyönnistä virallisissa tehtävissä. Lähettäjävaltion ensisijainen tuomiovalta tulisi kyseeseen siten esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, kun lähettäjävaltion joukkojen jäsen pahoinpitelee lähettäjävaltion joukkojen jäsenen tai huollettavansa taikka anastaa tai vahingoittaa lähettäjävaltion tai sen joukkojen jäsenen omaisuutta. Edellä I artiklan 1 kappaleen a kohdassa selostetusti lähtökohtaisesti lähettäjävaltio määrittelee tapauskohtaisesti sen, milloin henkilö on tai on ollut virallisessa tehtävässä. Suomen ollessa lähettäjävaltio, se milloin Suomen joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen katsotaan olevan virallisissa tehtävissä, määritellään ottaen huomioon etenkin kansallinen lainsäädäntö, palvelustyyppi, soveltamiskäytäntö ja käsillä olevat tosiseikat. Virallisissa tehtävissä tehtyjä rikoksia ei ole rajattu, joten kyseessä voivat olla myös muut kuin virka- tai sotilasrikokset.

Suomen ollessa vastaanottajavaltio artiklan 3 kappaleen a kohta erottaa toisen valtion ensisijaisen tuomiovallan piiriin Suomessa tehdyn rikoksen, joka rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla kuuluu Suomen tuomiovaltaan. Tällaiseen Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa rajoittavaan sopimusmääräykseen liittyen on merkityksellinen rikoslain 1 luvun 15 §:n säännös Suomea velvoittavista sopimuksista ja kansainvälisoikeudellisesta käytännöstä. Mainitun pykälän mukaan, jos Suomea velvoittavassa kansainvälisessä sopimuksessa tai muussa Suomea kansainvälisesti velvoittavassa säädöksessä tai määräyksessä on jossakin tapauksessa rajoitettu Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa siitä, mitä rikoslain 1 luvussa säädetään, noudatetaan tällaista rajoitusta niin kuin siitä on sovittu. Rikoslain 1 luvun 15 §:ssä ei aseteta mitään edellytyksiä tai rajoituksia tällaiselle sopimiselle, joten pykälä soveltuu myös tässä tapauksessa luvun muista säännöksistä poikkeamiseen. Rikoslain 1 luvun 15 §:ssä mainitaan myös kansainvälisen oikeuden yleisesti tunnustetut säännöt, jotka koskevat esimerkiksi vieraan valtion sotajoukkoon kuuluvan tekemää rikosta oleskeluvaltiossa (HE 1/1996 vp, s. 32/I), mutta joiden on mainitun esimerkin osalta aikaisemmin tähän sopimusmääräykseen liittyen katsottu olevan tapaoikeutena vakiintumatonta (HE 19/1997 vp, s. 13/I).

Suomen rikoslain soveltumista ulkomailla tehtyyn rikokseen on käsitelty edellä artiklan 1 kappaleen yhteydessä. Kyseiset säännökset ovat merkityksellisiä Suomen toimiessa lähettäjävaltiona.

Artiklan 3 kappaleen a kohta ei velvoita lähettäjävaltiota perustamaan tuomiovaltaa kohdassa mainittuihin rikoksiin, jos sitä kaikilta osin ei ennestään ole. Kohta ei ole näin ollen ongelmallinen suhteessa rikoslain 1 lukuun, jonka säännösten mukaan ulkomailla tehtyjen rikosten kuuluminen Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan on rajoitettu. Jos lähettäjävaltio ei rajoituksen tai muun syyn vuoksi jossakin tilanteessa käytä ensisijaista tuomiovaltaansa, vastaanottajavaltio voi käyttää rinnakkaista toimivaltaansa.

Artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaan kaikkien muiden kuin a kohdassa mainittujen rikosten osalta vastaanottajavaltion viranomaisilla on ensisijainen tuomiovalta. Vastaanottajavaltion viranomaisilla olisi siten artiklan 1 kappaleen b kohta huomioiden ensisijainen oikeus harjoittaa tuomiovaltaa esimerkiksi lähettäjävaltion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen huollettavaan nähden.

Artiklan 3 kappaleen c kohdan mukaan, jos valtio, jolla on ensisijainen oikeus, päättää olla harjoittamatta tuomiovaltaansa, sen tulee ilmoittaa asiasta toisen valtion viranomaisille niin pian kuin mahdollista. Sen valtion viranomaisten, jolla on ensisijainen oikeus, tulee suhtautua myönteisesti toisen valtion viranomaisten pyyntöön luopua oikeudestaan tapauksissa, joissa tämä toinen valtio pitää tällaista luopumista erityisen merkittävänä.

Voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö ei sisällä säännöksiä siitä, millä viranomaisella olisi toimivalta tehdä c kohdassa tarkoitettuja päätöksiä tuomiovallan käyttämisestä Suomessa. Mainitussa kohdassa tarkoitetut asiat rinnastuvat asiallisesti rikoslain 1 luvun 12 §:ssä tarkoitettuihin valtakunnansyyttäjän syytemääräystä koskeviin asioihin sekä esitutkintalain 3 luvun 8 §:ään sisältyvään ulkomailla tehtyä rikosta koskevaan sääntelyyn. Rikoslain 1 luvun 12

§:n esitöissä on katsottu, että säännös koskee myös asianomistajan oikeutta nostaa syyte suomalaisessa tuomioistuimessa (HE 1/1996 vp s. 26). Sopimusmääräyksessä on kyse yksittäisiä rikosasioita koskevista lainkäyttöratkaisuista ja on perusteltua, että ne tekee asemaltaan riippumaton syyttäjä. Koska kyse olisi myös erityisistä todennäköisesti harvinaisista kansainvälisiä liittymiä omaavista asioista, esityksessä on pidetty perusteltuna, että toimivalta keskitettäisiin valtakunnansyyttäjälle. Esityksessä ehdotetaan, että sopimuksen voimaansaattamislakiin otettaisiin säännös (2 §:n 1 momentti), jonka mukaan mainittu toimivalta olisi valtakunnansyyttäjällä. Ehdotuksen mukaan valtakunnansyyttäjä päättäisi näissä tilanteissa myös esitutkinnan toimittamisesta tai toimittamatta jättämisestä. Lisäksi ehdotetaan, että mainitun pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännös, jonka mukaan kappaleen c kohdassa tarkoitetut ilmoitukset ja pyynnöt tekisi ja vastaanottaisi valtakunnansyyttäjä.

Artiklan 3 kappaleen c kohdan tarkoittamalla tavalla luopumista ensisijaisesta oikeudesta voidaan pitää erityisen merkittävänä esimerkiksi silloin, kun rikos on herättänyt julkista huomiota Suomessa, rikos on Suomessa yhteiskunnallisesti merkittävä taikka kysymyksessä on suomalaiseen kohdistunut rikos, joka on vakava tai laadultaan (esimerkiksi henkeen tai terveyteen kohdistuva rikos tai seksuaalirikos) sellainen, että on perusteltua käsitellä se suomalaisessa rikosprosessissa. Huomiota voidaan kiinnittää myös sellaisiin näkökohtiin kuin Suomessa tehtyjen samanlaisten rikosten yhdenvertainen käsittely, suomalaisen asianomistajan vahingonkorvausoikeuden toteutumisen edistäminen, suomalaisen vastaajan oikeuksien turvaaminen artiklan 4 kappaleeseen liittyvissä tilanteissa ja kuolemanrangaistuksen uhka Suomessa tehdyn rikoksen johdosta. Suomen kannalta erityisen merkityksellisiä ovat myös rikoslain 1 luvun 3 §:ssä tarkoitetut rikokset eli Suomeen kohdistuvat maan- ja valtionpetosrikokset ja rikokset, joilla muuten on vakavasti loukattu tai vaarannettu Suomen valtiollisia, sotilaallisia tai taloudellisia oikeuksia sekä Suomen viranomaiseen kohdistuneet rikokset. Huomioon on kuitenkin otettava varsinkin viimeksi mainittujen rikosten kohdalla samalla se, että rikosten tunnusmerkistöt voivat olla sillä tavalla kansallisesti rajoittuneita, että teko on Suomen lain mukaan rangaistava vain Suomeen kohdistuneena ja on näin 2 kappaleen perusteella Suomen yksinomaiseen toimivaltaan kuuluva. Erityistä merkittävyyttä arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja on avattu myös jäljempänä esityksessä voimaansaattamislain 2 §:n perusteluissa.

Artiklan 4 kappaleessa määrätään, ettei tämän artiklan määräysten voida katsoa antavan lähettäjävaltion sotilasviranomaisille tuomiovaltaa vastaanottajavaltion kansalaisiin tai asukkaisiin nähden, jolleivat he ole lähettäjävaltion joukkojen jäseniä. Lähettäjävaltion

joukkoihin voisi kuulua henkilöitä, jotka ovat Suomen kansalaisia tai Suomen ja lähettäjävaltion kaksoiskansalaisia ja he ovat nimenomaisesti liittyneet lähettäjävaltion asevoimiin. Merkityksellistä on se, minkä maan joukkoihin henkilö kuuluu, ei henkilön kansalaisuus.

Rikoslain 1 luvussa ei säädetä siitä, milloin rikos kuuluu toisen valtion tuomiovaltaan tapauksissa, joissa epäilty on Suomen kansalainen tai Suomessa kotipaikan omaava henkilö. Mainitun luvun säännösten mukaan sen sijaan määräytyy se, milloin Suomen tuomiovaltaan kuuluu toisen valtion kansalaisen tai toisessa valtiossa kotipaikan omaavan henkilön tekemäksi epäilty rikos.

Lähettäjä- ja vastaanottajavaltion viranomaisten yhteistyö rikosasioiden käsittelyssä

Artiklan 5 ja 6 kappaleessa määrätään lähettäjä- ja vastaanottajavaltion yhteistyöstä rikosten selvittämisessä. Määräysten soveltamisala kattaa rikosasian käsittelyn esitutkinnasta alkaen, eikä soveltamisalaan näin ollen kuulu rikosten ennalta estäminen.

Artiklan 5 kappaleen a kohdan mukaan vastaanottaja- ja lähettäjävaltion viranomaiset auttavat toisiaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen tai näiden huollettavien pidättämisessä vastaanottajavaltion alueella ja heidän toimittamisessaan sille viranomaiselle, jonka on määrä harjoittaa tuomiovaltaa edellä olevien määräysten mukaisesti. Määräyksen soveltamisessa on huomioitava sekä tilanteet, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona, että tilanteet, joissa Suomi toimii lähettäjävaltiona.

Määräys on luonteeltaan hyvin yleinen, eikä sen tulkinnasta voida katsoa olevan yhteisymmärrystä sopimusvaltioiden kesken. Perinteisesti valtiot ovat tehneet yhteistyötä henkilöiden kiinniottamisessa ja siirtämisessä toiselle valtiolle rikoksen johdosta tapahtuvassa luovuttamisessa tarkoitetussa kansainvälisessä yhteistyössä. Määräyksessä ei käytetä luovuttamisen (extradition) käsitettä, eikä siinä viitata luovuttamista säänteleviin kansainvälisiin säädöksiin. Määräyksen sanamuodosta huolimatta useat sopimusvaltiot ovat vastauksissaan Suomen tekemään kyselyyn ilmoittaneet soveltavansa tilanteessa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä. Määräystä on toisaalta tulkittu myös siten, että se tarkoittaa käytännönläheistä lainvalvontaviranomaisten suoraa yhteistyötä. Edellä kansainvälistä vertailua koskevan jakson 4.4 yhteydessä on selostettu 5 kappaleen a kohtaan liittyvää Tanskan lainsäädännöllistä ratkaisua.

Artiklan 5 kappaleen a kohdan mukaisen pidättämistä koskevan avustamisvelvollisuuden osalta esityksessä on arvioitu, että määräystä voidaan pääosin soveltaa suoraan. Siltä osin kuin Suomi toimii vastaanottajavaltiona, avustamisvelvollisuus voinee kuitenkin edellyttää, että Suomen toimivaltaisilla viranomaisilla on oikeus ottaa kiinni ja pidättää henkilö, jota epäillään rikoksesta, joka ei ole Suomen lain mukaan rangaistava. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislakiin otettaisiin pidättämisen osalta pääosin Tanskan sääntelyä vastaava säännös henkilön kiinniottamisesta ja pidättämisestä (3 §). Lisäksi ehdotetaan, että esityksen mukaan apua kiinniottamisessa ja pidättämisessä ei annettaisi, jos kyseiseen valtioon soveltuvin osin sovellettavaan kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaan sääntelyyn sisältyvä kieltäytymisperuste estäisi antamasta rikosoikeusapua. Perusteltuna on pidetty, että sääntely sisältäisi myös perusteet, joiden nojalla avun antamisesta kieltäydyttäisiin. Ehdotuksen mukaan tältä osin viitattaisiin kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaan sääntelyyn, vaikka sen alaan ei kuulu kiinniottaminen ja pidättäminen. Kyseisen sääntelyn kieltäytymisperusteiden on kuitenkin katsottu soveltuvan tarkoitetun avun antamiseen. Esityksen mukaan kiinniottamisesta ja pidättämisestä tulisi ilmoittaa valtakunnansyyttäjälle.

Artiklan tarkoittama avustamisvelvollisuus tarkoittaisi, että sekä vastaanottaja- että lähettäjävaltion toimivaltaisten viranomaisten tulisi omien toimivaltuuksiensa puitteissa auttaa toista sopimuspuolta henkilön kiinniottamisessa ja pidättämisessä.

Myös artiklan 5 kappaleen a kohdassa tarkoitettu henkilön toimittamista toisen valtion viranomaiselle koskeva avustamisvelvollisuutta koskeva määräys on luonteeltaan hyvin yleinen. Kuten edellä on todettu, useat sopimusvaltiot ovat ilmoittaneet soveltavansa tältä osin rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä. Määräystä on toisaalta tulkittu myös siten, että se tarkoittaa käytännönläheistä lainvalvontaviranomaisten suoraa yhteistyötä. Esityksessä on katsottu, että määräys on niin yleisluonteinen, ettei sitä voi yksinään pitää noudatettavan yhteistyön perustana, jonka voidaan katsoa kattavan henkilön siirtämisen toisen valtion viranomaisille. Määräyksen soveltamista voitaisiin tarkentaa erityisellä kansallisella sääntelyllä, mutta tällainen sääntely perustuisi määräyksen yleisluonteisuuden vuoksi lähes täysin kansalliseen harkintaan, jota ei voida pitää tarkoituksenmukaisena, kun kyse on kansainvälisestä yhteistoiminnasta.

Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislain 4 §:ssä selvennettäisiin, että kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, Suomen viranomaiset noudattaisivat henkilön toimittamisessa lähettäjävaltion toimivaltaiselle viranomaiselle kyseiseen valtioon soveltuvin osin sovellettavaa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa sääntelyä. Vaikka voidaan tulkita, ettei 5 kappaleen a kohdassa ole asiallisesti kyse luovuttamisesta, kyseistä menettelyä koskevan sääntelyn soveltamisen voidaan katsoa olevan tarkoituksenmukaista a kohdassa tarkoitettuun toimintaan. Esityksessä on kuitenkin katsottu, että poiketen siitä, mitä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetussa laissa on (456/1970) säädetty, Helsingin käräjäoikeus olisi asianmukainen toimivaltainen viranomainen päättämään henkilön toimittamisesta lähettäjävaltion viranomaiselle. Esityksen mukaan asian käsittelyyn sovellettaisiin soveltuvin osin, mitä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetussa laissa säädetään menettelystä. Ehdotus tarkoittaisi, että EU:n jäsenvaltioiden lisäksi myös muiden sopimuspuolten osalta Helsingin käräjäoikeus päättäisi tarkoitetun henkilön siirtämisestä EU:n jäsenvaltioihin noudatettavan menettelyn mukaisesti. Henkilö voitaisiin toimittaa lähettäjävaltion viranomaiselle sen pyynnöstä syytetoimenpiteiden lisäksi myös rikosasian tutkintaa varten toisin kuin luovuttamismenettelyssä. Henkilön toimittaminen voisi perustua myös ehdotetussa 3 §:n 1 momentissa tarkoitettuun tekoon. Teko voisi siten olla myös ainoastaan lähettäjävaltion lain mukaan rangaistava.

Esityksessä ehdotetaan myös, että Suomen toimiessa vastaanottajavaltiona, valtakunnansyyttäjä voisi tehdä sopimuksen VII artiklan 5 kappaleen a kohdassa tarkoitetussa tilanteessa lähettäjävaltion viranomaisille pyynnön henkilön toimittamisesta Suomen toimivaltaisille viranomaisille (5 §).

Artiklan 5 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaiset ilmoittavat viipymättä lähettäjävaltion sotilasviranomaisille, jos joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen tai näiden huollettava on pidätetty. Kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, määräys sisältäisi ilmoitusvelvoitteen lähettäjävaltion viranomaisille. Määräystä voidaan pitää tältä osin riittävän selkeänä sovellettavaksi suoraan, eikä se edellyttäisi täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Sen sijaan tarpeellisena voidaan pitää, että kansallisessa laissa selvennettäisiin, mille viranomaiselle ilmoitusvelvollisuus kuuluu. Koska kyse olisi erityisistä todennäköisesti harvinaisista kansainvälisiä liittymiä omaavista asioista, esityksessä on pidetty perusteltuna, että Suomessa ilmoituksen tekisi valtakunnansyyttäjä. Asiasta ehdotetaan otettavaksi säännös voimaasaattamislakiin (6 §).

