Uusliberalistinen ja punavihreä ideologia Mallilausekkeet

Uusliberalistinen ja punavihreä ideologia. Globalisaatioon usein liitettävä uusliberalismin eetoksen nousu on tullut haastamaan hyvinvointival- tion tarpeellisuutta. Uusliberalismi on poliittinen suuntaus, joka nojaa uusklassiseen talousteoriaan. Uusliberalismin kannattajat uskovat, että ihmisten tulisi hoitaa asioita markkinapohjaisesti – ilman valtion ja sen sosiaalipolitiikan väliintuloa. He uskovat, että valtion väliintulo on turhaa tai ainakin turhan laajaa, sillä kotitaloudet ja markkinat kyllä sopeutuvat luonnollista tietä omassa toiminnassaan ja löytävät kulloinkin optimaalisen tasapainon. (Simpura, 2003, 155.) Uusliberalismin keulakuviksi tulivat 1980-luvulla Yhdysvaltain presidentti Xxxxxx Xxxxxx ja Ison-Britannian pääministeri Xxxxxxxx Xxxxxxxx (Kajanoja, 2003, 185). Uusliberalismin äärimuodossa moraalikritiikin ydin on, että valtion pakkovalta (esimerkiksi verotus) puuttuu ihmisten vapauteen ottamalla menestyjiltä ja antamalla sosiaaliriippuvaisille (Julkunen 2006, 146). Saman sukuisessa, mutta toiselta suunnalta ratkaisua etsivässä puhetavassa katse kääntyy yhteisöihin (lähipiiriin, paikallisyhteisöihin tai työyhteisöihin), joiden toivottaisiin vastaavan turvan tarjoamisesta (Simpura, 2003, 155). Xxxxxx Xxxxx (2005, 33) esittää, että hyvinvointivaltion punavihreässä kritiikissä kannetaan huolta yksilöiden arkielämän sosiaalisen elämänpiirin kohtalosta. Sen mukaan hyvin- vointivaltio uhkaa murentaa sosiaalisten elämänpiirien omaehtoisia ja normatiivisia ja kulttuurisia rakenteita ja kaventaa yksilöiden ja yhteisöjen itsemääräämisoikeutta. Julkusen (2006, 146) mukaan yhteisöjen merkitystä korostavat tahot arvostelevat hyvinvointivaltiota myös siitä, että yksilöiden oikeudet menevät yhteisöllisen moraalin ohitse. Kansalaiset vaativat lisää oikeuksia ilman vastuuta. Xxxxxx-Xxxxxxxxxx (2002, 4-5) mielestä kolmas tie (the third way) korostaa yksilön vastuun lisäksi julkista vastuuta. Kolmas tie -ajattelutavan on tehnyt houkuttelevaksi se, että se ei ole systemaatti- sesti pyrkinyt vähentämään sosiaalisia oikeuksia vaan lisäämään sosiaalisia velvollisuuksia (Xxxxxxx 2006, 294). Sekä uusliberalistisen että punavihreän kritiikin mukaan hyvinvointivaltion politiikka on taipuvainen epäonnistumaan ja tukehtumaan byrokraattiseen mahdottomuuteensa. Kritiikit ovat Suomessa jää- neet pitkälti marginaali-ilmiöiksi ennen kuin ne saivat tukea 1990-luvun lamasta ja hyvinvointivaltion rahoituskriisistä (Tuori 2005, 33).