Suomen kehityspolitiikka

Kansainväliset ympäristösopimukset ja

Suomen kehityspolitiikka

ULKOASIAINMINISTERIÖ

KANSAINVÄLISET YMPÄRISTÖSOPIMUKSET JA SUOMEN KEHITYSPOLITIIKKA

Helsinki 2005

ISBN 951-724-503-3

Xxxxx: Xxxxx Xxxxxxxx Hakapaino Oy

Helsinki 2005

Sisällys

1. ESIPUHE ..........................................................................................5.............

2. YMPÄRISTÖNÄKÖKULMA SUOMEN KEHITYSYHTEISTYÖPOLITIIKASSA.................................................6......

3. YMPÄRISTÖSOPIMUKSETJA -FOORUMIT 8

Aavikoituminen, luonnon monimuotoisuus ja metsät 8

3.1. YK:n aavikoitumissopimus (UNCCD) 8

3.2. YK:n biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus

(UNCBD) ja Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirja 17

3.3. YK:n metsäfoorumi (UNFF) 26

Ilmasto ja Otsonikerros 35

3.4. YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (UNFCCC)

ja Kioton pöytäkirja 35

3.5. Otsonikerroksen suojelua koskeva Wienin yleissopimus ja

otsonikerrosta heikentäviä aineita koskeva Montrealin pöytäkirja 48

Kemikaalit ja jätteet 56

3.6. Vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn

valvontaa koskeva Baselin yleissopimus 56

3.7. Rotterdamin yleissopimus eräiden kemikaalien kauppaan liittyvästä ennakkoilmoitus- ja hyväksymismenettelystä (ns. PIC-sopimus) 63

3.8. Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskeva Tukholman yleissopimus

(ns. POP-sopimus) 68

3.9. Kehitysmaiden kannalta muita tärkeitä ympäristösopimuksia 77

4. YMPÄRISTÖNÄKÖKULMA SUOMEN KEHITYSYHTEISTYÖN PÄÄKUMPPANIMAIDEN KÖYHYYDENVÄHENTÄMIS-

STRATEGIOISSA 85

5. YMPÄRISTÖRAHOITUSSUOMEN KEHITYSYHTEISTYÖSSÄ 2001–2003 9

5.1. Ympäristörahoitus kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä 96

Kahdenvälinen ympäristöhankerahoitus 97

Kahdenvälinen rahoitus, jossa ympäristö toiminnan osatavoitteena 98

Korkotukirahoitus 99

5.2. Ympäristörahoitus monenkeskisessä kehitysyhteistyössä 100

Monenkeskinen ympäristöhankerahoitus 100

Maailmanlaajuinen ympäristörahasto (GEF) 101

Monenkeskinen otsonirahasto (MLF) 103

Hiilirahasto (Prototype Carbon Fund, PCF) 104

Globaalimekanismi (GM) 104

Monenkeskinen rahoitus, jossa ympäristö toiminnan osatavoitteena 105

5.3. Muu ympäristörahoitus 106

Tutkimusrahoitus 107

Kehitysmaiden osallistumiskulujen tukeminen 108

CDM-hankkeet 109

6. JOHTOPÄÄTÖKSET 111

Liite 1 Selvityksessä käytetyt menetelmät ympäristörahoituksen

määrittelemiseksi 116

Liite 2 Hyödyllisiä internet-osoitteita 119

Liite 3 Lyhenteet 120

1. Esipuhe

Tämä selvitys on katsaus ja hakuteos kansainvälisistä ympäristösopimuksista ja niihin liittyvästä Suomen kehitysyhteistyöstä. Sen on tarkoitus edistää Suomen kehitysyh- teistyön ja ympäristönäkökulman yhdentämistä sekä palvella asiasta kiinnostuneita virkamiehiä, opiskelijoita, tutkijoita ja kansalaisjärjestöjä.

Valtioneuvoston 2004 hyväksymässä Suomen kehityspoliittisessa ohjelmassa tär- keitä periaatteita ovat sitoutuminen YK:n vuosituhatjulistuksen arvoihin sekä sen ta- voitteita ja toimeenpanoa täsmentäviin kansainvälisiin prosesseihin kuten Xxxxxxxx- xxxxxx kestävän kehityksen huippukokouksen tuloksiin. Kehityspoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”kansainvälisten ympäristöuhkien torjunta on yksi Suomen kehityspo- litiikan päämääristä”. Ympäristöasioita käsitellään ohjelmassa omassa luvussaan ja li- säksi ympäristökysymysten huomioon ottaminen on läpileikkaava teema kaikessa Suo- men kehityspolitiikan toimeenpanossa.

Kehityspoliittinen ohjelma korostaa ympäristösopimusten merkitystä kehitysyh- teistyölle. Ratifioidessaan ympäristösopimukset Suomi on sitoutunut tukemaan kehi- tysmaita niiden toteuttaessa omalta osaltaan sopimusvelvoitteita. Kehitysyhteistyön kannalta tärkeimmiksi sopimuksiksi on määritelty UM/KEO:n 2002 hyväksymässä toimintaohjelmassa YK:n aavikoitumis-, ilmasto- ja biodiversiteettisopimukset sekä YK:n metsäfoorumi (UNFF). Tässä selvityksessä on kartoitettu minkälaisia velvoit- teita ympäristösopimukset asettavat kehitysyhteistyölle. Samoin selvitimme kuinka näihin velvoitteisiin on onnistuttu vastaamaan ulkoasiainministeriön hallinnonalalla. Tarkastelimme myös sitä kuinka Suomen kehitysyhteistyön pääasialliset kohdemaat ovat ottaneet ympäristökysymykset ja -sopimukset huomioon omissa köyhyyden vähentämisohjelmissaan, jotka ovat tärkeimpiä kehitysyhteistyötä ohjaavia asiakirjoja kumppanimaissa.

Työ on tehty yhteistyössä ulkoasiainministeriön (UM/KEO-12) ja ympäristömi- nisteriön (YM/KVY) kanssa. Pääosan työtaakasta ovat kantaneet harjoittelijat Xxxx- Xxxxx Xxxxxx, Xxxxx Xxxxxxxx ja Xxxx Xxxx, jotka työskentelivät allekirjoittaneiden ohjauksessa. Työn viimeistelyyn ovat osallistuneet lisäksi EU-avustaja Xxxxxx Xxxxxxx ja harjoittelija Xxxxx Xxxxxxxxx. Haluamme myös tässä yhteydessä kiittää sopimus- ten vastuuvirkamiehiä, jotka ovat kommentoineet työtä sen edetessä.

Helsinki 17.5.2005

Xxxx Xxxxxxxxx Xxxxx Xxxxxxxx

Ylitarkastaja Ympäristöneuvonantaja

Ympäristöministeriön Ulkoasiainministeriön

kansainvälisten asiain yksikkö kehityspoliittisen osaston toimialapolitiikan yksikkö

2. Ympäristönäkökulma

Suomen kehitysyhteistyöpolitiikassa

Ympäristönäkökulma on ollut vahvasti esillä Suomen kehitysyhteistyöpolitiikkaa oh- jaavissa linjauksissa 1990-luvun puolivälin jälkeen. Kansainväliset ympäristösopimukset ja niiden toimeenpanon tukeminen kehitysmaissa sisältyvät vuodesta 1996 alkaen kaik- kiin keskeisiin asiakirjoihin, jotka määrittelevät kehitysyhteistyöpolitiikkamme sisäl- töä ja tavoitteita.

Vuoden 2004 alussa annettu valtioneuvoston periaatepäätös Suomen kehitys- poliittisesta ohjelmasta terävöittää Suomen kehityspolitiikkaa ja ottaa huomioon myös uudella vuosituhannella käydyn globaalin kehityskeskustelun. Tämän vuoksi on luon- nollista, että uusi kehityspoliittinen ohjelma sisältää vahvan ympäristönäkökulman. Ympäristöasioille on ohjelmassa oma alalukunsa ja lisäksi ympäristökysymysten huo- mioon ottaminen on läpileikkaava teema kaikessa Suomen kehityspolitiikan toimeen- panossa.

Uuden kehityspolitiikan keskeisiä periaatteita ovat sitoutuminen YK:n vuosituhat- julistuksen arvoihin sekä sen tavoitteita ja toimeenpanoa täsmentäviin keskeisiin kan- sainvälisiin prosesseihin kuten Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouk- sen päätösten toteuttamiseen. Vuosituhatjulistuksen mukaan jokaisen maan on sisäl- lytettävä kehityspolitiikkaansa kestävän kehityksen periaatteet ja pysäytettävä luon- nonvarojen hupeneminen. Lisäksi Johannesburgin kestävän kehityksen huippuko- kouksessa vuonna 2002 hyväksytty toimintasuunnitelma mm. velvoittaa kaikkia mai- ta laatimaan vuoteen 2005 mennessä kestävän kehityksen strategian, joka voi olla myös sisällytetty köyhyyden vähentämisstrategiaan. Kestävän kehityksen ja köyhyyden vähen- tämisen strategioissa kehotetaan priorisoimaan muun muassa vesi- ja sanitaatio- kysymyksiä. Myös Suomen hallitus on ohjelmassaan sitoutunut toimintasuunnitelman toteuttamiseen.

Kehityspoliittisen ohjelman ympäristötavoitteiden mukaan Suomi edistää tuotan- to- ja kulutustapojen muuttamista sekä tukee köyhyyden vähentämistä kehitysmaissa tavalla, jolla minimoidaan taloudellisen kasvun aiheuttamat ympäristöhaitat. Lisäksi Suomi edistää kansainvälisten ympäristösopimusten toimeenpanoa ja tukee kestävän kehityksen periaatteiden sisällyttämistä kumppanimaiden köyhyyden vähentämis- ohjelmiin.

Suomi on kansainväliset ympäristösopimukset ratifioidessaan tai hyväksyessään si- toutunut tukemaan kehitysmaaosapuolia ja siten Suomen velvoitteiden toteutumista on seurattava. Tämä selvitys selvittää Suomen kehitysyhteistyön ympäristörahoituksen määrää ja sitä, miten rahoitus tukee kansainvälisten ympäristösopimusten velvoitteita. Selvityksen kohteena ovat olleet ulkoasiainministeriön maksatukset. Tarkasteltavia

ympäristösopimuksia ja -prosesseja ovat YK:n aavikoitumissopimus (UNCCD), YK:n biodiversiteettisopimus (UNCBD), YK:n metsäfoorumi (UNFF), YK:n ilmasto- muutosta koskeva puitesopimus (UNFCCC), otsonikerroksen suojelua koskeva Wie- nin yleissopimus, ongelmajätteiden siirtoa ja käsittelyä koskeva sopimus (Baselin sopi- mus), vaarallisten kemikaalien vienti- ja tuontisopimus (PIC, Rotterdamin sopimus) sekä pysyviä haitallisia orgaanisia yhdisteitä koskeva sopimus (POP, Tukholman sopi- mus). Jokaisen ympäristösopimuksen ja UNFF:n osalta on myös arvioitu niiden yhty- mäkohtia Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän ke- hityksen huippukokoukseen.

Ympäristörahoitusta ja sopimusvelvoitteden toteutumista koskeva analyysi on to- teutettu käymällä läpi kaikki ne noin 900 ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöhank- keet vuosina 2001–2003, jotka on tilastoitu varsinaiseksi ympäristöhankkeeksi tai hank- keeksi, jossa ympäristö on ollut toiminnan osatavoitteena.

Ulkoasiainministeriön ympäristörahoituksen tarkastelu on selvityksessä jaettu kol- meen lukuun: Kahdenvälinen ympäristörahoitus, monenkeskinen ympäristörahoitus ja muu ympäristörahoitus. Suomen kehitysyhteistyön pääluokkien (kahdenvälinen ja monenkeskinen kehitysyhteistyö) osalta on selvitetty ympäristörahoituksen määrä ja sen kohdentuminen kahteen ympäristörahoituksen alaluokkaan: varsinaiset ympäristö- hankkeet ja ympäristö toiminnan osatavoitteena. Ympäristörahoituksen kolmas luok- ka (muu ympäristörahoitus) on kahdenvälisen yhteistyön maksatuksista tehty erillis- tarkastelu, johon sisältyy kehitysmaiden osallistumistuki sopimusprosesseihin, CDM- maksatukset ja tutkimusrahoitus. Liitteessä 1 selostetaan selvityksessä käytettyjä mene- telmiä yksityiskohtaisemmin.

Sopimuksen hyväksymisprosessia osapuolimaassa voidaan kuvata seuraavasti: Sopi- muksen allekirjoitettuaan valtion on pidättäydyttävä toimenpiteistä, jotka tekisivät tyhjäksi sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän (Wienin yleissopimuksen 18 artikla). Valtiosopimukseen sitoudutaan hyväksymällä tai ratifioimalla, allekirjoittamalla sopi- mus ilman ratifioimis- tai hyväksymisvaraumaa, noottien vaihdolla, liittymällä tai muulla sopimuspuolen sopimalla tavalla. Nämä kaikki merkitsevät kansainvälistä sitou- tumista valtiosopimuksen noudattamiseen, joten niillä ei periaatteessa ole oikeudellis- ta eroa keskenään. Voimaansaattamisen tarkoitus on puolestaan saattaa velvoite osaksi valtionsisäistä oikeutta.

3. Ympäristösopimukset ja -foorumit

Aavikoituminen, luonnon monimuotoisuus ja metsät

Apinan leipäpuu

3.1. YK:n aavikoitumissopimus (UNCCD)

1. Sopimuksen tavoite

Aavikoitumissopimuksen tavoitteena on torjua aavikoitumista luomalla yhteisökeskeisiä pitkän tähtäimen strategioita, jotka samanaikaisesti huomioivat luonnonresurssien kestävän hoidon, maaperän tuotantokyvyn parantamisen ja ympäristönsuojelun. So- pimuksessa aavikoitumisella tarkoitetaan kuivilla, puolikuivilla ja puolikosteilla alueil- la tapahtuvaa maaperän laadun ja määrän heikkenemistä, joka johtaa kasvipeitteen vähenemiseen, biodiversiteetin köyhtymiseen ja maatalouden tuotannon heikkene- miseen.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Joulukuussa 2004 aavikoitumissopimuksen oli ratifioinut 191 osapuolta. Kaikki Suo- men kehitysyhteistyön pääkumppanimaat ovat ratifioineet sopimuksen. Suomi hy- väksyi sopimuksen syyskuussa 1995.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

YK:n aavikoitumiskonferenssissa vuonna 1977 luotiin toimintasuunnitelma aavikoi- tumisen estämiseksi (PACD, Plan of Action to Combat Desertification). Vuonna 1992 järjestetyssä Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa aavikoituminen oli suurena huo- lenaiheena ja siellä päätettiin ottaa uusi integroitu yhteisökeskeinen lähestymistapa ongelmaan. YK:n yleiskokousta pyydettiin perustamaan valtioiden välinen neuvottelu- komitea (Intergovernmental Negotiating Committee, INCD), joka valmistelisi aavikoitumissopimuksen antaen erityisen painoarvon Afrikalle, jonka katsottiin kärsi- vän pahiten aavikoitumisesta. Aavikoitumissopimus tuli voimaan vuonna 1996.

Sopimusta toimeenpannaan luomalla ja toteuttamalla kansallisia ja alueellisia toi- mintaohjelmia maissa, joissa on kuivia, puolikuivia tai puolikosteita alueita ja joita uhkaa aavikoituminen. Kuivat alueet ovat määritelty siten, että vuotuisen sadannan ja potentiaalisen evapotranspiraation suhde on 0,05 ja 0,65 välillä. Kansallisilla toimin- tasuunnitelmilla (National Action Plans, NAP) pyritään identifioimaan aavikoitumi- seen vaikuttavat tekijät ja ne käytännön toimenpiteet, joilla voidaan taistella aavikoi- tumista vastaan tai vähentää kuivuudesta johtuvia ongelmia. Niissä kiinnitetään huo- mio muun muassa luonnonresurssien kestävään käyttöön, kestävään maataloustuo- tantoon, eroosiolle alttiiden alueiden suojeluun, ennakkovaroitusjärjestelmien luomi- seen, toimintavalmiuksien kehittämiseen, opetukseen, tietoisuuden lisäämiseen ja ruokaturvan parantamiseen. Alueelliset toimintasuunnitelmat (Regional/Subregional Action Plan, RAP ja SRAP) täydentävät ja harmonisoivat kansallisia toimintasuun- nitelmia. Niihin liittyy usein ohjelmia maiden rajojen ylittävien luonnonresurssien hoidosta, tieteellistä ja teknistä yhteistyötä ja instituutioiden vahvistamista.

Sopimus määrittelee, että toimintaohjelmien tulee olla yhteisölähtöisiä: menette- lytapoja luotaessa paikallisten ihmisten toiveet, perinnetieto ja maankäyttötavat on otettava huomioon. Päämääränä on luoda toimintaympäristö, jossa paikalliset ihmiset pystyvät itse pysäyttämään maaperän tuotantokyvyn heikkenemisen. Toimintaym- päristön luomisesta on vastuussa maan hallitus. Tärkeimpiin poliittisiin muutoksiin kuuluu päätöksenteon hajauttaminen, maanomistusoikeuksien parantaminen, nais- ten, maanviljelijöiden ja paimentolaisten aseman parantaminen. Ohjelmat tulee liit- tää osaksi muihin kansallisiin toimintalinjoihin ja -ohjelmiin, kuten köyhyydenvä- hentämisstrategioihin.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Sopimus jakaa sen osapuolet kahteen ryhmään: aavikoitumisesta kärsiviin kehitysmai- hin (affected developing countries) ja teollisuusmaihin. Molemmille ryhmille on ase- tettu velvoitteita. Kehitysmaaosapuolien tulee ryhtyä toimenpiteisiin aavikoitumisen torjumiseksi muun muassa laatimalla strategioita, ja teollisuusmaiden tulee tukea näi- tä kehitysmaiden pyrkimyksiä. Sopimuksen toteuttamisessa otetaan huomioon alueel- liset erot, joten aavikoitumisesta kärsivät kehitysmaat ovat jaettu kolmeen ryhmään: Afrikan maihin, Aasian maihin, Latinalaisen Amerikan ja Karibian maihin. Teollisuus- maista pohjoiset Välimeren maat ja Itä- ja Keski-Euroopan maat muodostavat omat ryhmänsä. Sopimuksessa on määritelty, että teollisuusmaiden tulee antaa prioriteetti Afrikan valtioille, johtuen muun muassa mantereen kuivien ja puolikuivien alueiden suuresta määrästä. Myös vähiten kehittyneille maille tulee antaa erityinen huomio. Teollisuusmaiden tulee mobilisoida rahoitusta toimintaohjelmien luomiseksi ja to- teuttamiseksi. Niiden kuuluu myös edistää teknologian, tiedon ja osaamisen saata- vuutta. Lisäksi avunantaja- ja vastaanottajamaiden välistä koordinointia tulee kehittää.

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Sopimuksen artiklat 20 ja 21 määrittävät osapuolten velvoitteet rahoituksen kanavoi- miseksi sen toimeenpanoon. Sopimuksen yhteydessä ei luotu uutta rahastoa, mutta vuonna 1997 perustettiin niin kutsuttu Globaali Mekanismi (GM), joka pyrkii mo- bilisoimaan ja kanavoimaan rahavaroja kehitysmaihin, jotka kärsivät aavikoitumises- ta. Kehitysmaat itse rahoittavat suurimman osan aavikoitumisen vastaisesta toiminnasta. Teollisuusmaat ovat rahoittaneet kahden- ja monenvälisellä rahoituksella kehitysmai- ta. Afrikassa kahdenvälinen kehitysyhteistyö on suurin ulkopuolinen rahoituksen läh- de. Monenvälisten pankkien lainat ovat Latinalaisen Amerikan ja Aasian maiden suu- rin rahoituksen lähde. Maailmanpankilla, IFAD:illa, alueellisilla kehityspankeilla ja YK:n järjestöillä on myös keskeinen rooli rahoituksessa.

Aavikoitumissopimuksen artiklaan 20 para 2 (b) on kirjattu velvoite teollisuus- maille edistää Maailman ympäristörahaston GEF:in rahoitusta aavikoitumisen tor- juntaan sen alkuperäisen neljän toimialueen sisällä (ilmasto, luonnon monimuotoi- suus, merien- ja otsonikerroksen suojelu). Vuonna 2002 aavikoitumisen ja metsienhä- vityksen ehkäisytoimenpiteet otettiin GEF:in uudeksi toimialueeksi, kun GEF:lle hyväksytiin uusi ns. focal area eli kestävä maankäyttö (sustainable land management). GEF:in toimiminen sopimuksen yhtenä rahoitusmekanismina tarkoittaa sitä, että so- pimusta pystytään tulevaisuudessa toteuttamaan tehokkaammin. Yhteistyö GM:n kans- sa tulee lisääntymään ja GM:n rooli rahavarojen mobilisoimisessa tulee kasvamaan.

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet (erityisesti huomioiden kehitysmaat)

Vuoden 2004 loppuun mennessä 68 maata, joista suurin osa on Afrikan valtioita, ovat laatineet omat kansalliset toimintaohjelmansa. Kaikki Suomen kehitysyhteistyön pää- kumppanimaat, Mosambikia lukuun ottamatta, ovat jo laatineet omat kansalliset toi- mintaohjelmansa. Alueellisia toimintaohjelmia on Afrikkaan laadittu neljälle eri alu- eelle: Länsi, Itä- ja Etelä-Arfrikkaan ja Maghrebiin. Muilta mantereilta on valmistunut vain Länsi-Aasian alueellinen toimintaohjelma. Maissa ja alueilla, joissa toiminta- ohjelmat ovat valmistuneet, on siirrytty toimintaohjelmien toteuttamisvaiheeseen.

Aavikoitumissopimus ei ole saanut samaa painoarvoa OECD-maiden kehitys- yhteistyössä, kuin biodiversiteetti- ja ilmastosopimus. UNCCD on edistänyt merkittä- västi aavikoitumisen vastaista toimintaa, mutta erityisesti Afrikan valtiot ovat rapor- toineet, että riittämätön rahoitus on hidastanut sopimuksen toteutusta. Suurin vastuu aavikoitumissopimuksen toimeenpanosta on jäänyt kehitysmaiden omille harteille. Toimintaohjelmien laatiminen ja toimeenpano eivät siten ole edenneet odotusten mu- kaisesti. Esimerkiksi Suomen kehitysavun väheneminen 90-luvulla supisti merkittä- västi osuutta, joka on kohdistettu maatalouteen ja luonnonvarojen hoitoon.

Ongelmana on myös ollut, ettei UNCCD:n tavoitteita ole riittävässä määrin valta- virtaistuttu muuhun suunnitteluun kuten köyhyydenvähentämisohjelmiin (PRSP). Myönteisestä kehityksestä on osoituksena, että Afrikan kehittämisohjelma NEPAD:in (The New Partnership for Africa´s Development) uusi ympäristötoimintaohjelma on laadittu kiinteässä yhteistyössä aavikoitumissopimuksen sihteeristön kanssa ja NEPAD toteaa aavikoitumisen Afrikan tärkeimmäksi ympäristöongelmaksi.

Aavikoitumissopimus korostaa tarvetta luoda synergioita erityisesti Rion sopimus- ten välille, jotta voitaisiin saavuttaa suurin hyöty sopimusten päämäärien mukaisista toimenpiteistä ja estää päällekkäistä toimintaa. Synergioiden luominen on kuitenkin edennyt hitaasti. Yhtenä tärkeimpänä tulevaisuuden haasteena onkin ottaa paremmin huomioon eri sopimusten alaisten kehitysmaita koskevien toimintaohjelmien ja – strategioiden yhtymäkohdat ja pyrkiä järkiperäistämään niihin liittyvää työtä (UNCCD:n NAP, UNFCCC:n NAPA ja UNCBD:n kansalliset biodiversiteettistrategiat).

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Rahoitus yleisesti

Teollisuusmaaosapuolille kuuluu velvollisuus tukea kehitysmaaosapuolia merkittävillä rahavaroilla – erityisesti Afrikan valtioita – auttaen kehittämään ja toteuttamaan pit- kän tähtäimen suunnitelmia ja toimintaohjelmia aavikoitumisen torjumiseksi (artikla 6 (b)). Tähän tulee käyttää, olemassa olevia kahden- ja monenvälisiä rahoitusmeka-

nismeja niitä samalla kehittäen ja muita järjestelyjä, jotka mobilisoivat ja kanavoivat merkittäviä rahavaroja (2 (h) artikla, 20.4 artikla).

Teollisuusmaiden tulee järjestää uutta ja lisärahoitusta GEF:ille kattamaan kulut, jotka GEF:in neljän toimialueen sisällä kohdistetaan aavikoitumisen torjuntaan (artikla 6 c). Hallituksia kehotetaan tukemaan GM:ia vapaaehtoisilla lahjoituksilla, jotta raha- varoja voidaan mobilisoida ja kanavoida kehitysmaiden tarpeisiin (päätös 25/COP1). Teollisuusmaiden hallitusten tulee kannustaa yksityistä sektoria ja kansalaisjärjes- töjä rahoituksen mobilisointiin (6 (d) artikla). Lisäksi teollisuusmaita kehotetaan tu- kemaan kehitysmaiden kansalaisjärjestöjä ja yhteisölähtöisiä järjestöjä kahdenvälisen kehitysyhteistyön kautta tai lahjoituksilla sopimuksen sihteeristön hallinnoimalle lisä-

rahastolle (Supplementary Fund) (päätös 18/ COP3).

Toimintaohjelmat

Kuivuudesta kärsivien kehitysmaaosapuolten tukemisessa prioriteetti tulee antaa kan- sallisten ja alueellisten toimintaohjelmien luomiselle ja toteuttamiselle. Osapuolten tulee lisäksi tukea rahastoja, YK:n ohjelmia ja muita kansainvälisiä järjestöjä, tutki- muslaitoksia ja kansalaisjärjestöjä toimintaohjelmien luomisessa, toteutuksessa ja seu- rannassa. (artikla 9.2 ja 9.3, päätös 9/COP5).

Raportointi

Teollisuusmailla on velvollisuus raportoida tuesta, joka on kohdistettu toimintaohjel- mien luomiselle ja toteuttamiselle, sekä kaikesta muusta sopimuksenalaisesta rahoituk- sesta. (artikla 26.5, päätös 7/COP1, päätös 2/COP2).

Teknologiansiirto

Osapuolten tulee edistää kuivuudesta kärsivillä alueilla ympäristöystävällistä, talou- dellisesti toimintakykyistä ja sosiaalisesti hyväksyttävää teknologiansiirtoa, joka vähentää aavikoitumista tai kuivuudesta aiheutuvia haittavaikutuksia. Samalla tulee myös edis- tää kehitysmaiden teknologiayhteistyötä. Osapuolten tulee myös suojella ja edistää perinteistä teknologiaa, osaamista ja käytäntöjä (artikla 18.1 ja 18.2).

Uusiutuvien energialähteiden käyttöä tulee lisätä teknologianviennillä ja koulu- tuksella, jotta riippuvuus polttopuuhun vähenisi (artikla 19.1).

Osapuolten tulee kykyjensä mukaan integroida ja koordinoida tiedon keräämistä, analysointia ja vaihtoa, jotta voitaisiin varmistaa maaperän laadun systemaattinen val- vonta alueilla, joita uhkaa aavikoituminen. Tämän tulisi auttaa luomaan ennakkova- roitusjärjestelmiä ja varautumaan paremmin tuleviin kuivuusjaksoihin (artikla 16). Osapuolia ja kansainvälisiä järjestöjä kehotetaan tukemaan teknisesti ja taloudellisesti

kehitysmaita, jotka haluavat tehdä pilottitutkimuksia ennakkovaroitusjärjestelmien luomiseksi (päätös 14/COP5, päätös 18/COP6).

Tutkimus jaseuranta

Valtioiden tulee kykyjensä mukaan edistää teknistä ja tieteellistä yhteistyötä sopivien kansallisten, alueellisten ja kansainvälisten instituutioiden kautta. Tutkimuksen tulee keskittyä aavikoitumiseen ja kuivuuteen johtavien prosessien selvittämiseen, luontais- ten ja ihmisestä aiheutuvien syiden erittelyyn, maatalouden tuottavuuden lisäämiseen ja luontaisten resurssien kestävään käyttöön ja hoitoon. Tutkimusten tulee myös vas- tata paikallisten ihmisten tarpeisiin ja pyrkiä löytämään ratkaisuja, jotka parantavat heidän elinolosuhteitaan (artikla 17.1).

Teollisuusmaat ovat velvoitettuja, erityisesti kansallisella tasolla, aloittamaan indi- kaattoreiden kehittämisen aavikoitumisen estämiseen tarkoitettujen toimenpiteiden arvioimiseen (päätös 11/COP3). Lisäksi kaikkia osapuolia kehotetaan antamaan tek- nistä ja taloudellista tukea teollisuusmaiden indikaattoreiden kehittämiseen ja testaa- miseen (päätös 11/COP5).

Koulutus ja julkinen tiedotus

Osapuolten tulee lisätä ymmärrystä aavikoitumisen vaikutuksista ja siihen johtavista syistä sekä aavikoitumissopimuksen merkityksestä sen tavoitteiden saavuttamiseksi (artikla 19.3). Tähän tulee pyrkiä mm. järjestämällä tiedotuskampanjoita, perusta- malla aavikoitumistietoisuutta lisääviä kansalaisjärjestöjä, luomalla opetus- ja tiedotus- materiaalia ja kehittämällä tarpeenmukaiset koulujen opetusohjelmat alueille, jotka kärsivät aavikoitumisesta tai ovat vaarassa aavikoitua (artikla 19.3). Teollisuusmaita velvoitetaan lisäämään tietoisuutta aavikoitumissopimuksesta asianomaisten instituu- tioiden keskuudessa (päätös 5/COP3).

Valmiuksien parantaminen

Sopimus velvoittaa osapuolia kehittämään toimintavalmiuksia aavikoitumisen vähen- tämiseksi ja kuivuudesta aiheutuvien haittavaikutusten torjumiseksi. Tähän tulee pyr- kiä muun muassa kehittämällä kansallisia instituutioita, lainsäädäntöä ja strategista suunnittelua, kouluttamalla päättäjiä ja asiantuntijoita, ja luomalla innovatiivisesti vaihtoehtoisia elinkeinoja (artikla 19.1).

8. Euroopan unionin sitoumukset

Vuonna 2000 allekirjoitettiin Cotonoun kumppanuussopimus EU:n ja AKT-valtioi- den välillä. Sopimuksen päätavoitteena on köyhyyden poistaminen sekä AKT-maiden integrointi maailman talouteen niin, että samalla otetaan huomioon kestävän kehityksen tavoitteet. Sopimuksen artiklaan 32 on kirjattu, että yhteistyö ympäristönsuojelun ja luonnonvarojen kestävän käytön ja hoidon saralla ovat tärkeitä kansainvälisten ympä- ristösopimusten velvoitteiden täyttämiseksi. Yhteistyön tärkeimpinä osa-alueina mai- nitaan aavikoituminen, kuivuus ja metsien häviäminen.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Aavikoitumissopimus on yksi ns. Rion ympäristösopimuksista. Rion ympäristö- ja kehityskonferenssin (1992) tavoiteohjelman Agenda 21:n luvut 10, 12 ja14 sisältävät aavikoitumisen torjunnan ja kestävän maatalouden kehittämisen kannalta tärkeitä toi- menpiteitä. Valtioita kehotetaan muun muassa kehittämään valmiutta sopeutua tule- viin kuivuusjaksoihin ja kehittämään ohjelmia, jotka käsittelevät ympäristöpakolaisia. Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksessa (2002) aavikoitumis- sopimus tunnustettiin merkittäväksi välineeksi köyhyyden vastaisessa taistelussa ja vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa. WSSD:n toimintasuunnitelmassa kaikkia val- tioita kehotetaan lisäämään tukea kaikilla tasoilla aavikoitumissopimuksen toteutta- miseksi erityisesti kuivuutta kärsivissä Afrikan maissa. Toimintasuunnitelma mm. ke- hottaa aavikoitumis- ja biodiversiteettisopimusta jatkamaan ja vahvistamaan yhteis- työtä. Johannesburgin kokouksen pyynnöstä GEF on ottanut aavikoitumisen ja met- sien häviämisen torjunnan uusiksi toimialueikseen ja ryhtynyt UNCCD:n yhdeksi

rahoitusmekanismiksi.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

Aavikoitumissopimuksen osuus kaikesta ympäristörahoituksesta (sis. ympäristöhanke- rahoituksen sekä rahoituksen, jossa ympäristö toiminnan osatavoitteena) oli vuonna 2003 noin 3 %. Suomen kehitysyhteistyörahoituksessa UNCCD:n tukeminen on vä- hentynyt vuosina 2001–2003 (Kuva 1.). Ympäristösopimuksia tukevasta rahoitukses- ta aavikoitumissopimuksen saama osuus on laskenut vuosina 2001–2003 16 %:sta (3,9 miljoonasta eurosta) 9 %:iin (3,3 miljoonaan euroon).

