Common use of Yhteenveto Clause in Contracts

Yhteenveto. Avioliitto on vanha instituutio, joka on ajan kuluessa muuttunut merkittävästi. Alkujaan avioliitto voitiin mieltää myös sukujen väliseksi sopimukseksi, jossa toisen suvun tytär siirtyi isänsä edustusvallan alta miehensä edustamaksi. Tämä tapahtui oikeustilassa, jossa naisella ei muutoinkaan pääsääntöisesti ollut kovinkaan merkittävää asemaa ja naisen yhteiskunnallinen toimintakelpoisuus oli hyvin rajallista. Viimeisen reilun sadan vuoden aikana naisen asema kuitenkin on parantunut melkoisesti yhdessä hänen yhteiskunnallisen asemansa ja toimintakelpoisuutensa kanssa. Naisesta tuli ainakin juridisista lähtökohdista katsoen tasa-arvoinen toimija yhteiskunnassa, jolla on kyky ja valta edustaa itseään, omistaa ja hallita omaisuuttaan. Yhdessä tämän kehityksen kanssa avioliittoinstituutiota koskeva lainsäädäntökin kehittyi. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa siirryttiin avioliiton aikaiseen omaisuuden erillisyyden järjestelmään ja avioliittolainsäädännön varallisuusoikeudelliset vaikutukset säädettiin toteutumaan avio-oikeuden käsitteen kautta. Tämän kehityksen johdosta molemmilla puolisoilla, sekä miehellä että naisella, oli jo nykyisen avioliittolain voimaan tullessa vuonna 1929 avioliitosta huolimatta yksinään omistusoikeus omaan omaisuuteensa ja vastuu omista veloistaan. Avioliiton purkautuessa avioeron tai puolison kuoleman johdosta avioliittolaki asetti oletuksen, jonka mukaan omaisuuden osituksen yhteydessä puolisoiden laskennallisen omaisuuden säästö tasataan heidän välillään ja se puoliso, jolla on enemmän omaisuutta suorittaa puolet säästöjen erotuksesta tasinkona toiselle puolisolle tai tämän perillisille. Xx tuolloin avioliittolaki antoi myös mahdollisuuden poiketa tästä lähtökohdasta laatimalla avioehtosopimus tai muu sopimus avioeron varalle. Näiden käyttöala oli kuitenkin hyvin suppea ja avioehtosopimuksen muodollisiin ja sisällöllisiin vaatimuksiin suhtauduttiin hyvin tiukasti. Alkuperäisessä avioliittolaissa operoitiin voimakkaasti avio-oikeuden käsitteellä ja ellei puolisolla ollut avio-oikeutta toisen puolison omaisuuteen, pystyi omistajapuoliso päättämään omaisuudestaan hyvin vapaasti. Myös esimerkiksi puolisoiden yhteiseen kotiin liittyvät luovutusrajoitukset ja muut vallinnanrajoitukset oli sidottu puolison avio-oikeuteen. Erityisesti naisen yhteiskunnallisen aseman muutos miehensä edustamasta passiivisesta toimijasta aktiiviseksi itseään edustavaksi ja tasa-arvoiseksi toimijaksi on avannut mahdollisuuden sille, että puolisot voidaan liitossa nähdä yhdenveroisina sekä avioliiton sisäisessä ajattelussa että sopimuskumppaneina avioliiton sisällä tai sen ulkopuolella. Xxxxxxxxxx puolisoa ei ole hänen lähtökohtaisen asemansa vuoksi enää erityisesti tarpeen suojata eivätkä vielä avioliittolain säätämisen aikaan vallinneet yhteiskunnalliset olot ole enää nykypäivänä samalla tavalla erityisiä suojamekanismeja vaativia. Nainen on noussut yhteiskunnassa miehen rinnalle tasa-arvoiseksi toimijaksi ja aviossa puolisot voivat yhdenveroisina toimijoina tehdä sopimuksia ilman, että toisen heikompi asema asettaisi sopimusvapauteen rajoituksia. Yhteiskunnan muuttuessa ei avioliittolakikaan ole pysynyt muuttumattomana vaan se on elänyt ajassa. Merkittävinä muutoksina tutkielman aiheen kannalta voidaan nostaa esille vuoden 1987 (voimaan 1988) vallinnanrajoituksia koskevat