Julkinen hyvinvointi- ja hoivavastuu Mallilausekkeet

Julkinen hyvinvointi- ja hoivavastuu. Julkusen (2006, 18–19) mukaan juridisoitu hyvinvointivastuun käsite ei näe sitä koko kirjoa, johon sosiaali- ja terveyspolitiikka ulottavat vaikutuksensa. Suppeasti ottaen hyvinvointivastuu koskee niitä julkisen vallan omia palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmiä, joilla se turvaa kansalaisten toimeentuloa ja hyvinvoinnin jatkuvuutta. Laajemmin ymmärrettynä julkinen hyvinvointivastuu ulottuu kansalaisten hyvinvointia tuottaviin ja toisaalta haittaaviin rakenteellisiin prosesseihin. Hyvinvointivaltion ideaan sisältyy ajatus, että sosiaaliset vitsaukset voivat johtua jostain muustakin kuin yksilöiden ominaisuuksista ja heidän teoistaan. Hyvinvointivaltioon on olennaisena kuulunut kollektiivisen tai sosiaalisen turvallisuuden ajatus ja ajatus yhteisvastuusta. (Helne ym. 2004, 13.) EU:n tavoittelema poliittinen sopimus siitä, että jokaisen on otettava kontrolli ja vastuu itsestään, haas- taa tätä kollektiivista vastuukäsitystä. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat välittäneet ja välittävät edelleenkin kansalaisistaan. Tämä välittäminen on kuitenkin Xxxxx Xxxxxx, Xxxxxx Xxxxxxxx ja Xxxxx Xxxxxxxxxxx mukaan (2004, 8) ollut ”välinpitämätöntä”, tuntemattomien huolenpitoa tuntemattomista, yleistettyä vastavuoroisuutta. Stakesin hyvinvointivaltion rajat -hankkeen raportti Oikeus ja kohtuus sisältää seuraavan eettisen periaatteen ( Heikkilä ym.2006, 26), jolla pyritään selkiyttämään yhteisvastuun periaatetta. ”Mitä perustavammanlaatuiset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikommat ovat yksilön omat voima- varat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus järjestää toimeentulo ja sosiaali- ja terveyspalvelut.” Raportin valmistelleen ryhmän puheenjohtaja ylijohtaja Xxxxx Xxxxxxxxx (2007) mukaan tämä eet- tinen sääntö ei toteudu Suomessa. Hän jatkaa, että Suomessa ei näy mitään selvää logiikkaa siinä, miten yhteiskunta on luonut sosiaaliturvan asiakkaita koskevia vahvoja ja heikkoja oikeuksia. Siksi työryhmässä hyväksyttiin yhdeksi tavoitteeksi sellaisen säännön hakeminen, jota vastaan hyvin- vointivaltiota voidaan testata eri tilanteissa. Perustuslain 19 § antaa kovan pohjan tälle säännölle. Perustuslain 19 §:ssä taataan jokaiselle, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyt- tämää turvaa, välttämätön toimeentulo ja huolenpito. Perustuslain 19 §:n 1 momentin tarkoittama välttämätön huolenpito on subjektiivinen oikeus, mutta momentti lähtee kuitenkin omavastuun ensisijaisuudesta. (Xxxxxxxx 2006 ym., 26–27.) Vastu...