Nykytilan arviointi. Maailman terveysjärjestön mukaan maailmassa on arviolta yli miljardi vammaista henkilöä, mikä vastaa noin 15 prosenttia koko maailman väestöstä. Suomessa tarkkoja tilastoja vammaisten henkilöiden lukumäärästä ei ole olemassa, mutta arvioita saadaan esimerkiksi vammaispalveluja saavien henkilöiden lukumäärästä. Vammaisuus ei kuitenkaan välttämättä edellytä erityispalvelujen käyttöä. Myös esteettömyyden ja saavutettavuuden lisääntyminen vähentää erityispalvelujen käyttöä. Vammaispalvelulain mukaisia palveluja käyttävien henkilöiden määrää on vaikea määritellä, koska vammaispalveluihin oikeutetuista ja päätöksen saaneista asiakkaista osa käyttää vain yhtä palvelumuotoa, osa useampaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen syksyllä 2012 tekemän kuntakyselyn vastausten perusteella noin 2 prosenttia väestöstä on vammaispalvelujen ja/tai kehitysvammapalvelujen piirissä. Koko maahan suhteutettuna saadaan vammaispalvelujen ja/tai kehitysvammapalvelujen asiakasmääräksi siten arviolta 100 000–110 000 henkilöä. Heistä kehitysvammalain palvelujen piirissä on noin 23 prosenttia, joka on vajaat 0, 5 prosenttia kokonaisväestöstä eli 23 000 -25 000 henkilöä. Sekä vammaispalvelulain että kehitysvammalain perusteella palveluja saavien henkilöiden määrät vaihtelevat merkittävästi kunnittain. Vammaispalvelulain ollessa ensisijainen suhteessa kehitysvammalakiin voidaan olettaa, että hyvin monet kehitysvammalain perusteella palveluja saavat ovat myös vammaispalvelulain mukaisia palveluita. Erityisesti kuljetuspalvelujen käyttö koskee kaikkia vammaryhmiä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan vaikeavammaisten kuljetuspalvelujen saajia oli vuoden 2012 aikana hieman yli 100 000 henkilöä. Kyse on siis merkittävästä henkilöryhmästä, joiden oikeuksia yleissopimuksen määräykset koskettavat. Kansaneläkelaitoksen vammaisetuuden saajia oli vuonna 2012 yhteensä 303 842 henkilöä, joista alle 16-vuotiaan vammaistukea sai 34 525, yli 16-vuotiaan vammaistukea 10 504, eläkkeensaajan hoitotukea 229 935 ja ruokavaliokorvauksia 31 283 henkilöä. Yleissopimus edellyttää sopimuspuolten tekevän kaikki asianmukaiset lainsäädännölliset toimet siinä tunnustettujen oikeuksien täytäntöönpanemiseksi. Yleissopimuksen ratifiointi edellyttää vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuteen kohdistuvia rajoituksia koskevien säännösten uudistamista. Tämä on osa itsemääräämisoikeushankkeen tehtävänantoa. Yleissopimuksen ratifiointi edellyttää myös eräitä tarkistuksia yhdenvertaisuuslainsäädäntöön. Tarko...
Nykytilan arviointi. Työsuhteen tunnusmerkit on määritelty lähes samoin peruskriteerein jo vuoden 1922 työsopi- muslaista (141/1922) lähtien. Työsuhteinen työnteko perustuu sopimukseen, jolla työnsuorittaja henkilökohtaisesti sitoutuu tekemään työtä työnteettäjän lukuun palkkaa tai muuta vastiketta vastaan tämän johdon ja valvonnan alaisena. Työsuhteen käsitteen legaalimääritelmään on vuo- sikymmenten saatossa tehty vain pieniä tarkennuksia perustunnusmerkkien pysyessä ennallaan. Sen sijaan yksittäisten tunnusmerkkien sisällöt ovat oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä saa- neet jossakin määrin eri painotuksia, sillä niitä on analysoitu aina suhteessa kulloisiinkin ”uu- siin” työnteon muotoihin. Selkeimmin tämä on näkynyt työn johto- ja valvontaoikeuden (eli direktio-oikeuden) sisällön määrittelyssä oikeuskäytännössä (työneuvoston lausuntokäytän- nössä) ja oikeuskirjallisuudessa, joissa on otettu huomioon muun muassa teknologian kehityk- seen perustuvat uudet tavat tehdä ja teettää työtä. Työn tekemisen järjestelyissä, mutta myös työn luonteessa sinänsä, on viime vuosina tapahtunut muutoksia. Asiantuntijatyön yleistyminen on vaikuttanut siihen, että monissakaan asiantuntija- osaamista vaativissa tehtävissä työnantajilla ei ole välttämättä käytännön edellytyksiä tai mah- dollisuuksia valvoa työn toteuttamista. Toisaalta työn johtamisen ja valvomisen välineillä ja tavoilla (esimerkiksi algoritmien avulla) ei ole merkitystä työsuhteen tunnusmerkkinä olevan direktio-oikeuden toteutumiseen. Nykyään työntekijöillä on myös aiempaa enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa oman työnteke- misensä paikkaan ja aikaan. Osaltaan tätä kehitystä on voimistanut koronapandemia-aikana laa- 18 Eläketurvakeskuksen päätös 1644821, jossa polkupyöräruokalähetin työtä tehnyt A oli työsuhteessa alustayritykseen. Tapaturmavakuutuskeskuksen päätöksessä TVK 2021-04 polkupyörälähetin katsottiin olevan työsuhteessa alustayritykseen.