uudistukset, joissa avio-oikeuden vaikutukset poistettiin avioliittolain vallinnanrajoituksista. Nykyään esimerkiksi puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn kiinteistön tai yhteisen kodin hallintaan oikeuttavien osakkeiden luovutus vaatii toiselta puolisolta suostumuksen avio-oikeudesta ja omistusoikeudesta riippumatta. Tällä muutoksella on turvattu puolison asemaa toisen puolison xxxxxxxxxxxxxxxx hävittää perheelle tai puolisolle itselleen erityisen tärkeitä asioita, kuten perheen koti tai puolison työvälineet. Avioliittolain uudistaminen ei ole päättynyt tähänkään, vaan viimeisenä muutoksena on vuonna 2017 voimaan tullut avioliittomahdollisuuden avaaminen sukupuolineutraaliksi. Enää ei ole tarpeen tai mahdollista erotella aviopuolisoita sukupuolen perusteella ja puhua miehestä ja naisesta avioliiton osapuolina. Nykyään aviopuolisot on nähtävä puolisoina. Tämä kehitys on johtanut yleiseen avioliittokäsityksen muuttumiseen yhteiskunnassa. Viimeistään nyt avioliiton lähtökohdaksi on katsottava kahden täysivaltaisen aikuisen ihmisen yhteisin tuumin solmima liitto, jonka sisällä heillä on oikeus ja mahdollisuus tehdä heidän yhteiseen tahtoonsa perustuvia sopimuksia, myös avio-oikeutta koskien. Vaikka tähän lähtökohtaan luonnollisesti sisältyy merkittävä määrä poikkeuksia puolisoiden henkilöistä johtuvia poikkeuksia, kuten ne tapaukset, joissa aviopuolisot eivät ole täysivaltaisia rajoitetun oikeustoimikelpoisuutensa tai alaikäisyytensä vuoksi, on tasa-arvoinen täysivaltainen sopimuskompetentti aviopari otettava lähtökohdaksi ja siitä poikkeavia tilanteita on arvioitava tapauskohtaisesti. Lähtökohtaisesti avioliittoon ei ole syytä kohdentaa sopimusvapautta rajoittavia seikkoja vain siksi, että puolisoiden oikeus- tai yhteiskunnallisessa asemassa olisi eroja tai toinen puolisoista olisi automaattisesti korotetun suojan tarpeessa. Avioliittolaki asettaa edelleen oletuksen, että avioliitossa puolisoilla on avio-oikeus kaikkeen toistensa omaisuuteen. Tästä oletuksesta on sanotulla tavalla voinut poiketa melko rajoitetusti kahdella instrumentilla, avioehtosopimuksella ja osituksen esisopimuksella (sopimuksella avioeron varalle). Yhteiskunnallisen ja avioliittolakia itseään koskevan kehityksen siivittämänä korkein oikeus on kuitenkin nähnyt mahdolliseksi antaa ratkaisuja, joissa linja sopimusten käyttöalaan on merkittävästi laajentunut. Korkeimman oikeuden vahvistaman kannan mukaan aviopuolisoilla tai kihlaparilla on avioliittolain olettamasäännöksistä poikkeamiseksi kaksi vaihtoehtoista instrumenttia, avioehtosopimus ja osituksen esisopimus. Molemmat ovat tehtävissä ennen avioliittoa ja avioliiton ollessa voimassa. Avioehtosopimuksen tekoaika on kuitenkin rajoitetumpi, sillä se voi tulla voimaan vasta rekisteröimisen jälkeen avioliiton astuttua voimaan ja toisaalta se on mahdollista rekisteröidä vain ennen avioeron vireille tuloa. Instrumenteilla on myös erilainen lainsäädännöllinen pohja. Avioehtosopimus perustuu avioliittolakiin, joka asettaa sille tiukat muotovaatimukset ja rajoituksia myös sopimuksen sisältöön. Osituksen esisopimus taas on sääntelemätön sopimustyyppi, jota yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti koskee laaja muoto- ja sisältövapaus. Näistä syistä voisi olettaa osituksen esisopimuksen olevan usein parempi instrumentti avio-oikeudesta päättämiseen. Tämä ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa, sillä