MILJOONA ?

4,5

4,0

3,5

3,0

2,5

2,0

1,5

1,0

0,5

0,0

4 %

1 %

3 %

33 %

27 %

22 %

63 %

72 %

75 %

Muu

Multi Bi

2001 2002 2003

MILJOONA €

Kuva1. Aavikoitumissopimuksen päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuo- sina 2001–03. Bi= kahdenvälinen rahoitus, Multi= monenkeskinen rahoitus ja Muu= tutkimusrahoitus ja kehitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset.

Tärkeimmät sopimusta tukevat rahoituskohteet ovat esitetty Taulukossa 1. Suurin ra- hoitus on myönnetty YK:n kuivien alueiden kehityskeskukselle UNDDC:lle. Hank- keilla on haluttu parantaa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maiden valmiuksia toteuttaa aavikoitumissopimusta. IPALAC- tutkimusohjelmalle (International Program for Arid Land Crops) annetulla tuella on haluttu edistää kuivien ja puolikuivien alueiden viljely- kasvien ja puiden tutkimusta ja hyötykäyttöä ennen kaikkea Sahelin alueella.

Taulukko1. Keskeisimmät aavikoitumissopimuksen rahoitushankkeet vuosina 2001–03 (maksatukset euroissa).

Xxxxx	Xxxxxxxxxxxx	2001	2002	2003
86600101	Aavikoitumissopimuksen toteutus (UNDDC)	504 564	504 564	460 000
89822101	IPALAC-tutkimusohjelma	252 282	252 282	250 000
89825401	Aavikoitumissopimuksen sihteeristö	252 261	487 433	120 000
	Tuki Globaalimekanismille	168 209	353 567	60 000
81100301	YK:n kuivuus- ja aavikoitumistoimisto	336 376	–	–

Valtaosa aavikoitumissopimuksen rahoituksesta on kahdenvälistä. Hankkeet tukevat usein vain osittain aavikoitumissopimuksen päämääriä. Esimerkiksi Suomen tukemat maaseudun kehittämisohjelmat (osa koskee yksinomaan maaseudun vesihuollon ke- hittämisohjelmia) kuuluvat tähän kategoriaan (Taulukko 2.). Maaseudun kehittämis- ohjelmia on tuettu pääasiallisesti Tansaniassa, Etelä-Afrikassa ja Vietnamissa. Yleensä toiminnan pohjana on ollut integroitu ja kestävä luonnonvarojen käyttö, joten hank- keiden rahoitus voidaan osittain (n. 20–50 %) lukea täyttämään biodiversiteetti- ja aavikoitumissopimuksen velvoitteita. Maaseudun vesihuollon kehittämisohjelmien luomista ja toteuttamista on tuettu pääasiallisesti Namibiassa, Keniassa ja Etiopiassa. Näiden hankkeiden kokonaisrahoituksesta 30–50 % voidaan laskea tukevan aavikoi- tumissopimuksen velvoitteita. Suurimmat maksatukset ovat suoritettu Tansanian maa- seudun kehittämisohjelmalle.

Taulukko 2. Suomen keskeisimmät aavikoitumis- ja biodiversiteettisopimuksien päämääriä toteuttavat maaseudun kehittämisohjelmat vuosina 2001–03 (maksatukset euroissa). CCD/CBD:tä tukeva rahoitus (kokonais rahoitus suluissa)

Xxxxx	Xxxxxxxxxxxx	2001	2002	2003	Sopimus
28203707	Tansania/ Integroitu maaseudun	448 143	400 118	468 707	UNCCD,
	kehittämisohjelma	(2 240 717)	(2 000 592)	(2 343538)	UNCBD
23808302	Etiopia/ Maaseudun vesihuolto-	000 000	000 000	357 778	UNCCD
	ja ympäristöhanke	(1 869 218)	(1 281 428)	(1 192 593)
28110102	Namibia/ Maaseudun	137 755	323 377	387 447	UNCCD
	vesihuollon kehittämisohjelma	(459 184)	(1 077 924)	(1 291 491)
76902703	Vietnam/ Quang Trin	153 231	251 382	314 605	UNCCD,
	maaseutukehityshanke	(612 924)	(1 005 531)	(1 258 421)	UNCBD
24811101	Kenia/ Vesihuollon	408 921	233 813	78 539
	kehittämishanke	(1 363 070)	(779 375)	(261 796)	UNCCD
21603901	Etelä-Afrikka/ Pohjoisen läänin	5 288	58 240	226 487	UNCCD,
	maaseutukehitysohjelma	(21 150)	(232 958)	(905 948)	UNCBD

Myös useat Suomen tukemat metsähankkeet ovat osittain (noin 10–20 %) laskettavis- sa mukaan aavikoitumissopimuksen päämääriä tukevaan rahoitukseen. Metsäsektorilla on usein parannettu kohdemaiden toimintavalmiuksia muun muassa luomalla ja to- teuttamalla kansallisia metsäohjelmia.

Suomi on tukenut monenkeskisellä kehitysyhteistyöllä vuosittain noin 1,3 miljoo- nalla eurolla CGIAR:in maa- ja metsätalouteen keskittyneiden tutkimuslaitosten toi-

mintaa. TFESSD (Trust Fund for Environmentally and Socially Sustainable Development) maksatuksesta on 4 % arvioitu aavikoitumissopmuksen päämääriä tu- kevaksi. Kansainvälinen maatalouden kehittämisrahaston (IFAD) saamasta rahoituk- sesta on 20 % aavikoitumissopimuksen tavoitteita tukevaa. Lisäksi pieni osa useiden kansainvälisten rahoituslaitosten - ja järjestöjen (UNDP, AsDf, AfDB ja AfDf ) maksatuksista voidaan laskea sopimusta tukevaksi. Nämä kuuluvat monenkeskiseen rahoitukseen, jossa ympäristö on osatavoitteena. Aavikoitumissopimusta tukevaa tut- kimusrahoitusta on mm. edellä mainittu IPALAC-tutkimusohjelma. Lisäksi on tuettu kehitysmaiden osallistumiskuluja vuosina 2001–2003 (kts. Muu rahoitus).

3.2. YK:n biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus (UNCBD) ja Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirja

1. Sopimuksen tavoite

YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen eli ns. biodiversiteet- tisopimuksen (UNCBD) päätavoitteena on kestävän kehityksen periaatteiden mukai- nen biologisen monimuotoisuuden suojelu, sen kestävä käyttö sekä perintöaineksen käytöstä saadun hyödyn oikeudenmukainen ja tasapuolinen jako. Biodiversiteetti- sopimus tuli voimaan vuonna 1994.

Biodiversiteettisopimuksen alaisen Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirjan päätavoit- teena on ennalta varautumisen periaatteen mukaisesti huolehtia siitä, että eläviä muun- togeenisiä organismeja siirretään, käsitellään ja käytetään valtioiden rajat ylittävissä siirroissa tavalla, joka ei aiheuta haittaa luonnon monimuotoisuudelle ja sen kestävälle käytölle ottaen huomioon myös ihmisen terveydelle aiheutuvat riskit. Pöytäkirjan alai- suuteen eivät kuulu lääketeollisuudessa käytettävät muuntogeeniset organismit. Bio- turvallisuuspöytäkirja tuli voimaan vuonna 2003.

2. Sopimuksen ja pöytäkirjan ratifiointitilanne

Sopimuksen oli tammikuussa 2005 ratifioinut 188 osapuolta. Suomen kehitysyhteis- työn pääkumppanimaat ovat kaikki ratifioineet sopimuksen. Suomi hyväksyi biodi- versiteettisopimuksen vuonna 1994.

Suomi hyväksyi Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirjan vuonna 2004. Tammikuussa 2005 pöytäkirjan ratifioineita osapuolia oli 111. Suomen kehitysyhteistyön pääkump- panimaista bioturvapöytäkirjan ovat ratifioineet kaikki valtiot lukuun ottamatta Ne- palia.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Vuonna 1992 Rion ympäristö ja kehityskonferenssissa päätettiin kestävän kehityksen toimintaperiaatteista, jotka kirjattiin Agenda 21:een. Tästä syntyi myös luonnon mo- nimuotoisuuden turvaamiseksi muodostettu biodiversiteettisopimus (UNCBD). Biodiversiteettisopimus velvoittaa osapuolia suojelemaan luonnon monimuotoisuut- ta sekä varmistamaan erilaisten ekosysteemien ja lajien säilymisen tulevaisuudessa. Suojelutasoina ovat geneettisen materiaalin, lajiston ja ekosysteemitason toimenpi- teet. Sopimuksessa on erilliset toimintaohjelmat metsien, kuivien ja puolikuivien maa- alueiden, vuoristojen, maatalouden sekä sisävesien ja merien rannikoiden monimuotoi- suudelle. Yksityiskohtaiset sopimuksen alaiset säädökset ja ehdotukset ovat muok- kautuneet vuoden 1994 jälkeen osapuolikokouksissa (COP).

Sopimuksen 6. osapuolikokouksessa (2002) sovittiin biologisen monimuotoisuu- den strategiasta, jonka tavoitteena on vuoteen 2010 mennessä biologisen monimuo- toisuuden häviämisen merkittävä vähentäminen globaalilla, alueellisella ja paikallisel- la tasolla. Sopimuksen 7. osapuolikokouksessa (2004) määritettiin strategian tarkem- mat tavoitteet. Seitsemännen osapuolikokouksen tärkein asia oli maailmanlaajuisen suojeluverkon luomista koskevan työohjelman käynnistäminen. Suojeluverkon aikaan- saaminen on välttämätöntä Johannesburgin luonnon monimuotoisuutta koskevan tavoitteen saavuttamiseksi, jossa sen vähenemistä luvattiin hidastaa merkittävästi vuo- teen 2010 mennessä. Lisäksi osapuolikokouksessa hyväksyttiin mm. vuoristoalueiden biologista monimuotoisuutta koskeva työohjelma. Osapuolikokouksessa huomion kohteena oli myös teollisuusmaiden vastuu kehitysmaiden sopimusvelvoitteiden täyt- tämisestä rahoituksen, teknisen avun ja ympäristölainsäädännön suunnittelun ja toimeenpanon avulla vuodelle 2010 asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Viimevuosina keskeisiksi asioiksi ovat myös nousseet alkuperäiskansojen sekä köy- hien valtioiden oikeudet luonnon monimuotoisuuden suojelussa ja hyödyntämisessä kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Artikla 8(j):n mukaista perinnetiedon hyödyntämistä sekä sen säilyttämistä on korostettu erityisesti geenivarakysymyksissä. Elävien muuntogeenisten organismien (LMO) kansainvälisten siirtojen turvalli- suutta säätelevän Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirjan tavoitteena on turvata luon- non monimuotoisuuden säilyminen ja sen kestävä käyttö uudenaikaisen bioteknologian kehittämiseen liittyviltä riskeiltä. Biodiversiteettisopimuksessa bioteknologiaa käsit- televät muun muassa artikla 16.1 ja artiklat 19.1 ja 19.2. Montrealin kokouksessa vuonna 2000 hyväksyttiin bioturvallisuuspöytäkirjaa koskeva päätöslauselma. ja sopi- mus tuli voimaan syyskuussa 2003. Ensimmäinen osapuolikokous pidettiin helmi- kuussa 2004. Pöytäkirjaan sisältyy LMO:ien tarkoituksellisen ympäristöön levittämi- sen osalta ennakkosuostumusmenettely. Siirrettäessä LMO:eja valtion rajojen yli käy- tettäväksi elintarvikkeena, rehuna tai jatkojalostukseen ei ennakkosuostumusmenettelyä

sovelleta, vaan pöytäkirjan vaatimat tiedot LMO:ista talletetaan yleisesti saataville bio- turvallisuuden tiedonvälitysjärjestelmään (Biosafety Clearing House, BCH). LMO:ien suljettuun käyttöön tai kauttakuljetukseen sovelletaan taas kansallisia määräyksiä. Pöy- täkirjan eri menettelyjen yhteisenä tavoitteena on varmistaa, ettei eläviä muuntogeenisiä organismeja viedä sopimusvaltioihin ilman niiden suostumusta. Pöytäkirjan artikla 18 määrittää LMO:ien kuljetusta ja käsittelyä koskevat periaatteet. LMO-kuljetuksiin liitettävien asiakirjojen muodosta ja tarkemmasta sisällöstä päätetään osapuoliko- kouksissa.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Ensimmäisessä biodiversiteettisopimuksen osapuolikokouksessa hyväksyttiin luettelo teollisuusmaista, joille kuuluu velvollisuus auttaa kehitysmaita toteuttamaan sopimus- velvoitteita. Sopimuksen mukaan kehitysmaiden mahdollisuudet toteuttaa sopimus- velvoitteitaan riippuu pitkälti siitä, kuinka tehokkaasti teollisuusmaat toteuttavat ra- hoitussitoumuksiaan.

Teollisuusmaiden tulee ottaa teknologiansiirtoon ja rahoitukseen liittyvissä toimis- saan erityisesti huomioon vähiten kehittyneiden ja ympäristöltään kaikkein haavoit- tuvimpien maiden erityistarpeet ja -asema. Teollisuusmaiden tulee myös kiinnittää erityistä huomiota sellaisiin kehitysmaihin, jotka ovat erityisasemassa biologisen mo- nimuotoisuuden jakautumisen ja sijainnin suhteen tai jotka ovat erityisen riippuvaisia biologisesta monimuotoisuudesta. Lisäksi osapuolikokouksissa kehitysmaiden oikeut- ta biodiversiteettisopimuksen sekä bioturvallisuuspöytäkirjan toimintaa tukevaan ra- hoitukseen on painotettu sopimusvelvoitteiden noudattamisen rinnalla.

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Biodiversiteettisopimuksen ja bioturvallisuuspöytäkirjan rahoitusmekanismina toimii Maailmanlaajuinen ympäristörahasto (GEF). Vuosien 1991 ja 2004 välisenä aikana GEF on kanavoinut avustuksina biodiversiteettihankkeisiin 1,89 miljardia US dollaria ja li- säksi yhteistyössä muiden järjestöjen ja yksityissektorin kanssa lisärahoittanut erilaisia hankkeita 3,8 miljardin dollarin edestä. GEF tarjoaa uutta ja lisäistä rahoitusta biodiver- siteettihankkeista syntyvän globaalin ympäristöhyödyn saavuttamiseksi. Biodiversi- teettihankkeiden tapauksessa tämä koskee toimenpiteitä, jotka vähentävät globaalin biodi- versiteetin katoamista sekä edesauttavat ekosysteemien ja niiden eliölajien suojelemista.

Lisäksi kehitysmaiden sopimusvelvoitteiden toteutumista tuetaan jäsenmaksutuloilla ja vapaehtoisella rahoituksella. Sopimuksen ja pöytäkirjan sihteeristö kanavoi rahoi- tusta kehitysmaiden ja siirtymätalousmaiden osallistumiskuluihin sekä sopimuksen ja pöytäkirjan toimeenpanoa edistävään toimintaan.

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet (erityisesti huomioiden kehitysmaat)

Sopimuksen velvoitteiden täyttämiseksi osapuolien tulee raportoida toimistaan laa- dittujen biodiversiteettistrategioden ja toimintaohjelmien (NBSAP) pohjalta (sopi- muksen artikla 26). Tavoitteiden toteutumista seurataan indikaattoreiden avulla. Indi- kaattoreita ovat ekosysteemien pinta-alat ja niiden muutokset, eliölajien määrä ja kan- nan kehitys, suojelualueiden pinta-ala, veden laatu sekä merten ekologinen tila, typpi- laskeuman määrä, alkuperäiskansojen kielten ja asukasmäärä sekä biodiversiteettiso- pimuksen toimeenpanoon suuntautuva kehitysapu. Suomen kehitysyhteistyön pää- kohdemaista biodiversiteettistrategian ovat laatineet Kenia, Nepal, Nicaragua ja Viet- nam. Viimeisimmässä osapuolikokouksessa toivotaankin GEF:n lisäävän rahoitustaan, jotta raportointitehokkuutta etenkin kehitysmaiden osalta saadaan lisättyä tulevan 3. raportointijakson osalta. Suurin haaste raportoinnin kannalta on tiedon puute luonnon- ympäristön tilasta ja sen kehityksestä erityisesti kehitysmaissa.

Etenkin Afrikan jäsenmaiden osalta useimmat toimenpiteet monimuotoisuuden suojelussa arvioidaan riittämättömiksi kuivien ja puolikuivien alueiden, metsien sekä merellisten että rannikkoalueiden osalta. Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa saavute- tut suojelutoimenpiteet ovat UNCBD:n oman arvion mukaan oikean suuntaisia, vaik- kakin vielä riittämättömiä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Saarten biodiversi- teetti tulee olemaan sopimuksen uutena temaattisena alueena.

Luonnon monimuotoisuuden suojeluun vaikuttavat myös Maailman kauppajär- jestön (WTO) päätökset, joiden seuraaminen sekä niihin vaikuttaminen on tärkeää (mm. Dohan julistus kiinnittää erityistä huomiota kaupan ympäristövaikutuksiin ja ympäristösopimusten rooliin kansainvälisessä kaupassa).

Touko-kesäkuussa 2005 järjestettävän bioturvallisuuspöytäkirjan toisen osapuoli- kokouksen keskeisin päätös tulee olemaan pöytäkirjan artiklan 18.2(a) kohdan mu- kaiset LMO-FFP:ien (elintarvikkeena, rehuna tai jalostukseen käytettävät elävät muuntogeeniset organismit) kansainvälisiä siirtoja koskevat yksityiskohtaiset asiakirja- vaatimukset. Asiakirjavaatimuksista on jo olemassa ensimmäisen osapuolikokouksen väliaikainen päätös. Tuojamaat voivat asiakirjojen perusteella varmistaa, että tuotavat LMO-FFP:t vastaavat niiden tekemää tuontipäätöstä ja antavat mahdollisuuden lisä- tiedon saantiin BCH:n (bioturvallisuuden tietojärjestelmä) kautta. Asiakirjojen sisäl- löllä on erityisen suuri merkitys kehitysmaille, joiden käytettävissä olevat henkilö- ja institutionaaliset resurssit asettavat rajoituksia valvontamahdollisuuksille.

Muita kehitysmaiden kannalta keskeisiä bioturvapöytäkirjan soveltamisalaan liitty- viä keskustelun aiheita toisessa pöytäkirjan osapuolikokouksessa ovat BCH:n pitkän aikavälin toimintaohjelman hyväksyminen, Compliance Committee’n työjärjestyksen hyväksyminen, voimavarojen kehittämiseen (capacity building) liittyvän toiminnan

tehostaminen, kansainvälisen yhteistyön kehittäminen sosioekonomisten tekijöiden arvioimiseksi, vahinkovastuu- ja korvauskysymyksiä käsittelevän työryhmän toimin- nan arvioiminen sekä yleisön tietoisuuteen ja osallistumiseen liittyvän kv. yhteistyön kehittäminen.

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Rahoitus yleisesti

Biodiversiteettisopimus velvoittaa teollisuusmaita antamaan uutta lisärahoitusta kehi- tysmaille sopimuksen täytäntöönpanon toteuttamiseksi. (artikla 20.2). Sopimuksen

7. osapuolikokouksen päätöksessä painotetaan Monterreyssa vuonna 2002 tehdyn kehitysmaiden rahoitusta koskevan konseksuksen mukaista kehitysmaiden tukemista sekä Dohan julistuksen menestyksekästä toteuttamista.

Sopimuksen 7. osapuolikokouksen päätöksessä artikla 20:n osalta jäsenmaita kehote- taan:

1. mobilisoimaan oikea-aikaisesti ja riittävästi rahoitusta eri mekanismien kautta biodiversiteettisopimuksen tavoitteita tukevaan työhön kehitysmaissa (eten- kin vähiten kehittyneiden maissa, pienissä saarivaltioissa ja siirtymätalousmaissa) painottaen etenkin priorisoitujen suojelualueiden biodiversiteetin säilyttämistä.

2. järjestämään oikea-aikaisesti ja riittävästi rahoitusta kehitysmaille Global Taxonomy Initiative -aloitteen toteuttamiseen sekä tehostamalla lajiston tun- nistuksen toimintavalmiuksia.

3. järjestämään rahoitusta meren ja rannikkoalueiden suojelualueiden globaalin verkoston luomiseen.

Bioturvallisuuspöytäkirjan sihteeristön muistutuksessa (10.11.2004) kutsutaan teolli- suusmaat järjestämään rahoitusta, joilla tuetaan kehitysmaiden toimintavalmiuksien parantamista. Esimerkiksi kansallisten, alueellisten ja alueiden välisten bioturvallisuus- pöytäkirjaan liittyvien tapaamisten järjestämistä tulee tukea(artikla 28.1 ja 28.6).

Teknologiansiirto

Biodiversiteettisopimus velvoittaa teollisuusmaita lisäämään teknologian siirtoa kehi- tysmaiden kansallisten valmiuksien kehittämiseksi (artikla 16). Tuen tulee edistää luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä tai geneettisten resurssien oikeudenmukaista käyttöä kansallisen lainsäädännön sekä kansainvälisten sitoumusten puitteissa. Kehitys- maiden oikeutta alkuperältään oman geneettisen aineksensa hyödyntämiseen sekä hyö- dynnystä tukevaa teknologisen avunannon lisäämistä on painotettu sekä sopimukses-

sa (artikla 15) että ensimmäisessä bioturvallisuuspöytäkirjan osapuolikokouksessa. Biodiversiteettisopimus korostaa myös alkuperäiskansojen ja perinteisen teknologian merkitystä luonnon monimuotoisuuden suojelussa (artikla 18.4). Teollisuusmaiden tulee avustaa kehitysmaita uusien teknologioiden käyttöönotossa.

Tutkimus jaseuranta

Osapuolien tulee tehdä mahdollisuuksiensa mukaan yhteistä tieteellistä tutkimusta. Niiden tulee avustaa toisiaan toimenpiteitä luonnon monimuotoisuuden suojelemi- sessa ja kestävässä käytössä. Teollisuusmaiden tulee antaa köyhille valtioille ja pienille saarivaltioille teknistä, rahallista sekä tieteellistä apua sekä biodiversiteettisopimuksen että bioturvallisuuspöytäkirjan yleisten velvoitteiden toteuttamiseksi (sopimuksen artikla 18). Luxxxxx xonimuotoisuuden seurantaa ja arviointia koskeva päätös (COP7) kehottaa teollisuusmaita antamaan sekä koulutusta että rahoitusta kehitysmaille kan- sallisten luonnon monimuotoisuuden indikaattorijärjestelmän luomiseen sekä seuranta- ohjelmien suunnitteluun. Lisäksi kehotetaan kehittämään biologista monimuotoisuutta kuvaavia indikaattoreita osana kansallisia biodiversiteettitoimintaohjelmia.

Koulutus ja julkinen tiedotus

Osapuolilla on mahdollisuus tekniseen ja tieteelliseen tiedonvälitykseen clearing house

-mekanismin kautta (sopimuksen artikla 18.3). Teollisuusmaita velvoitetaan kehitys- maiden tieteellisen ja teknisen koulutuksen tukemiseen sekä biodiversiteettisopi- muksessa (artikla 12) että bioturvallisuuspöytäkirjassa (artikla 22.2). Sopimuksen 7. osapuolikokouksessa kehotettiin teollisuusmaita avustamaan kehitysmaita tiedonvälitys- järjestelmien (Clearing House-mekanismin) rakentamisessa ja niiden yhteiskäytössä.

Valmiuksien parantaminen

Kehitysmaiden valmiuksien parantamista painotetaan biodiversiteettisopimuksessa sekä bioturvallisuuspöytäkirjassa. Teollisuusmaiden tulee avustaa kehitysmaita kansallisen ympäristölainsäädännön sekä ympäristöhallinnon kehittämisessä (sopimuksen artikla 18). Myös bioturvallisuuspöytäkirjan edellyttämiä valmiuksia tulee lisätä (pöytäkirjan artikla 22). Pöytäkirjan ensimmäisessä osapuolikokouksessa perustettiin biotur- vallisuuden tietojärjestelmä (Biosafety Clearing-House) edistämään pöytäkirjan toi- meenpanoa. Sen yhteyteen on luotu asiantuntijarekisteri (Roster of Experts), jonka tarkoituksena on tarjota kehitys- ja siirtymätalousmaille tukea ja koulutusta bio- turvallisuuteen liittyvissä tieteellisissä, teknisissä, juridisissa ja hallinnollisissa kysymyk- sissä.

8. Euroopan unionin sitoumukset

Euroopan unioni tukee asetuksellaan (2493/2000) kansallisten biodiversiteettistrate- gioiden ja -suunnitelmien integroimista kansallisiin kehitysstrategioihin kuten köy- hyydenvähentämisstrategioihin. EU tukee toimia, jotka edesauttavat EU:n bio- diversiteettisuunnitelman (Biodiversity Action Plan) toteutumista mukaan lukien köy- hien maiden bioturvapöytäkirjan edellytysten toteuttaminen. EU:n biodiversiteetti- suunnitelmassa korostetaan tarvetta parantaa kehitysmaiden valmiuksia luonnon moni- muotoiseen tutkimuksen, tiedonvaihdon ja teknologian saroilla. Lisäksi suunnitelmassa kiinnitetään huomiota koulutukseen ja tiedottamiseen osana pyrkimyksiä lisätä kehitys- maiden väestön tietoisuutta luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen tärkeydestä.

EU:n tavoitteena on kehitysyhteistyövarojen määrätietoinen lisääminen ja kohden- taminen biodiversiteettihankkeisiin kansallisen strategian ja toimintaohjelman sekä kansainvälisten tavoitteiden mukaisesti.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Biodiversiteettisopimus on yksi ns. Rion ympäristösopimuksista. Johannesburgin kes- tävän kehityksen huippukokouksessa (2002) painotettiin luonnon monimuotoisuu- den suojelun tärkeyttä köyhyyden vähentämisessä sekä kestävän kehityksen periaattei- den toteutumisessa. WSSD:n tavoitteet luonnon monimuotoisuuden osalta nostavat esille samoja teemoja, joita tuetaan biodiversiteettisopimuksen 7. osapuolikokouksen käynnistämässä maailmanlaajuisen suojeluverkoston luomiseen tähtäävässä työohjel- massa. Tärkeimpinä seikkoina mainitaan toimintavalmiuksien parantaminen sekä luon- non monimuotoisuuden suojelun integroiminen kansalliseen päätöksentekoon ja kehitysstrategioihin. WSSD korostaa Rion sopimusten välistä synergiaa. Johannes- burgin toimintaohjelmaan sisältyy biodiversiteetin häviämisen merkittävä hidastaminen vuoteen 2010 mennessä. Biodiversiteettisopimuksen tavoitteiden integroiminen glo- baaleihin, alueellisiin ja kansallisiin ohjelmiin ja niiden toimeenpanoon on nostettu esiin myös hallitusohjelmassa 2003.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

Suomen kehitysyhteistyössä biodiversiteettisopimuksen tukeminen on ollut kasvussa vuosina 2001–2003. Suomen tuki biodiversiteettisopimuksen toteutukseen kehitys- maissa on viime vuosina ollut kaikesta ympäristörahoituksesta noin 14 %. Ympäristö- sopimuksia tukevasta kokonaisrahoituksesta biodiversiteettisopimuksen osuus on noussut vuosina 2001–2003 30 %:sta (7,5 miljoonasta eurosta) 39 %:iin (13,7 mil- joonaan euroon).

MILJOONA€?

16

14

2 %

12

5 %

24 %

10

20 %

8

6

9 %

12 %

74 %

4

2

75 %

79 %

0

Muu

Multi Bi

2001

2002

2003

MILJOONA €

Kuva 2. Biodiversiteettisopimuksen päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuosina 2001–03. Bi= kahdenvälinen rahoitus, Multi= monenkeskinen rahoitus ja Muu= tutkimusrahoitus ja kehitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset.

Kahdenvälinen CBD rahoitus on ollut nousussa vuoteen 2003 saakka (Kuva 2.). Vuo- den 2004 osalta ennakkotietojen mukaan rahoitusosuus kuitenkin laskee. Vuoden 2003 kahdenvälinen rahoitus on ollut noin 10 miljoonaa euroa. Suurimpina hankkeina ovat olleet kestävän kehityksen hallintoa tukevat hankkeet, joihin lukeutuu muun muassa Nicaraguan ympäristöohjelma, Mekong-joen kosteikkoalueen hallinnollinen kehittäminen sekä tuki Mosambikin ympäristökeskukselle. (Taulukko 3.).

Taulukko3. Esimerkkejä UNCBD:tä tukevasta hankerahoituksesta vuosina 2001–03.

Haxxx Xxxxxxxxxxx 0001 2002 2003 Sopimus

36414101 Nicaragua/Ympäristösektorin 1 100 369 598 225 364 345 UNCBD kehittämishanke

79805401 Aasia/Mekong-joen 908 214 — 1 733 746 UNCBD kosteikkoaluehanke

28203803 Tansania/Sansibarin integroitu — — 150 348 UNCBD maankäyttö ja ympäristöhallinnon tuki

45404201 Peru/Ympäristöohjelma 569 732 647 937 373 245 UNCBD

25908801 Mosambik/Chimoion maa- ja 657 125 688 849 — UNCBD metsätalouskoulutushanke

28904002 Saharan eteläp. Afrikka/ — — 349 530 UNCBD SADC-geenipankki

21603801 Etelä-Afrikka/Ympäristöalan yhteistyö — 433 017 730 936 UNCBD

25909001 Mosambik/Tuki ympäristökeskukselle — 1 204 732 1 184 245 UNCBD

62503601 Afganistan/UNEP:n kriisinjälkeinen — 000 000 000 000 UNCBD ympäristöhanke

28920501 Saharan eteläpuolinen Afrikka / 294 114 — — UNCBD Afrikan rannikkosuojelu

43101901 Brasilia/Rannikkosademetsän suojelu 88 971 78 207 — UNCBD

Tämän lisäksi rahoitusta on annettu useille metsiensuojelu- ja maaseudun kehittämis- hankkeille (Taulukko 4.). Useimmat metsähankkeet tukevat samanaikaisesti sekä UNCBD:n että UNFF:n ja UNFCCC:n tavoitteita.

Taulukko4.Esimerkkejä UNCBD:tä osittain tukevasta hankerahoituksesta vuosina 2001–03. Ilman sulkeita UNCBD:tä tukevien toimien osuus kokonaismaksatuksesta. Kokonaisrahoitus suluissa.

28203707	Tansania/Integroitu maaseudun	000 000	000 518	464 113	UNCBD
kehittämisohjelma III (2 240 716) (1 987 591) (2 320 565) (20%)
25300801	Malawi/Metsäsektorin	79 430	112 917	140 413	UNCBD,
48902201	kehittämisohjelma Amazonin alueen metsien	(397 150) —	(564 584) 403 651	(702 067) —	UNFF, UNFCCC UNCBD,
66005801	kestävä kehitys Nepal/Ympäristösektorin	293 076	(504 564) 530 675	422 048	UNFF, UNFCCC UNCBD,
	kehittäminen	(586 152)	(1 061 351)	(844 096)	UNFCCC

Sopimusta tukeva monenkeskinen rahoitus on kasvanut viime vuosina. Vuonna 2001 monenkeskisen rahoituksen osuus biodiversiteettisopimuksen kokonaismaksatuksesta oli 12 % (0,9 miljoona euroa). Vuoteen 2003 mennessä osuus kasvoi 24 % :iin (3,3 miljoonaan euroon). Tämä johtuu GEF:n maksatuksen puuttumisesta vuodelta 2001 (määräraha maksettu vuonna 2000). GEF:n tuen kasvulla on suurin vaikutus UNCBD:tä tukevan monenkeskisen rahoituksen kasvuun. GEF:n rahoituksesta noin 40 % lasketaan biodiversiteettisopimusta tukevaksi. Suomen osuus GEF:n tuesta biodiveristeettisopimukselle on ollut viime vuosina noin 1,2 %.

Osittain sopimusta tukevaan monenkeskiseen rahoitukseen on kuulunut muun muassa UNEP:n Globaali vesivarojen selvityshanke (50 %), Maailmanpankin kestä- vän kehityksen rahaston TFESSD:n rahoitus (24 %), IFAD (10 %) ja UNDP (4 %). Useimpien muiden kansainvälisten rahoituslaitosten ja organisaatioiden yleismaksa- tuksista vain hyvin pienen osan voidaan katsoa tukevan biodiversiteettisopimusta.

