HIRVIKANNAN HOITOSUUNNITELMA
HIRVIKANNAN HOITOSUUNNITELMA
Sisältö
1. JOHDANTO 4
OSA 1: SUOMEN HIRVIKANNAN HOIDON TAUSTA
2. HIRVI LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ, SOPIMUKSISSA JA STRATEGIOISSA 7
2.1. Kansainväliset sopimukset ja Euroopan unionin lainsäädäntö 7
2.1.1. Bernin sopimus 7
2.1.2. Biodiversiteettisopimus 8
2.1.3. Luontodirektiivi 8
2.2. Kansallinen lainsäädäntö 9
2.2.1. Metsästyslainsäädäntö 9
2.2.1.1. Hirven pyyntilupa 9
2.2.1.2. Poikkeuslupa 11
2.2.1.3. Käytännön metsästystä koskevat säädökset 11
2.2.2. Riistahallintolaki 13
2.2.2.1. Suomen riistakeskus 13
2.2.2.2. Riistanhoitoyhdistykset 15
2.2.3. Riistavahinkolaki 16
2.2.4. Luonnonsuojelulaki 17
2.2.5. Metsälaki 19
2.2.5.1. Metsäohjelmat 19
2.2.5.2. Metsänhoitosuositukset 20
2.3. Kansalliset strategiat 20
2.3.1. Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategia 20
2.3.2. Kansallinen luonnonvarastrategia 21
2.3.3. Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalan strategia 2012 – 2022 22
2.3.4. Julkisen riistakonsernin strategia 22
2.3.5. Julkisen riistakonsernin tietohallintostrategia 23
3. HIRVEN BIOLOGIA JA KANNAN NYKYTILA 25
3.1. Liikkuminen, elinympäristöt ja ravinto 26
3.2. Hirven kasvu ja yksilönkehitys 29
3.3. Lisääntyminen 32
3.4. Terveydentila ja kuolleisuus 36
3.5. Hirvikannan rakenne 38
3.5.1. Ikä- ja sukupuolirakenne 38
3.5.2. Geneettinen rakenne 42
3.6. Kannan tila ja kehitys Suomessa 1900-luvulla 47
3.7. Kannan tila ja kehitys Suomessa 2000-luvulla 55
3.8. Suurpetojen vaikutus hirvikantaan 56
3.8.1. Karhu 57
3.8.2. Susi 58
4. XXXXX JA YHTEISKUNTA 61
4.1. Hirven ja hirvenmetsästyksen arvo 61
4.1.1. Hirven tuottamat hyödyt 61
4.2. Hirvi ja maa-, metsä- ja porotalouselinkeinot 63
4.2.1. Metsävahingot 63
4.2.2. Vahingot maa- ja porotaloudelle 67
4.2.3. Hirvivahinkojen ennaltaehkäisy 69
4.3. Hirvi ja liikenne 71
4.3.1. Hirvionnettomuudet 71
4.3.2. Hirvionnettomuuksien ennaltaehkäisy 74
4.3.3. SRVA -toiminta hirvieläinonnettomuuksissa 75
4.4. Maanomistusolojen kehitys 76
4.5. Metsästysalueet ja muu maankäyttö 77
4.6. Hirven ekosysteemivaikutukset 79
4.7. Luonnonsuojelualueet ja hirvikannan säätely 81
5. XXXXX XXXXXXXXXXXXXX 83
5.1. Hirvenmetsästys 83
5.1.1. Metsästysmuodot 83
5.1.2. Hirvenmetsästäjät 85
5.2. Hirvikoiratoiminta 89
5.3. Hirvisaalis 91
5.3.1. Saaliin hyödyntäminen; liha, nahka ja sarvet 95
5.4. Metsästysmatkailu 97
5.6. Hirvenmetsästys sosiaalisena toimintana 98
6. TOTEUTUNUT HIRVIKANNAN HOITO 100
6.1. Hirvitiedon tuottaminen ja hyödyntäminen 100
6.1.1. Hirvitutkimus 100
6.1.2. Hirvikannan arviointi 102
6.1.3. Hirvilaskennat 104
6.1.4. Vahinkotiedot 106
6.2. Hirvikannan hoidon tavoiteasettelu 107
6.2.1. Maa- ja metsätalousministeriön tulosohjaus 108
6.2.2. Sidosryhmien kuuleminen 110
6.3. Metsästyksen säätely ja ohjaus 111
6.3.1. Hirvikannan verotuksen suunnittelu 111
6.3.1.1. Verotuksen suunnittelu ML8§:n alueella 113
6.3.2. Hirvenmetsästys valtion alueilla 113
6.3.3. Pyyntilupamenettely 115
6.3.3.1. Pyyntilupamenettely ML 8§:n alueella 116
6.3.3.2. Metsästysalue 117
6.3.3.3. Yhteislupa 118
6.3.3.4. Pankki- eli hyllylupakäytäntö 119
6.3.4. Hirvenmetsästyksen ajallinen säätely 119
6.3.5. Metsästyksen ohjaus 121
OSA 2: HIRVIKANNAN HOITOSUUNNITELMA
7. HOITOSUUNNITELMAN VALMISTELU JA OSALLISTUMISMAHDOLLISUUDET
8. HIRVIKANNAN HOIDON TAVOITTEET JA TOIMENPITEET
8.1. Riistakannat säilyvät elinvoimaisina
8.1.1. Kestävä hirvikannan hoito
8.1.2. Suurpetojen huomioon ottaminen hirvikannan hoidossa
8.2. Riistatalous luo hyvinvointia
8.2.1. Hirven sosiaalinen ja elinkeinotaloudellinen merkitys
8.2.2. Hirvenmetsästyksen edistäminen
8.2.3. Riistalihan hygienian ja markkinoille tarjonnan edistäminen
8.3. Metsästys ja riistanhoito on eettistä ja vastuullista
8.3.1. Hirvenmetsästyksen eettisyys ja turvallisuus
8.3.2. Ampumataidon kehittäminen ja ampumakoe
8.3.3. Hirven metsästysaika
8.3.4. Ajantasaisen hirvitiedon kerääminen ja hyödyntäminen
8.3.5. Hirvikannan arviointimenetelmien kehittäminen
8.3.6. Hirvitutkimus
8.3.7. Hirvenmetsästykseen liittyvän lupahallinnon kehittäminen
8.3.7.1 Joustavien toimintamallien edistäminen
8.3.7.2. Pyyntiluvan myöntämisedellytykset
8.3.7.3. Alue- ja pyyntilupamenettelyjen kehittäminen ML 8§:n alueella
8.3.7.4. Lupahallintomenettelyn tehostaminen
8.4. Riistavahingot ja -konfliktit ovat hallinnassa
8.4.1. Hirvitalousalueet
8.4.2. Alueellinen hirvikannan hoidon tavoiteasettelu
8.4.3. Hirviverotussuunnittelu
8.4.4. Metsästyksen ohjaus
8.4.5. Hirvionnettomuuksien ennaltaehkäiseminen
8.4.5.1 Toimenpiteet hirvieläinonnettomuuksien ennaltaehkäisemiseksi
8.4.5.2 Toiminta onnettomuustilanteessa
8.4.5.3 Hirvionnettomuuksien tilastointi ja tietojen hyödyntäminen
8.4.6 Metsä-, maa- ja porotalousvahinkojen ennaltaehkäiseminen ja korvaaminen
8.4.6.1 Vahinkotietojen hyödyntäminen
8.4.6.2 Vahinkojen ehkäisemismenetelmät
8.4.6.3 Hirvieläinvahinkojen korvausjärjestelmä
8.4.7. Hirvikannan hoito taajaan asutuilla alueilla
8.4.8. Luonnonsuojelu- ja virkistysalueet ja hirvikannan hoito
9. HOITOSUUNNITELMAN TOTEUTUS JA SEURANTA
9.1. Julkisen riistakonsernin toimijoiden roolit hirvikannan hoidossa
10. LÄHTEET
1. JOHDANTO
Hirveä voidaan pitää monella tavalla maamme merkittävimpänä riistaeläimenä. Riistasaaliin laskennallisella arvolla mitattuna hirvisaaliin arvo kattaa noin kaksi kolmasosaa koko riistasaaliin arvosta Suomessa ja hir- venmetsästyksellä on merkittävä virkistysarvo ja sosiaalinen merkitys. Haittoja hirvi aiheuttaa liikenteessä hirvionnettomuuksina, joissa koetaan myös henkilövahinkoja. Hirvi aiheuttaa ravinnonkäyttönsä vuoksi vahinkoja myös maa- ja metsätaloudelle. Hirvellä on lisäksi merkittävä vaikutus suomalaisessa ekosystee- missä oman valikoivan ravinnon käyttönsä kautta sekä suurpetojen ravintona.
Hirvikannan koko oli 1900-luvun alussa vain muutaman tuhannen yksilön luokkaa ja metsästys vähäistä tai kokonaan kiellettyä. Hirvikannan elpyminen ja saalismäärien kasvu käynnistyivät 1950-luvulla, säilyen kui- tenkin vaatimattomalla tasolla. 1970-luvulla omaksuttu uudenlainen verotusmalli ja runsaat ravintovarat johtivat kannan tuottavuuden nousuun ja hirvimäärän nopeaan kasvuun kokonaan uudelle tasolle. Hirvi- kantaa pienennettiin, kunnes 1990-luvun lopulla kanta kääntyi jälleen voimakkaaseen kasvuun ja saavutti ennennäkemättömän korkean tason 2000-luvun alussa. Korkea kanta johti runsaisiin vahinkoihin ja kantaa pienennettiin voimakkaalla metsästyksellä. Nykyistä hirvikannan säätelyjärjestelmää kohtaan on esitetty kritiikkiä mm. sen vuoksi, että hirvikannan koko on vaihdellut voimakkaasti ja johtanut vuoroin voimakkaas- ti kasvaneen kannan myötä kärjistyneeseen vahinkotilanteeseen ja vuoroin tavoiteltua pienempään kan- taan ja paikallisiin hirvityhjiöihin. Hirvikannan hoitoon liittyviä keskeisimpiä kysymyksiä on pitkään ollut hirvikannan sopiva koko sekä se miten ja millä perusteilla kannan hoidon tavoitteet tulisi asettaa.
Hirvikannan hoitosuunnitelma luo pohjan tulevalle hirvikannan hoidolle ja hoitosuunnitelman avulla pyri- tään osaltaan toteuttamaan julkisen riistakonsernin strategiassa määritellyt tavoitteet. Hoitosuunnitelmat ovat olennainen osa julkisen riistakonsernin strategiaa ja keskeisiä välineitä riistapolitiikan toimeenpanossa. Maa- ja metsätalousministeriö johtaa hoitosuunnitelmatyötä ja Suomen riistakeskus vastaa hoitosuunni- telmien valmistelusta, seurannasta ja päivittämisestä. Valtakunnallinen ja alueelliset riistaneuvostot osallis- tuvat hoitosuunnitelmien laadintaan ja riistaneuvostojen tehtävänä on muun muassa järjestää sidosryhmi- en osallistava kuuleminen.
Hirvikannan hoitosuunnitelman valmistelu aloitettiin vuonna 2011 ja valmisteluun tarjottiin eri tahoille laajat osallistumismahdollisuudet. Syksyllä 2011 ja keväällä 2012 alueelliset riistaneuvostot kutsuivat kaikil- la alueilla hirveen liittyvät eri tahot sidosryhmätilaisuuksiin esittämään näkemyksiään hirvikannan hoidosta ja työstämään alustavia esityksiä. Tilaisuuksiin osallistui yhteensä noin 340 eri tahojen edustajaa mm. maa- ja metsätaloutta ja maanomistajia edustavista järjestöistä, metsästyksen vapaaehtoisjärjestöistä ja riistan- hoitoyhdistyksistä, liikenteen, luonnonsuojelun, maaseudun kehittämisen järjestöistä, ja viranomaisista
sekä tutkimuslaitoksista. Syksyllä 2011 järjestettiin lisäksi kaikille kansalaisille tarkoitettu hirvikysely, johon saatiin noin 4500 vastausta. Osallistamistoimissa kertynyt aineisto muodosti keskeisen taustan hoitosuunni- telman linjauksille ja toimenpide-ehdotuksille.
Hirvikannan hoitosuunnitelma on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa kuvataan hirveä koskevaa säädös- ja sopimustaustaa, hirven biologiaa ja hirvikannan tilaa, hirvikannan säätelyä sekä hirvikannan vaikutuksia ajantasaisten tutkimustulosten, kirjallisuuden ja tilastojen valossa. Toinen osa on varsinainen toimenpide- osa, jossa esitellään hirvikannan hoitoon liittyviä linjauksia ja toimenpide-ehdotuksia taustoituksineen. Hoi- tosuunnitelmassa esitettyjen toimenpiteiden toteuttamisen tärkeysjärjestystä, aikataulua ja toteutusvastui- ta tarkastellaan julkisen riistakonsernin strategiaprosessissa.
Hirvikannan hoitosuunnitelmassa esitettyjen linjausten ja toimenpiteiden avulla on tavoitteena saavuttaa vakaa ja rakenteellisesti tasapainoinen hirvikanta. Hirvikannan hoidon tavoiteasettelussa esitetään siirty- mistä alueellisen tavoiteasettelun malliin, millä pyritään alueellisten erityispiirteiden parempaan huomioon ottamiseen sekä eri tahojen vaikuttamismahdollisuuksien parantamiseen hirvikannan hoidossa. Tavoittee- na on joustavien toimintamallien edistäminen, mikä lisää osaltaan pyyntiluvansaajien paikallista harkinta- valtaa ja –vastuuta hirvikannan hoidossa. Kattavalla ja luotettavalla hirvitiedolla on tärkeä merkitys kannan säätelyssä ja sen onnistumisen seurannassa. Hirvitiedon ajantasaisuutta ja hyödynnettävyyttä on tavoittee- na parantaa mm. sähköisten tietojärjestelmien kehittämisen avulla. Hoitosuunnitelmassa esitetyillä toi- menpiteillä on lisäksi tavoitteena edistää hirven ja suurpetojen välisen vuorovaikutuksen huomi- oon ottamista, samoin kuin edistää hirvestä saatavaa hyvinvointia ja metsästyksen jatkuvuutta. Hoitosuunnitelmassa esitetyillä toimenpiteillä on tavoitteena ennaltaehkäistä hirven liikenteelle sekä met- sä-, maa- ja porotaloudelle aiheuttamia vahinkoja ja parantaa hirvivahinko- ja onnettomuustiedon tark- kuutta ja hyödynnettävyyttä.
2 HIRVI LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ, SOPIMUKSISSA JA STRATEGIOISSA
Xxxx Xxxxxxx, Suomen riistakeskus
2.1. Kansainväliset sopimukset ja Euroopan unionin lainsäädäntö
2.1.1 Bernin yleissopimus
Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristöjen suojelun yleissopimus tuli Suomessa voimaan 1.4.1986. Sopimuksen tavoitteena on luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristöjen suojeleminen ja erityisesti sellaisten lajien ja luonnonalueiden suojeleminen, joka edellyttää usean valtion yhteistyötä, sekä tällaisen yhteistyön edistäminen. Sopimuspuolten tulee ryhtyä tarvittaviin toimiin luonnonvaraisten kasvi- ja eläinkantojen pitämiseksi tasolla, joka vastaa erityisesti eko- logisia, tieteellisiä ja sivistyksellisiä vaatimuksia, tai näiden sopeuttamiseksi tällaiselle tasolle. Tällöin sopija- osapuolten tulee ottaa huomioon taloudelliset ja virkistykselliset vaatimukset sekä paikallisesti uhanalais- ten alalajien, muunnosten ja muotojen tarpeet.
Hirvi kuuluu kaikkien muiden hirvieläinten tavoin Xxxxxx sopimuksen liitteeseen III. Suomi ei ole tehnyt sopimukseen sen soveltamista rajaavia varaumia hirvieläinten osalta. Sopimuksen mukaan jokaisen sopi- muspuolen tulee ryhtyä tarkoituksenmukaisiin ja tarvittaviin lainsäädäntö- ja hallintotoimiin varmistaak- seen liitteessä III mainittujen eläinlajien suojelun. Kyseisten luonnonvaraisten eläinlajien hyödyntämistä on tällöin säänneltävä, jotta niiden kantoja ei vaarannettaisi. Toimenpiteitä, joihin sopimuksen perusteella tulee ryhtyä, ovat esimerkiksi:
a) rauhoitusajat ja / tai muut hyödyntämistä sääntelevät järjestelyt;
b) hyödyntämisen kieltäminen tarkoituksenmukaisella tavalla joko väliaikaisesti tai paikallisesti, jotta eläinkantojen koko palautuisi tyydyttävälle tasolle;
c) elävien ja kuolleiden eläinten myynnin, hallussapidon myyntiä varten, kuljettamisen myyntiä varten tai kaupaksi tarjoamisen sääntely tarkoituksenmukaisella tavalla.
Sopimuksen liitteessä III lueteltujen eläinlajien osalta sopimuspuolten tulee kieltää kaikkien umpimähkään toimivien pyynti- ja tappovälineiden käyttö ja sellaisten menetelmien käyttö, jotka voisivat johtaa siihen, että jonkin lajin kanta häviää paikallisesti tai voisi häiritä tätä vakavasti. Sopimuksen mukaan erityisesti tulee kieltää liitteessä IV luetellut menetelmät, kuten ansat, keinotekoiset valolähteet, yöammuntaa varten tarkoitetut tähtäinlaitteet, joihin kuuluu elektroninen kuvaa suurentava tai muuttava laite, räjähdysaineet, myrkyt, liikkuvat moottoriajoneuvot ja sellaiset puoliautomaattiset aseet, joiden makasiiniin mahtuu
enemmän kuin kaksi panosta. Suomessa Bernin yleissopimuksen 7 ja 8 artiklojen edellyttämät hirveä kos- kevat toimet on pantu täytäntöön metsästyslainsäädännöllä.
2.1.2 Biodiversiteettisopimus
Biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus eli niin sanottu biodiversiteettisopimus solmittiin Rio de Janeirossa vuonna 1992 ja se tuli Suomessa voimaan 26.10.1994. Sopimuksen tavoitteena on biolo- gisen monimuotoisuuden suojelu, sen osien kestävä käyttö sekä perintöaineksen käytöstä saadun hyödyn oikeudenmukainen ja tasapuolinen jako. Sopimuksen määritelmän mukaan biologisella monimuotoisuudel- la tarkoitetaan kaikkiin ekosysteemeihin tai ekologiseen kokonaisuuteen kuuluvien eliöiden vaihtelevuutta, johon lasketaan lajin sisäinen ja lajien välinen sekä ekosysteemien monimuotoisuus. Kestävällä käytöllä puolestaan tarkoitetaan biologisen monimuotoisuuden osien käyttöä siten, että käytön laatu tai määrä ei pitkällä aikavälillä johda biologisen monimuotoisuuden vähenemiseen ja joka siten tukee biologisen moni- muotoisuuden mahdollisuuksia tyydyttää nykyisten ja tulevien sukupolvien tarpeet ja pyrkimykset.
Eläinkantojen intensiivisen hyödyntämisen potentiaalisia vaikutuksia kantojen evoluutioon pidetään ilmei- sinä. Hirvikannan valikoivalla säätelyllä on voimakas vaikutus hirvikannan ikä- ja sukupuolirakenteeseen, millä puolestaan on todettu olevan vaikutuksia myös kannan geneettiseen rakenteeseen. Voimakkaasti vinoutuneen hirvikannan rakenteen on todettu pienentävän niin sanottua efektiivistä populaatiokokoa, mikä puolestaan pienentää seuraaviin sukupolviin siirtyvien perintötekijöiden monimuotoisuutta (Nygrén T. 2009). Hirvikantaan oikein kohdistetuilla säätelytoimilla on mahdollista hidastaa hirvikannan geneettisen monimuotoisuuden heikkenemistä.
2.1.3. Luontodirektiivi
Neuvoston direktiivi luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta (92/43/ETY) eli niin sanottu luontodirektiivi on Euroopan unionin keskeisimpiä luonnonsuojelusäädöksiä ja se tuli Suomea velvoittavaksi vuoden 1995 alusta Suomen liityttyä EU:n jäseneksi. Luontodirektiivi koskee Euroopan luon- nonvaraista eläimistöä, kasvistoa ja luontotyyppejä. Luontodirektiivin yleistavoite on saavuttaa ja säilyttää tiettyjen lajien ja luontotyyppien suojelun taso suotuisana. Lajin on pitkällä aikavälillä säilyttävä luontaises- sa ympäristössään, eikä sen luontainen levinneisyysalue saa supistua. Lisäksi lajin elinympäristöjä pitää olla riittävästi turvaamaan kannan säilyminen pitkällä aikavälillä.
Luontodirektiivi edellyttää sekä lajien että niiden elinympäristöjen suojelua. Luontodirektiivi kieltää siinä lueteltujen eläinlajien yksilöiden tahallisen tappamisen, pyydystämisen, häiritsemisen erityisesti pesinnän
aikana sekä kaupallisen käytön. Lisäksi luontodirektiivi kieltää tiettyjen kasvilajien hävittämisen, keräämisen tai siihen rinnastettavan toiminnan sekä kaupallisen käytön. Luontodirektiivi edellyttää myös, että tiettyjen eläinlajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Luontodirektiivi edellyttää myös, että osalle lajeista on osoitettava erityisten suojelutoimien alueita Natura 2000 - verkostossa. Hirvi ei kuulu luontodirektiivin liitteissä mainittuihin eläinlajeihin, joiden osalta edellytetään suojelutoimia. Luontodirektiivillä on hirven osalta lähinnä välillisiä vaikutuksia joidenkin alueiden metsäs- tyskäytön rajoitusten osalta.
2.2. Kansallinen lainsäädäntö
Hirvi on riistaeläinlaji ja sitä koskevat keskeiset säädökset löytyvät metsästyslaista (615/1993) ja metsäs- tysasetuksesta (666/1993), riistanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta annetusta laista (616/1993), riis- tanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta annetusta valtioneuvoston asetuksesta (823/2001), maa- ja met- sätalousministeriön asetuksesta ampumakokeesta (18/2006), riistahallintolaista (158/2011) ja metsästys- laissa säädetyistä poikkeusluvista annetusta valtioneuvoston asetuksesta (169/2011). Hirven aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta säädetään riistavahinkolaissa (105/2009). Myös eräillä muilla laeilla on vaikutusta hirvikannan säätelyyn ja metsästykseen.
2.2.1 Metsästyslainsäädäntö
Metsästyslain yleisenä vaatimuksena on, että metsästystä on harjoitettava kestävän käytön periaatteen mukaisesti ja siten, että riistaeläinkannat eivät vaarannu. Lisäksi riistaeläinkantojen tuoton jatkuvuus on pyrittävä turvaamaan tarkoituksenmukaisella riistanhoidolla. Riistanhoidolla tarkoitetaan toimintaa, jonka tarkoituksena on riistaeläinkantoja säätelemällä, riistaeläinten elinolosuhteet turvaamalla tai niitä paran- tamalla tai muulla tavalla lisätä, säilyttää tai parantaa riistaeläinkantaa ja eri eläinkantojen välistä tasapai- noa.
2.2.1.1 Hirven pyyntilupa
Hirven metsästykseen on metsästyslain 26§:n mukaisesti oltava pyyntilupa, jonka myöntää Suomen riista- keskus. Hirvieläinten pyyntilupia myönnettäessä on huolehdittava siitä, että hirvieläinkanta ei metsästyksen johdosta vaarannu ja että hirvieläinten aiheuttamat vahingot pysyvät kohtuullisella tasolla. Suomen riista- keskuksen tulee vuosittain kuulla alueellisia sidosryhmiä liikenne-, maatalous- ja metsävahinkojen huomi- oon ottamiseksi pyyntilupien myöntämisessä.
Metsästyslain 8§:n mukaisesti henkilöllä, jolla on kotipaikka Lapin lääniin kuuluvassa kunnassa tai Kajaanin, Hyrynsalmen, Kuhmon, Kuusamon, Paltamon, Pudasjärven, Puolangan, Ristijärven, Sotkamon, Suomussal- men, Taivalkosken, Vaalan tai Vuolijoen kunnassa, on oikeus metsästää kotikunnassaan valtion omistamilla alueilla. Kyseisellä alueella hirven pyyntilupia myönnettäessä on kiinnitettävä huomiota myös metsästys- mahdollisuuksien tasapuoliseen jakaantumiseen. Tätä tarkoitusta varten pyyntilupahakemukseen on met- sästysasetuksen 6§:n mukaisesti liitettävä alustava ilmoitus metsästykseen ampujina osallistuvista ja heidän vakinaisista asuinpaikoistaan sekä heidän kyseisen hirvieläimen muista metsästysmahdollisuuksistaan, jos pyyntilupahakemus koskee hirvieläimen metsästämistä metsästyslain 8§:ssä tarkoitetulla alueella ja met- sästysalueeseen sisältyvien valtion omistamien alueiden pinta-ala on yli 1000 hehtaaria.
Hirvieläimen pyyntiluvan myöntäminen edellyttää metsästyslain 27§:n mukaisesti, että luvan hakijalla on käytettävissään metsästykseen sopiva yhtenäinen alue, jonka pinta-alan on oltava vähintään 1000 hehtaa- ria. Maa- ja metsätalousministeriö on määräyksellään 18.4.1994 määrännyt tietyt poikkeukset edellä maini- tusta metsästysalueen vähimmäispinta-alasta. Määräyksen mukaan hirven pyyntilupa voidaan myöntää metsästyslain 27§:n 1 momentissa säädettyjä metsästysalueen vähimmäispinta-aloja pienemmille alueille, mikäli alue on metsästykseen sopiva, yhtenäinen ja;
1) alue on hirvieläinten kulun estävällä aidalla aidattu
2) alue on tieyhteyttä vailla oleva saari tai
3) alue on asutuksen tms. hirvieläinten kulun estävän seikan pysyvästi ympäröimä ja hirvieläinkannan vähentäminen metsästämällä on hirvien alueella aiheuttamien huomattavien vahinkojen estämi- seksi tärkeää.
Metsästysasetuksen 6§:n mukaan hirvieläinten pyyntilupahakemukseen on liitettävä kartta lupahakemuk- sessa tarkoitetusta alueesta ja selvitys alueen pinta-alasta. Suomen riistakeskuksen vaatimuksesta hakijan on esitettävä tarkempi selvitys metsästysalueesta ja metsästysoikeuden osoittavista asiakirjoista. Pyyntilu- van hakemiselle on säädetty metsästysasetuksen 8§:ssä määräaika siten, että hirvieläimen pyyntilupaha- kemus on jätettävä riistanhoitoyhdistykselle viimeistään 30. huhtikuuta. Hirven pyyntilupa on voimassa yhden metsästysvuoden kerrallaan. Muualla kuin metsästyslain 8§:n tarkoittamalla alueella voidaan samal- le metsästysalueelle myöntää pyyntilupa vain yhden hakemuksen perusteella.
Hirvieläimen pyyntilupaan voidaan metsästysasetuksen 7§:n mukaisesti ottaa pyyntiluvan käyttöä rajaavia määräyksiä. Pääsääntönä on, että yhdellä hirven pyyntiluvalla voi pyydystää yhden aikuisen hirven tai kaksi hirvenvasaa. Pyyntilupaan voidaan kuitenkin ottaa tarkempia määräyksiä pyydystettävien hirvien iästä tai sukupuolesta, jos se on tarpeen hirvikannan tarkoituksenmukaisen hoidon kannalta.
Suomen riistakeskus voi metsästyslain 10a§:n perusteella poliisin tai rajavartiolaitoksen esityksestä myös peruuttaa voimassa olevan hirven pyyntiluvan, jos luvansaaja rikkoo metsästyslakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai olennaisesti rikkoo pyyntiluvan ehtoja. Jos pyyntiluvan nojalla kaadetaan sellainen hirvieläin, joka on siten vahingoittunut tai sairas, että se on enemmän kuin puoliksi ihmisravinnoksi kelpaamaton eikä tämä ole johtunut pyyntiluvan saajasta, Suomen riistakeskus myöntää metsästyslain 29§:n nojalla luvan saajalle maksutta vanhan pyyntiluvan tilalle uuden pyyntiluvan.
Hirvieläimen pyyntilupaan liittyy metsästysasetuksen 9§:ssä säädetty velvollisuus ilmoittaa pyyntiluvan nojalla tapahtuneen metsästyksen tuloksesta. Ilmoitus on tehtävä seitsemän vuorokauden kuluessa pyynti- luvassa mainittujen eläinten tultua pyydystetyksi, taikka jos eläimiä on jäänyt pyydystämättä, seitsemän vuorokauden kuluessa rauhoitusajan alkamisesta. Saalisilmoituksessa on mainittava tiedot saaliseläinten määrästä, sukupuolesta, pyyntiajankohdasta ja pyyntipaikasta sekä liitettävä ilmoitukseen tosite pyyntilu- pamaksun suorittamisesta. Saalisilmoituksen yhteydessä luvansaajat ilmoittavat myös arvionsa metsästys- alueelleen metsästyksen jälkeen jääneestä hirvikannasta.
Riistanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta annetun lain (616/1993) 4 §:n mukaisesti hirvieläimen pyynti- luvasta on suoritettava pyyntilupamaksu valtiolle. Maksu suoritetaan kultakin kaadetulta hirvieläimeltä ja maksun suuruus on 120 euroa aikuisesta hirvestä ja 50 euroa hirvenvasasta.
2.2.1.2 Poikkeuslupa
Metsästyslain 41§:ssä säädetään poikkeusluvasta, jolla tarkoitetaan lupaa, jonka Suomen riistakeskus voi myöntää riistaeläimen metsästyslain 37§:n mukaisesta rauhoituksesta tai maa- ja metsätalousministeriön asetuksella määrätystä metsästyslain 38§:n mukaisesta kiellosta tai rajoituksesta poikkeamiseksi. Metsäs- tyslain 41c§:ssä säädetään mm. hirveä koskevista edellytyksistä poikkeusluvan myöntämiselle siten, että poikkeuslupa voidaan myöntää viljelyksille, metsätaloudelle, kalataloudelle, porotaloudelle, eläinten pidol- le, vesistöille tai omaisuudelle aiheutuvien merkittävien vahinkojen ehkäisemiseksi taikka jos se on kansan- terveyden, yleisen turvallisuuden tai muun erittäin tärkeän yleisen edun kannalta tarpeellista. Valtioneu- voston asetuksella metsästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista (24.2.2011) säädetään tarkemmin poikkeus- luvan myöntämisen edellytyksistä.
2.2.1.3. Käytännön metsästystä koskevat säädökset
Hirvenmetsästyksen ajallinen sääntely määräytyy metsästysasetuksen (666/1993) 24 §:n 1 momentin
9 kohdan perusteella. Sen mukaan hirven rauhoitusaika on 1 päivästä tammikuuta syyskuun viimeistä lau- antaita edeltävään päivään. Hirven metsästys on siten mahdollista syyskuun viimeisestä lauantaista joulu- kuun loppuun saakka. Poikkeuksen metsästysaikaan tekee Ylä-Lapin alue, jonka osalta valtioneuvoston ase- tuksella (702/2010) aikaistettiin hirvenmetsästysaikaa siten, että Enontekiön, Inarin, Muonion ja Utsjoen kuntien alueilla hirvenmetsästys voidaan aloittaa syyskuun alusta lukien ja aikaistettu metsästys kestää 20. syyskuuta saakka. Tämän jälkeen seuraa kahdenkymmenen päivän mittainen rauhoitusaika, jonka jälkeen metsästys voidaan aloittaa uudelleen lokakuun 11. päivänä. Edellä mainitulla alueella hirvenmetsästys päättyy marraskuun lopussa. Hirvinaaras, jota vuotta nuorempi jälkeläinen eli vasa seuraa, on metsäs- tysasetuksen 25§:n mukaisesti aina rauhoitettu koko maassa.