siihen ei sisälly avioehtosopimuksen julkista varmennusta, joten sitä ei voida pitää velkojina sitovana, eikä se myöskään ulota vaikutuksiaan muuhun kuin avioeroperusteiseen ositukseen. Tämän lisäksi osituksen esisopimuksen sääntelemättömyys jättää herkästi tiettyä epävarmuutta sopimuksen pätevyyden suhteen. Näistä lähtökohdista aviopuolisoiden, jotka haluavat sopimuksensa vaikuttavan myös heidän suhteessaan kolmansiin osapuoliin niin velkojien kuin perillistenkin ollessa kyseessä, on syytä käyttää avioehtosopimusta. Tämä sopimustyyppi on säänneltynä myös vaikutuksiltaan oletettavasti varmempi, vaikkakin siihenkin liittyy tiettyä epävarmuutta sovittelumahdollisuuden muodossa ja siksi, ettei rekisterinpitäjä tarkasta avioehtosopimuksia sisällöllisesti rekisteröinnin yhteydessä. Avioehtosopimus ja osituksen esisopimus eivät kuitenkaan ole joko/tai valintatilanne, vaan aviopuolisoiden välillä voi olla käytössä molemmat sopimustyypit. Tällöin sopimusoikeudellisten oppien mukaisesti uudempi sopimus syrjäyttää vanhemman siltä osin kuin ne ovat päällekkäisiä. Kyseisten sopimusten tyyppieroista johtuen tämä tapahtuu kuitenkin vain puolisoiden välisessä suhteessa. Mahdollisia vaikutuksia kolmansiin osapuoliin voidaan edelleen saada aikaan vain avioehtosopimuksella. Näistä lähtökohdista on uudemmassa oikeuskirjallisuudessa kuitenkin tuotu esille mielenkiintoinen näkemys keinojen erottelun suhteen niiden vaikuttavuuden perusteella. Tällöin korostetaan sitä, että kolmansia osapuolia sitomaton kumman tahansa sopimustyypin sopimus voidaan silti yleensä nähdä sitovaksi puolisoiden välisessä suhteessa, eikä sopimustyypeillä ole välttämätöntä nähdä suurtakaan eroavaisuutta puolisoiden välisessä suhteessa. Tämä perustelee sitä, ettei puolisoiden välisessä suhteessa tulisi antaa merkitystä sille, kumpi sopimustyyppi on valittu, vaan molempien käyttömahdollisuuksien ja sitovuuden heidän välillään tulisi olla yhtä laajat. Vaikka tämä kanta ei toistaiseksi saa tukea esimerkiksi tuomioistuinkäytännöstä, sillä tuomioistuimissa ei ole hyväksytty pätemättömän avioehtosopimuksen tulkitsemista sitovaksi osituksen esisopimukseksi, on tämä yhdistelmämalli mahdollista nähdä aviovarallisuusoikeudellisena tulevaisuudenkuvana. Tämä on perusteltavissa sillä, että malli, jossa on kaksi kilpailevaa instrumenttia, joista toinen on sääntelemätön, on monella tapaa ongelmallinen ja edellyttää lainsäätäjältä toimia. Yhtenä mallina voisi olla kirjallinen sopimus avio-oikeudesta, joka olisi mahdollista rekisteröidä julkisvahvistuksen ja kuolemanjälkeisen vaikutusten saavuttamiseksi, mutta johon rekisteröimättömänäkin olisi mahdollista sisällyttää avioeroa koskeva ositussopimus.

Yhteenveto. Avioliitto on vanha instituutio, joka on ajan kuluessa muuttunut merkittävästi. Alkujaan avioliitto voitiin mieltää myös sukujen väliseksi sopimukseksi, jossa toisen suvun tytär siirtyi isänsä edustusvallan alta miehensä edustamaksi. Tämä tapahtui oikeustilassa, jossa naisella ei muutoinkaan pääsääntöisesti ollut kovinkaan merkittävää asemaa ja naisen yhteiskunnallinen toimintakelpoisuus Kaakkois-Suomen maistraatissa Kotkan toimipisteessä rekisteröidyistä avio- ehtosopimuksista 72 prosenttia oli hyvin rajallista. Viimeisen reilun sadan vuoden aikana naisen asema kuitenkin on parantunut melkoisesti yhdessä hänen yhteiskunnallisen asemansa ja toimintakelpoisuutensa kanssa. Naisesta tuli ainakin juridisista lähtökohdista katsoen tasa-arvoinen toimija yhteiskunnassa, jolla on kyky ja valta edustaa itseään, omistaa ja hallita omaisuuttaan. Yhdessä tämän kehityksen kanssa avioliittoinstituutiota koskeva lainsäädäntökin kehittyi. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa siirryttiin avioliiton aikaiseen omaisuuden erillisyyden järjestelmään ja avioliittolainsäädännön varallisuusoikeudelliset vaikutukset säädettiin toteutumaan avio-oikeuden käsitteen kauttamolemmilta kokonaan pois- sulkevia. Tämän kehityksen johdosta molemmilla puolisoillaTämä on kaikkein tasa-arvoisin, selvin ja varmasti näiden takia ylei- sin sopimusmääräys. Täysin poissulkevan sopimuksen tekevät parit, jotka ei- vät näe syytä eritellä osaa omaisuudesta tai jommankumman osapuolen omaisuutta avioehtosopimuksen ulkopuolelle. Osittain molemmilta poissulkevia avioehtosopimuksia rekisteröitiin 27 kappa- letta. Näistä esille nousivat muun muassa määräykset siitä, että avio-oikeuden ulkopuolelle jätetään nykyinen omaisuus sekä miehellä perinnöksi ja lahjaksi saatu omaisuus tai pelkästään perinnöksi ja lahjaksi saatu omaisuus. Tästä voidaan päätellä, että naisellaavioliiton aikana saadun omaisuuden nähdään kuuluvan mo- lemmille puolisoille, vaikka se ei olisikaan välttämättä yhdessä hankittua. Pe- rinnöllä tai lahjalla saatu omaisuus halutaan varmasti useissa tapauksissa jät- tää oman suvun hallintaan, eikä puolisolle näin ollen haluta siihen antaa oike- utta. Toiselta osapuolelta poissulkevia sopimuksia oli jo nykyisen avioliittolain voimaan tullessa vuonna 1929 avioliitosta huolimatta yksinään omistusoikeus omaan omaisuuteensa yhteensä 38 kappaletta, joista 27 kappaletta oli osittain poissulkevia ja vastuu omista veloistaan10 kappaletta kokonaan poissulkevia. Avioliiton purkautuessa avioeron Yksi sopimus oli toiselta puolisolta osittain ja toiselta kokonaan poissulkeva. Näissä ei löytynyt kovinkaan merkittävää eroa siinä, oliko avio-oikeus suljettu pois mieheltä vai naiselta. Poissuljettuina omaisuuksina esille nousivat muun muassa kiinteistöt, talot, tilat, yritysomaisuudet ja asunto-osakkeet. Osittain poissulkevissa sopimuksissa kyseessä voivat olla esimerkiksi tilat, kesämökit tai puolison kuoleman johdosta avioliittolaki asetti oletuksenmuut omaisuudet, jotka halutaan säilyttää omassa suvussa. Noin 15 prosentissa sopimuksista oli mainittu, että avio-oikeus on voimassa, jos avioliitto päättyy kuolemaan. Tämä on varsin ymmärrettävää, koska on eri asia, että avioliitto päättyy avioeroon kuin esimerkiksi äkilliseen kuolemanta- paukseen. Avioehtosopimuksen tehneillä pareilla on myös mahdollisuus pa- lauttaa avio-oikeus osittain tai kokonaan, tekemällä uusi sopimus. Tällaisia sopimuksia oli joukossa 11 kappaletta. Syyt avio-oikeuden palauttamiseen ovat täysin henkilökohtaisia. Syynä voi olla esimerkiksi elämäntilanteen tai mielen muuttuminen. Eniten avioehtosopimuksia tekevät kihlakumppanit ennen avioliiton solmimis- ta. Näistä osa oli tehty vihkipäivänä, ja osa taas hyvissä ajoin ennen vihkimis- tä. Tällöin on voitu varmistaa, että sopimus on voimassa heti vihkimisestä. Mukana oli myös vanhempien pariskuntien tekemiä avioehtosopimuksia, jotka on tehty yli 30 vuotta avioliiton solmimisen jälkeen. Näistä osa oli avio- oikeuden palauttavia sopimuksia, ja osalla taas suljettiin omaisuutta avio- oikeuden ulkopuolelle. Xxxxxx avioliiton jälkeen on mahdollista, että toinen puoliso on