Muun rahoituksen määrässä on ollut biodiversiteettisopimuksen osalla vaihtelua. Suomi on tukenut kehitysmaiden osallistumiskuluja 65 000 eurolla vuosina 2002 ja 2003. Vuoden 2001 rahoitus oli 92,600 euroa. Tutkimusrahoitus on ollut vuosina 2001 ja 2002 noin 0,5 miljoonaa euroa, mutta vuonna 2003 vain noin 200,000 euroa. Mukana on ollut myös useita kansalaisjärjestöhankkeita kuten GRAIN (Genetic Resources Action International) ja GAIA-säätiön tuki.

3.3. YK:n metsäfoorumi (UNFF)

1. Foorumin tavoite

UNFF (United Nations Forum on Forests) on vuonna 2000 perustettu hallitusten välinen foorumi, jonka tärkeimpänä tavoitteena on edistää kaikentyyppisten metsien hoitoa, suojelua ja kestävää kehitystä sekä vahvistaa valtioiden pitkäaikaista sitoutu- mista UNFF:n asettamiin tavoitteisiin. UNFF:n on määrä toimia vuoteen 2005 saak- ka, jolloin YK:ssa päätetään prosessin jatkotavoitteista ja muodosta, kuten esimerkiksi kaikentyyppisiä metsiä kattavan metsäsopimuksen luomista.

2. Foorumin voimaantuloajankohta

UNFF:n koostuu kaikista YK:n jäsenvaltioista ja erikoistuneiden YK:n järjestöjen jäsen- valtioista. UNFF perustettiin ECOSOC:n alaisena funktionaalisena toimikuntana vuonna 2000. Sen työohjelma kattaa vuodet 2001–2005. UNFF:n yhtenä tehtävänä on tehdä esitys mandaatiksi kaikkia metsiä koskevan oikeudellisen puitteiston kehittä- miseksi vuoteen 2005 mennessä.

3. Foorumin sisältö lyhyesti

Metsät ja aavikoituminen olivat tärkeällä sijalla Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa (1992). Metsät olivat kuitenkin kokouksen kiistellyin aihe. Se jakoi kehitysmaiden ja teollisuusmaiden edustajat jyrkästi kahteen leiriin, eikä tavoiteltua metsäsopimusta saatu aikaan. Neuvottelujen tuloksena luotiin ns. Rion metsäperiaatteet kaikentyyp- pisten metsien hoidolle, suojelulle ja kestävälle kehitykselle. Kestävän kehityksen tavoite- ohjelma Agenda 21:n kappale 11 sisältää toimenpiteitä erityisesti metsien häviämisen ehkäisemiseksi. Vaikka periaatteet eivät ole oikeudellisesti sitovia, muodostavat ne pe- rustan kansainväliselle metsiä koskevalle yhteistyölle.

Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa annettujen kestävää metsätaloutta koske- vien periaatteiden toteuttamiseksi YK perusti vuonna 1995 hallitusten välisen metsä- paneelin (Intergovernmental Panel on Forests, IPF). Sen toimintaa jatkoi vuonna 1997 perustettu hallitusten välinen metsäfoorumi (Intergovernmental Forum on Forests, IFF), jonka toiminta päättyi vuonna 2000. IPF/IFF:n viiden toimintavuoden aikana neuvoteltiin 270 toimenpide-ehdotusta kestävän metsätalouden ja metsien suojelun edistämiseksi. Toimenpide-ehdotukset kannustavat valtioita luomaan kansallisia metsä- ohjelmia (National Forest Programmes, NFP), joihin kuuluu laaja valikoima kestävän metsätalouden lähestymistapoja. Samalla painotetaan kehitysyhteistyön merkitystä, jotta kehitysmaissa pystytään luomaan ja toteuttamaan tehokkaasti metsäohjelmia. UNFF pyrkii toiminnallaan tekemään kansallisista metsäohjelmista keskeisen välineen metsiensuojelun edistämiseksi.

YK:n talous- ja sosiaalineuvosto (Economical and Social Council of the United Nations, ECOSOC) perusti YK:n metsäfoorumin lokakuussa 2000. Sen tärkeimmät tehtävät ovat: IPF/IFF:n toimintaehdotusten toteuttaminen, toimintamenetelmien edelleen kehittäminen, kansainvälisen yhteistyön ja koordinoinnin lisääminen ja kes- tävän metsänhoidon kehityksen seuranta ja raportointi. Lisäksi tulee vahvistaa poliit- tista sitoutumista kestävään metsätalouteen ja metsien suojeluun.

Prosessi pyrkii vuoteen 2005 mennessä edistämään kansainvälisen metsäpolitiikan toimeenpanoa eri tasoilla ja luomaan kansainvälisoikeudelliset puitteet metsien kestä- vän kehityksen edistämiseksi kiinnittämällä huomiota seuraaviin osa-alueisiin: met- sien hävittämisen torjumiseen, harvinaisten metsätyyppien ja herkkien metsäekosys- teemien suojeluun, metsänsuojelustrategioiden luomiseen, tuhottujen tai heikenty- neiden metsien palauttamiseen luontaiseen tilaan ja kestävän metsänhoidon indikaat- toreiden kehittämiseen. Myös metsien terveys ja tuottavuus, taloudellinen merkitys, tutkimuksen edistäminen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat tärkeitä prosessin osa-alueita. Samalla kun UNFF perustettiin, YK:n yleiskokous pyysi YK-järjestöjä ja muita kansainvälisiä järjestöjä, joiden työ koskettaa metsiä, perustamaan kumppanuusjärjes- telyn tukemaan hallitusten välistä prosessia. Vuonna 2001 perustettiin kumppanuus-

järjestely CPF (Collaborative Partnership on Forests) tukemaan UNFF:n työtä ja vah- vistamaan metsäasioita hoitavien kansainvälisten järjestöjen, laitosten ja sopimus- sihteeristöjen yhteistyötä. CPF:n jäsenistöön kuuluu 14 kansainvälistä järjestöä: FAO, Maailmanpankki, GEF, ICRAF, CIFOR, IUFRO, ITTO, UNEP, UNDP, IUCN,

UNFF:n sihteeristö, sekä aavikoitumissopimuksen, biodiversiteettisopimuksen ja ilmastosopimuksen sihteeristöt. Sen puheenjohtaja toimii FAO. Yhteistyö metsäasioiden hoidossa kansainvälisten järjestöjen, laitosten ja sopimusten välillä on parantunut huo- mattavasti CPF:n perustamisen myötä.

4. Kehitysmaiden asema prosessissa

Teollisuusmaille ja kehitysmaille on asetettu yhteisiä velvoitteita kestävää metsätalout- ta koskevien tavoitteiden saavuttamiseksi. Teollisuusmaita velvoitetaan lisäksi tuke- maan kehitysmaita taloudellisesti, teknologiansiirrolla ja kehittämällä toiminta- valmiuksia. Kehitysyhteistyössä erityinen huomio tulee antaa vähiten kehittyneille maille.

5. Prosessin rahoitusmekanismi

UNFF:ia varten ei ole luotu rahoitusmekanismia. GEF:in toimiessa biodiversiteetti- sopimuksen pääasiallisena rahoitusmekanismina kestävää metsänhoitoa on tuettu muun muassa metsäbiodiversiteetin suojelun kautta. GEF oli kohdistanut 777 miljoonaa US dollaria metsien suojelemiseen heinäkuuhun 2003 mennessä. GEF:in viime aikai- nen päätös toimia aavikoitumissopimuksen yhtenä rahoitusmekanismina tarkoittaa, että aavikoitumisen torjunnassa metsien häviämistä tullaan ehkäisemään tulevaisuu- dessa entistä tehokkaammin.

Tärkeä UNFF:n päämäärien rahoittaja on NFP Facility (The National Forest Programme Facility). Se perustettu FAO:n kansallisten metsäohjelmien edistämiseksi kehitysmaissa. NFP toimii aktiivisesti 36 kehitysmaassa ja sen toimintaa rahoittavat Euroopan komissio, Britannia, Yhdysvallat, Ruotsi, Alankomaat, Suomi, Sveitsi, Ranska ja Norja. Maailmanpankin hoitama PROFOR-ohjelma puolestaan keskittyy hyvän hallinnon kysymyksiin, innovatiivisten rahoituskeinojen kehittämiseen, maaseudun metsiä koskevien elinkeinojen kehittämiseen ja kehitysmaiden kansallisten metsä- ohjelmien tukemiseen osana Maailmanpankin metsiin liittyvää politiikka- ja rahoitus- työtä. PROFOR-ohjelmaa rahoittavat Suomi, Britannia, Japani ja Sveitsi. Myös EU:n komissio on ilmaissut kiinnostustaan viime aikoina.

6. Prosessin toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet

Vuoteen 2004 mennessä on yli 100 maassa metsäpolitiikan ohjenuoraksi laadittu kan- sallinen metsäohjelma ja lisäksi yli 30 maassa kansallisen metsäohjelman laatiminen on suunnitteilla. Kaikki Suomen kehitysyhteistyön pääkumppanimaat Nicaraguaa lu- kuun ottamatta ovat laatineet kansallisen metsäohjelman. Kansallisten metsäohjelmien toteutusta tukee voimakkaasti kaksi kansainvälistä kehityshanketta: NFP Facility ja Maailmanpankin metsäohjelma PROFOR (Programme on Forests). Metsäsektorin ja kansallisten metsäohjelmien kytkeminen laajempiin kansallisiin strategioihin ja ohjel- miin, kuten köyhyydenvähentämisohjelmiin, on ollut viime aikoina korostuneesti esillä. Tärkeää on myös luoda uusia synergiasiteitä YK:n metsäfoorumin ja ympäristö- sopimusten välille. Biodiversiteettisopimuksen vuonna 2002 laajennettu metsätyö- ohjelma (päätös 6/22) sisältää 130 metsien monimuotoisuuden suojelua koskevaa va- paaehtoista toimintaehdotusta, joilla tähdätään käytännön toimenpiteisiin. UNFF:lla on myös yhteyksiä YK:n ilmastosopimuksen ja Kioton pöytäkirjan metsäkysymyksiin

sekä aavikoitumissopimuksen puitteissa tehtävään metsiä koskevaan työhön.

7. Prosessin linjaukset ja toimintaehdotukset, joilla on merkitystä kehitysyhteistyölle

UNFF ei ole sopimus, joten se ei ole laillisesti sitova. UNFF:n toimintaan pohjautu- vat IPF/IFF:n toimintaehdotukset eivät myöskään ole laillisesti sitovia. Prosessin osal- lisilla on kuitenkin poliittinen velvollisuus toteuttaa UNFF:ssä neuvoteltuja sopimus- linjauksia ja IPF/IFF:n toimintaehdotuksia. Jokaisen maan odotetaan luovan suunni- telma niiden toteuttamiseksi. Useat hallitusten välillä neuvotellut suositukset ja ohjeistukset koskevat suoranaisesti tai välillisesti kehitysyhteistyötä sekä monenkeskisellä että kahdenvälisellä tasolla.

Täytäntöönpanonkeinot: rahoitus, teknologiansiirto javalmiuksien parantaminen

Rahoitus, teknologiansiirto ja valmiuksien parantaminen ovat määritelty kolmeksi kes- keiseksi keinoksi tulevan sopimuksen täytäntöön panemiseksi (UNFF 1). Näitä kei- noja hyväksikäyttäen myös teollisuusmaita velvoitetaan tukemaan kehitysmaita seu- raavilla osa-alueilla: metsien häviämisen torjunta, metsittäminen, metsien terveyden ylläpito, metsiin liittyvän tutkimustiedon tuottaminen, tuhoutuneiden metsäalueiden uudistaminen sekä henkilöresurssien ja institutionaalisen valmiuksien vahvistaminen.

Kansallisetmetsäohjelmat

IPF kannustaa maita niiden itsemääräämisoikeuden, erityisten kansallisten olosuhtei- den ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti kehittämään, toimeenpanemaan, seuraa- maan ja arvioimaan kansallisia metsäohjelmia (toimenpide-ehdotus nro 17a). UNFF:n päätösten myötä kansalliset metsäohjelmat ovat mahdollisessa sopimuksessa nouse- massa keskeiseen asemaan metsien kestävän kehityksen turvaamisessa.

Raportointi

Teollisuusmaita velvoitetaan vahvistamaan kehitysmaiden kykyä tuottaa vapaaehtoisia raportteja (UNFF 3/2.2). Teollisuusmaita kehotetaan myös antamaan raportteja toi- minnastaan kehitysmaissa päällekkäisen toiminnan välttämiseksi (UNFF 4/3).

Taloudelliset näkökulmat

Tullimaksuja kehotetaan poistamaan erityisesti kehitysmaiden puutavarakaupan el- vyttämiseksi tavalla, joka tukee metsien kestävää hoitoa. Kansainvälisen yhteisön toi- votaan ottavan huomioon kehitysmaiden pienen ja keskisuuren metsäteollisuuden tar- peet ja edistävän ympäristöystävällisen teknologian käyttöönottoa (UNFF 3/1).

Tutkimus

Teollisuusmaita kehotetaan tukemaan kehitysmaita metsiin liittyvän tieteellisen tie- don hankkimisessa seuraavin keinoin: lisäämällä metsiin liittyvää tutkimusta, paranta- malla kohdemaiden tutkimuslaitoksia, tukemalla tutkijanvaihtoa kehitys- ja teollisuus- maiden välillä ja helpottamalla kehitysmaiden metsiä koskevan tieteellisen tiedon vaih- toa (UNFF 4/1).

Koulutus

Valtioita kehotetaan tukemaan kehitysmaissa erityisesti nuorille suunnattuja kestävään metsänhoitoon liittyviä kansallisia opetusohjelmia ja valmiuksien parantamisohjelmia (UNFF 3/2).

8. Euroopan unionin sitoumukset

EU:n ja AKT-maiden väliseen Cotonoun sopimukseen on kirjattu, että yhteistyö ympä- ristönsuojelun ja luonnonvarojen kestävän hoidon saroilla ovat tärkeitä kansainvälisten ympäristösopimusten velvoitteiden täyttämiseksi. Yhteistyön tärkeimpinä osa-alueina mainitaan trooppisten metsien suojelu ja metsien häviämisen torjuminen (artikla 32).

EU on myöntänyt erikseen haettavaa tukea 249 miljoonaa euroa projekteille, jotka edistävät kehitysmaiden metsiensuojelua ja niiden kestävää käyttöä vuosina 2000– 2006. Hankkeiden tulee kohdistua erityisesti kansallisen ja kansainvälisen metsä- lainsäädännön kehittämiseen, ekologisesti arvokkaiden metsien suojeluun, muutettujen tai tuhottujen metsien palauttamiseen luontaiseen tilaansa ja metsien kestävän hoidon ja käytön edistämiseen (asetus 2494/2000).

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

YK:n metsäfoorumin historia ulottuu Rion 1992 ympäristökokoukseen, jossa sovit- tiin metsäperiaatteista. Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksessa (2002) tuettiin YK:n metsäfoorumissa tehtyjä päätöksiä. Kestävää metsänhoitoa pidettiin erit- täin tärkeänä köyhyyden vähentämisessä, metsien häviämisen torjunnassa, metsäbiodi- versiteetin säilyttämisessä, ruokaturvan parantamisessa, eroosion vähentämisessä ja puhtaan juomaveden ja edullisen energian saannin turvaamisessa. Kokouksessa hyväk- syttiin velvoite toimenpiteistä laittomien hakkuiden ja siihen liittyvän puukaupan py- säyttämiseksi sekä kansallisen metsälainsäädännön aikaansaamiseksi. Lisäksi toiminta- suunnitelmassa kehotetaan valtioita tukemaan muun muassa kestävää metsänhoitoa alueilla, jotka kärsivät köyhyydestä ja voimakkaasta metsien häviämisestä.

10. Suomen tuki kehitysmaille metsiä koskevien velvoitteiden täyttämiseksi

Suomi on tukenut kehitysyhteistyövaroillaan kehitysmaiden toimia metsiä koskevien sitoumusten toimeenpanossa esimerkillisesti. Vuosina 2001–2003 UNFF:n velvoit- teita on toteutettu vuosittain noin 6 miljoonalla eurolla (Kuva 3.). Eniten rahoitusta (7,5 miljoonaa euroa) osoitettiin UNFF:n tukemiseen vuonna 2002. Suomi on met- säalan kehitysyhteistyön tuessa kuudenneksi suurin avunantajamaa.

MILJOONA ?

8

7

Muu 3 %

Multi 3 %

Muu 2 %

Multi 3 %

6

Muu 2 %

Multi 3 %

5

4

3

94 %

96 %

95 %

2

1

Muu Multi

Bi

0

2001

2002

2003

MILJOONA €

Kuva3. UNFF:n päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuosina 2001–2003. Bi=kahdenvälinen rahoitus, Multi= monenkeskinen rahoitus ja Muu= tutkimusrahoitus ja kehitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset.

Suomen tuki metsäfoorumin toteutukseen kehitysmaissa on viime vuosina ollut ympäristörahoituksesta noin 6,5 %. Ympäristösopimuksia tukevasta kokonaisrahoi- tuksesta metsäfoorumin saama osuus on ollut 25 % vuonna 2001, josta se oli laskenut 18 %:iin vuonna 2003. UNFF:ia ei juurikaan tueta Maailmanpankin, UNDP:n tai muiden monenkeskisten tahojen kautta.

Kahdenvälinen yhteistyö on tärkein osa metsäfoorumia tukevassa rahoituksessa (95 %). Suomi on tukenut vuosina 2001–2003 kansallisten metsäohjelmien luomista ja to- teuttamista Sambiassa, Namibiassa, Mosambikissa ja Tansaniassa (Taulukko 5.). Näis- sä maissa kansalliset metsäohjelmat ovat valmistuneet ja niitä on alettu toteuttaa. Suu- rin tuki on kohdistettu Namibiaan, jossa metsäohjelman luomista alettiin tukea jo vuonna 1997. Namibiassa metsäohjelmaa toteutetaan tällä hetkellä vahvistamalla metsä- hallinnon instituutioiden ja henkilöstön valmiuksia, kehittämällä metsävarojen suun- nittelua ja käyttöä sekä kehittämällä metsänhoitoa yhteisöissä. Kehitysmaiden kansal- lisia metsäohjelmia on tuettu myös lahjoituksilla UNFF:n alaisille järjestökump- panuuksille: CPF:lle, PROFOR:ille, NFP Facility:lle. Tuki kansallisten metsäohjelmien edistämiseksi on luettu kokonaan UNFF:n tukeen.

Taulukko5.Esimerkkejä Suomen tukemista kansallisista metsäohjelmista vuosina 2001–2003. Ilman sulkeita UNFF:ää tukevien toimien osuus kokonaismaksatuksesta (maksatukset euroissa). Kokonaisrahoitussuluissa.

Xxxxx	Xxxxxxxxxxxx	2001	2002	2003	Sopimus
81102501	YK:n metsäfoorumi/CPF/NFP ja PROFOR	605 477	841 000	300 000	UNFF
28109901	Namibia/ Metsäohjelma	1 247 954	1 296 199	1 184 223	UNFF,
		(1 663 938)	(1 728 265) (1 578 964)		UNFCCC
28808602	Sambia/ Metsäsektorin tukiohjelma II	866 320	1 134 457	814 749	UNFF,
		(1 082 900)	(1 418 071) (1 018 437)		UNFCCC
28206402	Tansania/ Metsäsektorin	172 732	17 346	224 157	UNFF,
	xxxxxxxxx XX-vaihe	(216 257)	(21 682)	(280 195)	UNFCCC
25910601	Mosambik/Metsäinventaario	1 040 632	1 712 628	1 225 716	UNFF,
(1 387 510) (2 283 505) (1 634 288)					UNFCCC

Metsiensuojeluhankkeet ovat laskettu mukaan UNFF:n tavoitteiden tukeen noin 40 % osuudella. Niitä on tuettu Brasiliassa, Tansaniassa ja Malawissa. Tansanian Itä-Usam- baran luonnonmetsien ja Brasilian Parán osavaltiossa sijaitsevien Amazonian alueen sademetsien kestävää käyttöä ja suojelua on tuettu noin miljoonalla eurolla vuosina 2001–2003.

Mosambikissa on tuettu metsävarojen arvioinnin, kestävän käytön ja valvonnan kehittämistä. Tavoitteena on luoda menetelmiä, joita läänin viranomaiset, yhteisöt ja pientilalliset voivat käyttää. Ajanjaksolla 2001–2003 tuki on ollut vuosittain noin 1,8 miljoonalla euroa, josta 75 % lasketaan UNFF:n tavoitteiden tukeen.

Suomi on tukenut useita metsäprojekteja, joilla on pyritty parantamaan kohde- maan toimintavalmiuksia (Taulukko 6.). Burkina Fasossa on neljän maakunnan alu- eella kymmenessä kyläyhteisössä valistettu paikallista väestöä palontorjunnan hyödyistä ja vahvistettu metsäpaloja torjuvien organisaatioiden teknistä ja hallinnollista valmiuksia. Aasian teknologiainstituutin tuella (Asian Institute of Technology, AIT) on edistetty korkeakoulun telekommunikaatio-, sellu- ja paperitekniikan opetusta. Kaikki nämä projektit toteuttavat enemmän tai vähemmän UNFF:n velvoitteita: Tansanian, Malawin ja SADEC:in alueellinen metsäopistojen kehittämisohjelma luetaan kokonaan mu- kaan UNFF:n tukeen.

Taulukko6. Esimerkkejä Suomen tukemista metsäprojekteista, joissa tavoitteena toiminta-valmiuksien pa- rantaminen. Ilman sulkeita UNFF:ää tukevien toimien osuus kokonaismaksatuksesta (maksatukset euroissa).

Hanke	Projektinnimi	2001	2002	2003	Sopimus
28700302	Burkina Faso/ Metsäpalontorjunta	88 743	201 589	206 480	UNFF,
	II-vaihe	(354 971)	(806 357)	(825 921)	UNCCD
79802703	AIT:n tukirahasto III	349 697	280 843	242 422
(1 748 488) (1 404 215) (1 212 112)
74501201	Laos/ Kestävä metsätaloushanke	—	113 555	380 140	UNFF,
			(151 407)	(506 853)	UNCBD
28902602	SADEC/Alueellinen633 333 metsäopistojen kehittämisohjelma	7 271	221 340	UNFF

Ilmasto ja Otsonikerros

3.4. YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (UNFCCC) ja Kioton pöytäkirja

1. Sopimuksen tavoite

YK:n ilmastonmuutosta koskevan puitesopimuksen (UN Framework Convention on Climate Change, UNFCCC) tavoitteena on vakauttaa ilmakehän kasvihuonekaasu- pitoisuudet tasolle, joka estää ihmistoiminnasta aiheutuvat vaaralliset häiriöt ilmake- hässä. Vakauttamisen tulisi tapahtua sellaisella aikavälillä, että ekosysteemit pystyvät luonnollisesti sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Puitesopimus tuli voimaan 1994.

Ilmastonmuutoksen puitesopimusta täsmentävä, oikeudellisesti sitova Kioton pöytä- kirja hyväksyttiin vuonna 1997. Pöytäkirja täsmentää ilmastosopimusta ja asettaa teollisuusmaille numeeriset päästövähennysvelvoitteet. Kioton pöytäkirja tuli voimaan 16.2.2005.

2. Sopimuksen ja pöytäkirjan ratifiointitilanne

Tammikuussa 2005 YK:n ilmastosopimuksella oli 189 osapuolta. Suomen kehitysyh- teistyön pääkohdemaista kaikki ovat ratifioineet ilmastosopimuksen. Suomi hyväksyi sopimuksen vuonna 1994.

Kioton pöytäkirjan olivat 5.4.2005 ratifioineet tai hyväksyneet 146 osapuolta. Suo- men kehitysyhteistyön pääkohdemaista Kioton pöytäkirjan ovat ratifioineet Nicara- gua ja Vietnam sekä hyväksyneet Tansania ja Mosambik. Suomi ratifioi pöytäkirjan vuonna 2002.

3. Ilmastosopimuksen ja Kioton pöytäkirjan sisältö lyhyesti

YK:n ilmastosopimus asettaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtääville kansain- välisille pyrkimyksille tavoitteet, periaatteet ja muut yleiset puitteet. Sopimuksen pe- rimmäisenä tavoitteena on vakiinnuttaa ilmakehän kasvihuonekaasujen määrä vaarat- tomalle tasolle. Osa ilmastosopimuksen velvoitteista koskee kaikkia maita. Valtioiden tulee muun muassa selvittää kasvihuonekaasujen päästömäärät omassa maassaan ja raportoida niistä sopimuksen sihteeristölle sekä laatia että toimeenpanna kansallisia ohjelmia, joihin sisältyy ilmastonmuutosta hillitseviä ja ilmastomuutokseen sopeutu- mista edistäviä toimia. Sopimus koskee esimerkiksi hiilivarojen ja nielujen suojelua, ilmastohavainnoinnin ja -tutkimuksen tukemista sekä valtioiden yhteisiä toimenpitei- tä, joilla sopeudutaan ilmastonmuutosten vaikutuksiin.

Pöytäkirja velvoittaa teollisuusmaita vähentämään kuuden kasvihuonekaasun pääs- töjä keskimäärin vähintään 5,2 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Velvoitekausi, jolloin päästövähennys on saavutettava, on vuosina 2008–2012. EU:n yhteinen päästövähen- nysvelvoite on 8 %, joka on edelleen jaettu EU:n sisäisen ns. taakanjakosopimuksen mukaisesti maakohtaisiksi velvoitteiksi. Suomen päästövähennysvelvoite on vakauttaa päästöt vuoden 1990 tasolle (0%:n vähennys). Kioton pöytäkirjan piirissä olevat kas- vihuonekaasut ovat hiilidioksidi (CO2), metaani (CH4), typpioksiduuli (N2O), sekä tietyt halogenoidut hiilivedyt (PFC:t, HFC:t) ja rikkiheksafluoridi (SF6).

Kioton pöytäkirja jättää maiden itsenä päätettäväksi keinot, joilla ne täyttävät velvoitteensa. Pöytäkirja sisältää kuitenkin yleisiä suosituksia politiikoista ja toimista, joilla maat voivat vähentää päästöjään, kuten lisäämällä energiatehokkuutta, uusimal- la energiantuotanto- ja liikenneteknologiaa, edistämällä uusiutuvan energian käyttöä, sekä suojelemalla metsiä ja muita hiilinieluja. Pöytäkirja velvoittaa osapuolet myös yhteistyöhön ilmastonmuutokseen liittyvässä tutkimuksessa, koulutuksessa ja valistus- työssä sekä ilmastoystävällisen teknologian siirrossa.

Kioton pöytäkirjan ratifioineet teollisuusmaat voivat myös täydentää kansallisia päästövähennystoimiaan niin sanottujen Kioton mekanismien avulla. Näitä jousto-

mekanismeja on kolme: yhteistoteutus (Joint Implementation, JI), puhtaan kehityk- sen mekanismi (Clean Development Mechanism, CDM) ja päästökauppa (Emissions Trading, ET).

Kehitysmaiden kannalta olennaisimmassa joustomekanismissa eli puhtaan kehi- tyksen mekanismin hankkeissa teollisuusmaa rahoittaa päästövähennyshankkeita tai nieluja lisääviä hankkeita kehitysmaassa ja voi lukea näin syntyviä päästövähennyksiä hyväkseen. Hankkeiden tulee samalla edistää kohdemaassa sekä kestävää kehitystä että myös ilmastosopimuksen perimmäisten tavoitteiden saavuttamista.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Ilmastosopimukseen sisältyy periaate yhteisestä, mutta eriytetystä vastuusta, jonka mukaan teollisuusmailla on erityinen velvoite ottaa johtava asema toimissa ilmaston- muutoksen hillitsemiseksi. Teollisuusmaita eli ilmastosopimuksen I liitteen maita ovat OECD:n alkuperäiset jäsenmaat sekä ns. siirtymätalousmaat. Kaikki muut maat ilmasto- sopimus määrittelee kehitysmaiksi. Tähän ryhmään kuuluu näin myös vauraampia kehitysmaita, jotka ovat OECD:n DAC-luokituksessa korkeammalla kuin teollisuus- maiden perinteiset kehitysyhteistyön kohdemaat. Liitteen I ulkopuolisille maille ei Kioton pöytäkirjassa ole asetettu erityisiä päästörajoitustavoitteita. Näillä mailla on ilmastosopimuksessa ja Kioton pöytäkirjassa teollisuusmaita kevyemmät toimeenpano- velvollisuudet ja väljemmät raportointiaikataulut.

Ilmastosopimus ja Kioton pöytäkirja asettavat sopimuksen liitteessä I mainituille teollisuusmaille useita velvoitteita kehitysmaiden tukemiseksi ilmastosopimuksen toi- meenpanossa, ilmastonmuutoksen hillitsemisessä sekä siihen sopeutumisessa. Lisäksi

7. osapuolikokouksessa hyväksytyt ns. Marrakeshin sopimukset sisältävät Kioton pöy- täkirjan toimeenpanosääntöjä koskevan päätöspaketin ohella myös ilmastosopimuksen kehitysmaita koskevien artiklojen toimeenpanoa koskevia päätöksiä.

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Ilmastosopimuksen rahoitusmekanismina toimii Maailmanlaajuinen ympäristörahasto (GEF), jonka ’ilmastoikkunasta’ rahoitetaan kehitysmaiden ilmastotoimia. GEF:in kokonaisrahoituksesta vajaa 40% menee ilmastotoimiin. Vuosien 1991–2003 välisenä aikana GEF rahoitti ilmastonmuutoksen torjuntaa 1,6 miljardin US dollarin edestä. Osapuolikokous antaa GEF:lle ohjeet rahoituskelpoisista toimista. Toistaiseksi ra- hoituksen pääpaino on ollut ilmastonmuutoksen hillitsemiseen (mitigaatio) vaikutta- vissa toimissa, kuten teknologiansiirrossa ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämises- sä. Ilmastonmuutokseen sopeutumistoimia (adaptaatio) on rahoitettu tähän mennes-

sä vähemmän.

Marrakeshissa pidetyssä 7. osapuolikokouksessa perustettiin kolme GEF:in hallinnoimaa vapaaehtoista ilmastorahastoa: vähiten kehittyneiden maiden rahasto (LDCF), ilmastoerityisrahasto (SCCF) ja pöytäkirjan voimaantulon jälkeen toimin- tansa aloittava Kioton pöytäkirjan adaptaatiorahasto (KPAF). LDCF on ollut toimin- nassa vuodesta 2002. Sen tehtävänä on tukea vähiten kehittyneiden maiden työohjelman toteuttamista. Alkuvuosina rahoitetaan kansallisten adaptaatiosuunnitelmien (National Adaptation Programme of Action) laadintaa ja rajoitetusti myös niiden toimeenpa- noa. SCCF:n toiminta käynnistynee vuonna 2005, rahoituksen kanavoituessa alku- vaiheessa ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyviin toimiin ja teknologiansiirtoon. GEF ei ole ilmastosopimuksen ainoa rahoittaja, vaan sopimuksessa todetaan kehi- tysmaiden ilmastotoimien rahoituslähteinä myös kahdenvälinen, alueellinen ja muu monenkeskinen tuki (artikla 11.5). Lisäksi kehitysmaiden velvoitteiden toteutumista tuetaan ilmastosopimussihteeristön kautta jäsenmaksutuloilla sekä sihteeristön

hallinnoimien kahden vapaaehtoisen rahaston avulla.

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet (erityisesti huomioiden kehitysmaat)

Kioton pöytäkirjan toimeenpano on sen ratifioineille teollisuusmaille merkittävä haaste. Sen lisäksi teollisuusmaiden tulee vastata niistä sitoumuksista, joita ilmastosopimukseen ja Kioton pöytäkirjaan sisältyy kehitysmaille annettavasta tuesta.

Tulevaisuuden merkittävä haaste on ilmastosopimusjärjestelmän kehittäminen Kioton pöytäkirjan velvoitekauden jälkeen. Tässä yhteydessä on tähdennetty erityises- ti kehitysmaiden päästökehitystä. Kioton pöytäkirjan ratkaisu jättää kehitysmaat sitovien päästövähennysvelvoitteiden ulkopuolelle pohjautuu ilmastosopimuksen ns. yhteis- ten mutta eritytettyjen vastuiden periaatteeseen.

Ilmastonmuutos aiheutuu ilmakehään jo kertyneistä kasvihuonekaasuista, ja tästä kertymästä ylivoimaisesti suurin osa on peräisin teollisuusmaista. Teollisuusmaiden päästöt olivat esimerkiksi vuonna 2000 60 % kaikista päästöistä, vaikka teollisuus- maiden osuus maailman väestöstä oli vain noin 20 %. Kehitysmaiden päästöt kasva- vat nopeasti, ja niiden oletetaankin ohittavan teollisuusmaiden kokonaispäästömäärän 10–20 vuodessa. Ilmastonmuutoksen ongelmaan ei siis voida löytää ratkaisua ilman, että kehitysmaat saadaan vähitellen enenevästi mukaan päästöjen rajoittamiseen täh- tääviin pyrkimyksiin. Kehitysmaat tähdentävät tässä yhteydessä yleensä köyhyyden poistamiseen ja kestävään kehitykseen liittyvien tavoitteidensa ensi sijaisuutta. Useat niistä korostavat myös sopeutumistoimien tärkeyttä omalta kannaltaan tärkeimpinä ilmastotoimina.