Artiklan 5 kappaleen c kohdan mukaan, jos syytettävä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen, jonka osalta vastaanottajavaltion on määrä harjoittaa tuomiovaltaansa, on lähettäjävaltion huostassa, pitää lähettäjävaltio häntä huostassaan, kunnes vastaanottajavaltio on asettanut hänet syytteeseen. Kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, määräys tarkoittanee, että lähettäjävaltio soveltaisi huostassa pitämiseen omaa lainsäädäntöään, siltä osin kuin kyse on sen omien viranomaisten toiminnasta. Kyse olisi kuitenkin suomalaisesta rikosprosessista, jossa Suomen viranomaiset soveltaisivat rikoksesta epäillyn vangitsemiseen pakkokeinolain 3 luvun sääntelyä.

Artiklan 6 kappaleen a kohdan mukaan vastaanottaja- ja lähettäjävaltion viranomaiset auttavat toisiaan tarvittavien rikoksia koskevien tutkimusten suorittamisessa ja todistusaineiston keräämisessä ja hankinnassa, mukaan lukien rikokseen liittyvien esineiden takavarikoiminen ja soveltuvissa tapauksissa niiden luovuttaminen. Tällaisten esineiden luovuttaminen voi kuitenkin edellyttää niiden palauttamista luovuttaneen viranomaisen määräämän ajan kuluessa.

Määräyksen soveltamisessa on huomioitava sekä tilanteet, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona, että tilanteet, joissa Suomi toimii lähettäjävaltiona.

Määräys on hyvin yleinen luonteeltaan, eikä sen tulkinnasta voida katsoa olevan yhteisymmärrystä sopimusvaltioiden kesken. Perinteisesti valtiot ovat tehneet yhteistyötä rikosasian käsittelyä varten kansainvälistä rikosoikeusapua koskevassa yhteistyössä. Määräyksessä ei kuitenkaan käytetä kansainvälisen rikosoikeusavun käsitettä, eikä siinä viitata tätä säänteleviin kansainvälisiin säädöksiin. Määräyksen sanamuodosta huolimatta useat sopimusvaltiot ovat Suomen tekemän kyselyn johdosta ilmoittaneet soveltavansa tilanteessa kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaa sääntelyä. Esityksen valmisteluvaiheessa saadun tiedon mukaan millään valtiolla ei ole asiasta täydentävää kansallista lainsäädäntöä.

Aiheesta on niukasti oikeuskirjallisuutta, mutta siinä on esitetty, että joukkojen asemaa koskevien sopimusten määräykset auttamisessa rikosasian selvittämisessä poikkeavat luonteeltaan tavanomaisesta kansainvälisestä rikosoikeusavusta, jonka tavoitteena on helpottaa sellaisen kansallisen rikosasian käsittelyä, jolla on kansainvälisiä ulottuvuuksia. Joukkojen asemaa koskevien sopimusten tavoite on sitä vastoin omien sotilasjoukkojen kontrolli sekä mahdollistaa tietyt toimivaltuudet lähettäjävaltiolle tässä tarkoituksessa. Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että yleisluonteiset määräykset, joissa ei selvennetä avun sisältöä tai noudatettavaa menettelyä, johtavat siihen, että lähettävän ja vastaanottavan valtion on koordinoitava toimintansa ja tarvittaessa tehtävä lisäjärjestelyjä. Lisäksi on katsottu, ettei yleisluontoinen määräys anna lähettävälle valtiolle lisätoimivaltuuksia, eikä valtioille velvollisuutta noudattaa esitettyä pyyntöä.

Esityksessä on katsottu, että sopimuksen 6 kappaleen a kohdan määräys on niin yleisluonteinen, ettei sitä voi yksinään pitää noudatettavan yhteistyön perustana, jonka voidaan katsoa kattavan muun ohella pakkokeinojen käytön. Määräyksen soveltamista voitaisiin tarkentaa erityisellä kansallisella sääntelyllä, mutta tällainen sääntely perustuisi määräyksen yleisluonteisuuden vuoksi lähes täysin kansalliseen harkintaan, jota ei voida pitää toivottavana, kun kyse on kansainvälisestä yhteistoiminnasta. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislain 7 §:ssä selvennettäisiin, että kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, Suomen toimivaltaiset viranomaiset auttaisivat sopimuksen VII artiklan 6 kappaleen a kohdan tarkoittamalla tavalla lähettäjävaltion toimivaltaisia viranomaisia noudattaen soveltuvin osin kyseiseen valtioon sovellettavaa kansainvälistä rikosoikeusapua koskevaa sääntelyä.

Kansainvälisen rikosoikeusavun osalta on olemassa kattava selkeä sääntely, jonka perusteella Suomen toimivaltaiset viranomaiset voivat auttaa lähettäjävaltion viranomaisia rikosasian

käsittelyssä. Mainitun sääntelyn nojalla rikosoikeusapua voidaan antaa riippumatta siitä, onko teko Suomen lain mukaan rangaistava lukuun ottamatta pakkokeinoja, joiden osalta pääsääntöisesti edellytetään, että pakkokeino olisi käytettävissä, jos pyynnön perusteena oleva teko olisi tehty Suomessa vastaavissa olosuhteissa.

Kun Suomi toimisi vastaanottajavaltiona, tarvittaessa Suomen toimivaltainen viranomainen voisi ehdotetun 7 §:ssä tarkoitetun pyynnön johdosta käyttää pakkokeinoja lähettäjävaltion rikostutkintaa varten.

Kun Suomi toimisi lähettäjävaltiona, Suomen toimivaltaiset viranomaiset voisivat suoraan 6 kappaleen a kohdan nojalla pyytää tarvittavaa apua vastaanottajanvaltion toimivaltaisilta viranomaisilta.

Artiklan 6 kappaleen a kohdan tarkoittama avustamisvelvollisuus tarkoittaisi, että sekä vastaanottaja- että lähettäjävaltion toimivaltaisten viranomaisten tulisi omien toimivaltuuksiensa puitteissa auttaa toista sopimuspuolta esitutkinnan toimittamisessa.

Artiklan 6 kappaleen b kohdan mukaan sopimuspuolten viranomaiset ilmoittavat toisilleen kaikkien sellaisten tapausten käsittelystä, joissa niillä on rinnakkainen oikeus käyttää tuomiovaltaa. Määräystä voidaan pitää ilmoitusvelvollisuuden osalta riittävän selkeänä sovellettavaksi suoraan, eikä se edellyttäisi täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Sen sijaan tarpeellisena voidaan pitää, että kansallisessa laissa selvennettäisiin, mille viranomaiselle ilmoitusvelvollisuus kuuluu Suomen toimiessa vastaanottajavaltiona. Koska kyse olisi erityisistä todennäköisesti harvinaisista kansainvälisiä liittymiä omaavista asioista, esityksessä on pidetty perusteltuna, että Suomessa ilmoituksen tekisi valtakunnansyyttäjä. Asiasta ehdotetaan otettavaksi täydentävä säännös voimaasaattamislakiin (8 §).

Artiklan 5 ja 6 kappaleen osalta on huomioitava, että ne saattavat tulevaisuudessa edellyttää pidemmälle menevää täydentävää kansallista sääntelyä. Tämä johtuu edellä todetun mukaisesti määräysten yleisluonteisuudesta ja tulkinnanvaraisuudesta.

Tuomioiden täytäntöönpano

Artiklan 7 kappaleen a kohdan mukaan lähettäjävaltion viranomaiset eivät saa panna kuolemanrangaistusta täytäntöön vastaanottajavaltiossa, jonka lainsäädännössä ei säädetä kyseisestä rikoksesta kuolemanrangaistusta. Tämän vuoksi on siis selvää, että lähettäjävaltion viranomaiset eivät voi panna kuolemanrangaistusta täytäntöön Suomen alueella.

Artiklan 7 kappaleen b kohdan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisten tulee suhtautua myönteisesti lähettäjävaltion viranomaisten avunpyyntöön sellaisen vankeustuomion täytäntöön panemiseksi, jonka lähettäjävaltion viranomaiset ovat antaneet vastaanottajavaltion alueella VII artiklan määräysten mukaisesti. Kyse on tilanteista, joissa lähettäjävaltio on käyttänyt artiklan mahdollistamalla tavalla tuomiovaltaansa vastaanottajavaltion alueella tapahtuneessa rikoksessa. Oikeuskirjallisuuden mukaan mainittua määräystä ei ole sovellettu käytännössä. Tyypillisesti lähettäjävaltio, joka käyttää tuomiovaltaansa, vastaa myös tuomion täytäntöönpanosta. Määräys on merkityksellinen erityisesti tilanteissa, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona. Lähtökohtaisesti voimassa oleva lainsäädäntö ei mahdollista vieraan valtion tuomioistuimessa määrätyn vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa Suomessa, ellei tuomittu ole Suomen kansalainen tai hänellä ole kotipaikkaa täällä (Laki kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa (21/1987) 3 §:n 2 momentti). Jos kyse on toisen Pohjoismaan tai EU-jäsenvaltion tuomioistuimen antamasta tuomiosta, mahdollistaa lainsäädäntö tuomion täytäntöönpanon Suomessa tätä laajemmin (Laki

Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanossa (326/1963) 5 § ja Laki tuomittujen siirtoa Euroopan unionissa koskevan puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (1169/2011) 4 §). Koska sopimuksen määräyksen tarkoittamissa tapauksissa on kyse lähettäjävaltion joukoista tai siviilihenkilöstön jäsenistä, muiden Naton jäsenvaltioiden osalta niiden viranomaisten tuomitsemien vankeusrangaistusten täytäntöönpano Suomessa ei olisi voimassa olevan lainsäädännön mukaan käytännössä mahdollista. Suomen lainsäädäntö ei siten mahdollista kohdassa tarkoitettua myönteistä suhtautumista lähettäjävaltion tekemään pyyntöön vankeusrangaistuksen täytäntöön panemiseksi Suomessa kaikkien Naton jäsenvaltioiden osalta. Esityksessä ehdotetaan tämän vuoksi, että Nato SOFAn voimaansaattamislaissa säädettäisiin tällaisesta mahdollisuudesta (11

§).

Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet

Artiklan 8 kappale sisältää määräykset ne bis in idem -säännön soveltamisesta. Ne bis in idem merkitsee kieltoa tutkia, syyttää ja tuomita toiseen kertaan rikoksesta, josta henkilö on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi. Kiellosta määrätään Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamista koskevan yleissopimuksen 7. lisäpöytäkirjan

4 artiklassa sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 7 kohdassa. Myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artikla sisältää asiaa koskevan määräyksen ja Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54−58 artikla sisältää määräyksiä ne bis in idem -säännön soveltamisesta. Viimeksi mainitut välineet ulottavat säännön soveltamisen myös toisessa valtiossa annettuun tuomioon. Mainitun 8 kappaleen mukaan, kun toisen sopimuspuolen viranomaiset ovat käsitelleet syytetyn asiaa tämän artiklan määräysten mukaisesti ja syytetty on vapautettu tai tuomittu ja suorittaa tuomiotaan tai on suorittanut sen tai on armahdettu, toisen sopimuspuolen viranomaiset eivät saa syyttää häntä uudelleen samasta rikoksesta samalla alueella. Kuitenkaan mikään tässä kappaleessa ei estä lähettäjävaltion sotilasviranomaisia syyttämästä joukkojensa jäsentä sellaisesta kurinpitosääntöjen rikkomisesta teolla tai laiminlyönnillä, joka muodostaa rikoksen, josta toisen sopimuspuolen viranomaiset häntä syyttivät. Kappaleen perusteella lähettäjävaltion sotilasviranomaisella on riippumatta siitä miten tuomiovalta jakautuu 2–3 kappaleiden mukaan, aina oikeus syyttää joukkojensa jäsentä sellaisesta kurinpitosääntöjen rikkomisesta teolla tai laiminlyönnillä, joka muodostaa rikoksen. Kurinpitosääntöjen rikkomisella katsotaan Suomessa viitattavan tekoihin, jotka voidaan tutkia sotilaskurinpitomenettelyssä. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain 1 §:n mukaan sotilaskurinpitomenettelyssä voidaan tutkia teko, jos on syytä epäillä sotilaskurinpitomenettelyn alaisen henkilön syyllistyneen sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuun rikokseen. Näin ollen Suomen sotilasviranomaisella on aina oikeus tutkia ja käsitellä sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitetut rikokset.

Artiklan 9 kappaleen a−f kohdassa on määräyksiä, jotka liittyvät oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti turvataan ihmisoikeutena Suomea sitovissa ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa. Siten Suomen lainsäädännössä turvataan kappaleen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiin liittyvät oikeudet jäljempänä tarkemmin selostetusti.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla koskee oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Artiklan 3 kappale koskee

rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksia. Kappaleessa taataan oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto rikoksesta syytettyyn kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteista hänen ymmärtämällään kielellä, oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan, oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai syytetyn valitseman oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos syytetty ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa, oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan syytettyä vastaan, ja saada syytetyn puolestaan esiintyvät todistajat kutsutuiksi ja kuulustelluiksi samoissa olosuhteissa kuin häntä vastaan todistamaan kutsutut todistajat sekä oikeus saada maksutta tulkin apua, jos hän ei ymmärrä tai puhu tuomioistuimessa käytettyä kieltä. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on myös EU-oikeuteen kuuluva periaate.

Myös KP-sopimuksessa on vastaavanlainen määräys oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisesta (14 artikla).

Suomen perustuslain 21 § koskee oikeusturvaa. Pykälän 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentti koskee oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin muita ulottuvuuksia. Sen mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Säännöksen 2 momentissa tarkoitettuihin muihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluvat siinä nimenomaisesti mainittujen osa- alueiden ja käsittelyn suullisuuden ja oikeusavun ohella muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa erityisesti rikoksesta syytetylle taatut oikeudet (HE 309/1993 vp, s. 74/II).

Artiklan 9 kappaleen g kohdan mukaan syytetyllä on oikeus olla yhteydessä lähettäjävaltion hallituksen edustajaan ja oikeus tällaisen edustajan läsnäoloon oikeudenkäynnissä, jos tuomioistuimen säännöt sen sallivat. Tältä osin artiklalla ei ole vastaavuuksia Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, eikä sopimusmääräyksen mukaisia edellytyksiä turvata Suomen perustuslain oikeusturvaa koskevassa säännöksessä.

Kohdan sanamuodon mukaisesti oikeus olla yhteydessä hallituksen edustajaan ja oikeus tällaisen edustajan läsnäoloon oikeudenkäynnissä ovat kaksi eri oikeutta, joista jälkimmäinen on kuitenkin sanamuodon mukaan riippuvainen tuomioistuimen säännöistä.

Määräyksen syytetyn oikeudesta keskustella lähettäjävaltion hallituksen edustajan kanssa voidaan katsoa muistuttavan lähinnä Wienin konsulisuhteita koskevan yleissopimuksen (SopS

49 ja 50/1980) 36 artiklaan sisältyviä määräyksiä konsulivirkamiehen oikeudesta käydä tapaamassa vapautensa menettänyttä lähettäjävaltion kansalaista ja pitää yhteyttä tähän. Artiklaan sisältyy kuitenkin myös määräys, jonka mukaan mainittuja oikeuksia käytettäessä on otettava tietyin edellytyksin huomioon vastaanottajavaltion lait ja määräykset. Nato SOFAn VII artiklan 9 kappaleen g kohdassa ei ole tältä osin vastaavaa viittausta kansalliseen sääntelyyn.

Esityksessä on arvioitu, että määräystä voidaan soveltaa suoraan. Ulkomaisen vangin oikeudesta olla yhteydessä hänen kotimaataan edustavaan diplomaattiseen edustustoon tai konsuliedustustoon säädetään vankeuslain (767/2005) 13 luvun 15 §:ssä, tutkintavankeuslain (768/2005) 9 luvun 12 §:ssä ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 7 luvun 6 §:ssä. Lähtökohtaisesti syytettynä olevalla ulkomaisella vapautensa menettäneellä henkilöllä on oikeus sopimusmääräyksen mukaisesti olla yhteydessä

lähettäjävaltion hallituksen edustajaan. Mainituissa tutkintavankeuslain ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain säännöksissä viitataan mahdollisuuteen rajoittaa yhteydenpitoa pakkokeinolain 4 luvun mukaisesti. Tältä osin tulee ottaa huomioon, että sopimusmääräys oikeudesta olla yhteydessä hallituksen edustajaan ei sisällä mainintoja mahdollisuudesta rajoittaa yhteydenpitoa eikä viittauksia kansalliseen lainsäädäntöön. Näin ollen mahdollisista yhteydenpitorajoituksista määrättäessä ja vapautensa menettäneen yhteydenpidon toteuttamisessa tulee ottaa huomioon kyseessä oleva sopimusmääräys syytetyn oikeudesta olla yhteydessä lähettäjävaltion hallituksen edustajaan.

Xxxxxx, tutkintavangin tai muun vapautensa menettäneen henkilön yhteydenpito ja tapaamiset asiamiehen kanssa turvataan edellä mainituissa laeissa laajasti.

Oikeudenkäynnin osalta määräykseen liittyy laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007). Lain 14 §:n mukaan asian suullinen käsittely on julkinen, jollei tuomioistuin 15 §:n nojalla määrää, että suullinen käsittely toimitetaan yleisön läsnä olematta. Jokaisella on lähtökohtaisesti oikeus olla läsnä asian julkisessa käsittelyssä, jollei laissa toisin säädetä.

Turvallisuuden, järjestyksen ja kurin ylläpito

Artiklan 10 kappale sisältää määräyksiä lähettäjävaltion sotilaspoliisin toimivallasta ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta sekä kuria joukkojensa keskuudessa. Artiklan 10 kappaleen a kohdan mukaan pysyvillä sotilasyksiköillä tai muodostelmilla on oikeus pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä leireillä, laitoksissa tai muissa paikoissa, jotka ovat niiden hallussa vastaanottajavaltion kanssa tehdyn sopimuksen perusteella. Edelleen kohdan mukaan joukkojen sotilaspoliisi voi ryhtyä kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin taatakseen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen näissä paikoissa. Artiklan 10 kappaleen b kohdan mukaan näiden paikkojen ulkopuolella tällaista sotilaspoliisia saa käyttää vain, jos vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa on tehty asiaa koskevat järjestelyt, ja vain yhteistyössä näiden viranomaisten kanssa ja vain siinä määrin kuin sotilaspoliisin käyttö on tarpeen kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi joukkojen jäsenten keskuudessa.