tehnyt paljon omaisuuden eteen, ja täten avio-oikeus halutaan pa- lauttaa. Poissulkevan avioehtosopimuksen tekemiseen myöhemmällä iällä voi vaikuttaa myös se, ettei sopimusten tekeminen vihkihetkellä ole ollut yhtä yleistä kuin nykyään eikä siitä ole välttämättä saatu tietoa samalla tavalla. Ymmärrettävää on, että ihmisten elämäntilanteet voivat muuttua paljon kol- messakymmenessä vuodessa. Suurimman osan sopimuksista ovat tehneet 30–49-vuotiaat. Tätä tulosta voi- daan verrata siihen, että avioliiton solmineiden keski-ikä on ollut 2000-luvun puolella noin 30 vuotta (Tilastokeskus 2013). Avioehtosopimuksen tehneiden parien ikäerot olivat suurimmassa osassa 0–10 vuotta. Näistä taas ikäero si- joittui useimmin 0–5 vuoden välille. Tulokselle saadaan tukea, jos verrataan sitä Väestöntutkimuslaitoksen tekemään tutkimukseen, jonka mukaan omaisuuden osituksen yhteydessä puolisoiden laskennallisen omaisuuden säästö tasataan heidän välillään vuonna 2012 keskimääräinen ikäero aviopareilla koko suomessa oli 3,4 vuotta (Väes- töntutkimuslaitos 2012). Monikulttuuristen parien tekemistä sopimuksista suurin osa oli tehty tapauk- sessa, jossa nainen on ulkomaalainen ja se puoliso, jolla on enemmän omaisuutta suorittaa puolet säästöjen erotuksesta tasinkona toiselle puolisolle tai tämän perillisillenuorempi osapuoli. Xx tuolloin avioliittolaki antoi myös mahdollisuuden poiketa tästä lähtökohdasta laatimalla avioehtosopimus tai muu sopimus avioeron varalle. Näiden käyttöala Näistä sopimuk- sista suurin osa oli kuitenkin hyvin suppea ja avioehtosopimuksen muodollisiin ja sisällöllisiin vaatimuksiin suhtauduttiin hyvin tiukasti. Alkuperäisessä avioliittolaissa operoitiin voimakkaasti tehty avio-oikeuden käsitteellä ja ellei puolisolla ollut avio-oikeutta toisen puolison omaisuuteen, pystyi omistajapuoliso päättämään omaisuudestaan hyvin vapaastimolemmilta kokonaan poissulkeviksi. Myös esimerkiksi puolisoiden yhteiseen kotiin liittyvät luovutusrajoitukset ja muut vallinnanrajoitukset oli sidottu puolison avio-oikeuteen. Erityisesti naisen yhteiskunnallisen aseman muutos miehensä edustamasta passiivisesta toimijasta aktiiviseksi itseään edustavaksi ja tasa-arvoiseksi toimijaksi Sopimuksista yhdeksässä on avannut mahdollisuuden sillemainittu, että puolisot voidaan liitossa nähdä yhdenveroisina sekä avioliiton sisäisessä ajattelussa siitä on tehty käännös myös ulko- maalaisen osapuolen ymmärtämälle kielelle. Näen tärkeänä sen, että sopimuskumppaneina avioliiton sisällä tai sen ulkopuolella. Xxxxxxxxxx puolisoa sopimus on ylipäätään selvennetty ulkomaalaiselle osapuolelle, koska avioliittolaissa ei ole hänen lähtökohtaisen asemansa vuoksi enää erityisesti tarpeen suojata eivätkä vielä avioliittolain säätämisen aikaan vallinneet yhteiskunnalliset olot määritetty sopimuksen vaikutusten selvitysvelvollisuutta. Maistraatilla ei ole enää nykypäivänä samalla tavalla erityisiä suojamekanismeja vaativiavelvollisuutta puuttua avioehtosopimusten sisältöön. Nainen on noussut yhteiskunnassa miehen rinnalle tasa-arvoiseksi toimijaksi ja aviossa puolisot voivat yhdenveroisina toimijoina tehdä sopimuksia ilmanTämän huomaa esimerkiksi siitä, että toisen heikompi asema asettaisi sopimusvapauteen rajoituksia. Yhteiskunnan muuttuessa ei avioliittolakikaan ole pysynyt muuttumattomana vaan se muutama avioehtosopimus on elänyt ajassa. Merkittävinä muutoksina tutkielman aiheen kannalta voidaan nostaa