Hirvenmetsästyksen turvalliseen järjestämiseen liittyen löytyy useita säännöksiä metsästyslaista ja - asetuksesta. Metsästyslain 28§:n mukaan hirvieläimen pyyntiluvansaajan on nimettävä metsästyksenjohta- ja ja ilmoitettava tästä metsästysasetuksen 23§:n mukaisesti kirjallisesti asianomaiselle riistanhoitoyhdis- tykselle ennen metsästyksen alkamista. Metsästykseen osallistuva henkilö on velvollinen noudattamaan metsästyksenjohtajan antamia määräyksiä. Metsästyksenjohtaja saa kieltää metsästykseen osallistumisen henkilöltä, joka ei noudata annettuja määräyksiä. Metsästyksenjohtajan tehtävistä on säädetty metsäs- tysasetuksen 23§:ssä. Metsästysasetuksen 22§:n mukaan hirvenmetsästykseen osallistuvien on käytettävä selvästi näkyvää punaista tai oranssinpunaista päähinettä tai päähineen suojusta sekä väriltään samanta- paista liiviä, takkia tai muuta vastaavaa vaatetta.
Hirvenmetsästyksessä on käytettävä rihlattua luotiasetta ja patruunaa, jotka täyttävät metsästysasetuksen 16§:n mukaiset tehovaatimukset. Haulikon käyttäminen hirven metsästyksessä on patruunasta riippumatta kiellettyä. Myöskään jousiasetta ei saa käyttää hirvenmetsästyksessä.
Metsästyslain 21§:n mukaisesti hirvenmetsästyksessä ampujana saa toimia ainoastaan henkilö, joka on suorittanut metsästyslain mukaisen ampumakokeen. Riistanhoitoyhdistys järjestää ampumakokeen ja an- taa sen hyväksytystä suorittamisesta todistuksen, joka on voimassa kolme vuotta ampumakokeen suorit- tamisesta lukien. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksella ampumakokeesta (10.1.2006) säädetään tar- kemmin ampumakokeen sisällöstä, suorittamistavasta, suorittamispaikasta ja ampumakokeessa sallituista ampuma-aseista ja patruunoista.
Koiran käyttämisestä ja kouluttamisesta hirvenmetsästykseen säädetään metsästyslain 52§:ssä ja metsäs- tysasetuksen 12§:ssä. Hirvieläinten metsästykseen käytettävää koiraa saadaan hirvieläinten rauhoituksen estämättä kouluttaa ja järjestää tällaisen koiran metsästyskokeita elokuun 20. päivästä alkaen joulukuun loppuun saakka. Koirakokeen ja kouluttamisen tulee tapahtua siten, että rauhoitettuja riistaeläimiä ei va- hingoiteta. Hirvieläinten metsästyksessä ei saa käyttää kytkemättömänä sellaista ajavaa koiraa, jonka säkä- korkeus on yli 28 senttimetriä.
2.2.2. Riistahallintolaki
2.2.2.1. Suomen riistakeskus
Suomalaisen riistahallinnon organisaatio muuttui merkittävästi, kun riistahallintolaki (158/2011) astui voi- maan 1.3.2011. Aiemmat Metsästäjäin keskusjärjestö ja alueelliset riistanhoitopiirit lakkautettiin ja perus- tettiin Suomen riistakeskus, jonka toimialueena on koko maa, lukuun ottamatta Ahvenanmaan maakuntaa. Suomen riistakeskus on itsenäinen julkisoikeudellinen laitos, jonka tehtävänä on edistää kestävää riistata- loutta, tukea riistanhoitoyhdistysten toimintaa, huolehtia riistapolitiikan toimeenpanosta ja hoitaa sille säädetyt julkiset hallintotehtävät.
Suomen riistakeskusta ohjaa maa- ja metsätalousministeriö. Suomen riistakeskus ja maa- ja metsätalous- ministeriö neuvottelevat vuosittain Suomen riistakeskuksen toiminnalle asetettavista tavoitteista, jotka kirjataan vuosittaiseen tulossopimukseen.
Suomen riistakeskuksen julkiset hallintotehtävät ovat:
1) metsästyslaissa (615/1993) sekä riistanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta annetussa laissa (616/1993) säädetyt tehtävät;
2) metsästäjien ryhmävakuutuksen sekä nimittämiensä riistanhoitoyhdistysten toimihenkilöiden tehtävien hoitamiseen liittyvän riittävän vakuutusturvan hankkiminen ja voimassa pitäminen;
3) riistanhoitoyhdistysten metsästyksenvalvojien nimittäminen, ohjaus ja valvonta;
4) riistanhoitoyhdistysten metsästäjätutkinnon vastaanottajien sekä ampumakokeiden vastaanottajien nimittäminen, ohjaus ja valvonta;
5) riistavahinkolain (105/2009) 25 §:ssä tarkoitetuissa maastotarkastuksissa toimivien riistanhoitoyhdistys- ten edustajien nimittäminen, ohjaus ja valvonta; sekä
6) muut Suomen riistakeskukselle tämän tai muun lain mukaan kuuluvat julkiset hallintotehtävät.
Suomen riistakeskuksen muut tehtävät ovat:
1) kestävän riistatalouden edistäminen sekä riistatalouteen liittyvän yleisen edun valvonta;
2) riistaeläinkantojen tilan, kehityksen, kestävyyden ja elinvoimaisuuden seuraaminen sekä näihin liittyvien toimintojen kehittäminen yhdessä tutkimuksen kanssa;
3) riistanhoidon sekä riistan elinympäristöjen hoidon edistäminen;
4) riistaeläinlajeja ja niiden elinympäristöjen hoitoa koskevien hoitosuunnitelmien valmistelu, laatiminen ja päivittäminen;
5) riistaeläinten aiheuttamien vahinkojen ehkäisemisen edistäminen;
6) kestävän, turvallisen ja eettisesti hyväksyttävän metsästyksen edistäminen;
7) riistanhoitoyhdistysten toiminnan edistäminen ja riistanhoitoyhdistysten toimihenkilöiden kouluttami- nen;
8) metsästykseen, riistatalouteen ja riistaeläimiin liittyvien asiantuntija-, koulutus- ja neuvontapalveluiden tuottaminen;
9) tiedotus ja viestintä;
10) Suomen riistakeskuksen ja riistanhoitoyhdistysten yhteisten tietojärjestelmien, tietovarantojen ja tieto- palveluiden ylläpitäminen ja kehittäminen sekä toimialan yhteisten tietojärjestelmien, tietovarantojen ja tietopalveluiden kehittämiseen osallistuminen;
11) kansainväliseen yhteistyöhön osallistuminen; sekä
12) muut sille säädetyt ja määrätyt tehtävät, joihin ei liity julkisen vallan käyttöä.
Suomen riistakeskuksen ylin päättävä elin on hallitus. Lisäksi Suomen riistakeskuksen yhteydessä toimii valtakunnallinen riistaneuvosto ja alueelliset riistaneuvostot, joiden tehtävänä on mm. osallistua Suomen riistakeskusta koskevaan strategiseen suunnitteluun ja valmisteluun sekä alueelliseen ja valtakunnalliseen riistatalouden suunnitteluun. Riistaneuvostojen tehtävänä on lisäksi osallistua riistaeläinlajeja, riistaeläin- kantoja ja lajien elinympäristöjä koskevien hoitosuunnitelmien valmistelu- ja päivittämistyöhön sekä huo- lehtia hoitosuunnitelmatyöhön liittyvästä valtakunnallisten ja alueellisten sidosryhmien kuulemisesta. Alu- eellisten riistaneuvostojen tehtävänä on lisäksi osallistua riistatalouden suunnitteluun aluetasolla ja huoleh- tia tähän liittyen alueellisten sidosryhmien kuulemisesta.
Riistahallintolain 8§:n mukaan Suomen riistakeskukselle kuuluvien julkisten hallintotehtävien hoitamisesta vastaa julkisten hallintotehtävien päällikkö, joka on tehtävää hoitaessaan riippumaton. Julkisten hallinto- tehtävien päällikkö voi tietyin edellytyksin määrätä myös muun Suomen riistakeskuksen henkilökuntaan kuuluvan käyttämään julkista valtaa. Tällöin tämä julkista valtaa käyttämään määrätty henkilö on riippuma- ton julkista hallintotehtävää hoitaessaan. Saman pykälän mukaan metsästyslain 26§:n tarkoittama hir- vieläimen pyyntilupa voidaan ratkaista ilman esittelyä. Julkisten hallintotehtävien päällikön antamalla mää- räyksellä toimivalta hirvieläinten pyyntilupahakemusten ratkaisemiseen on määrätty Suomen riistakeskuk- sen alueen riistapäälliköille ja riistanhoidonneuvojille.
2.2.2.2 Riistanhoitoyhdistykset
Riistanhoitoyhdistykset ovat paikallistasolla toimivia riistanhoitomaksun maksaneiden metsästäjien oma- toimisuuteen perustuvia itsenäisiä toimijoita, jotka vastaavat kestävän riistatalouden edistämisestä toimin- ta-alueellaan, huolehtii metsästäjien vapaaehtoistoiminnan edistämisestä ja organisoinnista sekä hoitaa sille kuuluvat julkiset hallintotehtävät. Suomen riistakeskus ohjaa ja valvoo riistanhoitoyhdistysten toimin- taa.
Riistanhoitoyhdistysten julkiset hallintotehtävät ovat:
1) metsästyslaissa tarkoitettujen ampumakokeiden sekä riistanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta anne- tussa laissa tarkoitettujen metsästäjätutkintojen järjestäminen;
2) riistavahinkolain 25 §:ssä tarkoitettuihin maastotarkastuksiin osallistuminen;
3) metsästyslain noudattamisen valvonnasta vastaavien viranomaisten avustaminen metsästyksen valvon- nassa; sekä
4) muut riistanhoitoyhdistykselle tämän tai muun lain mukaan kuuluvat julkiset hallintotehtävät.
Riistanhoitoyhdistyksen muut tehtävät ovat:
1) kestävän riistatalouden edistäminen;
2) kestävän, turvallisen ja eettisesti hyväksyttävän metsästyksen edistäminen;
3) riistanhoidon, riistaeläinkantojen kestävyyden ja elinvoimaisuuden sekä riistan elinympäristöjen hoidon ja riistaeläinten aiheuttamien vahinkojen ehkäisemisen edistäminen;
4) metsästykseen, riistatalouteen ja riistaeläimiin liittyvien asiantuntija-, koulutus- ja neuvontapalveluiden tuottaminen sekä näihin liittyvä tiedotus ja viestintä; sekä
5) muiden sille säädettyjen tai maa- ja metsätalousministeriön tai Suomen riistakeskuksen määräämien tehtävien suorittaminen.
Riistanhoitoyhdistyksen päätösvaltaa käyttää riistanhoitoyhdistyksen vuosikokous, jossa äänivaltaisia ovat riistanhoitoyhdistyksen jäsenet. Lisäksi riistanhoitoyhdistyksellä on vuosikokouksen määräajaksi valitsema hallitus. Metsästysasetuksen 8§:n mukaisesti hirvieläinten pyyntilupahakemukset jätetään sille riistanhoi- toyhdistykselle, jonka toimialueeseen pääosa lupahakemuksessa tarkoitetusta metsästysalueesta kuuluu ja riistanhoitoyhdistyksen tulee antaa hakemuksiin lausuntonsa ja toimittaa ne Suomen riistakeskukselle. Edellä mainittujen lausuntojen antaminen on valtioneuvoston asetus riistahallinnosta (24.2.2011) 10§:n mukaan riistanhoitoyhdistyksen hallituksen tehtävä.
2.2.3 Riistavahinkolaki
Riistaeläinten aiheuttamien vahinkojen korvausjärjestelmä uudistettiin vuonna 2009 voimaan tulleella riis- tavahinkolailla (105/2009), jolla säädetään niistä perusteista ja menettelyistä, joita noudatetaan myönnet- täessä valtion talousarvioon otetuista määrärahoista varoja riistaeläinten aiheuttamien vahinkojen kor- vaamiseen ja vahinkojen ennaltaehkäisyyn. Hirvieläimen aiheuttamana viljelysvahinkona voidaan korvata pellolle, puutarhalle, taimistoviljelmälle ja kootulle sadolle aiheutuvat vahingot. Metsävahinkona voidaan korvata metsälle ja metsänviljelyaineistolle aiheutuva vahinko ja lisäksi eläinvahinkona voidaan korvata kotieläimelle aiheutuva vahinko. Riistavahinkolain voimaan tullessa luovuttiin hirvieläinten aiheuttamien liikennevahinkojen korvaamisesta valtion varoin. Hirvieläimellä riistavahinkolaissa tarkoitetaan kuusi- peuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, hirveä, valkohäntäpeuraa ja metsäpeuraa. Metsäkauriin aiheuttamia vahinkoja ei näin ollen korvata valtion varoin. Hirvieläinten aiheuttamien vahinkojen korvauksiin käytettä- vät varat kerätään pyyntiluvanvaraisten hirvieläinten pyyntilupamaksuina, kuten asiasta säädetään lain riistanhoitomaksusta ja pyyntilupamaksusta (616/93) 6§:ssä.
Hirvieläimen aiheuttama vahinko voidaan korvata vain yksityiselle viljelijälle tai yksityiselle maanomistajalle tai tämän kuolinpesälle ja sen osakkaille. Lisäksi vahinko voidaan korvata maatalousyhtymän osakkaille ja tietyin edellytyksin yhteismetsän osakaskunnalle. Riistaeläimen aiheuttama vahinko korvataan, jos korva- uksen hakijalle aiheutuneiden vahinkojen yhteenlaskettu määrä kalenterivuotta kohti on enemmän kuin 170 euroa. Mikäli korvauksia ei voida suorittaa talousarvion puitteissa täysimääräisesti, vähennetään jokai- selta korvaukseen oikeutetulta korvauksen määrää samassa suhteessa. Yleisenä edellytyksenä korvauksen saamiselle on, että vahingonkärsijä on käytettävissään olevin kohtuullisin keinoin pyrkinyt estämään vahin- gon syntymisen tai sen laajenemisen. Korvaus voidaan evätä tai sitä voidaan alentaa, jos vahingonkärsijä on myötävaikuttanut vahingon syntymiseen tai sen laajenemiseen taikka ilman hyväksyttävää perustetta kiel- tänyt sellaisten toimenpiteiden suorittamisen, joilla olisi voitu estää vahingon syntyminen tai sen laajentu- minen.
Hirvieläimen aiheuttamasta viljelysvahingosta voidaan korvata enintään menetetyn sadon tai vahingoittu- neiden viljelykasvien käypä arvo. Hirvieläimen aiheuttamasta metsävahingosta voidaan korvata ne taloudel- liset menetykset, jotka aiheutuvat metsänviljelyaineiston arvon merkittävästä alenemisesta sekä taimikon tai sitä varttuneemman puuston arvon merkittävästä alenemisesta sekä vahinkoalueen välttämättömästä täydennysviljelystä tai uudelleen metsityksestä. Korvauksen hakemista varten viljelys- ja eläinvahingosta tehdään ilmoitus vahinkopaikkakunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselle ja metsävahingosta metsäkeskuk- selle.
Hirvieläinten aiheuttamista korvattavista vahingoista pääosa on metsävahinkoja. Korvattujen hirvieläinten aiheuttamien viljelysvahinkojen määrä on viime vuosina laskenut ja oli vuonna 2010 noin 130 000 euroa.
Hirvieläinten aiheuttamien metsävahinkojen korvaussumma on 2000-luvulla ollut keskimäärin 3,3 miljoo- naa euroa vuodessa, mutta siinä on ollut voimakasta vaihtelua. Esimerkiksi vuonna 2010 korvaussumma oli noin 3 miljoonaa euroa, kun se vuotta aiemmin oli runsaat 5 miljoonaa euroa (Metsätilastollinen vuosikirja 2010).
2.2.4 Luonnonsuojelulaki
Vaikka hirvi on riistaeläinlaji ja siihen liittyvistä asioista säädetään pääosin metsästyslainsäädännössä, niin osa luonnonsuojelulain (1096/1996) säännöksistä koskee myös hirveä. Lain 1 §:ssä on mainittu lain tavoit- teet, jotka ovat luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen, luonnonkauneuden ja maisema-arvojen vaali- minen, luonnonvarojen ja luonnonympäristön kestävän käytön tukeminen, luonnontuntemuksen ja yleisen luontoharrastuksen lisääminen sekä luonnontutkimuksen edistäminen. Näiden tavoitteiden saavuttamisek- si luonnonsuojelussa tähdätään maamme luonnonvaraisten eliölajien suotuisan suojelutason saavuttami- seen ja säilyttämiseen. Luonnonsuojelulain 5§:n mukaan eliölajin suojelutaso on suotuisa, kun laji pystyy pitkällä aikavälillä säilymään elinvoimaisena luontaisissa elinympäristöissään. Luonnonsuojeluasetuksen (160/1997) 2 §:n mukaan ympäristöministeriön on järjestettävä luonnonvaraisten eliölajien seuranta siten, että sen pohjalta on arvioitavissa eliölajien suojelutaso. Viimeisimmässä lajien uhanalaisuusarvioinnissa ei todettu aihetta hirven aseman tarkempaan huomioimiseen (Rassi ym. 2010).
Luonnonsuojelulailla säädetään luonnonsuojelualueista, joita ovat kansallispuistot, luonnonpuistot ja muut luonnonsuojelualueet. Kansallispuisto ja luonnonpuisto voidaan perustaa vain valtion omistamalle maalle ja niiden perustamisesta säädetään lailla lukuun ottamatta alle 1000 hehtaarin suuruisia luonnonpuistoja, joiden perustamisesta säädetään asetuksella. Kansallispuistoissa ja luonnonpuistoissa luontoa muuttava toiminta on kielletty ja näillä alueilla ei saa pyydystää, tappaa tai hätyyttää luonnonvaraisia selkärankaisia eläimiä tai hävittää niiden pesiä eikä pyydystää tai kerätä selkärangattomia eläimiä. Lähtökohtaisesti met- sästys on siten kielletty kansallispuistoissa ja luonnonpuistoissa. Metsästyslain 8§:ssä tarkoitetun kuntalai- sen oikeudesta metsästää kansallispuiston alueella säädetään erikseen lailla. Metsästyksestä nykyisissä kansallispuistoissa on säädetty niiden perustamisesta annetuissa laeissa ja niiden perusteella vahvistetuissa järjestyssäännöissä.
Luonnonsuojelulain 15§:ssä rauhoitussäännöksiin on säädetty kuitenkin eräitä metsästykseen liittyviä poik- keuksia. Kansallispuistossa ja luonnonpuistossa voidaan sen perustamistarkoitusta vaarantamatta alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen luvalla pyydystää tai tappaa eläimiä tutkimusta tai muuta tieteellistä tarkoitusta tai opetusta varten ja vähentää vierasperäisiä tai liian runsaslukuisiksi tai vahingolli- siksi käyneitä muitakin eläinlajeja. Lisäksi voidaan poistaa sellaisten pyyntiluvanvaraisten riistaeläinlajien
yksilöitä, jotka suojelualueen ulkopuolella aiheuttavat ilmeisen uhan ihmisen turvallisuudelle tai omaisuu- delle aiheutuvasta merkittävästä taloudellisesta vahingosta ja ottaa haltuun alueelle kaatunut riistaeläin. Kansallispuistossa voidaan lisäksi edellä mainituin edellytyksin ajaa hirveä metsästyksen yhteydessä.
Niin sanotun muun luonnonsuojelualueen perustamisesta valtion omistamalle alueelle ja alueen tarkoituk- sesta säädetään valtioneuvoston asetuksella tai, jos muuksi luonnonsuojelualueeksi perustettava alue on enintään 100 hehtaaria, ympäristöministeriön asetuksella. Muulla luonnonsuojelualueella eläinten tappa- misesta, pyydystämisestä ja hätyyttämisestä on voimassa vastaavat rauhoitussäännökset kuin kansallis- ja luonnonpuistoissakin. Lähtökohtaisesti metsästys on siten Etelä-Suomessa sijaitsevilla muilla luonnonsuoje- lualueilla kiellettyä. Valtioneuvoston asetuksella voidaan kuitenkin säätää metsästyksen sallimisesta muulla luonnonsuojelualueella, jos metsästys ei vaaranna alueen perustamistarkoitusta tai aiheuta haittaa alueen muulle käytölle. Metsästyslain 8 §:ssä mainitun kunnan alueella sijaitsevalla muulla luonnonsuojelualueella metsästys on kuitenkin sallittu. Valtioneuvoston asetuksella voidaan tarvittaessa säätää rajoituksia tällaisen alueen metsästykselle, sekä siitä, että metsästys on sallittu vain metsästyslain 8 §:ssä tarkoitetulle kuntalai- selle, jos se on tarpeen riistakantojen turvaamiseksi tai hoitamiseksi.
Alueellinen elinkeino-, liikenne-, ja ympäristökeskus voi perustaa omalla päätöksellään luonnonsuojelualu- een myös valtioneuvoston hyväksymään luonnonsuojeluohjelmaan ja Natura 2000-verkostoon kuuluvalle yksityisen omistamalle alueelle. Alueen rauhoitusmääräykset eivät saa estää maankäyttöä enemmälti kuin ohjelmasta johtuu, ellei maanomistaja ole muuhun suostunut. Metsästyksen sallittavuus näillä alueilla on siten ollut maanomistajan ratkaistavissa ja käytäntö vaihtelee sen vuoksi alueittain. Luonnonsuojelualue voidaan perustaa myös maanomistajan hakemuksesta. Päätökseen on otettava tarpeelliset määräykset alueen luonnonsuojelusta. Määräyksissä sovitaan myös metsästyksestä alueella. Varsin usein maanomistaja on varannut itselleen oikeuden säilyttää metsästysoikeuden, mutta myös kokonaan metsästykseltä rahoi- tettuja alueita on lukuisia. Päätöstä alueen perustamisesta ei saa antaa, elleivät maanomistaja ja ELY- keskus ole sopineet rauhoitusmääräyksistä.
Kun Natura 2000-alueen toteuttamiskeino on luonnonsuojelulaki, ratkaistaan metsästys alueella luonnon- suojelualueen perustamismenettelyssä edellä kuvatulla tavalla. Natura 2000-verkostoon kuuluu myös aluei- ta, joiden toteuttamiskeinona on muu kuin luonnonsuojelulaki. Maankäyttö- ja rakennuslain, vesilain, maa- aineslain sekä metsälain mukaisissa päätöksissä huomioidaan hankkeiden vaikutukset niihin luontoarvoihin, joiden perusteella alueet on valittu Natura 2000-verkostoon. Lupaa hankkeiden toteuttamiseen ei voida myöntää jos luonnonsuojelulain 65 §:n mukainen arvio osoittaa, että hanke heikentää merkittävästi alueen luontoarvoja. Metsästys tällaisilla alueilla jatkuu metsästyslain mukaisesti.
2.2.5. Metsälaki
Metsälaki (1093/1996) ohjaa metsien käyttöä ja hoitoa ja pyrkii turvaamaan metsien hyvän taloudellisen tuoton samalla, kun niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään. Metsien käsittelyllä on vaikutuksia myös hirven elinympäristöihin, ravintovaroihin ja hirvieläinten aiheuttamien vahinkojen määrään ja koh- dentumiseen (Xxxxxxxx 2001).
2.2.5.1. Metsäohjelmat
Metsälain mukaisesti maa- ja metsätalousministeriön johdolla laaditaan kansallinen metsäohjelma ja Suo- men metsäkeskuksen johdolla alueelliset metsäohjelmat. Kansallinen metsäohjelma 2015 on valmisteltu metsiin liittyvien ja metsistä kiinnostuneiden tahojen yhteistyönä ja hyväksytty valtioneuvostossa maalis- kuussa 2008 ja päivitetty vuonna 2010. Siinä esitetään peruslinjaukset metsätalouden kilpailukyvyn kehit- tämiseksi, metsän eri käyttömuotojen yhteensovittamiseksi ja metsien ympäristöhyötyjen turvaamiseksi. Kansallisessa metsäohjelmassa yhtenä strategisena päämääränä on metsiin perustuvan liiketoiminnan li- sääminen ja yhtenä tavoitteena luontoon liittyvän matkailun lisääntyminen ja luonnontuotealan kehittymi- nen. Metsätalouden kannattavuuden näkökulmasta hirvieläimet mainitaan yhtenä merkittävimmistä met- sien laatua alentavista tuhonaiheuttajista ja tavoitteeksi on asetettu riittävä panostus eri tuhonaiheuttajien ennaltaehkäisyyn, torjuntaan ja tuhojen jälkihoitoon. Metsien monimuotoisuuden, ympäristöhyötyjen ja hyvinvointivaikutusten näkökulmasta yhtenä päämääränä on metsien virkistyskäytön, kuten monipuoliseen luonnossa liikkumisen, marjastuksen ja sienestyksen sekä metsästyksen edellytysten vahvistaminen ja yh- tenä tavoitteena mainitaan metsien hoito-ohjeiden uudistaminen riista-, maisema-, virkistys- ja kulttuuriar- vojen sekä poronhoidon huomioon ottamiseksi. Metsäohjelman toimeenpanoa koordinoi maa- ja metsäta- lousministeriö kansallisen metsäneuvoston ja sen sihteeristön tukemana. (Maa- ja metsätalousministeriö 2011)
Alueellinen metsäohjelma on koko metsäsektorin aluetason kehittämissuunnitelma. Ohjelma sisältää tar- peet ja tavoitteet metsien kasvatukselle, hoidolle ja käytölle, metsiä hyödyntävälle yritystoiminnalle, metsi- en monikäytölle ja suojelulle. Siinä esitetään myös toimenpiteet ja rahoitus tavoitteisiin pääsemiseksi. Oh- jelman laatii yhteistyöhankkeena Suomen metsäkeskus apunaan alueelliset metsäneuvostot. Neuvostoissa ovat edustettuina monipuolisesti eri toimijat viranomaisorganisaatioista metsänomistajajärjestöihin, met- säteollisuuteen sekä etu- ja kansalaisjärjestöihin. Alueellinen metsäohjelma kokoaa yhteen alueen metsiin liittyvät tiedot ja kehittämistarpeet, muun muassa metsien kestävän hoidon ja käytön sekä metsätalouden kehittämisen yleiset tavoitteet. Ohjelmien pääpaino on puuntuotannon kannattavuuden turvaamisessa, mutta alueellisiin metsäohjelmiin on pääsääntöisesti kirjattu myös tavoitteita metsien monikäytön, kuten
metsästyksen, marjastuksen, sienestyksen, ulkoilun ja muun maastoliikunnan huomioon ottamiseksi met- sänkäsittelyssä siten, että metsien eri käyttömuodot ovat tasapainossa. Osassa alueellisia metsäohjelmia on esitetty eritasoisia tavoitteita hirvikannan säätelylle hirvieläinten aiheuttamien vahinkojen ehkäisemi- seksi. Osa tavoitteista on kirjattu yleisluontoisesti ja osa hirvikannan tavoitetiheyksinä alueella. (Suomen metsäkeskus 2012)
2.2.5.2. Metsänhoitosuositukset
Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio on lakisääteinen metsäalan neuvonta- ja asiantuntijaorganisaatio, joka yhtenä tehtävänään julkaisee metsänhoitoon liittyviä suosituksia, joilla pyritään ohjaamaan metsien käyttöä ja käsittelyä metsälainsäädännön asettamia reunaehtoja yksityiskohtaisemmin. Julkaistavilla har- vennusmalleilla, kiertoaikasuosituksilla sekä metsän uudistamiseen, metsän hoitoon ja metsäluonnon mo- nimuotoisuuteen liittyvillä ohjeilla on keskeinen merkitys metsien käsittelylle. Hyvän metsänhoidon suosi- tukset sisältävät ohjeita hirvieläinten aiheuttamien metsävahinkojen ehkäisemiseksi metsänhoidollisin toi- menpitein.
2.3. Kansalliset strategiat
2.3.1. Suomen luonnon monimuotoisuuden ja kestävän käytön strategia
Valtioneuvosto hyväksyi Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategian vuo- sille 2006–2016 periaatepäätöksellään vuonna 2006. Strategiassa esitetään pitkän aikavälin linjaukset Suo- men luonnon monimuotoisuuden suojelusta ja kestävästä käytöstä. Strategian taustana ovat luonnon mo- nimuotoisuuden suojelussa, hoidossa ja kestävän käytön edistämisessä periaatteet, jotka asetettiin biolo- gista monimuotoisuutta koskevassa YK:n yleissopimuksessa vuonna 1992 ja tulivat Suomessa voimaan vuonna 1994. Luonnonvarojen käytön tehokkuus ja alueiden käytön muutokset ovat heikentäneet edelly- tyksiä ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Suurimmat ympäristömuutokset ovat tapahtuneet maatalous- ympäristöissä ja muissa ihmisen luomissa ympäristöissä sekä luontaisista elinympäristöistä metsissä ja ran- noilla. Näiden elinympäristöjen tila ja kehitys on johtanut eliölajiston monimuotoisuuden vähenemiseen ja vaateliaan tai erikoistuneen eliölajiston uhanalaistumiseen. Toisaalta kehitys on suosinut sopeutumis- ja leviämiskykyisiä eliölajeja, jotka menestyvät ihmisten muuttamissa elinympäristöissä. Keskeisenä keinona luonnon monimuotoisuuden suojelun ja hoidon tehostamiseksi esitetään, että Etelä-Suomen metsien luon- totyypit, uhanalaisille eliölajeille tärkeät elinympäristöt ja metsien rakennepiirteet tulee turvata suojelualu- eita laajentamalla ja lisäämällä, suojelualueverkoston kytkeytyneisyyttä parantamalla, suojelualueiden hoi- toa ja ennallistamista lisäämällä ja kehittämällä luonnonhoitoa talousmetsissä. (Ympäristöministeriö 2007)
Strategian pohjalta on laadittu toimintaohjelma, joka sisältää strategian toteuttamiseen tähtääviä toimen- pide-ehdotuksia. Riistaeläinten ja riistavarojen osalta toimintaohjelmassa on asetettu tavoitteeksi, että metsästystä harjoitetaan kestävän käytön periaatteen mukaisesti siten, etteivät riistakannat vaarannu ei- vätkä riistalajien elintavat tai luontainen dynamiikka häiriinny. Lisäksi tavoitteena on, että riistaeläinten aiheuttamat vahingot saatetaan tiettyjen lajien kannansäätelyn sekä ennaltaehkäisevien toimien avulla hyväksyttävälle tasolle. Toimintaohjelmassa on esitetty mm. seuraavia hirveen liittyviä toimenpiteitä tavoit- teiden saavuttamiseksi:
- Valmistellaan ja toimeenpannaan niiden riistalajien kannanhoitosuunnitelmat, joilla on luonnon- suojelullista tai muuta erityistä yhteiskunnallista tai taloudellista merkitystä.
- Tehostetaan riistakantojen seurantaa ja turvataan siitä saatavan tiedon avulla riistakantojen kestä- vä hoito ja käyttö.
- Rajoitetaan riistaeläinten aiheuttamia metsä-, maatalous- ja liikennevahinkoja ennaltaehkäisevin toimin, kuten aitaamalla, karkotteilla, riistasilloilla, alikulkutunneleilla ja suolakivien avulla.
Riistaeläinten geneettisen monimuotoisuuden suojeluun ja kestävään käyttöön liittyviä tavoitteita ei stra- tegiassa ole erikseen mainittu (Nygrén T. 2009).
2.3.2 Kansallinen luonnonvarastrategia
Vuonna 2009 Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Xxxxxx johdolla eri toimijoiden yhteistyönä laadittiin kan- sallinen luonnonvarastrategia, jonka tavoitteena on aikaansaada elinkeinoelämän, julkisen hallinnon, tut- kimuksen ja kansalaisyhteiskunnan yhteistyötä Suomen tulevaisuuden menestyksen kannalta välttämättö- missä luonnonvarojen käytön kehittämishankkeissa. Strategian mukaan Suomen kansantalous perustuu poikkeuksellisen vahvasti luonnonvaroista saatavaan arvonlisään, ja tulevaisuudessa näiden resurssien ky- syntä kasvaa. Suomessa on runsaat metsävarat ja puusta valmistetaan pitkälle jalostettuja tuotteita vien- tiin. Kotimainen kiviaines- ja turvevaranto sekä mineraalivarat ovat merkittävät. Muita tärkeitä suomalaisia luonnonvaroja ovat mm. puhdas vesi, viljelykelpoinen ja rakentamaton maa sekä luonnontuotteet, kuten marjat, sienet, kalat ja riista.