Kappaleen a kohdan mukaan pysyvillä sotilasyksiköillä tai muodostelmilla on toimivalta pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä vain leireillä, laitoksissa tai muissa paikoissa, jotka ovat niiden hallussa vastaanottajavaltion kanssa tehdyn sopimuksen perusteella. Pysyvinä sotilasyksiköinä tai muodostelmina voidaan pitää sellaisia hallinnollisesti määriteltyjä joukkokokonaisuuksia, joilla on kokonsa, koulutuksensa ja varustuksensa puolesta kyky hoitaa kohdan mukaisia tehtäviä. Kohdan mukaisten paikkojen antaminen sotilasyksiköiden tai muodostelmien haltuun edellyttäisi aina tästä sopimista vastaanottajavaltion kanssa. Kohdan soveltaminen edellyttäisi Suomessa sitä, että viranomainen, jolla on toimivalta osoittaa paikka lähettäjävaltion joukkojen käyttöön, päättäisi tästä alueen osoittamisesta toimivaltansa puitteissa. Puolustusvoimat voisi osoittaa lähettäjävaltion joukkojen tilapäiseen käyttöön toimivaltansa mukaisesti Puolustusvoimien pysyvässä tai tilapäisessä käytössä olevan alueen. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että voimaansaattamislakiin otettaisiin säännös Puolustusvoimien toimivallasta antaa sopimuksessa tarkoitettuja alueita lähettäjävaltion käyttöön (13 §). Soveltamistilanteissa tulisi tapauskohtaisesti valtiosäännön edellytykset huomioiden harkita millaista sopimista paikkojen luovuttaminen a kohdan mukaisesti edellyttää. Nato SOFAn mukaan kohdassa tarkoitettu sopimus ei olisi sidottu sopimisen muotoa ja oikeudellista sitovuutta koskeviin edellytyksiin. Sopimus voisi tilanteesta riippuen olla esimerkiksi viranomaisten välinen järjestely, jolla lähettäjävaltion joukkojen käyttöön osoitetaan niiden hallussa olevat paikat, mutta jossain tilanteissa myös valtiosopimus. Suomessa tällainen paikka

voisi olla lähettäjävaltion joukkojen ja Puolustusvoimien yhteiskäytössä, mutta lähettäjävaltion joukot voisivat toimia alueella myös itsenäisesti ilman Puolustusvoimien läsnäoloa.

Kappaleen a kohdassa ei määritellä mitä nimenomaisia toimivaltuuksia sotilaspoliisi voi käyttää vastaanottajavaltiossa joukkojen käyttöön annetulla alueella. Xxxxxx mukaan toimenpiteiden tarkoituksena on taata järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito puheena olevissa paikoissa ja sitä varten lähettäjävaltion sotilaspoliisilla on varsin avoimeen muotoon kirjoitettu oikeus ryhtyä ”kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin”. Kappaleen a kohdan sanamuoto ei rajoita lähettäjävaltion toimivaltaa tällaisilla alueilla kohdistumaan vain omiin joukkoihinsa, vaan toimet voisivat joissakin tilanteissa kohdistua myös muihin alueilla oleviin.

Artiklan 10 kappaleen a kohdassa ei määrätä siitä, onko lähettäjävaltion toimivalta yksinomaista eli vastaanottajavaltion viranomaisen toimivallan syrjäyttävää vai onko toimivalta päällekkäistä, jolloin sekä lähettäjävaltion sotilaspoliisi että vastaanottajavaltion viranomaiset olisivat toimivaltaisia. Kappaleen tarkoituksena ei kuitenkaan voida katsoa olevan rajoittaa vastaanottajavaltion viranomaisten toimivaltaa toimia alueellaan.

Artiklan 10 kappaleen a kohdassa tarkoitetut paikat eivät nauti loukkaamattomuutta samalla tavalla kuin vieraan valtion edustustot diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen mukaan. Lähettäjävaltion joukkojen yksinomaiseen käyttöön annetulla alueella vastaanottajavaltion viranomaisten toiminta tulisi kuitenkin aina tapahtua yhteisymmärryksessä lähettäjävaltion kanssa. Kohdassa ei määrätä siitä, miten turvallisuutta koskeva toimivalta jakautuu sellaisissa yhteiskäytössä olevissa paikoissa, joissa on sekä lähettäjävaltion että vastaanottajavaltion joukkoja. Tällaisissa tapauksissa tulee järjestää käytännön toiminta yhteisymmärryksessä lähettäjävaltion joukkojen ja vastaanottajavaltion viranomaisten välillä.

Nato SOFAssa ei ole määritelty sitä, mitä sotilaspoliisilla tarkoitetaan. Kukin valtio ja sen asevoimat päättävät itse, millä tavalla se järjestää joukkojensa kurin ja järjestyksen ylläpidon. Valtiokäytäntö huomioiden sotilaspoliisin käsitteen tulee katsoa kattavan myös sotilaallisen kurin ja järjestyksen ylläpitämisestä vastuussa olevat sotilasesimiehet ja näiden alaisuudessa toimivat sotilaat sekä esimerkiksi vartiotehtäviin määrätyt sotilaat, vaikka nämä eivät toimisikaan sotilaspoliisin nimikkeellä.

Määräysten soveltamisessa on huomioitava sekä tilanteet, joissa Suomi toimii vastaanottajavaltiona, että tilanteet, joissa Suomi toimii lähettäjävaltiona.

Kun Suomi toimii vastaanottajavaltiona, artiklan 10 kappaleen a kohta antaa lähettäjävaltion sotilaspoliisille toimivaltuuden ryhtyä kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin taatakseen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisen niiden haltuun Suomessa annetuissa paikoissa. Vastaanottajavaltiossa lähettäjävaltion joukot noudattavat kansallisen lainsäädäntönsä toimivaltuussäännöksiä. Nato XXXXx XX artikla velvoittaa lähettäjävaltion joukkoja, siviilihenkilöstöä ja heidän huollettaviaan kunnioittamaan vastaanottajavaltion lainsäädäntöä ja pidättäytymään kaikista sopimuksen hengen vastaisista toimista. Tämän mahdollistamiseksi vastaanottajavaltion tulee tehdä yhteistyötä lähettäjävaltion viranomaisten kanssa ja saattaa sen käyttöön tietoa kansallisesta lainsäädännöstä ja noudatettavista menettelyistä. Kuitenkin on syytä ottaa huomioon, että vastaanottajavaltion lainsäädäntö ja sen mukaiset toimivaltuussäännökset eivät velvoita lähettäjävaltion joukkoja niiden toimiessa a kohdan mukaisesti niiden hallussa olevissa paikoissa.

Suomessa lähettäjävaltion joukoilla olisi oikeus myös rikoslain 4 luvun 4 §:ssä säädettyyn hätävarjeluun sekä pakkokeinolain 2 luvun 2 §:ssä säädetty yleinen kiinniotto-oikeus ja oikeus

siihen liittyvään saman luvun 3 §:ssä säädetty voimakeinojen käyttöön kuten muillakin Suomen alueella olevilla. Esityksen valmistelussa on havaittu, että kansallisen lainsäädännön arviointia lähettäjävaltion toimivaltuuksien näkökulmasta on syytä jatkaa.

Käytännössä Puolustusvoimat on PfP SOFAn soveltamiskäytännössä osoittanut lähettäjävaltion joukoille a kohdassa tarkoitettuja paikkoja vain Puolustusvoimien pysyvässä käytössä olevilla alueilla tai alueilla, jotka ovat Puolustusvoimien tilapäisessä käytössä puolustusvoimista annetun lain 14 §:n perusteella. Tällöin Puolustusvoimat on pystynyt hoitamaan turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämisen Puolustusvoimien käytössä olevien alueiden ulkorajoilla.

Kun Suomi toimii vastaanottajavaltiona, Suomen viranomaisten toiminta kappaleen a kohdassa tarkoitetulla alueella järjestettäisiin yhteisymmärryksessä lähettäjävaltion kanssa. Esimerkiksi Puolustusvoimien pysyvässä tai tilapäisessä käytössä olevilla alueilla, jotka ovat yhteiskäytössä vieraan valtion joukkojen kanssa, pelastustoimen tehtävät hoidettaisiin nykyisten säännösten ja käytäntöjen mukaisesti. Vieraan valtion joukkojen yksinomaiseen käyttöön osoitetuilla alueilla pelastuslaitokset olisivat edelleen toimivaltaisia ja velvollisia hoitamaan lakisääteisiä pelastustoimen tehtäviään, mutta käytännössä tehtävien hoitamisesta ja sisäänpääsystä alueelle tulisi kohteliaisuussyistä erikseen neuvotella vieraan valtion joukkojen kanssa. Näillä alueilla pelastuslaitokset, Puolustusvoimat ja vieraan valtion joukot voisivat hoitaa pelastustoimen järjestämisen parhaaksi katsomallaan ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Vieraan valtion joukkojen ja Suomen viranomaisten väliset menettelytavat voitaisiin suunnitella esimerkiksi alueiden haltuun antamista koskevien sopimusten yhteydessä.

Kun Suomi toimii lähettäjävaltiona, sopimuksessa tarkoitettua sotilaspoliisia vastaavalla Puolustusvoimien tehtävään määrätyllä henkilöllä on artiklan 10 kappaleen a kohdan mukaisesti toimivalta ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi joukkojen käyttöön vastaanottajavaltiossa osoitetuilla alueilla. Puolustusvoimien toimivaltuuksista järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla säädetään puolustusvoimista annetussa laissa. Sotilaspoliisitehtäviin katsotaan Puolustusvoimissa yleisesti kuuluvan vartio- ja päivystystehtävät, jotka liittyvät järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla. Turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseksi vartio- tai päivystystehtävää suorittavalle virkamiehelle on puolustusvoimista annetussa laissa säädetty toimivaltaa liikkumisen valvomiseen ja rajoittamiseen Puolustusvoimien pysyvässä käytössä olevilla sekä tilapäisesti käyttämillä alueilla ja tarvittaessa tällaiselta paikalta poistamiseen, sekä tarvittavien turvallisuus- ja turvatarkastusten tekemiseen. Näillä alueilla poliisilla on omien toimivaltuuksiensa puitteissa rinnakkainen toimivalta. Poliisi toimii tällöin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa. Vartio- tai päivystystehtävissä voi toimia vartio- tai päivystystehtävää suorittava virkamies sekä tällaisen valvonnassa luonteeltaan avustavissa tehtävissä, joissa ei ole kyse merkittävän julkisen vallan käyttämisestä, myös asevelvollisia. Vartio- tai päivystystehtävää suorittavalla virkamiehellä on oikeus käyttää voimakeinoja järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen Puolustusvoimien käytössä olevilla alueilla. Puolustusvoimista annetun lain mukaisten vartio- ja päivystystehtävien ei ole nimenomaisesti säädetty koskevan Puolustusvoimien toimintaa Suomen alueen ulkopuolella. Käytännössä Puolustusvoimat on toiminnassaan ulkomailla PfP SOFAa soveltaessaan noudattanut soveltuvin osin sitä koskevaa kansallista lainsäädäntöä ottaen kuitenkin huomioon Nato XXXXx XX artiklan vastaanottajavaltion lainsäädännön kunnioittamisvelvoitteen. Kansallisesta lainsäädännöstä tulevia toimivaltuuksia voivat siten rajoittaa vastaanottajavaltion lainsäädäntö ja sen ulkomaisia joukkoja koskevat määräykset. Esityksen valmistelussa on havaittu tarve arvioida VII artiklan 10 kappaleen a kohdan mukaisista Puolustusvoimien toimivaltuuksista säätämistä Suomen toimiessa lähettäjävaltiona.

Artiklan 10 kappaleen b kohdassa määrätään lähettäjävaltion sotilaspoliisin oikeudesta toimia kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella. Kohdan mukaan sotilaspoliisin toimivalta on a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella kohdistettu vain kurin ja järjestyksen ylläpitämiseen joukkojen jäsenten keskuudessa siinä määrin kuin se on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Kohdassa tarkoitetut lähettäjävaltion joukkojen sotilaspoliisin toimivaltuudet kohdistuisivat niiden haltuun annettujen paikkojen ulkopuolella vain niiden omien joukkojen jäseniin, mutta ei niiden siviilihenkilöstöön, huollettaviin eikä muihin vastaanottajavaltion alueella oleviin henkilöihin. Lähettäjävaltion kurinpitovalta omiin joukkoihinsa nähden on joukkojen johtamisen välttämätön edellytys ja sen järjestyksen ylläpitämiseen kuuluva sisäinen asia. Sen vuoksi on luontevaa, että lähettäjävaltion sotilaspoliisin tehtävänä on vastaanottajavaltion alueella ylläpitää kuria ja järjestystä joukkojensa keskuudessa.

Edellytyksenä sotilaspoliisin toimimiselle kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella on lisäksi, että asiaa koskevat järjestelyt on tehty vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa ja että toiminta tapahtuu yhteistyössä näiden viranomaisten kanssa.

Suomessa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen on ensisijaisesti poliisin tehtävä, mikä tarkoittaa, että siinä missä 10 kappaleessa sotilaspoliisin toimivaltaa on rajoitettu maantieteellisesti, poliisin toimivalta kattaa koko Suomen alueen. Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi poliisille on säädetty laajat toimivaltuudet puuttua häiriöitä ja vaaraa aiheuttavien henkilöiden toimintaan. Poliisi hoitaa tehtävänsä ensisijaisesti neuvoin, ohjein ja kehotuksin, mutta voi viime kädessä ottaa henkilön kiinni esimerkiksi rikoksilta ja häiriöiltä suojaamiseksi, jos paikalta poistaminen on riittämätön toimenpide. Poliisilla on oikeus käyttää voimakeinoja yleisten toimivaltuuksiensa toteuttamiseksi.

Kun Suomi toimii vastaanottajavaltiona, lähettäjävaltion sotilaspoliisin ja poliisin keskinäinen työnjako voidaan järjestää yhteisin järjestelyin, jotta tehtävien hoitaminen olisi mahdollisimman tarkoituksenmukaista. Sopimusmääräyksellä lähettäjävaltion sotilaspoliisille annetaan vastaanottajavaltiossa toimivalta kurin ja järjestyksen ylläpitämiseen joukkojensa keskuudessa a kohdassa tarkoitettujen alueiden ulkopuolella. Suomessa näillä alueilla yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä vastaa poliisi. Niissä tilanteissa, joissa alueen ulkopuolella ilmeneviin järjestyshäiriöihin ja muihin yleistä järjestystä ja turvallisuutta vaarantaviin tapahtumiin puuttumiseksi tarvitaan poliisia, lähettäjävaltion sotilaspoliisi ja poliisi toimisivat yhteistyössä. Tällä vältettäisiin sellaisia tilanteita, joissa lähettäjävaltion sotilaspoliisi ryhtyisi hoitamaan poliisille kuuluvia tehtäviä. Perustehtäviensä hoitamiseksi poliisi voi pyytää Puolustusvoimilta virka-apua, jos poliisin omat voimavarat ovat riittämättömiä ja virka-avun antaminen voi tapahtua vaarantamatta Puolustusvoimille puolustusvoimista annetun lain 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyn tehtävän suorittamista.

Lähtökohtana VII artiklan 10 kappaleen b kohdan mukaisesti lähettäjävaltion joukkojen sotilaspoliisille annettavien toimivaltuuksien osalta on pidettävä sitä, että niille ei voida kyseisen sopimusmääräyksen perusteella antaa enemmän toimivaltuuksia kuin mitä Suomen lainsäädännössä annetaan Puolustusvoimille niiden pitäessä joukoissaan yllä sotilaallista kuria ja järjestystä.

Artiklan 10 kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella lähettäjävaltion joukoilla olisi lisäksi oikeus rikoslain 4 luvun 4 §:ssä säädettyyn hätävarjeluun sekä pakkokeinolain 2 luvun 2 §:ssä säädetty yleinen kiinniotto-oikeus ja oikeus siihen liittyvään saman luvun 3 §:ssä säädetty voimakeinojen käyttöön.

Kun Suomi toimii lähettäjävaltiona, sopimuksessa tarkoitettua sotilaspoliisia vastaavien Puolustusvoimien tehtävään määrättyjen henkilöiden oikeus toimia artiklan 10 kappaleen b kohdan mukaisesti kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi joukkojen jäsenten keskuudessa 10 kappaleen a kohdassa tarkoitettujen paikkojen ulkopuolella on sidottu yhteistyöhön vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa. Puolustusvoimien toimivaltuuksista sotilaallisen kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi joukkojen keskuudessa säädetään sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta annetussa laissa. Lakia sovelletaan edellä VII artiklan 1 kappaleen perusteluissa tarkemmin käsiteltyihin, sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetussa laissa määriteltyihin sotilaskurinpitomenettelyn alaisiin henkilöihin. Lain soveltumisesta tällaisiin henkilöihin Suomen alueen ulkopuolella säädetään nimenomaisesti vain sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetussa laissa. Sotilaallisen järjestyksen toteutumiseksi lakia sovelletaan myös muussa Puolustusvoimien ulkomailla tapahtuvassa toiminnassa. Puolustusvoimien toimiessa vastaanottajavaltiossa joukko säilyy kurinpitotoimivallan osalta Suomen kansallisen lainsäädännön piirissä. Puolustusvoimien toiminta ulkomailla perustuu Nato XXXXx XX artiklan mukaisesti vastaanottajavaltion lainsäädännön ja ulkomaisia joukkoja koskevien määräysten kunnioittamiseen sekä kappaleen b kohdan mukaisesti yhteistoiminnasta sopimiseen vastaanottajavaltion viranomaisten kanssa. Yhteistyöllä varmistetaan, että Puolustusvoimien toiminta voidaan rajata kohdan edellyttämällä tavalla ainoastaan Puolustusvoimien palveluksessa oleviin henkilöihin kurin ja järjestyksen ylläpitämiseksi. Kuten VII artiklan 10 kappaleen a kohdan osalta, esityksen valmistelussa on tunnistettu tarve arvioida myös kappaleen b kohdan mukaisista Puolustusvoimien toimivaltuuksista säätämistä Suomen toimiessa lähettäjävaltiona.