esille vuoden 1987 (voimaan 1988) vallinnanrajoituksia koskevat uudistukset, joissa avio-oikeuden vaikutukset poistettiin avioliittolain vallinnanrajoituksista. Nykyään esimerkiksi puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn kiinteistön tai yhteisen kodin hallintaan oikeuttavien osakkeiden luovutus vaatii toiselta puolisolta suostumuksen avio-oikeudesta ja omistusoikeudesta riippumatta. Tällä muutoksella on turvattu puolison asemaa toisen puolison xxxxxxxxxxxxxxxx hävittää perheelle tai puolisolle itselleen erityisen tärkeitä asioita, kuten perheen koti tai puolison työvälineet. Avioliittolain uudistaminen ei ole päättynyt tähänkään, vaan viimeisenä muutoksena on vuonna 2017 voimaan tullut avioliittomahdollisuuden avaaminen sukupuolineutraaliksi. Enää ei ole tarpeen tai mahdollista erotella aviopuolisoita sukupuolen perusteella ja puhua miehestä ja naisesta avioliiton osapuolina. Nykyään aviopuolisot on nähtävä puolisoina. Tämä kehitys on johtanut yleiseen avioliittokäsityksen muuttumiseen yhteiskunnassa. Viimeistään nyt avioliiton lähtökohdaksi on katsottava kahden täysivaltaisen aikuisen ihmisen yhteisin tuumin solmima liitto, jonka sisällä heillä on oikeus ja mahdollisuus tehdä heidän yhteiseen tahtoonsa perustuvia sopimuksia, myös avio-oikeutta koskien. Vaikka tähän lähtökohtaan luonnollisesti sisältyy merkittävä määrä poikkeuksia puolisoiden henkilöistä johtuvia poikkeuksia, kuten ne tapaukset, joissa aviopuolisot eivät ole täysivaltaisia rajoitetun oikeustoimikelpoisuutensa tai alaikäisyytensä vuoksi, on tasa-arvoinen täysivaltainen sopimuskompetentti aviopari otettava lähtökohdaksi ja siitä poikkeavia tilanteita on arvioitava tapauskohtaisesti. Lähtökohtaisesti avioliittoon ei ole syytä kohdentaa sopimusvapautta rajoittavia seikkoja vain siksitehty muotoon: ”määräämme, että puolisoiden oikeus- tai yhteiskunnallisessa asemassa olisi eroja tai toinen puolisoista olisi automaattisesti korotetun suojan tarpeessa. Avioliittolaki asettaa edelleen oletuksen, että avioliitossa puolisoilla meillä on avio-oikeus kaikkeen toistensa toistemme omaisuuteen”. Tästä oletuksesta on sanotulla tavalla voinut poiketa melko rajoitetusti kahdella instrumentillaAvio- oikeus kuitenkin muodostuu automaattisesti, avioehtosopimuksella ja osituksen esisopimuksella (sopimuksella avioeron varalle). Yhteiskunnallisen ja avioliittolakia itseään koskevan kehityksen siivittämänä korkein oikeus on kuitenkin nähnyt mahdolliseksi antaa ratkaisuja, joissa linja sopimusten käyttöalaan on merkittävästi laajentunut. Korkeimman oikeuden vahvistaman kannan mukaan aviopuolisoilla tai kihlaparilla on avioliittolain olettamasäännöksistä poikkeamiseksi kaksi vaihtoehtoista instrumenttia, avioehtosopimus ja osituksen esisopimus. Molemmat ovat tehtävissä ennen avioliittoa ja avioliiton ollessa voimassa. Avioehtosopimuksen tekoaika on kuitenkin rajoitetumpi, sillä se voi tulla voimaan vasta rekisteröimisen jälkeen avioliiton astuttua voimaan ja toisaalta se on mahdollista rekisteröidä vain ennen avioeron vireille tuloa. Instrumenteilla on myös erilainen lainsäädännöllinen pohja. Avioehtosopimus perustuu avioliittolakiin, joka asettaa sille tiukat muotovaatimukset ja rajoituksia myös sopimuksen sisältöön. Osituksen esisopimus taas on sääntelemätön sopimustyyppi, jota yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti koskee laaja muoto- ja sisältövapaus. Näistä syistä