Strategiassa arvioidaan, että luonnonvaroihin perustuvien aineettomien arvojen ja niihin perustuvien palve- lujen merkitys kasvaa. Luonnonvaratuotannolla on usein alueellisesti ja paikallisesti merkittävä vaikutus työllisyyteen, väestön hyvinvointiin sekä asutusrakenteen pysyvyyteen. Paikalliset luonnontuotteet sekä luonnonvarojen aineettomat arvot (esim. maisema ja virkistys) sisältävät merkittäviä mahdollisuuksia lisätä ihmisten hyvinvointia ja luoda liiketoimintaa. Ympäristön kauneuteen, puhtauteen, hiljaisuuteen, terveys- vaikutuksiin jne. perustuville palveluille on kasvava kysyntä. Luonnonvarastrategian tavoitteena on mm.
edistää aineettomiin luonnonvaroihin perustuvia palveluita sekä niihin perustuvaa osaamista, innovaatioita, tuotteistamista, markkinoita ja liiketoimintaa. Lisäksi tavoitteena on kehittää tietopohjaa ja toimintamalle- ja, jotka liittyvät luonnonarvojen, virkistysarvojen ja elämysoikeuksien kauppaan sekä ekosysteemipalvelu- jen ylläpitoon ja parantaa luontomatkailun toimintaedellytyksiä. Strategian tavoitteissa ei suoranaisesti mainita metsästykseen ja riistavarojen hyödyntämiseen liittyviä tavoitteita, mutta edellä mainitut tavoit- teet voidaan nähdä merkittävinä myös riistatalouden kannalta esimerkiksi riistaeläimiin liittyvän metsästys- ja luontomatkailun kehittämisessä.
2.3.3. Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalan strategia 2012 - 2022
Maa- ja metsätalousministeriö johtaa uusiutuvien luonnonvarojen kestävän käytön politiikkaa. Lainsäädän- tötyössä ministeriö toimii osana valtioneuvostoa ja Euroopan unionin päätöksentekoa. Uusiutuvia ovat luonnonvarat, joiden elinvoima kumpuaa luonnon omasta uudistumiskyvystä. Näihin kuuluvat kaikki kasvit ja eläimet. Kestävän käytön periaatteen mukaisesti uusiutuvia luonnonvaroja käytetään siten, että niiden arvo säilyy myös tuleville sukupolville. Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonala kattaa maa- ja puutar- hatalouden, maaseudun kehittämisen, metsätalouden, eläinlääkintähuollon, eläimistä saatavien elintarvik- keiden valvonnan, kalatalouden, riista- ja porotalouden, vesivarojen käytön sekä maanmittauksen.
Maa- ja metsätalousministeriö valmisteli vuonna 2012 hallinnonalansa strategian, jossa toiminnan lähtö- kohtana on turvata kotimaisen ruuan tuotannon ja uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö sekä luoda edellytyksiä niihin perustuville elinkeinoille ja hyvinvoinnille. Tavoitteena on mm. turvata peltojen, metsien ja vesien sekä kala- ja riistakantojen käytön kestävyys sekä luoda edellytyksiä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön perustuvalle biotaloudelle, luonnon virkistyskäytölle, yrittämiselle ja maaseudun hyvinvoinnille. Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalan strategisiksi päämääriksi on mm. määritelty, että:
- Pellot, metsät, vedet, kotieläimet sekä kala- ja riistakannat ovat elinvoimaisia ja tuottavia.
- Uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvien elinkeinojen kilpailukyky vahvistuu ja tuotannon arvo kas- vaa.
- Paikkatiedot ovat laajasti yhteiskunnan käytössä.
- Maaseutu on elinvoimainen, viihtyisä ja toimiva yritys- ja asuinympäristö
2.3.4. Julkisen riistakonsernin strategia
Julkinen riistakonserni muodostuu organisaatioista, jotka ovat maa- ja metsätalousministeriön tulosohjauk- sessa tai saavat merkittävän osan rahoituksestaan ministeriön budjetista. Julkiseen riistakonserniin kuulu-
vat maa- ja metsätalousministeriö, Suomen riistakeskus, riistanhoitoyhdistykset, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Metsähallitus (eräpalvelut) ja Metsäntutkimuslaitos. Julkiselle riistakonsernille laadittiin yhteinen sen eri toimijoita sitouttava strategia, joka valmistui vuonna 2008. Julkisen riistakonsernin strate- gia luo perustan riistapolitiikan päätöksenteolle ja konsernin toimijoiden yhteiselle toiminnan suunnittelul- le. Yhteisen strategian avulla tehostetaan riistakonsernin toimijoiden välistä yhteistyötä ja parannetaan riistapolitiikan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Julkisen riistakonsernin strategisia päämääriä ovat:
1. Turvataan riistakantojen elinvoimaisuus
2. Riistavahinkoja ennaltaehkäistään monipuolisesti
3. Vahvistetaan metsästyksen ja riistanhoidon asemaa osana kokonaisvaltaista luonnonhoitoa ja - suojelua
4. Varmistetaan tieteellisesti luotettavan ja ajantasaisen riistatiedon tuottaminen
5. Vahvistetaan riistakonsernin toiminnan yhteiskunnallista arvostusta ja lisätään aktiivista osallistu- mista ja yhteistyötä eri tahojen kanssa
6. Säilytetään suomalaisen eränkäynnin vastuulliset periaatteet
7. Riistakonsernin toimintatapoja ja palveluja tehostetaan
Julkisen riistakonsernin toiminnassa keskeisellä sijalla ovat laji- ja elinympäristökohtaiset hoitosuunnitel- mat, joiden avulla riistakantoja voidaan hoitaa pitkäjänteisesti ja kestävästi sekä mahdollistaa eri tahojen intressien ja näkemysten yhteensovittaminen riistaeläinkantojen hoidossa. Hoitosuunnitelmat ovat riista- konsernin keskeisimpiä strategisia hankkeita. Julkisen riistakonsernin strategia muodostaa myös hirvikan- nan hoitosuunnitelman laatimisen keskeisen taustan ja hoitosuunnitelman laadinnassa pyritään toteutta- maan riistakonsernin strategiassa määriteltyjä tavoitteita.
2.3.5. Julkisen riistakonsernin tietohallintostrategia
Julkisen riistakonsernin tietohallintostrategia pohjaa konsernistrategiaan ja siinä määritellään keskeiset konsernin tietohallinnon ja tietojärjestelmien kehittämistoimet. Julkisen riistakonsernin toimijoilla on lukui- sia riistatietoa sisältäviä tietojärjestelmiä, kuten RiistaWeb, Lupahallintajärjestelmä, Metsästäjärekisteri, Sorkka-hirvihavaintojärjestelmä, Tassu-suurpetohavaintojärjestelmä, Metsähallituksen metsästyslupajärjes- telmä ja asiakasrekisteri, Hivala-hirvivahinkojen paikkatietokanta jne. Lisäksi julkisen riistakonsernin tieto- järjestelmiin tuottavat tietoa useiden eri toimijoiden, kuten Suomen metsäkeskuksen, Liikenneviraston, Poliisin ja Tilastokeskuksen tietojärjestelmät. Julkisen riistakonsernin tietohallinnon kehittämistavoitteena on mm. asiakaslähtöisyyden parantaminen ja konsernin eri toimijoiden tietojärjestelmien yhtenäistäminen.
Tavoitteena on, että tietohallinnon palvelut tukevat riistakonsernin päätöksentekoa, tehostavat toimintaa sekä hyödyntävät tehokkaasti sähköisiä palvelukanavia asiakaspalvelussa.
Hirvikannan kestävä hoito ja säätely edellyttävät toimivia tietojärjestelmiä, joilla tuotetaan ja hallitaan ajan- tasaista ja luotettavaa tietoa kannoista ja niiden kehityksestä, elinympäristöistä, hirvisaaliista, hirvien aihe- uttamista vahingoista ja metsästäjistä. Julkisen riistakonsernin tietohallintostrategian keskeisiä kehittämis- kohteita ovat riistatietokannan ja riistavahinkorekisterin tuottaminen sekä sähköisen asioinnin ja asiakastie- tojen hallinnan kehittäminen. Riistatietokantaan kootaan konsernin eri toimijoiden operatiivisten järjestel- mien tiedoista konsernin yhteiskäyttöiset tiedot. Riistavahinkorekisteriin puolestaan kootaan eri järjestel- mistä riistavahinkoja koskevat tiedot. Tavoitteena on tietojen monipuolinen hyödynnettävyys sisältäen mm. aikaan ja paikkaan sidotun tiedon monipuolisen raportoinnin.
3. HIRVEN BIOLOGIA JA KANNAN NYKYTILA
Xxxxx Xxxxxx, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (kappaleet 3, 3.2., 3.3, 3.4, 3.5 ja 3.6.) Xxxxx Xxxxxxxx, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (kappaleet 3.1 ja 3.7)
Xxxx Xxxxxx, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (kappale 3.8)
Suomalaiset hirvet kuuluvat hirvien suvun (Alces) alalajiin Alces alces alces L., jota esiintyy vain Euraasiassa levittäytyneenä Euroopan pohjoisosista Länsi-Siperiaan ja Jenisei -joen tienoille asti (Heptner ym. 1989). Arkeologisten todisteiden valossa hirvi on saapunut Suomeen jääkauden väistyttyä noin 9000–8000 vuotta sitten (Ukkonen 1993). Jo varhain laji levisi koko Suomeen (Taavitsainen 1980). Siemenpopulaatioiden ar- vellaan saapuneen kahdesta suunnasta (Xxxxxxxx 1974, Hundertmark ym. 2002); toisaalta Luoteis- Venäjältä itärajan yli ja toisaalta Pohjois-Suomeen Ruotsista ja Norjasta, jonne ne alun perin ovat levittäy- tyneet etelämpää Tanskan salmien yli.
Biologialtaan eurooppalainen hirvi poikkeaa Itä-Siperiassa ja Amerikassa elävistä hirven alalajeista enem- män kuin yleensä ajatellaan. Vaikka eri alalajien ulkonäössä ei kovin suuria eroja ole, ovat kokoerot ja erot mm. sarvityypeissä, lisääntymisessä ja käyttäytymisessäkin selviä. Eurooppalaisella hirvellä on myös kaksi kromosomia vähemmän kuin Amerikan ja Itä-Siperian alalajeilla (Hsu & Benirschke 1969) (kuva 1). Eroista johtuen pohjoisamerikkalaisia hirviä koskevat tutkimustulokset eivät automaattisesti sovellu hyödynnettä- viksi suomalaisen hirvikannan säätelyssä.
Kuva 1. Hirven alalajien levinneisyys (Kholodova ym. 2012)
3.1. Liikkuminen, elinympäristöt ja ravinto
Ympäristötyyppien ja vuodenaikojen vaihtelu Suomen luonnossa tarjoaa puitteet hirven elämälle. Riittävän ja hyvälaatuisen ravinnon saatavuus on suuren kasvinsyöjänisäkkään kannalta useimmiten tärkein elossa säilymistä ja lisääntymistä rajoittava tekijä. Ravinnon saatavuuden lisäksi mm. ympäristön tarjoama suoja ja lumipeitteen määrä vaikuttavat hirven elinympäristön valintaan (Stålfelt 1992; Ball ym. 2001; Xxxxx ym. 2012).
Maisematasolla hirvi hakeutuu alueelle, jossa on sille edullisia ympäristölaikkuja. Asetuttuaan sopivalle alueelle hirvi liikkuu elinpiirillään päivittäisessä ravinnon- ja suojan haussa. Kesäaikaan hirven ravintovali- koima on laaja ja sopivia ravintokasveja löytyy miltei kaikkialta. Tärkeimpiä ravintokohteita ovat koivu, mus- tikka, pajut, haapa, pihlaja vadelma ja maitohorsma (Luoma & Härkönen 2006). Kesällä hirvi käyttää eri ympäristötyyppejä kutakuinkin siinä suhteessa kun niitä on saatavilla, mutta näyttää kuitenkin suosivan hyvätuottoisia ympäristöjä (Nikula ym. 2004; Tanskanen 2011). Hyvä ympäristön tuottavuus näyttää mah- dollistavan myös suuren hirvituoton. Suomalaisessa hirvihavaintokorttiaineistossa hirvituotto korreloi posi- tiivisesti ympäristön tuottavuutta kuvaavan peltoprosentin kanssa (Mononen 2011). Talvinen lumipeite rajoittaa ravinnon saatavuutta. Hirvi siirtyy käyttämään pääasiassa mäntyä ravintonaan, kun lumen syvyys on yli 30 cm. Talvella muita tärkeitä ravintokasveja ovat koivu, haapa, pihlaja ja pajut (Luoma & Härkönen 2006). Riittävän ravinnon saamiseksi hirvi hakeutuu alueille, joilla on keskimääräistä runsaammin männyn- taimikoita.
Hirven elinpiirin kokoon vaikuttaa mm. ravinnon saatavuus ja lumiolosuhteet. Kesällä ja syksyllä hirvi kasvaa ja kerää vararavintoa. Se syö tuorepainona 15 - 40 kg kasvimassaa vuorokaudessa. Talvella hirvi pyrkii löy- tämään riittävästi ravintoa säilyäkseen hengissä ja säästää energiaa. Aikuinen kuluttaa ravintoa tuorepai- nona noin 5 – 20 kg (Luoma & Härkönen 2006). Kesällä hirvi siirtyy hyvälaatuiselta kasvustolta toiselle. Jos ympäristössä on paljon hyvälaatuista ravintoa, hirven päivittäiset liikkeet voivat rajoittua pienelle alalle (Van Beest ym. 2011). Talvella paksun lumipeitteen aikana hirvi välttää turhaa liikkumista. Kesäelinpiirit ovat yleensä vähän suurempia kuin talvielinpiirit ja kesällä uroksilla on suuremmat elinpiirit kuin naarailla. Hirvilehmät joilla on vasa, liikkuvat kesällä selvästi pienemmillä alueilla kuin vasattomat lehmät. Hirven elinpiirien koossa on myös suurta maantieteellistä vaihtelua. Elinpiirien koko kasvaa etelästä pohjoiseen (Heikkinen, julkaisematon; Katajisto ym., julkaisematon) (kuva 2).
Kuva 2. Kausittaisten liikkuma-alojen pinta-alat sukupuolittain (naaraat punaisella, urokset sinisellä) eri tutkimusalueilla. Kaudet: talvi 1.1.-15.4.2009/2010, kesä 15.5.-31.8. 2009/2010. Liikkuma-alat on laskettu kauden 95% MCP -aloina Ja mukana ovat ainoastaan ne yli 2.5 - vuotiaat yksilöt, joista saatu aineisto kattoi yli 75% kunkin kauden pituudesta. Huomaa y - akseleiden erilaiset mittakaavat eri paneeleissa. (Katajisto ym., julkaisematon)
Joillakin alueilla hyvä kesäinen elinpiiri voi olla talvella huono ja päinvastoin. Näissä tapauksissa hirvet vael- tavat vuodenajan muuttuessa uudelle elinpiirille. Osa hirvistä asustaa ympäristössä, jossa elinolosuhteet
ovat edulliset ympäri vuoden. Metsätalous tuottaa usein maisemaan pienehköjä eri-ikäisiä metsänkäsitte- lykuvioita, joista hirvi voi löytää tarvitsemansa ravinnon eri vuodenaikoina. Tällaisessa tilanteessa hirven ei kannata juurikaan vaihtaa elinpiiriään vuodenaikojen vaihtelussa. Vuodenaikaisen vaelluksen yleisyys ja pituus näyttävät kasvavan meillä etelästä pohjoiseen (Katajisto ym. 2011) (kuva 3). Sama ilmiö on todettu myös Ruotsissa ja Pohjois-Amerikassa (Hundertmark 1998; Xxxxx ym. 2012). Myös talvilaitumille siirtymisen ajoittumisessa on eroja pohjois – etelä suunnassa. Etelä-Suomessa hirvet siirtyvät talvilaitumille vasta mar- raskuun loppupuolella, Pohjanmaalla ja Kainuussa marraskuun alusta lähtien ja Lapissa jo lokakuun lopulla (Katajisto ym., julkaisematon) (kuva 4) Kesälaidunkausi loppuu kuitenkin jo kiima-ajan alkaessa syyskuussa.
Lukumäärä
Vuoden vanhat nuoret hirvet pysyttelevät heti uuden vieroituksen jälkeen aluksi melko lähellä emoaan. Itsenäistymiseen liittyvää liikehtimistä etäämmälle emosta tapahtuu loppukesällä ja vieroituksen jälkeisen vuoden keväällä. Etenkin nuoret urokset voivat vaeltaa kymmenien kilometrien päähän lähtöpaikastaan (Heikkinen, julkaisematon; Nygren 2009; Xxxxx ym. 2012).
Etäisyys (m)
Kuva 3. Talvi- ja kesäelinpiirien välisten etäisyyksien jakaumat eri tutkimusalueilla, sukupuo- littain (Pusenius, julkaisematon)
kuva 4. Talvilaitumelle lähdön ajankohta eri tutkimusalueilla. (Katajisto ym., julkaisematon)
3.2 Hirven kasvu ja yksilönkehitys
Hirvenvasojen optimaalinen syntymäaika on Etelä-Suomessa aikaisempi kuin Pohjois-Suomessa. Keskimää- rin vasat syntyvät etelässä jo toukokuun ensimmäisinä viikkoina, mutta pohjoisessa vasta touko–kesäkuun vaihteessa (Nygrén, T. & Nygrén, K. 1994, kuva 5). Syntyessään täysiaikaisen vasan paino vaihtelee 8–13 kilon välillä (Nygrén, T. 2003) kaksosvasojen ollessa yleensä hieman ykkösvasoina syntyviä pienempiä. Tätä pienemmät vasat ovat vain harvoin elinkelpoisia.
Kuva 5. Keväisten pikkuvasahavaintojen ajallinen jakautuminen vuosina 1979-1990. (Nygrén
T. & Nygrén K. 1994)
Pikkuvasan painonkehitys on erittäin nopeaa; ihmisen hoivissa olleiden vasojen paino lisääntyi ensimmäis- ten elinkuukausien aikana puolisen kiloa päivässä (Nygrén, K. & Nygrén, T. 1976) ja myöhemmin jopa 2 kg päivässä (Knorre, E.P. & Xxxxxx, E.K. 1956). Metsästyskauteen mennessä vasan elopaino likimain kymmen- kertaistuu. Etelä-Suomessa keskimääräinen lihapaino, joka on noin 60 % vasan elopainosta, on syksyllä jo noin 80 kg ja Pohjois-Suomessa noin 70 kg. Urosvasat ovat yleensä hieman naarasvasoja kookkaampia. Vuosina 1976–1981 uroksien keskipaino oli metsästyskaudella 84 kg ja naarasvasojen 82 kg (Nygrén, T. & Pesonen 1989). Keskipainot ovat sittemmin olleet hieman tätä alhaisempia vaihdellen kulloisestakin kannan tilasta ja elinolosuhteista riippuen (Nygrén, T. 2009, Tiilikainen ym. 2012).
Vasojen keskimääräisen lihapainon kehitys soveltuu indikaattoriksi hirvikannan hyvinvoinnin tilasta. Vaso- jen lihapainoilla on taipumus pienentyä, kun kannan tiheys kasvaa ja laidunten tila heikkenee. Myös uros- ten vähäisyys voi näkyä alentuneena lihapainona nuorimmassa ikäluokassa, jos tiinehtymiset tapahtuvat myöhemmin kuin olisi optimaalista (Xxxxxxxx ym. 2002, Solberg ym. 2002). Muun muassa Ruotsissa ja Norjassa on viime vuosikymmeninä tehty havaintoja vasaikäluokan lihapainojen merkittävästä laskusta (Broman 2003, Punsvik 2002, Tiilikainen 2010a). Suomesta vastaavia havaintoja on karttunut vain lounaisil-
ta saaristoalueilta, missä sekä hirvitiheydet että lehmä-sonnisuhteet ovat pitkään olleet korkeahkoja (Nygrén, T. 2012, Pusenius 2012).
Ylivuotisen hirven lihapaino on likimain kaksinkertainen vasan lihapainoon verrattuna. Iän karttuessa pai- non kasvu jatkuu, uroksilla pitempään kuin naarailla (Nygrén, K. & Xxxxxx, X. 1976). Pohjoisessa ikäluokka- kohtaiset keskipainot kasvavat korkeammiksi kuin etelässä. Myös sukupuolien väliset painoerot ovat poh- joisessa suuremmat kuin etelässä (Garel ym. 2006). Myös ajallisia muutoksia saalishirvien keskimääräisissä lihapainoissa on todettu esiintyvän. Kun 1970 -luvun lopulla saalisurosten keskimääräinen lihapaino koko Suomessa oli yli 190 kg ja saalisnaaraan yli 175 kg, vastaavat painot 1990 -luvun alussa olivat enää hieman yli 180 ja 170 kg (Nygrén, T. 2009).
Hyvin monet muuttujat vaikuttavat hirvien kasvunopeuteen ja ikäluokkakohtaisiin lihapainokeskiarvoihin (Garel ym. 2006, Herfindal ym. 2006, Tiilikainen ym. 2010b). Esimerkiksi sarvityypistä riippuen Rannikko- Suomessa kaadetun parhaassa iässä (6,5–10,5 v.) olevan uroshirven lihapaino oli hankosarvisilla keskimää- rin 217 kg ja lapiosarvisilla 238 kg (Nygrén, T. ym. 2007). Samaan aikaan Lapissa kaadettujen vastaavat liha- painot olivat 233 kg ja 254 kg.
Myös kaatoajankohta vaikuttaa saalishirven lihapainoon. Laillisena metsästysaikana kaadetut uroshirvet ylittävät vain harvoin 350 kilon rajan, mutta tätä aikaisemmin, ennen rasvavarastoja kuluttavaa kiimakautta lopetettujen urosten lihapainot voivat olla tätäkin suurempia. Syksyn kuluessa uroshirvi voi kiima-ajan laih- duttamana menettää painostaan jopa 17 % (Heptner ym. 1989). Saalisurosten keskimääräisen lihapainon todettiin laskevan Ylä-Lapissa syyskuusta lokakuuhun 10 kg ja syyskuusta marraskuuhun 20 kg (Nygrén ym. 2011).
Koska hirven kasvukehitys on monen muuttujan summa ja myös metsästyskäytännöillä on osoitettu olevan vaikutusta hirvien ikäluokkakohtaiseen kehitykseen (Tiilikainen ym. 2010), voidaan hirvien lihapainon sekä muiden mitattavien ominaisuuksien kehitystä seuraamalla tehdä päätelmiä paitsi laitumien riittävyydestä myös aikuiskannan rakenteesta sekä kannan rakenteen ja metsästyksen vaikutuksista hirvikannan kul- loiseenkin tilaan ja kehitykseen.
Väitteelle, jonka mukaan hirvenvasat kannattaa kaataa vasta metsästysajan loppupuolella, koska niiden paino vielä karttuu syksyn mittaan, ei suomalaisista aineistoista ole löytynyt näyttöä (Tiilikainen, R. suulli- nen tiedonanto, Nygrén, T. ym. 2011). Vasojen painonlisäys alkaa syksyllä hiipua ja voi talvikautena pysäh- tyä kokonaan niin, että alkukeväällä yksivuotias hirvi painaa likimain saman verran kuin kuuden kuukauden ikäinen vasa (Heptner ym. 1989). Kannan säätelylle vasojen kaatoajankohdalla kuitenkin on merkitystä. Aikainen vasajahti helpottaa aikuiskannan rakenteen tasapainottamista vapauttaessaan vasallisia naaraita
kaadettavaksi. Myöhälle jätetyt vasankaadot puolestaan säästävät naaraita alueilla, joiden tuottavuutta halutaan parantaa.
3.3 Lisääntyminen
Talven selän taituttua ja kasvien alkaessa versoa käynnistyy hirvien valmistautuminen sukunsa jatkamiseen. Talvisen ylläpitoravinnon varassa sinnitelleet hirvet ryhtyvät keräämään vararavintoa lisääntymistä sekä seuraavaa talvea varten. Uroksilla sarvien kasvu on miltei silminnähtävää jo toukokuussa, jolloin kasvunsa vasta aloittaneet mehevät heinä- ja varpukasvien silmut ovat parasta mahdollista ravintoa. Samaan aikaan naaraat valmistautuvat synnyttämään talven yli kantamansa vasat tai ovat jo niitä imettämässä. Koko ke- vät- ja kesäkauden hirvien päivärytmi on lähinnä lyhyiden lepo- ja märehtimisjaksojen katkomaa ruokailua. Nuorten eläinten kasvu on erittäin nopeata. Myös iäkkäämmät, sukukypsät yksilöt tankkaavat ravintoa ja kasvattavat rasvakerroksia tulevan syksyn kiimakauden ja sikiöiden kasvun varalle.
Jo heinäkuussa alkavat uroshirvet hakeutua ryhmiin ja valmistautua alkavaan kiimakauteen. Sen huippu ajoittuu maan eteläosissa aikaisemmaksi kuin Pohjois-Suomessa, jossa kiiman huippukausi syys-lokakuun taitteessa on muuta maata lyhyemmälle aikavälille ajoittuva raju vaihe hirvien elämässä (kuva 6). Elokuussa pehmeät sarvet alkavat kovettua ja niiden pinnalla ollut nahka kuivua ja irrota. Viimeisenä sarvet valmistu- vat kiimakuntoon nuorimmilla uroksilla. Metsiin ilmestyy voimakkaasti tuoksahtavia kiimakuoppia. Samoi- hin aikoihin vähenee myös urosten ruokahalu (Miquelle 1990). Niiden kaula alkaa paksuuntua ja turkki tuoksahtaa pistävältä (Salmela ym. 1996). Astuttavaksi valmistautuvien naaraiden houkuttelu ja etsintä vaatii keskittymistä ja tekee urosten käyttäytymisestä tavanomaista arvaamattomampaa. Ne altistuvat myös metsästykselle, koska naaraan kiimakutsua matkiva ihminenkin saa ne valpastumaan ja lähestymään houkuttelijaa (Lent 1974).
Kuva 6. Xxxxxx ajoittuminen vuosina 1979-1990. (Xxxxxx X. & Nygrén K. 1994)
Syyskuun alkaessa naaraidenkin valmistautuminen kiimaan on jo pitkällä. Tutkimustiedon niukkuudesta huolimatta voidaan päätellä, että niiden kiimavireen voimakkuus ja mahdollisesti myös irtoamassa olevien munarakkuloiden määrä on riippuvainen naaraan ympärillä päiväkausia pyörivien urosten määrästä ja laa- dusta. Jos on vara valita, naaras valitsee parhaaksi katsomansa ja tulee tiineeksi ensimmäisestä kiimasta. Ellei naaraan astujakseen hyväksymää sarvipäätä lähiympäristössä kuitenkaan ole, kiima menee nopeasti ohi ja uusi mahdollisuus on vasta kolmen viikon päästä (Lent 1974).
Vaikka vain harva naaras näyttää jäävän kokonaan tiinehtymättä, merkitsee vähäinen ja nuorehko uroskan- ta sitä, että hedelmöittymiset tapahtuvat optimaalista myöhemmin (Solberg ym. 2002) ja synnytykset sa- moin. Seuraavana syksynä puolta ikävuottaan lähestyvien vasojen joukossa on tällöin vielä keskimääräistä pienempiä, vasankarvaisia, punertavaturkkisia yksilöitä, jotka tuskin koko ikänään pystyvät kuromaan jäl- keenjääneisyyttään umpeen (Solberg ym. 2008). Urosten vähäisyys näyttää johtavan myös kaksosten osuu- den alenemiseen (kuva 7).
Kuva 7. Aikuiskannan rakenteen ja kaksosprosentin välinen korrelaatio suuralueilla vuosina 1987–2007. ( Xxxxxx, X. 2009)
Hirven on tulkittu olevan lisääntymisstrategialtaan peräkkäisyksiavioinen (serial monogamy) (Bubenik 1985). Hirvinaaras houkuttelee uroksen seuraamaan itseään ja monopolisoi sen jopa useiksi päiviksi säädel- len sen kiimakäyttäytymistä sekä astumisen ajoittumista ja frekvenssiä (Bubenik 1985, 1987). Hirviuroksen kivekset ovat pienet ja peräkkäisten astumisten väli selvästi pitempi (10–20 tuntia) kuin muilla hirvieläimil- lä. Tämän perusteella Bubenik (1985) päättelee, että lisääntymisikäisten naaraiden määrä suhteessa par- haassa lisääntymisiässä oleviin uroksiin ei saa olla liian suuri, jotta lisääntyminen ensimmäisestä kiimasta onnistuisi.
Mitään ikäluokkakohtaista vakiota, jolla naarashirvi tuottaa vasoja, ei voida määrittää, sillä hedelmällisyys- kin on mm. kannan tiheyttä ja tilaa indikoiva muuttuja (Kirk ym. 2002, Garel ym. 2009). Esimerkiksi vuosina 1963–66 kerätyssä aineistossa ylivuotisista naaraista vain 20 % jäi tiinehtymättä ja tiinehtyneistä 11 % oli kaksosvasallisia (Koivisto & Rajakoski 1966). Vuoden 1980 aineistossa tiinehtymättömiä oli 70 % ja tiinehty- neistä kaksosia kantavia oli vain 3 % (Nygrén, T. 1983). Saman aineiston perusteella hirvinaaraan tuottoteho
oli parhaimmillaan 7,5 -vuoden iässä, jonka jälkeen tuottavuus lähti hitaaseen laskuun (kuva 8). Jopa yli 15,5 -vuotiaat hirvinaaraat voivat vielä lisääntyä.
Xxxx 0. Suomalaisten hirvinaaraiden keskimääräinen ikäluokkakohtainen hedelmällisyys syk- syllä 1980. (Xxxxxx, X. 1983)
Myös alueellisia eroja hirvinaaraiden hedelmällisyydessä on todettu. Vuoden 1980 aineiston perusteella Sisä-Suomessa elävät hirvinaaraat olivat kaikissa ikä- ja painoluokissa Rannikko- ja Pohjois-Suomessa eläviä naaraita hedelmällisempiä (kuva 9).
Kuva 9. Kaksossikiöiden osuuden riippuvuus naarashirven iästä sekä elinalueesta syksyllä 1980. (Xxxxxx, X. 1983.)
3.4 Terveydentila ja kuolleisuus
Suomalaiset hirvet ovat osoittautuneet varsin terveiksi. Nk. Älvsborgin näivetystautia, joka on lisännyt hir- vien kuolleisuutta Etelä-Ruotsissa (Broman ym. 2002), ei Suomesta ole tavattu eikä tiedossa ole varmistet- tuja Elaphostrongylus -aivomatotapauksiakaan (Stéen ym. 1998, Isomursu, M., suullinen tiedonanto). Mui- takaan epidemianomaisesti hirvien kuolleisuutta lisänneitä tauteja tai loisinfektiota ei viime vuosikymmeni- nä ole Suomessa esiintynyt.
Yleisimpiä tietoon tulleita hirvien vaivoja ovat olleet virusperäiset fibropapillomatoosi sidekudoskasvaimet (Nygrén, K. & Xxxxxx 2001), hirvikärpäset (Välimäki 2010), nenäsaivartajat (Valtonen 1972, Steen ym. 1998), Onchocerca -jalkamato (Steen ym. 1998, Xxxxxx, X. 2006), Setaria -sukkulamadon aiheuttama vatsa- kalvontulehdus (Nygrén, T. 1990), Moniezia expansa -nauhamato hirvenvasoilla (Nygrén, K. & Xxxxxx 2001) sekä koirapetojen levittämät ja etenkin suurpetoalueilla esiintyvät Cysticercus tenuicollis - (Xxxxx ym. 1998) ja Ecinococcus granulosus –heisimatojen aiheuttamat rakkulat (Xxxxxxx 2003, Anon 2011) hirvien sisäeli- missä. Näistä mikään ei ole hirviä välittömästi tappava. Hyvin harvoin niistä on myöskään estettä sairaaksi todetun tai loisten vaivaaman saalisyksilön lihan käytölle ravinnoksi.