Artiklan 11 kappaleen mukaan sopimuspuolten tulee pyrkiä sellaiseen tarvittavaan lainsäädäntöön, mukaan lukien rangaistussäännökset, jolla taataan riittävä turvallisuus ja suoja muiden sopimuspuolten rakennelmille, välineille, omaisuudelle ja asiakirjoille. Suomen lainsäädäntöä on tarvittaessa arvioitava myös sopimuksen voimassaoloaikana kappaleen velvoitteiden täyttämiseksi.

VIII artikla. Artikla sisältää yksityiskohtaiset määräykset vahingonkorvausvastuun jakautumisesta lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välillä. Lähtökohtana on, että kukin valtio vastaa vahingoista, joita sen joukkojen jäsenet ja siviilihenkilöstö aiheuttavat virallisissa tehtävissään. Vahingonkorvausvelvollisuus ei kuitenkaan koske kaikkia tällaisia vahinkoja, vaan sopimuksen mukaan vastaanottajavaltio ottaa vastatakseen tietyistä vahingonkorvausvaatimuksista ja tietyissä tilanteissa vastuuta puolestaan jaetaan vastaanottaja- ja lähettäjävaltion välillä. Lisäksi VIII artikla sääntelee menettelystä silloin, kun lähettäjävaltion joukkoihin tai siviilihenkilöstöön kuuluva aiheuttaa vahinkoa muutoin kuin virallisia tehtäviä hoitaessaan. VIII artikla sisältää myös säännökset tilanteista, joissa sopimuksen sopimuspuolet luopuvat esittämästä toisilleen korvausvaatimuksia kärsimästään vahingosta. Tämä merkitsee asiallisesti valtion saatavasta luopumista. Koska luopuminen perustuu valtiosopimuksen voimaansaattamislakiin, se ei erikseen edellytä erillistä kansallisen lainsäädännön muuttamista. VIII artiklan määräyksiä ei sovelleta yksityisoikeudellisiin sopimuksiin.

Sopimuksiin liittymisen yhteydessä ei Suomessa ole pidetty tarpeellisena keskittää niiden soveltamisalaan liittyvien vahingonkorvausvaatimusten käsittelyyn liittyviä tehtäviä tätä tarkoitusta varten perustettavalle toimielimelle (claims office), vaan toimivalta käsitellä korvausvaatimuksia, sopia ja luopua korvauksista sekä nimetä valtiota edustava välimies määräytyy voimassa olevien kansallisten säännösten mukaisesti. Korvausvaatimusten käsittelyn niin edellyttäessä Puolustusvoimat voi kuitenkin nimittää yhteyshenkilön, jonka tehtävänä on toimia tiedon välittäjänä sopimuspuolten, vahingonkärsijän ja korvausvaatimuksen käsittelystä vastaavan viranomaisen välillä. Toimielimen tarpeellisuutta tulee tarvittaessa arvioida sopimusten soveltamiskäytännön vakiintuessa.

Nato SOFAn VIII artikla käsittelee kolmentyyppisiä vahinkoja; sopimuspuolten välisiä vahinkoja, virallisia tehtäviä suorittaessa kolmansille osapuolille aiheutettuja vahinkoja sekä vahinkoja, jotka aiheutuvat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten laittomista toimista tai laiminlyönneistä, joita ei ole tehty virallisissa tehtävissä. Artiklan määräysten sovellettavuutta on rajoitettu XV artiklassa, jonka mukaan VIII artiklan 2 ja 5 kappaleen määräyksiä korvausvaatimusten käsittelystä ei sovelleta vihollisuuksien syttyessä aiheutuviin sotavahinkoihin. Sopimuksessa ei ole määritelty, mitä sotavahingoilla tarkoitetaan. Sopimuksen VIII artiklan määräyksillä on myös yhteys Pariisin pöytäkirjaan, jonka artikloissa 4, 6 ja 11 on viittaussäännökset Nato SOFAn VIII artiklaan ja sen tiettyihin määräyksiin. Pariisin pöytäkirjalla Nato SOFAn määräykset vahingonkorvausvastuusta ulotetaan Naton esikuntiin ja niiden sotilas- ja siviilihenkilöstöön pöytäkirjassa määrätyin mukautuksin. Pariisin pöytäkirja sisältää säännökset muun muassa siitä, miten VIII artiklan mukaisia määräyksiä korvausvaatimuksista luopumisesta sovelletaan liittokunnan esikunnan omistamaan omaisuuteen ja siitä, miltä osin Nato SOFAn määräyksiä virallisissa tehtävissä aiheutuneista vahingoista sovelletaan liittokunnan esikunnan työntekijän laiminlyöntiin ja toimiin. Lisäksi pöytäkirjassa on säännökset esikunnan oikeudesta esiintyä kantajana tai vastaajana vastaanottajavaltion tuomioistuimessa.

Artiklan 1 kappale sisältää määräykset tilanteista, joissa sopimuspuolet luopuvat esittämästä toisilleen vahingonkorvausvaatimuksia vahingosta, joka on aiheutunut sopimuspuolen omistamalle ja sen asevoimien käytössä olevalle omaisuudelle. Luopuminen koskee ensinnäkin tilanteita, joissa vahingon aiheutti sopimuspuolen asevoimien jäsen tai työntekijä suorittaessaan tehtäviään Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyvän toiminnan yhteydessä. Työntekijällä tarkoitetaan ketä tahansa asevoimien lukuun toimivaa henkilöä. Luopuminen koskee myös ajoneuvolla, aluksella tai ilma-aluksella aiheutettuja vahinkoja. Xxxxxxx edellytyksin sopimuksen sopimuspuolet sitoutuvat luopumaan myös meripelastusvaatimuksista. Pohjois- Atlantin sopimukseen liittyväksi toiminnaksi katsotaan tässä yhteydessä sopimuksen soveltamisalaan liittyvä toiminta. Luopumista koskeva 1 kappaleen määräys tulee sovellettavaksi riippumatta siitä, missä vahinko on aiheutunut.

Luopumisesta seuraa, että Suomen korvausvelvollisuus suhteessa toiseen sopimuspuoleen jää 1 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa toteutumatta, vaikka kysymyksessä olisikin vahinko, josta valtio olisi lain mukaan korvausvastuussa. Luopumisen vuoksi myöskään liikennevakuutuslain mukaisia korvauksia ei maksettaisi silloin, kun vahinko on aiheutunut lähettäjävaltion omaisuudelle 1 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa. Meripelastusvaatimuksista luopumisen vuoksi merilain mukaista palkkiota tai korvausta ei maksettaisi silloin, kun meripelastustehtävään on osallistunut sopimuspuolen kalustoa tai henkilöstöä ja pelastettu alus tai lasti on valtion omistama ja Puolustusvoimat on käyttänyt sitä Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyvän toiminnan yhteydessä.

Korvausvaatimuksista luopuminen on vastavuoroista, joten Suomen valtio ei voi myöskään vaatia korvausta vahingosta, jonka toisen Nato-jäsenvaltion asevoimien palveluksessa oleva on aiheuttanut Pohjois-Atlantin sopimukseen liittyvän toiminnan yhteydessä käytetylle Suomen valtion omistamalle ja Puolustusvoimien käytössä olevalle omaisuudelle. Valtion omaisuus määritellään kansallisen lainsäädännön mukaan. Esimerkiksi Puolustusvoimien käytössä olevalle valtion omistamalle kiinteistölle aiheutuneen vahingon käsittelyyn sovellettaisiin VIII artiklan 1 kappaleen määräystä tilanteessa, jossa vahingon olisi aiheuttanut vieraan valtion asevoimat. Vastaavasti Suomen valtio luopuisi mahdollisista palkkio- ja korvausvaatimuksistaan osallistuessaan sopimuspuolen omistamaan alukseen kohdistuvaan meripelastustoimeen.

Artiklan 2 kappaleen määräys sääntelee tilanteita, joissa vahinkoa aiheutuu muulle kuin 1 kappaleessa tarkoitetulle sopimuspuolen omaisuudelle. Artiklan 2 kappaleen f kohdan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat luopumaan myös muuta valtion omaisuutta koskevasta vahingonkorvausvaatimuksesta silloin, kun korvausvaatimus alittaa sopimuksessa mainitun tai siihen liittymisen yhteydessä ilmoitetun vähimmäismäärän. Ilmoitettu vähimmäismäärä sitoo myös muita sopimuspuolia, joiden omaisuutta on vahingoitettu saman tapauksen yhteydessä. Kun aiheutunut vahinko ylittää vähimmäismäärän, vähimmäismäärää ei vähennetä korvattavan vahingon määrästä. Vähimmäismäärän ylittävistä vahingoista sopimuspuolet voivat kappaleen a kohdan mukaan sopia. Jos sopimukseen ei päästä, sopimuspuolten vastuista päättää välimies. Välimiehen asettamisesta, välimiehen määräämän korvaussumman jaosta sopimuspuolten kesken sekä välimiehelle maksettavasta palkkiosta määrätään kappaleen b-e kohdassa. Käytännössä välimiesmenettelyyn ei ole sopimuksen voimassaoloaikana jouduttu turvautumaan, vaan sopimuspuolet ovat päässeet sopimukseen korvausvastuun jakautumisesta.

Toimivalta sopia ja luopua korvauksista sekä nimetä valtiota edustava välimies kuuluu kansallisten säännösten mukaisesti asianomaiselle ministeriölle, virastolle tai liikelaitokselle. Liittyessään Nato SOFAan Suomi tekee ilmoituksen VIII artiklan 2 kappaleen f kohdan mukaisesta vähimmäismäärästä. Suomen osalta ilmoitettavaksi vähimmäismääräksi on määritelty 567 euroa.

Artiklan 3 kappaleessa täsmennetään ehtoja, joilla 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettuna sopimuspuolen omistamana omaisuutena pidetään myös alusta, jonka kyseinen sopimuksen sopimuspuoli on joko vuokrannut tai pakko-ottanut ilman miehistöä tai ottanut sotasaaliiksi. Poikkeuksena tästä ovat kuitenkin tilanteet, joissa menettämisriskin tai korvausvastuun kantaa joku muu kuin sopimuspuoli.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimuspuolet luopuvat esittämästä toisilleen korvausvaatimuksia, jotka koskevat sen asevoimien jäsenelle virallisia tehtäviä suoritettaessa aiheutunutta vammaa tai kuolemaa. Luopuminen koskisi sekä asevoimien tai joukkojen jäsentä että sopimuksen I artiklan 1 kappaleen b kohdassa tarkoitettuun siviilihenkilöstöön kuuluvaa. Artiklan 4 kappaleessa käytettyä käsitettä asevoimien jäsen ei ole kuitenkaan määritelty, minkä vuoksi määräyksen sisältö jää siviilihenkilöstöön kuuluvien osalta tulkinnanvaraiseksi. Selvää on, että luopuminen koskisi joukkojen jäsentä. Yhtä lailla selvää on, että luopuminen ei koske huollettaville aiheutuneita henkilövahinkoja. Sillä ei myöskään ole tulkittu olevan vaikutusta vahinkoa kärsineen asevoimien jäsenen oikeuteen vaatia korvausta kärsimästään vahingosta siinä tapauksessa, että vahinkoa ei ole hänelle jo muutoin korvattu.

Puolustusvoimiin palvelussuhteessa olevalle virkatehtävissä aiheutuneen vamman tai kuoleman korvaamiseen sovelletaan työtapaturma- ja ammattitautilain säännöksiä, asepalvelusta suorittavalle vastaavat vahingot korvataan sotilastapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta annetun lain nojalla, lisäksi puolustusvoimista annetun lain 12 b §:n perusteella työ- tai virkasuhteessa Puolustusvoimiin olevaan henkilöstöön sovelletaan tapaturman ja palvelussairauden korvaamisesta kriisinhallintatehtävässä annettua lakia (1522/2016). Työtapaturma- ja ammattitautilain 270 §:n mukainen takautumisoikeus vahingosta vastuussa olevalta ei kuitenkaan olisi käytettävissä silloin, kun korvausvastuussa oleva olisi sopimuksen toinen osapuoli. Liikennevahingossa vahingoittuneella Puolustusvoimien palveluksessa olevalla on lisäksi oikeus liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin. Liikennevakuutuslain säännösten pakottavuudesta johtuen korvaus maksettaisiin liikennevakuutuslain nojalla sekä Suomen valtion ajoneuvojen aiheuttamista vahingoista, että liikennevahingoista, jotka aiheutuvat vieraan valtion ajoneuvon liikenteeseen käyttämisestä Suomessa. Sopimuspuolten välinen luopuminen ei sellaisenaan rajoita myöskään sopimuspuolen asevoimien jäsenen tai siviilihenkilöstöön kuuluvan oikeutta vaatia korvausta liikennevahingosta, josta Valtiokonttori

vastaa liikennevakuutuslain 32 §:n 2 momentin nojalla. Pääsääntöisesti sopimuspuolen asevoimien jäsenelle virallisia tehtäviä suorittaessa aiheutunut vahinko tulisi kuitenkin korvattavaksi tapaturmalainsäädännön tai vastaavan ulkomaisen turvan kautta, joten Suomen valtion vastuu rajoittuisi sopimuspuolen asevoimien jäsenten osalta vain siihen osaan vahingosta, josta vahingoittuneella ei olisi oikeutta korvaukseen muun turvan perusteella. Sopimuksen VIII artiklan säännösten yhteensopivuutta liikennevakuutuslain säännösten kanssa on kuitenkin tarpeen seurata ja tarvittaessa ryhtyä tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin liikennevakuutuslain 32 §:n 2 momentin tarkentamiseksi.

Potilasvakuutuslain mukainen vakuuttamisvelvollisuus ei koskisi vieraan valtion asevoimien palveluksessa olevaa ammattihenkilöä, joka osana Suomen sotilaallista puolustusyhteistyötä antaisi terveydenhuoltoa Puolustusvoimien palveluksessa olevalle henkilölle. Hallituksen esityksessä ei katsota olevan tarpeen tehdä muutoksia potilasvakuutuslakiin. Mikäli vieraan valtion asevoimien palveluksessa oleva ammattihenkilö antaa terveyden- ja sairaanhoitoa Puolustusvoimien palveluksessa olevalle henkilölle Suomessa ilman voimassaolevaa vakuutusta, on potilaalla viime kädessä oikeus vaatia korvausta henkilövahingosta edellä selostetusti SOFAn VIII artiklan säännösten mukaisesti. Suomessa tällaisen vaatimuksen käsittelisi Valtiokonttori valtion vahingonkorvaustoiminnasta annettuun lakiin ehdotetun muutoksen nojalla.

Artiklan 5 kappaleessa määrätään kolmannelle osapuolelle aiheutunutta vahinkoa koskevan korvausvaatimuksen käsittelystä silloin, kun vahinko on aiheutunut joukkoon tai siviilihenkilöstöön kuuluvan suorittaessa virallisia tehtäviään tai kysymyksessä on vahinko, josta joukko tai siviilihenkilöstö on muutoin oikeudellisesti vastuussa. Kolmannella osapuolella tarkoitetaan muita kuin sopimuspuolina olevia valtioita. Se, milloin sopijavaltio on oikeudellisesti vastuussa joukkojensa tai siviilihenkilöstön toimista tai laiminlyönneistä, arvioidaan vastaanottajavaltion lainsäädännön perusteella. Suomen ollessa vastaanottajavaltio tulee oikeudellista vastuuta arvioitaessa sovellettaviksi muun muassa vahingonkorvauslain 3, 4 ja 6 luvun säännökset korvausvastuusta ja sen jakautumisesta, 5 luvun säännökset korvattavista vahingoista sekä mahdollisesti kulloinkin soveltuvat erityislainsäädännön korvaussäännökset. Lisäksi kappaleessa määrätään korvauksen suorittamisesta vahingonkärsijälle sekä korvausvastuun jakautumisesta lähettäjä- ja vastaanottajavaltion välillä. Nato SOFAn määräyksiä vahingonkorvausvastuusta ei sovelleta kolmannen osapuolen kanssa tehtäviin yksityisoikeudellisiin sopimuksiin.

Artiklan 5 kappaleen määräysten mukaan vastaanottajavaltio käsittelee kappaleessa tarkoitetut vahingonkorvausvaatimukset samalla tavalla kuin kyseessä olisi sen omien asevoimien toiminnasta johtuva korvausvaatimus. Kolmannelle aiheutuneiden vahingonkorvausvaatimusten käsittelyssä toimivalta on valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetulla lailla jaettu Valtiokonttorin ja Puolustusvoimien välillä, joten lähettäjävaltion virallisia tehtäviä suoritettaessa aiheuttamaa vahinkoa koskevien korvausvaatimusten käsittelyssä ja takautumisoikeuden käyttämisessä toimivalta niin ikään jakaantuu Valtiokonttorin ja Puolustusvoimien välillä. Vastaavasti Suomen toimiessa lähettäjävaltiona korvauksen vastaanottajavaltiolle virallisissa tehtävissä aiheutetuista vahingoista maksaa se viranomainen, jonka toimivaltaan vahingon käsittely valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain nojalla kuuluu. Koska Valtiokonttorin toimivalta voimassa olevan lain mukaan rajoittuu Suomen valtion viranomaisen virheeseen tai laiminlyöntiin perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen käsittelyyn, 5 kappaleen määräykset edellyttävät muutosta valtion vahingonkorvaustoiminnasta annetun lain soveltamisalaan.