Seuraavaan neuvottelukierrokseen liittyvää valmistelutyötä on jo tehty mm. virka- miestasolla ja tutkimuslaitoksissa tuottamalla pohjatietoa sekä analysoimalla sopimus-

järjestelmän kehittämisvaihtoehtoja. Joulukuussa 2004 Buenos Airesissa pidetyssä ilmastosopimuksen 10. osapuolikokouksessa päätettiin järjestää keväällä 2005 virkamies- tason seminaari, jossa ”vaihdetaan tietoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen liittyvistä toimista, jotta autetaan osapuolia jatkamaan tehokkaiden ja sopivien vastatoimien kehittämistä ilmastonmuutokseen”. Päätöksessä todetaan, että seminaari ei avaa varsinaisia neuvotteluja tulevista toimista.

Tulevaisuuden haasteisiin kuuluvat myös kehitysmaiden ilmastotoimien rahoituk- seen liittyvät kysymykset etenkin ilmastonmuutoksen sopeutumistoimien osalta nii- den laajuuden ja horisontaalisen luonteen vuoksi. Nykyisessä ilmastoyhteistyössä ke- hitysmaille suunnattu tuki tulee pääosin julkisen kehitysyhteistyön varoista. Julkisen kehitysavun mahdollisuudet rahoittaa kehitysmaiden ilmastotoimia ovat kuitenkin rajalliset. Tämän vuoksi teollisuusmaiden lähtökohtana on ollut ilmastonmuutokseen liittyvien ohjelmien ja toimenpiteiden sisällyttäminen maiden köyhyyden vähentä- misstrategioihin, kansallisiin kestävän kehityksen strategioihin ja muihin kehitys- ohjelmiin. Ilmastotoimien valtavirtaistumista kehitysyhteistyöhön vaikeuttaa, että ilmastonmuutosta ei useinkaan ole koettu konkreettisena kehitystä hidastavana tekijä- nä verrattuna esimerkiksi HIV/AIDS:in leviämiseen.

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Rahoitus yleisesti

Ilmastosopimuksen teollisuusmaaosapuolille kuuluu velvollisuus järjestää kehitysmaille sopimuksen rahoitusmekanismin kautta uutta ja lisärahoitusta ilmastosopimuksen kansallisten raporttien ja päästöinventaarioiden laatimiseen, niiden tietojen päivittämi- seen sekä sopimuksen toimeenpanemiseksi tehtyjen toimien selvittämiseen ja katta- maan näistä aiheutuvat kustannukset täysimääräisenä. (UNFCCC 4.3, Kioto 11.2 artikla).

Teollisuusmaiden tulee rahoituksellisesti kattaa ilmastosopimuksen 4.1 artiklassa ja Kioton pöytäkirjan 10 artiklassa kehitysmaiden toteuttamien ilmastosopimuksen toimeenpanotoimien, kuten kansallisen ilmasto-ohjelman laatimisen ja nielujen kes- tävän käytön edistämisen niin sanotut inkrementaalikustannukset, joilla katetaan toi- mista syntyvä globaali ympäristöhyöty (UNFCCC 4.1 ja 4.3 artikla, Kioto 11.1 ja

11.2 artikla).

Lisäksi Marrakeshissa perustetut kolme uutta rahastoa asettavat vapaaehtoisuudestaan huolimatta teollisuusmaille merkittäviä poliittisia ja moraalisia velvoitteita lisätä kehi- tysmaille kanavoitavaa rahoitusta (päätökset 7/CP7 ja 10/CP7).

Raportointi

Teollisuusmaiden tulee raportoida maaraporteissaan (kansalliset tiedonannot) mui- den tietojen ohella myös tuestaan kehitysmaiden ilmastotoimille. Kehitysmaiden xx- xxx puolestaan raportoida rahoitustarpeistaan omissa maaraporteissaan ja vähiten kehit- tyneiden maiden erityisesti sopeutumistoimiin liittyvistä tarpeistaan kansallisissa sopeutumisohjelmissaan (NAPA). Teollisuusmaiden velvollisuus on kattaa kehitysmai- den raportointikulut täysimääräisenä.

Teollisuusmaiden maaraporttien luovuttamisaikaväli sovitaan osapuolikokouksen päätöksillä, mutta aikaväli on ollut noin kolme vuotta. Kehitysmaiden raportointivel- vollisuudet ovat löyhemmät. Lähes 90 % kehitysmaista on luovuttanut ensimmäisen maaraporttinsa ja yli 90 maata oli jo aloittanut seuraavan raportin valmistelun kevää- seen 2005 mennessä. Useilla suurilla teollistuvilla kehitysmailla on ollut vaikeuksia ensimmäisen maaraportin tuottamisessa. Kiina, Intia ja Brasilia ovat luovuttaneet en- simmäisen maaraporttinsa vasta vuonna 2004.

Teknologiansiirto

Ilmastosopimuksen osapuolia velvoitetaan toimimaan yhteistyössä ympäristöystäväl- listen teknologioiden, prosessien, tietotaidon ja käytäntöjen kehittämisessä ja sovelta- misessa (UNFCCC 4.1 artikla). Teollisuusmaille kuuluu lisäksi velvollisuus ryhtyä toimiin teknologian ja tietotaidon käytäntöjen ja prosessien siirtämiseksi ja saatavuu- den edistämiseksi ja rahoittamiseksi. Valtioiden tulee myös toimia julkisessa omistuk- sessa olevien teknologioiden siirtämiseksi sekä kannustavan toimintaympäristön luo- miseksi yksityisen sektorin hankkeille. Erityisesti tukea on suunnattava kehitysmaiden omien valmiuksien ja teknologian kehittämiseen ja edistämiseen (UNFCCC 4.5 ja

4.9 xxxxxxx, Kioto 10c artikla).

Marrakeshin osapuolikokouksessa luotiin puitekehys ilmastosopimuksen 4.5 artiklan mukaisen teknologiansiirron tehostamiseksi. Teollisuusmaiden tulee helpottaa asian- tuntemuksellaan ja rahoituksellaan kehitysmaiden teknologiatarpeiden arviointityötä, parantaa teknologiansiirtoa tukevan informaation saantia, luoda teknologiansiirrolle kauppapoliittisesti, teknisesti, verotuksellisesti ja juridisesti mahdollisimman esteetön ja otollinen toimintaympäristö sekä tehokkaat siirtomekanismit. Osapuolten tulee pyrkiä luomaan kannustimia, jotka edistävät ympäristöystävällisen teknologian kehit- tämistä ja levittämistä. Lisäksi teollisuusmaiden on määrä integroida teknologiansiirto harjoittamaansa yhteistyöpolitiikkoihinsa ja –ohjelmiinsa sekä edistää julkisessa omis- tuksessa olevan teknologian siirtämistä kehitysmaihin (päätös 4/CP7 ja 5/CP7).

Tutkimus jaseuranta

Osapuolten tulee toimia yhteistyössä tieteellisessä, teknologisessa, teknisessä, sosio- ekonomisessa, juridisessa ja muussa tutkimuksessa ja tietojen vaihdossa, järjestelmäl- lisessä seurannassa ja tietoarkistojen keruussa (UNFCCC 4.1 artikla). Tukea on myös ohjattava tutkimuksen, tiedonkeruun ja järjestelmällisen seurannan aloilla relevanteille kansainvälisille ohjelmille, verkostoille tai järjestöille. Tuella on tarkoitus edistää kan- sainvälisiä ja hallitustenvälisiä ponnisteluja tieteellisten ja teknisten tutkimusvalmiuksien vahvistamiseksi sekä tiedon vaihdon ja saatavuuden edistämiseksi kehitysmaissa, joi- den erityiset edut ja tarpeet on tarkasti huomioitava. Kehitysmaiden kansallisten val- miuksien parantamisen lisäksi on myös pyrittävä lisäämään niiden mahdollisuuksia osallistua kansainvälisiin tutkimusohjelmiin ja -verkostoihin. Tuki kehitysmaa- osallistujille hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC: työhön on tässä keskeistä (UNFCCC 5 artikla, Kioto 10d artikla).

Lisäksi Marrakeshin sopimuksissa kehotetaan teollisuusmaita tukemaan uusiutuvia energiavaroja koskevaa tutkimustoimintaa kehitysmaissa. Teollisuusmaiden on myös tuettava ja vahvistettava kehitysmaiden kansallisia ja alueellisia tutkimuskeskuksia ja -ohjel- mia sekä seurantakeskuksia, joiden harjoittama tutkimustoiminta koskee ilmaston- muutosta (päätös 5/CP7). Ilmastosopimuksen 10. osapuolikokouksessa vuonna 2004 hyväksytty Buenos Airesin toimintasuunnitelma vahvistaa osaltaan tutkimusyhteistyötä käynnistämällä mm. 5-vuotisen työohjelman ilmastonmuutoksen vaikutusten, sille haavoittuvuuden ja siihen sopeutumisen tieteellisistä, teknisistä ja sosio-ekonomisista näkökohdista (1/CP10).

Koulutus ja julkinen tiedotus

Valtioiden tulee yhdessä edistää ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia käsittelevää yleistä tietoisuutta, koulutusta ja opetusta. Lisäksi niiden tulee rohkaista mahdollisimman laaja-alaista osallistumista ilmastonmuutoksen ja sen vaikutusten käsittelyyn sekä riit- tävien vastatoimien kehittämiseen. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kansallisten valmiuksien vahvistamiseen sekä tieteellisen, teknisen ja johtohenkilöstön koulutta- miseen kehitysmaissa (UNFCCC 4.1 ja 6 artikla, Kioto 10e artikla).

Xxxxxxxxxxxx sopimuksissa Kioton pöytäkirjan osapuolia kehotetaan tukemaan koulutusta ja julkista tiedotusta ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa (päätös 5/CP7). Vuonna 2004 Buenos Airesin osapuolikokouksessa hyväksytty toimintasuunnitelma toistaa nämä kehotukset erityisesti sopeutumistoimien osalta.

Valmiuksien parantaminen

Marrakeshin osapuolikokouksessa luotiin kehitysmaiden valmiuksien parantamiselle puitekehys (2/CP7), joka kokoaa yhteen ja täydentää ilmastosopimuksen ja Kioton pöytäkirjan artikloihin sisältyvät kehitysyhteistyövelvoitteet.

Puitekehyksessä korostetaan, että teollisuusmaiden tulee tukea kehitysmaita val- miuksien parantamisessa antamalla lisärahoitusta ja teknistä tukea. Päätöksessä pai- nottuu kehitysmaiden institutionaalisten valmiuksien kehittäminen, mm. kansallis- ten ilmastoviranomaisten toimintavalmiuksien parantaminen, sopimuksen raportoin- tiin liittyvien valmiuksien kehittäminen sekä tutkimuksen, koulutuksen ja julkisen tietoisuuden lisääminen.

Puitekehyksen mukaan erityistä huomioita tulisi antaa vähiten kehittyneiden mai- den ja pienten saarivaltioiden toimintavalmiuksien kehittämiselle. Vähiten kehitty- neiden maiden valmiuksien parantamiseen on Marrakeshin päätöksissä myös oma työ- ohjelmansa. Työohjelmassa painotetaan kansallisten sopeutumisohjelmien tukemista ja institutionaalisten valmiuksien parantamista (päätökset 2/CP7 ja 5/CP7). Buenos Airesin osapuolikokous (2004) saattoi päätökseen valmiuksien kehittämistä koskevan puitekehyksen arvioinnin ja vahvisti aiemmat prioriteetit. Vastedes puitekehyksen to- teutusta arvioidaan kerran viidessä vuodessa. Myös Buenos Airesin osapuolikokouksessa hyväksytyssä toimintaohjelmassa (1/CP.10) korostetaan kehitysmaiden toiminta- valmiuksien parantamista erityisesti haavoittuvuuteen ja ilmastonmuutokseen sopeu- tumiseen liittyvissä asioissa.

Ilmastonmuutokseensopeutuminen (adaptaatio)

Nykyarvioiden mukaan maapallon lämpeneminen on väistämätöntä jo nykyisillä päästöillä. Ilmastoneuvotteluissa kehitysmaiden kiinnostuksen kohteena ovat sopeutumistoimet. Vaikka ilmastosopimuksen päätavoite onkin ilmastonmuutoksen hillitseminen (mitigaatio), käsitellään sopimuksessa ja Kioton pöytäkirjassa myös ilmastonmuutokseen sopeutumista. Ilmastonmuutoksen väistämättömyyden vuoksi valtioiden on harjoitettava laaja-alaista yhteistyötä valmistautuessaan sopeutumaan sen kielteisen vaikutuksiin (UNFCCC 4.1 artikla). Huomiota on kiinnitettävä ilmaston- muutoksen vaikutuksille erityisen haavoittuvien maiden (muun muassa pienet saari- valtiot, rannikoilla ja kuivilla alueilla sijaitsevat valtiot) avustamiseen ja sopeutumis- kustannusten kattamiseen (UNFCCC 4.4 artikla). Osapuolten tulee myös harkita rahoituksen, vakuutusten ja teknologiansiirron kaltaisia välttämättömiä toimia var- mistaakseen sen, että kehitysmaat kykenevät vastaamaan ilmastonmuutoksen ja sen torjuntatoimien vaikutuksiin näillä erityisen haavoittuvilla alueilla (UNFCCC 4.8 artikla). Lisäksi Kioton pöytäkirjassa määrätään, että sopimusvelvoitteet ja toimenpi- teet on toteutettava siten, että erityisen haavoittuville osapuolille aiheutuvat ilmaston- muutoksen kielteiset vaikutukset minimoituvat (Kioto 2.3 ja 3.14 artikla).

Marrakeshin päätöksillä täsmennetään teollisuusmaiden velvoitteita tukea kehitys- maiden sopeutumistoimia. Sopeutumistoimia koskevaan päätökseen (5/CP7) liittyy myös osa, joka koskee teollisuusmaiden hillitsemistoimista kehitysmaille (tässä ta- pauksessa fossiilisten polttoaineiden tuottajamaille) aiheutuvien haitallisten vaikutus- ten käsittelyä. Tämä päätöksen osa on hankaloittanut sopeutumiseen liittyviä jatkoneu- votteluja. Päätöksessä 5/CP7 velvoitetaan GEF sekä kahden- ja monenkeskisiä tahoja tukemaan kehitysmaita ilmastonmuutoksen haitallisten vaikutusten minimoimiseksi. Toimet on jaoteltu informaatioon ja metodologioihin sekä haavoittuvuuteen ja so- peutumiseen. Tuettaviin toimiin sisältyy muun muassa ilmastonäkökulman integroi- minen kestävän kehityksen suunnitteluun, säähavaintokeskusten ja ennakkovaroitus- järjestelmien kehittäminen sekä sopeutumisarviointeihin ja -suunnitelmiin liittyvien valmiuksien parantaminen.

Marrakeshissa päätettiin myös vähiten kehittyneiden maiden kansallisten sopeutu- misohjelmien laatimisesta (National Adaptation Programme of Action, NAPA) osa- na maiden työohjelmaa. NAPA-työtä ohjaamaan on perustettu asiantuntijaryhmä ja ohjelmien rahoituksesta vastaa vähiten kehittyneiden maiden rahasto. Muut kehitys- maat raportoivat sopeutumistarpeistaan maaraporteissaan (kansalliset tiedonannot). Koska GEF:in ilmastotoimia koskeva rahoitus painottuu vahvasti ilmastonmuutoksen hillintään, on adaptaatio sisällytetty kaikkien kolmen Marrakeshissa perustetun ilmasto- rahaston toimialueiseen.

Ilmastosopimuksen 10. osapuolikokouksessa Buenos Airesissa sopeutumisasioihin kiinnitettiin erityistä huomiota. Sopeutumista ja vastatoimia koskevan Buenos Aire- sin työohjelman (1/CP10) alkuosa koostuu Marrakeshin sopimuksiin kuuluvan, yllä mainitun päätöksen 5/CP.7 toimeenpanosta. Hyväksytyssä työohjelmassa korostetaan kehitysmaiden sopeutumistoimien tärkeyttä ja mm. velvoitetaan teollisuusmaita toimit- tamaan tietoja tuestaan kehitysmaiden sopeutumistoimille ja kehitysmaita raportoi- maan erityisistä sopeutumistarpeistaan. Päätökseen sisältyy myös erillinen osio, jossa pyydetään sopimuksen tieteellisteknistä alaelintä (SBSTA) kehittämään 5-vuotinen työohjelma ilmastovaikutusten, haavoittuvuuden ja sopeutumisen tieteellisten, tek- nisten ja sosio-ekonomisten seikkojen käsittelemiseksi. Tämä SBSTA:n työohjelma koskee niin teollisuus- kuin kehitysmaitakin.

8. Euroopan unionin poliittiset sitoumukset kehitysmaille

Bonnissa pidetyssä ilmastosopimuksen 6. osapuolikokouksessa vuonna 2001 annet- tiin merkittävä poliittinen julkilausuma kehitysmaille osoitettavasta tuesta ilmaston- muutokseen liittyviin toimiin. Julkilausumassa Euroopan yhteisö, sen jäsenmaat sekä viisi muuta maata (Kanada, Islanti, Uusi-Seelanti, Norja ja Sveitsi) sitoutuvat kehitys- maille osoitettavaan 410 miljoonan US dollarin vuotuiseen tukeen vuodesta 2005

alkaen. Tuen suuruus on määrä tarkistaa vuonna 2008. Tukeen voidaan sisällyttää ra- hoitustuki GEF:lle ilmastonmuutokseen liittyviin toimiin, nykyisen tason ylittävä kahden- ja monenkeskinen rahoitus, lahjoitukset kolmelle uudelle rahastolle (LDCF, SCCF, KPAF) sekä CDM-hankkeista Kioton pöytäkirjan voimaanastumisen jälkeen saatavat maksutulot. Suomen vuosittainen osuus rahoitussitoumuksesta on 6,4 mil- joonaa US dollaria. Sitoumuksesta raportoidaan virallisesti joka kolmas vuosi luovu- tettavissa maaraporteissa. Tämän lisäksi EU on sopinut tiedottavansa omalta osaltaan sitoumuksen täytäntöönpanosta vuosittain osapuolikokouksen yhteydessä vuodesta 2006 lähtien. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että jäsenmaiden – mukaan lukien Suomi – on seurattava rahoitussitoumuksen toteutumista omalta osaltaan vuosittain. Vuonna 2004 yleisten asiain neuvosto hyväksyi EU:n ilmastonmuutosta ja kehitys- yhteistyötä koskevan toimintasuunnitelman, joka toiminnallistaa komission aiheesta hahmottelemaa EU:n strategiaa. Strategian ja toimintaohjelman painopistealueina ovat ilmastopolitiikan näkyvyyden lisääminen vuoropuhelussa ja yhteistyössä kumppani- maiden kanssa sekä yhteisön sisällä, ilmastonmuutosta koskevien sopeutumis- ja hillitsemistoimien tukeminen sekä valmiuksien kehittäminen. Toimintasuunnitelman tarkoituksena on auttaa komissiota ja jäsenmaita niiden ilmastoalan kehitysyhteistyön suunnittelussa listaamalla konkreettisia toimia, joilla strategian tavoitteisiin voidaan

päästä. Sen toteutumista seurataan jatkossa säännöllisesti EU-tasolla.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Ilmastosopimus on yksi Rion ympäristösopimuksista. Vuoden 1992 kestävän kehi- tyksen tavoiteohjelma Agenda 21 sisältää ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta merkityksellisiä, ilmastosopimusta täydentäviä lisätoimenpiteitä. Valtioita muun mu- assa kehotetaan ryhtymään toimenpiteisiin, joilla parannetaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseen liittyvän poliittisen päätöksenteon tieteellistä perustaa. Valtioiden on määrä huolehtia erityisesti kehitysmaiden tieteellisten toimintavalmiuksien paranta- misesta. Teollisuusmaiden tulee myös pyrkiä helpottamaan uusiutuvien energialähtei- den käyttöönottamista ja valjastamaan ympäristöystävällinen teknologia kansallisiin kestävän kehityksen ohjelmiin kehitysmaissa. Valtioiden on teknologisin innovaatioin pyrittävä vähentämään erityisesti kehitysmaiden teollisuuden ja liikenteen kasvihuone- kaasupäästöjä.

Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen hyväksymässä toiminta- suunnitelmassa (2002) annetaan täysi tuki ilmastonmuutoksen vastaiselle työlle ja sopimusvelvoitteiden täyttämiselle. Samalla teollisuusmaita vaaditaan tarjoamaan tek- nistä ja rahallista tukea kehitys- ja siirtymätalousmaille Marrakeshissa (COP7) sovit- tujen päätösten mukaisesti. Lisäksi Johannesburgin toimintasuunnitelma edellyttää

uusien teknologisten ratkaisujen ja innovaatioiden kehittämistä ja siirtoa kehitysmai- hin. Avainsektoreille suunnattavia investointeja on voimakkaasti lisättävä niin yksityi- sellä kuin myös julkisella sektorilla. Valtioiden tulee myös tehostaa kehitysmaita kos- kevaa ja hyödyttävää kansainvälistä tutkimustyötä, eritoten hallitustenvälisen ilmaston- muutospaneelin puitteissa. Maapallon ilmakehää, maa-alueita ja valtameriä koskevaa systemaattista valvontaa on myös lisättävä kansallisella, alueellisella ja kansainvälisellä tasolla, ja täten saatavaa tietoa on tehokkaasti välitettävä myös kehitysmaille. Tukea on annettava myös ilmastonmuutoksen ympäristöllisiä, taloudellisia ja sosiaalisia vaiku- tuksia arvioiville hankkeille. Lisäksi toimintasuunnitelma kehottaa kiireesti lisäämään uusiutuvien energiamuotojen osuutta maailman energialähteistä.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

MILJOONA ?

10

9

8

7

6

5

4

3

2

1

0

3 %

3 %

33 %

5 %

44 %

33 %

64 %

62 %

50 %

2001 2002 2003

Muu

Multi Bi

MILJOONA €

Suomen rahoitus UNFCCC:n päämäärien tukemiseen on ollut kasvava (kuva 4.). Ilmastorahoituksen osuus kaikesta ympäristörahoituksesta oli 8 % vuonna 2003. Ilmastosopimuksen saama osuus ympäristösopimuksia tukevasta kokonaisrahoituksesta on 24 % (8,6 miljoonaa euroa).

Kuva 4. Ilmastosopimuksen päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuosina 2001–03. Bi=kahdenvälinen rahoitus, Multi= monenkeskinen rahoitus ja Muu= tutkimus- rahoitus, kehitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset sekä CDM.

Useat metsäohjelmien kehittämishankkeet, rannikkoalueiden suojelutoimenpiteet, ym- päristösektorin kehittämisen sekä meteorologisten hankkeiden tuki luetaan uusiutu- vien energiahankkeiden lisäksi UNFCCC:ta tukevaksi rahoitukseksi. Näistä suurim- pia on ollut Karibian alueen meteorologisen järjestelmän kehittäminen. (Taulukot 7 ja 8.).

Taulukko7. Esimerkkejä UNFCCC:n päämääriä tukevasta rahoituksesta vuosina 2001–03.

Hanke	Maa/alue+ Hankeennimi	2001	2002	2003	Sopimus
38904901	Keski-Amerikka/Alueellinen energia- ja ympäristöhanke	—	—	379 216	UNFCCC
38903901	Karibia/Karibian meteorologinen järjestelmä	15 384	1 681 879	971 305	UNFCCC
25911901	Mosambik/Sääpalvelujärjestelmän tuki	387 911	209 795	—	UNFCCC
26902101	Senegal/Tuuli- ja aurinkoenergia	—	58 866	50 456	UNFCCC
	UNFCCC sopimussihteeristö	92 435	70 000	75 000	UNFCCC
42802501	Bolivia/Uusiutuvaa energiaa 10:een Bolivian vuoristokylään	—	22 874	16 819	UNFCCC
62502101	Afganistan/Aurinkoenergiaprojekti	21 864			UNFCCC
73010301	Kiina*/Quinhuangdao kaukolämpö	518 796	295 910	157 521	UNFCCC
73010801	Kiina */Qinghain säähavaintoasema	103 479	67 946	34 742	UNFCCC
73012001	Kiina */Xuejiadaon kaukolämpöhanke	—	—	20 021	UNFCCC
73008001	Kiina */Harbinin kaukolämpöhanke	173 512	28 264	11 952	UNFCCC
73006901	Kiina */Yanjin kaukolämpöhanke	169 487	64 585	28 767	UNFCCC
Tutkimus	IPCC	—	—	20 000	UNFCCC
Tutkimus	Intia/Teri-Intia ja Ilmatieteenlaitos			50 000	UNFCCC

* korkotukihankkeita

Taulukko 8. Esimerkkejä UNFCCC:n päämääriä osittain tukevasta rahoituksesta. Ilman sulkeita UNFCCC:tä tukevien toimien osuus kokonaismaksatuksesta.

Hanke	Maa/alue+ Hankeennimi	2001	2002	2003	Sopimus
36418201	Nicaragua/Desentralisoidun	—	—	91 084	UNFCCC,
	ympäristöhallinnon kehittäminen			(364 333)	UNCBD
28808602	Sambia/Metsäsektorin	216 580	283 614	203 688	UNFF,
tukiohjelma II (1 082 899) (1 418 071) (1 016 297) UNFCCC
25910601	Mosambik/Metsäinventaario	337 737	570 876	408 572	UNFF,
(1 387 510) (2 283 505) (1 634 288)					UNFCCC
28920501	Afrikka/Afrikan rannikkosuojelu	88 234	2 852	25 336	UNFCCC,
		(294 114)	(9 507)	(84 453)	UNCBD
48902201	Amazon/Metsien kestävä kehitys	1 172	100 912		UNFF,
		(5 861)	(504 564)	—	UNCBD,
					UNFCCC

Ilmastosopimusta tukeva kahdenvälinen rahoitus on ollut 4–6 miljoonaa euroa viime vuosina. Kahdenväliseen rahoitukseen kuuluu useita ilmastosopimuksen päämääriä keskeisesti tukevia korkotukihankkeita Kiinassa.

Monenkeskisenrahoituksen osalta GEF:n ODA-kelpoisesta (77 % kokonaismäärä- rahoista) rahoituksesta lasketaan noin 40 % ilmastosopimusta tukevaksi. Suomen osuus tästä oli vuonna 2001 0,8 miljoonaa euroa, vuonna 2003 summa nousi 2,3 miljoo- naan euroon. Tämä johtuu GEF:in kolmannen pääomakorotuksen (2002–2006) määrärahojen maksatuksesta. Vuonna 2003 määrärahoja on GEF:lle myönnetty 7,358 miljoonaa euroa, josta ODA-kelpoista on 5,7 miljoona euroa.

Ilmastosopimusta tukeva muu monenkeskinen rahoitus (kansainväliset pankit ja rahoituslaitokset) on ollut noin 0,7 miljoonaa euroa vuosittain 2001–2003. Yksi ilmastohankkeisiin rahoitusta myöntävä kansainvälinen rahoituslaitos on Maailman- pankin kestävän kehityksen rahasto (TFESSD), jonka vuosittaisesta rahoituksesta va- jaat 20 % menee ilmastohankkeisiin. Tämän lisäksi on uudelle, ilmastosopimuksen yhteyteen perustetulle LDCF-rahastolle on vuonna 2002 myönnetty 0,5 miljoonaa euroa.

Ilmastosopimuksen päämääriä tukevaan muuhun rahoitukseen lukeutuu ulkoasi- ainministeriön oma tilaustutkimusrahoitus sekä Suomen Akatemian rahoitus, kehi- tysmaiden osallistumiskulujen tukeminen sekä CDM -rahoitus. Tutkimusrahoitusta ovat saaneet kaksi Suomen Akatemian kokonaisuudessaan UNFCCC:ää tukevat hank- keet: Maankäytön muutokset ja hiilivirrat Keski-Amerikassa (Helsingin yliopisto; 300,010 euroa) ja Sustainable Energy Development in Developing Countries, SEDCO (Turun kauppakorkeakoulu; 302,839 euroa). Sopimussihteeristön kautta kanavoitava

tuki kehitysmaiden osallistumiskulujen maksuille on ollut yli 120,000 euroa vuonna 2001, 70,000 euroa vuonna 2002 ja 75,000 euroa vuonna 2003. Lisäksi muuhun rahoitukseen luetaan tuki Hallitustenväliselle ilmastopaneelille (IPCC) sekä Intian Terin ja Suomen ilmatieteenlaitoksen yhteistyöhankkeen rahoitus.

Vuonna 2000 käynnistettiin osana Suomen kansallista ilmastostrategiaa Kioton hankemekanismien (CDM/JI) koeohjelma. Ohjelmasta vastaa ulkoasiainministeriö, mutta käytännössä sitä hoitaa Suomen ympäristökeskus. Suomen CDM/JI-koe- ohjelman tavoitteena on toteuttaa yhteensä noin kymmenen JI- ja CDM- hanketta. Koeohjelman kokonaisrahoitukseen on alustavasti resursoitu noin 20 miljoonaa euroa, joka jakaantuu kahdenvälisiin hankkeisiin (vajaa 10 miljoona euroa), sijoitukseen Maailmanpankin hiilirahastoon PCF (10 miljoona US dollaria) sekä sijoitukseen Itä- meren alueen koealuerahastoon (vajaa 2 miljoona euroa). PCF:n toiminnalla pyritään luomaan päästövähennyksiä käyttämällä hyväkseen Kioton mekanismeja eli JI- ja CDM- hankkeita.

Päästövähennysten ostoihin käytettävät varat eivät ole ODA-kelpoisia. Sen sijaan CDM-hankkeisiin liittyvät toteutettavuustutkimukset kohdemaissa voitaneen laskea ODA:ksi. Vuosina 2001–03 CDM:n hankkeisiin liittyvistä kuluista alustavien arvioi- den mukaan noin 0,8 miljoona euroa on laskettavissa tähän.

Hondurasissa käynnistyi vuoden 2004 syksyllä Suomen ensimmäinen päästövä- hennyksiin oikeuttava CDM-hanke, joka rekisteröitiin virallisesti CDM-hankkeeksi vuoden 2005 alussa. Rio Blanco Small Hydroelectric Project on toinen hyväksytty CDM-hanke maailmassa.

3.5. Otsonikerroksen suojelua koskeva Wienin yleissopimus ja otsonikerrosta heikentäviä aineita koskeva Montrealin pöytäkirja

1. Sopimuksen yleistavoite

Otsonikerroksen suojelua on kansainvälisesti koordinoitu kahdella sopimuksella. Wie- nin sopimus vuodelta 1985 on luonteeltaan puitesopimus, jonka osapuolet tekevät yhteistyössä otsonikerroksen ohenemiseen liittyvää tutkimusta ja vaihtavat tietoja. Vuonna 1987 allekirjoitettiin Wienin sopimuksen alainen Montrealin pöytäkirja, joka sisältää sitovia sopimuksia otsonikerrosta heikentävien aineiden valmistuksen, kulu- tuksen ja kaupan vähentämiseksi. Otsonikerrosta suojelevien sopimusten tavoitteena on yläilmakehän otsonikerrosta heikentävien aineiden (ODS) tuotannon ja käytön lopettaminen kokonaisuudessaan asteittain tieteellisen kehityksen, taloudellisten ja teknisten näkökohtien sekä kehitysmaiden tarpeiden mahdollistamissa puitteissa. So-

pimuksen pyrkimyksenä on turvata ihmisen terveys sekä luonnon toimintakyky. Li- säksi tavoitteena on luoda kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä ja taata informaation saatavuus otsonikerroksen tutkimuksen alalla.

2. Sopimuksen ja lisäpöytäkirjojen ratifiointitilanne

Tammikuussa 2005 Wienin sopimuksen oli ratifioinut 189 ja Montrealin pöytäkirjan 188 osapuolta. Suomen kehitysyhteistyön pääkohdemaat ovat kaikki ratifioineet sopi- muksen ja pöytäkirjan.

Pöytäkirjan muutoksista Lontoon osapuolikokouksen muutokset on ratifioinut 175 valtiota, joista Suomen kehitysyhteistyön pääkohdemaihin lukeutuvat: Kenia, Mo- sambik, Nepal, Nicaragua, Sambia, Tansania ja Vietnam. Kööpenhaminan osapuoli- kokouksen muutokset ovat ratifioineet 163 (ml. Kenia, Mosambik, Nicaragua, Tansa- nia ja Vietnam), Montrealin 120 (ml. Kenia ja Tansania) ja Pekingin 81 (ml. Tansania) maata.