Vaikka vain pieni osa hirvillä esiintyvistä taudeista ja sairauksista todennäköisesti päätyy tutkijakunnan tie- toon, johtopäätöstä suomalaisen hirvikannan hyvästä terveydentilasta tukee vuosien 1997–2006 hirviha- vaintokorttiaineisto metsästysalueilta kuolleina löydetyistä hirvistä (n=11 878). Aineistossa, joka kattaa 88
% myönnetyistä kaatoluvista, on eritelty kolarissa kuolleet (39,4 %), karhujen tappamat (11,9 %), susien tappamat (11,6 %), hukkuneet (8,8 %), salakaadot 5,4 %), kiimatappelussa kuolleet (1,1 %) sekä muista määrittelemättä jääneistä syistä kuolleet hirvet (21,7 %). Tähän viimeksi mainittuun ryhmään (keskimäärin 258 kuolleena löydettyä/vuosi) sisältyvät myös tauteihin ja sairauksiin kuolleet yksilöt erilaisiin vammoihin, nääntymiseen, ikääntymiseen ym. syihin kuolleiden lisäksi. Suuria tauteihin ja sairauksiin kuolleiden hirvien määrät eivät siis kaikesta päätellen ole.
Suomalaisten hirvien ylivoimaisesti yleisin kuolinsyy on metsästyskuolleisuus. Samana ajanjaksona, jolloin seurueet ilmoittivat löytäneensä metsästysalueiltaan kaikkiaan 11 878 muita kuin metsästyksessä kuolleita hirveä, kaadettiin luvallisesti 619 713 hirveä. Kattavuuskorjaus nostaa muista syistä kuolleiden määrän ta- solle 1 350/vuosi ja, jos oletetaan, että seurueet ovat löytäneet vain kaksi kolmesta alueilleen kuolleesta hirvestä, voidaan muista syistä kuolleiden määräksi arvioida 2025 hirveä/vuosi. Näin laskien metsästyksessä kuolleiden osuus kaikista Suomessa kuolleista hirvistä vuosina 1997–2006 oli 96,8 %. Muista ihmisen aihe- uttamista syistä (kolarit ja salakaadot) kuolleita oli 1,4 %, karhujen ottamia 0,4 %, susien tappamia 0,4 %, hukkuneita 0,3 % ja muista määrittelemättömistä syistä kuolleita 0,7 %. Alueellisia eroja luonnollisesti esiin- tyy. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa, jonka liikennetiheys on alhainen, mutta suurpetokannat voimakkaat,
vastaavat lukemat ovat metsästys 93,4 %, kolarit ja salakaadot 1,6 %, karhujen tappamat 1,6 %, susien tap- pamat 2,2 %, hukkuneet 0,4 % ja muut määrittelemättömät syyt 0,8 %.
Myös ennen puolen vuoden ikää sikiö- ja vasakuolleisuus on ykkös- ja kakkosvasoina syntyneiden osalta todettu Suomessa hyvin vähäiseksi (kuva 10). Poikkeuksen tästä todennäköisesti tekevät voimakkaimpien suurpetokantojen alueet, joilla huomattava osa karhujen saalistuksesta kohdistuu pikkuvasoihin, joita kos- keva hävikki ei yleensä kirjaudu kuolleisuushavaintoihin. Näillä alueilla kannan tuottolukemat ovat olleet jokseenkin säännönmukaisesti selvästi alhaisempia kuin läheisillä vähäisemmän suurpetokannan alueilla (kuva 11). Selvää ei kuitenkaan ole missä määrin alhaisempi tuotto on seurausta vasahävikistä ja missä määrin suurpetojen vaikutuksesta alueella elävän kannan rakenteeseen, joka suurpetoalueilla on yleensä selvästi urosvoittoisempi kuin vertailualueilla.
Kuva 10. Ykkös-, kakkos-, kolmos- ja nelossikiöiden osuudet syksyllä 1980 ja ykkös-, kakkos- ja kolmosvasojen osuudet syksyllä 1981. (Xxxxxx, X. 2003)
Kuva 11. Vasatuoton (vasoja/100 naarasta) ja aikuiskannan rakenteen (lehmiä/sonni) kehitys 1974- 2007 tyypillisellä susialueella Ilomantsissa (A) sekä vähäisemmän susikannan alueella Joensuun seudulla (B) (alueiden taajamien välimatka noin 70 km). (Xxxxxx, X. 2009)
3.5 Hirvikannan rakenne
3.5.1 Ikä- ja sukupuolirakenne
Syntyvistä vasoista hieman yli puolet on yleensä urosvasoja. Urosten kuolleisuus on kaikissa ikävaiheissa hieman suurempaa kuin naaraiden, mistä johtuen luonnonvaraisissa hirvikannoissa, joita ei metsästetä, aikuiskannan sukupuolirakenne on yleensä varsin tasapainoinen. Nuorissa ikäluokissa on hieman enemmän uroksia kuin naaraita ja vanhemmissa ikäluokissa toisinpäin.
Tällaisen sukupuolijakautumaltaan luonnonmukaisen kannan ikärakenne on riippuvainen lähinnä ikäluok- kakohtaisesta syntyvyydestä ja ikäluokkakohtaisesta kuolleisuudesta. Jos esimerkiksi voimakkaan susikan- nan aiheuttama nuorten ikäluokkien kuolleisuus on suurta, kannan keskimääräinen ikä muodostuu korke- ammaksi kuin tilanteessa, jossa nuoret hirvet ovat elinvoimaisia, mutta iäkkäämpiä hirviä rasittaa jokin tauti tai loisepidemia, joka lyhentää niiden elinikää.
Kaiken kaikkiaan hirvikannan sukupuoli- ja ikärakenteet ovat monesta eri muuttujasta riippuvaisia tekijöitä, joilla on kulloisenkin kannan tiheyden rinnalla ratkaiseva merkitys kannan tulevaan kehitykseen. Hyödynne- tyn hirvikannan rakenteeseen kaikkein voimakkaimmin vaikuttavia muuttujia ovat saalistuksen mittavuus sekä tapa, jolla saalistus kohdistuu eri sukupuoliin ja ikäryhmiin. Tilanteessa, jolloin kantaa kasvatetaan eli kaadetaan vuoden vasatuottoa vähemmän, saalisvalinnalla on vähäisempi vaikutus lopputulokseen kuin tilanteessa, jolloin kantaa pyritään pienentämään eli kaadetaan hirviä vasatuottoa enemmän.
Tavat, joilla suomalaista hirvikantaa on säädelty ennen ja jälkeen 1960 ja 1970 -lukujen vaihteen, tarjoavat erinomaisen esimerkin hirvikannan rakenteen merkityksestä kannan kehitykselle. Kun sotien jälkeen kan- nan hyvinvointi, tuottavuus ja pääluku alkoivat taimikkoalueiden lisääntyessä kasvaa ja saalistus kohdistui lähinnä aikuisiin hirviyksilöihin, vasojen osuus eloonjäävässä kannassa kasvoi ja alensi sen keski-ikää (Nygrén, T. 1987). Tästä oli seurauksena vasatuoton nopea heikentyminen, koska nuoremmat ikäluokat tuottavat vasoja tehottomammin kuin iäkkäämmät (Nygrén, T. 1983, 2009). Kun vasatuotto heikkeni saa- lismäärien pysyessä edelleenkin korkeina, oli lopputuloksena kannan romahtaminen ja rauhoitus metsäs- tykseltä vuodeksi pariksi valtaosassa maata. Rauhoituksen päätyttyä omaksuttiin uusi käytäntö, vasavero- tus, jolla metsästyspainetta siirretään aikuisista ikäluokista nuorimpaan. Vasaverotuksen käyttöönoton seurauksena kannan keski-ikä kohosi hyvin nopeasti (kuva 12) ja johti kannan tuottavuuden tehostumiseen.
Kuva 12. Saalishirvien keskimääräisen iän kehitys vuosina 1976–1986 ja 1997–1999. (Xxxxxx, X. 2009)
Hirvikannan hoidon ja säätelyn kannalta voimakas vasaverotus ei ole aivan niin yksinkertainen asia kuin helposti ajatellaan. Tämä siitä syystä, ettei ole olemassa yhtä ainoata vakioitua saaliin vasaosuutta, jonka mukaisesti metsästäminen voisi johtaa pysyvästi haluttuun kannan ikärakenteeseen ja toivotuntasoiseen vasatuottoon. Koska metsästettävä kanta harvemmin säilyy rakenteeltaan muuttumattomana metsästys- kaudesta toiseen, tietyn vasaprosentin mukainen saalis johtaa milloin suurempaan milloin pienempään nuorimman ikäluokan osuuteen eloon jäävässä hirvikannassa. Vuosina, jolloin saaliit ovat erityisen suuria, saattaa käydä jopa niin, että lähes koko vasaikäluokka ammutaan pois. Vastakkaisessa tilanteessa totuttu vasaosuus saaliissa voi merkitä sitä, että valtaosa vasoista jää elämään ja kanta nuorenee haluttua enem- män. Xxxxxxx vakaa vasaosuus johtaa siis epävakaaseen kannan ikärakenteeseen ja epävakaasta ikäraken- teesta on puolestaan monenlaisia kannan epävakautta lisääviä vaikutuksia, jotka harvoin ovat hirvikannan kehitykselle asetettujen toiveiden mukaisia (Nygrén, T. 2009).
Hyvin voimakas vasaverotus, jolla tavoitellaan mahdollisimman hyvää tuottotehoa, voi vaikuttaa epäedulli- sesti myös kannan sukupuolijakautumaan. Koska vasoista hieman suurempi osa on uroksia kuin naaraita, vasojen tehometsästys voi kärjistää aikuiskannan rakenteen vinoutumista, jonka keskeisin aiheuttaja on aikuisten urosten suuri saalisosuus. Koska urosten kaataminen on nykyisen lainsäädännön voimassa ollessa helpompaa kuin naaraiden ja monet haluavat tarkoituksellisesti säästää naaraita korkean tuottavuuden ylläpitämiseksi, kovin voimaperäisesti saalistetusta vasaikäluokasta ei saada tarpeellista täydennystä uros-
vajauksen kompensoimiseksi. Tästä syystä kannan kehityksen vakauttaminen voisi toteutua suuremmalla todennäköisyydellä jos tavoitteena pidettäisiin vasojen vakioitua osuutta eloon jäävässä kannassa eikä nii- den vakioitua osuutta saaliissa siten kuin 1990-puolivälistä lähtien lähes koko Suomessa on tapahtunut (Nygrén, T. 2009).
Epätasaisesta sukupuolijakautumasta seuraa myös epätasainen ikäjakautuma. Mitä korkeampi on leh- miä/sonni -suhde sitä voimakkaammin naaras- ja uroskantojen ikärakenteet eriytyvät. Urosten keski-ikä laskee ja naaraiden kohoaa (kuva 12). Samalla heikentyvät naaraiden edellytykset valita kyllin suuresta ja ikärakenteeltaan monipuolisesta urosjoukosta parhaat mahtiurokset jälkeläistensä siittäjiksi. Riski kannan laadullisesta heikentymisestä on siis ilmeinen, jos hirvikannan rakenne syystä tai toisesta pääsee vinoutu- maan.
Epätasaista sukupuoli- ja ikäjakautumaa on pyritty tasapainottamaan mm. sarvipiikkivalinnalla. Valintarajat ovat ajallisesti ja alueellisesti vaihdelleet, mutta yleisimpien joukossa on ollut tavoite säästää kaikki 6-10 (6- 12) –piikkiset urokset. Alle 6 ja yli 10(12) –piikkisiä on ollut lupa metsästää. Sarvipiikkivalinnalla voidaan jonkun verran vaikuttaa uroskannan ikäjakautumaan, mutta sukupuolijakautuman tasapainottamisessa se on menetelmänä heikkotehoinen ja soveltuu sen vuoksi korkeintaan täydentämään valikoivaa verotusta, jolla tasapainotetaan aikuisten naaraiden ja urosten lukumääräsuhteita eloon jäävässä kannassa. Sarvipiik- kivalintaa harjoitettaessa vaille huomiota ovat kuitenkin jääneet sen todennäköiset vaikutukset hirvikannan sarvityyppijakautumaan. Eri sarvityyppien ikäluokkakohtaiset piikkilukumäärät ovat erilaiset (kuva 13) ja sarvityyppejä tiedetään säätelevän semidominantisti periytyvän geenin kaksi erilaista alleelia, joiden ilmitu- lo riippuu uroksen iästä (Nygrén, T. 2009).
hankosarvet sekamuotoiset lapiosarvet
17
16
15
14
sarvipiikkien lukumäärä
13
12
11
10
9
8
7
6
5
4
3
2
2.5 4.5 6.5 8.5 10.5 12.5+
ikä (vuosina)
Kuva 13. Sarvipiikkiluvun riippuvuus uroksen iästä eri sarvityypeillä (Nygrén, T. ym. 2007)
Tästä johtuen esimerkiksi kaikkien 6-10 piikkisten urosten säästäminen merkitsee sitä, että vain alle 5- vuotiaita hankosarvisia saa kaataa, mutta lapiosarvisista luvallisia ovat yli 4-vuotiaat urokset ja sekamuotoi- sista yli 5-vuotiaat urokset. Parhaassa siitosiässä olevia hankosarvisia siis säästetään muiden sarvityyppien kustannuksella, vaikka lapiosarvisuus on merkittävästi hankosarvisuutta arvostetumpi sarvityyppi (Nygrén,
T. & Tykkyläinen 2006). Yksityiskohtaisemmin sarvityyppien periytyvyyttä on tarkasteltu kappaleen 3.5.2 lopussa.
Sukupuolijakautumalla ja ikärakenteella on merkitystä myös kannan geneettisen rakenteen kannalta. Mitä tasapainoisempi on sukupuolijakautuma, sitä suurempi on nk. efektiivinen populaatiokoko (Ryman ym. 1981) eli sitä suurempi osuus kannassa esiintyvästä perinnöllisestä muuntelusta siirtyy tuleviin sukupolviin. Riippuvuus on voimassa myös toisinpäin; mitä epätasaisempi on kannan sukupuolijakautuma, sitä suurempi on riski geneettisestä yksipuolistumisesta. Hirvikannan geneettistä monimuotoisuutta eli runsasta geneet- tistä muuntelua tarvitaan, jotta kannalla säilyisi kyky sopeutua ja kehittyä muuttuvissakin ympäristöolosuh- teissa.
3.5.2 Geneettinen rakenne
1970 ja 1980 -lukujen taitteessa suomalaiset hirvet todettiin hieman monimuotoisemmiksi kuin Ruotsin ja Norjan hirvikannat (Ryman ym. 1980). Silloiset tulokset tukivat myös arvioita, joiden mukaan Fennoskandi- an hirvikanta on polveutunut kahdesta eri suunnasta saapuneista hirvistä (Xxxxxxxx 1974). Nämä arviot
ovat sittemmin saaneet vahvistusta nykyaikaisemmilla DNA-tekniikoilla tehdyistä tutkimuksista (Hundert- mark ym. 2002, Xxxxxxxxxxxxxx ym. 2012).
L46
14%
L84
34%
L2
49%
L1
3%
L84 L46
15%
0%
L1 5%
L2
80%
L1
0% L46
0%
L84 0%
L2
100%
Perinnölliset erot Etelä-Suomen ja Pohjois-Suomen hirvikantojen välillä ovat selviä (Kangas 2010, Kangas ym. 2012, Kholodova ym. 2012). Monimuotoisimmiksi ovat osoittautuneet Pohjois-Suomen populaatiot eteläsuomalaisiin verrattuna (kuva 14) sekä itäiset populaatiot, jotka ovat suorassa yhteydessä Venäjän hirvikantaan (Kangas 2010, Kangas ym. 2012).
K
u
v
Pohjois-Suomi (n=29) Väli-Suomi (n=39) Etelä-Suomi (n=27)
a
Kuva 14. Haplotyyppien frekvenssijakautuma Etelä-, Väli- ja Pohjois-Suomen hirvikannoissa vuonna 1998. (Etelä-Suomi = Etelä-Häme, Etelä-Savo, Kaakkois-Suomi, Pohjois-Häme, Sata- kunta, Varsinais-Suomi ja Uusimaa; Väli-Suomi = Keski-Suomi, Rannikko-Pohjanmaa, Poh- janmaa, Pohjois-Karjala ja Pohjois-Savo; Pohjois-Suomi = Kainuu, Oulu ja Lappi) (Kholodova ym. 2012)
Hirvikantamme geneettinen monimuotoisuus on kuitenkin merkittävästi alhaisempi kuin maamme itäpuo- lella sijaitsevien ja huomattavasti vähemmän intensiivisesti metsästettyjen hirvipopulaatioiden (taulukko 1). Erojen syitä ei tiedetä, mutta alhaisen diversiteetin taustalla voi olla useampia tekijöitä, jotka ovat vaikutta- neet hirvikannan esihistoriasta nykyvuosikymmeniin asti. Jääkauden jälkeen eteläiseen Suomeen levittäyty- vän reunapopulaation geneettinen monimuotoisuus on saattanut olla jo alun perin alhainen. Myöhemmin
Taulukko 1. Hirvikantojen geneettinen monimuotoisuus Suomessa sekä kolmella Venäjän suuralueella (Kholodova ym. 2012)
Suomi | Venäjä - Euroopanpuo- leinen osa | Venäjä - Uralin alue | Venäjä - Länsi-Siperia | |
n = näytemäärä | 102 | 97 | 93 | 83 |
nH = haplotyyppien lukumäärä | 4 | 17 | 15 | 21 |
H = haplotyyppidiversiteetti | 0.397 | 0.711 | 0.787 | 0.873 |
P = nukelotididiversiteetti | 0.0058 | 0.0082 | 0.0068 | 0.0160 |
useampaan otteeseen vähälukuiseksi supistunut kanta on voinut kokea geneettisiä pullonkauloja (genetic drift), joissa lähinnä sattuma on ratkaissut kannassa säilyneiden perintötekijöiden koostumuksen. Pois ei voida sulkea sitäkään mahdollisuutta, että intensiivisellä ja valikoivalla metsästyksellä on viime vuosikym- meninä ollut osuutensa monimuotoisuuden vähenemisessä. Tässä suhteessa mielenkiintoinen on havainto, jonka mukaan alhaisin hirvikantojen geneettinen monimuotoisuus on Etelä- ja Keski-Ruotsissa, Etelä- Suomessa sekä Pohjois-Norjassa (Niedziałkowska ym. 2012) eli alueilla, missä viime vuosikymmeninä harjoi- tettu metsästys on ollut hyvin intensiivistä ja valikoivaa.
Metsästyksellä voi olla sekä ekologisia, geneettisiä että evolutiivisia vaikutuksia hirvikantoihin (Milner ym. 2007, Allendorf ym. 2008, Coltman 2008). Yleensä ne ovat seurausta tiettyyn sukupuoleen, ikäluokkaan tai fenotyyppiin kohdistuvasta valikoivasta verotuksesta, kun lainsäädännöstä, metsästysolosuhteista tai met- sästyskäytännöistä johtuvista syistä saalistus kohdistuu kantaan ei-satunnaisesti. Hyödyntämisen perinnölli- siä vaikutuksia voivat olla mm. populaation geneettisen rakenteen muuttuminen sekä geneettisen muunte- lun väheneminen. Sukupuolijakautumaa vääristävän valikoivan metsästyksen tiedetään vaikuttavan voi- makkaasti sekä hirven efektiiviseen populaatiokokoon että sukupolven pituuteen (Ryman ym. 1981, Allen- dorf ym. 2008). Efektiivisellä populaatiokoolla tarkoitetaan niiden yksilöiden määrää, jotka lisääntyvät on- nistuneesti jokaisessa sukupolvessa, ja sitä pidetään parempana populaation elinkyvyn mittarina kuin koko- naisyksilömäärää (Beebee & Rowe 2004), sillä epätasainen sukupuolijakautuma, jälkeläismäärän korkea varianssi sekä erityisesti populaatiokoon vaihtelu pienentävät populaation efektiivistä kokoa. Efektiivisen populaatiokoon pienentyessä riski kannassa esiintyvän geneettisen muuntelun vähittäisestä karsiutumises- ta kasvaa. Suomalaisen hirvikannan efektiivisen populaatiokoon on arvioitu olevan alhainen ja seurausta valikoivan metsästyksen aiheuttamasta hirvikannan vinoutuneesta sukupuolijakautumasta (Kangas 2010).
Neljänkymmenen intensiivisen metsästysvuoden mahdollisista vaikutuksista suomalaisen hirvikannan pe- rinnölliseen rakenteeseen tiedetään vasta hyvin vähän. Ensimmäiset viitteet ajallisista muutoksista on saatu vertaamalla saalishirvien sarvityyppijakautumia (Nygrén, T. 2009). Sarvityyppejä säätelee semidominantisti periytyvän geenin kaksi erilaista alleelia, lapiosarvialleeli ja hankosarvialleeli, joiden ilmenemisen yleisyys riippuu uroksen iästä. Tämän sarvityyppigeenin alleelifrekvenssin todettiin vaihtelevan alueellisesti ja ajalli- sesti siten, että lapiosarvialleeli lisääntyy kohti pohjoista (kuva 15), mutta on ajallisesti vähentynyt ensim- mäiseltä tarkastelujaksolta toiselle (kuva 16). Alleelifrekvenssien muutos vain parinkymmenen vuoden ai- kavälillä on hyödyntämisen mahdollisia geneettisiä vaikutuksia ajatellen merkille pantava havainto, vaikka toistaiseksi ei tiedetäkään missä määrin muutos on ollut seurausta lapiosarvisiin hankosarvisia voimak- kaammin kohdistuneesta valikoivasta verotuksesta, voimaperäisen metsästyksen sukupuolijakautumaa vinouttaneesta vaikutuksesta, luonnonvalinnasta esim. metsärakenteessa tapahtuneen muutoksen seura- uksena vai kaikista näistä tekijöistä yhdessä.
Uhka geneettisen muuntelun vähenemisestä on ilmeinen kaikissa Fennoskandian hirvikannoissa. Suomessa tätä uhkaa kärjistävät valikoivan metsästyksen vinouttama kannan rakenne, muuta Fennoskandiaa alhai- semmat tiheydet (Lavsund ym. 2003) sekä voimakkaat kannan koossa tapahtuneet vaihtelut (Nygrén, T. 2009).
Kuva15. Lapiosarvigeenin frekvenssit riistanhoitopiireissä vuosien 1976–1999 sarviaineiston perusteella. (Xxxxxx, X. 2009)
Kuva16. Lapiosarvigeenifrekvenssin muutos vuosista 1976–1985 vuosiin 1997–1999. Muutos alueella II ei ole tilastollisesti merkitsevä (χ2 =1.19, P = 0.3831). (Xxxxxx, X. 2009)
3.6. Kannan tila ja kehitys Suomessa 1900 -luvulla
Pari vuotta ennen viime vuosisadan alkua hirvikannan 30 -vuotinen täysrauhoitus purettiin. Metsästäjille suotiin asetuksella mahdollisuus uroshirven kaatamiseen syyskuun kahdeksan ensimmäisen päivän aikana. Luvallisesti kaadettujen määrät olivat vähäisiä (200–800 hirveä vuosittain), mutta jo rauhattomina vuosina 1914–1918 kävi selväksi, ettei kannan kehitys ollut suotuisa. Suhtautuminen hirviin oli ristiriitaista; tavoit- teet vaihtelivat suojelusta koko kannan hävittämisvaatimuksiin (Nygrén, T. 2009).
Vuonna 1923 kanta rauhoitettiin jälleen ja maan ainoata merkittävämmäksi mainittua Parkanon-Karvian alueen hirvikantaa ryhdyttiin aktiivisesti suojelemaan valtioneuvoston myöntämien määrärahojen turvin. Kymmenen rahoitusvuoden jälkeen vuonna 1933 asetus mahdollisti jälleen kaatolupien myöntämisen, mut- ta vasta, kun luvanmyöntäjä oli varmistunut hirvien lupa-alueelle aiheuttamista vahingoista. Luvalla tuli mahdolliseksi kaataa myös vasaton naaras.
Ensimmäinen hirvikannan inventointi pantiin toimeen vuonna 1935 (kuva 17), jolloin pääluvuksi arvioitiin 3 500 hirveä, joista vain 300–400 yksilöä lounaisen ja koillisen kannanosan välisellä alueella (Kivirikko 1940). Kaatokiintiöt olivat pieniä, mutta siitä huolimatta kanta osoitti heikkenemisen merkkejä jo ennen sota- vuosia, jolloin hirviä kaadettiin enemmän luvatta kuin luvilla. Lupien määräkin lienee ollut ylimitoitettu, koska vuonna 1941 toimeenpantu hirvitiedustelu antoi pääluvun 8 700–11 000, mutta virallisen metsästyk- senvalvojan mukaan kannan pääluku ei voinut kohota lähellekään puolta sanotusta määrästä (Anon 1942). Vuosittain lupia myönnettiin keskimäärin 2 000 kpl, joista vain 46 % tuotti tulosta.
Kuva 17. Hirvien talvikannan ja saalismäärien kehitys vuosina 1930–1984. (Nygren,X. 1987 ja julkaisematon)
Todenteolla Suomen hirvikannan elpyminen pääsi käyntiin vasta 1950 -luvulla. Vuosikymmenessä kanta enemmän kuin kaksinkertaistui likimain 24 000 hirven tasolle (kuva 17). Myönnetyillä luvilla sai kaataa vain aikuisia uroksia ja vasattomia naaraita kunnes vuonna 1954 kokeiluluontoisesti sallittiin vasankaato (Mäki 1954). Taustana muutokselle näyttää olleen havainto lisääntymisen heikentymisestä suuressa osassa maata (Anon 1955). Suhtautuminen vasaverotukseen oli kuitenkin epäileväinen mm. siitä syystä, että vasankaa- dosta meni aikuisen lupamaksu ja vasojen kaataminen oli luvallista vasta myöhemmin syksyllä, kun aikuiset hirvet oli jo kaadettu. Vasta vuoden 1959 asetus raivasi tietä vasaverotukselle, kun vasanluvan hinta määri- tettiin puolta halvemmaksi kuin aikuisen. Ensimmäisestä metsästyspäivästä lähtien vasoja ei vieläkään saa- nut kaataa. Sen oikeuden luvanhaltijat saivat vasta vuonna 1975.
Vaikka hirvikanta elpyi ripeästi 1950-luvulla, ensimmäiset merkit kannan hiipumisesta saatiin jo vuonna 1961 (Koivisto 1962). Huoli kannan tilasta johti ensimmäiseen koko maan kattavaan inventointiin. Kannan kooksi arvioitiin runsaat 30 000 päätä (Koivisto 1962, kuva 17). Seuraavan, vuonna 1966 toimeenpannun inventoinnin tulos oli jo lähes 40 000 hirveä (Koivisto 1966). Suotuisat inventointitulokset kannustivat syk- syllä 1966 yli 11 000 kaatoluvan myöntämiseen. Luvilla kaatui 9060 hirveä ja samalla käynnistyi kannan nopea pienentyminen (Lampio 1972), joka johti hirvikannan rauhoittamiseen valtaosassa maata vuosina 1969–71.
1960 -luvun tapahtumat loivat pohjan periaatteelliselle muutokselle metsästyskäytännöissä. Xxxxxxx (1972) analyysi osui takautuvasti tarkastellen kohdalleen: ” Enemmän kuin liian suuri kaatolupien määrä oli laskun syynä ilmeisesti verotuksen väärä rakenne, metsästyksen kohdistuminen liiaksi sellaisiin hirvikannan osiin, joita olisi pitänyt säästää.” Kun ammuttiin enemmän kuin oli vuoden tuotto ja lähes koko saalis koh- distui aikuisikäluokkaan, kannan ikärakenne nuorentui merkittävästi muutamassa vuodessa ja johti tuotta- vuuden laskuun.
Rauhoitusvuosien jälkeen hirvikannan hoidossa omaksuttiin kaksi keskeistä uutta asiaa: uudenlaiset vero- tusmallit sekä hirvikannan pääluvun ja rakenteen systemaattinen seuranta metsästäjien ja tutkijoiden yh- teistyönä. Vaikka vasojen kaatamista pidettiin alkuun vastenmielisenä, se vähitellen omaksuttiin (kuva 18), kun metsästäjät voivat omin silmin havaita tulokset eli kannan kasvun ja sen tuottavuuden tehostumisen. 1960 -luvulla vasoja syntyi vähemmän kuin 30 sataa aikuista hirveä kohden (Koivisto 1963). 1970 -luvulla saavutettiin jo 50 vasan keskimääräinen taso, joka vuosituhannen loppuun mennessä kohosi maan etelä- osissa tasolle 60 vasaa sataa aikuista (kuva 19) ja 101 vasaa sataa naarasta kohden (kuva 20) ja oli koko maassa korkeampi kuin koskaan aikaisemmin Suomessa ja suuraluetasolla korkeampi kuin missään muussa maailman maassa.
Kuva 18. Hirvenvasojen saalisosuudet vuosina 1964–2011. (Nygrén T. 2009 ja julkaisematon)
Kuva 19. Hirvikannan vasatuotto (vasoja/100 aikuista hirveä) vuosina 1973–2011. (Nygrén T. 2009 ja julkaisematon)
Kuva 20. Hirvikannan vasatuotto (vasoja/100 naarashirveä) vuosina 1973–2011. (Nygrén T. 2009 ja julkaisematon)
Koska rauhoitusvuodet olivat vielä tuoreessa muistissa ja kiintiöinti aluksi varovaista, Suomen hirvikanta kasvoi 1970 -luvulla räjähdysmäisesti (kuva 17). Tarve systemaattisemman hirvitiedon hankkimiseksi käyn- nisti seurantamenetelmien kehitystyön (Nygrén, T. & Pesonen 1993). Hirvihavaintojen keräys alkoi syksyllä 1973 ja vuodesta 1976 lähtien kortilla on kerätty koko maan kattavaa tietoa myös kannan pääluvusta (Nygrén, T. & Xxxxxx, X. 1994). Havaintokortilla kerättävän tiedon määrä on vuosien varrella lisääntynyt ja monipuolistunut, mutta alkuperäiset tiheys- ja rakennetiedon keräysmenetelmät ovat säilyneet edelleenkin vertailukelpoisina. Vain vuosien 2003−2007 arviot alueelle metsästyksen jälkeen jääneistä hirvimääristä ovat muista vuosista poikkeavia eli koskevat vain metsästykseen käytettyjä alueita.
Vuonna 1976 Suomen hirvikannan säätelylle asetettiin ensimmäisen kerran selkeät alueelliset tavoitteet. Sopivaksi talvisen hirvikannan kooksi arvioitiin 109 000–120 000 hirveä eli alueesta riippuen 2–7 hir- veä/1000 ha (kuva 21). Kasvavien vahinkojen vuoksi tavoite osoittautui muutamassa vuodessa liian suurek- si. Sitä alennettiin ja hirvikantaa lähdettiin pienentämään useampana peräkkäisenä vuotena maa- ja metsä- talousministeriön tiukassa ohjauksessa (Nygrén, T. 2009).
Kuva 21. Maa- ja metsätalousministeriön hirvikannan säätelylle asettamat tiheystavoitteet vuosina 1976, 1980, 1984, 1988, 1994, 1995 ja 2004. (Xxxxxx, X. 2009)
Kannan ensimmäisen voimistumisvaiheen kriittisin vuosi oli 1984, jolloin kaatolupia tuli MMM:n määräyk- sestä myöntää niin paljon, että vähintään 67 850 hirveä saadaan kaadettua (Nygrén, T. 2009). Tämä oli en- simmäinen vuosi, jolloin ministeriö ohjeisti myös kannan rakenteen säätelyä. Vasojen saalisosuus tuli sää- tää sellaiseksi, että kantaan jäi 25 % vasaikäluokkaa ja aikuiskantaa tuli metsästää siten tasapainoisesti, että lehmiä/sonni -suhde ei pitemmällä aikavälillä ylittäisi tasoa 1,4. Ohjauksen tavoitteena oli välttää kannan rakenteellinen vinoutuminen suurten kaatomäärien seurauksena.