Nykytilan arviointi. Vakuutussopimuslain oltua voimassa runsaat viisi vuotta oikeusministeriö lähetti tal- vella 2000 intressitahoille tiedustelun säännösten toimivuuden selvittämiseksi. Saatu- jen vastausten perusteella laadittiin tiivistelmä, jonka pohjalta lain uudistustarpeista järjestettiin kuulemistilaisuus oikeusministeriössä alkuvuodesta 2002. Vakuutusso- pimuslain arvioitiin toimivan varsin hyvin. Eräiden säännösten katsottiin kuitenkin olevan epäselviä ja tulkinnanvaraisia. Epäselvyydet liittyvät erityisesti lain yleiseen soveltamisalaan ja sen keskeisiin käsitteisiin sekä lain pakottavuutta tai tahdonvaltai- suutta koskevaan sääntelyyn. Vakuutussopimuslaki koskee henkilövakuutuksia ja vahinkovakuutuksia. Sovelta- misalan ulkopuolelle jäävät ne vakuutukset, jotka eivät kuulu kumpaankaan mainit- tuun ryhmään. Tällaisia vakuutuksia ovat niin sanotut kapitalisaatiosopimukset, joita ei lakia valmisteltaessa ollut Suomessa saatavilla. Kapitalisaatiosopimukset ovat si- joittamiseen tarkoitettuja vakuutuksia, joissa vakuutusyhtiö ottaa vastatakseen tietyn ajan kestäviä ja tietyn määräisiä sitoumuksia ja joille on tyypillistä, että niissä ei ole ollenkaan vakuutettua. Vakuutussopimuslain mukainen jako henkilövakuutuksiin ja vahinkovakuutuksiin eroaa Euroopan yhteisöjen lainsäädännöstä, jossa on omaksuttu jaottelu henkivakuu- tuksiin ja muihin kuin henkivakuutuksiin. Yhteisölainsäädäntöön perustuvaa jaotte- lua sovelletaan myös kansallisessa vakuutusyhtiölainsäädännössä. Jaottelujen kes- keinen ero koskee sairausvakuutuksia ja tapaturmavakuutuksia. Ne kuuluvat vakuu- tussopimuslaissa henkilövakuutuksiin, kun taas yhteisösääntelyssä ne ovat vahinko- vakuutuksia. Pakottavuussääntelyssä on ilmennyt tarkistustarvetta. Erityisen epäselvää on ollut se, ovatko vakuutuksenantajan takautumisoikeudelle säädetyt rajoitukset pakottavia vai tahdonvaltaisia. Tästä kysymyksestä on esitetty eriäviä näkemyksiä sekä tuomiois- tuinratkaisuissa että oikeustieteellisessä kirjallisuudessa. Seurannassa on tullut ilmi eräitä muitakin tarkistus- ja selvennystarpeita. Ne johtu- vat osittain siitä, että markkinoille on tullut uudentyyppisiä vakuutuksia, kuten sijoi- tussidonnaiset henkivakuutukset, niin sanotut vakavan sairauden vakuutukset sekä yritysten asiakasetuina tarjoamat ryhmäetuvakuutukset. Voimassa olevan lain sään- nökset eivät joka suhteessa ole hyvin sovellettavissa tällaisiin vakuutuksiin. Vaikka nykyisen lain toimivuuden seurannassa ei ole tullut ilmi merkittäviä ongel- mia tai puutteita...