Tutkielman lähtökohdat. Suomalaisella yrityssaneerausmenettelyllä tarkoitetaan vuonna 1993 säädettyyn lakiin (laki yrityksen saneerauksesta 47/1993) perustuvaa lakisääteistä saneerausmenettelyä, jonka tarkoituksena on parantaa taloudellisissa vaikeuksissa olevan, mutta pohjimmiltaan elinkelpoisen yrityksen toimintaedellytyksiä ja välttää yrityksen tarpeettoman konkurssin.1 Yritysten ohjautumisessa yrityssaneeraus- ja konkurssimenettelyiden välillä nähdään olevan tietynlaista problematiikkaa, sillä järjestelmä on vahvasti hakijalähtöinen, jolloin vastuu menettelynvalinnasta jää lähinnä hakijalle.2 Hakijalähtöisyyttä on perusteltu olettamuksella siitä, että hakija on kykeneväinen rationaaliseen päätöksentekoon, joka perustuu tehtyyn liiketaloudelliseen arvioon yrityksen jatkamiskelpoisuudesta. Yrityssaneerausmenettely on pääsääntöisesti liiketaloudellisesti konkurssia perustellumpi vaihtoehto silloin, kun toiminnan jatkamisarvo (joka muodostuu tervehdyttämisen eli rehabilitaation myötä) on suurempi kuin yrityksen likvidaatioarvo. Käytännössä ongelmaksi muodostuu kuitenkin arvioinnin haasteellisuus yrityksen käytettävissä olevien ennusteiden ja tietojen perusteella.3 Suomalaiselle saneerausmenettelylle on ominaista verrattain matala onnistumisprosentti. Keskiarvoisesti jopa noin puolet yrityksistä, joita koskeva saneerausmenettely on aloitettu, asetetaan konkurssiin 5 vuoden kuluessa saneerausmenettelyn aloittamisesta.4 Tälle voidaan nähdä olevan kaksi pääsyytä, Suomessa saneerausmenettelyyn hakeudutaan liian myöhään, esimerkiksi konkurssiuhan alla ja saneerausmenettelyyn ohjautuvat lähinnä pienet ja 1 HE 1992/182 vp, s. 15–16. Lakisääteisen saneerausmenettelyn lisäksi yritystä on mahdollista pyrkiä tervehdyttämään ns. vapaaehtoisen saneerauksen kautta. Vapaaehtoisen saneerauksen ja yrityksen tavanomaisen johtamisen välinen ero on vähäinen, sillä johdon tavanomaisiin velvollisuuksiinkin kuuluu yritystoiminnan sopeuttaminen muuttuneisiin olosuhteisiin. Vapaaehtoinen saneeraus muodostuu pääasiassa sopimusperusteisista järjestelyistä, kuten esimerkiksi velkojien kanssa maksuaikataulusta sopimisesta, velan konversiosta omaksi pääomaksi, muista rahoitusjärjestelyistä taikka velallisyrityksen haltuunotosta. Ks. esim. Lehtimäki 2010.
Tutkielman lähtökohdat. Liiketoiminta tapahtuu sopimusten avulla, ja sopimusoikeudellinen lainsäädäntö on yksi tärkeimmistä liiketoimintaa säätelevistä juridiikan osista.1 Liiketoiminta sinällään perus- tuu ideaan, minkä mukaan yrityksen toimet tulisivat keskittyä varallisuuden kasvattami- seen. Osakeyhtiölaissa määrätäänkin, että osakeyhtiön tarkoituksena tulisi olla voiton tuottaminen osakkeenomistajille, ellei muuta ole määrätty yhtiöjärjestyksessä.2 Jos asiaa katsotaan sopimuksien kannalta, niin yrityksien tulisi keskittyä sopimuksiin, jotka parantavat sen liiketoimintaa. Näin ollen riskienhallinta on tärkeässä osassa liiketoimin- taa koskevissa sopimuksissa. Sopimusten sitovuuden periaatetta voidaan pitää sopimus- oikeuden ja koko oikeusjärjestyksen kulmakivenä. 3 Vaikka sopimusrikkomuksen seuraamuksena aktivoituu vahingonkorvausvelvollisuus, niin liike-elämän sopimuksien vahingonkorvauksien täysimääräisen tuomitsemisen tehokkuutta vähentää sopimusrikkomuksien näyttövaikeudet tuottamuksen osalta, var- sinkin tilanteissa missä todellista vahinkoa on vaikea osoittaa siltä vahingon määrältä, mitä on oikeasti tapahtunut. Yrityksien tulisi varautua mahdollisiin sopimusrikkomuk- siin lisäämällä sopimussakkoehtoja sellaisiin liiketoimintasopimuksiin, jotka niitä vaati- vat. Asian kääntöpuolella voitaisiin mainita, että yrityksien tulisi varautua mahdollisiin korvausvelvollisuuksiin, mikäli se ei noudata tekemiänsä liiketoimintasopimuksia. Sopimussuhteissa on aina jollain tasolla riski. Sopimusehdoissa ja lainsäädännössä on määräyksiä siitä, kuinka tuo riski jaetaan sopimuskumppanien kesken.4 Jotta yritys pys- tyy hallitsemaan sopimuksiin kohdistuvia riskejä, tulisi sen ymmärtää sopimusoikeudel- lista normistoa ja lainsääntöä mahdollisimman hyvin.5