Taustana tuolloisille ohjeistuksille olivat RKTL:n laskelmat, jotka perustuivat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun hirvihavaintoaineistosta, ikä- ja lisääntymisnäyteaineistosta (Nygrén, T. 1983) sekä perinnöllisyysnäy- teaineistosta (Ryman ym. 1980a, 1980b) saatuihin tuloksiin. Laskelmat osoittivat hirvinaaraiden tuottote- hon riippuvan hirvikannan tiheydestä ja tuottavuuden olevan korkeimmillaan hirvitiheyden ollessa välillä 3- 5 hirveä tuhannella hehtaarilla ja tuoton pienentyvän kannan tiheyden kasvaessa ja pienentyessä tästä. Laskelmien perusteella hirvinaaraiden vasatuotto on riippuvainen myös hirvikannan sukupuolijakautumas- ta. Korkeimmillaan se on sukupuolijakautumaltaan tasapainoisessa hirvikannassa ja pienentyy aikuiskannan rakenteen vinoutuessa.
Tukea kaatokiintiöintiinsä riistanhoitopiirit ja -yhdistykset saivat tuolloin tutkimuslaitoksen laatimista vali- koivan verotuksen tarvearvioista, joissa tiedossa olevan tiheystavoitteen lisäksi pohjatietona käytettiin ar- vioita kannan tiheydestä ja rakenteesta sekä liikkuvuuden vaikutuksesta kannan kehitykseen. Liikkuvuuden vaikutusarviot perustuivat vuosina 1977−1983 kerättyyn laskennalliseen tietoon alueellisesta muuttovoi- tosta tai -tappiosta (kuva 22).
Kuva 22. Liikkuvuuden ja muun kuin metsästyskuolleisuudesta johtuvan hävikin vaikutukset talvikantojen kokoon vuosina 1977−1983 (Nygrén, T. & Pesonen 1993)
Edelleenkin hirvien vuodenaikaisen liikehdinnän vaikutukset näyttävät olevan varsin samansuuntaisia (Nygrén, T. julkaisematon). Kaikkein voimakkaimpia ne ovat rannikkoseuduilla, missä vuotuinen liikkuvuus- lisä on ollut keskimäärin merkittävä. Vastaavasti sisämaa-alueet menettävät jonkin verran hirvikannastaan. Liikkuvuusvaikutus näyttää pienentyvän siirryttäessä rannikolta kauemmaksi sisämaahan päin ja se korreloi myös hirvisaalismäärän kanssa. Alustavasti voidaan olettaa, että suurten kiintiöiden tyhjentämä alue ranni- koilla täydentyy sisämaasta seuduilta, missä kantoja pyritään vasatuottoa alhaisemmilla kiintiöillä voimis- tamaan. Havainnot rannikon sisämaata alhaisemmasta tuottavuudesta (kuva 9) sekä hieman tasapainoi- semmasta sukupuolijakautumasta (kuva 24) sopivat hyvin yhteen oletuksen kanssa.
1980-luvulla omaksutut menettelytavat käynnistivät toivotun suuntaisen hirvikannan kehityksen. Takautu- vassa tarkastelussa koko 1980 -luku on todettu tuloksellisen hirvikannan säätelyn kehitystyön ajaksi, jossa ministeriöön keskitetty ohjausvalta sekä tiivis yhteistyö metsästäjä- ja tutkimusorganisaatioiden kesken ohjasi hirvikannan kehitystä haluttuun suuntaan (kuva 23) ja paransi kannasta kerättävän seurantatiedon tasoa (Nygrén, T. 2009). Suuralueiden hirvitiheydet pysyivät koko 1980 -luvun lopun ja 1990 -luvun alun tavoitellulla tasolla ja suurten kaatokiintiöiden vinouttamaa aikuiskannan rakennettakin saatiin kohtuullis- tettua.
Kuva 23. Hirvitiheyksien kehitys vuosina 1977–1996 (Nygrén, T. 1996)
Hirvikannan yhteiskunnalle aiheuttamien vahinkojen määrät eivät kuitenkaan riittävässä määrin pienenty- neet ja johtivat tiheystavoitteiden laskevaan linjaan. Vaikutuksensa hirvikannan kehitykseen oli myös 1990 - luvun alun yhteiskunnallisella tilanteella sekä hallinnonuudistusaallolla (Nygrén, T. 2009). Toimijoiden roolit muuttuivat ja ministeriö siirsi vastuutaan kannan säätelystä metsästäjäorganisaatiolle. Myös hirvikannan seurantavastuu siirtyi tutkimukselta metsästäjäorganisaatiolle ja tutkimuslaitoksen vastuulle jäi seuranta- menetelmien kehittäminen. Myös metsästyslakia uudistettiin ja mm. pyyntiaika aikaistui ja yhdellä kaatolu- valla tuli luvalliseksi kaataa yksi aikuinen tai kaksi vasaa.
Muutosten vaikutukset näkyivät nopeasti hirvikannan kehityksessä. Vasojen saalisosuudet kasvoivat (kuva 18), kannan tuottavuus tehostui entisestään (kuvat 19 ja 20) ja aikuiskannan rakenne alkoi uudelleen muut- tua entistä naarasvoittoisemmaksi (kuva 24). Myös tiheydet alkoivat hiipua ja kanta-arvioiden laatu heiketä (Nygrén, T. 2009). Keskitiheyksien laskiessa myös alueellinen kirjavuus lisääntyi (Nygrén, T. & Xxxxxxx 1988) kasvattaen huolta kannan tulevaisuudesta. Vuosien 1996–1998 kaatokiintiöitä pienennettiinkin rajus- ti ja paikoitellen turvauduttiin jopa täysrauhoituksiin.
Kuva 24. Hirvien aikuiskannan rakenteen kehitys vuosina 1973–2011. (Nygrén T. 2009 ja jul- kaisematon)
1990 -luvun viimeisinä vuosina säästeliäs metsästys, jossa vuotuinen poistuma oli selvästi pienempi kuin syntyvien vasojen määrä, käynnisti uuden hirvikannan lähes räjähdysmäisen voimistumisen aallon (kuva 25). Hirvien liikenteelle aiheuttamien vahinkojen määrät kasvoivat kaikissa riistanhoitopiireissä suuremmik- si kuin milloinkaan ennen. Myös kannan vasatuotto oli parempi kuin koskaan aikaisemmin ja alhaisten saa- lisosuuksien ansioista aikuiskannan rakenne alkoi nopeasti tasapainottua ja näkyä mm. aikaisempia vuosia laadukkaampana sarvisaaliina.
Kuva 25. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arviot hirvien talvikannan kehityksestä vuosina 1976−2010. (Lähteet: Metsätilastollinen vuosikirja 1997, 2003,
2004,2005,2006,2007 ja 2008 sekä Pusenius, julkaisematon)
3.7 Kannan kehitys ja tila Suomessa 2000 -luvulla
Vuoden 1995 jälkeen Suomen hirvikanta kasvoi erittäin nopeasti etenkin Etelä-Suomessa, missä kannan huippuvuoden 2001 talvikanta (noin 96800 hirveä) oli 1,7 kertainen vuoden 1995 talvikantaan (noin 56 500 hirveä) verrattuna. Pohjois-Suomessa kasvu oli hitaampaa ja kannan huippu (noin 62000 hirveä) saavutet- tiin vasta vuonna 2004. Etelä-Suomessa kantaa harvennettiin vuoden 2001 jälkeen ja alueen kanta laski noin 57500 hirveen vuoden 2007 hirvijahdin loppuun mennessä. Vuoden 2009 jälkeen kantaa on harven- nettu edelleen ja vuoden 2011 jahdin jälkeen talvehtiva hirvikanta-arvio Etelä-Suomessa oli 46500 hirveä. Pohjois-Suomen hirvikantaa on harvennettu vuodesta 2005 alkaen. Vuoden 2011 jahdin jälkeen Pohjois- Suomessa arvioitiin olevan noin 33500 hirveä. Riistanhoitopiireittäin hirvitiheydet olivat vuonna 2011 lähes koko maassa alle 4 hirveä / 1000 ha (kuva 26).
Kuva 26. Hirvikannan tiheys kpl/1000 ha vuoden 2011 metsästyksen jälkeen. (Xxxxxxxx, jul- kaisematon)
Hirvikannan koon nopeat muutokset ovat vaikuttaneet myös sen rakenteeseen. Kannan voimakas pienen- täminen on kasvattanut naaraiden osuutta suhteessa uroksiin aikuiskannassa. Naarasylimäärä on pienenty- nyt monin paikoin metsästyspaineen pienenemisen myötä. Korkeita naarasosuuksia (yli 2 naarasta / uros) on eteläisen Suomen keskiosissa (Pohjanmaa, Pohjois-Häme, Keski-Suomi, Pohjois-Savo) (kuva 24). Osin naaraiden kasvaneen osuuden vuoksi myös vasojen määrä suhteutettuna koko aikuiskantaan on monilla alueilla kasvanut (kuva 19). Sen sijaan vasojen määrä suhteessa aikuisten naaraiden määrään on pysynyt jokseenkin samalla tasolla viimeiset 15 vuotta (kuva 20). Kaksosten osuudet ovat olleet laskusuunnassa Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Etelä-Hämeen alueilla sekä Savossa.
3.8 Suurpetojen vaikutus hirvikantaan
Hirveä saalistavat karhu (Ursus arctos) ja susi (Canis lupus). Hirven rooli näiden petoeläinten ravintotalou- dessa poikkeaa toisistaan. Karhun ravinnosta yli puolet on kasviravintoa, mutta susi on lähes puhtaasti li- hansyöjä (Dahle ym. 1998; Xxxxxxxxx & Stagegaard 2000).
Suurpetojen vaikutusta hirvikantaan on tutkittu Pohjois-Amerikassa 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Kar- hun ja suden runsastumisen myötä tähän aiheeseen keskittyvää tutkimusta on syntynyt myös Pohjois- Eurooppaan. Lähtökohdat näiden alueiden välillä poikkeavat toisistaan etenkin metsästysverotuksen suh- teen, sillä pyyntiverotus on esimerkiksi Keski-Alaskassa vain muutamia prosentteja hirvikannasta (Boertje ym. 2009). Skandinaviassa kootun aineiston valossa sudella on taipumus vaikuttaa hirvikantaan karhua voimakkaammin (Xxxxxxx ym. 2011). Suomen ja Skandinavian välillä on erittäin keskeinen lähtökohtaero: hirvikannan tiheys on Suomessa selvästi pienempi kuin Skandinaviassa (Lavsund ym. 2003).
3.8.1 Karhu
Xxxxx tappaa hirviä enimmäkseen keväällä. Saalistus keskittyy nuorimpaan ikäluokkaan, mutta jonkin ver- ran myös vuotta vanhempia hirviä päätyy karhujen saaliiksi. Karhu on joillakin alueilla Pohjois-Amerikassa merkittävä hirvenvasojen verottaja. Karhun saaliiksi päätyvien vasojen osuus vasatuotosta on vaihdellut kahden ja 52 prosentin välillä (Zager & Beecham 2006). Alaskassa karhujen on havaittu tappavan loppuke- vään ja alkukesän aikana hirvenvasan 7-12 päivän välein (Xxxxxxx 1992).
Hirvellä on tärkeä rooli karhun ravinnossa Pohjois-Euroopassa (Danilov 1983, Dahle ym. 1998). Euroopassa karhun saalistuksen vaikutusta hirvenvasojen kuolleisuuteen on tutkittu vain Ruotsissa. Taalainmaalla, Gäv- leborgissa ja Jämtlannissa sijaitsevalla tutkimusalueella merkattiin vastasyntyneitä hirvenvasoja korvaan sijoitetulla kuolevuuslähettimellä, ja vasoja seurattiin syyskuun puoleenväliin asti (Xxxxxxx ym. 1999; Xxxxxxx ym. 2007). Karhun saaliiksi joutuminen osoittautui tärkeimmäksi kuolevuustekijäksi. Karhut tap- poivat vasoista 21-28 %. Kokonaiskuolleisuus oli 36 %, joten noin 10 % vasoista menehtyi muista syistä. Tutkimusalueen karhutiheys oli noin 30 yks./1000 km2, mikä on samaa tasoa kuin tiheimmät karhukannat Suomessa.
Tulosten soveltuvuutta Suomen oloihin kyseenalaistavat erot hirvikannan tiheydessä, sillä hirvenvasoihin kohdistuvan saalistuspaineen on havaittu vähenevän hirvikannan tiheyden kasvaessa (Xxxxxxx ym. 2001, Boertje ym. 2009). Skandinaavisen tutkimusalueen hirvikanta oli meikäläistä kantaa selvästi runsaampi, talvikannan tiheyden ollessa keskimäärin noin 10 yks./1 000 ha (Xxxxxxx ym. 2007). Alaskan keskiosissa karhut tappoivat vain 9 % hirvenvasoista hirvikannan ollessa 10-15 yks./1 000 ha, mutta 18 – 27 % tiheyden ollessa < 5 yks./1 000 ha (Boertje ym. 2009).
Karhujen hirvenvasoihin kohdistaman saalistuksen kokonaisvaikutusta pienentää se, että vasansa menettä- neiden naaraiden vasantuotanto on seuraavana vuonna parempi kuin muilla naarailla. Ruotsalaisella tut- kimusalueella ero oli 39 % (Xxxxxxx ym. 2007). Vastaava, kohonneen vasantuotannon muodossa tapahtu- va kompensaatio on todettu myös Alaskassa (Testa & Xxxxx 1998; Xxxxx ym. 2000).
Karhu tappamien vuotta vanhempien hirvien lukumäärän on todettu olevan yhteydessä karhun sukupuo- leen. Alaskassa toteutetussa tutkimuksessa (Xxxxxxx & Xxxxx 1990) uroskarhut tappoivat 3-4, naaraat 0,5- 1 aikuista hirveä vuodessa. Naaraan lisääntymisbiologisella vaiheella lienee myös vaikutuksensa, sillä pen- tueellisten naaraiden ei havaittu tappavan aikuisia hirviä. Skandinaviassa kerätty aineisto osoittaa aikuisiin hirviin kohdistuvan saalistuksen olevan merkitykseltään vähäinen, sillä Keski-Ruotsissa yli vuoden ikäisistä hirvistä päätyi vain 0,5 – 1,6 % karhun saaliiksi (Xxxxxxx ym. 2001).
3.8.2. Susi
Poronhoitoalueen ulkopuolisen Suomen alueella hirvi on susien pääravinto (Xxxx-Xxxxxxxxx & Stagegaard 2000; Kojola ym. 2004). Susi voi vaikuttaa hirvikannan vasantuotantoon (Nygrén K. 1980), sillä saalistus keskittyy vasoihin sekä talvella että kesällä (Kojola 2000; Kojola ym. 2011). Suomessa on kerätty aineistoa susien tappamien hirvien määrästä seuraamalla GPS -pannalla varustettuja susiyksilöitä. Tulosten perus- teella on arvioitu suden tappavan keskimäärin 14 - 18 hirveä vuodessa, jos alueella ei ole merkittävästi mui- ta sorkkaeläimiä (Kojola ym. 2011).
Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa (2005) esitetty minimitavoite 20 vuotuisesta pentueesta merkit- see kokonaismääränä noin 200 sutta. Laskelman pohjana ovat aineistot kannan rakenteesta (pentujen osuus metsästyssaaliissa 40 %) ja keskimääräisestä pentuekoosta (4 pentua). Kertomalla pentujen koko- naismäärä luvulla 2,5 saadaan arvio susien kokonaisyksilömäärästä (Kojola ym. 2011). Hoitosuunnitelmassa esitetyn tavoitteen mukainen susikanta tappaisi vuosittain 2 500 – 3 500 hirveä riippuen siitä, miten susi- kannan esiintyminen painottuu. Tällä hetkellä huomattava osa Suomen susireviireistä sijaitsee seudulla missä on myös muita sorkkaeläimiä (metsäpeura, valkohäntäpeura). Minimitavoitteen mukaisen susikan- nan tappamien hirvien lukumäärä olisi noin 5 % suden ja metsästyksen kokonaispoistumasta (vrt. Nygren 2009).
Susilauman tai parin reviirillä osuus on luonnollisesti moninkertainen edellä mainittuun, koko maata koske- vaan osuuteen verrattuna. Susi on territoriaalinen, ja susikannan luontaisen tiheyden määrää ensisijaisesti reviirin pinta-ala. Paikallisesti susilauman tai -parin vaikutus hirvikantaan on yhteydessä sekä reviirin pinta- alaan että hirvikannan tiheyteen (Messier 1994). Susien käyttämän reviirin pinta-alaan vaikuttaa sorkka- eläinten kokonaisbiomassa, kun asiaa tarkastellaan laajassa maantieteellisessä skaalassa (Fuller 1989; Okarma ym. 1998, Xxxxxxxxxxx ym. 2007). Saman kasvillisuusvyöhykkeen sisällä tämä yhteys ei sitä vastoin tule näkyviin (Xxxxxxxx ym. 2001). Reviirin kokoon vaikuttaa esimerkiksi naapurireviireiden sijoittuminen. Muista reviireistä kaukana sijaitsevat reviirit ovat keskimääräistä suurempia (Kojola ym. julkaisematon ai-
neisto). Susilauman reviirin pinta-ala Suomessa vaihtelee 600 ja 2 000 km2:n välillä. Keskiarvo on Itä- Suomessa 1 300 km2 (Kaartinen ym. 2005).
Hirvikannan tiheys vaikuttaa susien tappamien hirvien lukumäärään (Messier 1994). Skandinavian susialu- eella talvisen hirvikannan keskitiheys on 10–15 yks./1 000 ha. Siellä susilauma tappaa kesällä (touko- syyskuu) hirven keskimäärin 1,71 vrk:n välein ja talvella 3,4 – 4,0 vrk:n välein (Sand ym. 2005; Sand ym. 2008). Suomessa hirvitiheys on 2-3 kertaa pienempi kuin skandinaavisella vertailualueella. Suomessa kerä- tyn aineiston valossa susilauma tappaa kesällä hirven 3,5 vrk:n ja talvella 6,5–7,0 vrk:n välein (Kojola ym. julkaisematon aineisto). Käyttämällä mainittuja tuloksia perustana voidaan arvioida susilauman tappavan Suomessa vuoden mittaan 70 – 80 hirveä. Ruotsissa lukumäärä on suunnilleen kaksinkertainen (Sand ym. 2008). Hirvikannan vuotuinen tuotto on Suomessa parhaimmillaan 60 – 70 % (Nygren 2009).
Kun esimerkkilaskelman lähtökohdiksi otetaan keskimääräinen susireviirin pinta-ala (1 300 km2; Kaartinen ym. 2005) ja oletetaan hirvikannan talvitiheyden olevan meikäläisittäin tyypillinen 3,0 yks./1 000 ha, saa- daan laskennallinen tulos, jonka mukaan susilauma verottaisi reviirialueellaan olevan hyvätuottoisen hirvi- kannan tuotosta noin kolmanneksen (kuva 27). Kuvassa 27 ilmenee karkeasti myös hirvitiheyden vaikutus susien saalistuksen vaikutukseen. Tältä osin laskelmassa on oletettu susilauman tappamien hirvien määrän kasvavan lineaarisesti hirvitiheyden noustessa. Pohjois-Amerikassa tapettujen hirvien lukumäärä kasvaa vastaavalla hirvikannan tiheysasteikolla (2–10 yks./1 000 ha) suhteellisen lineaarisesti (Messier 1994), mut- ta Pohjois-Euroopassa tilanne voi olla toinen.
Kuva 27. Susien saaliksi päätyvien hirvien osuus hirvikannan vuosituotosta eri hirvitiheyksillä susilauman reviirillä, reviirin pinta-alan ollessa 1 300 km2. (Kojola, julkaisematon)
Yllä esitetty laskelma ei ota huomioon susien vaikutusta useamman vuoden aikajänteellä. Samoin kuin kar- hun vaikutus hirvikantaan myös suden rooli on luultavasti yhteydessä vasojen osuuteen kesäajan hirvisaa- liissa. Suomessa tehdyissä kesä-heinäkuun tehoseurannoissa on löytynyt yhteensä 100 hirveä, joista 77 oli samana vuonna syntyneitä. Vasansa tähän vuodenaikaan menettäneillä lehmillä on keskimääräistä suu- rempi taipumus tuottaa kaksosvasat seuraavana vuonna (Xxxxx 2000; Xxxxxxx ym. 2007). Myös talvella saalistus keskittyy vasoihin (Kojola 2000).
Ruotsissa on seurattu susien paluun vaikutusta saalishirvien määrään ja saaliin rakenteeseen (Wikenros 2011). Metsästyksessä saaliiksi saatujen hirvien määrä väheni voimakkaammin (53 %) pienillä susireviireillä (520 – 830 km2) verrattuna suurempiin (1220 – 1830 km2) reviireihin (29 %). Metsästäjät reagoivat susien paluuseen pienentämällä hirvikannan verotusta ja muuttamalla verotusstrategiaa myös siten, että ampui- vat aiempaa vähemmän naaraita (Wikenros 2011). Susien läsnäolo voi myös vaikuttaa hirvien liikkumiseen. Esimerkiksi vasalliset hirvilehmät voivat vältellä talvikeskittymiä vähentääkseen vasojen riskiä päätyä susien saaliiksi (Xxxxxxxx & Xxxxxxxx 1984). Myös Suomessa on havaittu talvikeskittymissä olevan keskimääräistä vähemmän vasoja (Kojola ym. 2012).
4 HIRVI JA YHTEISKUNTA
Xxxx Xxxxxxx, Suomen riistakeskus
4.1. Hirven ja hirvenmetsästyksen arvo
Hirven ympärillä käydään ajoittain vilkastakin yhteiskunnallista keskustelua ja erityisesti hirvikannan kasva- essa ja vahinkojen määrän lisääntyessä keskustelu vilkastuu. Hirveen liittyvä keskustelu keskittyy usein hir- ven aiheuttamiin vahinkoihin, joista merkittävimpiä ovat liikenneonnettomuudet ja metsätaloudelle aiheu- tuvat vahingot. Hirvestä koituu kuitenkin myös merkittäviä hyötyjä, joista lähinnä aineellisten hyötyjen ku- ten hirvisaaliista saatavan lihan taloudellinen arvo on helpommin määritettävissä. Osa hirveen liittyvistä arvoista on aineettomia, kuten metsästyksestä tai hirveen liittyvästä luontoelämyksestä koettu virkistysar- vo tai hirven olemassaoloarvo.
Hirven kokonaistaloudellisen arvon määrittäminen on vaikeaa ja Suomessa ei ole tehty varteenotettavia selvityksiä hirven kokonaistaloudellisesta eikä myöskään alueellisesta arvosta, koska markkinattomien vir- kistyshyötyjen selvittämiseen ei ole vielä riittävästi panostettu (Aarnio & Härkönen 2007). Sen sijaan koko- naisarvon määrittämisessä kustannuspuolen osatekijät etenkin määrien osalta on voitu arvioida melko tar- kasti luotettavien tilastotietojen ansiosta. Pitkälti niiden pohjalta Valtiontalouden tarkastusvirasto esitti vuonna 2004 arvionsa hirven taloudellisesta arvosta yhteiskunnan kannalta. Tarkastelussa päädyttiin arvi- oon, jonka mukaan hirvestä aiheutuvat kustannukset ovat yhteiskunnan kannalta hyötyjä suuremmat. Tuol- loin tarkasteltaessa hirven aiheuttamien kokonaiskustannusten arvioitiin vaihtelevan noin 130-175 miljoo- nan euron välillä ja suurin osa kustannuksista liittyi laskennallisiin liikenneonnettomuuksiin (Valtiontalou- den tarkastusvirasto 2005). Hirvestä saatavien hyötyjen arvioitiin vaihtelevan noin 30-120 miljoonan euron välillä, kun tästä noin puolet muodostui lihan arvosta ja puolet metsästyksen virkistysarvosta (Valtiontalou- den tarkastusvirasto 2005). Tarkastelussa ei otettu huomioon hirven olemassaoloarvoa.
4.1.1. Hirven tuottamat hyödyt
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on määrittänyt hirvisaaliin laskennallisen liha-arvon vuosittain arvioi- malla saaliiksi saatujen hirvien keskimääräisen ruhopainon perusteella niistä saatavan lihan määrän ja ker- tomalla sen oletetulla yksikköhinnalla (kuva 28). Suurin osa hirvenlihasta menee suoraan metsästäjien ja heidän sukulaistensa sekä tuttaviensa käyttöön. Ainoastaan alle 10 % koko määrästä menee markkinoiden kautta esim. teurastamoille, kaupoille ja ravintoloille (Aarnio & Härkönen 2007). Koska hirvenlihan pääty- minen markkinoille on vähäistä, niin markkinahinnan sijaan laskennassa on käytetty vakuutusyhtiöiden
korvaushintoja riistanlihasta. Vuonna 2010 hirvisaaliista saatiin noin 9,1 miljoonaa kiloa lihaa, mikä tarkoit- taa kuuden euron kilohinnalla laskettuna noin 55 miljoonan euron taloudellista arvoa (Metsästys 2010). Lihan lisäksi suorana hirvisaaliista saatavana tuottona voidaan pitää hirventaljoja ja sarvia, joilla on paitsi käyttöarvoa esimerkiksi nahkateollisuudessa ja käsitöiden valmistuksessa, myös muisto- ja koriste-esineinä (Aarnio & Härkönen 2007).
Kuva 28. Hirvisaaliin laskennallinen liha-arvo miljoonaa euroa vuosina 2001-2010. (Metsästys 2010)
Hirvenmetsästyksen kokonaishyötyjen määrittäminen edellyttää myös metsästyksen virkistysarvon määrit- tämistä. Metsästäjien maksuhalukkuutta selvittävien ruotsalaisten tutkimusten mukaan virkistysarvo on noin 60 % kokonaisarvosta ja liha-arvo vastaavasti noin 40 % (Aarnio & Härkönen 2007). Virkistysarvon osuuden on todettu olleen selvästi suuremman Etelä-Ruotsissa kuin Pohjois-Ruotsissa. Sovellettuna Suo- meen vuoden 2010 arvioitu 55 miljoonan euron saalisarvo tuottaisi runsaan 80 miljoonan euron virkistysar- von metsästäjille. Alueelliset erot Suomessa ovat todennäköisesti vieläkin suuremmat kuin Ruotsissa ja etenkin Pohjois-Suomessa liha-arvo muodostunee suuremmaksi kuin virkistysarvo. Sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa maksuhalukkuutta suurriistanmetsästyksessä on useimmiten tutkittu selvittämällä metsästäjien päiväkohtaista virkistysarvoa. Eri alueilla ja erilaisille ryhmille suunnatut virkistyskysyntää selvittäneet tut- kimukset ovat antaneet keskimäärin runsaan 50 euron arvon metsästyspäivää kohden (Aarnio & Härkönen 2007). Viime vuosina Suomessa on käytetty hirvenmetsästykseen noin 1,5 miljoonaa päivää. Soveltamalla
pohjoisamerikkalaisia arvoja Suomen oloihin saadaan hirvenmetsästyksen kokonaisvirkistysarvoksi vuodes- sa 80–90 miljoonaa euroa.
Metsästäjien motiivit hirvenmetsästykseen osallistumiselle vaihtelevat huomattavasti. Päämotiiveiksi koe- taan saalisarvon lisäksi aineettomat arvot, kuten yhdessäolo, liikunta, jännitys jne. sekä metsä- että liiken- nevahinkojen vähentämisen (Aarnio & Härkönen 2007). Erilaiset motiivit näkyvät todennäköisesti myös hirvenmetsästäjien maksuhalukkuudessa ja metsästykseen käytettyjen kustannusten suuruudessa ja raken- teessa. Hirvenmetsästykseen liittyy merkittäviä kustannuksia, jotka näkyvät usein lisätulona esimerkiksi erilaisissa metsästystarvikeliikkeissä, polttoainekaupassa, elintarvikeliikkeissä ja majoituspalveluina. Hir- venmetsästyksellä on myös maaseudun elinvoimaisuuden kehittämiseen ja ylläpitämiseen liittyviä vaiku- tuksia. Metsästysseurat ja -seurueet ovatkin useilla alueilla kylien ainoita toimijoita, jotka kokoavat katta- vasti yhteen kylällä vielä asuvat ja sinne jollakin tavalla sidoksissa olevat ihmiset ja hirvenmetsästys lisää huomattavalla tavalla maaseudun ja taajamien välistä sosiaalista kanssakäymistä.
Suurpetokantojen suojelun näkökulmasta hirvellä voidaan nähdä myös ekologinen arvo ravintoresurssina, joskin sen taloudellinen määrittäminen on vaikeaa.
4.2. Hirvi ja maa-, metsä-, ja porotalouselinkeinot
Hirvi vaikuttaa esiintymisellään ja ravinnonkäytöllään ympäristöönsä. Vaikutukset koetaan vahingollisina, kun taloudelle tai ihmisten terveydelle aiheutuu haittaa. Hirvestä aiheutuu vahinkoa erityisesti metsätalou- delle ja liikenteelle, mutta jossain määrin myös maa- ja porotaloudelle. Hirvikannan koko ja sijoittuminen vaikuttavat merkittävästi hirvien aiheuttamien vahinkojen määrään, mutta myös muilla tekijöillä on vaiku- tusta vahinkojen määrään.
4.2.1. Metsävahingot
Hirven päivittäinen ravinnontarve vaihtelee vuodenajan, sukupuolen, iän sekä saatavilla olevan ravinnon määrän ja laadun mukaan (Lääperi 1995). Hirvi valitsee ravintonsa tarkkaan ja välttelee vaikeasti sulavaa ravintoa ja kiihdyttää ravinnonottoa silloin kun saatavilla on sulavuudeltaan parempaa syötävää (Nygrén K. ja Wallén 2001). Hirven ravinnonkulutus lisääntyy alkukeväällä ja on suurimmillaan kesäkuussa säilyen kui- tenkin korkeana koko kesän. Kesäaikaan hirven ravinto koostuu pääasiassa ruohoista ja ruohovartisista kasveista, lehtipuiden tuoreista versoista sekä suo- ja vesikasveista. Loppusyksyllä hirvi siirtyy varpujen ja puumaisen ravinnon käyttöön. Talvella puut ja pensaat jäävät lähes ainoaksi hirven saatavilla olevaksi ra- vinnoksi (Lääperi 1995). Hirven talvisina ravintokasveina ovat lähinnä mänty ja lehtipuut, kuten pajut, haa-
pa ja pihlaja, mutta myös kataja ja koivut kelpaavat hirvelle hyvin (Lääperi 1995). Runsaan saatavuuden vuoksi hirvien talviseksi pääravinnoksi on tullut ennen kaikkea mänty, joka on myös metsätaloudellisesti merkittävimpiä puulajejamme. Erityisesti talvisen ravinnonkäyttönsä vuoksi hirvi aiheuttaakin vahinkoja metsätaloudelle.
Hirven elinympäristöt, ravintokasvivalikoima ja ravintotottumukset ovat erilaisia eri puolilla Suomea, mikä vaikuttaa osaltaan hirven aiheuttamien metsävahinkojen määrään ja sen vaihteluun (Xxxxxxxx & Lääperi 2007). Kasvilajien määrä vähenee ja niiden runsaussuhteet muuttuvat etelästä pohjoiseen siirryttäessä, lämpötilan alentuessa ja kasvukauden lyhentyessä. Vastaavasti muuttuvat maankäyttömuodot, metsämaan osuudet maapinta-alasta, metsätyypit, puuston kehitysluokat ja puulajien runsaussuhteet. Pohjois- Suomessa puusto on mäntyvaltaista ja puuston kehitys on hitaampaa kuin etelässä, jolloin mäntytaimikot ovat myös pidempään vahinkoalttiissa tilassa (Xxxxxxxx & Lääperi 2007). Pääosa hirvien aiheuttamista met- sävahingoista aiheutuu hirvien talvilaidunalueilla, joille hirviä kerääntyy ympäröiviltä alueilta. Hirvet pyrki- vät optimoimaan ravinnon laadun ja määrän lisäksi energiankulutusta ja välttämään turhaa liikkumista. Tämä johtaa etenkin paksulumisina talvina oleskeluajan pidentymiseen yksittäisissä taimikoissa, jolloin tai- mikkoon kohdistuva vahinko pahenee (Xxxxxxxx 1999).