Suomi ratifioi Wienin sopimuksen 1986 ja hyväksyi Montrealin pöytäkirjan 1988. Suomi on ratifioinut myös kaikki neljä pöytäkirjan muutosta. Pöytäkirjan määräysten toteuttamiseksi Suomessa on annettu valtioneuvoston päätös 262/1998 otsonikerrosta heikentävistä aineista. Päätös kokosi yhteen aikaisempien päätösten vaatimukset sekä tiukensi rajoituksia monien aineiden osalta.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Montrealin pöytäkirjan tärkeimpiä ominaisuuksia on sen sisällön jatkuva tarkistami- nen. Tarkistukset tehdään Montrealin pöytäkirjaan asiantuntijapaneeleiden laatimien tieteellisten, teknisten, taloudellisten ja ympäristöä koskevien arviointien pohjalta. Tarkistuksilla on onnistuttu nopeuttamaan kielletyistä aineista luopumista. Pöytäkirjaa pyritään täydentämään jatkuvasti, jotta kehitettävät uudet otsonikerrosta heikentävät aineet saadaan sopimuksen piiriin. Pöytäkirjaan on tehty muutoksia, joilla on luotu sille rahoitusmekanismi ja lisätty uusia kiellettyjä aineita pöytäkirjan piiriin. Pöytäkir- jaan on nyt kirjattu kaikkien otsonikerrosta heikentävien aineiden (CFC-yhdisteet, halonit, hiilitetrakloridi, 1,1,1-trikloorietaani, HBFC-yhdisteet, HCFC-yhdisteet, metyylibromidi, bromikloorimetaani) valmistuksen ja käytön lopettamisaikataulut sekä teollisuusmaissa että kehitysmaissa. Pöytäkirjaa on muutettu neljästi: Lontoossa 1990, Kööpenhaminassa 1992, Montrealissa 1997 ja Pekingissä 1999.

Pöytäkirja säätelee myös valvottavilla aineilla käytävää kauppaa. Pöytäkirjan 10- vuotiskokouksessa 1997 osapuolet päättivät luoda tuonnin ja viennin lupajärjestelmän parantaakseen mahdollisuuksiaan ehkäistä otsonikerrosta tuhoavilla aineilla käytävää laitonta kauppaa.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Montrealin pöytäkirjan 5 artiklan 1 kappaleen mukaan kehitysmaaksi luokitellaan valtio, jossa pöytäkirjan liitteessä A lueteltujen valvottavien aineiden (CFC-yhdisteet ja halonit) kulutuksen arvioitu määrä on vähemmän kuin 0,3 kiloa henkeä kohti vuo- dessa. Elokuussa 2004 näitä pöytäkirjan tarkoittamia maita oli 138.

Kehitysmailla on oikeus kiellettyjen aineiden kulutuksen ja valmistamisen osalta kymmenen vuoden siirtymäaikaan verrattuna teollisuusmaiden aikatauluihin. Valmis- tuksen ja kulutuksen rajoituksista on tiettyjä poikkeuksia, kuten kehitysmaiden koti- maisten välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi tuotetut aineet. Pöytäkirja myös asettaa teollisuusmaille sitovan rahoitusvelvoitteen, jonka mukaisesti niiden on tuetta- va kehitysmaiden mahdollisuuksia saada käyttöönsä ympäristölle turvallisia korvaavia aineita, soveltuvaa teknologiaa ja tarvittavaa koulutusta.

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Osapuolten toisessa kokouksessa Lontoossa 1990 luotiin pöytäkirjan rahoitusme- kanismiksi Monenkeskinen otsonirahasto (Multilateral Fund, MLF), jonka tarkoituk- sena on auttaa kehitysmaita selviämään otsonikerrosta heikentävien aineiden käytön ja valmistuksen rajoittamiseen sekä lopettamiseen liittyvistä kustannuksista. Rahasto jakaa vuosittain noin 150 miljoonaa dollaria avustuksina. Osapuolet täydentävät ra- hastoa kolmen vuoden välein. Vuosien 1991–2005 välisenä aikana osapuolet ovat tar- jonneet rahaston käyttöön yli 2,1 miljardia US dollaria. Varoja on käytetty muun muassa olemassa olevien tuotantoprosessien muuntamisen rahoittamiseen, henkilös- tön kouluttamiseen, uusien teknologioiden lisenssimaksujen ja patenttioikeuksien maksamiseen sekä kansallisten otsoniyksiköiden perustamiseen. Enimmillään 20 pro- senttia kunkin osapuolen lahjoituksista voidaan käyttää soveltuviin kahdenvälisiin hankkeisiin.

Lisäksi Maailmanlaajuisen ympäristörahaston (GEF) avulla on tuettu siirtymätalous- maiden toimia otsonikerrosta heikentävien aineiden käytöstä luopumiselle.

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet (erityisesti huomioiden kehitysmaat)

Sopimus on tähän mennessä tuottanut erinomaisen tuloksen. Otsonikerrosta heiken- tävien aineiden käyttö on vähentynyt huomattavissa määrin ja niiden täydellisestä kiellosta ja luopumisaikataulusta on tehty päätös. Uusia yläilmakehän otsonikerrosta heikentäviä aineita kuitenkin kehitetään edelleen. Sopimusta on tämän vuoksi jatku- vasti tarkistettava. Lentoliikenteen kasvu on asettanut uusia haasteita otsonikerroksen menestyksekkäälle suojelulle.

Montrealin ja Pekingin osapuolikokouksissa tehtyjen pöytäkirjamuutosten ratifioin- tien lukumäärät ovat kehitysmaiden suhteen vielä verrattain vähäiset. Tästä huolimat- ta kehitysmaat ovat onnistuneet vähentämään CFC-aineiden kulutustaan 50 %:lla 1990-luvun puolivälin määristä. Osalla kehitys- ja siirtymätalousmaista on kuitenkin ollut poliittis-taloudellisista syistä vaikeuksia täyttää pöytäkirjan määräyksiä aikatau- lujen mukaisesti. Etenkin Aasian maiden voimakas talouskasvu on luonut paineita lisätä otsonikerrosta heikentävien aineiden käyttöä. Myös otsonikerrosta heikentävillä aineilla käytävä laiton kauppa on ongelma, johon on tulisi puuttua sopimuksen puitteissa.

Oman erityisen haasteensa muodostaa CFC-yhdisteiden korvaaminen otsoni- kerrokselle vähemmän haitallisilla HFC-yhdisteillä, jotka lukeutuvat ilmastosopimuksen Kioton pöytäkirjan kasvihuonekaasujen piiriin ja täten vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Otsonikerroksen suojelun ja ilmastonmuutoksen välillä vallitsee tutkimustulosten mukaan selkeä yhteys, sillä CFC:t ja muut Montrealin pöytäkirjassa kielletyt aineet vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen. Vastaavasti ilmastonmuutoksen on todettu osal- taan kiihdyttävän otsonikatoa. On odotettavissa, että Kioton pöytäkirjan astuminen voimaan ja tieteellisen tietämyksen lisääntyminen tulee selkeyttämään otsonikadon ja ilmastonmuutoksen välistä vuorovaikutussuhdetta.

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Rahoitus yleisesti

Monenkeskinen otsonirahaston avulla teollisuusmaiden on määrä tarjota kehitysmail- le rahoitusta ja teknistä yhteistyötä, jotta kehitysmaat voisivat noudattaa pöytäkirjassa määrättyjä valvontatoimia (Montreal 10 artikla). Otsonirahastolla on määrä rahoittaa clearing-house -toimintoja koulutuksen ja teknisen yhteistyön aloilla. Kaikki kehitys- maille pöytäkirjan valvontatoimista koituvat lisäkustannukset katetaan otsonirahaston kautta joko lahjavaroin tai pehmeäehtoisin luotoin (Montreal 10.3 artikla).

Tutkimus, teknologiansiirto javalmiuksien parantaminen

Wienin sopimuksen osapuolia velvoitetaan yleisellä tasolla ryhtymään asianmukaisiin toimiin ihmisten terveyden ja ympäristön suojelemiseksi haitoilta, jotka johtuvat tai saattavat johtua otsonikerroksen todellisia tai todennäköisiä muutoksia aiheuttavasta ihmisen toiminnasta. Tätä varten osapuolten tulee harjoittaa yhteistyössä seurantaa ja tutkimusta, jakaa tutkimustietonsa muiden valtioiden kanssa sekä ryhtyä tarvittaviin lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimiin pyrkimyksenään yhdenmukaistaa toimin- talinjojaan (Wien 2.2 ja 3 artikla). Erityistä huomiota on kiinnitettävä kehitysmaiden tarpeisiin ja mahdollisuuksiin hankkia vaihtoehtoista tekniikkaa sekä kouluttamalla tieteellistä ja teknistä henkilöstöä (Wien 4.2 artikla).

Osapuolten tulee siis harjoittaa yhteistyötä tutkimuksen, kehitystyön ja tietojen- vaihdon aloilla, erityisesti kehitysmaiden tarpeet huomioiden. Kyseinen velvollisuus koskee erityisesti parasta teknologiaa, valvottavia aineita korvaavia vaihtoehtoja ja rajoitussuunnitelmien kustannuksia ja hyötyjä (Montreal 9.1 artikla). Osapuolet ovat myös velvollisia joko erikseen, yhdessä tai kansainvälisten instituutioiden välityksellä tekemään yhteistyötä edistääkseen julkista tietoisuutta valvottavien aineiden vaiku- tuksista ympäristöön (Montreal 9.2 artikla).

Teollisuusmaille kuuluu velvollisuus tukea taloudellisella yhteistyöllä ja teknologian- siirrolla kehitysmaiden mahdollisuuksia ottaa käyttöön vaihtoehtoisia aineita ja teknologioita (Montreal 5.5 artikla). Pöytäkirja velvoittaa jokaista osapuolta käyttä- mään kaikkia mahdollisia keinoja varmistaakseen, että parhaita saatavilla olevia ja ym- päristölle haitattomia korvaavia tuotteita tai vastaavaa teknologiaa siirretään kehitysmail- le ja että kyseinen teknologiansiirto tapahtuu oikeudenmukaisten ja suotuisten olosuh- teiden vallitessa (Montreal 10a artikla).

Kauppa

Osapuolten on kiellettävä valvottavien aineiden tuonti valtioista, jotka eivät ole pöy- täkirjan osapuolia (Montreal 4.1 artikla). Lisäksi osapuolten on kiellettävä valvottavien aineiden vienti ulkopuolisiin valtioihin (Montreal 4.2 artikla). Osapuolten on myös pyrittävä estämään valvottavien aineiden valmistuksessa tai käyttämisessä tarvittavan teknologian vienti valtioihin, jotka eivät ole pöytäkirjan osapuolia (Montreal 4.5 artikla). Samoin osapuolten tulee pidättyä uusista tukitoimista, avustuksista, luotoista, takuis- ta tai vakuutusjärjestelmistä valvottavien aineiden valmistamista helpottavien valmis- teiden, laitteiden, laitosten tai teknologian viemiseksi pöytäkirjan ulkopuolisiin mai- hin (Montreal 4.6 artikla).

Osapuolilla on myös velvollisuus valvoa toistensa kanssa käytävää kauppaa (Mont- real 4a artikla). Osapuolille kuuluu oikeus tuottaa valvottavia aineita ainoastaan omaan, yhdessä muiden osapuolten kanssa sovittuun, välttämättömäksi katsottuun käyttöön- sä. Jos osapuoli tuottaa valvottavaa ainetta yli tämän hyväksytyn käyttötarkoituksen, on se velvoitettu pidättymään kyseisten aineiden kansainväliseltä kaupalta muussa tar- koituksessa kuin aineiden vaarattomaksi tekemistä varten.

Montrealin pöytäkirjan 4 artiklan ja 4a artiklan toteuttamisen varmistamiseksi kun- kin osapuolen on luotava ja pantava täytäntöön lupajärjestely uusien, käytettyjen, kier- rätettyjen ja kerättyjen valvottavien aineiden tuontiin ja vientiin (Montreal 4b 1 artikla). Kunkin osapuolen on toimitettava kolmen kuukauden kuluessa oman lupajärjestelynsä käyttöönottamisesta sihteeristölle kertomus kyseisen järjestelyn perustamisesta ja toi- minnasta (Montreal 4b 3 artikla).

Teollisuusmailla on velvollisuus tukea kehitysmaita taloudellisesti ja teknisesti näi- den pyrkimyksissä täyttää edellä mainitut velvoitteet siltä osin, kun kyseessä on teolli- suus- ja kehitysmaiden välinen otsonikerrosta heikentäviä aineita ja niitä sisältäviä tuot- teita koskeva laiton kaupankäynti, jonka torjunta on tärkeä osa sopimuksen toimeen- panoa.

8. Euroopan unionin sitoumukset

Vuonna 2000 hyväksyttiin uusi EY:n asetus otsonikerrosta heikentävistä aineista (EY 2037/2000), jolla nopeutettiin entisestään Montrealin pöytäkirjassa ja sen muutoksis- sa asetettuja kiellettyjen aineiden käytöstä poistamisen aikatauluja jäsenmaiden osalta. Samassa yhteydessä vahvistettiin sekä unionin jäsenmaiden ja kehitysmaiden välistä yhteistyötä muun muassa otsonikerrosta tuhoavia aineita sisältävien tuotteiden ja ko- neiden kierrättämisen tapauksessa.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen (2002) toimintasuunnitelmassa valtioita kehotetaan vahvistamaan yhteistyötä otsonikerroksen suojelussa niin kansain- välisellä, alueellisella kuin myös kansallisella tasolla. Teollisuusmaiden on tarkoitus tukea kehitys- ja siirtymätalousmaiden pyrkimyksiä toimeenpanna Montrealin pöytä- kirjan määräyksiä varmistamalla otsonirahaston rahoituksen riittävyys rahoituskaudella 2003–2005. Teollisuusmaiden on myös pyrittävä parantamaan kehitysmaiden mah- dollisuuksia saada vuoteen 2010 mennessä käyttöönsä edullisia, kustannustehokkaita, turvallisia ja ympäristöystävällisiä vaihtoehtoisia aineita, joilla voidaan korvata otsoni- kerrosta heikentävät aineet. Teollisuusmaiden tulee avustaa kehitysmaita, jotta ne pys- tyisivät luopumaan kiellettyjen aineiden käytöstä Montrealin pöytäkirjassa määrättyjen aikataulujen mukaisesti. Toimintasuunnitelma kuitenkin muistuttaa ja korostaa ilmastonmuutoksen ja otsonikadon vastaisten prosessien yhteyksistä, joten valtioiden on vältettävä sellaisten vaihtoehtoisten aineiden käyttöä, jotka edistävät ilmastonmuu- tosta. Lisäksi valtioiden on puututtava entistä tarmokkaammin otsonikerrosta heiken- tävillä aineilla käytävään laittomaan kauppaan.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

Suomi on vuosien ajan profiloitunut aktiivisena otsonikerrosta tuhoavien aineiden luopumisen aikataulukiristysten puolestapuhujana. Xxxxxxxx on myös ollut aktiivi- nen rooli Montrealin pöytäkirjan neuvotteluissa ja sen kehittämisessä. Suomi isännöi

ensimmäisiä Wienin sopimuksen ja Montrealin pöytäkirjan osapuolikokouksia huhti- toukokuussa 1989. Suomella on lisäksi ollut keskeinen rooli Monenkeskisen otsonirahaston (MLF) perustavassa kokouksessa ja rahoitusneuvotteluissa, joiden pu- heenjohtajana toimimme vuosina 1999 ja 2002. Suomi on pyrkinyt vaikuttamaan aktiivisesti otsonirahaston johtokunnassa, jonka jäsenenä olemme olleet useina vuosina. Vuonna 1991 Suomi perusti osana UNEP:in OzonAction-ohjelmaa kahdenvälisen otsonikerroksen suojelurahaston (Finnish Trust Fund) avustamaan kehitysmaita, jot- ka eivät vielä olleet pöytäkirjan osapuolia, jotta niiden valmiudet liittyä pöytäkirjaan paranevat. Kaikista 20 avustetusta maasta on sittemmin tullut osapuolia ja lisäksi niis- sä on saatettu keskimääräistä nopeammin voimaan Montrealin pöytäkirjan ja siihen

MILJOONA ?

2,0

1,8

1,6

1,4

1,2

1,0

0,8

0,6

0,4

0,2

0,0

0,6 %

1 %

99 %

Muu rahoitus

Multi

2001 2002 2003

MILJOONA €

tehtyjen muutosten vaatimukset.

Kuva5. Montrealin pöytäkirjan päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuo- sina 2001–03. Multi= monenkeskinen rahoitus ja Muu rahoitus= tutkimusrahoitus ja kehitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset.

Suomen tuki Montrealin pöytäkirjalle on ollut selkeästi kasvussa viime vuosina (Kuva 5.). Montrealin pöytäkirjan rahoituksen osuus kaikesta ympäristörahoituksesta oli 2 % vuonna 2003. Montrealin pöytäkirjan osuus ympäristösopimuksia tukevasta kokonais- rahoituksesta on 5 % (1, 8 miljoonaa euroa) vuonna 2003. Montrealin pöytäkirjan alaiset maksatukset vuosina 2001–2003 koostuvat ainoastaan monenkeskisestä rahoi-

tuksesta, josta suurin osan menee Xxxxxxxxxxxxxxx otsonirahastolle. Suomen otsonisopimuksen tukemiseen suoraan kohdistuva Monenkeskisen otsonirahaston maksatus on ollut vuosittain noin 1,1 miljoonaa euroa. Sama vuosittainen maksatus- osuus jatkuu kauden 2003–06 loppuun saakka.

Lisäksi Suomi on tukenut otsonikerroksen suojeluun liittyviä toimia siirtymätalous- maissa GEF:in kautta arviolta 0,5 miljoonaa euroa vuodessa. GEF:in rahoituksesta noin 10 % lasketaan Montrealin pöytäkirjanpäämääriä tukevaksi. Lisäksi Suomen ke- hitysyhteistyön muusta monenkeskisestä rahoituksesta (UNDP ja IDA) lukeutuu ar- violta noin 200,000 euroa vuosittain Montrealin pöytäkirjaa tukevaksi. Suomi on ra- hoittanut kehitysmaiden osallistumista Montrealin pöytäkirjan alaisiin kokouksiin 15,000 eurolla vuonna 2002 ja 10,000 eurolla vuonna 2003.

Kemikaalit ja jätteet

tankkiauto

3.6. Vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskeva Baselin yleissopimus

1. Sopimuksen tavoite

Baselin sopimuksen tavoitteena on ongelmajätteiden ympäristöllisesti ja terveydelli- sesti kestävä hallinta. Tähän päämäärään pyritään kolmen tavoitteen avulla: minimoi- malla vaarallisten jätteiden siirrot valtioiden rajojen yli, käsittelemällä jätteet mahdol- lisimman lähellä niiden syntypaikkaa sekä minimoimalla vaarallisten jätteiden synty- minen. Baselin sopimus tuli voimaan vuonna 1992.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Tammikuussa 2005 sopimuksen oli ratifioinut 163 osapuolta. Kaikki Suomen kehi- tysyhteistyön pääkohdemaat ovat ratifioineet Baselin sopimuksen.

Suomen osalta Baselin sopimus tuli voimaan vuonna 1992. Ongelmajätteiden kan- sainvälisestä siirrosta on säädetty jätelaissa (1072/1993) ja –asetuksessa (1319/1993). EU:ssa jätteiden siirtojen valvonnasta ja tarkastuksesta on annettu erillinen neuvoston asetus (ETY 259/93). Xxxxxxxxxxxxx yhteistyön ja kehityksen järjestön päätöksellä

C(2001)107 FINAL on säädetty hyödynnettävien jätteiden siirroista OECD-maiden välillä.

Vuonna 1995 sopimusta päätettiin muuttaa siten, että ongelmajätteiden vienti OECD- maista kehitysmaihin kiellettäisiin. Suomi on hyväksynyt muutoksen, mutta muutos ei ole tullut vielä kansainvälisesti voimaan. Lisäksi vuonna 1999 hyväksyttiin sopimukseen liittyvä vastuu- ja vahingonkorvauspöytäkirja, joka ei myöskään ole tullut voimaan. Pöy- täkirjan avulla on määrä selkeyttää rahallista korvausvastuuta mahdollisista vahingoista, joita aiheutuu vaarallisten jätteiden valtioiden rajat ylittävistä siirroista.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Vuonna 1992 voimaan astuneen Baselin sopimuksen keskeisenä tavoitteena on sää- dellä ongelmajätteiden kansainvälisiä siirtoja. Lisäksi sopimus koskee myös kotitalous- jätteitä ja kotitalousjätteiden polton jätteitä. Sopimuksen liitteessä mainittujen jättei- den lisäksi myös osapuolet voivat määritellä muita jätteitä ongelmajätteiksi.

Baselin sopimus perustuu ennakkosuostumusmenettelylle eli ongelmajätteiden vienti tietyn valtion alueelle edellyttää kyseiseltä maalta ennakkoon saatavaa suostumusta jätteiden tuonnille. Sopimuksella pyritään suojelemaan ihmisten terveyttä ja ympäris- töä minimoimalla ongelmajätteiden syntyminen. Ongelmajätteiden syntymistä ja kan- sainvälisiä siirtoja rajoittamalla pyritään ehkäisemään ongelmien syntymistä. Ongel- majätteiden siirtojen valvonta kattaa koko ketjun kuljetuksen aloittamisesta asian- mukaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn.

Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskeva Tukholman sopimus (ns. POPs-sopimus) ja Rotterdamin yleissopimus eräiden kemikaalien kauppaan liittyvästä ennakkoilmoitus- ja hyväksymismenettelystä (ns. PIC-sopimus) vahvistavat ja täydentävät Baselin sopi- musta. Erityistä synergiaetua on sopimusten alueellisten keskusten tieteellisessä ja tek- nologisessa yhteistyössä, samoin tuontia ja vientiä koskevien, toisiaan tukevien määrä- ysten välillä. Lisäksi on huomionarvoista, että sopimusten soveltamisalaan lukeutuvat vaaralliset kemikaalit ovat pitkälti keskenään samankaltaisia. Tällä vältetään joidenkin haitallisten kemikaalien jääminen sopimusten muodostaman verkon ulkopuolelle.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Baselin sopimuksen tarkoituksena on suojella erityisesti kehitysmaita ongelmajättei- den laittomilta siirroilta. Toisin kuin useimmissa muissa kansainvälisissä ympäristö- sopimuksissa, ei Baselin sopimuksessa tällä hetkellä erotella teollisuusmaita erityisten liitteiden avulla kehitys- ja siirtymätalousmaista. Tilanne tulee kuitenkin muuttumaan vuoden 1995 sopimusmuutosten mahdollisesti tullessa voimaan. Tällöin sopimuksen uudessa liitteessä VII mainituista OECD-maista, EY:stä ja Liechtensteinistä peräisin

olevat ongelmajätteiden siirrot liitteen ulkopuolisiin maihin kielletään. Joka tapauk- sessa jo nykyisellään sopimuksessa asetetaan teollisuusmaille velvoitteita tukea ja avus- taa kehitysmaita toteuttamaan sopimuksen määräyksiä. Lisäksi jo nyt kaikki EU-maat noudattavat kieltoa viedä ongelmajätteitä liitteen VII ulkopuolisiin maihin

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Baselin sopimuksella ei ole erityistä rahoitusmekanismia. Baselin sopimuksen 14 artiklan mukaan osapuolet päättävät sopivien vapaaehtoisten rahastointijärjestelmien perusta- misesta. Osapuolten tulee myös harkita jatkuvasti täydennettävän rahaston perusta- mista väliaikaisen avun antamiseksi vaarallisia jätteitä koskevissa hätätilanteissa.

Tällä hetkellä sopimuksen rahoitus perustuu osapuolten vuotuisiin jäsenmaksuihin ja vapaaehtoisiin avustuksiin, joiden hallinnoinnista vastaa sopimussihteeristö.

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet

Baselin sopimuksen toimeenpanon painopiste on 2000-luvun alussa siirtynyt ongel- majätteiden kansainvälisiä siirtoja koskevien sopimusvelvoitteiden mahdollisimman laaja-alaiseen toimenpanoon ja ongelmajätteiden syntymisen minimointiin. Vuosille 2000–2010 luotujen suuntaviivojen mukaan huomiota on kiinnitettävä ennen kaik- kea ympäristöystävällisten teknologioiden ja tuotantotapojen käytön edistämiseen, ke- hitys- ja siirtymätalousmaiden institutionaalisen ja teknisen kapasiteetin parantami- seen. Lisäksi suuntaviivoissa korostetaan erityisten alueellisten keskusten perustamista ja kehittämistä koulutuksen ja teknologiansiirron alueilla, ongelmajätteiden kansain- välisten siirtojen vähentämistä sekä laittoman liikenteen ehkäisemistä.

Baselin sopimuksen toimeenpanon tehostamiseksi perustetut ja perustettavat alueel- liset keskukset vahvistavat kehitys- ja siirtymätalousmaiden valmiuksia ympäristö- ystävällisempään ongelmajätehuoltoon. Alueellisten keskusten toimialaan kuuluvat koulutuksen, teknologiansiirron, informaation ja konsultaatioavun antaminen sekä tietoisuuden lisääminen kehitysmaissa. Baselin sopimuksen toimeenpanon vahvista- minen edellyttää alueellisten keskusten toiminnan määrätietoista tukemista.

Suurimpina Baselin sopimusta koskevina lähitulevaisuuden haasteina pidetään vuo- den 1995 sopimusmuutosten sekä vastuu- ja vahingonkorvauspöytäkirjan kansainvä- listä voimaantuloa. Valtiot ovat myös toistuvasti esittäneet Baselin sopimuksen, Tukhol- man POP-sopimuksen sekä Rotterdamin PIC-sopimuksen välisten synergioiden vah- vistamista. Baselin sopimuksen 7. osapuolikokouksessa päätettiin tukea kansainvä- lisen merenkulkujärjestön IMO:n hanketta valmistella yhdessä kansainvälisen työjär- jestön ILO:n kanssa järjestelmä, jolla turvattaisiin käytöstä poistettujen alusten asian- mukainen romuttaminen ja hyödyntäminen.

Kehitysmaiden osalta Baselin (sekä Rotterdamin ja Tukholman) sopimuksen toimeenpanon kannalta täydentävä prosessi on Africa Stockpiles Program (ASP). ASP on Maailmanpankin, FAO:n ja WWF:n koordinoima kumppanuushanke, jonka ra- hoitukseen ovat sitoutuneet Maailmanpankki ja GEF. Lisäksi monet teollisuusmaat ja ympäristöjärjestöt ovat olleet aktiivisesti kehittämässä hanketta. ASP:n tarkoituksena on käsitellä, varastoida ja hävittää asianmukaisesti Afrikan maissa olevat vanhentunei- den torjunta-aineiden ylijäämävarastot sekä estää uusien varastojen kertyminen.

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Rahoitus yleisesti

Sopimuksen osapuolten tulee sopia vapaaehtoisten rahoitusjärjestelmien perustami- sesta alueellisten keskusten tehokkaan toiminnan varmistamiseksi. Lisäksi osapuolten on harkittava täydennettävän rahaston perustamista väliaikaisen avun antamiseksi vaa- rallisten jätteiden siirroista aiheutuvien ongelmien varalta (14.1 ja 14.2 artikla).

Vaarallisten jätteidensiirrot

Baselin sopimuksen osapuolet eivät saa sallia vaarallisten jätteiden maastavientiä muu- hun kuin osapuolena olevaan valtioon eivätkä maahantuontia muusta kuin osapuole- na olevasta valtiosta (4.5 artikla). Kahdenvälisten tai monenkeskisten sopimusten te- keminen muiden kuin osapuolten kanssa on kuitenkin myös mahdollista. Osapuolten on ennakkosuostumusmenettelyä noudattaen varmistettava valtioiden rajojen ylittä- vien ongelmajätteiden siirtojen luvallisuus ja lainmukaisuus. Vientimaan on ilmoitet- tava kirjallisesti asianomaisille kaikista suunnitelluista vaarallisten jätteiden kyseisten valtioiden rajat ylittävistä siirroista ja tuontimaan on puolestaan annettava suostumuk- sensa vaarallisten jätteiden kuljetuksille (6.1 ja 6.2 artikla). Vaikka asianomaiset valtiot olisivatkin antaneet suostumuksensa jätteiden siirtämiselle, vientimaalle kuuluu silti velvollisuus huolehtia siitä, että jätteet voidaan palauttaa takaisin lähtömaahan, jos jätteitä ei voida suunnitellusti hyödyntää tai käsitellä tai vienti on muutoin laiton. (8 artikla). Valtioiden on varmistettava, että vaarallisten jätteiden rajat ylittävät siirrot rajoitetaan ympäristönsuojelu ja tehokkuus huomioon ottaen mahdollisimman vähäi- siksi ja ne toteutetaan terveyttä ja ympäristöä haittaamatta. Valtioiden on myös kiel- lettävä vaarallisten jätteiden vienti maihin, jotka ovat lainsäädännössään kieltäneet maahantuonnin tai jos on syytä olettaa, että kyseisiä jätteitä ei käsitellä ympäristö- ystävällisesti (4.2 artikla). Lisäksi Baselin sopimus määrää osapuolet yhteistyöhön lait- tomien kuljetusten estämiseksi ja rankaisemiseksi muun muassa jätteiden siirtoja kos- kevalla tiedottamisella sekä saattamalla voimaan asianmukaista kansallista lainsäädän- töä (4.4 ja 9.5 artikla).

Tutkimus

Baselin sopimuksen mukaan osapuolten tulee toimia yhteistyössä vaarallisten jättei- den ja muiden jätteiden ympäristöhuollon parantamiseksi ja toteuttamiseksi (10.1 artikla). Tässä tarkoituksessa osapuolten tulee antaa toisilleen tarvittavia tietoja edis- tääkseen vaarallisten jätteiden huoltoa koskevien käytäntöjen yhdenmukaistamista. Yhteistyövelvoitteet koskevat myös vaarallisten jätteiden terveydelle ja ympäristölle aiheuttamien vaikutusten seurantaa sekä ympäristöystävällisen teknologian kehittä- mistä ja toteuttamista. Osapuolten on määrä kehittää yhteistyössä olemassa olevaa teknologiaa vaarallisten jätteiden tuotannon minimoimiseksi ja ympäristöystävällisen ongelmajätehuollon tehostamiseksi siten, että uuden tai parannetun teknologian käyt- töönoton taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset vaikutukset tulevat tutkituiksi (10.2 artikla).

Teknologiansiirto

Teollisuusmaaosapuolten on aktiivisesti pyrittävä vaarallisten jätteidenkäsittelyn ym- päristöä säästävän teknologian ja käsittelyjärjestelmien siirtoon. Teollisuusmaiden ja kansainvälisten järjestöjen tulee myös toimia yhteistyössä tarjoamalla teknistä apua kehitysmaiden valmiuksien sekä asianmukaisten ohjeiden ja menettelytapojen kehit- tämiseksi (10.2 ja 10.4 artikla).

Valmiuksien parantaminen

Osapuolet ovat velvoitettuja tarjoamaan toisille osapuolille riittävästi tietotaitoa, jotta kansalliset viranomaiset pystyvät tehokkaasti puuttumaan ongelmajätteiden mahdol- lisesti aiheuttamaan ympäristön pilaantumiseen. Osapuolten on myös varmistettava, että niillä on ongelmajätteitä varten riittävät käsittelylaitokset (4.2 artikla). Tässä tar- koituksessa osapuolten tulee sopia ongelmajätehuoltoa koskevien valmiuksien paran- tamiseen tarkoitettujen alueellisten keskusten ja niitä koskevien vapaaehtoisten rahoitus- järjestelyjen perustamisesta (artikla 14.1). Vaikka valmiuksien parantamista koskevat artiklat eivät nimenomaisesti kohdistu kehitysmaihin, tarkoitetaan niissä asiallisesti ottaen, että kehittyneiden maiden on määrä avustaa kehitysmaita.

8. Euroopan unionin sitoumukset

EU:n asetuksella jätteiden siirtojen valvonnasta ja tarkastamisesta ((ETY) N:o 259/

93) on pantu täytäntöön Baselin sopimuksen kielto viedä ongelmajätteitä OECD- ja EU-maista sekä Liechtensteinistä muihin maihin. Käsiteltäviä jätteitä ei saa viedä muihin kuin toisiin EU- tai EFTA-maihin. Erikseen on kielletty lähes kaikkien muidenkin

jätteiden vienti Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioihin. Huolehdittavaksi tar- koitettujen jätteiden tuonti unionin alueelle on sallittua maista (mukaan lukien kehi- tysmaat), joiden kanssa unioni tai jokin jäsenvaltio on tehnyt asiasta kahdenvälisiä sopimuksia.

