Psykologisen sopimuksen tausta. Psykologisen sopimuksen perustan muodostaa vastavuoroisuuden normi, jossa ihmiset tarjoavat apuaan heitä itseään auttaneille henkilöille (Xxxxxxxx, 1960). Vastavuoroisuus on siis pohjimmiltaan sosiaalinen normi, jota kohtaan ihmisillä on yleisesti ottaen arvostusta (Xxxxxxxx, 1989). Xxxxxxxxx (1989) mukaan psykologinen sopimus ei ole kuitenkaan täysin verrattavissa vastavuoroisuuden sosiaaliseen normiin, sillä hänen mukaansa psykologinen sopimus on muutakin kuin vain sosiaalisesti omaksuttu normi. Psykologiseen sopimukseen kuuluu yksilön usko siihen, että tulevasta vastineesta on annettu lupaus, jonka myötä toiselle sopimuksen osapuolelle on myös syntynyt velvollisuus tarjota sopimukseen kuuluvia tulevia etuja. Xxxxxxxxxx (1960) mukaan sosiaalisiin normeihin liittyvän vastavuoroisuuden ei aina tarvitse olla täysin tasavertaista, mutta sen sijaan psykologisessa sopimuksessa luvatun ja saadun välillä on eri tavalla merkitystä (Xxxxxxxx, 1989). Xxxxxxxxx (1989) mukaan psykologisen sopimuksen käsitettä on muissa tutkimuksissa käsitelty paljon myös osana normatiivisia uskomuksia (Schein, 1980; Nicholson & Johns, 1985). Sopimuksellisiksi katsotaan sellaiset normatiiviset uskomukset, jotka liittyvät vastavuoroisuuden velvoitteisiin (Xxxxxxxx, 1989). Käytettäessä palkitsemista esimerkkinä, voidaan ajatella, että palkkapäivänä saatu tiettyä suoritusta seuraava palkka koetaan sopimukselliseksi, kun taas epäjohdonmukaisesti annettua satunnaista palkkiota ei koeta sopimukselliseksi (Xxxxxxxx, 1989). Psykologisten sopimusten taustalla on myös Xxxxxxx (1965) tasa-arvoteoria, joka käsittelee odotuksia yleisemmällä tasolla kuin ne psykologisissa sopimuksissa käsitetään (Xxxxxxxx, 1989). Xxxxxxxxx (1989) mukaan psykologisia sopimuksia voidaan pitää tasa- arvoteorian erityistapauksena. Tasa-arvoteoriassa odotukset syntyvät sosiaalisista vihjeistä ja oikeudenmukaisuuden standardeista (Xxxxxxxx, 1989). Joku voi esimerkiksi odottaa, että hänen kuuluisi tienata enemmän kuin jonkun toisen, mutta se ei vielä välttämättä muodosta psykologista sopimusta, vaan on pelkkä itse asetettu odotus (Xxxxxxxx, 1989). Psykologisen sopimuksen edellytyksenä olisi se, että henkilö uskoisi toimintansa olevan sidottu toisen osapuolen eli työnantajan toimintaan (Xxxxxxxx, 1989). Pelkkä tyytymättömyys palkkaan ei välttämättä tarkoita, että henkilö uskoisi, että työnantajalla on velvollisuus antaa palkankorotus (Xxxxxxxx, 1989). Voidaan siis ilmeisesti ajatella, että tämä velvollisuusolettama erottaa...