Valtakunnan metsien inventointi (VMI) tuottaa alueellista ja valtakunnallista tietoa metsien tilasta. Viimei- simmän kattavan eli valtakunnan metsien 10. inventoinnin maastomittaukset aloitettiin vuonna 2004 ja saatettiin päätökseen vuonna 2008. Nykyisin valtakunnan metsien inventointi on vuosittain päivittyvä siten, että osa koealoista lasketaan joka vuosi. Inventoinnin pienempi kattavuus mahdollistaa kuitenkin vuosit- taisten tulosten soveltamisen esimerkiksi hirvivahinkojen osalta vain suuralueille. Valtakunnan metsien inventoinnissa arvioidaan metsiköiden laatua ja metsiköt luokitellaan laatuluokkiin, joita ovat hyvä, tyydyt- tävä, välttävä ja vajaatuottoinen. Kolme ensin mainittua luokkaa ovat kehityskelpoisia, vajaatuottoinen metsikkö puolestaan on yleensä syytä uudistaa välittömästi. Taimikon laadun alentuminen voi johtua use- asta tekijästä, joita ovat epäsopiva puulaji, puuston ylitiheys, hoitamattomuus, puuston harvuus, puuston epätasaisuus tai puuston huono tekninen laatu. Lisäksi erilaiset tuhot alentavat laatua metsikössä, jossa puuston kasvu tai saatavan tukkipuun laatu tai määrä on alentunut olennaisesti metsikössä havaittavien tuhojen vuoksi. Tähän luokkaan kuuluvat myös metsiköt, jotka ovat tuhon jälkien korjaamisen takia harvoja. Metsätuhojen esiintymistä ja niiden aiheuttamaa metsiköiden laadun alenemista seurataan arvioimalla metsikkökuvioilta mahdollisen tuhon ilmiasu, syntyajankohta, aiheuttaja ja vakavuusaste. Valtakunnan metsien inventoinnissa eritellään 30 eri tuhonaiheuttajaa, joista 9 on abioottisia tekijöitä, 11 eläinkuntape- räisiä, 9 sienitautiluokkia ja lisäksi kilpailu. (Korhonen ym. 2010)
Metsikössä todettu tuho luokitellaan neljään luokkaan, lievä tuho, todettava tuho, vakava tuho ja täydelli- nen tuho. Lievä tuho tarkoittaa, että tuhoja on havaittavissa, mutta metsikössä havaittavien tuhonaiheutta-
jien yhteensä aiheuttama tuho ei ole alentanut metsikön laatua yhdelläkään laatuluokalla tai muuttanut metsikön kehitysluokkaa eikä lisännyt jo aiemmin vajaatuottoisen metsikön vajaatuottoisuutta. Todettava tuho on alentanut metsikön laatua yhdellä luokalla tai lisännyt jo aiemmin esiintynyttä vajaatuottoisuutta, mutta metsikön kehitysluokka ei ole tuhojen vaikutuksesta muuttunut. Valtaosa taimikoissa todetuista tu- hoista on lieviä tai todettavia. Vakavassa tuhossa metsikön laatu on alentunut enemmän kuin yhdellä luo- kalla ja täydellisessä tuhossa metsä vaatii välittömän uudistamisen. (Metsäntutkimuslaitos 2009)
Kehitysluokaltaan pienten taimikoiden ja varttuneiden taimikoiden osuus koko puuntuotannon metsämaan alasta on koko maassa yhteensä noin 2,36 milj. ha. Taimikoista laadultaan hyviä on 30 %, tyydyttäviä 44 % ja välttäviä 22 %. Vajaatuottoisiksi on luokiteltu 5 % kaikista taimikoista. Hyvien taimikoiden osuus on pie- nentynyt erityisesti Pohjois-Suomessa. Yleisin taimikoiden laadun alennuksen syy on puuston epätasaisuus tai harvuus ja tällaisia taimikoita on yhteensä 34 % kaikista taimikoista. Toiseksi yleisin syy laadun alentumi- seen ovat tuhot, joita todetaan 21 prosentilla kaikista taimikoista. Taimikoissa hirvet ovat yleisin tuhon ai- heuttaja. Kolmanneksi yleisin syy taimikoiden laadun alenemiselle on hoitamattomuus, mikä alentaa laatua 11 prosentilla kaikista taimikoista. (Korhonen ym. 2010)
Merkittävin tunnistettu tuhonaiheuttajaryhmä sekä pienissä että varttuneissa taimikoissa on hirvituhot, joita on koko maan taimikoissa 741 000 hehtaarilla eli 19 prosentilla koko taimikoiden pinta-alasta. Hirvitu- hojen määrä on lisääntynyt merkittävästi aikaisempiin valtakunnan metsien inventointeihin verrattuna, mutta VMI 10 tulos tuhoaloista on kumulatiivinen, eli tuloksissa ovat mukana myös vanhat tuhot, jos ne edelleen näkyvät puustossa. Männyn taimikoissa hirvituhoja on koko maassa 557 000 hehtaarilla eli noin 24 prosentilla männyn taimikoiden pinta-alasta. Tuhoalasta suurimmalla osalla eli 12,1 prosentilla männyn taimikoista on lieviä tuhoja, joilla ei ole merkittävää vaikutusta puuston arvoon, ellei tuho toistu. Todettavia hirvituhoja on 9,2 prosentilla ja vakavia tai täydellisiä hirvituhoja on 2,6 prosentilla männyntaimikoiden pinta-alasta. Lehtipuutaimikoissa lieviä hirvituhoja on 7,4 prosentilla, todettavia hirvituhoja 12,1 prosentilla ja vakavia tai täydellisiä hirvituhoja 5,1 prosentilla kaikkien lehtipuutaimikoiden pinta-alasta. Männyn tai- mikoissa ja lehtipuuvaltaisissa taimikoissa hirvieläinten aiheuttamia tuhoja esiintyy koko maassa suhteelli- sesti enemmän kuin kuusen taimikoissa. Merkittävässä osassa mäntytaimikoita hirvituhoja on koko maassa, mutta yleisimmin hirvituhoja esiintyy mäntytaimikoissa maan kaakkoisosissa, Etelä-Savossa ja ns. Lapin kolmion alueella. Pohjois-Suomessa kuusen taimikoissa tuhoja esiintyy suhteellisesti enemmän kuin Etelä- Suomessa (Kuva 29)
Kuva 29. Osuudet taimikoiden pinta-alasta hirvituhojen esiintymisen ja vakavuuden perus- teella puulajeittain Etelä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa VMI 10 aineiston mukaan. (Korho- nen ym. 2010)
Riistavahinkolaissa (105/2009) säädetyn hirvieläinvahinkojen korvausjärjestelmän nojalla maksetut hirviva- hinkokorvaukset ilmentävät osaltaan hirvivahinkotilannetta. Metsätaloudelle aiheutuneet kokonaisvahin- got ovat kuitenkin korvaustilastoja suurempia, sillä korvauksia ei makseta esimerkiksi yhtiöiden ja valtion maille, ja koska kaikki korvauksiin oikeutetut eivät hae korvauksia (Aarnio & Härkönen 2007). Hirvien aihe- uttamista metsävahingoista vuosittain maksetut korvaukset pysyttelivät 1990-luvulla noin yhden miljoonan euron tienoilla. Hirvikannan runsastumisen myötä korvausmäärät nousivat 2000-luvun alussa moninkertai- siksi. Vuonna 2006 korvattiin vuonna 2005 arvioituja vahinkoja ennätysmäärä eli noin viidellä miljoonalla eurolla (Aarnio & Härkönen 2007). Hirvieläinten aiheuttamien metsävahinkojen korvaussumma kohosi jäl- leen vuonna 2009 runsaaseen 5 miljoonaan, kun se vuotta aiemmin oli noin 1.6 miljoonaa euroa (Metsäti- lastollinen vuosikirja 2010). Yhtenä selittäjänä vuoden 2009 suureen korvaussummaan pidetään korvausjär- jestelmän muutoksesta johtunutta vahingonkorvaushakemusten kasautumista. Vuonna 2010 hirvieläinten aiheuttamia metsävahinkoja korvattiin noin 3 miljoonalla eurolla (MMM, julkaisematon). Hirvieläinten ai- heuttamien vahinkojen korvaamiseen käytetään hirvieläinten pyyntilupamaksuina kerättäviä varoja, joiden vuosittainen kertymä riippuu hirvisaaliin määrästä. (Kuva 30)
Kuva 30. Hirvieläinvahinkojen korvausjärjestelmän perusteella korvatut hirvieläinten aiheut- tamat metsävahingot ja kertyneet hirvenpyyntilupamaksut vuosina 2001-2011. (Suomen riis- takeskus 2012)
Hirvien aiheuttamilla metsävahingoilla on välittömien taimikon laatua alentavien vaikutusten lisäksi myös välillisiä vaikutuksia. Etenkin talvilaidunalueilla, joilla on korkea vahinkoriski, voidaan vahinkoihin varautua vaihtamalla puulaji sellaiseksi, jota hirvi ei suosi ravinnonkäytössään. Tällöin voidaan joutua luopumaan kasvupaikalle parhaiten sopivan puulajin kasvattamisesta. Yleisimmin luovutaan rauduskoivun viljelystä kuusen hyväksi ja myös männyn kasvupaikoilla viljellään toisinaan kuusta vahinkojen välttämiseksi (Xxxxxxxx 1999). Puhtaiden koivuntaimikoiden vahinkoriski on korkea, mikä vähentää koivun viljelyä. Kuitenkin kuu- sentaimikoissa koivua voidaan kasvattaa yleisenä sekapuulajina, mikäli niin halutaan eikä taimikoiden per- kauksessa poisteta kaikkia koivuja (Xxxxxxxx 2011). Hirvivahinkoriskin vähentäminen kuusen viljelyä lisää- mällä ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, koska se voi osaltaan lisätä laidunnuspainetta ja vahinkoja alueella olevissa mänty- ja koivutaimikoissa (Xxxxxxxx & Härkönen 2007).
4.2.2. Vahingot maa- ja porotaloudelle
Riistavahinkolain (105/2009) mukaisesti hirvieläimen aiheuttamana vahinkoja korvataan viljelysvahinkona pellolle, puutarhalle, taimistoviljelmälle ja kootulle sadolle aiheutunut vahinko sekä eläinvahinkona koti- eläimelle aiheutunut vahinko. Viljelysvahinkoja korvattiin vuonna 2010 yhteensä noin 130 000 eurolla ja korvaussumma on pienentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävästi. Vuonna 2001 vastaava summa oli noin 800 000 euroa. Viljelysvahinkojen korvaukset kohdentuvat peltovaltaisille alueille Uudelle- maalle, Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Pohjanmaalle (kuva 31). Viljelysvahinkona korvattavan hirviva-
hingon kohdistuessa marja- tai muille erikoisviljelmille, voi yksittäisen vahinkotapauksen arvo nousta kor- keaksi.
Kuva 31. TE-keskusten ilmoittamat hirvieläinten aiheuttamat maatalousvahingot vuosina 2001-2010 (Maa- ja metsätalousministeriö, julkaisematon)
Hirvet aiheuttavat vuosittain haittaa porotaloudelle vaurioittamalla porojen erottelu- ja merkintätyössä käytettäviä aitoja ja -rakenteita. Lisäksi hirvistä aiheutuu välillistä haittaa maataloudelle, koska hirvet vau- rioittavat matalia viljelysaitoja, jotka on rakennettu suojaamaan viljelyksiä. Tällöin porot pääse- vät viljelyksille hirvien rikkomista kohdista aiheuttamaan vahinkoa. Paliskunnat ovat korvausvelvollisia po- rojen viljelysten sadolle aiheuttamasta vahingosta. Hirvien aiheuttamien haittojen kustannukset muodostu- vat uuden aitamateriaalin hankinnasta, työkuluista aitoja korjattaessa ja myös aitojen vahtimisesta. Aitojen kunnon jatkuvalla valvonnalla voidaan jossain määrin estää vahinkojen syntymistä, sillä hirvien rikkoessa aidan se on korjattava mahdollisimman pian, jotta porojen pääsy viljelyksille estetään. Talvella hirvet ke- rääntyvät porojen lisäruokintapaikoille syöden poroille tarkoitettuja rehuja ja aiheuttavat näin haittaa poro- taloudelle (Paliskuntain yhdistys, julkaisematon).
Metsästykseen käytettävien koirien ja porojen ei-toivotut kohtaamiset aiheuttavat vuosittain vahinkoja porotaloudelle. Viime vuosien aikana koirien poroille ja poronhoitotöille aiheuttamia vahinkoja on aiheutu-
nut lähes kaikissa paliskunnissa ja määrä on lisääntynyt viime vuosina. Eniten vahinkoja aiheuttavat metsäs- tyskoirat sekä metsästyksen yhteydessä, että koulutustilanteissa ennen metsästyskauden alkua. Suorien poroihin kohdistuvien hyökkäysten lisäksi koirat aiheuttavat välillisiä vahinkoja aiheuttamalla häiriöitä poro- jen luontaiseen elinrytmiin. Koiria pakenevien porojen vasta saattavat joutua erilleen emästään, porojen vasonta häiriintyy ja porot ovat levottomia ja rauhattomia. Koiravaltaisilta laidunalueilta poroja siirtyy rau- hallisemmille alueille, jolloin niiden laidunnuspaine voi kasvaa haitallisesti. (Paliskuntain yhdistys 2011)
4.2.3. Hirvivahinkojen ennaltaehkäisy
Hirvikannan säätelyn lisäksi myös metsänhoidollisin menetelmin on mahdollista vaikuttaa vahinkojen mää- rään ja vakavuuteen. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion vetämässä hankkeessa vuonna 2007 tuotet- tiin eri tahojen yhteistyönä suositukset siitä, miten hirvien metsätaloudelle aiheuttamiin vahinkoihin voi- daan vaikuttaa metsänhoidollisin menetelmin. Suositukset on kohdistettu erityisesti niin sanotuille hirvien talvilaidunalueille, joille pääosa hirvieläinvahingoista kohdistuu. Hirvivahingot syntyvät pääasiassa talvella, koska hirvet käyttävät tuolloin ravinnokseen puiden oksia ja latvakasvaimia. Hirvet myös siirtyvät mielellään talveksi alueille, joilla on rauhallista oleskella ja sopivaa ravintoa on hyvin saatavilla. Hirviä voi kerääntyä samalle talvehtimisalueelle laajaltakin alueelta ja alueen hirvitiheys voi tällöin nousta moninkertaiseksi kes- kimääräiseen alueelliseen hirvitiheyteen verrattuna. (Xxxxxxxx & Lääperi 2007)
Hirvivahingoille alttiilla alueilla hirvivahinkoriski tulisi ottaa huomioon metsätalouden suunnittelussa ja toimenpiteissä siten, että metsän uudistaminen ja taimikoiden hoitotoimenpiteet ja mahdolliset suojaus- toimet suunnitellaan hirvi huomioon ottaen. Suunnittelun tulisi olla alueellista, jotta toimenpiteet eivät jäisi yksittäisiksi, jolloin on vaarana ongelmien siirtyminen ja kasaantuminen. Taimikkovahinkojen riski kasvaa, mikäli ravintovarat vähenevät suhteessa hirvikannan kokoon, esimerkiksi männyntaimikoiden määrän vä- hentyessä tai ravinnoksi kelpaavan puuston liiallisen perkaamisen vuoksi, jolloin hirvien laidunnuspaine kohdistuu harvemmille kohteille. Ravintovarojen kehitys tulisi osaltaan ottaa huomioon myös hirvikannan säätelyssä (Xxxxxxxx & Lääperi 2007).
Hirvivahinkoriski voidaan ottaa huomioon jo metsän uudistamisvaiheessa. Metsän uudistamisessa hirvialu- eella pääsääntönä on, että kasvatettavan puulajin tiheys saadaan korkeaksi. Luontaisen uudistamisen avulla saadaan runsaasti taimiainesta, etenkin kun maanmuokkaus tehdään huolella ja uudistaminen ajoitetaan hyviin siemenvuosiin (Xxxxxxxx & Lääperi 2007). Kun taimitiheys on suuri, niin hirvien ravinnonkäytöstä huo- limatta vahingoittumattomina säilyvien taimien osuus todennäköisesti kasvaa. Lisäksi korkea taimitiheys vähentää männyn taimien oksikkuutta ja parantaa teknistä laatua (Xxxxxxxx 1999). Rehevillä alueilla olisi lahottajasienen vaivaamat kuviot kannattavaa uudistaa rauduskoivulla, mutta hirvivahinkojen riski rajoittaa
koivun istutusta. Koivun kylvöllä tai luontaisella uudistamisella voidaan tällöinkin korkean taimitiheyden avulla parantaa uudistamistulosta (Xxxxxxxx & Lääperi 2007).
Taimikoiden hoidossa hirvialueilla on tavoitteena varmistaa riittävän taimimäärän kehittyminen puustoksi vahingoittumattomana. Parhaaseen tulokseen päästään, kun uudistamisella on saatu aikaan riittävän tiheä taimikko ja huolehditaan taimikon varhaishoidosta. Hirvet valitsevat puiden versoja, joissa on mahdolli- simman vähän ruoansulatusta hidastavia haitta-aineita, joita taimet normaalisti tuottavat. Männyn taimien joutuessa lehtipuiden varjostamaksi ne eivät pysty tuottamaan haitta-aineita yhtä tehokkaasti ja ne muut- tuvat hirvelle maistuvammiksi. Mäntytaimikon hoidossa etukasvuinen lehtipuusto tulisi poistaa, jotta var- jostukselta vältytään. Toisaalta lehtipuuston perkaaminen vähentää hirvelle soveltuvaa ravintoa, mutta vaikutus on lyhytaikainen. Luontaisesti uudistettu männyntaimikko joudutaan toisinaan harventamaan ensimmäisen perkauksen yhteydessä, mutta tuolloinkin tulee jättää normaalia suurempi taimitiheys, jotta osa taimista on varaa vioittua. Hirvialueille perustettuja rauduskoivikoita kasvatetaan niin ikään mahdolli- simman tiheinä ja taimikonhoito lykätään mahdollisimman myöhään ja tehdään aikaisintaan noin 5 metrin pituudessa. Kuusen taimikoissa lehtipuuston tarpeetonta poistamista vältetään, jolloin hirvelle soveltuvaa ravintoa on runsaasti tarjolla ja hirvien laidunnuspainetta vahinkoalttiissa taimikoissa voidaan vähentää. (Xxxxxxxx & Lääperi 2007)
Männiköissä harvennushakkuiden ajoittamisella talvikauteen voidaan lisätä hirvien käytettävissä olevaa latvusravintoa ja jaksottamalla hakkuita voidaan varmistaa hakkuutähderavinnon tarjonta alueella useana vuonna peräkkäin. Hakkuissa latvukset voidaan nostella kivien ja kantojen varaan koholle, jolloin ne ovat lumesta huolimatta pidempään hirvien saatavilla (Lääperi 1995). Hirvien houkuttelemista harvennuskohteil- le voidaan tehostaa tarjoamalla nuolukiviä ja niiden käyttö voidaan aloittaa jo taimikon ohitettua vahinko- alttiin koon, jolloin hirvet voivat käyttää puiden sivuoksia ravintonaan (Xxxxxxxx & Lääperi 2007).
Etenkin istutustaimikoissa voidaan suojata taimia kemiallisilla syönninestoaineilla, joiden teho perustuu pahaan hajuun ja makuun, mikä vähentää taimien maistuvuutta hirvelle. Mekaanisilla latvasuojaimilla voi- daan lisäksi estää taimen päärangan syöntiä. Järeimpinä torjuntakeinoina tulevat kyseeseen erilaiset aidat, joilla pyritään estämään hirvien pääsy taimikkoon (Lääperi 1995). Kustannussyistä aitaaminen tulee yleensä kyseeseen vain erityistapauksissa, kuten visakoivikoissa.
Maa- ja metsätalousministeriö on vuosittain myöntänyt hirvieläinten pyyntilupamaksuvaroista määrärahan hirvieläinvahinkojen ennaltaehkäisemiseen tarkoitetun materiaalin hankkimiseen. Määrärahan suuruus on vaihdellut riippuen siitä, millainen on ollut vahingonkorvaustilanne kunkin vuoden osalta, koska pyyntilu- pamaksuvarat on ensisijaisesti käytetty vahingonkorvausten maksamiseen. Vuosina 2005 – 2009 määrära- haa myönnettiin vuosittain noin 200 000 euroa ja vuonna 2010 ei lainkaan. Osa määrärahoilla hankituista syönninestoaineista ja muista tarvikkeista luovutettiin maksutta entisten riistanhoitopiirien kautta tarpeel-
lisille kohteille. Aitatarvikkeita on puolestaan lainattu käyttöön lähinnä taimitarhoille ja erikoisviljelmille niin pitkään kuin tarvetta on ollut. Viime vuosina merkittävämmäksi on muodostunut hintatukijärjestelmä, jossa määrärahalla on tuettu vahingonestomateriaalin omaehtoista hankkimista alennettuun hintaan.
4.3. Hirvi ja liikenne
4.3.1. Hirvionnettomuudet
Hirveen liittyvänä yhteiskunnallisena haittana nousevat voimakkaasti esille hirvikolarit ja niissä syntyvät taloudelliset kustannukset, jotka ilmaistaan laskennallisina kustannuksina, sekä inhimilliset tekijät, joiden arvottaminen on vaikeampaa. Hirvikannan suuruudella on huomattavasti selvempi yhteys hirvikolareiden lukumäärään (kuva 32) kuin arvioituihin metsätalousvahinkoihin. Hirvikolarimäärään vaikuttavat kuitenkin myös muut tekijät, kuten liikennesuorite sekä ajonopeudet (Liikennevirasto 2012). Hirvionnettomuuksia tapahtuu koko maassa, varsinkin vilkkailla kaksikaistaisilla pääteillä. Vuosina 2009-2011 eniten hirvionnet- tomuuksia tapahtui Uudenmaan, Pohjois-Savon, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun ELY-keskusten alueella ja vähiten Pirkanmaan ja Lapin ELY-keskusten alueilla (taulukko 2) (Liikennevirasto 2012).
Kuva 32. Hirvionnettomuuksien määrä ja arvio hirvikannan koosta 2001 – 2011 (Liikennevi- rasto 2012, RKTL julkaisematon)
Taulukko 2. Hirvionnettomuuksien määrä ELY-keskusten alueilla vuosina 2009-2011 (Liiken- nevirasto 2012).
ELY-keskuksen alue | 2009 | 2010 | 2 011 |
Uusimaa | 251 | 201 | 185 |
Varsinais-Suomi | 000 | 000 | 000 |
Kaakkois-Suomi | 74 | 95 | 85 |
Pirkanmaa | 97 | 77 | 63 |
Pohjois-Savo | 242 | 219 | 231 |
Keski-Suomi | 124 | 108 | 94 |
Etelä-Pohjanmaa | 121 | 171 | 131 |
Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu | 213 | 219 | 206 |
Lappi | 78 | 67 | 60 |
Liikennevirasto tilastoi maanteillä eli valtion hoidossa olevilla teillä tapahtuneet yhteenajot hirvien sekä peurojen ja kauriiden (valkohäntä-, kuusi- ja metsäpeura sekä metsäkauris) kanssa. Tiedot perustuvat polii- sin ilmoituksiin hirvieläinonnettomuuksista. 2000-luvulla hirvikolarit olivat enimmillään vuonna 2001, jolloin hirveen törmättiin kaikkiaan 3 046 kertaa. Tämän jälkeen hirvikolareiden määrä vähentyi vuosittain (kuva 32) ja hirvikolareiden määrä on vähentynyt alle puoleen vuoteen 2001 verrattuna. Vuonna 2011 tapahtui yhteensä 1195 hirven ja ajoneuvon yhteentörmäystä. (Liikennevirasto 2012)
Vuosina 2006–2009 hirvionnettomuuksissa kuoli vuosittain keskimäärin 4 henkilöä, vuonna 2010 ei yhtään ja vuonna 2011 yhteensä 3 henkilöä (Liikennevirasto 2012). Vuosina 2006-2011 hirvionnettomuuksissa loukkaantui vuosittain keskimäärin 135 henkilöä ja loukkaantuneiden määrä vähentyi vuosittain siten, että vuonna 2011 hirvionnettomuuksissa loukkaantui yhteensä 115 henkilöä (Liikennevirasto 2012). Hirvionnet- tomuuksissa viime vuosina kuolleiden määrä vastaa noin 1,3 % kaikista viime vuosina liikenneonnetto- muuksissa kuolleista ja hirvionnettomuuksissa viime vuosina loukkaantuneiden määrä vastaa noin 1,7 % kaikista liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneista (Tieliikenneonnettomuudet 2010).
Hirvionnettomuuksista on viime vuosina arvioitu syntyneen laskennallisesti keskimäärin 45–55 miljoonan euron vuosittaiset kustannukset. Vuonna 2011 hirvionnettomuuksien laskennalliset kustannukset yhteis- kunnalle olivat 45 miljoonaa euroa. Hirvionnettomuuksien vuotuisista kokonaiskustannuksista 80–90 % aiheutuu kuolemaan sekä loukkaantumisiin johtaneista onnettomuuksista. Hirvionnettomuuksien kustan- nukset on arvioitu liikenne- ja viestintäministeriön vuonna 2010 vahvistamien liikenneonnettomuuksien keskimääräisten yksikkökustannusten perusteella. (Liikennevirasto 2012)
Hirvionnettomuuksia tapahtuu pitkin vuotta, mutta eniten kesä- ja heinäkuussa sekä syyskuun ja marras- kuun välisenä aikana. Hirvionnettomuudet ovat vähimmillään maaliskuussa ja huhtikuussa. Vuosina 2010 ja
2011 eniten hirvionnettomuuksia tapahtui syyskuussa ja lokakuussa, kumpanakin noin 15 prosenttia koko vuoden hirvionnettomuuksien määrästä (kuva 33). Vuorokauden sisällä hirvionnettomuudet sijoittuvat pääasiassa hämärän ja pimeän aikaan, mutta hirvionnettomuuksia voi tapahtua kaikkina vuorokauden ai- koina. Vuosina 2010 ja 2011 hirvionnettomuuksista noin 30 prosenttia tapahtui päivänvalossa, noin 20 pro- senttia hämärässä ja noin 50 prosenttia pimeässä mukaan lukien valaistut tieosuudet (kuva 34). (Liikennevi- rasto 2012)
Kuva 33. Hirvionnettomuudet Suomessa kuukausittain vuonna 2011 (Liikennevirasto 2012).
Kuva 34. Hirvionnettomuudet Suomessa eri valaistusolosuhteissa vuosina 2009-2011 (Liiken- nevirasto 2012).
Hirvieläinonnettomuuksien korvaamisesta valtion toimesta luovuttiin vuonna 2009 Riistavahinkolain (105/2009) säätämisen yhteydessä. Hirvieläinonnettomuuksien korvaaminen perustuu nykyisin vapaaehtoi- sesti hankittaviin vakuutuksiin.
4.3.2. Hirvionnettomuuksien ennaltaehkäisy
Hirvieläinonnettomuuksien määrän on todettu riippuvan voimakkaasti hirvieläinten määrästä ja sijoittumi- sesta, minkä vuoksi hirvieläinten kannan koon säätelyä pidetään tärkeimpänä keinona hirvieläinonnetto- muuksien ehkäisyssä. Eläinten määrän säätelemisen lisäksi voidaan onnettomuuksien määrään vaikuttaa myös tienpitäjän toimilla, joita ovat etupäässä tienkäyttäjien varoittaminen liikennemerkein, riista-aitojen rakentaminen ja kasvillisuuden raivaaminen tien varresta. Myös automaattisella havaintoon perustuvalla varoittamisella sekä eläinten kulkujärjestelyillä on saavutettu paikallista turvallisuuden paranemista. Tien- käyttäjiä varoitetaan törmäysvaarasta hirviin, peuroihin ja kauriisiin liikennemerkillä 155, hirvieläimiä (kuva 35). Varoitusmerkkien paikkoja tarkistetaan vuosittain edeltäneiden vuosien onnettomuustietojen pohjalta sekä eläinten määrästä ja liikkumisesta saatujen tietojen valossa. Uusia varoituksia harkittaessa etusijalle asetetaan kohteet, joissa liikenne on vilkasta ja onnettomuudet seurauksiltaan vakavia. Merkkien sijoituksia tarkistettaessa tarpeettomat merkit pyritään poistamaan. (Tiehallinto 2005)
Kuva 35. Liikennemerkki 155, hirvieläimiä
Tien varsien raivaamisella näkyvyyttä estävästä kasvillisuudesta pyritään edesauttamaan tiealueelle tulevi- en eläinten havaitsemista ja toisaalta tien tai riista-aidan havaitsemista eläimen suunnasta. Hirvieläinonnet- tomuuksia pyritään vilkkailla tieosuuksilla ehkäisemään riista-aidoilla. Aitaamisen vaikutukset ovat tehok- kaimmillaan moottori- ja moottoriliikenneteillä, joilla eritasoliittymien välit voidaan aidata kokonaan. Moot- tori- ja moottoriliikennetiet pyritään varustamaan asuttujen alueiden ulkopuolella aina riista-aidoilla. Seka-
liikenneteillä aitaamisen vaikutus on heikompi, koska lukuisat liittymät mahdollistavat eläinten tielle pää- syn. Sekaliikenneteillä ensisijaisia aitauskohteita ovatkin ohituskaistatieosuudet, joilla ajonopeudet ovat korkeampia. (Tiehallinto 2005)
Tienpidon toimenpiteillä pyritään ensisijaisesti ylläpitämään ja parantamaan liikenneturvallisuutta ja lisäksi pyritään parantamaan eläinten kulkumahdollisuuksia, kun tie muodostaa niiden luonnolliselle liikkumiselle esteen esim. eri vuodenaikoina käytettävien laitumien välillä (Tiehallinto 2005). Aitaaminen lisää teiden estevaikutusta erityisesti suurten nisäkkäiden, kuten hirvieläinten kohdalla, minkä vuoksi riista-aitoja tulisi käyttää vain silloin, kun alueelle on mahdollista rakentaa ali- ja ylikulkuratkaisuja eläinten käyttöön (Niemi ym. 2007). Jotta kulkureittiratkaisut toimisivat parhaalla mahdollisella tavalla, on niiden sijaintiin kiinnitet- tävä erityistä huomiota. Liikenneturvallisuuden kannalta tärkeimmän eläinryhmän, eli hirvieläinten, suosi- mia tienylityspaikkoja voidaan paikantaa kolaritietojen ja metsästäjien tietämyksen avulla (Niemi ym. 2007).
4.3.3. SRVA-toiminta hirvieläinonnettomuuksissa
Hirvieläinonnettomuuksissa kuolee tai vammautuu vuosittain tuhansia hirvieläimiä. Onnettomuustilantei- den seurauksena kuolleiden hirvieläinten talteenotto ja käsittely sekä loukkaantuneiden hirvieläinten jäljes- täminen ja tarvittaessa lopettaminen on järjestetty vapaaehtoisen niin sanotun suurriistavirka-apu (SRVA) organisaation toimesta. Metsästyslain (615/93) 83 a§:n nojalla liikenteessä kuollut tai liikenneonnettomuu- den seurauksena lopetettu hirvieläin kuuluu kolaripaikan riistanhoitoyhdistykselle, jonka tehtävänä on yllä- pitää SRVA organisaation toimintaa. Mukana toiminnassa ovat paikalliset metsästysseurat ja jäljestyskoirien ohjaajat. Nykymuotoinen SRVA toiminta organisoitiin vuonna 2009 maa- ja metsätalousministeriön rahoit- tamassa hankkeessa eri viranomaisten ja vapaaehtoistoimijoiden yhteistyönä, mutta metsästäjien toiminta hirvieläinonnettomuuksien jälkihoidossa on alkanut jo huomattavasti aikaisemmin.
Hirvieläinonnettomuuden sattuessa virka-apupyyntö tulee hätäkeskuksesta suoraan paikalliselle SRVA- yhteyshenkilölle, joka välittää tiedon maastoon lähtevälle jäljestyspartiolle. Jokaisessa riistanhoitoyhdistyk- sessä on nimettynä 3-4 yhteyshenkilöä sekä vaihteleva määrä jäljestykseen osallistuvia henkilöitä ja koi- ranohjaajia. Yhteyshenkilöiden yhteystiedot on koottu Suomen riistakeskuksen ylläpitämään sähköiseen riistaweb -palveluun (xxxx://xxxxxxxxx.xxxxxx.xx/).