Neuvoston käsittelyssä on komission ehdotus parlamentin ja neuvoston jätteiden siirtoja koskevaksi asetukseksi (KOM/2004/0172), jonka tarkoituksena on vahvistaa, yksinkertaistaa ja täsmentää nykyisiä vaarallisten jätteiden siirtojen valvontamenettelyjä. Ehdotuksella pyritään pienentämään ilman valvontaa tapahtuvasta jätteiden siirrosta koituvia riskejä. Ehdotuksen toisena tavoitteena on saattaa Baselin sopimuksen sään- nökset kokonaisuudessaan osaksi jätteiden siirrosta annettua yhteisön lainsäädäntöä ja sisällyttää OECD:n hyväksymä tarkistus järjestelmään, jota sovelletaan jätteiden siir- toon OECD:n sisällä.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen (2002) toimintasuunnitelmassa edistetään pyrkimyksiä estää kansainvälinen vaarallisten jätteiden salakuljetus ja estää rajojen ylittävästä kulkeutumisesta aiheutuvat tuhot. Toimintasuunnitelmalla pyritään myös edistämään vaarallisten jätteiden jätehuoltoa sekä huolehtimaan jätteiden käsit- telyn valvonnasta Baselin sopimuksen mukaisella tavalla. Lähtökohtana on varovaisuus- periaate ja vaarallisten jätteiden koko elinkaaren kattava kestävä hallinta.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

Vaarallisten jätteiden käsittelyyn ja siirtoon kohdistuvat kehitysyhteistyöhankkeet ovat saaneet huomiota Suomen kehitysyhteistyössä vähäisesti (Kuva 6.). Baselin sopimusta tukevan rahoituksen osuus kaikesta ympäristörahoituksesta on 0,6 %. Baselin sopi- muksen osuus ympäristösopimuksia tukevasta kokonaisrahoituksesta on ollut noin 2,7 % vuosina 2001–2003.

MILJOONA ?

1,2

1,0

2 %

2 %

0,8

3 %

0,6

98 %

98 %

0,4

97 %

0,2

0,0

2001

2 002

2003

Muu rahoitus

Bi

MILJOONA €

Kuva6. Baselin sopimuksen päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuosina 2001–03. Bi=kahdenvälinen rahoitus ja Muu rahoitus= tutkimusrahoitus ja kehitysmai- den osallistumiskulujen maksatukset.

Baselin sopimusta tukeva ympäristörahoitus on ollut pääosin kahdenvälistä yhteistyö- tä. Suurimpaan nousuun on vaikuttanut tuki UNEP:in kautta Keski-Amerikan alu- eelliselle keskukselle. Hankkeen kesto on 2002–2004 ja kokonaisrahoitus Suomen osalta 0,2 miljoonaa euroa. Yksi pitkäkestoisimmista hankkeista on vuodesta 1999 Aleksandriassa Egyptissä toteutettu hanke, jossa kehitetään erityisesti teollisuuden ongelmajätteiden keräily-, varastointi- ja käsittelyjärjestelmää. Hankkeen tuloksena on rakennettu ongelmajätteiden kaatopaikka. Aleksandrian ongelmajätehankkeen on määrä jatkua vuoteen 2007 saakka. Baselin sopimusta tukevaksi voidaan katsoa myös Egyptin teollisuushanke, joka rahoitettiin osana ympäristöinvestointien rahoitus- järjestelmää, johon myös Maailmanpankki ja Euroopan Investointipankki osallistui- vat. Hankkeessa vahvistettiin ympäristöhallinnon valvonta- ja toimeenpanokapasiteettia ja lisättiin ympäristötietoisuutta. Hanke päättyi kesäkuussa 2004. Lisäksi kehitysmai- den ympäristöliikkeille on annettu tukea vuosittain, josta 5 % on laskettu Baselin sopimusta tukevaksi. Uutena hankkeena Suomi tukee Kairossa toimivaa Baselin sopi- muksen arabimaiden alueellista keskusta vuosina 2005–2007 yhteensä miljoonalla eurolla.

Kehitysmaiden osallistumiskuluja Baselin sopimuksen kokouksiin on tuettu vuon- na 2001 (17,000 euroa), vuonna 2002 (20,000 euroa) ja vuonna 2003 (17,000 euroa).

3.7. Rotterdamin yleissopimus eräiden kemikaalien kauppaan liittyvästä ennakkoilmoitus- ja hyväksymismenettelystä (ns. PIC-sopimus)

1. Sopimuksen tavoite

Rotterdamin yleissopimuksen tavoitteena on vahvistaa osapuolten välistä yhteistä vas- tuuta ja yhteistyötä tiettyjen vaarallisten kemikaalien ja torjunta-aineiden kansainväli- sessä kaupankäynnissä. Sopimuksella suojellaan ihmisten terveyttä ja ympäristöä mah- dollisilta haittavaikutuksilta. Rotterdamin sopimus tuli voimaan helmikuussa 2004.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Tammikuussa 2005 yleissopimuksen oli ratifioinut 79 osapuolta. Kyseisistä valtioista 42 lukeutuu kehitys- ja siirtymätalousmaihin. Suomen kehitysyhteistyön pääkohde- maista Rotterdamin sopimuksen ovat ratifioineet Etiopia ja Tansania. Suomi hyväksyi sopimuksen vuonna 2004.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Rotterdamin sopimus perustuu ennakkosuostumusmenettelyyn (PIC, Prior Informed Consent). Tämän menettelyn mukaisesti sopimuksen piiriin kuuluvien kemikaalien vienti voi kohdistua ainoastaan sellaiseen maahan, joka on antanut ennakkoon suos- tumuksensa kyseisten kemikaalien tuonnille. Rotterdamin sopimuksen avulla kemikaa- leja maahantuoville maille tarjotaan informaatio ja välineet vaarallisten kemikaalien tunnistamiseksi ja tarvittaessa niiden maahantuonnin kieltämiseksi. Sopimuksen avulla siis tarjotaan osapuolille tietoa sen soveltamisalan piiriin lukeutuvien kemikaalien vaa- roista ja rajoituksista. Sopimuksen osapuolet voivat ennakkosuostumusmenettelyn avulla päättää kemikaalien tuonnin mahdollisesta rajoittamisesta ja ilmoittaa päätök- sestä muille osapuolille, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan tuontirajoituksia. Jos valtio päättää maahantuoda säätelyn kohteena olevia kemikaaleja, sopimus tukee nii- den turvallista käsittelyä merkintästandardien, teknisen avun ja muiden tukikeinojen muodossa.

Rotterdamin sopimuksen ensimmäisessä osapuolikokouksessa syyskuussa 2004 päätettiin lisätä sopimuksen piiriin 14 uutta kemikaalia, joiden viennille tulee saada vastaanottajan lupa. Tämän jälkeen sopimus koskee 38 kemikaalia tai kemikaaliryhmää. Vakavia ympäristö- tai terveyshaittoja aiheuttavat lyijy-yhdisteet ja useat torjunta-ai- neet ovat esimerkkejä kemikaaleista, joita sopimuksen vienti-ilmoitusmenettely kos-

xxx. Mukana ovat nyt myös asbestin kaikki muodot paitsi krysotiili, jonka osalta neu- vottelut jatkuvat edelleen.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Rotterdamin yleissopimuksen tarkoituksena on suojella erityisesti kehitysmaita ei- toivottujen vaarallisten kemikaalien tuonnilta. Toisin kuin useissa muissa kansainväli- sissä ympäristösopimuksissa, ei Rotterdamin sopimuksessa erotella teollisuusmaita eri- tyisten liitteiden avulla kehitys- ja siirtymätalousmaista. Tästä huolimatta sopimuk- seen sisältyy useita velvoitteita teollisuusmaille kehitysmaiden tukemiseksi.

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Rotterdamin sopimuksella ei ole erityistä rahoitusmekanismia. Sopimuksen täysimää- räisen ja tehokkaan toimeenpanon turvaavan rahoitusmekanismin perustamista kos- keva alustava selvitystyö kuitenkin käynnistettiin ensimmäisen osapuolikokouksen päätöksellä (RC-1/5). Tällä hetkellä sopimuksen rahoitus perustuu osapuolten vuo- tuisiin jäsenmaksuihin ja vapaaehtoisiin avustuksiin.

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet

Ensimmäisessä osapuolikokouksessa sopimuksen piiriin lisättyjen uusien aineiden jou- kosta jätetty krysotiiliasbesti saattaa pahimmassa tapauksessa muodostaa sopimuksen kehittämisen ja toimeenpanon kannalta ongelmallisen ennakkotapauksen. On mahdol- lista, että krysotiiliasbestin jääminen sopimuksen ulkopuolelle vaikuttaa haitallisesti tuleviin päätöksiin, jotka koskevat taloudellisesti merkittäviä kemikaaleja ja niiden mahdollista lisäämistä sopimuksen piiriin. Tällaisen kehityksen myötä on vaarana, että taloudelliset intressit saattavat tietyissä tapauksissa ohittaa ympäristölliset ja terve- ydelliset näkökohdat.

Kehitysmaiden näkökulmasta on tärkeää, että teollisuusmaat antavat lähitulevai- suudessa vahvan tukensa uusien ratifiointien varmistamiseksi, jonka myötä kehitys- maiden mahdollisuudet saada teollisuusmailta apua kemikaali- ja torjunta-ainestrate- gioidensa erityistarpeisiin paranevat. Suuria haasteita liittyy etenkin ennakkoilmoitus- menettelyyn, jonka suhteen kehitysmaiden aktiivisuus on ollut varsin alhainen.

Lähitulevaisuuden kannalta on tärkeää, että Rotterdamin sopimuksen ja Africa Stockpiles Programmen (ASP) väliset synergiaedut saadaan hyödynnettyä. ASP on Maailmanpankin, FAO:n ja WWF:n koordinoima kumppanuushanke, jonka rahoi- tukseen ovat sitoutuneet Maailmanpankki ja GEF. Lisäksi monet teollisuusmaat ja ympäristöjärjestöt ovat olleet aktiivisesti kehittämässä hanketta. ASP:n tarkoituksena

on käsitellä, varastoida ja hävittää asianmukaisesti Afrikan maissa olevat vanhentunei- den torjunta-aineiden ylijäämävarastot sekä estää uusien varastojen kertyminen. Insti- tutionaaliseen vahvistamiseen, kemikaalien sääntelyyn ja kemikaaliturvallisuuteen liit- tyvien valmiuksien parantamiseen tähtäävillä toimenpiteillä on mahdollista edistää sekä PIC-sopimuksen että myös ASP:n päämääriä. On esimerkiksi arvioitu, että ennak- kosuostumusmenettelyn tehokkaan toteuttamisen avulla voidaan myös ehkäistä ASP:n toiminnan kohteina olevien vanhentuneiden torjunta-aineiden ylijäämävarastojen kertyminen.

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Tekninenapu

Teollisuusmaiden tulee antaa kehitysmaille teknistä apua kemikaalien hallinnoimisen edellyttämien valmiuksien ja infrastruktuurin kehittämiseen (16 artikla). Näillä toimilla teollisuusmaiden on pyrittävä vahvistamaan kehitysmaiden voimavaroja ja valmiuksia kemikaalien hallinnoimiseksi turvallisesti niiden koko elinkaaren ajan (11.1 artikla).

Kemikaalien tuontiin javientiin liittyvätvelvoitteet

Teollisuusmaiden tulee neuvoa ja avustaa kemikaaleja maahantuovia kehitysmaita hank- kimaan lisätietoja, jotta ne pystyvät huolehtimaan lainsäädännöllisten tai hallinnollis- ten toimenpiteiden nojalla tehdyistä lopullisista päätöksistä tai väliaikaisista vastineista. Näin voidaan sallia vaarallisten kemikaalien tuonti joko ilman erityisiä edellytyksiä, tietyin edellytyksin tai vaihtoehtoisesti kieltää tuonti kokonaisuudessaan. Teollisuus- maiden on myös autettava kehitysmaita toteuttamaan asianmukaiset lainsäädännölliset ja hallinnolliset toimenpiteet, jotta voidaan varmistaa, että kunkin osapuolen lain- käyttövaltaan kuuluvat viejät noudattavat kunkin vastineen yhteydessä tehtyjä pää- töksiä (11.1 ja 10.4 artikla).

Ensimmäisen osapuolikokouksen päätöksen mukaan teollisuusmaiden tulee sisäl- lyttää entistä paremmin kemikaalien hallinta ja käsittely harjoittamaansa kehitysyh- teistyöhön ja samalla ottaa huomioon kehitys- ja siirtymätalousmaiden kemikaali- ja torjunta-ainestrategioiden erityistarpeet (RC-1/14).

Tietojenvaihto

Osapuolten on yhteistyössä edistettävä sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia kemi- kaaleja koskevien tieteellisten, teknisten, taloudellisten ja lainsäädännöllisten tietojen vaihtoa. Valtioiden on myös toimitettava toisilleen tietoja sopimuksen tavoitteisiin liittyvistä kotimaisista lainsäädäntötoimista (14 artikla).

Kiellettyjäkemikaaleja jatorjunta-aineitakoskevatmenettelyt

Valtioille kuuluu velvollisuus informoida sopimussihteeristöä ja muita osapuolia lainsäädäntötoimistaan, jotka on tarkoitettu sopimuksessa mainittujen kemikaalien kieltämiseksi tai huomattavaksi rajoittamiseksi (5 artikla). Tässä yhteydessä kehitys- ja siirtymätalousmaille on varattu mahdollisuus ehdottaa vaarallisten torjunta-aineiden lisäämistä sopimuksen soveltamisalan piiriin, jos kyseisten aineiden käyttäminen aihe- uttaa ongelmia niiden alueella (6 artikla).

8. Euroopan unionin sitoumukset

EU:n komission tulevaa kemikaalipolitiikkaa koskevassa strategiassa (valkoisessa kir- jassa) kehitysmaiden kemikaalihallintaa koskevien valmiuksien parantaminen määri- tellään yhdeksi tärkeimmäksi päämääräksi. Valkoisessa kirjassa ilmaistaan EU:n tuki Rotterdamin sopimuksen ennakkosuostumusmenettelyn vahvistamiselle muun mu- assa kehitysmaille tarjottavan koulutuksen ja teknisen avun lisäämisen muodossa. Val- koisessa kirjassa myös mainitaan unionin jäsenmaiden edellyttävän ennakkosuostu- musmenettelyn välttämättömyyttä kehitysmaiden ja EU:n välisen kemikaalien tuon- nin ja viennin turvaamiseksi.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Rotterdamin sopimusta tukee Rion ympäristö- ja kehityskonferenssin (1992) toiminta- ohjelma Agenda 21, jonka luku 19 käsittelee ympäristön kannalta kestävää myrkyllisten kemikaalien käsittelyä, sekä myrkyllisten ja vaarallisten tuotteiden laittomien kansain- välisten kuljetusten estämistä. Kyseisessä luvussa kehitysmaiden suurimmaksi ongel- maksi nimetään kemikaalien riskien arvioinnissa tarvittavan tieteellisen tiedon ja re- surssien puute. Tähän ongelmaan pyritään puuttumaan edistämällä kemikaalien aihe- uttamien riskien kansainvälistä arviointityötä, yhdenmukaistamalla kemikaalien luo- kittelu- ja nimeämisjärjestelmää, vaihtamalla kemikaaleja koskevia tietoja, perustamalla riskien vähentämiseen tähtääviä ohjelmia, vahvistamalla kansallisia valmiuksia kemi- kaalien hallinnan alueella sekä puuttumalla kemikaalien laittomaan kansainväliseen kauppaan.

Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen (2002) toimintasuunni- telmassa valtioita kehotetaan lisäämään kehitysmaille annettavaa teknistä ja taloudellista tukea niiden kansallisten valmiuksien parantamiseksi kemikaalien ja vaarallisten jät- teiden hallitsemisen saralla. Tämä sisältää toimet, joiden tarkoituksena on edistää Rotter- damin sopimuksen ratifiointia kehitysmaissa sekä parantaa sopimuksen toimeenpanon

koordinointia. Lisäksi valtioiden tulee kehittää strategista lähestymistapaa kansainvä- liseen kemikaalien hallintaan (SAICM – Strategic Approach to International Chemicals Management) yhteistyössä hallitustenvälisen kemikaalifoorumin (IFCS), UNEP:in ja muiden kemikaalien hallintaa käsittelevien kansainvälisten organisaatioiden kanssa. Tavoitteena on kansainvälinen kemikaalistrategia vuoteen 2020 mennessä. Toimeen- panosuunnitelmassa myös rohkaistaan valtioita luomaan maailmanlaajuinen ja yhden- mukaistettu järjestelmä kemikaalien luokittelemiseksi ja nimeämiseksi vuoteen 2008 mennessä. Lisäksi valtioita rohkaistaan solmimaan kumppanuussuhteita, edistämään kemikaalien ympäristöllisesti järkevää hallintaa toimeenpanemalla monenkeskisiä ympäristösopimuksia, lisäämällä tietoisuutta kemikaaleista ja rohkaisemalla tieteelli- sen lisäaineiston keräämistä ja käyttöä. Valtioiden tulee myös päättäväisesti pyrkiä es- tämään kansainvälinen vaarallisten kemikaalien salakuljetus ja estää rajoja ylittävät tuhot. Toimintasuunnitelmassa rohkaistaan yhtenäisen ja yhdennetyn kemikaaleja koskevan tiedon kehitystä, esimerkiksi kansallisten saasteiden päästöjä ja kulkeutumista koske- vien rekistereiden avulla.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

Rotterdamin sopimusta tukeva rahoitus Suomen kehitysyhteistyössä on ollut toistai- seksi hyvin vähäistä. Sopimusta tukevan rahoituksen osuus kaikesta ympäristö- rahoituksesta on noin 0,2 %. Rotterdamin sopimuksen saama osuus ympäristösopi- muksia tukevasta kokonaisrahoituksesta on laskenut vuoden 2001 1,5 %:sta (0,3 mil- joonaa euroa) 0,6 %:iin (0,2 miljoonaa euroa).

Suomen kahdenvälisestä hankerahoituksesta Rotterdamin sopimusta tukee vain muutama hanke (Kuva 7.). Xxxxxxxxxx suurin on ollut Egyptin teollisuuden ympäristö- hanke, joka sekin vain osittain tukee (25 %) Rotterdamin sopimusta. Kahdenväliseen rahoitukseen kuuluu myös kehitysmaiden ympäristöliikkeille annettu vuosittainen tuki, josta 5 % on laskettu Rotterdamin sopimusta tukevaksi.

Lisäksi muuhun rahoitukseen lukeutuu tuki kehitysmaiden osallistumiskuluihin sopimuksen kokouksiin vuonna 2001 (noin 8,500 euroa) ja vuonna 2002 (10,000 euroa).

MILJOONA ?

0,40

0,35

0,30

2,5%

2,9 %

0,25

0,20

0,15

0,10

97,5%

0,05

0,00

Muu rahoitus

Bi

2001 2002 2003

MILJOONA €

Kuva7. Rotterdamin sopimuksen päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuo- sina 2001–2003. Bi=kahdenvälinen rahoitus ja Muu rahoitus= tutkimusrahoitus ja ke- hitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset.

Laskelmissa ei ole otettu huomiota Suomen tukea kansainvälisen kemikaalistrategian (SAICM) valmistelulle. Tuki on ollut yhteensä noin 100,000 euroa vuonna 2003.

3.8. Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskeva Tukholman yleissopimus (ns. POP-sopimus)

1. Sopimuksen tavoite

Tukholman sopimuksen tavoitteena on suojella ihmisten terveyttä ja ympäristön hy- vinvointia pysyvien haitallisten orgaanisten yhdisteiden (Persistent Organic Pollutant (POP)-yhdisteiden) haittavaikutuksilta. POP-sopimus tuli voimaan toukokuussa 2004.

2. Sopimuksen ja lisäpöytäkirjojen ratifiointitilanne

Tammikuussa 2005 sopimuksen oli ratifioinut 89 osapuolta. Sopimuksen ulkopuolel- la on yhä lukuisia kehitysmaita niin Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa kuin myös Aasiassa. Suomen kehitysyhteistyön pääkohdemaista sopimuksen ovat ratifioineet Etio- pia, Kenia, Tansania ja Vietnam.

Suomi on hyväksynyt sopimuksen jo vuonna 2002. Tukholman sopimuksen 12 ainetta koskevat velvoitteet on sisällytetty kansalliseen lainsäädäntöömme Valtioneu- voston asetuksella eräistä pysyvistä orgaanisista aineista (N:o 735/2002).

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Tukholman sopimuksella lopetetaan tai voimakkaasti rajoitetaan sopimuksen piiriin kuuluvien POP-yhdisteiden tuotantoa, kauppaa, käyttöä ja päästöjä. POP-yhdisteillä (Persistent Organic Pollutant) tarkoitetaan yhdisteitä, jotka ovat erittäin hitaasti hajoa- via, kaukokulkeutuvia ja eliöihin kertyviä. Ne voivat lisäksi aiheuttaa jo pieninä pitoi- suuksina vakavia haittoja sekä ihmisen terveydelle että luonnon eliöille. POP-yhdis- teet ovat kaikkein haitallisimpia ympäristömyrkkyjä. Tässä vaiheessa sopimukseen si- sältyy yhteensä 12 POP-yhdistettä: aldriini, dieldriini, endriini, DDT, heptakloori, klordaani, mirex, toksafeeni, heksaklooribentseeni, PCB sekä dioksiinit ja furaanit.

Tukholman sopimuksen avulla pyritään löytämään korvaavia vaihtoehtoja nykyi- sille POP-yhdisteille sekä lisäämään uusia yhdisteitä sopimuksen soveltamisalan pii- riin. Jäsenvaltioita myös velvoitetaan huolehtimaan POP-yhdisteitä sisältävien varas- tojen puhdistamisesta ja välineistön poistamisesta käytöstä. Osapuolten on määrä vah- vistaa toimintavalmiuksiaan sopimuksen tehokkaan täytäntöönpanon varmistamisek- si. Tähän tarkoitukseen valtioiden tulee luoda kansalliset täytäntöönpanosuunnitelmat, perustaa kansallisen yhdyshenkilön virka, helpottaa tiedonvälitystä, lisätä yleistä tie- toisuutta, koulutusta ja tutkimusta sekä löytää ympäristöystävällisiä vaihtoehtoja POP- yhdisteille.

Tukholman sopimus tukee pitkälti YK:n Euroopan talouskomission (UNECE) pii- rissä tehtyä yleissopimusta valtiosta toiseen tapahtuvasta ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumisesta. UNECE:n sopimus sisältää pysyviä orgaanisia yhdisteitä kos- kevan pöytäkirjan, jonka avulla pyritään eliminoimaan 16 eri POP-yhdisteen päästöt.

4. Kehitysmaiden asema sopimuksessa

Tukholman sopimuksen tarkoituksena on suojella erityisesti kehitysmaita POP-yh- disteiden haittavaikutuksilta. Toisin kuin useissa muissa kansainvälisissä ympäristö- sopimuksissa, ei Tukholman sopimuksessa erotella teollisuusmaita erityisten liitteiden avulla kehitys- ja siirtymätalousmaista. Tästä huolimatta sopimuksessa asetetaan teol- lisuusmaille erityisiä velvoitteita tukea ja avustaa kehitysmaita sopimuksen velvoittei- den toteuttamisessa.

5. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Vuonna 2002 tehdyn päätöksen mukaisesti GEF:in on määrä toimia Tukholman so- pimuksen väliaikaisena rahoitusjärjestelmänä siihen saakka, että osapuolikokous päät- tää mitkä rahoituslaitokset nimetään vastaamaan sen rahoitusjärjestelmästä (14 artikla).

6. Sopimuksen toimeenpanon nykytila ja suurimmat haasteet

Lähitulevaisuudessa suurimmat haasteet ovat toukokuussa 2005 järjestettävässä Tuk- holman sopimuksen ensimmäisessä osapuolikokouksessa ja sen jälkeisissä toimen- piteissä. Osapuolikokouksessa tullaan myös päättämään uuden rahoituksen kanavoi- misesta POP-yhdisteitä koskeviin projekteihin.

Sopimuksen kehittämisen kannalta on olennaista, että osapuolet perustavat arviointi- komitean tutkimaan uusia kemikaaleja ja torjunta-aineita, jotka voitaisiin lisätä kiel- lettyjen POP-yhdisteiden listalle. Lisäksi on tärkeää, että ihmisten ja eläinten elimis- tössä sekä luonnossa esiintyvien POP-yhdisteiden määrää tutkitaan ja seurataan.

POP-yhdisteiden vaihtoehtojen käyttöönoton perinteisinä esteinä ja ongelmina ovat olleet korkeat kustannukset, tiedon vähäisyys sekä soveltuvan infrastruktuurin ja tek- nologian puuttuminen. Valtioiden on lähitulevaisuudessa räätälöitävä ratkaisunsa kun- kin kemikaalin erityiset ominaisuudet ja käyttötarkoitukset sekä kunkin maan ilmas- tolliset ja sosioekonomiset reunaehdot huomioiden.

Valtioiden tulee vähentää tai kokonaan lopettaa teollisuudessa palamisen sivutuot- teena syntyvien karsinogeenisten dioksiinien ja furaanien tuottaminen. Tarvittavat tek- nologiset parannukset ovat kuitenkin kalliita ja teknisesti vaikeasti toteutettavissa eri- tyisesti kehitysmaissa.

Kehitysmaiden kannalta merkittävä ongelma on DDT:n korvaavien yhdisteiden korkea hinta. Edullisten vaihtoehtoaineiden puuttuessa sopimus sallii yhä kehitysmai- den käyttää DDT:tä kansalaistensa suojelemiseen malarialta. DDT:n aiheuttaman ongel- man merkittävyyttä lisää aineen kaukokulkeutuminen, minkä tuloksena sille saattavat altistua myös käytön ulkopuolisten maiden asukkaat ja luonto, mukaan lukien poh- joiset ekosysteemit.

Tukholman sopimuksen osapuolten on määrä laatia kansalliset täytäntöönpano- suunnitelmansa vuoteen 2006 mennessä. Tukholman sopimusta tukevan Africa Stockpiles Programmen mukaisesti Afrikan valtioiden tulee osana täytäntöönpanosuunnitelmiaan laatia suunnitelma POP-yhdisteitä sisältävien ylijäämävarastojensa käsittelemiseksi. ASP on Maailmanpankin, FAO:n ja WWF:n koordinoima kumppanuushanke, jonka ra- hoitukseen ovat sitoutuneet Maailmanpankki ja GEF. Lisäksi monet teollisuusmaat ja ympäristöjärjestöt ovat olleet aktiivisesti kehittämässä hanketta. ASP:n tarkoituksena on käsitellä, varastoida ja hävittää asianmukaisesti Afrikan maissa olevat vanhentunei- den torjunta-aineiden ylijäämävarastot sekä estää uusien varastojen kertyminen.

ASP:n ja Tukholman sopimuksen väliset synergiaedut tulisi ottaa huomioon poh- dittaessa tehokkaita tapoja puhdistaa POP-yhdisteitä sisältäviä ylijäämävarastoja sekä vähentää ja lopettaa POP-yhdisteiden tahaton tuotanto. Erityinen haaste on, että mo- nissa kehitysmaissa ei ole käytössä POP-yhdisteiden turvalliseen hävittämiseen tarkoi- tettuja laitoksia. Lisäksi näiden laitosten kustannukset saattavat olla liian suuret kehi- tysmaille ilman riittävää teknistä ja rahoituksellista tukea.

7. Sopimusvelvoitteet joihin sisältyy kehitysyhteistyövelvoitteita

Rahoitus yleisesti

Tukholman sopimuksen väliaikaisena rahoitusmekanismina toimii Maailmanlaajui- nen ympäristörahasto (GEF), joka keskittyy tällä hetkellä ensisijaisesti rahoittamaan osapuolten kansallisten täytäntöönpanosuunnitelmien valmistelua. Teollisuusmaaosa- puolet ovat velvoitettuja tarjoamaan uutta ja lisäistä rahoitusta auttaakseen osapuolina olevia kehitysmaita kattamaan sovitut lisäkustannukset sopimuksen täytäntöönpano- toimista, jotka täyttävät yleissopimuksen mukaiset velvoitteet. Muut osapuolet voivat myös tarjota rahoitusta vapaaehtoisuuteen perustuen ja mahdollisuuksiensa mukaan (13.1 ja 13.2 artikla). Teollisuusmaiden tulisikin tarjota sopimusta tukevaa rahoitusta myös kahdenvälisten, alueellisten ja monenkeskisten kanavien kautta. Sopimuksen toimeenpanon helpottamiseksi vaihtoehtoista, täydentävää rahoitusta tulisi kannustaa ja lisätä (13.3 ja 13.6 artikla).

Sopimuksen mukaisten kehitysmaiden velvollisuuksien tehokas toteuttaminen riip- puu siitä, miten tehokkaasti teollisuusmaaosapuolet panevat täytäntöön omat rahoi- tukseen, tekniseen apuun ja teknologian siirtämiseen tarkoitetut velvoitteensa. Osa- puolten on myös huomioitava, että kestävä sosioekonominen kehitys ja köyhyyden poistaminen ovat osapuolina olevien kehitysmaiden ensisijaiset prioriteetit. Myös ke- hitysmaiden ihmisten terveyttä ja ympäristöä on suojeltava. Osapuolten on otettava rahoituksessaan huomioon heikoimmin kehittyneiden maiden erityistarpeet ja -tilan- teet (13.4 ja 13.5 artikla).

Täytäntöönpanosuunnitelmat

Jokaisen osapuolen on kehitettävä suunnitelma sopimusvelvoitteidensa täytäntöönpa- noa varten ja pyrittävä soveltamaan sitä mahdollisimman johdonmukaisesti. Valtioiden tulee myös huolehtia täytäntöönpanosuunnitelmansa arvioinnista ja saattamisesta ajan tasalle säännöllisin väliajoin. Lisäksi osapuolten on pyrittävä sisällyttämään soveltuvin osin POP-yhdisteitä koskevat kansalliset täytäntöönpanosuunnitelmansa kestävän kehi- tyksen strategioihinsa (7 artikla). Sopimus velvoittaa teollisuusmaita myös tukemaan kehitysmaita näiden luodessa sopimuksen kansallisia täytäntöönpanosuunnitelmia.

Kansalliset jaalueelliset toimintasuunnitelmat

Osapuolten on pyrittävä yhteistyössä vähentämään ja poistamaan ihmisperäisistä läh- teistä peräisin olevien POP-yhdisteiden kokonaispäästöjä muun muassa kehittämällä kansallinen tai alueellinen toimintasuunnitelma, joka on pantava täytäntöön osana sopimuksen 7 artiklassa tarkoitettua täytäntöönpanosuunnitelmaa. Toimintasuunnitel- man avulla helpotetaan POP-yhdisteitä sisältävien päästöjen tunnistamista ja käsittele- mistä. Osapuolten tulee myös ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joilla voidaan nopeasti saavuttaa realistinen ja tarkoituksenmukainen päästöjen vähennysten ja päästölähteiden poistojen taso. Lisäksi valtioiden tulee edistää korvaavien tai muunneltujen materiaa- lien, tuotteiden ja prosessien käytön kehittämistä POP-yhdisteiden muodostumisen ja päästöjen ehkäisemiseksi. Osapuolten on myös yhteistyössä edistettävä toiminta- suunnitelmansa mukaisesti ja parhaan käytettävissä olevan tekniikan ja ympäristön kannalta parhaiden käytäntöjen soveltamista olemassa oleviin ja uusiin päästölähteisiin (5 artikla).

Raportointi

Kunkin osapuolen tulee toimittaa osapuolikokoukselle raportti toimenpiteistä, joihin ne ovat ryhtyneet sopimuksen määräysten täytäntöönpanoa varten. Raportista on käy- tävä ilmi, miten tehokkaasti kyseiset toimenpiteet täyttävät yleissopimuksen tavoit- teet. Osapuolten on lisäksi toimitettava sopimussihteeristölle tilastotietoja POP-yh- disteiden kokonaistuotanto-, tuonti- ja vientimääristään sekä luettelon valtioista, joi- hin kyseisiä aineita on viety (15 artikla).

Teknologiansiirto jatekninenapu

Sopimuksen teollisuusmaaosapuolia velvoitetaan ottamaan tekniseen apuun liittyväs- sä toiminnassaan erityisesti huomioon kaikkein heikoimmin kehittyneiden maiden ja pienten saarivaltioiden erityistarpeet ja -tilanteet (12.5 artikla). Sopimuksen tehok- kaan ja onnistuneen täytäntöönpanon edellytyksenä on, että tarkoituksenmukaisen teknisen avun ja järjestelmällisen teknologiansiirron on käynnistyttävä mahdollisim- man pian sopimuksen astuttua voimaan (12.1 artikla). Varhaisessa vaiheessa annetun teknisen avun tarkoituksena on auttaa kehitysmaita kehittämään ja vahvistamaan mah- dollisuuksiaan täyttää sopimuksen mukaiset velvoitteensa mahdollisimman nopeasti, mikä edellyttää teollisuusmailta yhteisiä avustustoimenpiteitä (12.2 ja 12.3 artikla). Lisäksi teollisuusmaiden on tarvittaessa otettava käyttöön erityisiä järjestelyjä sopi- muksen täytäntöönpanoon liittyvän teknisen avun ja teknologiansiirron antamiseksi kehitysmaille. Näihin järjestelyihin sisältyy muun muassa valmiuksien parantamiseen ja teknologiansiirtoon tarkoitettujen alueellisten ja paikallisten keskusten perustami-

nen. Näiden keskusten tehtävänä on auttaa kehitysmaita täyttämään sopimuksen mukaiset velvoitteensa (12.4 artikla).