Artiklan 5 kappaleen määräyksistä seuraa, että taisteluvälineiden kolmannelle osapuolelle aiheuttamaan henkilövahinkoon sovelletaan taisteluvälineiden siviilihenkilöille aiheuttamien

tapaturmien korvaamisesta annettua lakia myös silloin, kun vahingon aiheuttanut taisteluväline kuuluu sopimuspuolen asevoimille. Tästä syystä lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että sen soveltamisalasta ilmenee, että lain nojalla korvataan myös Puolustusvoimien kanssa sotilaalliseen puolustusyhteistyöhön osallistuvalle valtiolle kuuluvien taisteluvälineiden aiheuttamat vahingot sekä vahingot, jotka aiheutuvat tilapäisesti Suomessa oleskelevalle henkilölle.

Artiklan 5 kappaleen c kohdan mukaan kolmannelle osapuolelle suoritettu korvaus on lopullinen ja sopimuspuolia sitova. Kaikki vahingon seuraukset eivät kuitenkaan välttämättä ilmene välittömästi vahingon sattumisen jälkeen. Henkilövahingosta mahdollisesti aiheutuva pysyvä haitta sekä vahinkoa kärsineen työkykyisyys on usein mahdollista arvioida vasta noin vuoden kuluttua vahinkotapahtumasta. Näissä tilanteissa takautumisvaatimus tulisi sopimusmääräyksestä johtuen esittää sopimuspuolelle vasta, kun mahdolliset toistuvaissuorituksina maksettavat korvaukset, kuten ansion- tai elatuksen menetys niistä tehtävine vähennyksineen, olisivat pääomitettavissa. Sopijapuolten välisen kustannustenjaon jälkeen ilmenneiden vahinkojen kustannukset jäisivät vastaanottajavaltion kannettavaksi.

Artiklan 5 kappaleen g kohdan mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseneen ei saa kohdistaa mitään toimenpiteitä vastaanottajavaltiossa häntä vastaan annettujen tuomioiden täytäntöönpanemiseksi, kun vahinko on aiheutettu virallisissa tehtävissä. Kappaleen g kohtaa tulee poikkeussäännöksenä tulkita suppeasti. Saman kappaleen a kohdan mukaisesti lähtökohtana on, että korvausvaatimukset käsitellään ja sovitaan tai ratkaistaan tuomioistuimessa vastaanottajavaltion lakien mukaisesti. Kyseisen sopimusmääräyksen ei siten katsota sellaisenaan suoraan rajoittavan vahingonkärsijän oikeutta nostaa vahingonkorvauskannetta tai ajaa siviilioikeudellista riita-asiaa rikosasian yhteydessä Suomessa, mikäli Suomella on VII artiklan säännösten perusteella tuomiovalta asiassa. Sopimusmääräyksen mukaan maksuvelvoitteen sisältävä tuomio ei ole kuitenkaan täytäntöönpantavissa vieraan valtion joukkojen jäseneen, vaan vastaanottajavaltio suorittaa tuomioistuimen tuomiossa määrätyn korvauksen tai maksun 5 kappaleen c kohdan mukaisesti vahingonkärsijälle. Osittaisella täytäntöönpanokiellolla ei ole katsottu olevan vaikutusta vahinkoa kärsineen asemaan, koska vastaanottajavaltio on sitoutunut suorittamaan vahinkoa kärsineelle tuomitun tai sovitun korvauksen. Määräys poikkeaa muun muassa tuomioiden ja päätösten täytäntöönpanoa koskevista ulosottokaaren säännöksistä sekä turvaamistoimia koskevista oikeudenkäymiskaaren säännöksistä.

Artiklan 5 kappaleen määräykset eivät sen h kohdan mukaan koske korvausvaatimuksia, jotka johtuvat laivan ohjaamisesta tai toiminnasta tai rahdin lastauksesta, kuljetuksesta tai purkamisesta tai liittyvät sellaiseen, vaan tällöin sovelletaan kulloinkin voimassa olevia kansallisen oikeuden säännöksiä. Suomessa kansallisesti sovellettavaksi tulee lähtökohtaisesti merilaki, jonka 18 luvussa on säädetty merivahinkoasioiden ratkaisemisesta ja meriselityksistä. Artiklan 5 kappaleen h kohta sääntelee kuitenkin kahta poikkeusta, jolloin 5 kappaleen säännökset voivat tulla sovellettaviksi. Ensimmäinen poikkeus viittaa VIII artiklan 2 kappaleen mukaiselle sopijapuolten omistamalle ja sen alueella sijaitsevalle omaisuudelle aiheutuneisiin vahinkoihin. Tällaisen omaisuuden vahingoittuessa laivan ohjaamisen tai h kohdan mukaisen toiminnan yhteydessä ne kustannukset, jotka aiheutuvat 2 kappaleen mukaisesta välimiesmenettelystä tai vaatimusten sopimisesta, on tarkoitus jakaa sopijavaltioiden välillä VIII artiklan 5 kappaleen e kohdan mukaista kustannusjakoa noudattaen. Toisen poikkeuksen mukaan h kohdan rajoitus ei koske kuolemantapauksesta tai henkilövahingosta johtuvaa korvausvaatimusta, johon ei sovelleta tämän artiklan 4 kappaletta. Sopimusmääräys on tulkittu selventäväksi säännökseksi ja viittaa vain siihen, että kolmansille osapuolille h kohdan mukaisen toiminnan yhteydessä aiheutuneet vaatimukset voidaan sopia ja käsitellä 5 kappaleen

mukaisesti. Määräyksellä ei olisi kuitenkaan vaikutusta VIII artiklan 4 kappaleen soveltamiseen, jolla sopijavaltiot luopuvat toisiinsa nähden tietyistä korvausvaatimuksista.

Sopimuksen VIII artiklan 6 kappale koskee joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenelle esitettyjä vahingonkorvausvaatimuksia, jotka aiheutuvat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten laittomista toimista tai laiminlyönneistä, jotka eivät ole tapahtuneet virallisissa tehtävissä. Kappaleen a ja b kohdan mukaan vahinkoa kärsinyt voi esittää korvausvaatimuksen vastaanottajavaltion viranomaisille, joiden tulee arvioida maksettavaa korvausta kohtuullisesti ja oikeudenmukaisesti kaikki asiaan liittyvät olosuhteet huomioon ottaen. Vastaanottajavaltion viranomaisten on laadittava asiasta raportti, joka annetaan lähettäjävaltion viranomaisille. Lähettäjävaltion viranomaiset voivat päättää tarjota vahinkoa kärsineelle harkinnanvaraista korvausta. Päätös harkinnanvaraisen korvauksen tarjoamisesta on tehtävä viipymättä. Jos vahinkoa kärsinyt hyväksyy tarjouksen täysimääräiseksi korvaukseksi kärsimästään vahingosta, lähettäjävaltio c kohdan mukaisesti suorittaa korvauksen ja ilmoittaa vastaanottajavaltiolle päätöksensä ja maksetun korvaussumman.

Artiklan 6 kappaleen d kohdan mukaan kappaleen määräyksillä ei ole vaikutusta vastaanottajavaltion tuomioistuinten toimivaltaan käsitellä vahingonkorvausvaatimusta, ellei vaadittua korvausta ole suoritettu täysimääräisenä. Vahingonkärsijä voi siten olla hyväksymättä tarjotun korvauksen ja esittää korvausvaatimuksen vahingon aiheuttajaa vastaan tuomioistuimessa. Vahingonkärsijä voi myös nostaa suoraan kanteen vahingon aiheuttajaa vastaan vastaanottajavaltion tuomioistuimessa ilman, että hän ensin vaatii harkinnanvaraista korvausta.

Virallisten tehtävien ulkopuolella sattuneiden vahinkojen osalta toimivaltainen viranomainen olisi valtion vahingonkorvaustoiminnasta annettuun lakiin ehdotetun muutoksen myötä Valtiokonttori. Suomen toimiessa vastaanottajavaltiona Valtiokonttori huolehtisi korvausvaatimuksen arvioinnista ja raportin laatimisesta. Jos vahinko olisi aiheutettu rikoksella, vahinkoa kärsineellä saattaisi olla oikeus myös valtion varoista maksettavaan rikosvahinkokorvaukseen. Suomen toimiessa lähettäjävaltiona harkinnanvaraisen korvauksen suorittaminen ja sen takaisinperinnästä päättäminen kuuluisivat niin ikään Valtiokonttorin toimivaltaan. Tiettyjen edellytysten täyttyessä vahingosta vastuussa oleva voisi olla oikeutettu saamaan korvausta aiheuttamastaan vahingosta valtion virkamatkoilla sattuneiden vahinkojen korvaamisesta annetun lain 14 §:n nojalla.

Liikennevakuutus on ajoneuvokohtainen, joten vahinkoa kärsineen oikeus korvaukseen ei olisi riippuvainen siitä, onko vahinko aiheutunut virallisia tehtäviä suoritettaessa vai niiden ulkopuolella. Jos Suomen valtion ajoneuvo olisi 6 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa aiheuttanut vahingon ETA-alueen ulkopuolella, vahinkoon ei sovellettaisi liikennevakuutuslakia vaan Valtiokonttori arvioisi harkinnanvaraista korvausta vastaanottajavaltion raportin perusteella. Jos liikennevahingon olisi aiheuttanut lähettäjävaltion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen Suomessa ajoneuvolla, jonka aiheuttamista vahingoista Valtiokonttori vastaa liikennevakuutuslain nojalla, Valtiokonttorin lähettäjävaltiolle toimittama raportti sisältäisi takautumisvaatimuksen Valtiokonttorin liikennevakuutuslain nojalla myöntämästä korvauksesta.

Artiklan 7 kappaleen mukaisesti myös lähettäjävaltion asevoimien ajoneuvojen luvattomasta käytöstä johtuvat korvausvaatimukset käsitellään 6 kappaleessa määrätyllä tavalla. Tämä ei kuitenkaan koske tapauksia, joista joukko tai siviilihenkilöstö ovat oikeudellisesti vastuussa.

Liikennevakuutuslain mukainen turva kattaa kolmannelle aiheutuneet vahingot niissäkin tilanteissa, joissa ajoneuvo on otettu luvattomasti käyttöön. Näin ollen Valtiokonttori vastaisi

Suomessa kolmannelle osapuolelle aiheutetusta vahingosta myös silloin, kun vahinko on aiheutettu lähettäjävaltion asevoimien luvattomasti käyttöönotetulla ajoneuvolla.

Artiklan 8 kappaleen mukaan kiistan siitä, onko joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen vahingon aiheuttama toimi tai laiminlyönti tapahtunut virallisia tehtäviä suoritettaessa tai onko lähettäjävaltion ajoneuvon käyttö ollut luvatonta, ratkaisee välimies. Lähtökohtana on, että sopimuspuoli määrittelee tapauskohtaisesti antamallaan lausumalla sen, onko vahinko sattunut virallisissa tehtävissä ja tuleeko korvausvaatimuksen käsittelyyn näin ollen soveltaa artiklan 5 vai 6 kappaleen määräyksiä.

Artiklan 9 kappaleessa määrätään, että lähettäjävaltio ei vaadi joukkojensa tai siviilihenkilöstönsä jäsenille vapautusta vastaanottajavaltion tuomioistuinten siviilioikeudellisen tuomiovallan osalta, jollei kysymyksessä xxx XXXX artiklan 5 kappaleen g kohdassa tarkoitettu virallisten tehtävien suorittamiseen perustuvassa asiassa annettu tuomio.

Artiklan 10 kappale sisältää lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion välisen yhteistyövelvoitteen. Määräyksen mukaan viranomaiset toimivat yhteistyössä hankittaessa todisteita, jotka ovat tarpeen kyseisiin sopimuspuoliin liittyvien korvausvaatimusten oikeudenmukaista oikeuskäsittelyä ja ratkaisemista varten.

IX artikla. Artikla sisältää määräyksiä, jotka koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten ja näiden huollettavien suorittamaa tavaroiden, maa-alueiden, rakennusten, työvoiman, terveydenhoito- ja kuljetuspalvelujen käyttöä tai hankintaa vastaanottajavaltiossa. Lisäksi artikla sisältää määräyksiä käytön tai hankintojen maksamisesta ja tavaroiden myynnistä ja veloitettavien palveluiden tulli- ja verovapautuksista.

Artiklan 1 kappaleen mukaan joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenet tai näiden huollettavat voivat ostaa paikallisesti tavaroita omaan käyttöönsä sekä tarvitsemiaan palveluita samojen ehtojen mukaisesti kuin vastaanottajavaltion kansalaiset. Artiklan 1 kappale viittaa henkilökohtaiseen kulutukseen ostettaviin tavaroihin ja palveluihin.

Artiklan 1 kappale on merkityksellinen sellaisten tavaroiden osalta, joiden hankintaan liittyy Suomessa erityistä lainsäädäntöä. Tällaisia tavaroita ja palveluita ostaessaan joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenet sekä näiden huollettavat rinnastuvat sopimusmääräyksen mukaan vastaanottajavaltion kansalaisiin. Esimerkiksi reseptilääkkeiden ostaminen yksityishenkilön toimesta edellyttää tälle annettua ja apteekissa hyväksyttävää lääkemääräystä. Artiklan 1 kohta edellyttää, että joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseniin tai näiden huollettaviin sovelletaan samoja ehtoja kuin vastaanottajavaltion kansalaisiin. Kohta ei näin lähtökohtaisesti edellytä, että henkilöille turvattaisiin kansallisessa lainsäädännössä erityiskohtelua.

Artiklan 2 kappaleen mukaan tavarat, joita hankitaan paikallisista lähteistä joukkojen tai siviilihenkilöstön ylläpitoa varten, ostetaan yleensä sellaisten viranomaisten kautta, jotka ostavat kyseisiä tavaroita vastaanottajavaltion asevoimille. Jotta vältyttäisiin sellaisilta ostoilta, joilla on haitallinen vaikutus vastaanottajavaltion talouteen, kyseisen valtion toimivaltaiset viranomaiset osoittavat tarvittaessa ne tuotteet, joiden ostamisen tulisi olla rajoitettua tai kiellettyä.

Artiklan 2 kappaleella on tarkoitus säännellä lähtökohtaisesti suurissa määrin tehtäviä, lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön ylläpitoa varten tarkoitettuja tavarahankintoja, jotta voidaan välttää resursseihin liittyviä intressiristiriitoja suhteessa vastaanottajavaltion omaan toimintaan. Määräys velvoittaa lähettäjävaltiota hankkimaan vastaanottajavaltiossa tavarat paikallisista lähteistä yleensä sellaisten viranomaisten kautta, jotka ostavat kyseisiä

tavaroita vastaanottajavaltion asevoimille. Velvoite tavaroiden hankkimiseksi paikallisten viranomaisten kautta ei ole ehdoton, vaan lähettäjävaltio voi halutessaan hankkia tavaroita myös suoraan vastaanottajavaltiossa toimivilta tavaroiden ja palveluiden tuottajilta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan vastaanottajavaltion toimivaltaisilla viranomaisilla on mahdollisuus tarvittaessa rajoittaa tai kieltää tiettyjen tuotteiden ostaminen. Määräyksellä on merkitystä etenkin kriisi- ja poikkeusoloissa. Kappale on merkityksellinen myös silloin, kun kyse on tavaroista, joiden osalta joukkojen hankintaan liittyy voimassa olevan lainsäädännön nojalla erityisiä edellytyksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi lääkkeet ja verivalmisteet. Lääkkeitä ja verivalmisteita koskevaan lainsäädännön mahdollisesti tehtävät lainsäädäntömuutokset edellyttävät kysymysten tarkempaa selvittämistä. Asiaa on selostettu myös esityksen yleisperusteluissa (ks. kappale 4.1.4.).

Artiklan 3 kappaleen mukaan, ellei voimassaolevista tai lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion valtuuttamien edustajien kesken tehtävistä sopimuksista muuta johdu, vastaanottajavaltion viranomaisten tulee hoitaa tarvittavat järjestelyt rakennusten, maa-alueiden ja niihin liittyvien laitteistojen ja palvelujen hankkimiseksi lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön käyttöön. Näiden sopimusten ja järjestelyjen tulee olla mahdollisimman pitkälle niiden sääntöjen mukaisia, jotka koskevat vastaanottajavaltion vastaavan henkilöstön majoitusta. Niihin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet määräytyvät vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisesti, ellei erityisessä sopimuksessa sovita toisin. Artiklan 3 kappaleen mukaisesti vastaanottajavaltion rakennuksia, maa-alueita ja niihin liittyviä laitteistoja ja palveluja koskeva lainsäädäntö ja tämän valtion henkilökunnan majoitusta koskevat säännöt ovat toissijaisia suhteessa lähettäjävaltion ja vastaanottajavaltion kahdenväliseen sopimukseen. Ensisijaisesti rakennusten ja maa-alueiden käyttötarpeet järjestetään sopimuksin, vastaanottajavaltion ja lähettäjävaltion kesken. Vastaanottajavaltio tukee lähettäjävaltiota esimerkiksi käyttämiensä strategisten kumppanien palveluiden käytössä.