4.4. Maanomistusolojen kehitys
Suomen maapinta-alasta (30,4 milj. ha) on metsätalousmaata 26,3 miljoonaa hehtaaria. Yksityismetsän- omistajat omistavat 52 prosenttia metsätalousmaasta, valtio 35 prosenttia ja yhtiöt 8 prosenttia. Jäljelle jäävä 5 prosenttia on kuntien, seurakuntien ja yhteisöjen omistuksessa. Metsähallitus hallinnoi lähinnä Poh- jois-Suomeen keskittyvää valtion metsäomaisuutta, johon talousmetsien ohella sisältyvät lähes kaikki maamme luonnonsuojelu- ja erämaa-alueet (Metsätilastollinen vuosikirja 2010). Vaikka riistaeläimet eivät luonnossa vapaana olevina eläiminä ole kenenkään omaisuutta, vaan niin sanottuja isännättömiä esineitä, kuuluu metsästysoikeus alueen omistajalle. Metsästysoikeudella tarkoitetaan oikeudellisesti suojattua val- taa harjoittaa metsästystä määrätyllä alueella ja oikeutta estää tai sallia muiden metsästäminen alueella. Metsästysoikeus tai oikeus metsästää voidaan siirtää toiselle metsästysvuokrasopimuksen tai metsästyslu- van nojalla. Metsästysseurojen ja seurueiden toiminta perustuu pääasiassa järjestelyyn, jossa useilta alueen maanomistajilta on hankittu metsästysoikeus tai metsästyslupa. Pyyntiluvan saaminen hirvenmetsästyk- seen edellyttää vähintään 1000 hehtaarin vähimmäispinta-alaa, joten metsästysoikeus tai -lupa on yleensä hankittava usealta maanomistajalta. Hirvikannan säätelyn näkökulmasta on tärkeää, että hirvenmetsästyk- seen on käytettävissä alueita mahdollisimman kattavasti.
Metsänomistajakunnassa viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtuneen rakennemuutoksen nähdään jossain määrin muuttaneen metsänomistajien tavoitteita. Muutoksen seurauksena metsänomistuksen tavoitteet ovat myös monipuolistuneet. Metsä nähdään nykyään moniarvoisena kokonaisuutena, jossa yhdistyvät niin aineelliset kuin aineettomat tavoitteet, kuten metsien taloudellinen arvo, puunmyyntitulot, virkistyskäyttö ja luonnonsuojelu (Kumela & Hänninen 2011). Metsänomistuksen tavoitteiden suhteen omistajat voidaan jakaa viiteen ryhmään. Virkistyskäyttöä arvostavia on eniten Rannikon metsäkeskuksen alueella, metsästä saatavaa työtä ja toimeentuloa arvostavia Pohjois-Suomessa ja taloudellista turvaa ko- rostavia Etelä-Savossa. Monitavoitteisia, joille nämä kaikki asiat ovat tärkeitä, on eniten Kaakkois-Suomessa ja Etelä-Savossa. Epätietoisia eli sellaisia, jotka eivät osaa eritellä tavoitteitaan, löytyy eniten Etelä- Pohjanmaalta (Metsätilastollinen vuosikirja 2010).
Yksityisten henkilöiden omistamia, vähintään 2 metsämaahehtaarin metsätilakokonaisuuksia oli vuonna 2008 yhteensä 345 000 kappaletta, ja niiden keskikoko oli 30,3 hehtaaria. Yksityismetsänomistajien (yli 2 ha metsämaata) lukumäärä oli metsätilakokonaisuuksien lukumäärää suurempi – 735 000 henkilöä – sillä samalla metsätilakokonaisuudella oli tavallisesti useita omistajia. Yksityismetsänomistajista 58 prosenttia omisti metsämaata yksin tai puolisonsa kanssa, 19 prosenttia veroyhtymän muodossa ja 24 prosenttia kuo- linpesän osakkaana. Yksityishenkilöiden omistamista metsätilakokonaisuuksista yleisimpiä ovat 20–50 met- sämaahehtaarin tilat, joiden osuus sekä yksityismetsien lukumäärästä että metsämaan pinta-alasta ylsi noin neljännekseen vuonna 2008. Vaikka yli sadan metsämaahehtaarin tiloja oli vain viisi prosenttia lukumääräs-
tä, niiden osuus metsämaa-alasta oli lähes kolmannes. Yksityismetsien tilarakenne on kehittynyt siten, että sekä suuria että pieniä metsätiloja on muodostunut lisää. Vaikka alle kymmenen metsämaahehtaarin tilojen lukumäärä on kasvanut moninkertaisesti yli sadan metsämaahehtaarin tiloihin verrattuna, niiden osuus metsämaan pinta-alasta on lisääntynyt selvästi vähemmän kuin yli sadan hehtaarin tilojen pinta-alaosuus. Metsämaan omistus on jakautunut yhä useammalle, mutta metsämaan pinta-ala on keskittynyt yhä suu- remmille metsänomistajille. (Metsätilastollinen vuosikirja 2010)
Metsänomistajat ikääntyvät ja siirtyvät eläkkeelle koko maassa likimain samaa vauhtia, eivätkä alueelliset erot ole kovin suuria. Kun koko maassa vähintään 65-vuotiaita metsänomistajia on keskimäärin 38 prosent- tia, Etelä-Savossa heidän osuutensa on kuitenkin peräti 46 prosenttia. Myös eläkkeellä olevien metsänomis- tajien määrä on suurin Etelä-Savossa (52 %). Keski-Suomessa ja Kainuussakin eläkeläisten osuus on yli puo- let. Kaakkois-Suomen, Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Kainuun alueella metsiä omistavista henkilöistä vähintään puolet asuu kaupungeissa ja taajamissa. Muualla enemmistö omistajista asuu maaseudun haja- asutusalueella. Kaupunkilaismetsänomistajia (yli 20 000 asukkaan kaupunki) on eniten Kaakkois-Suomessa. Etämetsänomistajia, jotka asuvat metsän sijaintikunnan ulkopuolella, on kaikkiaan noin 36 % metsänomis- tajista ja eniten Etelä-Savossa ja Keski-Suomessa. (Metsätilastollinen vuosikirja 2010)
Niin sanottujen suurten ikäluokkien edustajat eli vuosina 1945-1950 syntyneet edustavat sekä metsänomis- tajien lukumäärästä että metsäpinta-alasta noin 20 prosenttia, joten lähivuosikymmeninä on odotettavissa vilkas metsäomistuksen vaihtuvuus perintöjen kautta. Kun suuret ikäluokat luopuvat metsäomaisuudestaan on arvioitu, että syntyperäisten kaupunkilaisten osuus metsänomistajista kasvaa selvästi. Vielä nyt noin 80 prosentilla metsänomistajista on juuret maaseudulla. Muutos merkitsee myös etämetsänomistajuuden lisääntymistä ja metsänomistajien koulutus- ja tulotason nousua. Metsänomistajaksi myös tullaan tulevai- suudessa aiempaa vanhempana. (Leppänen 2009)
4.5. Metsästysalueet ja muu maankäyttö
Hirvenmetsästyksen olosuhteet vaihtelevat suuresti eri osissa maata riippuen mm. luonnonolosuhteista ja maankäytöstä. Yleensä maa-alueet taajamia ja kaupunkeja ja eteläsuomalaisia kansallispuistoja lukuun ottamatta ovat varsin kattavasti hirvenmetsästyksen piirissä. Viime vuosina on kuitenkin enenevässä mää- rin saatu havaintoja siitä, että metsästysmaat pirstoutuvat ja metsästäjien ja muiden alueiden käyttäjien välille syntyy jännitteitä etenkin taajaan asutuilla alueilla (Hiedanpää ym. 2007). Metsästysalueiden ekolo- ginen pirstoutuminen merkitsee alueiden fyysistä pirstoutumista, jota tapahtuu pelto- ja metsäalueiden siirtyessä muuhun käyttöön. Eläimistön elinympäristöt, jotka samalla ovat metsästysalueita, hajoavat yhä pienempiin osiin yhteiskunnan infrastruktuurin, asutustaajamien, teollisuusalueiden, suojelualueiden ja
virkistysalueiden sekaan (Orava 2008). Sosiologinen pirstoutuminen puolestaan merkitsee alueiden jäämis- tä ihmisten arvojen ja asenteiden muuttumisen seurauksena metsästyskäytön ulkopuolelle (Orava 2008). Pirstoutuminen ei siis merkitse vain metsästysseurojen pieneneviä tai moniosaiseksi pilkkoutuvia metsäs- tysmaita, vaan olennaisena ulottuvuutena pirstoutumisilmiössä ovat metsästäjien ja muiden yhteiskunnan toimijoiden ja toimintojen välisten suhteiden muuttuminen. Metsästysalueiden pirstoutumisen on arvioitu hankaloittavan hirvieläinten kannanhallintaa ruuhka-Suomessa, etenkin pääkaupunkiseudun ympäristössä ja muilla taajaan asutuilla alueilla (Hiedanpää ym. 2007).
Viisi suurinta kaupunkia, Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa ja Turku sijoittuvat eteläiseen Suomeen ja niissä asuu kaikkiaan runsas neljännes maamme koko väestöstä. Suurimman väestökeskittymän muodostaa pää- kaupunkiseutu, missä asuu neljän kunnan Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten alueella noin miljoona ihmistä eli noin viidennes maamme väkiluvusta. Jos maan sisäinen muuttoliike jatkuu samanlaisena kuin viimeisenä viitenä vuotena, Etelä-Savon väkiluku pienenee Tilastokeskuksen tuottaman väestöennusteen mukaan vuoteen 2030 mennessä kahdeksalla prosentilla nykyisestä (Tilastokeskus 2009). Seuraavaksi eni- ten eli kuudella prosentilla väestö vähenee ennusteen mukaan Kainuun maakunnassa. Suhteellisesti eniten väkiluvun ennustetaan kasvavan Ahvenanmaan, Itä-Uudenmaan ja Uudenmaan maakunnissa, joissa väkilu- ku olisi vuonna 2030 noin 20 prosenttia nykyistä suurempi (Tilastokeskus 2009). Väestön keskittyminen johtaa väistämättä laajentuviin taajama- ja liikennerakenteisiin kasvualueilla, mikä osaltaan vaikuttaa aluei- den siirtymiseen pois metsästyskäytöstä tai niiden pilkkoutumiseen pienempiin osiin. Esimerkiksi Uuden- maan maakuntakaavan mukaan maakunnan alueella on tehty merkittäviä aluevarauksia taajamatoiminto- jen alueiksi. Helsingistä ja Vantaalta alkava taajamarakenteiden yhtenäinen ketju on syntymässä Keravan, Tuusulan ja Järvenpään kautta Hyvinkäälle saakka ja vastaavasti mm. Nurmijärven, Vihdin ja Kirkkonummen suuntiin (Uudenmaan liitto 2006).
Metsästäjät ovat sopeuttaneet toimintaansa monin tavoin sosioekologisesti pirstoutuneilla metsästysalueil- la. Tämä ilmenee kulloinkin parhaiten sopivien metsästystapojen suosimisena, eri metsästystapojen jousta- vana rinnakkaiskäyttönä tai metsästystilannekohtaisina taktisina ratkaisuina ja valintoina metsästyksessä käytettävän teknologian ja rakenteiden suhteen. Metsästyksessä käytetään kulloinkin käytössä olevan alu- een koosta ja ominaisuuksista riippuen eri metsästystapoja tai niiden yhdistelmiä. Pienimmillä alueilla ajo- tai koirametsästyksestä on jopa kokonaan luovuttu ja metsästys tapahtuu vahtimismetsästyksenä. Metsäs- tyksen tapahtuessa pienillä ja usein rikkonaisilla, vuokraamattomien tilojen, asutuksen ja suojelualueiden pirstomilla lohkoilla, korostuvat metsästystilanteiden huolellinen suunnittelu ja turvallisuustekijät. Osaa sinänsä luvallisista metsästysalueista on vaikea käytännössä käyttää metsästykseen runsaan ulkoilijamäärän tai asutuksen läheisyyden vuoksi. Tällaisilla alueilla metsästäjät ovat sopeuttaneet toimintaansa myös met-
sästämällä pääasiassa sellaisina aikoina, jolloin alueiden muu käyttö on vähäisimmillään. (Hiedanpää ym. 2007)
Muuttoliike on johtanut myös metsästäjäkunnan kaupungistumiseen. Hirvenmetsästyksen kysynnän voi- daankin olettaa tulevaisuudessa lisääntyvän kasvukeskusten lähialueilla. Vastaavasti muun luonnon virkis- tyskäytön kysynnän lisääntyessä erityisesti kaupunkien lähialueilla törmättäneen lisääntyvässä määrin risti- riitoihin eri luonnon käyttömuotojen välillä. Tavanomaisen hirvieläinten kannansäätelyn vaikeutuminen kaupunkialueiden läheisyydessä voi johtaa ja on jo johtanut yhteiskunnan kannalta haitallisiin lieveilmiöi- hin, kun hirvieläimet kulkeutuvat tiestölle ja taajamiin ja aiheuttavat turvallisuusriskejä ja onnettomuuksia. Vaaraa aiheuttavat ja vammautuneet hirvieläimet joudutaan tällöin usein lopettamaan viranomaisten eri- koistoimin sellaisilta alueilta, joille niiden ei haluta kulkeutuvan (Orava ym. 2007).
Hirvenmetsästäjien ja muiden luonnonkäyttäjien kohtaaminen on muita alueilta yleisempää taajaan asuttu- jen alueiden läheisyydessä, missä on helposti saavutettavia tai muutoin suosittuja ulkoilualueita. Kuitenkin kaikilla muillakin alueilla liikkuu usein metsästyskauden aikana myös muita luonnossa liikkujia, kuten met- sässä työskenteleviä, marjastajia, sienestäjiä, retkeilijöitä ja suunnistajia. Hirvenmetsästäjien ja muiden luonnossa liikkujien kohtaamisessa tärkeintä on turvallisuuden takaaminen. Metsästystä koskevat säädök- set ja käytännöt pyrkivät pitkälti metsästyksen turvallisuuden varmistamiseen ja metsästysonnettomuudet ovatkin varsin harvinaisia. Olennaista on kuitenkin se, millaisena muut luonnonkäyttäjät kokevat tilanteen, jossa kohtaavat hirvenmetsästystilanteen tai hirvenmetsästäjiä. Tähän on mahdollista vaikuttaa metsästyk- sen suunnittelulla ja käytännön järjestelyillä sekä metsästäjien käyttäytymisellä kohtaamistilanteessa. Esi- merkiksi kertomalla avoimesti ja ystävällisesti metsästysalueella tavatulle liikkujalle metsästyksen toteutuk- sesta päästäneen useimmiten hyvään yhteisymmärrykseen siitä, miten molemmat osapuolet mahtuvat alueelle. Metsästäjien ja muiden luonnonkäyttäjien kohtaamistilanteiden sujumisella on varmastikin merki- tystä siihen, miten metsästykseen yleisesti suhtaudutaan ja sitä kautta mm. metsästysmahdollisuuksien säilymiseen erityisesti taajaan asuttujen seutujen läheisyydessä. Hirvenmetsästyksen ja muun luonnon vir- kistyskäytön yhteensovittaminen on osaltaan vaikuttanut myös keskusteluun ja päätöksiin metsästyksen ajallisesta säätelystä ja etenkin metsästyksen aloituksen ajankohdan määrittämisestä.
4.6. Hirven ekosysteemivaikutukset
Hirvet kuluttavat kookkaina kasvinsyöjinä suuret määrät kasvibiomassaa ja valikoivalla ruokailullaan vaikut- tavat merkittävästi metsäekosysteemin rakenteeseen ja toimintaan (Niemelä 2005). Hirvet valikoivat ravin- nokseen puulajeista etenkin haapaa, pihlajaa ja raitaa ja aiheuttavat pitkäaikaisella laidunnuksellaan puula- jisuhteiden ja sitä kautta koko metsäekosysteemin muuttumista (Xxxxxxxx & Lääperi 2007). Hirvitiheyksien
ollessa korkeita etenkin talvilaidunalueilla puut pensastuvat ja niiden edellytykset kasvaa runkomaisiksi puiksi ovat toistuvan syönnin seurauksena heikot. Suorien puulajisuhteisiin kohdistuvien vaikutusten lisäksi runsas laidunnus vaikuttaa myös epäsuorasti moniin eliölajeihin. Etenkin haavan vähentymisellä on osoitet- tu olevan merkitystä monien uhanalaistenkin lajien esiintymiselle. Isot läpimitaltaan paksut haavat tarjoa- vat elintilaa mm. monille selkärangattomille sekä sieni- ja jäkälälajeille ja Fennoskandiassa arviolta 150 eliölajin on arvioitu erikoistuneen elämään pelkästään haavalla (Härkönen ym. 2008). Haapavaltaisia metsiä on metsätalouden maan pinta-alasta vähän ja haapaa esiintyy lähinnä sekapuustona etenkin metsiköiden taimikkovaiheessa, mutta vanhoissa metsiköissä haapojen osuus puustosta jää vähäiseksi (Härkönen ym. 2008).
Hirven laidunnus on talousmetsissä vain yksi haavan ja muiden metsätalouden kannalta vähempiarvoisten lehtipuulajien esiintymiseen vaikuttava osatekijä, koska niitä on järjestelmällisesti myös perattu taimikon- hoidossa pois haittaamasta kasvatettavien pääpuulajien, männyn-, kuusen- ja koivun taimikoiden kehitystä ja vanhemmista metsistä hävitetty kaulaamalla ennen uudistushakkuuta (Härkönen ym. 2008). Etenkin mäntyvaltaisilla alueilla haapaa on poistettu myös männynversoruosteen leviämisen ehkäisemiseksi (Heik- kilä & Lääperi 2007). Vaikka hirvitiheillä alueilla suuri osa haavanvesoista tulee syödyiksi, niin haavan ole- massaoloa hirvet tuskin pystyvät nykyisillä hirvitiheyksillä uhkaamaan, mikäli haapaa säästetään metsäta- loudessa aiempaa enemmän (Xxxxxxxx 1999). Metsätalouden kannalta hirvien laidunnuksen kohdentuminen vähäarvoiseen lehtipuustoon voidaan nähdä osittain myös hyödyllisenä, koska se saattaa vähentää jossain määrin taimikonhoitotyötä kuusentaimikoissa (Xxxxxxxx 1999).
Hirven laidunnuksella on todettu olevan vaikutuksia myös kenttäkerroksen kasveihin. Suuret kasvinsyöjät, kuten hirvi voivat vaikuttaa kenttäkerroksen kasveihin suoraan laiduntamalla tai tallomalla niitä tai epäsuo- rasti vaikuttamalla kasvilajien väliseen kilpailuun valikoivalla ravinnonkäytöllä sekä muuttamalla mikroil- mastoa, valo-olosuhteita ja ravinnekiertoa (Mathisen ym. 2010). Korkea hirvitiheys voi johtaa mm. musti- kan vähentymiseen ja valoa suosivien lajien ja heinien lisääntymiseen. Mustikka on yksi boreaalisten metsi- en avainlajeista, koska sillä on keskeinen merkitys mm. hyönteisten, jyrsijöiden, kanalintujen, hirvieläinten ja jopa karhun ravintona. Mustikan vähenemisellä on siten monipuolinen vaikutus metsäekosysteemiin (Mathisen ym. 2010). Xxxxxxx laidunnusvaikutuksen ohella metsätalouden toimenpiteiden on katsottu vai- kuttavan merkittävästi mustikan esiintymiseen ja uudistusaloilla muuttuvien valaistusolosuhteiden kautta vähentävän mustikan määrää. Hirven valikoiva laidunnus voi vaikuttaa myös maaperän ravinnekiertoon, koska hirvien ravinnonkäyttö vaikuttaa lehtikarikkeen määrään. Hitaasti hajoava kuusen neulaskarike li- sääntyy, ja nopeasti hajoavien lehtipuiden karike vähenee. Seurauksena on maaperän ravinnekierron hidas- tuminen ja maaperän köyhtyminen, jolloin viljavaan maaperään sopeutuneet lajit korvautuvat ravinneköy- hän maaperän lajeilla (Niemelä 2010).
Hirvien laidunnusvaikutukseen erityisesti luonnonsuojelualueiden monimuotoisuudelle on alettu kiinnittää huomiota. Tämä on johtanut vaatimuksiin etsiä tasapainoa paitsi hirvieläinkantojen tiheyden ja metsäta- louden intressien välille, myös suhteessa luonnonsuojeluun ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen tavoitteisiin (Härkönen ym. 2008). Suomessa kansallis- ja luonnonpuistot ovat lähes aina kooltaan sellaisia, että ne ovat hirviekologisesti enemmän tai vähemmän ulkopuolisten vaikutusten alaisia, jolloin hirvikanta määräytyy toisin kuin luonnontilaisissa ekosysteemeissä. Ympäröivien talousmetsien ravintovarojen mah- dollistaman korkean hirvitiheyden vaikutukset voivat tuntua voimakkaasti suojelualueilla, jotka tuottavat vain vähän taimivaiheen puustoja ja joutuvat näin helposti voimakkaan laidunnuksen kohteiksi (Xxxxxxxx 1999). Hirvien ekosysteemivaikutusten voimakkuus ja haitallisuus riippuu alueen hirvitiheydestä sekä alu- een tuottokyvystä. Matalammilla hirvitiheyksillä hirvilaidunnuksen vaikutukset tuntuvat todennäköisesti voimakkaammin karuilla kuin ravinteikkailla alueilla. Korkeilla hirvitiheyksillä on havaittu negatiivisia vaiku- tuksia lajiston monimuotoisuuteen, mutta kohtuullinen laidunnuspaine voi myös lisätä lajistoa etenkin re- hevimmillä alueilla (Suominen ym. 2009).
4.7. Luonnonsuojelualueet ja hirvikannan säätely
Luonnonsuojelualueita ovat kansallispuistot, luonnonpuistot ja muut luonnonsuojelualueet. Luonnonsuoje- lualueita on sekä yksityismailla että valtion mailla, mutta valtaosa suojelualueista sijaitsee valtion mailla ja niitä hoitaa Metsähallitus. Luonnonsuojelu- ja erämaalaeilla on suojeltu Suomen pinta-alasta noin yhdeksän prosenttia. Lisäksi suojelutavoitteita tukevia muita alueita sisältyy muun muassa Natura 2000 -verkoston alueisiin, kaavoihin sekä erilaisen rajoitetun metsänkäytön piirissä oleviin metsiin. Suurin osa suojelualueis- ta kuuluu Natura 2000 –verkostoon. Suomessa on kaikkiaan 1857 Natura 2000 -verkostoon kuuluvaa aluet- ta. Näistä 87 sijaitsee Ahvenenmaan maakunnassa. Verkoston pinta-ala on noin viisi miljoonaa hehtaaria. Tästä kolme neljäsosaa, eli noin 3,6 miljoonaa hehtaaria, on maa-alueita. (Ympäristöministeriö 2011)
Hirvenmetsästyksen sallimisesta kansallispuistoissa on käyty 2000 –luvulla ajoittain vilkastakin keskustelua. Tarvetta metsästyksen sallimiseen kansallispuistoissa on perusteltu mm. ylisuuren hirvikannan ja hirvien aiheuttamien liikenneonnettomuuksien vähentämisellä. Lisäksi taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen näkökohtien sekä alueellisten ja paikallisten erityispiirteiden huomioimisen on katsottu edellyttävän met- sästyksen sallimista kansallispuistoissa. Metsästys on erityisesti maaseudulla osa normaalia elämää ja luon- non virkistyskäytön ei koeta olevan ristiriidassa alueen muun käytön kanssa. Metsästyksellä kansallispuis- toissa on nähty olevan mahdollista rajoittaa ylisuureksi kasvanutta hirvieläinkantaa ja vähentää ympäröivän alueen taimituhoja (Ympäristöministeriö 2006). Osaltaan myös huoli hirvien vaikutuksesta itse luonnonsuo- jelualueiden monimuotoisuudelle on aiheuttanut esityksiä hirvikannan säätelemiseksi metsästämällä myös kansallispuistoissa (Härkönen ym. 2008). Kansallispuistoissa metsästämiseen kriittisesti suhtautuvien käsi-
tyksen mukaan metsästys ei kuulu kansallispuistoihin vaan ne on tarkoitettu alkuperäisluonnon suojeluun. Suojelualueita on eteläisessä Suomessa vähän ja metsästykselle mahdollista aluetta puolestaan laajalti. Hirven ajon katsotaan häiritsevän rauhoitettujakin eläimiä ja alueen virkistyskäyttäjiä (Ympäristöministeriö 2006).
Vuonna 2011 voimaan tullut laki luonnonsuojelulain muuttamisesta (58/2011) sisälsi joitakin luonnonsuoje- lualueiden hirvenmetsästystä koskevia muutoksia. Kansallispuistoihin voidaan antaa lupa sellaisten riista- eläinlajien yksilöiden poistamiseen, jotka suojelualueen ulkopuolella aiheuttavat ilmeisen uhan ihmisen turvallisuudelle tai merkittävän taloudellisen vahingon syntymiselle. Käytännössä lainkohta tulisi sovelletta- vaksi esimerkiksi hirvieläinten liikenteelle aiheuttamien vahinkojen torjumisessa. Lakimuutoksella sallittiin lisäksi hirven ajo metsästyksen yhteydessä, mikä oli jo aiemmin ollut sallittua lähes kaikkien kansallispuisto- jen alueilla.
5 HIRVI RIISTAELÄIMENÄ
Xxxx Xxxxxxx, Suomen riistakeskus
5.1. Hirvenmetsästys
Hirvi on monella mittarilla tarkasteltuna maamme merkittävin riistaeläin ja hirvenmetsästys koskettaa laa- jaa joukkoa suomalaisia. Vuonna 2010 hirvieläinten metsästykseen osallistui noin 130 000 metsästäjää ja metsästykseen käytettiin lähes 1,9 miljoonaa henkilötyöpäivää (Metsästys 2010). Hirvenmetsästys on jär- jestäytynyttä ja valtaosa saaliista saadaan metsästysseurojen ja hirviseurueiden jahdeissa. Nykyinen pyynti- lupajärjestelmä vähimmäispinta-alarajoituksineen tukee metsästyksen järjestäytyneisyyttä. Käytännössä pyyntiluvan edellytyksenä olevan alueen metsästysoikeuden hankkiminen onnistuu parhaiten metsästys- seuran tai seurueen puitteissa. Hirvenmetsästyksen toteutuksessa on alueellista vaihtelua johtuen alueiden ominaispiirteistä ja alueella omaksutuista käytännöistä.
5.1.1. Metsästysmuodot
Hirvenmetsästys on tyypillisesti seuruemetsästystä. Hirvisaaliista valtaosa kaadetaan seuruemetsästykses- sä, jossa yleisimmät muodot ovat ajometsästys tai metsästys passiketjun ja pysäyttävän hirvikoiran avulla. Ajometsästyksessä hirvet pyritään ketjussa kulkevien tai yksittäisten hirven jälkiä seuraavien ajomiesten edellä ajamaan ajoalueen ulkoreunoilla odottavien passimiesten ulottuville (Lindblom & Uotila 2006). Ajo- metsästys edellyttää kohtuullisen suurta määrää metsästykseen osallistuvia metsästäjiä, jotta sekä passi- miehiä että ajomiehiä on riittävästi.
Pysäyttävän hirvikoiran avulla metsästettäessä koiranohjaaja liikkuu metsästysalueella ja koira pyrkii löytä- mään hirvet. Löydön jälkeen hirvi jää koiran haukkuun tai siirtyy ja pysähtyy mahdollisesti uudelleen hauk- kuun eri paikassa. Koiranohjaaja pyrkii lähestymään haukkua ja pääsemään ampumaetäisyydelle. Tyypilli- sesti alueen reunoilla on koirametsästyksessä myös passimiehiä, jotka ampuvat alueelta pois pyrkivät hir- vet. Menettely hirven ampumisessa koiranohjaajan tai passimiesten toimesta vaihtelee ja riippuu tilantees- ta ja seurueen sopimasta menettelytavasta. Osa hirvenmetsästyksestä on eri metsästystapojen sekoitusta, jolloin esimerkiksi samassa ajossa käytetään pysäyttävän hirvikoiran lisäksi ajomiehiä (Vartiainen 2005).
Yksittäisen metsästäjän hirvenmetsästystapoja ovat metsästys pysäyttävällä hirvikoiralla, vahtimismetsäs- tys, hiivintämetsästys eli naakiminen ja hirven houkuttelu. Pysäyttävällä hirvikoiralla yksin metsästäessä koiramies pyrkii ampumaan hirven koiran seisontahaukusta. Vahtimismetsästyksessä hirviä ammutaan tyy- pillisesti niiden kulkupaikoilta tai iltahämärässä niiden tullessa ruokailemaan pelloille, erikoisviljelmille tai
nuoriin taimikoihin (Xxxxxxxx & Uotila 2006). Vahtimismetsästystä on käytetty yhtenä ratkaisuna mm. so- sioekologisesti pirstoutuneilla metsästysalueilla, joilla ajometsästys tai koiran käyttäminen on vaikeata (Hiedanpää J. ym. 2007). Vahtimismetsästyksessä voidaan myös kohdentaa metsästys vahinkopaikoilla eri- tyisiin ongelmayksilöihin (Lindblom & Uotila 2006). Hiivintämetsästys eli naakiminen on erityisesti Pohjoi- simmassa Suomessa käytetty edelleen melko yleinen metsästysmuoto. Naakija jäljittää hirveä mahdolli- simman äänettömästi liikkumalla tyypillisesti varhain aamulla, iltapäivällä tai iltahämärässä ja pyrkii pääse- mään lähelle ruokailemassa tai päivämakuulla olevaa hirveä (Lindblom & Uotila 2006). Hirvien houkuttelu- metsästys perustuu hirvien houkutteluun ampumaetäisyydelle hirvien ääntelyä matkimalla niiden kiima- aikana. Pääosa hirven kiima-ajasta ajoittuu aikaan ennen metsästyskauden alkamista, mikä vähentää hou- kuttelumetsästyksen onnistumista (Lindblom & Uotila 2006).
Vuosina 1997-2010 kertyneen hirvihavaintokorttiaineiston mukaan yleisimmäksi metsästysmuodoksi on ilmoitettu seuruemetsästys, jossa on passilinja ja koira ohjaajineen metsässä. Tämä on ilmoitettu pääasialli- seksi metsästysmuodoksi noin 56 prosentissa metsästyspäivistä. Toinen seuruemetsästystapa, jossa hirviä ajetaan passilinjaan ajoketjulla tai jäljittämällä on ilmoitettu pääasialliseksi metsästystavaksi noin 15 pro- sentilla metsästyspäivistä. Pysäyttävän hirvikoiran avulla metsästäminen ja hiipiminen pysäyttävän koiran haukulle on ilmoitettu pääasialliseksi metsästysmuodoksi noin 20 prosentissa metsästyspäivistä ja naakimi- nen noin 4 prosentissa metsästyspäivistä. Muut metsästysmuodot, kuten väijyntä- ja houkuttelumetsästys edustavat yhteensä vain noin kolmea prosenttia pääasiallisesti käytetyistä metsästysmuodoista. Osassa metsästyspäivistä käytetään useampaa kuin yhtä metsästystapaa saman päivän aikana. (kuva 36)
Kuva 36. Hirvihavaintokorteissa ilmoitettu eri pääasiallisten metsästystapojen osuus metsäs- tyspäivistä vuosina 1973-2010. (RKTL julkaisematon)
Eri metsästysmuotojen käytön yleisyydessä voidaan havaita alueellista vaihtelua. Vuonna 2010 hirvihavain- tokorteilla ilmoitettujen tietojen perusteella voitiin todeta, että koko maassa ylivoimaisesti suurin osa eli noin 65 % hirvisaaliista saatiin metsästyspäivinä, joina käytettiin metsästysmuotona passilinjaa ja koiraa ohjaajineen metsässä. Suurin osa eli noin 86 % hirvisaaliista saatiin kyseisellä metsästysmuodolla Keski- Suomessa. Vastaavasti pienin osuus eli noin 38 % saaliista kyseistä metsästysmuotoa käyttäen saatiin Lapis- sa, missä toinen koiraa käyttävä metsästysmuoto eli hiipiminen pysäyttävälle koiralle oli selvästi muuta maata yleisempää. Etelä-Hämeessä, Kaakkois-Suomessa, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa niin sanottu ajoketjumetsästys oli selvästi muuta maata yleisempää. Eri metsästysmuodoilla saadun saaliin perusteella kolme yleisintä metsästysmuotoa alueittain on esitetty kuvassa 37.