Tutkimus, kehitystyö jaseurantasekä tietojenvaihto

Osapuolten on määrä edistää ja helpottaa tietojenvaihtoa POP-yhdisteiden tuotan- nosta, käytöstä ja päästöjen vähentämisestä tai poistamisesta, sekä POP-yhdisteiden vaihtoehdoista, niihin liittyvistä riskeistä ja sosioekonomisista kustannuksista (9.1 artikla).

Sopimus velvoittaa osapuolia edistämään kansallista ja kansainvälistä POP-yhdis- teisiin ja niiden vaihtoehtoihin liittyvää tutkimusta, kehitystyötä, seurantaa ja yhteis- työtä (11.1 artikla). Näihin toimiin ryhtyessään osapuolten tulee pyrkiä tukemaan ja kehittämään kansainvälisiä tutkimusohjelmia, -verkostoja ja -järjestöjä, joiden tarkoituk- sena on vahvistaa erityisesti kehitysmaiden kansallisia mahdollisuuksia harjoittaa tie- teellistä ja teknistä tutkimusta sekä tiedonvaihtoa. Lisäksi teollisuusmaaosapuolten on otettava huomioon kehitysmaiden huolenaiheet ja tarpeet etenkin rahoituksen ja tek- nisten voimavarojen osalta. Teollisuusmaiden on toimittava yhteistyössä parantaak- seen kehitysmaiden mahdollisuuksia osallistua kansainväliseen tutkimustyöhön. Val- tioiden on myös määrä saattaa tutkimuksensa, kehitystyönsä ja seurantansa tulokset julkisiksi sekä harjoitettava yhteistyötä tulosten ja tietojen säilyttämiseksi ja ylläpitä- miseksi (11.2 artikla).

Yleinen tiedotus, tietoisuus jakoulutus

Osapuolten on mahdollisuuksiensa mukaan edistettävä ja helpotettava POP-yhdistei- tä koskevan tietoisuuden lisäämistä poliitikkojen, päätöksentekijöiden ja kansalaisyh- teiskunnan keskuudessa. Kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia osallistua sopimuk- sen täytäntöönpanoon kansallisella tasolla on myös tehostettava. Valtioiden on lisäksi huolehdittava POP-yhdisteitä käsittelevien opetus- ja koulutusohjelmien kehittämi- sestä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla (10.1 artikla). Osapuolten on lisäksi pidet- tävä huoli, että kansalaisten saatavilla on kaikki yleissopimuksen soveltamisen kannal- ta välttämätön ja ajan tasalla oleva ihmisten terveyttä ja turvallisuutta sekä ympäristöä koskeva tieto (9.5 ja 10.2 artikla). Lisäksi osapuolia kehotetaan yhteistyössä kansallis- ten teollisuussektoreiden kanssa jakamaan POP-yhdisteitä ja niiden haittoja koskevaa tietoa. Työn helpottamiseksi kannustetaan perustamaan kansallisia ja alueellisia tiedotus- keskuksia (12.3 ja 12.4 artikla). Lisäksi osapuolten on harkittava POP-yhdisteiden päästö- ja kulkeutumisrekistereiden kehittämistä tietojen keräämisen ja jakamisen te- hostamiseksi (12.5 artikla).

Tuotanto, tuonti javienti

Jokaisen osapuolen on kiellettävä ja ryhdyttävä tarpeellisiin oikeudellisiin ja hallinnol- lisiin toimenpiteisiin rajoittaakseen ja lopettaakseen POP-yhdisteiden tuotannon ja käytön sekä tuonnin ja viennin (3.1 artikla). Lisäksi sellaisten osapuolten, joille on poikkeuksellisesti sallittu POP-yhdisteiden tuotanto ja käyttö, on toimenpiteillään varmistettava, että ihmisten ja ympäristön altistuminen ehkäistään tai minimoidaan (3.6 artikla). Sopimuksen mainitsemia kemikaaleja on lupa tuoda maahan ainoastaan asianmukaista jätteenä käsittelyä varten tai sellaista laboratoriotutkimusten kaltaista erityistä käyttöä tai tarkoitusta varten, joka on kyseisen osapuolen osalta sallittu (3.2 ja

3.5 artikla).

Valtioiden on ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta POP-yhdisteitä sisältä- viä jätteitä käsitellään, kerätään, kuljetetaan, varastoidaan ja hävitetään ympäristön hyvinvoinnin huomioivalla tavalla. POP-jätteitä ei myöskään saa kuljettaa valtioiden rajojen yli asiaankuuluvien annettujen kansainvälisten sääntöjen, standardien ja ohjei- den vastaisesti (6.1 artikla).

8. Euroopan unionin sitoumukset

Euroopan unioni tukee Tukholman sopimusta asetuksellaan 850/2004, jolla se pyrkii yhdenmukaistamaan ja saattamaan lainsäädäntöään Tukholman sopimuksen määrä- ysten ja tavoitteiden mukaiseksi. Asetuksen määräykset ovat osittain Tukholman sopi- muksia pidemmälle meneviä esimerkiksi POP-yhdisteitä sisältävien varastojen hävit- tämisen osalta. Asetuksessa myös korostetaan Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden velvollisuutta tarjota teknistä apua kehitysmaille. Lähitulevaisuudessa Euroopan unio- nin uuden kemikaalipolitiikan voimaantulon myötä POP-yhdisteitä koskeva lainsää- däntö ja jäsenmaiden velvoitteet tulevat vahvistumaan entisestään.

9. Yhtymäkohdat Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin sekä Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokoukseen (WSSD)

Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen (2002) toimintasuunnitelmassa valtioita kehotetaan lisäämään kehitysmaille annettavaa teknistä ja taloudellista tukea niiden kansallisten valmiuksien parantamiseksi kemikaalien ja vaarallisten jätteiden hallitsemisen saralla. Tämä sisältää toimet, joiden tarkoituksena on edistää Tukhol- man sopimuksen ratifiointia kehitysmaissa sekä parantaa sopimuksen toimeenpanon koordinointia. Lisäksi valtioiden tulee kehittää edelleen strategista lähestymistapaa kansainväliseen kemikaalien hallintaan (SAICM, Strategic Approach to International Chemicals Management). Tämä tulee tehdä yhteistyössä hallitustenvälisen kemikaali-

foorumin (IFCS), UNEP:in ja muiden kemikaalien hallintaa käsittelevien kansainvä- listen instituutioiden kanssa. Tavoitteena on valmistaa kansainvälinen kemikaalistrategia vuoteen 2020 mennessä. Johannesburgin toimintasuunnitelmassa myös rohkaistaan valtioita luomaan maailmanlaajuinen ja yhdenmukaistettu järjestelmä kemikaalien luokittelemiseksi ja nimeämiseksi vuoteen 2008 mennessä. Lisäksi valtioita kannustetaan entistä laaja-alaisempaan yhteistyöhön kemikaaleja koskevien ympäristösopimusten toimeenpanemiseksi ja tutkimustyön lisäämiseksi.

10. Suomen tuki kehitysmaille sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi

Tukholman sopimuksen päämääriä tukevaksi laskettava rahoitus on ollut vuosina 2001– 2003 hyvin pienimuotoista ja rahoituskohteita on ollut vähän (Kuva 8.). Tukholman sopimusta tukevan rahoituksen osuus kaikesta ympäristörahoituksesta on 0,1 % luok- kaa. Vuonna 2003 osuus on kasvanut 1,2 %, mikä johtuu Etiopian vanhojen torjunta- aineiden hävittämishankkeesta (yli 1,1 miljoonan euron rahoitus). Etiopiassa toteu- tettiin Suomen tukemana maatalouden vanhentuneita torjunta-aineita koskeva pro- jekti, jossa kerätyt ongelmajätteet toimitettiin Suomeen Ekokemille hävitettäväksi vuonna 2003. Tämä hanke oli kertaluontoinen ja lasketaan kokonaisuudessaan Tuk- holman sopimusta tukevaksi. Etiopian hanke vaikuttaa myös Tukholman sopimuksen osuuden kasvuun ympäristösopimuksia tukevasta kokonaisrahoituksesta vuosina 2001– 2003. Tukholman sopimuksen osuus ympäristösopimuksia tukevasta kokonaisra- hoituksesta on kasvanut vuoden 2001 0,6 %:sta (0,1 miljoonaa euroa) 3,8 %:iin (1,4 miljoonaa euroa) vuonna 2003.

MILJOONA ?

1,6

1,4

1,2

1,0

0,8

0,6

0,4

Muu 13 %

Multi 49 %

Bi 39 %

Muu 16 % Muti 64 %

Bi 36 %

95 %

0,2

0,0

2001

2002

2003

Muu rahoitus Multi

Bi

5 %

MILJOONA €

Kuva8. Tukholman sopimuksen päämääriä tukeva Suomen kehitysyhteistyörahoitus vuo- sina 2001–03. Bi=kahdenvälinen rahoitus, Multi= monenkeskinen rahoitus ja Muu ra- hoitus= tutkimusrahoitus ja kehitysmaiden osallistumiskulujen maksatukset.

Kahdenväliseen rahoitukseen lukeutuu kehitysmaiden ympäristöjärjestöille annettu vuosittainen tuki, josta 5 % on laskettu Tukholman sopimusta tukevaksi. Monen- keskisen rahoituksen osalta on Tukholman sopimusta tukevaksi rahoitukseksi lasket- tavissa osa UNDP:n vuosimaksatuksesta (0,5 %).

Muuhun rahoitukseen on kirjattu Suomen tuki kehitysmaiden osallistumiselle Tuk- holman sopimuksen kokouksiin vuonna 2001 (noin 17,000 euroa) ja 2002 (20,000 euroa).

3.9. Kehitysmaiden kannalta muita tärkeitä ympäristösopimuksia

Toimintasuunnitelma kansainvälisten ympäristösopimusten toteuttamiseksi Suomen kehitysyhteistyössä (UM 10.2.2002) ohjaa kansainvälisten ympäristösopimusten ja - prosessien rahoitukseen liittyvää päätöksentekoa ulkoasiainministeriössä. Strategia si- sältää edellä esiteltyjen kansainvälisten ympäristösopimusten lisäksi myös tämän ala- luvun sopimukset. Näiden sopimusten osalta rahoitusta ei ole eritelty.

Villieläimistön ja -kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus (CITES)

1. Sopimuksen tavoite

CITES (Convention on International Trade in Endangered Species of Wild Fauna and Flora) sopimuksen tavoitteena on valvoa eläin- ja kasvilajien kansainvälistä kaup- paa varmistamalla ettei kauppa tai hyödyntämistoimenpiteet aiheuta uhanalaistumista tai lajin kuolemista sukupuuttoon.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Sopimus astui voimaan vuonna 1973. Sopimukseen on vuoden 2005 alussa liittynyt 167 maata. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1976. Kaikki Suomen kehitysyhteis- työn pääkohdemaat ovat liittyneet sopimukseen.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Sopimus rajaa eläin- ja kasvilajien kaupankäyntiä kansallisella ja kansainvälisellä tasol- la (artiklat 2–5) sekä määrittää tähän liittyvien todistusten ja lupien myöntämisperusteet sekä säädökset (artikla 6). Kaikkien sopimuksen alaisuuteen kuuluvien lajien osalta vaaditaan kansainväliseen kauppaan erityisluvat ja -todistukset. Uhanalaisten lajien osalta on tuonti ja vienti kaupallisiin tarkoituksiin kokonaan kielletty. Sopimus kos- kee noin 5,000 eläinlajia sekä 28,000 kasvilajia maailmanlaajuisesti. Sopimus koskee sekä elävinä että kuolleina kaupattavia lajeja sekä niistä valmistettuja tuotteita. Sopi- muksella on kolme erillistä tieteellis-teknistä neuvoa-antavaa komiteaa: eläinkomitea, kasvikomitea ja nimistökomitea. Sopimus on kehitysmaiden kannalta tärkeä. Se kattaa useita kehitysmaissa esiintyviä taloudellisesti merkittäviä eläin- ja kasvilajeja, joiden kestävä hyödyntäminen voi jatkua lupamenettelyn kautta. Viimeisin osapuolikokous COP13, järjestettiin lokakuussa 2004. Tässä kokouksessa käsiteltiin mm. norsunluu- kaupan kontrollointia, joka on osoittautunut yhdeksi kiistanalaisimmista CITES-so- pimuksen puitteissa käsiteltävistä asioista.

4. Sopimuksen rahoitusmekanismi

CITES-sopimuksen rahoitus perustuu osapuolten vuotuisiin jäsenmaksuihin, jotka maksetaan UNEP:n hallinnoimaan CITES-tukirahastoon. Tämän lisäksi CITES-sih- teeristö suorittaa erillisiä projekteja jäsenmaiden ja kansalaisjärjestöjen vapaaehtoisten lahjoitusten turvin. Suomi on tukenut kehitysmaita lähinnä rahoittamalla niiden osallis- tumiskuluja CITES-osapuolikokouksiin.

Yleissopimus muuttavien luonnonvaraisten eläinten suojelemisesta (Bonnin sopimus)

1. Sopimuksen tavoite

Bonnin sopimuksen tavoitteena on suojella muuttavia maalla ja merissä eläviä eläimiä ja muuttolintuja koko niiden elinalueella.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Sopimus astui voimaan vuonna 1983. Sopimukseen on vuoden 2005 alussa liittynyt 89 maata. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1988. Suomen kehitysyhteistyön pää- kohdemaista ovat sopimuksen osapuolia Kenia, Tansania ja Nicaragua sen sijaan Etio- pia, Mosambik, Sambia ja Nepal eivät ole allekirjoittaneet sopimusta. Vietnam ei ole myöskään jäsen, mutta on osallisena Bonnin sopimuksen alueellisissa sopimuksissa.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Sopimuksen toimeenpano perustuu kahteen lajiliitteeseen, joista lajiliite I sisältää uhan- alaisia muuttavia eläinlajeja (kuten vuorigorilla, hetulavalaat, kiljuhanhi, merikotka, merikilpikonnat). Sopimuspuolet sitoutuvat näiden lajien tiukkaan suojeluun ml. nii- den elinympäristöjen suojelu ja muuton esteiden poistaminen. Sopimus pyrkii jäsen- valtioiden yhteisiin toimiin näiden eläinten suojelemiseksi. Sopimuksen lajiliite II sisäl- tää suuren ryhmän lajeja/lajiryhmiä, jotka eivät ole uhanalaisia mutta hyötyisivät kan- sainvälisestä yhteistyöstä niiden suojelun ja kestävän käytön edistämiseksi. Tässä mie- xxxxx Xxxxxx sopimuksen alaisuudessa on tehty useita tiettyjä eläinryhmiä koskevia globaaleja tai alueellisia sopimuksia tai yhteistyöpöytäkirjoja. Kohderyhminä ovat mm. Euroopan lepakot, Afrikan-Euraasian vesilinnut ja Afrikan länsirannikon merikilpi- konnat. Sopimus on merkittävä kehitysmaille erityisesti alueellisten sopimusten tarjoa- mien rahoitusmahdollisuuksien vuoksi.

4. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Bonnin sopimuksen rahoitus perustuu osapuolten vuotuisiin jäsenmaksuihin, jotka maksetaan UNEP:n hallinnoimaan sopimuksen tukirahastoon. Tämän lisäksi sopi- muksen sihteeristö suorittaa erillisiä projekteja jäsenmaiden ja kansalaisjärjestöjen va- paaehtoisten lahjoitusten turvin. Suomi on tukenut kehitysmaita lähinnä rahoittamalla niiden osallistumiskuluja sopimuksen osapuolikokouksiin.

Ramsar-sopimus kosteikkojen suojelusta

1. Sopimuksen tavoite

Sopimuksen alkuperäisenä tavoitteena on suojella vesilinnuston kannalta tärkeitä kos- teikkoja sekä niiden luonnonvaroja. Sopimus pyrkii estämään kansallisesti ja kansain- välisesti kosteikkojen häviämisen ja tekemään tunnetuksi etenkin niiden ekologista, taloudellista ja kulttuuriarvoa. Sopimus edistää samalla laaja-alaisesti kosteikoiden ja vesivarojen kestävää käyttöä. Sopimus myös velvoittaa valtiota edistämään Ramsar- alueiden luettelossa mainittujen kosteikkojen suojelun tilaa.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Sopimus perustettiin Iranissa Ramsarissa. Se tuli voimaan vuonna 1971. Valtioiden tuli sopimukseen liittyessään antaa vähintään yksi ehdotus suojeltavista kansallisista kosteikkoalueistaan (artikla 2). Vuoden 2005 alussa sopimuksella on 144 valtiota osa- puolina. Suomen kehitysyhteistyön pääkohdemaista ovat sopimuksen osapuolia Ke- nia, Mosambik, Tansania, Sambia, Nepal, Vietnam ja Nicaragua. Vain Etiopia ei ole allekirjoittanut sopimusta.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Sopimus käsittää artikla 1:n mukaisesti kaikki kosteikoiksi luettavat alueet, joihin kuuluu myös murtovesialueita sekä merien rannikkoalueita. Lisäksi sopimuksen tavoitteisiin kuuluu vesilinnuston suojelutoimenpiteiden yhtenäistäminen ja vahvistaminen sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Sopimus ei lukeudu YK:n hallinnoimiin ympäristösopimuksiin, vaikka onkin biodiversiteetin suojelua tukeva sopimus. Sopi- mus korostaa yhteistyötä muiden ympäristösopimusten ja instituutioiden kanssa sekä rahoituksen lisäämistä kehitysmaille ja siirtymätalousmaille sopimuksen velvoitteiden täytäntöönpanossa. Sopimussihteeristön alaisuudessa toimii sopimuksen pysyvä ko- mitea ja neuvonantava tieteellis-teknillinen arviointipaneeli (perustettu 1993). Ramsarin ja IUCN:n välillä on pitkäaikaista yhteistyötä. Muita yhteistyöorganisaatioita ovat Birdlife International, WWF Interantional ja Wetlands International.

Sopimuksen 7. osapuolikokouksessa selkeytettiin sopimuksen kansainväliset toiminta- periaatteet, kehottamalla maita yhteistyöhön rajoja ylittävien (transboundary water resources) vesialueiden suojelussa sekä tiedonvälityksessä. Sopimuksen 8. osapuoliko- kouksessa tehdyn vuosien 2003–2008 strategiasuunnitelman mukaisesti Ramsarin osa- puolet edistävät kosteikkojen järkevää käyttöä, täydentävät ns. Ramsar-listaa (alueiden iden- tifiointi, hallinnointi ja käyttösuunnitelmat) sekä vahvistavat kansainvälisiä yhteyksiä.

4. Sopimuksen toimeenpanoelin ja rahoitusmekanismi

Xxxxxxxx sopimuksen rahoitus perustuu osapuolten vuotuisiin jäsenmaksuihin ja vapaaehtoisiin avustuksiin, joiden hallinnoinnista vastaa sopimussihteeristö. Sopimuk- sen alaisuuteen on perustettu erityisesti kehitysmaiden kosteikkojen suojelua ja sopimus- ta tukevia toimia rahoittava vapaaehtoisrahasto SGF (Small Grants Fund). Suomi on tukenut sopimuksen puitteissa kehitysmaita lähinnä rahoittamalla niiden osallistu- miskuluja.

Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta

1. Sopimuksen tavoite

Ns. maailmanperintösopimuksen tavoitteena on toimia kansainvälisenä ja kansallise- na suojelujärjestelmänä maailman kulttuuri- ja luonnonperinnölle. Maailmanperintö- luetteloon nimetään yleismaailmallisesti erityisen arvokkaita kohteita. Luonnonpe- rinnön osalta kohteet voivat olla luonnonmuodostumia, geologisia tai fysiografisia muodostumia tai alueita sekä muita arvokkaita luonnontilaisia alueita ja paikkoja. Kult- tuuriperinnön puolella maailmanperintökohteeksi voidaan nimetä mm. arkeologisia ja rakennustaiteellisesti arvokkaita kohteita, monumentaalitaideteoksia ja historialli- sesti merkittäviä paikkoja.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

UNESCO:n alainen sopimus astui voimaan vuonna 1972. Vuoden 2005 alussa sopi- muksella oli 178 valtiota osapuolina. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1978. Suo- men kehitysyhteistyön pääkumppanimaista ovat kaikki ratifioineet sopimuksen.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Jokainen osapuolivaltio on velvollinen inventoimaan sellaiset maansa kulttuuri- ja luonnonperintöä edustavat kohteet, jotka soveltuvat liitettäväksi maailmanperintö- luetteloon. Maailmanperintöluetteloon sisältyy tällä hetkellä 788 suojeltavaa luonto- tai kulttuurikohdetta (154 luontokohdetta). Päätöksen kohteiden hyväksymisestä luet- teloon tekee sopimuksen jäsenvaltioiden edustajista UNESCOn yleiskokouksen yhtey- dessä valittu 21-jäseninen maailmanperintökomitea, joka toimii sopimuksen pää- täntäelimenä. Komitean tieteellis-teknisenä apuna toimiin kolme neuvoa-antavaa jär- jestöä: the World Conservation Union (IUCN), the International Council for

Monuments and Sites (ICOMOS) ja the International Center for the Study of the Preservation and Restoration of Cultural Property (ICCROM).

4. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Sopimuksen toimeenpanosta aiheuttuvat kustannukset katetaan UNESCOn perus- budjetista. Maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelurahasto (maailmanperintö- rahasto) koostuu jäsenvaltioiden pakollisista ja vapaaehtoisista maksuosuuksista, avus- tuksista ja lahjoituksista sekä muilta YK:n järjestöiltä ja muista lähteistä saaduista va- roista. Varojen käytöstä päättää maailmanperintökomitea. Tällä hetkellä suurimpia hankkeita ovat biodiversiteetin suojelutoimenpiteiden yhdistäminen kestävään turis- miin ja maailmanperintöalueiden suojeluun (Aasia, Karibia, Etelä- ja Väli-Amerikka) sekä aseellisten konfliktialueiden biodiversiteetin suojelu (Kongo). Suomi on tukenut velkavaihdon kautta Perun Machu Picchun alueen luonnon ja kulttuurimuistomerkkien suojelua vuosina 1999–2003.

Merioikeusyleissopimus

1. Sopimuksen tavoite

Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen tavoite on toimia kattavana lain ja järjestyksen välineenä maailman merillä. Sopimus asettaa kansainväliset sekä kansalliset standardit merten ja niiden resurssien käytölle. Sopimuksessa yhdistyvät perinteiset merten käytön säännöt ja uusien merioikeuden käsitteiden määritykset. Sopimus tarjoaa myös kehyksen tiettyjen merioikeutta koskevien kysymysten jatko- kehitykselle, kuten merenkäynnille, kuljetukselle sekä kalastusoikeuksille ja rajoituksille.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

YK:n merioikeusyleissopimus (UN Convention on the Law of the Sea) astui voimaan vuonna 1994. Sopimuksen on tammikuun lopussa 2005 ratifioinut 148 maata. Suo- men kehitysyhteistyön pääkumppanimaista sopimuksen ovat ratifioineet kaikki maat lukuun ottamatta Etiopiaa. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1996.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Valtioilla on velvollisuus merellisten alueiden suojeluun sekä yhteisten kestävien toi- menpidesuunnitelmien tekemiseen (artikla 118). Sopimuksessa kehotetaan vahvista- maan alueellisia kalastus- ja merensuojeluorganisaatioita. Kaikilla mailla on oikeus käyttää avomerialueita kalastukseen (artikla 116) kuitenkin huomioiden rannikko- valtioiden erityisasema (artiklat 63.2 , 64 ja 67). Myös ns. epäedullisessa maantieteel- lisessä asemassa olevilla mailla on oikeus hyödyntää rannikkovaltioiden talousalueiden kiintiöiden ylijäämää (artiklat 70, 71, 72). Kehitysmaiden vesillä painotetaan kestä- vän kalastuksen merkitystä (artikla 119). Sopimus antaa säännökset merenkulkuun (artiklat 17–21), merten alueellisten luonnonvarojen käytölle (maiden talousvyöhykkeet ja niiden ulkopuoliset alueet), meriympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi (mm. artiklat 207–216) sekä määrittää korvausvelvollisuusvastuut vahinkotapauksissa osa- puolena oleville. Viimeisimmässä YK:n yleiskokouksessa (marraskuu 2004) merioikeus- yleissopimusta koskevassa päätöksessä (kokous 59, Agenda 49 (b)) painotetaan kestä- vän kalatalouden kehittämistä ottaen etenkin huomioon kalakantojen hallinta ja vael- tavat kalakannat. Viime aikoina painolastivesien mukana levinneet tulokaslajit ovat myös saaneet erityistä huomiota.

4. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Sopimuksen rahoitus hoidetaan pääsääntöisesti YK:n yleisbudjetista, mutta ajoittain asiantuntijaryhmien toimintaa rahoitetaan myös yleisbudjetin ulkopuolelta. Suomen osalta ei erillistä rahoitusta ole ollut YK:n ja GEF:in rahoituksen lisäksi. Merenpohjan, rannikkoalueen sekä merellisen mannerjalustan erikoiskysymyksiä käsittelee kolme kansainvälistä tahoa: International Tribunal for the Law of the Sea, International Sea- Bed Authority ja Commission on the Limits of the Continental Shelf.

Kansainvälinen kasvinsuojeluyleissopimus

1. Sopimuksen tavoite

Kansainvälinen kasvinsuojeluyleissopimus (International Plant Protection Convention, IPPC) on Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) pää- johtajan haltuun talletettu monenkeskinen sopimus. Sopimuksen pääasiallisena tar- koituksena on varmistaa sopimusosapuolten yhteinen ja tehokas toiminta kasvien ja kasvituotteiden tuholaisten maahan kulkeutumisen ja leviämisen estämiseksi sekä edistää tuholaisten torjuntaa.

2. Sopimuksen ratifiointitilanne

Sopimus on allekirjoitettu Roomassa 1951 ja se on saatettu Suomessa voimaan 1961. Sopimusta on muutettu vuonna 1979 ja muutokset ovat tulleet voimaan vuonna 1991. Suomi on saattanut nämä muutokset kansallisesti voimaan 1992. Sopimusta on vii- meksi muutettu vuonna 1997, mutta muutokset eivät ole tulleet vielä voimaan. Muu- tos on tarkoitus saattaa Suomessa voimaan vuoden 2005 aikana.

3. Sopimuksen sisältö lyhyesti

Jokainen osapuolivaltio on velvollinen perustamaan omassa maassaan toimivan kan- sallisen kasvinsuojelujärjestelmän kasvien ja kasvituotteiden tuholaisten maahan kulkeutumisen ja leviämisen estämiseksi sekä edistämään tällaisten tuholaisten torjun- taa. Vuoden 1997 muutoksen pääasiallisena sisältönä on luoda FAO:on kasvinsuojelu- toimenpiteitä käsittelevä komissio ja sihteeristö. Lisäksi sopimukseen on lisätty säännös siitä, että sopimuspuolet toimivat yhteistyössä kehitettäessä kansainvälisiä standardeja edellä mainitun komission menettelyjen mukaisesti. Standardien kehittämisen tarkoi- tuksena on saada IPPC-sopimus vastaamaan paremmin maailman kauppajärjestön (WTO) Sanitary and Phytosanitary Measures (SPS) -sopimusta. Sopimuksen päätäntäelimenä toimii IPPC:n komissio.

4. Sopimuksen rahoitusmekanismi

Sopimuksen kustannukset katetaan FAO:n perusbudjetista. Sopimuksen budjetti- kysymykset päätetään FAO:n yleiskokouksessa.

4. Ympäristönäkökulma Suomen kehitysyhteistyön pääkumppanimaiden köyhyydenvähentämisstrategioissa

Vuosituhatjulistuksen hengen mukaisesti kehitysmaat ovat valmistaneet maakohtaiset köyhyyden vähentämisstrategiansa, joiden tarkoituksena on toimia ohjeistuksena hal- lituksille köyhyyden puolittamiseksi vuosien 1990 ja 2015 välisenä aikana. Ne toimi- vat myös ohjenuorana kansainvälisille rahoituslaitoksille ja kahdenvälisille avunantaja- maille. Niiden laadintaa edellyttivät IMF ja Maailmanpankki jo vuonna 1999 tarkoi- tuksena luoda perusteellinen maakohtainen selvitys köyhyyden syistä ja niiden vähentämiskeinoista pahasti velkaantuneissa kehitysmaissa (HIPC-maat). Köyhyyden vähentämisstrategian tarkoituksena on kuvata laaja-alaisesti kyseisen valtion makroeko- nomian kasvuun vaikuttavia tekijöitä, antaa pohja rakenteellisten ja sosiaalisten ohjel- mien sekä lainsäädännön kehitykselle ja näin parantaa sosiaalista ja ekonomista kehi- tystä. Tässä luvussa on käsitelty Suomen pääkumppanimaiden köyhyyden vähentämis- strategioiden ympäristönäkökulmaa sekä niiden kytköksiä kansainvälisiin ympäristö- sopimuksiin. Ympäristökysymykset nähdään useissa köyhyyden vähentämisstrategioissa

läpileikkaavana teemana, joka liittyy muun muassa koulutukseen, tasa-arvon edistä- miseen ja terveyden parantamiseen, kun ihmisten elinoloja parannetaan ja elintasoa kohotetaan kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Köyhyyden vähentämisstrate- gioiden merkitys Suomen kehitysyhteistyössä tulee kasvamaan avun painopisteen siir- tyessä hankeyhteistyöstä ohjelmayhteistyöhön.

Etiopia

Etiopian SDPRP (Sustainable Development and Poverty Reduction Strategy Program) valmistui vuonna 2002. Strategia perustuu neljään kehityksen osa-alueeseen: (i) teollisuusjohtoinen maatalouden kehitys (ADLI), (ii) oikeusjärjestelmän ja julkisen hallinnon uudistus, (iii) hallinnon desentralisaatio ja alueellisten vaikutusmahdolli- suuksien lisääminen sekä (iv) toimintavalmiuksien kehittäminen julkisella sektorilla. Toimenpide-ehdotukset useiden Etiopian allekirjoittamien kansainvälisten ympäristö- sopimusten toteuttamiseksi puuttuvat kokonaan eikä SDPRP:ssä tehdä esityksiä esi- merkiksi aavikoitumisen ja eroosion leviämisen ehkäisemiseksi. Maassa on tosin aloi- tettu lajiston, maaperän, metsien, kosteikkojen, vesiresurssien ja kiinteän jätteen käsit- telyn kartoitus.

Ympäristöasioita käsitellään SDPRP:ssä vähäisesti läpileikkaavana teemana. Maa- talouden piirissä työskentelee 85 % väestöstä, joten maatalous on saanut suuren paino- arvon myös SDPRP:ssä. Yhteyttä maaseudun hyvinvoinnin ja ympäristön tilan välillä ei ole huomioitu. Lannoitteiden ja torjunta-aineiden käytön lisääminen on valittu keinoiksi parantaa Etiopian maatalouden tuotantoa. Tästä seuraavia haitallisia ekolo- gisia vaikutuksia ei kuitenkaan ole huomioitu, mikä on ristiriidassa esimerkiksi Etio- pian ratifioiman biodiversiteettisopimuksen alaisen bioturvallisuuspöytäkirjan sekä kemikaaleja koskevien niin sanottujen PIC- ja POP-sopimusten kanssa. Myöskään vanhojen torjunta-aineiden hävittämisestä ei ole tehty kunnon suunnitelmaa vaikka- kin Etiopia kuuluu mm. vaarallisia ongelmajätteitä koskevan Baselin sopimuksen alai- suuteen.