voisi olettaa osituksen esisopimuksen olevan usein parempi instrumentti avio-oikeudesta päättämiseen. Tämä ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa, sillä siihen ei sisälly avioehtosopimuksen julkista varmennusta, joten sitä ei voida pitää velkojina sitovanakun avioliitto solmitaan, eikä se myöskään ulota vaikutuksiaan muuhun kuin avioeroperusteiseen ositukseensiitä tarvitse määrätä erillisellä sopimuksella. Tämän lisäksi osituksen esisopimuksen sääntelemättömyys jättää herkästi tiettyä epävarmuutta sopimuksen pätevyyden suhteen. Näistä lähtökohdista aviopuolisoiden, jotka haluavat sopimuksensa vaikuttavan myös heidän suhteessaan kolmansiin osapuoliin niin velkojien kuin perillistenkin ollessa kyseessä, on syytä käyttää avioehtosopimusta. Tämä sopimustyyppi on säänneltynä myös vaikutuksiltaan oletettavasti varmempi, vaikkakin siihenkin liittyy tiettyä epävarmuutta sovittelumahdollisuuden muodossa ja siksi, ettei rekisterinpitäjä tarkasta avioehtosopimuksia sisällöllisesti rekisteröinnin yhteydessä. Avioehtosopimus ja osituksen esisopimus eivät kuitenkaan Näissä sopimuksissa ei ainakaan ole joko/tai valintatilanne, vaan aviopuolisoiden välillä voi olla käytössä molemmat sopimustyypit. Tällöin sopimusoikeudellisten oppien mukaisesti uudempi sopimus syrjäyttää vanhemman siltä osin kuin ne ovat päällekkäisiä. Kyseisten sopimusten tyyppieroista johtuen tämä tapahtuu kuitenkin vain puolisoiden välisessä suhteessa. Mahdollisia vaikutuksia kolmansiin osapuoliin voidaan edelleen saada aikaan vain avioehtosopimuksella. Näistä lähtökohdista on uudemmassa oikeuskirjallisuudessa kuitenkin tuotu esille mielenkiintoinen näkemys keinojen erottelun suhteen niiden vaikuttavuuden perusteella. Tällöin korostetaan sitämainintaa, että kolmansia osapuolia sitomaton kumman tahansa sopimustyypin sopimus voidaan silti yleensä nähdä sitovaksi puolisoiden välisessä suhteessa, eikä sopimustyypeillä ole välttämätöntä nähdä suurtakaan eroavaisuutta puolisoiden välisessä suhteessakyseessä olisi aiemman sopimuksen muuttaminen ja avio- oikeuden palauttaminen. Tämä perustelee sitä, ettei puolisoiden välisessä suhteessa tulisi antaa merkitystä sille, kumpi sopimustyyppi Ihmisillä on valittu, vaan molempien käyttömahdollisuuksien siis virheellisiä käsityksiä avioehtosopi- muksen merkityksestä ja sitovuuden heidän välillään tulisi olla yhtä laajatylipäätään aviovarallisuussuhteista avioliitossa. Vaikka tämä kanta ei toistaiseksi saa tukea esimerkiksi tuomioistuinkäytännöstä, sillä tuomioistuimissa ei ole hyväksytty pätemättömän avioehtosopimuksen tulkitsemista sitovaksi osituksen esisopimukseksi, on tämä yhdistelmämalli mahdollista nähdä aviovarallisuusoikeudellisena tulevaisuudenkuvana. Tämä on perusteltavissa silläXxxx- xxxx sopimuksissa oli myös mainintoja siitä, että mallipuolisot eivät vastaa toisten- sa veloista. Avioehtosopimusta ei tarvitse tehdä myöskään velkojen varalle, jossa koska avioliitossa on kaksi kilpailevaa instrumenttia, joista toinen on sääntelemätön, on monella tapaa ongelmallinen ja edellyttää lainsäätäjältä toimia. Yhtenä mallina voisi olla kirjallinen sopimus avio-oikeudesta, joka olisi mahdollista rekisteröidä julkisvahvistuksen ja kuolemanjälkeisen vaikutusten saavuttamiseksi, mutta johon rekisteröimättömänäkin olisi mahdollista sisällyttää avioeroa koskeva ositussopimusvelkojen erillisyysperiaate eli molemmat puolisot vastaa- vat omista veloistaan.