Artiklan 4 kappaleessa määrätään julkisen työnvälityksen roolista lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön paikallisen siviilityövoiman hankinnassa sekä tällaisen henkilöstön työehdoista ja asemasta. Vastaanottajavaltion tulee täyttää lähettäjävaltion joukkojen ja siviilihenkilöstön siviilityövoiman tarpeet kuten se täyttää omien joukkojensa ja siviilihenkilöstönsä tarpeet julkisen työnvälityksen avulla. Tällaisen siviilityövoiman työehdot, erityisesti palkka, lisät sekä ehdot työntekijöiden suojelemiseksi määräytyvät vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaan eikä heitä missään tarkoituksessa pidetä lähettävän valtion joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseninä. Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen mukaan liittokunnan esikuntaa pidetään joukkona Nato SOFAn IX artiklan 4 kappaletta sovellettaessa. Siten edellä mainittu tulee sovellettavaksi myös liittokunnan esikuntaan sen tarvitessa paikallista siviilityövoimaa vastaanottajavaltiossa.

Suomessa työnvälityksestä säädetään julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laista . Työnvälityspalvelua ei ole rajattu suomalaisiin työnantajiin, vaan työnvälityspalveluja voidaan tarjota myös ulkomaiselle työnantajalle, joka hakee työvoimaa Suomesta työtehtäviin, jotka tehdään Suomessa. Lähettäjävaltion viranomainen voi hankkia Suomesta joukkojensa tai siviilihenkilöstönsä tarpeisiin paikallista työvoimaa työnvälityspalveluita tarjoavan viranomaisen kautta samoin kuin Suomeen sijoittautuneet työnantajat.

Artiklan 4 kohdassa tarkoitetussa siviilityövoimassa on kyse Suomesta paikallisesti palkattavista henkilöistä. Sopimusmääräyksen mukaan tällaisten henkilöiden työehdot, erityisesti palkka, lisät sekä ehdot työntekijöiden suojelemiseksi määräytyvät vastaanottajavaltion lakien mukaisesti. Sopimusmääräystä on katsottava tulkittavan siten, että tällaisten henkilöiden työoikeudellinen asema määräytyy vastaanottajavaltion lainsäädännön

mukaisesti, ellei sopimuspuolten kesken toisin sovita. Suomessa työsopimuslakia sovelletaan työsuhteessa tehtävään työhön työn laadusta tai työsuhteen muodosta riippumatta. Jos työsopimuslain työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät, tulee työsuhteessa noudatettavaksi myös muu työlainsäädäntö, kuten työaikalaki ja vuosilomalaki sekä työturvallisuutta ja työterveyshuoltoa koskeva lainsäädäntö.

Jos lähettäjävaltion viranomainen (joukko tai siviilihenkilöstö) hankkii paikallista siviilityövoimaa Suomesta, koskevat sitä yleisesti sovellettavat työlainsäädännön velvoitteet. Lähettäjävaltion viranomainen toimii tällöin työnantajana eli tekee työsopimuksen Suomen työlainsäädännön ja työhön sovellettavan työehtosopimuksen mukaisilla vähimmäistyöehdoilla. Lisäksi lähettäjävaltion viranomainen voi hankkia työvoimaa myös työvoiman vuokrauksen avulla, jolloin työvoimaa vuokraava taho vastaa työantajavelvoitteista, ja työn johdosta ja valvonnasta vastaa lähettäjävaltion viranomainen Suomen lainsäädännön mukaisesti. Tällöin lähettäjävaltion viranomainen tekee työvoimaa vuokraavan yrityksen kanssa sopimuksen paikallisen siviilityövoiman vuokrauksesta Suomen työlainsäädäntöä noudattaen. Työlainsäädännön noudattamista valvovat työsuojeluviranomaiset toimivaltuuksiensa puitteissa.

Työnantaja on velvollinen järjestämään työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa olevalle työntekijälleen työntekijän eläkelain mukaisen eläketurvan. Työtapaturma- ja ammattitautilaissa säädetään työntekijän oikeudesta korvaukseen työtapaturman ja ammattitaudin johdosta. Työturvallisuuslaissa säädetään toimista, joiden tarkoituksena on parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä ennalta ehkäistä ja torjua työtapaturmia, ammattitauteja ja muita työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden haittoja. Lakia sovelletaan työsopimuksen perusteella tehtävään työhön sekä virkasuhteessa tai siihen verrattavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa tehtävään työhön, sekä myös vuokratyöhön. Työterveyshuoltolaissa säädetään työnantajan velvollisuudesta järjestää työterveyshuolto sekä työterveyshuollon sisällöstä ja toteuttamisesta. Lakia sovelletaan työhön, jossa työnantaja on velvollinen noudattamaan työturvallisuuslakia.

Poikkeusoloissa tulee huomioitavaksi valmiuslain (1552/2011) säännökset työvelvolliseksi määräämisestä. Työvelvolliseksi määräämällä voidaan turvata työvoiman saatavuutta poikkeusoloissa. Xxxxxxxxxxx mukaan poikkeusoloissa esimerkiksi Suomeen kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen tai sen huomattavan uhan tilanteessa, sovelletaan lain 14 luvun säännöksiä työvelvolliseksi määräämisestä ja noudatettavista työehdoista. Valmiuslaki ei määrittele, että työvelvollisia voitaisiin määrätä vain Puolustusvoimien käyttöön. Valmiuslain työehtoja koskeva säännös vastaa artiklan 4 kappaleen velvoitteen muotoilua. Tarvetta lainsäädännön muuttamiseen velvoitteen täyttämiseksi ei ole.

Artiklan 5 kappaleen mukaan, jos terveydenhuolto- tai hammashoitopalvelut joukkojen tai siviilihenkilöstön sijoituspaikassa ovat puutteelliset, he ja heidän huollettavansa voivat saada terveydenhuoltoa ja xxxxxxxxxxxx, mukaan lukien sairaalahoito, samoilla edellytyksillä kuin vastaanottajavaltion vastaava henkilöstö.

Artiklan 5 kappale on kaksiosainen. Siihen on kirjoitettu sisään lähettäjävaltion oikeus tuoda mukanaan henkilöstönsä tarpeeseen omat terveydenhuoltopalvelut sekä sen lääkintähenkilöstölle oikeus hoitaa lähettäjävaltion henkilöstöä ilman, että heidän edellytetään rekisteröityvän tai hakevan vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaista lupaa, esimerkiksi harjoittaa lääkärin tai sairaanhoitajan ammattia. Lisäksi artiklan 5 kappaleessa määrätään terveydenhuoltopalveluiden saamisesta silloin kun joukkojen omat terveydenhuollon palvelut ovat puutteelliset. Lähettäjävaltion joukko, siviilihenkilöstö ja heidän huollettavansa voivat

tässä tilanteessa saada terveydenhuoltoa ja xxxxxxxxxxxx, mukaan lukien sairaalahoito, samoilla edellytyksillä kuin vastaanottajavaltion vastaava henkilöstö.

Ammattihenkilölaki ja -asetus eivät tällä hetkellä tunnista tilannetta, jossa henkilö voisi harjoittaa säänneltyä terveydenhuollon ammattia ilman Valviran myöntämää ammatinharjoittamisoikeutta tai oikeutta käyttää valtioneuvoston asetuksella säädettyä terveydenhuollon ammattihenkilön ammattinimikettä ilman Valviran myöntämää nimikkeen käyttöoikeutta. Ammattihenkilölakia on perusteltua muuttaa siten, että lain soveltamisalaan tehtäisiin rajaus, jonka mukaan lakia ei sovellettaisi toisen valtion asevoimien palveluksessa olevan henkilöön, johon sovelletaan Suomea sitovaa joukkojen tai kansainvälisen sotilasesikunnan asemaa koskevaa sopimusta ja joka osana Suomen sotilaallista puolustusyhteistyötä harjoittaisi säänneltyä terveydenhuollon ammattia antaessaan terveydenhuoltoa omien tai toisen valtion asevoimien joukoille ja siviilihenkilöstölle sekä heidän huollettaville taikka Puolustusvoimien palveluksessa oleville henkilöille. Vieraan valtion asevoimien palveluksessa olevalla henkilöllä ei olisi tällöin kuitenkaan oikeutta käyttää säänneltyä terveydenhuollon ammattihenkilön ammattinimikettä.

Mikäli toisen valtion asevoimien palvelukseen kuuluva ammattihenkilö haluaisi harjoittaa Suomessa säänneltyä terveydenhuollon ammattia ehdotettua poikkeusta laajemmin, sovellettaisiin häneen ammattihenkilölain säännöksiä. Tällaisella ammattihenkilölain muutoksella ei estettäisi sellaista toisen valtion asevoimien palvelukseen kuuluvaa henkilöä, joka on hankkinut ammattipätevyytensä toisessa EU/ETA-valtiossa, hyödyntämästä EU:n perussopimuksissa taattuja perusvapauksia, kuten sijoittautumisvapautta tai palvelujen tarjoamisen vapautta Suomessa. Tällaisella henkilöllä olisi halutessaan oikeus saada ammattipätevyytensä tunnustettua ammattipätevyyden tunnustamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2005/36/EY) ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetun lain 2 §:n 4 momentin mukaan lakia ei sovelleta sellaiseen toisen valtion viranomaisen tai kansainvälisen järjestön omalle henkilökunnalleen tai lähettämilleen muille henkilöille tarjoamaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon, jossa terveydenhuollon tai sosiaalihuollon antamisen suorittaa viranomaisen tai järjestön Suomeen lähettämä henkilökunta. Valvontalain soveltamisalan rajaus siten mahdollistaa vieraan valtion asevoimien omalle henkilöstölleen tuottamat terveydenhuoltopalvelut. Lain esitöiden mukaan Suomessa olevat vieraan valtion joukot tukeutuvat omaan, joukon mukana kulkevaan, terveydenhuoltohenkilöstöön eikä valvontalain tavoitteiden mukaista ole säätää tällaisten terveydenhuoltopalvelujen tuottamisesta, joten tällaiset tilanteet on rajattu lain soveltamisalan ulkopuolelle. Ammattihenkilölakiin ehdotettava soveltamisalan rajaus jo sellaisenaan mahdollistaa, että puolustusyhteistyössä vieraan valtion asevoimien palveluksessa oleva terveydenhuollon henkilöstön jäsen voi hoitaa omien joukkojen lisäksi myös toisen vieraan valtion asevoimien joukkoja, siviilihenkilöstöä sekä heidän huollettavia taikka Puolustusvoimien palveluksessa olevaa henkilöstöä. Tällaisissa yksittäisissä hoitotapahtumissa ei ole kuitenkaan kyse sosiaali- ja terveydenhuollon valvontalaissa tarkoitetusta terveyspalvelujen suunnitelmallisesta tuottamisesta ja tarjoamisesta Suomessa, minkä johdosta sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annettuun lakiin ei ole tarpeen tehdä vastaavia muutoksia tältä osin.

Potilasvakuutuslain soveltamisalan mukaan lakia sovelletaan Suomessa annettuun terveyden- ja sairaanhoitoon sekä tietyin ehdoin hyvinvointialueen ulkomailla järjestämään terveydenhuoltoon. Terveyden- ja sairaanhoidolla tarkoitetaan lain 2 §:n 1 momentin 6 kohdan a alakohdassa potilaan terveydentilan määrittämiseksi sekä hänen terveytensä palauttamiseksi tai ylläpitämiseksi tehtäviä toimenpiteitä taikka muuta käsittelyä, jossa käytetään lääketieteellistä menetelmää tai joka perustuu lääketieteeseen, ja joita suorittavat

terveydenhuollon ammattihenkilöt tai joita suoritetaan terveydenhuollon toimintayksikössä. Terveydenhuollon ammattihenkilö viittaa lain 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa ammattihenkilölain 2 §:ssä tarkoitettuun henkilöön ja terveydenhuollon toimintayksikkö viittaa 5 kohdassa potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (785/1992, potilaslaki) 2 §:n 4 kohdassa tarkoitettuun terveydenhuollon toimintayksikköön. Tämä toimintayksikön määritelmä viittaa Suomen lainsäädännössä määritettyihin tiettyihin toimintayksiköihin, kuten hyvinvointialueen terveydenhuollon toimintayksiköihin, sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annetussa laissa tarkoitettua terveydenhuollon palveluja tuottaviin yksiköihin ja Puolustusvoimien yksikköön siltä osin kuin se tuottaa terveyden- ja sairaanhoidon palveluja. Toiminta, jossa Suomeen tuleva toisen valtion joukkojen lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattihenkilö antaa terveydenhuoltoa omille tai toisen vieraan valtion joukoille, joukkojen siviilihenkilöstölle sekä heidän huollettaville ei tule potilasvakuutuslain soveltamisalaan, kun ammattihenkilölain soveltamisalasta rajataan pois tällainen henkilö –edellyttäen, että tällainen ammattihenkilö ei hoida henkilöitä myöskään esimerkiksi Puolustusvoimien terveydenhuoltoyksikössä. Tällainen toiminta ei tule terveyden- ja sairaanhoidon määritelmän sisään myöskään mainitun 6 kohdan b–d alakohdan nojalla; d alakohta koska sekin viittaa ammattihenkilölakiin. Mikäli toisen valtion asevoimien palveluksessa oleva lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattihenkilö haluaisi harjoittaa säänneltyä terveydenhuollon ammattia säädettyä poikkeusta laajemmin, sovellettaisiin häneen ammattihenkilölain säännöksiä. Tällöin henkilö olisi ammattihenkilölain

2 §:ssä tarkoitettu terveydenhuollon ammattihenkilö ja kuuluisi myös potilasvakuutuslain soveltamisalaan.

Vieraan valtion tai kansainvälisen järjestön järjestämään terveydenhuoltoon ei voida soveltaa myöskään sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä annetun lain (703/2023) sääntelyä, esimerkiksi siltä osin kuin kyse on oikeudesta saada tietoja suomalaisilta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunantajilta tai liittymisestä valtakunnallisiin tietojärjestelmäpalveluihin.

Edellä esitetyn ammattihenkilölakiin tehtävän muutoksen johdosta potilaslaki ei myöskään soveltuisi vieraan valtion asevoimien mukana tulevan lääkärin tai muun terveydenhuollon henkilöstön antamaan terveyden- ja sairaanhoitoon potilaslain sisältämien, terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevien määritelmien vuoksi.

Sopimusmääräys liittyen vastaanottajavaltion antamiin terveyspalveluihin on sanamuodoltaan vastaanottajavaltion velvoitteen laajuuden osalta epätarkka, sillä sen mukaan joukot ”voivat saada” terveydenhuoltoa ja hammashoitoa vastaanottajavaltiossa. Sopimuksen esitöiden mukaan määräyksellä ei ole tarkoitettu luoda vastaanottajavaltiolle oikeudellista velvoitetta terveyspalvelujen antamiseksi. PfP XXXXxx liittymistä koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että joukoille ja siviilihenkilöstölle sekä jäsenten huollettaville on tarvittaessa järjestettävä lääkärinpalvelut (HE 19/1997 vp, s. 11). Tarvittavien terveyspalvelujen antaminen lähettäjävaltion henkilöstölle on ollut normaali käytäntö ainakin Suomessa. Määräys ei edellytä palveluilta maksuttomuutta eikä sitä, että vastaanottajavaltio sopimusvelvoitteen täyttääkseen lisäisi terveydenhoitopalveluitaan.

Esityksen nykytilan kuvauksessa ja arviossa on tuotu esiin, että terveydenhuoltolain 50 §:n nojalla hyvinvointialueiden velvoitteena on antaa kiireellinen hoito sitä tarvitsevalle potilaalle hänen asuinpaikastaan riippumatta. Kenellekään ei ole varsinaisesti lainsäädännössä säädetty järjestämisvastuuta kiireettömien terveydenhuoltopalveluiden osalta siltä osin kuin lähettäjävaltion joukot, siviilihenkilöstö ja huollettavat eivät pysty tukeutumaan lähettäjävaltion omiin palveluihin Suomessa ollessaan.

Käytännössä nykyään terveydenhuoltopalveluiden antaminen Suomeen tuleville joukoille tapahtuu erinäisin tavoin. Joukkojen jäsen on voitu ohjata Puolustusvoimien terveysasemalle, jos sellainen on lähellä. Näistä palveluista ei yleensä ole veloitettu korvausta toiselta valtiolta. Harjoitusolosuhteissa on tukeuduttu paikalla olevan lääkärin tai hoitajan hoitoon. Osa hakeutuu yksityisen terveydenhuollon piiriin vakuutuksensa turvin. Jos joukkojen jäsen on tarvinnut sairaaloiden päivystyspalveluja, Puolustusvoimien edustaja on yleensä lähtenyt saattamaan hoitoa tarvitsevaa sairaanhoitopiirin, nykyisin hyvinvointialueen, ylläpitämään sairaalaan, ja lasku on toimitettu Puolustusvoimille. Osa käyttää yleisperusteluissa kuvattuja EU-oikeuden mukaisia sairaanhoito-oikeuksiaan.

Edellä on käsitelty tilanteita, joissa Suomeen tulee joukkoja. Vastaavasti Suomesta lähtee joukkoja toisiin valtioihin. On tunnistettu, että Suomessa annettuun terveydenhuoltoon ja Suomesta lähtevien joukkojen terveydenhuoltoon sekä lääkintämateriaalihuoltoon liittyy käytännöllisiä ja lainsäädännön jatkoselvitystarpeita.

Artiklan 6 kappaleen määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten matkustamisen helpottamista. Vastaanottajavaltion on suhtauduttava suopeasti pyyntöihin, jotka koskevat joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenten matkustusetuja ja matkustusmaksuista myönnettäviä alennuksia. Alennukset edellyttävät asianomaisten hallitusten välisiä erityisiä järjestelyjä.