SDPRP:ssä on osittain otettu huomioon vesivarojen suojelu ja lainsäädäntöä aio- taan tulevaisuudessa tiukentaa, jotta varsinkin teollisuusjätteiden päästäminen vesis- töihin muuttuisi rangaistavaksi teoksi. SDPRP:ssä ei riittävästi tuoda esille metsiin kohdistuvia käyttöpaineita vaikkakin Etiopian metsät ovat jo ehtineet hävitä miltei olemattomiin. Esimerkiksi metsäpalojen ehkäisy- sekä torjuntatoimenpiteet puuttu- vat kokonaan. Etiopia on lukuisten viljelykasvien alkuperämaa. Etiopian luonnon mo- nimuotoisuuden suojelua ei kuitenkaan painoteta strategiassa juuri lainkaan ja maalta puuttuu myös kansallinen luonnon monimuotoisuuden ja kestävän käytön strategia. Etiopia on ratifioinut biodiversiteettisopimuksen, jossa tätä strategiaa edellytetään. Aavikoitumissopimuksen ratifioineena ja kuivuudesta kärsivänä maana Etiopian

SDPRP:stä puuttuu kuitenkin kokonaan toimet metsien häviämisen ehkäisemiksi sekä lainsäädännön ja hallinnon kehittämistoimenpiteet tällä alalla. Tuleviin kuivuusjaksoi- hin pyritään varautumaan tulevaisuudessa paremmin uuden NPDPM (National Policy for Disaster Prevention and Management) -ohjelman avulla kehittämällä hydrologisia ja meteorologisia seuranta-asemia. Nämä hankkeet tukevat myös ilmastosopimuksen päämääriä.

Kenia

Kenian hallitus julkisti vuonna 2003 uuden taloudellisen kehityssuunnitelman ERSWEC (Economic Recovery Strategy for Wealth and Employment Creation), joka on yhdistelmä aikaisemmasta hallituksen valmistelemasta köyhyyden vähentämisstra- tegiasta, uuden hallituksen ohjelmasta ja sen vaalien jälkeisestä toimintaohjelmasta. ERSWEC:stä on tarkoitus vähitellen kehittää täysimittainen, uusi köyhyyden vähentä- misstrategia. Maailmanpankin ja IMF:n arvioiden mukaan ERSWEC on jo nykyisel- lään lähellä varsinaista köyhyyden vähentämisstrategiaa.

Aikaisemman hallituksen laatimassa köyhyyden vähentämisstrategiassa ympäristö- kysymykset olivat jääneet vähälle huomiolle vaikkakin vesi- ja sanitaatiohuollon ke- hittäminen ja metsittämisohjelmat katsottiin jo tällöin tärkeiksi. Nykyisessäkin talou- dellisessa kehityssuunnitelmassa ERSWEC:ssä ympäristö käsitellään läpileikkaavana teemana, jonka painotus on hyvin vähäistä. Päähuomion saa talous. Paikallisyhteisöjen metsäalueisiin kohdistuva käyttöpaine mainitaan tämän hetkisistä ongelmista suurim- maksi. Metsän häviäminen ja siitä johtuvat eroosio sekä jokien liettyminen ovat esi- merkkinä tästä. Metsähallinnon kehittäminen paikallisyhteisötasolla mainitaan tär- keäksi. Hallitus on huomioinut taloudellisessa kehityssuunnitelmassa puolikuivien ja kuivien alueiden ongelmat erikseen (Arid and Semi Arid Lands, ASALS). Tämä on muutos aikaisempaan PRSP:hen, jossa näiden alueiden taloudellisia erityisongelmia ja kehityssuunnitelmia ei juuri painotettu.

Kenian ratifioimista kansainvälisistä ympäristösopimuksista ilmasto- ja biodiversi- teettisopimus, aavikoitumissopimus sekä metsäfoorumi saavat jonkinlaisen, vaikkakin vähäisen huomion ERSWEC:ssä. Ympäristöä koskevat suunnitelmat koskevat edellä mainittujen lisäksi saastumista säätelevän lainsäädännön ja kierrätyslainsäädännön ke- hittämistä sekä ympäristökoulutuksen aloittamista kouluissa. ERSWEC:ssä huomiot- ta jäävät globaalit ilmastonmuutoksen aiheuttamat kysymykset, ongelmajätteiden sekä

-kemikaalien vaikutus ympäristöön.

ERSWEC mainitsee vesistöjen saastuminen ja ilmansaasteet lisäongelmana talou- delliselle kehitykselle. Kalastussektorilla todetaan ongelmaksi ympäristön huonone- minen, mutta asian korjaamiseksi ei esitetä toimenpide-ehdotuksia. Ilmansaastumista pyritään vähentämään tehostamalla ympäristöä säästävien energiatuotantomuotojen

vahvistamista. Kenian luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä huolimatta ei biodiversiteetin suojelua ole nostettu esille vanhassa eikä myöskään nykyisessä köy- hyyden vähentämisstrategiassa juuri lainkaan. Luontoturismi on kuitenkin Kenialle merkittävä tulolähde. Ympäristönsuojelun tehostamiseksi on perustettu Kansallinen ympäristöhallinnon viranomaisorganisaatio NEMA (National Environment Manage- ment Authority), jonka vastuulla on ympäristön valvonta, seuranta ja käytönsuunnittelu. Hallitus korostaa turismin tärkeyttä maan taloudelle. ERSWEC:n puolikuivia ja kui- via alueita koskevassa osiossa painotetaankin villieläinten suojelun kehittämistä pai- kallistasolla ja lainsäädännössä sekä ekoturismin vahvistamista näillä alueilla. Xxxxxxxx on tehnyt vuonna 2003 aavikoitumisen torjuntasuunnitelman, joka täsmentää myös esimerkiksi tasa-arvon ja hallinnon kehittämisen vaikutuksia aavikoitumisen ehkäisyyn.

Mosambik

Mosambikin PARPA (Action Plan for the Reduction of Absolute Poverty 2001–05) valmistui vuonna 2001.

Ympäristö on strategian yksi toiminta-alueista ja sen käsittely on syvällisempää kuin monien muiden valtioiden tekemissä köyhyyden vähentämisstrategioissa. Kestävän kehityksen tarvetta painotetaan laaja-alaisesti ja ympäristöä koskevia toimenpide-eh- dotuksia on konkretisoitu. Strategiassa korostetaan myös valtion vastuuta ympäristön lainsäädännön kehittämisessä, jotta kehittyvän talouden rinnalla varmistettaisiin luon- nonvarojen säilyminen. Näin turvataan myös kasvun kestävyys esimerkiksi kaivos- ja kalastussektorilla sekä niistä saatava hyöty kansalaisille. Lisäksi korostetaan paikallis- yhteisöjen, yksityissektorin ja julkisen hallinnon osallistumisen tärkeyttä ympäristön- suojelun ja -hallinnon kehittämisessä. Strategiassa painotetaan infrastruktuurin ja in- stitutionaalisen kehityksen tärkeyttä sekä kaupungeissa että maaseudulla. Yhtenä kehitettävistä sektoreista on ympäristö. Ympäristövalvonnan tehostamista sekä koulu- tusta ympäristösektorilla pyritään lisäämään tulevina vuosina. Valvontaa ja seurantaa tähdennetään muun muassa kalastussektorilla. Tarkoituksena on tiukentaa kalastus- lupien kontrollia ja lisätä tutkimusta, koulutusta ja paremman teknologian edistämistä. Samoja asioita nostetaan esiin muilla kestävän kehityksen ympäristöön liittyvillä osa-alueilla, vaikkakaan niitä ei selkeästi mainita erikseen. Uusiutumattomien energia- lähteiden käytön vähentäminen luonnonvarojen kulutuksen pienentämiseksi on huo- mioitu strategiassa hyvin. Tätä tukemaan on valmistunut energiastrategia, jonka tarko- ituksena on vähentää uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä. Viime vuosina on- kin pyritty lisäämään vesivoiman tuotantoa sekä muiden vaihtoehtoisten ympäristöä säästävän energiavaihtoehtojen tutkimusta. Tämä tukee ilmastosopimuksen tavoittei- ta. Metsiä ja maaseutua koskevaa toimintaa on toteutettu PROAGRI-maaseudun ke- hittämisohjelmalla. Ohjelma on tuottanut tulosta sekä UNFF:n, UNCBD:n ja

UNCCD:n päämääriä edistävänä toimenpiteenä. Aavikoitumissopimuksen päämää- rien tueksi voidaan lukea myös metsien häviämisen ja metsäpalojen ehkäisemispyr- kimykset. Jätteenkäsittelyssä ei erikseen huomioida ongelmajätteitä ja niistä mahdolli- sesti muodostuvaa haittaa terveydelle. Vesi- ja sanitaatiohuollon kehittäminen katso- taan yhdeksi tärkeistä ympäristön tilaa parantavista seikoista sekä maaseudulla että kaupungeissa. Lisäksi PARPA:n viimeisimmässä tilannearvioinnissa toivottiin vuosi- tuhattavoitteiden sisällyttämistä paremmin PARPA:n sekä sektorikohtaisen seuran- nan aloittamisen.

Nepal

Nepalin köyhyydenvähentämisstrategia (PRSP, 2002–2007) on vuodelta 2003. Köy- hyyden vähentämisessä kohdatut ongelmat johtuvat paljolti maan epävakaasta poliit- tisesta tilanteesta. Pääpaino strategiassa annetaan ekonomisen kehitysaspektin lisäksi maaseudun ja sen tuotannon kehittymiselle.

Ympäristö on osittain otettu huomioon taloudelliseen kehitykseen keskittyvässä köyhyydenvähentämisstrategiassa. Ympäristöasiat saavat hyvin pienen osan strategian painotuksissa eikä tarkempia suunnitelmia anneta esimerkiksi ympäristölainsäädännön kehittämisestä tai eroosion torjunnasta.

Kehityksen perustaksi määritellään kestävä kehitys. Ekosysteemien pirstoutumista pyritään vähentämään tulevaisuudessa ja muun muassa metsien häviäminen nähdään uhkatekijänä kestävälle kehitykselle. Metsäsektorin kehittämistoimenpiteitä ehdote- taan tehtäväksi muun muassa pohjavesivarantojen suojelemiseksi ja metsäalueiden li- säämiseksi. Lisäksi strategiassa painotetaan paikallistason ympäristönsuojelutoimen- piteitä ja ekosysteemitason suojelun parantamista. Ilmansuojelua, jätevesien vähentä- mistä sekä vesistöjen tilan seurantaa tullaan kehittämään tulevaisuudessa. Tutkimuk- sen merkitystä muun muassa maaseudun kehitykselle pidetään tärkeänä. Strategiassa mainitaan maatalousluonnon monimuotoisuuden ja ympäristönsuojelun merkitys tulevaisuudessa. Ekoturismi mainitaan yhtenä Nepalin kehitystä edistävänä tekijänä. Sähköntuotannon kehittäminen ekologisesti kestävällä tavalla ja muun muassa vesiener- gian tuotannon kehittäminen nähdään tärkeiksi maaseudun kehitykselle.

Nicaragua

Nicaragualle laadittiin vuonna 2000 PRSP. Se uudistettiin seuraavana vuonna “Strenghtened Growth and Poverty Reduction Strategy”-ohjelmaksi (SPRSP). Stra- tegiassa kiinnitetään erityisesti huomiota köyhien ihmisten haavoittuvuuteen luon- nonmullistuksissa. Sen sijaan luonnon monimuotoisuuden vähenemistä, metsien hä- viämisen aikaansaama aavikoitumista sekä laajamittaisia vesistö-ongelmia ei nosteta selkeästi esille. Maatalouden tehottomuus ja heikko laatu nähdään vakavaksi ongel-

maksi, johon tulee puuttua teknologian siirrolla, kastelujärjestelmien kehittämisellä ja tuotantoeläinten geneettisellä parantamisella.

Nicaragua on ratifioinut YK:n biodiversiteettisopimuksen ja sen alaisen bio- turvallisuuspöytäkirjan. Niiden tavoitteet tulisi ottaa huomioon nykyistä paremmin myös SPRSP:ssä. Ympäristöhallinnon kehittäminen on otettu strategiassa huomioon ja sen kehittämistä on toteutettu kuluneina vuosina. Ympäristö- ja luonnonvara- ministeriö MARENA perustettiin vuonna 1994. MARENA:n valtuuksia lisättiin 2002 valvomaan kansallisen ympäristöpolitiikan ja ympäristösuunnitelman (PANIF) 2001– 2005 toteuttamista. PANIF:ssa on määritetty 16 ympäristön osa-aluetta, joissa maan hallitus ryhtyy toimiin pääasiallisena tavoitteena maan ympäristön haavoittuvuuden vähentäminen. PANIF:in toimesta on perustettu ennakkovaroitusjärjestelmiä. Tämä on johtanut 15 tarkkailuaseman perustamiseen. Nicaraguan meteorologiaverkostoa pidetään Latinalaisen Amerikan kehittyneimpänä. Lisäksi useimmat geologisesti vaa- ralliset alueet on jo kartoitettu. Opetuslain myötä keskeiset ympäristöasiat ovat sisäl- lytetty erityisesti lukiotason opetukseen.

Nicaragua on ratifioinut ilmastosopimuksen alaisen Kioton pöytäkirjan. Fossiilis- ten polttoaineiden tuottamat päästöt ovat kuitenkin suhteellisen suuria. Kehitteillä on menetelmiä, joilla voitaisiin veloittaa saasteiden aiheuttajia. Pian alkava päästökauppa mahdollistaa tulevaisuudessa esimerkiksi Maailmanpankin PCF-rahaston kautta Ni- caraguassa uusien ympäristöprojektien aloittamisen. Uusi metsälaki sekä metsän hoito- suunnitelmat on saatettu voimaan. Niiden lisäksi on kehitteillä useita aloitteita muun muassa kestävien metsäinvestointien ja metsäteollisuudessa käytettävän ympäristöä säästävän teknologian edistämiseksi. Nicaragua ei ole allekirjoittanut ympäristömyrk- kyjä- tai ongelmajätteenkäsittelyjä koskevia sopimuksia.

Sambia

Ympäristö on läpileikkaavana teemana Sambian PRSP:ssä (2002–2004) ja se on mui- den sektorien rinnalla pohjana taloudelliselle kasvulle.

Kestävä kehitys on teollisuuden sekä maaseutu- että kaupunkikehityksen tavoittee- na. Ympäristösektori pyritään huomioimaan taloudellisessa kehityksessä, jotta luon- non monimuotoisuudesta saatavat pitkäaikaiset hyödyt muun muassa turismisektorilla saadaan kestävästi hyödynnettyä. Strategiassa nostetaan esiin luonnonsuojelualueita, joita on kehitetty turismisektoria varten. Köyhyys aiheuttaa suuren paineen ympäris- tölle ja maan tuottavuudelle. Eräänä syynä ovat heikot maaomistusoikeussäädökset, jotka ovat esteenä kestävälle kehitykselle. Maanomistusoikeuksien kehittäminen kat- sotaan tärkeäksi askeleeksi köyhyyden vähentämisessä. Kansallisen luonnonsuojelu- strategian laatimisen avulla tullaan selventämään luonnon monimuotoisuuden kestä- vän käytön edellyttämiä toimenpiteitä ja lainsäädäntöä. Köyhyyden vähentämiseen

kohdistetut indikaattorit, joihin ympäristöindikaattorit kuuluvat myös yhtenä osana, luovat osaltaan perustan kestävälle kehitykselle.

Sambia on jo kehittänyt useita kestävän kehityksen periaatteen mukaisia, kansalli- sia ohjelmia. Tällainen on Environmental Support Programme (ESP), jonka tarkoi- tuksena on liittää ympäristönsuojelu osaksi kansallista kehitystä sekä lainsäädäntöä. Metsien suojelua ja metsätalouden kestävää kehitystä varten on kehitetty metsäohjelmia kuten Zambia Forestry Action Programme (ZFAP), jonka tarkoituksena on vähentää metsien häviämistä. Tämä tukee osaltaan UNCCD:n tavoitteita. Lisäksi on tehty useita muita lainsäädännöllisiä ja ohjelmatoimenpiteitä kestävän kehityksen aikaansaami- seksi. Koulutussektorilla pyritään TEVET-kehitysohjelman kautta kehittämään ympäristötietoisuutta. Vesi- ja sanitaatiohuollon kehittämisen merkitystä maaperän saastumisen ehkäisytoimenpiteenä painotetaan, ja tarkoitukseen onkin laadittu oma vesistrategia, Environmental Sanitation Strategy. Vesistöjen suojelutoimenpiteitä pai- notetaan sisävesillä. Alueelliset erikoispiirteet lainsäädännön kehittämisessä sekä ym- päristöä koskevissa toimenpide-ehdotuksissa on strategiassa myös otettu huomioon. Kaikki edellä mainitut toimenpiteet tukevat UNCBD:n, UNFF:n ja UNFCCC:n ta- voitteita. Teollisen saastumisen ehkäisemiseksi on perustettu Industrial Pollution Prevention Programme (IPPP), joka pyrkii puhtaamman tuotannon, ympäristö- ystävällisten teknologioiden käyttöönottoon sekä ympäristöseurannan lisäämiseen teol- lisuudessa.

Zambian Wildlife Authorityn (ZAWA) toiminta nähdään tärkeänä osana tätä työ- tä. Vuonna 1998 säädetty Wildlife Act suojelee villieläimiä ja pyrkii ottamaan paikallisyhteisöt mukaan ympäristönsuojelutoimenpiteisiin sekä luonnon monimuo- toisuuden hyödyntämiseen muun muassa turismihankkeissa. Paikallisyhteisötason osallistumista ympäristönsuojeluun ja luonnonvarojen kestävään käyttöön on pyritty parantamaan. PRSP:ssä painotetaan tutkimuksen merkitystä jotta biodiversiteetti säi- lyy myös paikallisyhteisön lähellä. Myös perinnetiedon hyödyntämisen tärkeyttä pai- notetaan.

Viimeisimmässä (marraskuussa 2004 julkaistussa) PRSP:n arviointiraportissa to- detaan kestävän kehityksen läpileikkaavuuden kuitenkin toteutuneen sekä lainsäädän- nön että luonnon monimuotoisuuden suojelun osalta heikosti.

Tansania

Tansanian vuonna 2000 valmistuneen köyhyyden vähentämisstrategian taustalla ovat muun muassa Kansallisen köyhyyden poistamisen strategia (NPES, 1997), Tanzania Development Vision 2025, Tansanian kehitysyhteistyöstrategia (TAS), National Environmental Policy ja National Forestry Policy. Tansania on ratifioinut kaikki kes- keiset kansainväliset ympäristösopimukset ja pöytäkirjat. Maan ja luonnonvarojen

käytössä ympäristönäkökulman huomioonottava hyötykäyttö on määritetty tärkeäksi kriteeriksi. Ympäristön laadun indikaattoreita tuotetaan PRSP:n arviointia varten, jotta köyhyyden ja ympäristön vuorovaikutus tulisi otetuksi huomioon. Tarkempia ohjeis- tuksia ympäristön osalta ei kuitenkaan köyhyyden vähentämisstrategiassa anneta eikä ympäristöön kohdistuvia toimia ole budjetoitu alkuperäisen PRSP:n rahoitussuunni- telmaan. Viimeisimmässä varapresidentin toimiston PRS II luonnoksessa (päivätty 16.8.04) vuosituhatjulistuksen, Afrikan kehityksen uuden kumppanuuden (NEPAD), Brussels Plan of Action:in ja Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen (WSSD) mukaiset tavoitteet nostetaan kansallisten kehitystavoitteiden kannalta tär- keiksi.

Tansanian ympäristöongelmiin kuuluu mm. luonnon monimuotoisuuden hupe- neminen, metsien tuhoutuminen ja meriekosysteemien laadun heikkeneminen. Maa- seudulla köyhän väestön luonnonvaroihin kohdistava käyttöpaine on suurta tehokaan ympäristönhallinnon ja -valvonnan puuttuessa. Sisävesistöjen ja merialueiden ylikalastus sekä metsien laittomat hakkuut (pääsääntöisesti puuhiilentuotantoon) ovat esimerk- kinä tämän hetkisestä luonnonvarojen kestämättömästä käytöstä.

WSSD toimintaohjelman toteutuksessa Tansania on tiedostanut ympäristöhallinnon sekä maa- ja vesivarojen hyödyntämisen kehittämisen tärkeiksi haasteiksi tulevaisuu- dessa. Tämä tukee biodiversiteettisopimuksen tavoitteita. Myös ilmastonmuutoksen vaikutuksen selvittäminen maanviljelylle sekä kuivuuden ja aavikoitumisen estäminen koetaan tärkeäksi. Lisäksi bioturvallisuus todetaan yhdeksi tulevaisuuden haasteeksi. Ympäristösuunnittelussa nähdään eri ministeriöiden yhteydenpito toistensa kanssa päätöksiä tehtäessä välttämättömäksi.

IMF:n ja IDA:n tekemässä Tansanian köyhyydenvähentämisstrategian seuranta- raportin evaluoinnissa (heinäkuu 2004) todetaan maan onnistuneen viime vuoden aikana kehittämään ympäristöhallintoaan huomattavasti mm. ympäristölainsäädännössä ja ympäristöntilan arviointimenetelmissä. Lisäksi ympäristöindikaattorit on pyritty valtavirtaistamaan Tansanian köyhyydenvähentämiseen liittyvään seurantasysteemiin. Arviointiryhmä kehottaa myös luomaan ympäristönmuutoksia ennakoivia seuranta- ja tiedotusohjelmia, joissa otetaan huomioon erilaiset ympäristöriskit kuten globaalit muutokset, kuivuus, tulvat sekä uusiutuvien luonnonvarojen määrä. Lisäksi esitetään, että yksityissektoria kannustetaan panostamaan kestävää kehitystä tukeviin tuotanto- menetelmiin.

Vietnam

Comprehensive Poverty Reduction and Growth Strategy (CPRGS) vuodelta 2002 on Vietnamin taloudellispainotteinen köyhyyden vähentämisstrategia. Saavuttaakseen köyhyyden vähentämistavoitteensa hallitus laati kymmenvuotisstrategian “Ten-Year

Socio-Economic Development Strategy” vuosille 2001–2010, jossa ympäristönsuoje- lu nähdään yhtenä tärkeänä osa-alueena kestävän kehityksen aikaansaamiseksi. Viet- namin CPRGS integroi ympäristökysymykset laaja-alaisesti köyhyyden vähentämis- toimenpiteisiin painottaen kestävän kehityksen periaatteiden sisällyttämistä alueelli- siin sosio-ekonomisiin kehityssuunnitelmiin.

CPRGS:ssä köyhyyden ja ympäristön vuorovaikutuksen ongelmakohdat nostetaan esille etenkin vuoristoalueilla, rannikolla ja Mekongin suistoalueella. Sekä jokialueella että rannikolla tullaan pengertämään ranta-alueita myrskyjen sekä sateiden aiheutta- mien tulvien torjumiseksi. Rannikkoalueen saastuminen uhkaa rannikon kehitystä sekä alueen luonnonvaroja. Vesiviljely (kalat, äyriäiset) nähdään yhtenä tärkeänä kei- nona köyhyyden vähentämisessä. Merien kestävää käyttöä tukevaa lainsäädäntöä sekä tutkimusta pyritään kehittämään tulevaisuudessa. Vuoristoalueiden syrjäiset alueet sekä etniset vähemmistöt kärsivät eniten ympäristöntilan laadun heikkenemisestä sekä sani- taatio-ongelmista. Sähköntuotantoa pyritään lisäämään minimoiden samalla ympä- ristön saastuminen ja sen laadun huononeminen. Ilmansuojelu nostetaan yleisesti esille. Taloudellisessa kasvussa painotetaan ympäristön huomioon ottamista infrastruktuu- rin kehittämisessä. Tarkoituksena on perustaa muun muassa kansallisen ympäristö- rahasto ympäristöhankkeiden rahoittamiseksi. Strategiassa tiedostetaan ympäristön tilan huononeminen sekä luonnonvarojen liikakäyttö. Maaperän laadun heikkeneminen ja eroosio sekä metsien ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen nähdään vakavana ongelmana luonnon monimuotoisuuden suojelulle ja kestävälle kehitykselle. Vuoteen 2010 mennessä pyritään kehittämään kestävää luonnonvarojen hallintaa. Myös metsänpeittävyyttä pyritään lisäämään istutuksilla sekä suojelutoimenpiteillä. Naisten mahdollisuuksia luonnonvarojen hallintaan ja suojeluun pyritään lisäämään. Myös ekoturismia kehitetään.

Kehitysyhteistyörahoituksen lisääminen maaseudun ympäristön kehittämiseen, tutkimukseen sekä luonnonsuojeluun nähdään yhtenä tulevaisuuden tärkeimmistä tavoitteista. Kehitysyhteistyörahoituksella sekä valtion omalla budjettirahoituksella pyritään toteuttamaan kansallisia ympäristöohjelmia sekä laatimaan uusia ohjelmia puuttuvilta osa-alueilta. Infrastruktuurin kehittämisessä velvoitetaan raportointiin ja seurantaan ympäristövaikutusten osalta, ja hallituksen asettamat ympäristönvaikutusten arviointistandardit tulee ottaa huomioon. Ohjelmat kohdistetaan etenkin köyhimmille ja etnisten vähemmistöjen alueille.

Teollisuuden hankkeiden edellytetään käyttävän puhtaita tuotantotapoja (lisäksi säädetään saastuttamismaksut teollisuudelle). Kemikaalien käytön sekä bioteknologian hallintaa koskevat turvallisuusaspektit otetaan esille strategiassa jossain määrin. Strate- giassa mainitaan myös muun muassa torjunta-aineiden ja lannoitteiden tuotannon lisääminen ja tuotannon vapauttaminen, jotka saattavat uhata kestävää kehitystä. Stra- tegian eräänä painotusalueena on jätteenkäsittelyn parantaminen sekä saastuneiden

vesistöjen puhdistamistoimenpiteet. Ympäristölainsäädännöllä pyritään säätelemään ympäristöä pilaavia toimenpiteitä. Esimerkiksi teollisuutta voidaan sakottaa ympäristö- rikkomuksista, mutta myös palkita ehtojen täyttämisestä. Kansallisten uusien luon- nonsuojelualueiden sekä -tutkimuskeskusten perustaminen ja kehittäminen nähdään tärkeäksi tulevaisuudessa. Lisäksi on tarkoitus perustaa alueellisia vesistön ja ilman- laadun seurantakeskuksia.

5. Ympäristörahoitus Suomen kehitysyhteistyössä 2001–2003

(tähän diakuva, Tansanian raha)

Vuonna 2002 päätettiin Suomen kehitysyhteistyön määrärahoja Holkerin työryhmän suosituksesta nostaa täyttämään YK:n vuosituhattavoitteet. Työryhmän selvityksen pohjalta luotiin uusi kehityspoliittinen ohjelma, jonka eräs tärkeimmistä tavoitteista on nostaa kehitysyhteistyön määrärahamaksatukset vuoteen 2010 mennessä 0,7 % tasolle BKT:sta. Vuonna 2004 saavutimme 0,34 % tason.

Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyömaksatuksista vuosina 2001–2003 vain alle 10 % on ollut toimintaa, joka on pääasiallisesti tukenut ympäristötavoitteita. Tästä osuudesta noin kaksi kolmannesta on tukenut ympäristösopimuksien tavoitteita (kuva 9).

MILJOONA ?

YmpSristshanke-

YmpSristshanke-

YmpSrists

400

350

300

Muu kehitysyhteistyö - rahoitus

250

200

89,4%

88,2%

88,2%

150

100

50

4,9%

6,6%

7,0%

3,4%

0 2,4%

2,8%

2,5%

2,1%

2,7%

2001 2002 2003

Ympäristöhanke-

rahoitus (sopimuksia tukeva) Ympäristöhanke-

rahoitus

(sopimuksia tukematon)

Ympäristö

osatavoitteena (sopimuksia tukeva)

MILJOONA €

Kuva9. Ympäristörahoituksen osuus ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyömaksatuksissa vuosina 2001–03 (kahdenvälinen ja monenkeskinen rahoitussekä kansalaisjärjestörahoitus).

Vuoden 2004 ennakkotietojen perusteella ympäristörahoitus on pienenemässä sekä absoluuttisesti että suhteellisesti Suomen kehitysyhteistyössä erityisesti kahdenvälisessä rahoituksessa. Tämä johtuu kehitysyhteistyöpolitiikan uudesta toiminnallistamisen käytännöstä. Tavoitteena on vähentää hankerahoitusta ja pyrkiä sektori- ja budjetti- tukeen kumppanimaan köyhyydenvähentämisohjelman toteuttamiseksi. Lisäksi pää- kumppanimassa keskitytään korkeintaan kolmelle yhteistyösektorille. Kahdenvälisen ympäristörahoituksen laskevaa trendiä kompensoi hieman monenkeskisen rahoituk- sen kasvu (mm. GEF, ilmastokohtaiset erityisrahastot sekä otsonirahasto), etenkin GEF:n yleistuki on viime vuosina noussut.

5.1. Ympäristörahoitus kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä

Kahdenvälinen (bilateraalinen) ympäristöä koskeva kehitysyhteistyö perustuu yhteistyö- maiden tai alueellisten järjestöjen kehityssuunnitelmiin ja kohdistuu pääasiallisesti pitkäaikaisten kehitysyhteistyökumppanimaiden hankkeisiin. Rahoitusmuotona voi olla joko lahja-apu tai korkotuki. Tässä luvussa on kahdenvälisen ympäristöhanke- rahoituksen mukaan laskettu myös tutkimusrahoitus (FIBRE, MOSSE ja FIGARE),

kehitysmaiden osallistumistuki ja CDM-maksatukset, joiden eriytetty tarkastelu on luvussa 3.7 (Muu ympäristörahoitus).

Pitkäaikaisia yhteistyömaitamme ovat Afrikassa Mosambik, Tansania, Etiopia, Sambia ja Kenia, Latinalaisessa Amerikassa Nicaragua sekä Aasiassa Nepal ja Vietnam. Tulevaisuudessa näiden maiden tuki pyritään keskittämään korkeintaan kolmelle sek- torille tai köyhyyden vähentämisstrategioiden toteuttamiseen suoralla budjettituella. Kahdenväliset sekä alueelliset hankkeet ja ohjelmat ovat merkittävä osa Suomen kehi- tysyhteistyötä kansainvälisten ympäristösopimusten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Kahdenvälinen ympäristöhankerahoitus

Vuosien 2001–2003 ympäristöhankerahoituksen trendi ei ole kasvava kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä. Lasku vahvistuu 2004 (kts. johtopäätökset). Se on ollut korkeim- millaan 30 miljoonaa euroa vuonna 2002. Sopimuksia tukevan rahoituksen suhteelli- nen osuus on kuitenkin kasvanut 58%:sta 72%:iin.

Vuosina 2001–2003 suurin osa kahdenvälisen kehitysyhteistyön ympäristöhankkeita koskevista maksatuksista (66%) lasketaan tukevan kansainvälisiä ympäristösopimuksia (Kuva 10.).

UNCCD

6%

Sopimuksiin kuulumattomat 34%

UNCBD

20%

UNFF 20%

BASEL

3%

UNFCCC

14%

POP PIC

2% 1%

MONTREAL

<1%

Kuva10. Kahdenvälisen ympäristöhankerahoituksen ympäristösopimuskohtainen jakau- tuminen vuosina 2001–03 (vuosien keskiarvo).

Kahdenvälisen kehitysyhteistyön ympäristöhankerahoituksen maksatuksissa painot- tuvat biodiversiteettisopimus ja metsäfoorumi (molemmat 20 %).

MILJOONA ?

8

7

6

5

4

3

2

1

0

20 01

20 02

20 03

MILJOONA €

Kuva 11 havainnollistaa kahdenvälisen ympäristöhankerahoituksen jakautumista eri ympäristösopimuksille vuosina 2001–03. Suurimman rahoitusosuuden saa biodiversiteettisopimusta (UNCBD) tukevat hankkeet. Seuraavana tulevat metsä- foorumin (UNFF) ja ilmastosopimuksen (UNFCCC) hankkeiden rahoitusosuudet. POP-sopimuksen vuoden 2003 rahoituspiikki johtuu vanhentuneiden torjunta-ainei- den kuljetuksesta Etiopiasta Suomeen.

UNCCD

UNCBD

UNFF

UNFCCC

MONTREAL

PIC

POP

BASEL

Kuva11. Vuosien 2001 –2003 ympäristösopimuskohtainen tuki Suomen kahdenvälisessä ympäristöhankerahoituksessa mukaan lukien korkotukirahoitukset.

Kahdenvälinen rahoitus, jossa ympäristö toiminnan osatavoitteena

Vuoden 2001 kahdenvälinen rahoitus, jossa ympäristö on ollut toiminnan osatavoit- teena, oli kokonaisuudessaan 38 miljoonaa euroa. Tästä noin 13 % tuki kansainvälis- ten ympäristösopimusten velvoitteita. Vuoteen 2003 mennessä maksatukset ovat nous- seet 42 miljoonaan euroon. Kokonaisrahoituksen nousun lisäksi myös sopimuksia tukeva osuus on hieman noussut ja on 2003 yli 15 %. Kuva 12 havainnollistaa tuen jakautumista ympäristösopimuksille, kun hankkeen osatavoitteena on ympäristö. Luon- non monimuotoisuus ja metsät on hyvin huomioituna useissa hankkeissa: metsä- foorumin, aavikoitumis- ja biodiversiteettisopimuksen piiriin on laskettavissa yhteen-