Kuva 37. Eniten saalista tuottaneet hirvenmetsästystavat alueittain hirvihavaintokorttiaineis- ton mukaan vuonna 2010. (RKTL, julkaisematon)
5.1.2. Hirvenmetsästäjät
Kaikista metsästäjistä hirvieläinten metsästykseen arvioidaan osallistuvan hieman alle puolet ja heistä val- taosa hirvenmetsästykseen, joten metsästäjien määrän ja ikäjakauman kehitys ovat olennaisia taustatietoja myös hirvikannan säätelyn näkökulmasta (Metsästys 2010, Koskela & Nygrén T. 2002). Hirvenmetsästäjien
määrä näyttää olevan riippuvainen kulloinkin käytettävissä olevien pyyntilupien määrästä. Kun pyydettävää on enemmän, hirvenpyytäjien määrä kasvaa ja vastaavasti pienempien saaliiden vuosina määrä vähenee (Koskela & Nygrén T. 2002). Metsästäjien kokonaismäärä on parhaillaan suurempi kuin milloinkaan aiem- min ja määrä on kasvanut tasaisesti viime vuodet. Metsästäjämäärän voidaan kuitenkin ennustaa käänty- vän laskuun, kun suurten ikäluokkien edustajat luopuvat harrastuksestaan. Riistanhoitomaksun maksanei- den kokonaismäärä on vuosittain runsaat 300 000 henkilöä (kuva 38). Vuonna 2010 metsästystä harjoitta- neita arvioitiin olleen noin 225 000 henkilöä ja heistä hirvieläinten metsästykseen osallistui noin 130 000 henkilöä. Hirvieläimiä metsästäneiden määrä oli suurin Oulun ja Lapin alueilla. (kuva 39) (Metsästys 2010)
Kuva 38. Riistanhoitomaksun maksaneiden määrä vuosina 1934-2010 (Metsästäjärekisteri)
Kuva 39. Hirvieläimiä vuonna 2010 metsästäneiden henkilöiden lukumäärä alueittain. (Met- sästys 2010)
Vuonna 2010 riistanhoitomaksun maksaneiden keski-ikä oli 47 vuotta. Vastaava luku vuonna 2001 oli 44 vuotta eli koko metsästäjäkunnan keski-ikä oli noussut kymmenen vuoden aikana kolmella vuodella. Vuonna 2010 alle 25-vuotiaita oli noin 10 prosenttia ja yli 65-vuotiaita noin 14 prosenttia kaikista met- sästäjistä. Vuonna 2001 alle 25-vuotiaita oli noin 12 prosenttia ja yli 65-vuotiaita noin 11 prosenttia kai- kista metsästäjistä. Vuonna 2010 suurimmat ikäryhmät olivat 45-54 ja 55-64 vuotiaat, jotka edustivat yhteensä noin 43 prosenttia kaikista metsästäjistä (kuva 40). Väestöennusteiden mukaan Suomen koko väestössä eläkeikäisten eli 65 vuotta täyttäneiden ja tätä vanhempien määrä lähes kaksinkertaistuu ny- kyisestä 905 000:sta 1,79 miljoonaan vuoteen 2060 mennessä ja yli 85-vuotiaiden osuuden väestöstä ennustetaan nousevan viime vuodenvaihteen 2 prosentista 7 prosenttiin ja heidän määränsä nykyisestä 108 000:sta 463 000:een (Tilastokeskus 2009).
Kuva 40. Riistanhoitomaksun vuonna 2010 maksaneiden ikäjakauma. (Metsästäjärekisteri)
Hirvenmetsästäjät ovat tyypillisesti metsästysseurojen tai –seurueiden jäseniä. Metsästysseurojen jäsenistä kaikki eivät kuitenkaan osallistu hirvenmetsästykseen ja toisinaan metsästysseuran sisällä saattaa toimia useita erikseen metsästäviä seurueita. Hirvenmetsästykseen osallistuu runsas kolmannes metsästysseuro- jen ja seurueiden jäsenistä. Alueellisesti osallistuminen hirvijahtiin vaihtelee. Vuonna 2005 Pohjois-Hämeen metsästysseurojen ja -seurueiden jäsenistöstä yli puolet osallistui hirvijahtiin. Myös kuudella muulla alueel- la vastaava osuus oli yli 40 prosenttia. Vähiten eli noin neljännes jäsenistöstä osallistui hirvijahtiin Oulun, Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan metsästysseuroissa ja –seurueissa. Yksittäisen hirvenmetsästysseurueen keskikoko vuonna 2005 oli 24 henkilöä. Hirviseurueet olivat suurimpia Pohjanmaan ja Oulun alueilla, missä
seurueeseen kuului keskimäärin 40 henkilöä. Pienimmät seurueet toimivat Pohjois-Karjalassa ja Uudella- maalla, missä seuruekoko oli keskimäärin 15 henkilöä. (Svensberg & Vikberg 2007)
Metsästysseurojen jäsenistöstä alle 25-vuotiaita oli koko maassa noin 11 prosenttia ja yli 65-vuotiaita noin 18 prosenttia. Alueellisesti seurojen jäsenten ikäjakaumassa oli vaihtelua ja alle 25-vuotiaiden osuus seuro- jen jäsenistöstä oli pienin Pohjois-Hämeen alueella, noin 7 prosenttia ja suurin Rannikko-Pohjanmaan alu- eella, noin 16 prosenttia. Xxx 65-vuotiaiden osuus seurojen jäsenistössä oli pienin Kainuussa ja Etelä-Savossa ja suurin Etelä-Hämeessä (kuva 41). Metsästysseurojen jäsenistä hirvijahtiin osallistui 26 prosenttia alle 25- vuotiaista ja vastaavasti 26 prosenttia yli 65-vuotiaita. Tämän perusteella hirvenmetsästys kiinnostaa melko tasapuolisesti eri ikäisiä metsästäjiä. Iäkkäiden suurempi absoluuttinen osuus seurojen jäsenistössä merkit- see kuitenkin sitä, että määrällisesti yli 65-vuotiaita on hirviseurueiden jäsenistössä selvästi enemmän kuin alle 25-vuotiaita. (Svensberg & Vikberg 2007)
Kuva 41. Alle 25-vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden sekä naisten suhteelliset osuudet metsästys- seurojen ja –seurueiden jäsenistöstä vuonna 2005 alueittain. (Svensberg & Vikberg 2007)
Naisten osuus kaikista metsästäjistä oli vuonna 2010 noin 7,5 prosenttia ja naisten osuus metsästäjämää- rästä on kasvussa. Metsästäjätutkinnon suoritti vuonna 2010 yhteensä 7231 henkilöä, joista naisia oli noin 18 prosenttia. Metsästäjätutkinnon suorittajien kokonaismäärä on pysynyt viime vuodet melko vakaana, mutta naisten suhteellinen osuus metsästäjätutkinnon suorittaneista on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana noin kolmanneksella (kuva 42) (Suomen riistakeskus, julkaisematon). Vuonna 2005 keski- määräiseen 24 henkilön hirvenmetsästysseurueeseen kuului yksi nainen eli naisten osuus hirviseurueiden jäsenistössä oli noin 4 prosenttia (Svensberg & Vikberg 2007).
Metsästäjätutkinnon suorittajien profiilia sekä motiiveja tutkinnon suorittamiseen kartoitettiin vuonna 2003 Metsästäjäin keskusjärjestön tekemällä kyselyllä, joka suunnattiin kyseisenä vuonna metsästäjätut- kinnon läpäisseille henkilöille. Lähes 90 prosentilla vastaajista perheenjäsen tai lähisukulainen harrasti met- sästystä ja vastaajista lähes 90 prosenttia oli jo ollut tutustumassa käytännön metsästykseen xxxxxx met- sästäjän mukana. Metsästäjän kuulumisella lähipiiriin ja mahdollisuus tutustua metsästykseen ennakolta on siten suuri merkitys metsästäjäksi ryhtymisessä. Kyselyyn vastanneiden kiinnostuksenkohteina olivat ensisi- jaisesti metsäkanalintujen metsästys, toiseksi vesilintujen metsästys, kolmanneksi jäniksen metsästys ja neljänneksi hirvieläinten metsästys, jota kohtaan kiinnostusta osoitti noin 34 prosenttia vastaajista. (Suo- men riistakeskus, julkaisematon)
Kuva 42. Suoritetut metsästäjätutkinnot vuosina 1996-2010 (Suomen riistakeskus, julkaise- maton).
5.2. Hirvikoiratoiminta
Koirien käyttäminen hirvenmetsästyksessä on lisääntynyt selvästi lähinnä ajoketjumetsästyksen vähentyes- sä. Vuonna 2010 hirvihavaintokorteilla ilmoitettujen tietojen perusteella noin 75 % hirvisaaliista oli saatu metsästyspäivinä, jolloin käytettiin koiraa metsästyksessä. Kyseinen osuus hirvisaaliista oli korkein eli noin 88 % Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa. Vastaavasti pienin osuus eli runsaat 50 % hir- visaaliista sellaisina metsästyspäivinä, jolloin käytettiin koiraa metsästyksessä, saatiin Kaakkois-Suomessa ja Uudellamaalla.
Hirvenmetsästykseen käytettävien koirien kasvattamisesta, kouluttamisesta ja kilpailutoiminnasta on muo- dostunut laajamittaista. Metsästyksessä käytetään apuna pääasiassa pysäyttäviä hirvikoiria ja Suomessa on rekisteröity kymmenkunta pystykorvaista hirvikoirarotua. Yleisimmät rodut ovat harmaa norjanhirvikoira, jämtlanninpystykorva ja karjalankarhukoira. Lisäksi hirvenmetsästyksessä käytetään mm. laikoja, muita pystykorvia ja meillä uudehkoja hirvikoirarotuja, kuten valkoisia ja mustia ruotsinhirvikoiria sekä sekarotui- sia koiria. Eri roduille ja roturyhmille on perustettu omia rotujärjestöjä, joiden tarkoituksena on tyypillisesti toimia edustamiensa koirarotujen käytön ja kasvatuksen edistäjinä sekä palvella edustamiansa rotuja kas- vattavia, näillä roduilla metsästäviä ja kilpailevia sekä näistä roduista kiinnostuneita henkilöitä. (Halonen 2006)
Suomen kennelliiton hyväksymien sääntöjen mukaisesti hirvikoirille tarkoitetun kilpailumuodon eli hirven- haukkukokeiden tarkoituksena on saada selville koirien hirvenmetsästysominaisuudet jalostusta varten, pitää hirvenmetsästys korkeatasoisena koiraurheiluna, kehittää harrastajia ja heidän yhteistoimintaansa sekä tarjota kilpailumahdollisuus hirvikoiraharrastajille (Suomen kennelliitto 2012). Hirvenhaukkukokeessa koiran työskentely arvostellaan 10 arvosteluperusteen mukaan. Ensimmäiset kohdat arvioivat koiran työs- kentelyä hirven löytymiseen asti, seuraavat koiran käyttäytymistä löytöhaukulla sekä työskentelyä pakene- van hirven kanssa. Loput kohdat arvioivat haukun kuuluvuutta ja tiheyttä sekä koiran yhteistyöhalukkuutta ja tottelevaisuutta (Suomen kennelliitto 2012). Hirvenhaukkukokeita järjestettiin vuonna 2010 kaikkiaan 763 kertaa ja niihin osallistui runsaat 7300 koiraa. Hirvenhaukkukokeiden määrän ja niihin osallistuneiden koirien määrän perusteella arvioituna hirvikoiratoiminta on aktiivisinta Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Hirvenhaukkukokeiden ja niihin osallistuvien koirien määrä on kasvanut selvästi viimei- sen kahdenkymmenen vuoden aikana (kuva 43).
Kuva 43. Hirvenhaukkukokeisiin osallistuneiden koirien määrä kennelpiireittäin vuosina 1990, 2000 ja 2010. (Suomen kennelliitto 2011 julkaisematon)
5.3. Hirvisaalis
Vuotuinen hirvisaaliin määrä vaihtelee hirvikannan koon ja verotusasteen mukaisesti. Viimeisen 30 vuoden aikana saalismäärä on vaihdellut 22 000-84 000 yksilön välillä (kuva 44). 1970 –lukua edeltäneen ajan saa- lismäärät olivat vaatimattomia ja 1970-luvun puolivälissä alkaneen hirvikannan kasvun myötä saalismäärät nousivat moninkertaisiksi aikaisempiin vuosiin nähden. Suurin hirvisaalis saatiin vuosina 2002 ja 2003, jol- loin ammuttiin runsaat 84 000 yksilöä vuodessa.
Kuva 44. Myönnettyjen pyyntilupien määrä ja saaliiksi saatujen hirvien määrä vuosina 1980 – 2011. Vuodesta 1994 alkaen yhdellä pyyntiluvalla on saanut ampua aikuisen hirven tai kaksi vasaa (Suomen riistakeskus 2012a)
Saalismäärässä on huomattavaa alueellista vaihtelua vuosien välillä. Viime vuosina suhteellisesti suurin hirvisaalis on saatu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Etelä-Lapin alueilta (Kuva 45). Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna hirvisaaliin kokonaismäärä on ollut suurin Rannikko-Suomessa. 1971-2007 välisenä aikana alueen keskimääräinen vuotuinen hirvisaalis oli noin 2,5 hirveä tuhatta hehtaaria kohti. Vastaava hirvisaalis oli Sisä-Suomessa 1,9 hirveä, Oulun läänissä 1,5 hirveä ja Lapissa 0,5 hirveä tuhatta hehtaaria kohti (Nygrén T. 2009).
VUODEN 2011 KARTTA TÄYDENNETÄÄN MYÖHEMMIN
Kuva 45. Hirvisaalis 2011 (Suomen riistakeskus 2012a)
Hirvisaaliin rakenteellisista tunnusluvuista seurataan vasojen osuutta saaliissa sekä saaliin sukupuolija- kaumaa. Hirvisaaliin ikäjakaumasta tietoa kerätään ainoastaan erittelemällä vasat ja aikuiset hirvet. Aikuis- saaliin ikäjakaumasta ei vuoden 1999 jälkeen ole järjestelmällisesti kerätty tietoa.
Vasojen osuus koko Suomen hirvisaaliissa on vaihdellut viimeisen 30 vuoden aikana 38 - 54 prosentin välillä (kuva 46). 1970-luvulla vasojen osuus hirvisaaliissa kasvoi nopeasti, kun hirvikannan tuottotavoitteita muu- tettiin aiemmasta. Säädösmuutoksen myötä vuonna 1993 alkaen tuli mahdolliseksi kaataa kaksi vasaa yh- dellä hirven pyyntiluvalla, mikä johti edelleen vasaosuuksien kasvuun hirvisaaliissa. Vasojen osuus hirvisaa- liissa vaihtelee ja vuonna 2011 saaliin vasaosuus oli suurin Pohjanmaalla ja pienin Lapissa (Kuva 47). Vuosi- na 1993-2007 vasaosuudet hirvisaaliissa olivat korkeimpia Sisä-Suomessa ja pienimpiä Lapissa. Erot vasojen osuudessa hirvisaaliista kuvaavat alueellisia eroja hirvikannan tuottotehossa sekä asetettuja hirvikannan tuottotavoitteita (Nygrén T. 2009).
Kuva 46. Vasojen osuus koko hirvisaaliissa ja urosten osuus vuotta vanhemmista saalishirvis- tä vuosina 1980-2011 (Suomen riistakeskus 2012a)
VUODEN 2011 KARTTA TÄYDENNETÄÄN MYÖHEMMIN
Kuva 47. Hirvisaaliin vasaosuus vuonna 2011 (Suomen riistakeskus 2012a)
Koko maan hirvisaaliissa urosten osuus aikuisista hirvistä on vaihdellut vuosina 1980-2011 noin 47-63 pro- sentin välillä (kuva 46). Aikuisten hirvien saalisjakaumalle tyypillistä on urosten suurempi osuus aina silloin,
kun saaliin osuus kokonaiskannasta on pieni eli verotusaste on matala ja päinvastoin. Vain lievästi urosvoit- toiset, syntyvien vasojen sukupuolijakaumaa vastaavat saaliit ovat tavanomaisia vain silloin kun kannan kehitys on vakaata, eikä metsästyksellä pyritä pienentämään tai kasvattamaan hirvikantaa (Nygrén T. 2009). Vuonna 2011 urosten osuus hirvisaaliissa oli suurin Kaakkois-Suomessa ja pienin Pohjois-Savossa (kuva 48) (Suomen riistakeskus 2012a).
VUODEN 2011 KARTTA TÄYDENNETÄÄN MYÖHEMMIN
Kuva 48. Urosten osuus aikuisista hirvistä vuoden 2011 hirvisaaliissa (Suomen riistakeskus 2012a)
5.3.1. Saaliin hyödyntäminen; liha, nahka ja sarvet
Hirvistä on viime vuosina saatu noin 10 miljoonaa kiloa lihaa vuosittain. Saaliista valtaosa käytetään metsäs- täjien ja heidän läheistensä kotitalouksissa. Kuluttajamarkkinoille päätyy arvioiden mukaan vain pieni osa vuotuisesta hirvisaaliista. Kotimainen hirvi on markkinoilla erikoistuote, jonka tarjonta, kulutus ja hintataso poikkeavat perinteisistä lihatuotteista. Hirvenliha on monia muita elintarvikkeita kalliimpaa, koska sen tar- jonta on niukkaa ja arvostus ja kysyntä korkeaa. Suurtalouksien, kuten koulujen keittiöiden, ravintoloiden ja kahviloiden käyttöön hirvenlihaa päätyi vuonna 2005 noin 140 000 kiloa, mikä vastasi noin yhtä kolmannes- ta vastaavasta poron lihan käytöstä ja yhtä neljännestä vastaavasta ulkomailta tuodun saksanhirvenlihan käytöstä. (Saarni ym. 2007)
Lihan lisäksi hirven nahkoilla voidaan katsoa olevan taloudellista saalisarvoa. Suomessa jalostetaan vuosit- tain noin 70 000 hirvennahkaa, joista kotimaisia nahkoja on noin 40 000 ja Ruotsista ja Norjasta tuotuja nahkoja noin 30 000 kappaletta. Nahkateollisuudelle hirvieläinten nahka on tärkeä raaka-aine, sillä noin puolet kaikista Suomessa jalostetuista vuodista on riistaeläinten nahkoja (Hiidenmies 2009). Hirvisaaliin monipuolista hyödyntämistä on pyritty viime vuosina edistämään mm. eri toimijoiden järjestämin koulutus- ja edistämishankkein. Tyypillisesti hankkeiden tavoitteena on ollut edistää riistanlihan kulkeutumista kulut- tajamarkkinoille, parantaa riistanlihan käsittelyvalmiuksia ja nostaa jalostusastetta ja edistää hirvestä saa- tavien sivutuotteiden, kuten hirvennahkojen laajempaa taloudellista hyödyntämistä.
Uroshirvien sarvitrofeet ovat osa hirvisaalista ja usein omistajalleen tärkeä metsästysmuisto. Vaikka Suo- messa hirvieläinten kannansäätely ei ole lähtenyt näyttävien trofeiden tavoittelusta, kertyy erikokoisia sar- vitrofeita vuosittain vaihteleva määrä riippuen hirvikannan tilasta. Tietoa saaliiksi saatujen hirvien sarvista saadaan hirvihavaintokorttien ja saalisilmoitusten perusteella. Lisäksi sarvista saadaan tietoa metsästäjien tuodessa saaliinsa arvioitavaksi sarvinäyttelyihin. Tieto kertyvästä sarvisaaliista tarjoaa osaltaan mahdolli- suuden tarkastella uroshirvien kannan kehitystä. Sarvitiedolla on merkitystä hirvikannan säätelylle, koska saaliiksi saatujen sarvien ominaisuuksia vertaamalla voidaan tehdä päätelmiä kulloisestakin hirvikannan tilasta (Nygrén T. 2009). Hirven sarvet ovat näkyvä uroshirvien iästä ja siitoskunnosta kertova tunnusmerk- ki, jonka perusteella on myös pyritty ohjaamaan saalisyksilöiden valintaa metsästystilanteessa siten, että parhaita siitosiässä olevia hirviuroksia on pyritty säästämään sarvipiikkirajoitusten avulla.
Hirvensarvien leveys, piikkiluku sekä fenotyyppi riippuvat hirviuroksen perimästä, iästä ja kunnosta. Hirven sarvet jaetaan kolmeen sarvityyppiin, hankosarviin, lapiosarviin ja sekamuotoisiin, joista lapiosarvia on pe- rinteisesti arvostettu trofeena enemmän kuin muita sarvityyppejä. Sarvityyppi on kytkeytynyt muihin sarvi- en ja ruumiin koko-ominaisuuksiin siten, että hankosarvisilla on pienin ja lapiosarvisilla suurin lihapaino sekä sarvien leveys ja piikkilukumäärä. Sarvien koossa ja sarvityyppijakaumassa esiintyy myös alueellisia ja ajallisia eroja. Sarvien leveyden ja piikkilukumäärän ja urosten painon on todettu lisääntyvän ja lapiosarvis- ten hirvien osuuden kasvavan mentäessä etelästä pohjoiseen. Osittain ero selittyy vaihtelulla uroskannan ikärakenteessa, mutta vastaava muutos on havaittu myös samanikäisiä uroksia vertailemalla. Xxxxxxxxxxxxxx hirvien osuuden on havaittu pienentyneen koko suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Muu- tos saattaa olla seurausta viime vuosikymmeninä harjoitetusta valikoidusta metsästyksestä, joka on pienen- tänyt efektiivistä populaatiokokoa sekä mahdollisesti edistänyt hankosarvisten yksilöiden eloonjäämistä lapiosarvisten kustannuksella. (Xxxxxx X. 2009)
Kansainvälisen metsästyksen ja riistansuojelun neuvosto CIC:n Suomen näyttely- ja trofeekomissio vastaa maassamme trofeiden arvostelemisesta. Trofeita arvostellaan vain virallisten trofeenäyttelyjen yhteydessä. Näyttely- ja trofeekomissio myöntää luvat virallisten näyttelyjen järjestämiseen ja samalla nimeää niihin
arvostelutuomarit, jotka mittaavat ja arvostelevat trofeet näyttelyissä. Arvostelut perustuvat pitkälti mitta- uksiin ja lisäksi annetaan eri kriteerien mukaan muoto- ja virhepisteitä. Virallisesta näyttelystä trofeen omistajalle annetaan arvostelulomake, josta ilmenee mittaus- ja arvostelutiedot. Mitaliluokat täyttäville trofeille annetaan lisäksi mitali ja myös kunniakirja. Vain virallisten näyttelyjen yhteydessä mitatut trofeet saavat viralliset arvostelutulokset. Vuodesta 1976 alkaen on Suomessa yhtenäisin arviointiperustein suori- tettuja hirvensarvien mittauksia tilastoitu yli kolme tuhatta. Sarvista mitaliluokkiin on yltänyt 2300 mitattua yksilöä. Vuosittain mitaliluokkiin yltäneiden eli hirviurosten parhaimmiston pistekeskiarvojen avulla on seu- rattu urosten laadun kehityksen suuntaa. (Suomen riistakeskus 2012b)
5.4. Metsästysmatkailu
Perinteisesti metsästys perustuu Suomessa harrastustoimintaan, mutta viime vuosina ovat esille nousseet myös metsästyksen matkailulliset ja kaupalliset näkökulmat. Kaupallisen metsästyksen kasvavaa kysyntää arvioidaan esiintyvän sekä kotimaassa että kansainvälisillä markkinoilla (Keskinarkaus ym. 2008). Suurin osa Suomessa käyvistä metsästysmatkailijoista on suomalaisia ja esimerkiksi vuonna 2007 Suomessa kävi vain noin 2000 ulkomaalaista metsästysmatkailijaa (Keskinarkaus ym. 2011). Joka vuosi noin 40 000 suomalaista metsästysmatkailijaa eli lupametsästäjää matkustaa metsästämään valtion maille. Heidän joukossaan on sekä hyvin itsenäisiä metsästäjiä, että niitä, jotka hoitavat metsästysjärjestelynsä metsästysmatkailuyrittä- jän kautta. Ulkomaalaiset metsästäjät tyypillisesti järjestävät matkansa alan yrityksen kautta, joka taas yleensä toimii yhteistyössä paikallisen metsästysseuran kanssa (Keskinarkaus ym. 2011). Koko Suomessa on noin 200 metsästysmahdollisuutta markkinoivaa yritystä, joista runsas puolet toimii Pohjois-Suomessa met- sästyslain 8§:n tarkoittamalla alueella. Suurin osa yrityksistä tarjoaa majoituspalveluita ja osa on tuotteista- nut metsästyksen palveluvalikoimaansa ja tarjoavat mm. metsästysopaspalveluita (Kurki 2012). Kaupallisen hirvenmetsästyksen voidaan suomessa katsoa perustuvan erilaisiin toteuttamismalleihin, joista yleisin on malli, jossa yritys myy metsästysmahdollisuutta yhdessä yhden tai useamman metsästysseuran kanssa. Toisessa mallissa metsästysseura on päätoimija, joka alihankkii matkailupalvelut yritykseltä. Kolmannessa mallissa metsästysseura toimii yksin ja hoitaa sekä metsästys että matkailupalvelujen tarjoamisen (Kurki 2012).
Metsästysmatkailu tai kaupallinen metsästys on usein herkkä keskustelunaihe, josta on monta mielipidettä. Metsästysmatkailussa korostuu metsästyksen harrastuksellisuus ja metsästykseen liittyvät virkistysarvot. Metsästysmatkailijat tavoittelevat metsästyksellä elämyksiä ja mahdollisuuksia luontokokemuksiin samalla tavoin kuin omassa metsästysseurassaan tai kotikuntansa valtion mailla metsästävätkin. Metsästysmatkai- lussa yhdistyvät arvokkaan luontoresurssin hyödyntäminen ja matkailusektori vaatimuksineen. Parhaimmil- laan tuloksena on taloudellisen toiminnan lisääntyminen alueella ja siitä koituvia hyötyä eri osapuolille.
Metsästysmatkailuun liittyvän rahan ja yritystoiminnan pelätään kuitenkin helposti myös muuttavan met- sästyksen perimmäisiä intressejä. Metsästyksen kaupallistumisen ja metsästysmatkailun laajentumisen pelätään uhkaavan suomalaiseen metsästysperinteeseen kuuluvaa jokaisen mahdollisuutta metsästyshar- rastukseen ja kaventavan kotimaisten metsästäjien metsästysmahdollisuuksia. Metsästyksen kaupallistumi- sen pelätään osin myös johtava metsästyksen kallistumiseen. Metsästyksen kustannusten arvellaan nouse- van lupien, palveluiden ja metsästysmaan vuokrien kallistumisen kautta. Metsästysseuroissa nähdään riski- nä lisääntyvän kilpailun aiheuttama vuokrakustannusten nousu kohtuuttomalle tasolle. Seurojen harjoitta- man metsästysmatkailutoiminnan lisääntyminen olisi monen mielestä uhka jopa perinteistä maanvuok- rausmallia kohtaan, jossa metsästysalueet on saatu maanomistajilta käyttöön vastikkeetta tai pienin kor- vauksin. (Keskinarkaus ym. 2011)
Metsästyksen harjoittaminen on muuttunut ja muuttumassa yhteiskunnan muutosten myötä. Metsällä käydään kaupungistumisen myötä yhä kauempana omasta asuinpaikasta. Aikataulupaineiden vuoksi met- sällä saatetaan käydä myös entistä harvemmin ja olla valmiita käyttämään metsästykseen aiempaa vä- hemmän aikaa. Metsästäjäkunnan ja metsästyksen harjoittamisen muuttuvilla malleilla voi olla metsästys- matkailun kysyntää lisäävä vaikutus, jos metsästäjät lisääntyvässä määrin hakevat perinteisen metsästys- seurajäsenyyden sijaan kertaluontoisempia metsästysmahdollisuuksia. Niin sanotun vapaan metsästysoi- keuden alueella paikallisten metsästäjien määrän arvioidaan vähenevän vuoden 2030 jälkeen, mikä voi merkitä metsästäjäpaineen siirtymistä kaupalliseen lupametsästykseen, koska alueelta pois muuttavat met- sästäjät hakevat todennäköisesti metsästysmahdollisuutta valtion maille kunnan ulkopuolisina metsästäjinä (Keskinarkaus ym. 2008).
5.6. Hirvenmetsästys sosiaalisena toimintana
Elämysten ja virkistäytymisen lisäksi metsästykseen liittyy yhteisöllisiä ja kulttuuriarvoja. Seuratoiminta jahteineen ja muine tapahtumineen kokoavat paikkakunnan ihmisiä tärkeäksi koetun toiminnan pariin. Etenkin maaseudulla ja syrjäseuduilla metsästyksen rooli osana paikallista elämäntapaa on suuri. Metsästä- jät korostavat metsästyksen merkitystä riistakantojen säätelyssä ja merkitystä perheen ruokapöydässä, mutta erityisesti metsästyksen merkitys näkyy kuitenkin yhteisöllisenä toimintana. Metsästys ja kalastus ovat olleet ja ovat yhä tärkeitä puheenaiheita maaseudulla; ne rytmittävät yhteisön elämäntapaa ja ovat osa paikallista identiteettiä. Metsästyksen kulttuurista ja yhteisöllistä arvoa on kuitenkin taloudellisilla mit- tareilla vaikea mitata. (Keskinarkaus ym. 2011).
Hirviä metsästetään pääsääntöisesti seuruemetsästyksenä, ja metsästyskauden alku on monille syksyn ko- hokohta. Hirvenmetsästys yhdistää taustaltaan erilaisia ihmisiä ja on tärkeä sosiaalisen toiminnan muoto,
joka ylläpitää kyläkuntien elämää monin tavoin. Metsästys tuo myös usein paikkakunnalta pois muuttanei- ta syksyisin takaisin kotiseudulle ja uusille paikkakunnalle asumaan tai vapaa-ajanviettoon muuttaville met- sästysmahdollisuus voi olla tärkeä peruste paikkakunnan valinnassa. Hirviseuran tai –seurueen puitteissa yhteistä toimintaa saattaa olla runsaastikin myös metsästyskauden ulkopuolella. Monilla metsästysseuroilla on tukikohtanaan metsästysmaja, kota tai laavu sekä tilat saaliinkäsittelyä varten. Kiinteistöjen ylläpidosta huolehditaan usein talkoilla eri vaiheissa vuotta ja metsästykseen liittyviä rakenteita, kuten passitorneja rakennetaan ja huolletaan ennen metsästyksen alkamista. Metsästysmajat palvelevat metsästysseuran lisäksi usein muitakin kyläyhteisön tarpeita ja toimivat monin paikoin erilaisten yhdistysten kokoontumis- paikkoina ja juhlien pitopaikkoina.
Hirvipeijaiset ovat osa hirvenmetsästyskulttuuriamme ja nykymuotoisten peijaisten keskeisenä tarkoitukse- na on tarjota saalista myös maanomistajille kiitoksena metsästysoikeudesta. Mukana juhlissa ovat myös perheenjäsenet ja usein koolle kutsutaan samalla muitakin kyläläisiä kuin metsästäjiä tai maanomistajia. Hirvipeijaiset saattavat olla varsinkin syrjäisemmillä seuduilla ainoita kyläyhteisöä kokoavia tilaisuuksia, kun muut harrastuksellinen ja aatteellinen yhteistoiminta on vähentynyt. Hirvipeijaiset ovat usein myös tilai- suuksia, joissa kunnostautuneita henkilöitä muistetaan huomionosoituksin. (Xxxxxxxxxx 2006)