Artiklan 7 kappaleen mukaan joukkojen viranomaiset suorittavat viipymättä artiklan 2, 3 ja 4 kappaleissa sekä tarvittaessa 5 ja 6 kappaleissa tarkoitetuista hyödykkeistä, majoituksesta tai palveluista maksun vastaanottajavaltion valuutassa, jollei yleisistä tai erityisistä sopimuspuolten välisistä rahoitusjärjestelyistä muuta johdu.

Tämän kohdan perusteella myös Suomen viranomanomaisten antamista terveydenhuollon palveluista aiheutuneet kustannukset voidaan jälkikäteen laskuttaa joukkoja lähettäneeltä valtiolta esimerkiksi hyvinvointialueen antaman hoitoa koskevan laskun perusteella.

Kuten yleisperusteluissa on tuotu esiin, Suomeen tuleviin joukkoihin kuuluvilla henkilöllä voi syntyä oikeus terveydenhuollon palveluihin myös EU-lainsäädännön tai muun Suomea sitovan sopimuksen perusteella. Nämä hoito-oikeudet ovat rinnakkaisia Nato SOFAsta syntyviin oikeuksiin nähden. EU:n sosiaaliturva-asetuksen sekä EU:n ja Ison-Britannian välisen kumppanuussopimuksen puitteissa on luotu järjestelmä terveyspalveluista aiheutuneiden kustannusten laskuttamisesta valtioiden välillä. Näiden osalta jäsenvaltiot voivat kahdenvälisesti sopia, että kustannusten laskuttamisesta luovutaan. Suomen tekemissä tällaisissa kahdenvälisissä tai monenvälisissä sopimuksissa kustannusten laskuttamisesta on pääosin luovuttu. Kustannusten laskuttamisen luovuttamista koskevia sopimuksia on kunnioitettava. Jos hyvinvointialue on antanut terveydenhuollon palvelut EU-lainsäädännön tai muun kansainvälisen sopimuksen nojalla, hyvinvointialueet hakevat ja saavat kustannuksistaan valtion korvausta Kansaneläkelaitokselta. Xxxxxxxxxxxxxxxxx kuitenkin jättää kustannukset edelleen laskuttamatta toiselta valtiolta, jos henkilön lähtövaltion kanssa on luovuttu kustannusten laskuttamisesta valtioiden välillä. Silloin kustannukset jäävät Suomelle. Näissä tilanteissa perusteltu tulkinta on, ettei kustannuksia voi laskuttaa edelleen myöskään Nato SOFAn puitteissa.

Suomi on lisäksi tehnyt muitakin sopimuksia ja muita järjestelyjä logistiikkatuen antamisesta ja siihen liittyvistä korvausjärjestelyistä, kuten Suomen ja Yhdysvaltojen puolustushallintojen välinen Acquisition and Cross-Servicing Agreement (ACSA).

Artiklan 8 kappaleen mukaan joukoille, siviilihenkilöstölle tai niiden jäsenille taikka näiden huollettaville ei IX artiklan mukaan myönnetä vapautusta veroista tai tulleista, jotka vastaanottajavaltion vero- ja tullisäännösten mukaan kannetaan ostetuista tavaroista ja suoritetuista palveluista.

Arvonlisäverodirektiivissä on vahvistettu EU:n jäsenvaltioiden arvonlisäverojärjestelmien yhteinen veropohja. Arvonlisäverodirektiiviin sisältyy Naton yhteistä puolustustoimintaa koskevia verovapaus-säännöksiä. Niillä vapautetaan tietyin edellytyksin arvonlisäverosta tavaroiden ja palvelujen myynnit sekä tavaroiden maahantuonnit, kun hankinnan tai tuonnin suorittaa Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimat sen osallistuessa yhteiseen puolustustoimintaan oman valtionsa ulkopuolella. Vapautukset on säädetty sellaisia tilanteita varten, joissa tulo- ja menovirtojen yhteys katkeaa. Xxxxxxxxxx kannettu arvonlisävero muodostaisi muutoin puolustusvoimien oman valtion sijasta tuloa joukkojen sijaintivaltiolle. Arvonlisäverodirektiivin säännösten perusteella tavaroiden ja palvelujen myynnit muiden sopijavaltioiden puolustusvoimille ja niihin liittyvälle siviilihenkilöstölle on siten tietyin edellytyksin vapautettu arvonlisäverosta, vaikka Nato SOFAn IX artiklan 8 kappale ei siihen velvoittaisi.

Arvonlisäverodirektiivin 151 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta tavaroiden luovutukset ja palvelujen suoritukset, jotka toteutetaan Pohjois- Atlantin sopimukseen kuuluvissa jäsenvaltioissa tämän sopimuksen muiden sopijavaltioiden puolustusvoimille näiden puolustusvoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön tai niiden messien taikka kanttiinien tarpeisiin, jos nämä puolustusvoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan. Artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta toiseen jäsenvaltioon tehtävät tavaroiden luovutukset ja palvelujen suoritukset, jotka on tarkoitettu muun Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion kuin itse määräjäsenvaltion puolustusvoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka niiden messien tai kanttiinien tarpeisiin, jos nämä puolustusvoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan.

Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annetun direktiivin 2006/112/EY täytäntöönpanotoimenpiteistä 15 päivänä maaliskuuta 2011 annetun neuvoston täytäntöönpanoasetuksen (EU) N:o 282/2011, jäljempänä arvonlisäverodirektiivin täytäntöönpanoasetus, 51 artiklan 1 kohdan mukaan, jos tavaroiden luovutuksen tai palvelujen suorituksen vastaanottaja on sijoittautunut yhteisöön muttei siihen jäsenvaltioon, jossa luovutus tai suoritus tapahtuu, tämän asetuksen liitteen II mukaista arvonlisä- ja/tai valmisteverosta vapauttamista koskevaa todistusta on, jollei kyseisen todistuksen liitteessä olevista selityksistä muuta johdu, käytettävä vahvistuksena siitä, että liiketoimi oikeuttaa direktiivin 2006/112/EY 151 artiklan mukaiseen vapautukseen. Täytäntöönpanoasetuksen 51 artiklan 3 kohdan mukaan tavaroiden luovuttajan tai palvelujen suorittajan on saatava vapauttamista koskeva todistus tavaroiden tai palvelujen vastaanottajalta ja säilytettävä se kirjanpitotositteenaan. Täytäntöönpanoasetuksen mukaisesti toisissa EU:n jäsenvaltioissa olevien muiden sopijavaltioiden puolustusvoimien tulee käyttää kyseistä todistusta ostaessaan tavaroita tai palveluja Suomesta. Vastaavasti Suomessa olevien muiden sopijavaltioiden puolustusvoimien tulee käyttää kyseistä todistusta ostaessaan tavaroita tai palveluja toisista EU:n jäsenvaltioissa.

Arvonlisäverolain 72 d §:n 4 momentissa säädetään tavaroiden ja palveluiden verottomasta myynnistä toisissa EU:n jäsenvaltioissa oleville Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien valtioiden puolustusvoimille. Säännöksen mukaan veroa ei suoriteta tavaroiden ja palvelujen myynnistä Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimille niiden muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa olevien asevoimien tai asevoimiin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka asevoimien messien tai kanttiinien tarpeisiin, kun nämä asevoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan oman valtionsa ulkopuolella. Säännöksen mukaan verottomuus

myönnetään vastaavin edellytyksin kuin se myönnetään määränpäävaltiossa eikä verovapaus koske määränpäävaltion puolustusvoimia. Pykälän 6 momentin mukaan verottomuuden edellytykset on osoitettava asetuksessa säädettävällä tavalla.

Arvonlisäverolain 129 c §:n 2 momentissa säädetään Suomessa olevien toisten Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien valtioiden puolustusvoimien tavaroiden ja palvelujen hankintojen verottomuudesta. Säännöksen mukaan Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan toisen valtion puolustusvoimille palautetaan sellaisten tavaroiden ja palvelujen hankintaan sisältyvä vero, jotka on ostettu puolustusvoimien Suomessa olevien asevoimien tai asevoimiin liittyvän siviilihenkilöstön viralliseen käyttöön asevoimien osallistuessa yhteiseen puolustustoimintaan. Palautusoikeus on myös näiden asevoimien Suomessa olevien messien ja kanttiinien tarpeisiin tulevien tavaroiden ja palvelujen hankintaan sisältyvästä verosta. Pykälän 3 momentin mukaan palautuksen edellytyksenä on, että tavaran tai palvelun verollinen ostohinta on vähintään 170 euroa. Säännöksen 4 momentin mukaan vero palautetaan neljänneskalenterivuodelta Verohallinnolle tehdyn hakemuksen perusteella. Hakemus on tehtävä vuoden kuluessa laskun maksupäivästä. Verohallinto tarkistaa palautuksen edellytykset ja palauttaa veron. Pykälän 5 momentin mukaan Xxxxxxxxxxxx määrää tarkemmin hakemukseen sisällytettävistä tiedoista ja hakemukseen liitettävistä asiakirjoista.

Arvonlisäverosta annetun valtioneuvoston asetuksen (1356/2016), jäljempänä arvonlisävero- asetus, 3 §:n 3 momentti koskee toisissa EU:n jäsenvaltioissa olevien Pohjois-Atlantin liittoon kuuluvien valtioiden puolustusvoimien Suomesta tekemien hankintojen verovapauden edellytysten osoittamista. Sen mukaan arvonlisäverolain 72 d §:n 4 momentissa tarkoitetulla tavaroiden ja palvelujen myyjällä on oltava määränpäävaltion asianomaisen viranomaisen antama kirjallinen vahvistus siitä, että myynti olisi veroton tai hankinta oikeuttaisi veron palautukseen, jos myynti tapahtuisi määränpäävaltiossa. Pykälän 6 momentti koskee Suomessa olevien muiden Pohjois-Atlantin liittoon kuuluvien valtioiden puolustusvoimien toisissa EU:n jäsenvaltioissa tekemien hankintojen verovapauden edellytysten osoittamista. Sen mukaan Verohallinto vahvistaa Suomessa olevien Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien toisten valtioiden puolustusvoimien asevoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön taikka niiden messien tai kanttiinien pyynnöstä niiden toisessa jäsenvaltiossa tehtävää tavaroiden ja palvelujen hankintaa varten, olisivatko ne oikeutetut hankintaan sisältyvän veron palautukseen tai olisiko tavaroiden ja palvelujen myynti veroton, jos myynti tapahtuisi Suomessa.

EU:ssa sovellettavasta valmisteverojärjestelmästä säädetään valmisteverotusdirektiivissä. Valmisteverotusdirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä valmisteverotuslailla.

Valmisteverotusdirektiiviin sisältyy Naton yhteistä puolustustoimintaa koskeva verovapaus- säännös. Direktiivin 11 artiklan 1 d) alakohdan mukaan yhdenmukaistetun valmisteveron alaiset tuotteet (polttoaineet, sähkö, alkoholi ja tupakka) on vapautettava verosta, jos ne on tarkoitettu Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltion, joka ei ole se jäsenvaltio, jossa valmisteverosaatava on syntynyt, asevoimien käyttöön tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka niiden messien tai kanttiinien tarpeisiin. Edellä mainitun perusteella valmisteveron alaisten tuotteiden hankinnat on siten tietyin edellytyksin vapautettu valmisteverosta, vaikka Nato SOFAn IX artiklan 8 kappale ei siihen velvoittaisi.

Valmisteverotuslain 18 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan valmisteverottomia ovat tuotteet, jotka on tarkoitettu Pohjois-Atlantin sopimuksen sopimusvaltion, joka ei ole se jäsenvaltio, jossa valmisteverosaatava on syntynyt, asevoimien käyttöön tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön taikka niiden messien tai kanttiinien tarpeisiin. Mainittuun tarkoitukseen valmisteveron alaisten tuotteiden hankinnat voidaan toteuttaa suorana

verottomuutena. Hankintaa varten ostajan tulee toimittaa myyjälle ulkoministeriön myöntämä vahvistus siitä, että ostaja on oikeutettu valmisteverottomiin ostoihin. Verollisina hankittujen valmisteveron alaisten tuotteiden verovapaus voidaan toteuttaa myös palauttamalla valmistevero. Palautusta haetaan Verohallinnolta. Sähkön verottomuus voidaan toteuttaa vain palautusmenettelyllä. Yhdenmukaistetun valmisteveron alaisten tuotteiden lisäksi valmisteverotuslakia sovelletaan kansallisen valmisteveron alaisiin tuotteisiin kuten virvoitusjuomiin ja juomapakkauksiin.

Kun valmisteveron alaisia tuotteita tuodaan Euroopan unionin ulkopuolelta, menettelystä verottomuuden toteuttamiseksi on voimassa, mitä vastaavien tuotteiden tullittomuudesta säädetään.

X artikla. Artikla sisältää määräyksiä joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten verotuskohtelusta vastaanottajavaltiossa. Artiklan 1 kappaleen mukaan vastaanottajavaltio ei saa henkilön verotuksellista asemaa määritellessään ottaa huomioon ajanjaksoja, joina joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen on tämän valtion alueella ainoastaan sen johdosta, että hän on näiden joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen. Tällaisia ajanjaksoja ei pidetä asumisen ajanjaksoina, eivätkä ne aiheuta muutosta henkilön verotuksellisessa asuinpaikassa. Lisäksi 1 kappaleessa määrätään, että lähettäjävaltion maksamat palkat ja palkkiot joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenille ovat saajilleen verovapaata vastaanottajavaltiossa. Verovapaus ulottuu myös jäsenten sellaiseen aineelliseen irtaimeen omaisuuteen, jonka sijainti vastaanottajavaltiossa johtuu ainoastaan jäsenten tilapäisestä oleskelusta siellä.

Perustuslain 81 §:n 1 momentin mukaan valtion verosta säädetään lailla. Xxxxxxxxxxxx henkilön verovelvollisuudesta säädetään tuloverolaissa, jonka mukaan henkilöt ovat täällä joko yleisesti tai rajoitetusti verovelvollisia. Muut kuin yleisesti verovelvolliset ovat rajoitetusti verovelvollisia. Yleisesti verovelvollinen on henkilö, joka on verovuonna asunut Suomessa. Henkilön katsotaan asuvan Suomessa, jos hänellä on täällä varsinainen asunto ja koti tai jos hän jatkuvasti oleskelee täällä yli kuuden kuukauden ajan, jolloin tilapäinen poissaolo ei estä pitämästä oleskelua jatkuvana. Yleisesti verovelvollinen on velvollinen suorittamaan veroa täältä ja muualta saamastaan tulosta. Näin ollen artiklan määräykset poikkeavat tuloverolain määräyksistä.

Artiklan 4 kappale ja I artiklan 1 kappaleen b kohdan siviilihenkilöstöä koskeva määritelmä rajaavat henkilöjoukkoa, johon sovelletaan edellä kuvattuja X artiklan 1 kappaleen määräyksiä asuinpaikasta sekä palkan ja palkanlisien sekä mainitun irtaimen omaisuuden verovapaudesta. Määräyksiä ei sovelleta Suomen kansalaisiin eikä sellaisiin siviilihenkilöstön jäseniin, joilla on vakinainen asuinpaikka Suomessa. Vakinainen asuinpaikka Suomessa tarkoittaa käytännössä yleistä verovelvollisuutta Suomessa.

Artiklassa ei rajoiteta lähettävän valtion verotusoikeutta. Näin ollen, Suomen lähettäessä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäseniä toiseen sopimusvaltioon, jäsenten tässä ominaisuudessa saamiin tuloihin sovellettaisiin tuloverolain säännöksiä, eikä vastaanottajavaltiolla olisi näihin tuloihin verotusoikeutta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan X artikla ei estä joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen verottamista vastaanottajavaltiossa harjoittamastaan, voittoa tuottavasta toiminnasta, jos toiminta ei perustu hänen palvelussuhteeseensa joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenenä. Lukuun ottamatta jäsenen palkkaa, palkanlisiä ja 1 kappaleessa mainittua aineellista irtainta omaisuutta, artikla ei myöskään estä määräämästä veroa, jonka jäsen on vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaan velvollinen suorittamaan, vaikka hänellä katsottaisiinkin olevan asuinpaikka tai domisiili tämän valtion ulkopuolella.

Artiklan 3 kappaleen mukaan artiklaa ei sovelleta XI artiklan 12 kappaleessa määriteltyyn tulliin.

Artiklan 4 kappaleen mukaan ilmaisu joukkojen jäsen ei tässä artiklassa käsitä henkilöä, joka on vastaanottajavaltion kansalainen.

XI artikla. Artikla koskee maahantuontia ja maasta vientiä sekä niiden yhteydessä suoritettavia tulleja. Artiklan 12 kappaleen mukaan tämän artiklan 1–10 kappaleessa tulli tarkoittaa tulleja ja muita tuonnista ja viennistä suoritettavia maksuja ja veroja. Pääsääntönä on, että mikäli sopimuksessa ei nimenomaisesti toisin määrätä, sovelletaan joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin ja heidän huollettaviinsa vastaanottajavaltion tullilainsäädäntöä. Nimenomaiset määräykset koskevat artiklan 2 ja 6 kappaleen mukaisesti tiettyjen ajoneuvojen tullitonta maahantuontia sekä 5 kappaleen mukaisesti henkilökohtaisen omaisuuden tullitonta maahantuontia ensimmäisen maahantulon yhteydessä. Artiklan 4 kappale sisältää joukkojen omaan käyttöön tulevien varusteiden ja elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden tullitonta maahantuontia koskevat määräykset. Lisäksi edellä mainittujen kappaleiden osalta maastaviennin tullittomuudesta määrätään 8 kappaleessa. Tullitarkastusten osalta pääsääntönä on, että vastaanottajavaltion tulliviranomaisilla on niitä koskevan lainsäädännön nojalla oikeus tutkia joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenet, huollettavat sekä heidän matkatavarat ja ajoneuvot. Kuitenkin 3 kappaleen mukaisesti viralliset sinetilliset asiakirjat ovat vapautettuja tullitarkastuksista. Artikla sisältää lisäksi muita menettelyllisiä määräyksiä ja siinä tarkennetaan mitä käytettävillä termeillä tarkoitetaan.

Artiklan 1 kappaleessa todetaan pääsääntö, jonka mukaan joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniin ja heidän huollettaviinsa sovelletaan vastaanottajavaltion tullilainsäädäntöä, jollei sopimuksessa ole nimenomaisesti toisin määrätty. Vastaanottajavaltion tulliviranomaisilla on oikeus ryhtyä maahantuloon liittyviin normaaleihin vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaisiin toimenpiteisiin, kuten tullitarkastuksiin.

Euroopan unionilla on yksinomainen toimivalta tulliliiton alalla (SEUT 3 artikla). EU:n tulli- lainsäädännöllä tarkoitetaan kokonaisuutta, jonka yhtenä osana on unionin tullittomuusjärjestelmän luomisesta annettu asetus (EY) N:o 1186/2009, jäljempänä tullittomuusasetus. Sen 131 artiklan 1 kohdan nojalla jäsenvaltiot voivat myöntää erityisen tullittomuuden kansainvälisten sopimusten mukaisesti jäsenvaltion alueella oleville asevoimille, jotka eivät toimi kyseisen valtion lipun alla.

Tullittomuusasetuksen lisäksi EU:n tullilainsäädännön katsotaan muodostuvan tullikoodeksista (EU) N:o 952/2013 ja sen täydentämiseksi tai täytäntöön panemiseksi unionin tasolla tai tarvittaessa kansallisella tasolla annetuista säännöksistä, yhteisestä tullitariffista (tavaraluokittelu ja kannettavien tullien tasot) sekä muista tullimääräyksiä sisältävistä kansainvälisistä sopimuksista siltä osin kuin niitä sovelletaan unionissa. Tullikoodeksissa määritellään muun muassa tullimenettelyt, kuten vienti, tuonti, tullivarastointi ja kauttakulku.

Kansallista tullilakia sovelletaan Suomessa Euroopan unionin tullialueelle tuotavien ja sen ulkopuolelle vietävien sekä Suomen tullialueen kautta kuljetettavien tavaroiden tulliselvitykseen, tullivalvontaan ja tulliverotukseen sen lisäksi, mitä niistä säädetään unionin lainsäädännössä. Lakia sovelletaan unionin lainsäädännön ohella Suomen ja muiden maiden välisen kaupan tilastointiin sekä tullirikostorjuntaan. Laissa säädettyjä toimivaltuuksia voidaan myös käyttää unionin oikeuden mukaisin edellytyksin unionin jäsenvaltioiden välisessä liikenteessä (sisäliikenne) tavaroiden Suomeen tuontia ja Suomesta vientiä sekä tavaroiden Suomen alueen kautta kuljettamista koskevien kieltojen ja rajoitusten noudattamisen valvomiseksi.

Artiklassa ”tulleilla” tarkoitetaan 12 kappaleessa määritellysti tilanteen mukaan tulleja ja muita tuonnista ja viennistä suoritettavia maksuja ja veroja, lukuun ottamatta maksuja ja veroja, jotka ovat vain maksuja suoritetuista palveluista. Soveltuvaa verolainsäädäntöä käsitellään jäljempänä artiklan eri kappaleiden yhteydessä. Edelleen 12 kappaleessa määritellysti ”maahantuonti” sisältää myös tavaroiden oton tullivarastosta tai jatkuvasta tullivalvonnasta, edellyttäen, että tavaroita ei ole viljelty, tuotettu eikä valmistettu vastaanottajavaltiossa.

EU:n arvonlisäverodirektiiviin sisältyy Naton yhteistä puolustustoimintaa koskevia verovapaussäännöksiä. Niillä vapautetaan tietyin edellytyksin arvonlisäverosta muun muassa tavaroiden maahantuonnit, kun tuonnin suorittaa Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimat sen osallistuessa yhteiseen puolustustoimintaan oman valtionsa ulkopuolella. Direktiivin 143 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on vapautettava verosta tavaroiden maahantuonti Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvien jäsenvaltioiden alueelle tämän sopimuksen muiden sopijavaltioiden puolustusvoimien toimesta näiden puolustusvoimien tai niihin liittyvän siviilihenkilöstön käyttöön tai niiden messien taikka kanttiinien tarpeisiin, jos nämä puolustusvoimat osallistuvat yhteiseen puolustustoimintaan.

Arvonlisäverodirektiivi on Suomessa saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä arvonlisävero- lailla. Arvonlisäverolain 94 §:ssä säädetään maahantuotavien tavaroiden verottomuudesta. Pykälän 1 momentin 24 kohdan mukaan verotonta on toisen Pohjois-Atlantin sopimukseen kuuluvan valtion puolustusvoimien maahantuomien arvonlisäverolain 129 c §:ssä tarkoitettuun käyttöön tulevien tavaroiden maahantuonti, edellyttäen, että tavaran maahantuonnista suoritettavan veron peruste lisättynä arvonlisäveron osuudella on vähintään 170 euroa.

Artiklan 2 kappaleen määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön virka-ajoneuvojen tilapäistä maahantuontia verotta ja tullitta ja niiden verotonta käyttöä maantieliikenteessä sekä jälleenvientiä. Verottoman maahantuonnin edellytyksenä on sopimuksen liitteenä olevan kaavan mukaisen ajoneuvon väliaikaisen maahantuonnin luvan esittäminen. Tässä kappaleessa säädettyjen ajoneuvojen tilapäiseen käyttöön liittyvästä sääntelystä kerrotaan tarkemmin artiklan 6 kappaleen kohdalla.

Artiklan 3 kappaleen mukaan virallisella sinetillä varustetut viralliset asiakirjat on vapautettu tullitarkastuksesta. Tällaisia asiakirjoja kuljettavalla kuriirilla on oltava sopimuksen III artiklan 2 kappaleen b kohdan mukainen henkilökohtainen matkamääräys. Määräyksestä on käytävä ilmi kuljetettavien lähetysten lukumäärä, ja siinä on todistettava, että lähetykset sisältävät vain virallisia asiakirjoja.

Artiklan 4 kappaleen määräykset koskevat joukkojen varusteiden ja niiden yksinomaiseen käyttöön tarkoitettujen elintarvikkeiden sekä muiden tarvikkeiden ja tavaroiden maahantuontia ilman artiklan 12 kappaleessa määriteltyä tullia. Lisäksi 4 kappaleessa määrätään tullittoman maahantuonnin edellytyksenä olevasta todistuksesta.

Sopimuksessa ei ole määritelty, mitä varusteilla XI artiklan 4 kappaleen yhteydessä tarkoitetaan. Myöskään oikeuskirjallisuudessa ei ole käsitelty sitä, kattavatko sopimusmääräyksessä tarkoitetut varusteet myös esimerkiksi ampuma-aseet ja puolustustarvikkeiksi luokiteltavan materiaalin. Ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten tuonti, vienti, siirto, kauttakuljetus sekä välittäjänä toimiminen kaupallisessa tarkoituksessa sekä puolustustarvikkeiden vienti, siirto, kauttakuljetus ja välitys ovat ampuma-aselaissa ja puolustustarvikkeiden viennistä annetussa laissa säädetyin poikkeuksin luvanvaraista. Sotilaiden ja sotilasajoneuvojen sekä valtionilma-alusten ja valtionalusten maahantulosta ja maassaolosta säädetään aluevalvontalaissa ja –asetuksessa (971/2000). Ampuma-aseiden hallussapitoa on käsitelty sopimuksen VI artiklan perusteluissa.

Artiklan 4 kappale oikeuttaa joukot tuomaan tullitta kohtuulliset määrät elintarvikkeita sekä muita tarvikkeita ja tavaroita yksinomaan joukkojen käyttöön sekä tapauksissa, joissa vastaanottajavaltio sen sallii, siviilihenkilöstön ja näiden huollettavina olevien henkilöiden yksinomaiseen käyttöön. Huomioitava on, että toisin kuin artiklan 1 kappaleessa, joukkojen tuontia koskevassa 4 kappaleessa ei määrätä siitä, että vastaanottajavaltion tulliviranomaisten lakeja ja asetuksia voitaisiin soveltaa joukkojen viralliseen tuontiin. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että Nato SOFAn ja erityisesti tämän kappaleen tarkoitus on sallia joukkojen tuoda maahan tarvitsemansa elintarvikkeet, muut tarvikkeet ja tavarat ilman että vastaanottajavaltio tulkitsee tätä määräystä erityisen rajoittavasti.

Artiklan 4 kappaleen mukaan tullittoman maahantuonnin edellytyksenä on lähettäjävaltion asianomaisen tahon allekirjoittaman todistuksen toimittaminen tullin nimeämille tulliviranomaisille sovittavien tulliasiakirjojen ohella. Kyseisen todistuksen voidaan myös katsoa korvaavan tulli-ilmoituksen.

NATO-lomake 302 on artiklan 4 kappaleessa tarkoitettu todistus. Kunkin sellaisen EU- jäsenvaltion tulliviranomainen, jonka alueelle NATO-lomakkeen 302 käyttöön oikeutetut joukot ovat sijoitettuina, nimeää unionin tullikoodeksin (EU) N:o 952/2013 täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/2447 221 artiklan nojalla yhden tai useamman tullitoimipaikan, joka vastaa sotilaallisessa toiminnassa kuljetettavien tai käytettävien tavaroiden tullimuodollisuuksista ja -tarkastuksista. NATO-lomakkeen 302 esittämistä tullille olisi pidettävä artiklan 4 kappaleen mukaisen tullimaksuista vapauttamisen lisäksi tuontitulleista vapautettujen palautustavaroiden vapaaseen liikkeeseen luovuttamista taikka väliaikaista maahantuontia, vientiä, jälleenvientiä tai passitusta koskevan tulli-ilmoituksen antamisena. Niin kauan kuin ei ole olemassa sähköistä järjestelmää NATO-lomakkeen 302 antamiseksi tullille, on aiheellista sallia kyseisten lomakkeiden antaminen myös muulla kuin sähköisellä tietojenkäsittelymenetelmällä.

Joukkojen oikeus tuoda tullitta kohtuulliset määrät tarvikkeita ja tavaroita yksinomaan joukkojen käyttöön on merkityksellinen eri tuotteiden maahantuontia koskevan kansallisen lainsäädännön kannalta. Sektorilaeissa on tyypillisesti asetettu velvoitteita koskien erilaisten tuotteiden, kuten esimerkiksi lääkkeiden ja lääkinnällisten laitteiden, eläinten, eläinperäisten elintarvikkeiden ja yhdistelmätuotteiden eläinperäisten sivutuotteiden ja niistä johdettujen tuotteiden, kasvien, kasviperäisten tuotteiden, ja ei-eläinperäisten elintarvikkeiden maahantuontia. Sektorilainsäädäntö perustuu osin EU:n jäsenvaltioiden kesken harmonisoituun EU-oikeuteen ja vain osin sääntely on kansallisessa lainsäädäntötoimivallassa. Tällaista lainsäädäntöä on kuvattu esityksen yleisperusteluissa (ks. kappale 4.1.4). Vaikka joukoilla lähtökohtaisesti on velvollisuus kunnioittaa Suomen lainsäädäntöä, joukot eivät välttämättä kaikilta osin pysty noudattamaan kaikkia kansallisen lainsäädännön maahantuonnille asettamia vaatimuksia (kuten viranomaisluvat ja -ilmoitukset) ilman, että se vaikeuttaa joukkojen toimintaa käytännössä. Kuten kappaleessa 4.1.4 on tuotu esiin, osaan lainsäädännöstä mahdollisesti tehtäviä lainsäädäntömuutoksia on arvioitava erikseen.

Artiklan 4 kappaleen mukaiseen oikeuteen sisältyy tulkinnallisesti joukkojen oikeus pitää kanttiinia, kahviloita ja muonituskeskuksia vastaanottajavaltion alueella. Näissä voidaan myydä tai luovuttaa joukkojen mukanaan tuomia tavaroita omien joukkojen jäsenille. Tällaisessa kanttiinissa voidaan myydä tuotteita, joiden jakelua Suomessa säännellään lailla. Esimerkiksi alkoholijuomien myynnistä säädetään alkoholilaissa ja tupakkatuotteiden myynnistä tupakkalaissa. Tuotteiden tulliton maahantuonti siviilihenkilöstön ja huollettavien käyttöön on riippuvainen vastaanottajavaltion suostumuksesta. Kuten kappaleessa 4.1.4 on tuotu esiin, tähän tuotelainsäädäntöön mahdollisesti tehtäviä lainsäädäntömuutoksia on arvioitava erikseen.

Artiklan 5 kappaleen määräykset koskevat joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten henkilökohtaiseen käyttöön tulevien tavaroiden ja huonekalujen maahantuontia verotta ja tullitta. Joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsen voi, kun hän saapuu ensimmäisen kerran aloittaakseen palveluksen vastaanottajavaltiossa, tai kun hänen huollettavanaan oleva henkilö ensimmäisen kerran saapuu hänen luokseen, tuoda maahan henkilökohtaiset tavaransa ja huonekalunsa tullittomasti palveluksen ajaksi.

Yhteisöön muuttavien henkilöiden henkilökohtaisen omaisuuden arvonlisäverovapaudesta säädetään direktiivin 2006/112/EY 143 artiklan b ja c alakohdan soveltamisalasta vapautettaessa tietty tavaroiden lopullinen maahantuonti arvonlisäverosta 19 päivänä lokakuuta 2009 annetussa neuvoston direktiivissä 2009/132/EY. Sen 3 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on tietyin edellytyksin vapautettava maahantuonnissa kannettavasta arvonlisäverosta pysyvän asuinpaikkansa yhteisön ulkopuolelta jäsenvaltioon muuttavien luonnollisten henkilöiden maahantuoma henkilökohtainen omaisuus. Tämä säännös koskee muun muassa 5 kappaleessa tarkoitettua joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen huollettavana olevan henkilön henkilökohtaisten tavaroiden ja huonekalujen maahantuontia.

Artiklan 5 kappaleessa säädetään henkilöstön jäsenen tullittomasta maahantuontioikeudesta tämän tullessa ensimmäistä kertaa maahan. Artiklan 5 kappale ei koske muita maahantuonnin edellytyksiä, joista ei ole Nato SOFAssa säädetty. Säännöksen on kuitenkin arvioitava sisältävän lisäksi henkilöstön jäsenen tai huollettavan oikeuden maahantuoda henkilökohtaisia tavaroita. Artiklan 5 kappale on merkityksellinen voimassa olevan kansallisen lainsäädännön osalta, jossa rajoitetaan hyödykkeiden, kuten alkoholi- ja tupakkatuotteiden ja lääkkeiden henkilökohtaista maahantuontia. Tätä koskevaan lainsäädäntöön ei tässä esityksessä ehdoteta tehtävän muutoksia (ks. jakso 4.1.4).

Artiklan 2 kappale koskee joukkojen tai siviilihenkilöstön virka-ajoneuvojen väliaikaista maahantuontia verotta ja tullitta ja 6 kappale koskee joukkojen ja siviilihenkilöstön jäsenten omaan tai heidän huollettaviensa henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitettujen moottoriajoneuvojen väliaikaista maahantuontia verotta ja tullitta. Artikla ei velvoita myöntämään vapautusta verosta, joka on suoritettava yksityisten ajoneuvojen käytöstä liikenteessä. Kappaleessa tarkoitettu oikeus väliaikaisesti maahantuoda moottoriajoneuvoja tullitta ja verotta koskee vain joukkojen ja siviilihenkilöstön jäseniä eikä määräys anna huollettaville vastaavaa oikeutta. Huollettavilla on kuitenkin oikeus käyttää joukkojen tai siviilihenkilöstön jäsenen maahantuomaa ajoneuvoa vastaanottajavaltiossa.

Lähettäjävaltion kansalliseen ajoneuvorekisteriin rekisteröityjen ns. siviiliajoneuvojen osalta Suomen lainsäädännön näkökulmasta kyse olisi toiseen valtioon rekisteröidyn ajoneuvon tilapäisestä käytöstä Suomessa. Suomi on liittynyt Genevessä vuonna 1949 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen ja sitä seuranneeseen Wienissä vuonna 1968 tehtyyn tieliikennettä koskevaan yleissopimukseen, jonka mukaan liittyneessä muussa valtiossa kuin Suomessa vakinaisesti asuva luonnollinen henkilö saa tilapäisesti Suomessa ollessaan käyttää maahan tuomaansa sopimusvaltiossa rekisteröityä ajoneuvoa enintään yhden vuoden maahantulopäivästä. Asiasta säädetään ajoneuvolain 126 §:ssä. Nato SOFAn XI artiklan 2 ja 6 kappaleen sekä Pariisin pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen tarkoittama väliaikainen maahantuonti kattaa vastaavalla tavalla ajoneuvon tilapäisen käytön Suomen alueella.

Nato SOFA ei ota kantaa aikaan, kuinka kauan virka-ajoneuvoa tai henkilökohtaiseen käyttöön tuotua ajoneuvoa saisi käyttää tilapäisesti Suomessa. Käytännössä tilapäiseen käyttöön tuotuja ajoneuvoja saisi sopimuksen mukaan käyttää sen ajan, kun joukot, niiden siviilihenkilöstö ja niiden jäsenet ovat komennuksella Suomessa. Tämä edellyttää muutoksia ajoneuvolakiin.